Roma Ligocka & Iris von Finckenstein: Punatakkinen tyttö!

Roma Ligocka & Iris von Finckenstein

Punatakkinen tyttö

Alkuteos: Das Mädchen in Roten mantel

Suomentanut Marja Kyrö

WSOY, 2001

Pikkutytöllä on tumma, kihara tukka ja suuret, mustat silmät, joiden ymärillä tummat varjot. Hän on ehkä viisivuotias ja hauraan näköinen. Hän ei huomaa minua. Minun tekee pahaa. Tuntuu kuin istuisin vastapäätä omaa itseäni toisessa elämässä, toisessa ajassa. Katson pientä tyttöä, jollainen minäkin olin kerran, jollainen olisin voinut olla, ja tiedän, että hänellä on kaikkea sitä mitä minulla ei koskaan ollut, mutta mitä minulla olisi pitänyt olla. Onnellinen turvattu lapsuus, kaunis koti ja puutarha, mansikoita, kaakaota ja leluja. 

Roma Ligocka, syntyjäään Liebkind, vietti lapsuutensa Krakovan ghetossa, kunnes eräänä päivänä hän pakenee äitinsä kanssa muurin aukosta. Roman tummat hiukset värjätään vaaleiksi, he saavat väärennetyt henkilöpaperit ja saavat majapaikan Kiernikin perheestä, johon kuuluu muun muassa teatterista kiinnostunut tytär Manuela, tämän äiti ja isoäiti. Välillä rouva Kiernik tosin karkoittaa Roman ja äitinsä huoneistosta liian vaarallisina, mutta aina he palaavat "turvapaikkaansa". Roma on huono syömään. Ihmettelenkin lukiessani kuinka hän selviytyy hengissä sodan keskellä, kun muutenkin on vaikea saada ruokaa mistään. 

Punatakkinen tyttö on faktaa ja fiktiota sisältä teos. Elämänkerrallinen teos, joka kertoo Roman vaiheet lapsuuden Krakovasta aikuisuuteen Saksan Munchenissa.

Teoksen taustalla on Spielbergin elokuva Schindlerin lista ja siinä oleva punatakkinen tyttö. Odotin, että tästä kerrottaisiin enemmänkin, mutta ei. Elokuvaan viitataan vasta aivan lopussa ja hyvin lyhyesti.

Liidunvalkoisena ja horjuen siirryn ensi-iltajuhliin. Ystävätär, Ania, joka on organisoinut vastaanoton Spielbergin kunniaksi, katsoo minua ja hätkähtää. "Se taisi olla sinulle liikaa!" hän sanoo myötätuntoisena ja sulkee minut syliinsä. ---- --- Se olin - minä! saan lopulta sanotuksi. "Se olin minä!" Hän tuijottaa minua ymmärtämättä mitään. "Mitä sinä tarkoitat - 'se olin minä'?" "Se punatakkinen tyttö. Elokuvassa. Ei, ei elokuvassa. Todellisuudessa. Oikeasti!"

Roma on halunnut unohtaa. Nyt hän haluaa muistaa, kertoa kaiken. 

Punatakkinen tyttö on vahvasti kerrottu tarina. Tarina siitä, mitä oli olla juutalainen toisen maailmansodan aikaisessa Euroopassa. Mitä oli olla hyljeksitty, pelokas pikkutyttö, vailla turvallisuutta. Minua kuitenkin häiritsee se mielikuva, mikä annetaan takakannen tekstissä "Hän tunnisti olevansa pieni punatakkinen tyttö, joka vilahti elokuvan dokumenttiosuudessa". Minun täytyi hieman selvitellä tätä. En ole nähnyt elokuvaa, joten en osaa sanoa, sen dokumenttiosuudesta mitään, mutta punatakkisesta tytöstä löysin tiedon "punatakkisen tytön" näyttelijästä.

