Ninni Schulman: Tyttölapsi nro 291!

 

Ninnin Schulman

Tyttölapsi nro 291

Alkuteos: Flickebarn nr 291

Suomentanut Katriina Huttunen

Tammi, 2022

197 s,

 

 

 

 

 

Aloitus: ERÄÄNÄ AAMUNA herään ja huomaan että olen kuollut. Ei valoa, ei ääniä, vain minä makaamassa sängyssäni, yritän hengittää, harmaa hämärä tihkuu sisään rullaverhon raosta.

Lopetus: Kiitos kustantajalleni --- ---- joka on herkkäkuuloisuudellaan ja kunnioituksellaan auttanut minua löytämään tämän kertomuksen ja rohkaissut minua kirjoittamaan sen.

Siinä välillä: Ajattelen romaania paljon, sitä miten se muuttaisi elämäni ja veisi minut jonnekin missä olisi siedettävää.--- ----  Kirjoittamisessa ei ole minulle kysymys kielestä eikä ilmaisusta vaan omasta rinnakkaismaailmasta johon saan paeta silloin kun en kestä todellisuutta. En käytä kieltä ymmärtääkseni itseäni vaan päästäkseni pakoon.

Ninni Schulman on rikoskirjailija, pohjoismaisten dekkareiden kirjoittaja. En ole näitä lukenut. Ne ei ihan ole minun genreäni. Tämä teos herätti kuitenkin mielenkiintoni, kun aikoinaan näin tästä esittelyn jossain blogissa. Kiinnostuksen herätti lapsinäkökulma ja harvinainen sairaus. Tyttölapsi nro 291 on omaelämäkerrallinen tarina olematta kuitenkaan elämäkerta. Se kertoo elämästä vaikean selkäsairauden kanssa, erilaisuudesta ja läheisriippuvuudesta. Voida tuntea olevansa rakastettu, huomioitu, osa joukosta, kuulua yhteisöön, ei vain kummajainen, jota tuijotetaan, hyljeksitään.

 

Lyhyet episodimaiset luvut ovat helppolukuisia, arkisia ja hyvin kuvaavia. Tarina ei etene täysin kronologisesti. Lapsuusmuistot, opiskelu sekoittuu aikuisuuteen, avioliittokuvaukseen, eroon, uuden  elämänrytmin löytämisen kanssa. Kaiken keskellä isä sairaus ja hiihto on merkittävä etappi.

Vahva, herkkä, rohkea ja ainutlaatuinen tarina sisukkuudesta ja matkasta pimeydestä valoon.

Helmet 2023 -lukuhaaste kohta 14:  Kirja kertoo terveydenhuollosta

Luettu myös:

Leena Lumi

Kirjat kertovat

Kirjakaapin kummitus

Salme Setälä: Salaseura S.H.T.S.

 

Salme Setälä

Salaseura S.H.T.S.

Otava, 1941

151 s.

Päähenkilö Sirre (lempinimi Siiristä) on yhteiskoulun 3B-luokalla. On syksy, koulu juuri alkanut, aurinko paistaa ja Sirre unelmoi kesästä, kun pitäisi seurata matematiikan opettajan puhetta ja opetusta. Sirre keksii idean ja kirjoittaa pulpettipostia jonka saajana on Sipi, Nappe, Mirr, Kalle (ei ole poika, vaan Karoliina-niminen tyttö) ja  Lippi. Posti kulkee hyvin eteenpäin, kunnes se eksyy Massi-nimiselle henkilölle, jota Sirre ei voi sietää. Opettaja huomaa, että Massin käsissä on jotain, ja käskee tuoda sen, mutta Massipa syö rutistuneen paperin, jota pidetään jalona tekona. 