Ymmärtääkseni kyse onkin enemmän siitä, että Roma identifioitui tuohon punatakkiseen tyttöön omien kokemustensa kautta. Ei niin, että hän todella olisi ollut elokuvassa. Mutta tämä seikka tekee tosiaan hieman epävarman olon siitä, mikä on totta ja mikä sepitettyä. Lavastuksella kun on Roman elämässä muutenkin suuri rooli. Hänestä tuli näytelmäkirjailija, taiteilija, lavastaja. Roma on Roman Polanskin serkku. Valokuvat kerronnan lomassa luovat kuitenkin autenttisuutta ja todellisuuskuvaa kerrontaan. Kokonaisuutena tämä ei kuitenkaan ole dokumentaarinen elämänkerta. Kansiliepeessä tuodaan esiin, että saksalainen Des Spiegel mainitsi tämän teoksen ilmestyessä tärkeimmäksi faktaa ja fiktiota sisältäväksi teokseksi. 

Mikä on kerronnallisesti kiintoisaa, on se, että vaikka teos on juutalaisesta, ei juutalaista kulttuuria juuri tuoda esille, vaan enemmänkin kristillisiä aiheita, kuten kristilliset juhlat. Roma käy esim. katolista koulua. Myös kommunismin tuloa Puolaan kuvataan ja sitä, miten se vaikutti Roman elämään.

---

Pohjoinen 2025 -lukuhaaste kohta 15. Kirjassa ollaan eristyksissä

Helmet 2025 kohta 24. Kirjassa tehdään laittomuuksia

Marina Wallman: Kuja!

 

Marina Wallman

Kuja

Alkuteos: Gränden

Suomentanut Marja Itkonen-Kaila

Otava, 1997

269 s.

"Melkein kaikki lähitalojen lapset leikkivät kujalla. Siellä oli tilaa monille lapsille ja monille leikeille. Pojat leikkivät intiaania tai olivat piilosilla. Omat nimet kirjoissa - yks kaks kolme, piti huutaa. Tytöt hyppäsivät barbiidaa. Kolme. Kuusi. Yhdeksän. Tai pomppivat iloisina pyörivien hyppynarujen välissä. Jos hyppäsi väärin, tuli 'stiplu'. Kujalla oppi paljon. Palkaksi valkeasta marmorisesta barbiidakivestä pääsi mukaan ja sai pyörittää hyppynarua pitkän aikaa. Mustasta kivestä vain viisi kertaa, oli Saša huomannut."

Saša on pieni, viiden, kuuden vanha venäläisen emigranttiperheen poika. Isä, joka  on ollut tsaarin armeijan upseeri, on töissä karamellitehtaalla ja äiti pitää ompeluateljeeta kotona. Sašalla on isoveli Boris. Eletään kolmikymmenluvulla Helsingin Eirassa, Huvilakadulla. 

"Istuessaan raitiovaunussa isä halusi pitää pitkän esityksen etikettikysymyksestä, kuten hän sanoi: - Sinä olet nyt niin iso, että sinun pitää ruveta käyttämään isännimeä, Otšestvoa, kun puhuttelet ihmisiä. Se on kohteliaampaa ja kuuluu meidän venäläisten keskinäiseen kielenkäyttöön, vaikka asummekin Suomessa. Niin että kun me tulemme kirjastoon, sinun ei pidä sanoa "täti". Eihän hän ole sinun tätisi. Vain pikkulapset sanovat täti, sellaiset jotka eivät vielä voi olla selvillä ihmisten isännimistä. Täti on oikeastaan sukulainen. Isän tai äidin sisko. Ja hänhän ei ole sinun.Sinun pitää siis sanoa joko Vasilisa Vasiljevna tai rouva Kaštanova, kuinka vain haluat. Mutta tavallisesti me käytäme toisistamme etunimeä ja isännimeä, imja i otšestvo, se tuntuu ystävällisemmältä ja miellyttävältä. Vain jos haluamme olla virallisempia tai suorastaan niin epäystävällisiä, että tahdomme osoittaa toiselle hänen oikean paikkansa, käytämme hienoa sanaa "herra" tai "rouva" ja lisäämme siihen sukunimen."

Ihmettelinkin aikoinaan Tolstoin Anna Kareninaa lukiessani sitä nimien sekamelskaa ja moninaisuutta henkilöiden nimissä. Nyt se sitten tuli selvennettyä, miksi samasta henkilöstä käytettiin niin monia eri nimiä. Ei sillä, kyllä tässäkin teoksessa tulee vastaan muitakin kuin isännimet ja viralliset nimet, tulee hellittelymuotoja. Kun Boris käyttää Sašasta muotoa Saska on se perheen käytöstapoja vastaan. Isän raitiovaunussa antamat neuvot ovat menneet Sašan tajuntaan omalla tavallaan ja hän sanoo kirjastotädille "Te olette Vasilisa Vasiljevna, täti rouva Kaštanova" ja saa palkakseen hymyn ja maininnan, että "sinä olet hyvin kohtelias nuori herrasmies".

Saša on älykäs pieni poika, ehkä hieman pikkuvanhakin, mutta pieni poika kuitenkin, joka katselee maailmaa ihmettelevin, uteliain silmin i Hän on pieni filosofi, uneksija. Hieman taiteellinen, luova, hitunen melankolikkokin. Saša leikkii Veljesten kanssa, jotka ovat  kalastajaperheen poiikia. Veljeksiä on seitsemän, mutta Saša leikkii lähinnä kolmen nuorimman kanssa. Kolmikymmenluvun poliittiset jännitteet ovat ilmassa ja keskusteluissa ja perheiden välisissä suhteissa. Kalastajamies on sitä mieltä, että Sašan perhe ei ole työläisperhe. Sillä on eroa onko Sašan äidillä kotiompelimo vai ateljee.

"Kirja on ihmisen ystävä", Sanoo kirjaston Vasilisa Vasiljevna ja kirjat ovat vahvasti läsnä pienen Sašan elämässä. Puškin on ensimmäinen "Puškinin meri on sininen". Sitten tulee monia muita, joita isä lukee pojalle. Saša on isän poika. Isä antaa pojan leikkiä kujalla, äiti haluaa vain, että pojasta tulee sivistynyt ihminen.  Saša laitetaan saksalaiseen leikkikouluun. Boris-veli käy puolestaan venäläistä koulua.

Hieman oudolta kuulostaa sana tšinuski, kun tutumpi muoto olisi kinuski. Erityisesti ihmettelen sitä, että  vaikka eletään 30-luvun Suomessa, niin suomenkielestä ei puhutaa mitään. Henkilöt puhuvat vain venäjää, tai ruotsia. Saša myös saksaa aloittaessaan leikkikoulun. Kolmikymmenluku kuitenkin on läsnä sillä Sašan isä varoittaa Hitleristä. Sota ei kuitenkaan vielä ole läsnä, paitsi isän uumoiluissa. 

Pidin tästä kirjasta todella paljon. Teoksen lapsikuvaus on elähdyttävä, lämminhenkinen ja koskettava. Kerronta on sujuvaa, ilmeikästä. Eletään aikaa joka on ollut ja mennyt. Karjalan Kannas, Terijoki on vielä ollut Suomen maaperää. Sašakin odottaa kesäjunaa, joka veisi hänet kotiapulaisen Katjan kanssa  Kannakselle tädin luokse. Muutoksia on kuitenkin tulossa, muutto isompaa asuntoon, Viisikulmaan. Jättää Kuja, se on Sašasta vaikeaa.

"Täältä oli taivas kaukana! Eikä ollut pienintäkään hiekanjyvää tai ruohonkortta. Saati rehevää lehmusta, joka suhisi ja lauloi. Tai edes pientä koukkuista pihlajaa, joka seisoi yksinään uneksien."

"Kivikaivossa Sašan oli asuttava.

Kun täytyy niin täytyy!

Niin oli äiti sanonut.

Mutta Kujia Saša ei unohtaisi. Ei koskaan, niinkuin ei Jelena-äitikään unohtaisi Ukrainaa.

 Ukrainaa, josta hän on avioliiton myötä lähtenyt, mutta jota hän säilytti sydämessään. "Ukraina on tulvillaan loistoa ja värejä. --- Ukraina.  Maa joka tuoksuu ---"

Löysin tämän kirjan kierrätyshyllystä, ja olen iloinen että löysin. Harvoin saa lukea näin upeaa, hienosyistä tarinaa. Tarinaa, jossa on tunnelmaa, joka lähentää ja koskettaa, herättää ajatuksia ja jonka tapahtumissa myötäelää, niin kuin pienen Sašan elämässä. Tämä on teos, jonka pariin on hyvä palata  toistekin.

Ajankohtaisuuus:

"Suomi on maa, jossa ei ole helppoa olla venäläinen." 