Salaseura S.H.T.S on vanhempaa tyttökirjallisuutta. Sen aihe on kuitenkin hyvin ajankohtainen. Kuinka päästä porukkaan mukaan? Massia ei huolita luokan tyttöporukkaan, sillä tämä oli kummallinen. Hyväpäinen, ajattelevainen, mutta niin erilainen. Massilla on tummatukka ja ruskeat silmät, kun kaikilla muilla tytöillä on vaaleat hiukset ja siniset silmät. Sirre ei voi sietää Massia ja vaikka muista tytöistä joku puhuu Massin puolesta, niin tätä ei oteta mukaan Salaseuraan, joka perustetaan ja jonka tarkoituksena on tehdä salaisia hyviä tekoja. Ei ikinä tätä otettaisi mukaan, sillä Sirren mielestä se on raivostuttavaa, kun joku on erilainen kuin koko muu luokka. Ja Massi oli erilainen. No, draaman kaari nousee korkealle Esan synttärijuhlissa, johon nuo kuusi tyttöä vaaleina ja sinisilmäisinä pukeutuvat sinisiin asuihin. Sekin oli niin outoa, kun Massi sanoi pukeutuvansa punaiseen asuun. Eihän se käynyt, kun kaikilla muilla oli sinistä. Massi etsii äitinsä pieneksi käyneen sinisen leningin ja harsii sitä vielä pienemmäksi ja lähtee se yllä kutsuihin, jossa Esa sanoo että punainen olisi pukenut tätä paremmin. Nyt sinä olet ruma. Eikä siinä kaikki. Massin harsimiset repeää ja kaikki nauravat hänelle.Sitten on kevät ja luokka tekee veneretken. Sirre putoaa veteen ja Massi pelastaa tämän, mutta sairastuu vakavasti vilustuessaan vähissä vaatteissa.

Tässä on pieniä todellisuusongelmia. Oliko luokassa muita tyttöjä kuin nuo kuusi + Massi? Tarinassa puhutaan myös muutamasta pojasta, erityisesti Esasta, joka katselee Massia kiinnostuneena. Mutta siis se, että kaikki tytöt paitsi yksi olisiva vaaleita ja sinisilmäisiä? Kaikilla sinistä päällä. Kuulostaa vähän yliampuvan yhtenevältä, vaikka teema sinällään on ihan uskottava: poissulkeminen porukasta.

 Ei tämä huono kirja ollut, vaikka onkin melko vanha teos ja ajankuva on mikä on. Kieli on kuitenkin nuorekkaan notkeaa, ei siis täysin kirjakielistä. Joitain pieniä ilmaisullisia seikkoja, jotka saavat kohottamana kulmia ja miettimään porukan välistä dialogia ja tapoja tuoda asioita esiin. Kieli saattaa muuttua ja ilmaisut, mutta nuoruuden tunnot tuntuvat olevan ajattomia, jos minä mitään asioista ymmärrän. Kulmia kohotin myös kun porukka leikki laiva on lastattu leikkiä ja oltiin J-kirjaimessa ja mainittiin, että "laiva on lastattu juutalaisilla". Se  kolahti, varsinkin kun olin juuri lukenut holokaustia käsittelevän teoksen. Jotenkin se tuntui oudolta, sillä tässä ei ollut mitään ajallisesti aiheesseen liittyvää, poliittisesti näkyvää tematiikkaa, vain koulutoveruutta ja sen esille tuomia haasteita. No, teos on kyllä ilmestynyt ajankohtana, jolloin aihe oli tapetilla, mutta kun tässä ei edes ollut mitään sotaan viittaavaa. Eikä Massiakaan, vaikka olikin tummatukkainen esitelty juutalaisena. Se oli siis J-alkuisenakin aivan irrelevantti maininta.

---

Helmet 2022 -lukuhaaste kohta 47.-48. Kaksi kirjaa, joiden kirjoittajat kuuluvat samaan perheeseen tai sukuun, joista tämä on siis ensimmäinen.

Anu-Riikka Peuranen: Eemil - Erään adoption tarina!

Anu-Riikka Peuranen

Eemil - Erään adoption tarina

Aarnihopea-julkaisut, 2015

179 s.

Eemil - erään adoption tarina on kertomus siitä, kuinka pienestä 3-vuotiaasta kiinalaisesta Binqiangista tuli suomalainen Eemil. Adoptointiin liittyvää byrokratiaa ja neuvontaa käydään läpi siinä, missä Eemilin kasvua ja kehitystäkin. Kirjan voi jakaa kolmeen osaan, joissa ensin on haave lapsesta ja päätös, adoptointiin hakeutuminen, sitten adoptointimatka Kiinaan, joka ei ole päivän tai kahden reissu ja viimeisenä lapsen sopeutuminen uusiin oloihin.

Kirja oli ihan mielenkiintoinen. Kirjan kuvaliitteestä katsoo hymyilevä, suloinen pieni poika ja kiintoisinta kirjassa onkin tämän pienen pojan kasvun ja kehityksen kuvaaminen.

Kirja puhuu myös erilaisuudesta ja erityistarpeisuudesta. Eemil oli niin sanottu Special Child, erityislapsi. Hänellä oli  spina pifida eli selkärankahalkio yksinkertaisesti sanottuna. Kirjassa puhutaan myös syömishäiriöistä, adoptioperheessä oli anorektikko ja Eemililläkin oli vaikeuksia syömisen  kanssa, hän olisi syönyt ja syönyt ja syönyt ilman määrää.