Joseph E. Chipperfield: Musta raivopää!

 

 

Joseph E. Chipperfield

Musta raivopää!

Alkuteos: Dark Fury - Stallion of Lost River Valley

Suomentanut Arto Tuovinen

K.J. Gummerus,  1959

332 s.

Yhdysvaltain länsiosiin sijoittuva tarina, takakansitekstissä mainitut intiaanit ja mustangin kohtalo, siinä aiheita, jotka sai minut ottamaan tämän luettavakseni kierrätyshyllyn tarjonnasta. Hieman väkipakolla tämän luin loppuun, sillä aiheestaan huolimatta tämä ei jaksanut innostaa eikä jättänyt kovinkaan syvää jälkeä lukumuistiin.

Teoksen päähenkilö on Kirk Merret, nuori orpo kaveri, joka on lyöttänyt Burken sirkuksen matkaan. Sirkuksessa on töissä myös Luke Unwin ja kolme hänen toveriaan, jotka ovat vanginneet hurjan villihevosen - Mustan raivopään, josta on tarkoitus tehdä sirkuksen vetonaula. Luke kohtelee hevosta pahoin, jota Kirk ei katso hyvällä.

Musta raivopää on legendanomainen hevonen, joka on intiaaniheimon suojeluksessa ja jotka haluvat, että mustangi pääsisi Kadonneelle virralle, salaiseen kotilaaksoonsa takaisin. He auttavatkin sirkusnäytännön kuluessa hevosen vapaaksi, tämä laukkaa tiehensä ja sirkusteltta syttyy palamaan.

Kirk lähtee hevosen perään löytääkseen itse tuon kadonneen laakson, mutta perään lähtee myös Luke Unwin joukkoineen, jotka haluavat hevosen takaisin.

Tarina alkaa utahilaisesta kaupungista ja liikkuu sieltä pohjoiseen päin, kohti Idahoa. Kalliovuoren maisemissa siis ilmeisesti liikutaan.

Tässä on paljon ylimalkaista luontokuvausta, eikä ne harvat ihmisetkään, joita tässä seurataan ole kummoisemmin kuvattu. Kerronta etenee vuoroin Kirkin, vuoroin Mustan raivopään näkövinkkelistä, jotka kulkevat kohti päämäärään perässään Luke Unwinin joukot.Tämä on hyvin suurelta osin kerronnallista etenemistä, dialogia ei ole juuri lainkaan. 

Kielellisesti aika yksipuolista, toistoa on paljon eikä kuvauksessa nouse tyylillisesti mitään yksilöllistä. No, yksi yksilöllinen ilmaisu on juoksuhiekasta käytetty muoto luistohiekka, mikä lienee suomentajan ratkaisu. En tiedä, onko alkuperäissanastossa eroa juoksuhiekan suhteen.

En pidä tätä kovin uskottavana tarinana. En osaa sijoittaa tätä ajallisesti mihinkään aikaan. Jossain kohdassa mainittiin elokuvat, mikä kuulosti erikoiselta. Hieman tuli mieleeni, että kertoja on nykyajassa, mutta tapahtumat jossain muussa ajassa. Epäuskottavaa on myös, että matkalla ei tavata ketään ihmisiä, ei muita kuin intiaaniheimon jäseniä, jotka seuraavat taustalla ja omalta osaltaan auttavat Mustaa raivopäätä vapauteen. Ilmeisesti kuitenkin coeur d'alene -intiaaniheimo on ihan oikea idaholainen heimo. Tämä minun nimittäin täytyi tarkistaa, koska itselleni nimi oli outo. Toisaalta tarinassa mainitaan heimon päällikkö Punainen Pilvi. Tämän niminen Oglala Sioux -päällikkö on todellinen historiallinen hahmo, mutta ei tietääkseni ja ymmärtääkseni ole missään tekemisissä coeur d'aleneitten kanssa. Lieneekö tämä suomentajan idea - mene ja tiedä. Taustoissa on siis jotain todellisuuspohjaa, sillä ainakin mainituista paikannimistä Lemhi-vuoristo löytyy Idahossa ja Grouse Creek Utahissa. Kokonaisuutta ajatellen jää kuitenkin kaipaamaan enemmän syvällisyyttä ja luonteikkuutta, pieniä elävöittäviä yksityiskohtia, aistivoimaisuutta.

Tässä ei ole juurikaan huumoria, ei tunteita eikä sentimentaalisuutta. Sanoisin, että aika yksioikoisesti tarinaa viedään eteenpäin ja yleisellä tasolla edetään. Kerronnallisesta tavasta mainittakoon kuitenkin mustangin Mustan raivopään inhimillistäminen.

"Eläimen seistessä horjuvilla kavioillaan, pää surkeasti riipuksissa, sen aivojen läpi näytti kulkevan - kuin piinaa lisätäkseen - erilaisten harhakuvien saatto, harhakuvien, joissa esiintyi kanjoneita ja laaksoja, joissa oli vettä... Musta raivopää ravisti itseään kuin pyrkien säilyttämään järkensä selvänä."

Samaistuminen jää kuitenkin vajaaksi. Luonnonsuojelullinen tarkoitusperä teoksen legendamaisessa otteessa on kuitenkin vahva.

Kirjailija J.E.Chipperfield on syntyjään englantilainen ja suomeksi häneltä on ilmestynyt myös Ystäväni opaskoira -niminen teos. Häneltä on kuitenkin ilmestynyt monia eläinaiheisia teoksia, myös koirista kertovia. Mene ja tiedä, josko häneltä löytyisi joku innostavampi teos. Tämä teos palautuu kuitenkin kierrätykseen.

Thorbjørn Egner: Kasper, Jesper ja Joonatan - kolme iloista rosvoa!

Thorbjørn Egner

Kasper, Jesper ja Joonatan - kolme iloista rosvoa!

Alkuteos: Folk og  røvare i kardemomme by

Suomentanut Aila Meriluoto

WSOY, 1957

104 + 1 s.

 

 

 

 

"Hiljaa hiljaa hiivitään, me kardemumman yössä, on kaikki kansa pötköllään, kun rosvot raataa työssä". Elina Salon laulama laulu on ollut mielessäni viime päivinä, kun tartuin tähän kierrätyshyllystä löytämääni lastenkirjaan, jonka muistelen joskus muinoin kouluaikoina lukeneeni. Kasper, Jesper ja Joonatan on ovat siis kolme rosvoa, jotka elävät Kardemumman pikku kaupungin laitamalla korkeassa ja kummallisessa talossa yhdessä lemmikkileijonansa kanssa. Muita kaupungin asukkaita on poliisipäällikkö Paavali, makkaramestari ja Sohvi-täti tai neiti. Kun rosvot päättävät ryöstää Sohvi-neidin talouttaa hoitaaan alkaa minun päässäni hieman jotkut muistikellot värähdellä - Sohvi ryöstetään takaisin, kun Sohvi pistää rosvojen elämän liian vaivalloiseksi, sillä Sohvin suunnitelmiin kuuluu 

laittaa "heidät kaivamaan maata ja tekemään työtä lujasti. Saavat  viljellä vihanneksi ja kardemumman simeni niin kuin säädylliset ihmiset ainakin."  Tuo takaisinryöstökohtaus oli jotenkin tuttu, mutta en tiedä, oliko se todellinen muistikuva luetusta. Lopulta tämä ei tuntunut lainkaan tutulta kirjalta paitsi nimeä.

Mutta sitten rosvokolmikon elämä muuttuu toden teolla, kun he joutuvat kiinni leivänryöstökeikalla.

Lastenkirjaklassikko tämä kai on kuitenkin. Teoksen on kirjailija kuvittanut ja kuvitus on aika erikoinen. Siinä on vivahteita, jotka vievät Itämaille tai Meksikoon, mutta toisaalta myös ihan toisaalle. Hieman vaihtelevanoloista siis eikä kovin yhtenäistä, sanoisin.