Näin tämä tarina ei ole ainoastaan adoptiotarina, vaan myös perheen tarina selviytymisestä uusien haasteiden keskellä, haasteiden, jotka on itse valinnut osakseen.

Kirja myös yllätti minut.

Viisivuotisneuvolakäynti oli osoittanut, että Eemil pärjäsi ikätasotesteissä jo keskiverto suomalaislapsen tavalla. Kävimme tosin fysioterapeutilla hakemassa muutaman täsmällisen  ja tarkistuttamassa asioita, joilla vielä parantaisimme motoriikkaa. Olin myös vähän huolestunut pojan äärimmäisestä notkeudesta. Harva viisivuotias tekee spagaatin tai saa taitettua sormensa kämmenen lisäksi kämmenselkään kiinni? Myös polvet ja kyynärpäät näyttivät menevän nivelistä yli.

Tämä yllätti ja toi tarinan jotenkin kohti, koska oman harvinaissairauteni yksi piirre on yliojentuvat nivelet, ja siksi kirjallisuusmaininnat yliojentuvuuteen ovat kiintoisia, vaikka ne eivät olisikaan yksi yhteen oman tilanteeni kanssa.

Erilaisuudesta:

Kuka meistä poikkeaa ja kenestä, ihmisiä kun ollaan kaikki?

...

Syöminen sallittu -kirjallisuushaste kategoria 3: Tietokirja, joka käsittelee syömishäiriöitä (Adoption ohella kirjassa puhutaan myös syömishäiriöistä)

Tällä avaan myös omalta osaltani Havaitse harvinaisuus -haasteeni, sillä vaikka spina pifida ei sinänsä ole kovin harvinainen ilmiö, niin adoptioäidin maininta sormien kääntämisestä kämmenselkään kiinni on harvinainen piirre.

Hanna Tuuri: Orapihlajapiiri!

Hanna Tuuri
Orapihlajapiiri
Otava, 2011
285 s.

Jäässä se on. Miia sanoi. Se pysäytti pyörän ja jäi seisomaan tien reunaan. Jää ylsi Väinölänniemen uimarantaan asti, vaikka oli jo toukokuu, koulun loppuun enää kolme viikkoa. Minä halusin pyöräillä vielä Rönönsaaren sillale varmistamaan: seiltä järvenselkä näkyi kokonaan. Me seistiin sillalla. Avoin jää oli mustunutta, mutta selällä kyykki pilkkijöitä. Saaren rannassa hakkasi joku saunan portailta rautakangella jäätä.

  

Ihastuttava, moniulotteinen kasvutarina, jossa  todellisuus ja unet, unelmat polveilevat. Aluksi en oikein tiennyt lukiessani, onko tämä totta vai mitä. Eihän tällaista kevättä ole ollutkaan? Järvet jäässä toukokuun lopulla, johan nyt, kunnes tajusin. 

Hanna Tuurin Orapihlajapiiri on nokkelasti kirjoitettu, elävästi kerrottu tarina sairaanhoitaja Kirsistä ja hänen tyttärestään Annista, jotka muuttavat Kuopiosta Irlantiin.  Kirsi haluaa elämäänsä uuden suunnan ja löytää sen Knocknamurran kyläyhteisöstä, jossa erityislapset asuvat yhdessä hoitajiensa kanssa ilman palkkaa, mutta saaden sen, mitä elämään tarvitaan. Anni, neljätoista-vuotta, ei haluaisi muuttaa. Anni kaipaa mummoa, joka on kuollut pari vuotta ennen muuttoa. Annille mummo on yhä elossa. Mummon sanat, mummon olemus on yhä Annin elämää ja voimanlähde. Tietoisuus lähestyvästä muutosta pois tutusta ja ystävien luota kylmää Annin sielua. Minä en muuta. En muuta. Hän julistaa äidilleen huomiolappujen voimin.

Knockamurraan lähtö on kuitenkin edessä . Elämä niin sanottujen erilaisten asukkaiden kanssa ei aina ole helppoa, vähin erin kylän terveistä ja sairaista tulee kuitenkin arkea. Anni tutustuu kahteen poikaan, Liamiin ja Oisiniin joista erityisesti Oisin tulee hänelle tärkeäksi. Sitten ilmenee, että Oisinillakin on epilepsia.