Pieni loogisuusongelma, jos sen sellaiseksi haluaa mieltää sadussa myös oli, sillä  alussa mainitaan, että rosvoista Kasper on vanhin, Jesper kaunein ja Joonatan oli paras syömään. Loppupuolella taas, rouva Paavalin laulussa sanotaan, että "kaikki on he kauniita, mutta varsinkin Joonatan". Myöskään säätietelijä  Topiaksen tornipalon kuvaus ei kuulostaa loogiselta (mutta tarviiko sadut ollakaan?) kun kerrotaan, että portaat ovat äkkiä tulessa (miksi, miten ne voivat syttyä palamaan?) ja tulipaloa sammutetaan ylhäältä alaspäin. Tässä vesisankojen ylöshilaamisessa ja veden alas liekkeihin hilaamisessa minun mielikuvitus stoppasi.

Mutta kaiken kaikkiaan hilpeä tarinahan tämä on.

---

Porin lukuhaaste kohta 17: Kirja on kirjaston palautushyllystä tai kirjanvaihtopisteestä löytynyt

Theodor Kallifatides: Poika Kreikasta!

Theodor Kallifatides

Poika Kreikasta

Alkuteos: Bärettelser från brunnen

Suom. Raija  Jänicke

Kirjayhtymä, 1985

66  + 2 s.

Kansikuva ja piirrokset: Ritva Immonen

 

 

"Aika valuu sormien lomitse kuin vesi. Mutta aina siihen jää pari pisaraa."

 

Theodor Kallifatides Poika Kreikasta on pieni, mutta painava teos lapsuuden muistoista, noista "päähän kiviksi jähmettyneistä vuosien takaisista pisaroista, jotka yhä kimaltavat".

Mitä opin kulttuurista:

Kreikkalainen joulupukki saapuu lahjoineen vasta uudenvuoden aattona. Uudenvuodenkaakkuihin leivottiin pikkuinen lantti (vrt suom, joulupuuro ja manteli)

Kreikkalaisessa kylässä, Myllyssä, hoidettiin palohaavat kirjoitusmusteella.

Auringon paiste, onnellisuus  on kuvaavaa tälle teokselle:

"Kaiken yllä loisti aurinko.Suurena ja vahvana kuin leijona". Pieni poika saattoi olla "Vahva kuin kesäinen aurinko"

Kertoja, onko hän Theodor itse, niin ymmärrän kertoo lapsuuspäivistään kreikkalaisessa kylässä, perheestään johon kuuluu vanhemmat, isovanhemmat ja isoveli, joka on neljä vuotta vanhempi ja jota kutsutaan Rajuilmaksi. Pienen pojan muistoissa on kylän elämä vesikaivolla, oliivilehdoissa ja sepän pajalla. Ja sotae, josta ei ehkä ymmärrä paljoakaan ennen kuin pienestä pojasta tulee aikuinen. Poika kreikasta on lämpimästi ja hauskasti kerrottu muistelmateos lapsuuden  onnellisista päivistä aina siihen päivään asti, jona pienestä pojasta tulee aikuuinen. Teoksen viimeinen luku on traagisuudessaan säväyttävä. Sanoisin jopa kylmäävä, vaikka kirjailjan lapsuudessa tuntui siltä, että "aurinko paistoi aina minun kyläni yllä, vahvana kuin leijona."

--

Porin lukuhaaste kohta 29: Kirja tunnetulta kirjailijalta, jonka kirjoja et ole aiemmin lukenut

Mainittakoon, että Theodor Kallifatides on kreikkalaissyntyinen Ruotsissa asuva kirjailija.

Laila Hietamies: Koivukoto!

Laila Hietamies

Koivukoto

Kuvittanut Leena Lumme

Otava, 1999

47 s.

 

Laila Hietamiehen (nyk. Hirvisaari) Koivukoto on pieni herkkä novelli 10-vuotiaasta sotaorvosta Hannasta, jonka äiti on alkanut seurustella Samulin kanssa. Hanna ei voi sietää Samulia. 

"Ja sitä mie en siedä,että se katsoo meidän äitiä sillä tavalla, vaanii, sen silmiät seuraa aina äitiä. Eilenkin se joi korviketta ja katsoi äitiä koko ajan silmiin. Kun ne katsoo toisiaan sillä tavalla, minua ei ole olemassakaan." 

Hannalle ei kerrota mitään ja se Hanna kokee,että häntä väheksytään, pidetään vauvana tai vähintään taaperona, joka ei ymmärrä mitään.

Hannan paras ystävä on Laura. Samuli on Lauran setä. Hannan isä on kaatunut sodassa, mutta hänellä on kuitenkin mummu ja pappa,erityisesti papan kanssa on hyvä olla.