Orapihlajapiiri on hyvin kaunis tarina. Kertojina  siinä vuorottelee Kirsi ja Anni, kumpikin kertoo tapahtumista omasta näkövinkkelistään. Kirsi pohtii suhdettaan työhön, työtovereihin, hoidokkeihin ja tyttäreen. Siinä sivussa uusi rakkauskin tuntuu puhkeavan kukkaan. Anni kipuilee murrosikäisen tunteissa, sopeutumisvaikeuksissa ja hyväksyäkö äidin kiinnnostus työtoveriin. Pitikö tämän muttua niin omistuiseksi Antonin lähellä? Nolottaa. Ilman Kirsin kerrontaa tämä voisi hyvinkin olla tyttökirjaksi luokiteltava. Ystävyyden syntymistä kuvataan lämmöllä ja suurella sydämellä, silti arasti ja niin vakuuttavasti.

Vaikka en ole kovin tykästynyt mystisiin kirjoihin niin pidin tästä kirjasta paljon, sillä mystisyys ei ollut liian mystista. Keltteihin viitataan, Irlannissa kun ollaan. Orapihlajapiirillä on silläkin oma tärkeä roolinsa.

Keskity, ääni sanoi. Vedin syvään henkeä. Oli oltava varma, uskottava niin lujasti, että se muutui todeksi. -Rohkeutta! mummokin muistutti. Itsepäinen, itsenäinen, rohkea! Rohkeus on ensimmäinen askel. Minä työnnyin lähemmäs reunaa ja näin jo kuinka potkaisisin kantapäillä vauhtia, liukuisin ilmaan. - Ei pidä junnata paikallaan, mummo sanoi. - Eikö pidä, pitääkä, miksei pidä. Keith irvisti. Mummo työsnsi Ketihin eteen pikkuleipärasian, antoi Keithin valita ja otti itsekin, en alkoi mutustaa pikkuleipiä yhdessä.  Et keskity ollenkaan, ääni muistutti. Yritin taas. Suljin silmät ja levitin kädet, potkaisin. Tunsin tuulen nappaavan. Maa katosi jalkojen alta, vatsassa tuntui tyhjä kieppaus, mutta ilma kantoi. - Näetkö, Oisin sanoi. - Niin helppoa se on. Pitää vain keskittyä, luottaa ja uskoa. SE nauroi, viuhui pois ja jätti minut jälkeen. Hetken olin ihan vapaa. Vapaus oli kevyttä, murheettomuutta, puhdasta riemua. Nousin aina vain korkeammalle ja korkeammalle, ylös kirkkauteen, missä taivas oli laaja ja rajaton ja avoin.

En oikein osaa sanoa, onko tämä aikuisten kirja vai nuortenkirja. Jossain siinä välimaastossa liikutaan. Ei todellakaan yhtään hullumpi löytö kirjastoautosta.

---
Kirjaherbario: Orapihlaja (Crateagus)

Helmet lukuhaaste 2016 kohta 1: Ruoasta kertova kirja (Ei varsinainen ruokakirja, mutta ruokiakin mainitaan ja niitä kuvaillaan.

Läpi historian olen kahlannut eri vuosituhansilla, vuosisadoilla, kymmenluvuilla, tyylisuuntia, vain symbolismi jäi hakusalle. Toisaalta tämä Orapihlajapiiri, vaikka ei ole kirjoitettu 1800-luvun lopulla sopisi mielestäni hyvin edustamaan symbolismia. Ainakin, jos ottaa huomioon tämän määritelmän.

"Symbolismin aiheita olivat uskonto, myytit, legendat ja unet.Symbolistit olivat kiinnostuneita ihmisen mielikuvituksesta ja unista sekä tunteista,ja he uudistivat myös kirjailijoiden identiteettiä rikkomalla perinteisiärajoja vapaalla elämäntyylillään. Symbolismin ideana oli pohtia syvempiämerkityksiä kuvatuille asioille." Kirjallisuushistoria -blogi

Myytit, legendat ja unet elävät rinnan todellisuuden kanssa tässä teoksessa. Miksi ei nykykirjailijakin voisi olla symbolisti?

...
Kirjan on lukenut myös Lumiomena, joka pitää tarinaa sympaattisena. Jaana, täältä toisen tähden alta, viihtyi kirjan parissa, mutta ei saanut mitään suurta elämystä. Hanna, Kirjainten virrassa -blogista puolestaan piti kirjaa ihan liian varovaisena ja säröttömänä omaan makuunsa.