Olen aiemmin lukenut kirjailijan Hiljaisuus-teoksen, jossa oli myös lapsinäkökulma sotaan ja josta pidin paljon. Pidin tästäkin pienestä novellista, joka on aiemmin ilmestynyt Salme Sauren antologiassa 12 novellia nimellä Jos tulisi lopulta ikävä. Hietamiehen (Hirvisaaren) teksti on lyyristä, herkkää, mutta todellista ja aitoa. Lauserakenne on selkeä silloinkin, kun käytetään murretta.

- Onneksi nyt on loma ja sydänkesä, vaikka syksy tulee pian, Hanna puheli. -Syksyllä alkaa tyttökoulu. Ne hienot tytöt... miten mie osaan niiden kanssa haastaa. Niillä on niin hienot vaatteetkin Miten mie ilkiän mennä tämän näköisenä! Ja sitten ne katsoo minua ylimielisesti.

Ylimielinen sanan Hanna on oppinut Välskärin kertomuksista, jonka hän on jo pienestä iästään huolimatta ehtinyt lukea kaksi kertaa.

Todellakin, tämä on pieni suuri tarina, hienosti kerrottu ja kirjaimista sanoiksi puettu. Mietin ja pohdin, pitäisiköhän minun sittenkin alkaa tutustua kirjailijan paksumpiinkin romaaneihin. Ei kai ne kovin paljon voi erota näistä pienemmistä, vai voisivatko?

Löysin tämän pienikokoisen kirjasen kierrätyshyllystä. Tämän teoksen kautta on autettu Viipurin hylättyjä lapsia, joilla ei ole kotia Lahden Diakoniasäätiön kautta. Kirjasen alussa on kirjailijan ottamia lapsikuvia. Itse tarinan on kuvittanut Leena Lumme. Teoksen painoasu ja -ratkaisut ovat hienoja. Paitsi kansikuvitusta teoksen sivuilla on pieniä hentoja vesileimamaisia piirtoja kesäisestä luonnosta. Todella taidollista työtä.

--

Kirjan kannet auki -lukuhaaste kohta 1: Lue kirja, jonka kannet vetävät puoleensa

 

 

Natan Rybak: Perejaslavin rada!

 

Natan Rybak

Perejaslavin rada

Suomentanut Vuokko Ahveninen

Karjalan ASNT:n Valtion kustannusliike, 1956

79 s.

 

Tarina alkaa: Lumimyrsky raivosi Tshigirinin seudulla. Tuiskutuuli puhalsi pohjoisesta. Tiet olivat umpeutuneet. Ei päässyt ajaen eikä jalan kulkien. Päivä häämötti ikkunoista viluisen harmaana. Ikkunaluukut kitisivät. Lasiruudut helisivät valittavasti, kuin anoen jotain. Hmelnitski pureksi sammunutta piippua ja kuunteli kirjuri Pshenitshnin honottavaa ääntä. 'Lukee kuin psalttaria', ajatteli hetmanni ja mittaili kirjuria vihaisin silmäyksin.

Eletään 1600-lukua Ukrainassa. Tarinan taustalla on 1596 pidetyn Brestin  kirkolliskokouksen päätös kreikkalaiskatolisen ja roomalaiskatolisen kirkon unionista Puolassa ja Liettuassa. Unionin puoltajat tunnustivat Rooman paavin ylivallan, johon ukrainalaiset suhtautuivat vihamielisesti nähden siinä Puolan aateliston yrityksen orjuuttaa Ukraina.

Tämä lukemani teos on lyhennelmä Natan Rybakin kirjoittamasta laajemmasta teoksesta Perejaslavin rada ja kertoo Ukrainan kansan taistelusta tätä puolalaisen aateliston sortovaltaa vastaan ja halusta yhdistyä yhdeksi Venäjän kanssa. Venäjällä on hallitsijana  Tsaari Aleksei Mihailovitsh.

Tarinan päähenkilö on siis tuota taistelua johtava Bogdan Hmelnitsk. Merkittävä on myös Netshipor Galaida, joka kiivastuksissaan ja nöyryytettynä surmaa rykmentinpäällikkö Mihail Gromykan, jonka hengen on aiemmin jossain taistelussa pelastanut ja mitä tapahtumaa rykmentinpäällikkö ei muista. Tässä tarinan kulku hämmentävästi muuttuu ja Netshipor, jota odottaa tuomio 'joutua seipääseen' katoaa ilmestyäkseen taas, ja kadotakseen uudelleen, tullakseen taas esille lopussa. Mutta koska kyse on lyhennetystä teoksesta, joka selvisi minulle vasta jonkin aikaa lukiessani en tätä ja muita juonenkulun katkoja ihmettele.

Kerronnassa on paljon outoja sanoja, kuten paani ja sarka. Sarka ei tarkoita peltosarkaa sen paremmin kuin sarkakangastakaan, vaan jotain ihan muuta. Erikoisin ja yllättävin oli kuitenkin sanan heitukka merkitys. Olen tottunut ajattelemaan sitä hieman kielteisenä piirteenä lähinnä tyttölapsilla, tyyliin, se on sellainen heitukka, mutta annas annas, kun se tässä merkitseekin ratsupalvelijaa. Enpä olisi tuotakaan tullut tietäneeksi ilman tämän teoksen lukemista. 

Historiallinen viitekehys viittauksine Krimin tataareihin ja Donin kasakoihin on toki kiintoisa ja  antaa taustaa nykyajan ilmiöille maailmantapahtumissa. Ei tämä kuitenkaan ihan ominta kirjallisuutta ollut. Kirjan nimi viittaa Perejaslavin kaupungissa pidettyyn radaan eli neuvoston kokoontumiseen 1656, jossa Ukrainan kansa Bogdan Hmelnitskin johdolla pyytää Tsaari Aleksei ilta saada yhdistyä Venäjän kansaan, joiden kanssa heillä on sama laki ja usko.

Muutamia maininnan arvoisia virkkeitä:

"Kevät oli levittänyt kaiken ylle valoisan katoksensa."

"Huominen lepäsi vielä  taivaanrannan ruskotuksen toisella pulen..."

"Ihminen on väkijoukossa kuin lastu vesipyörteessä, ei sitä löydy"

 ----

Karhumäki Urho: Pääsiäisestä Helluntaihin!

Karhumäki Urho

Pääsiäisestä Helluntaihin

- Kertomus keväästä luonnossa ja ihmissydämessä

WSOY, 1945

239 s.

Kierrätyshyllystä löydetty kirja, jonka kannet herättivät kiinnostukseni kertoo Allista, joka on kyllästynyt kaupungissa asumiseen ja konttorityöhön, ostaa lipun niin pitkälle, kuin rahoillaan saa ja menee vähän matkaa vielä pommilla. Allilla on kultakirves-merkki puseronrinnuksessa osoituksena siitä, että hän on tehnyt kuusitoista mottia halkoja.

"Purolan muorin kanssa eivät luteet  tule  omilleen. - Tulisinkohan minä?Äijä katsahti silmäänsä siristäen, pianoa tunnustelevasti. - Riippuu siitä, pääsettekö jenkoihin! - Luulenpa pääseväni. Olen työskennellyt viisi vuotta vesijohtoliikkeessä. - Vai vesijohtoliikkeessä! Äijän suu revähti selko selälleen. - Hauskaa Pääsiäistä. Kiitos neuvoistanne! - Sitää samaa... hauskaa ja kiitosta!"

Vieraalla paikkakunnalla Alli etsiytyy yöksi Purolaan, jonka emäntä on tiukka talonppitäjä, isäntä on tossunalla ja poika hieman kehityksessä jälkeenjäänyt. On Purolassa toinenkin poika, mutta hän on sotaväessä. Alli näkee pojasta kuvan sänkykamarin seinällä ja kuutamo tekee oman osansa sekin.

Pääsiäisestä Helluntaihin kertoo nimensä mukaisesti noin neljästäkymmenestä päivästä, jotka Alli viettää Purolassa tutustuen omalla ripeällä tavallaan niin Purolan väkeen kuin muutamaan muuhunkin. Tosin se, että Alli pukeutuu pitkiin housuihin saa emännän ensi alkuun katsomaa häntä pitkin hampain. Kun kunnanisät tai mikä taho se nyt onkaan sota-aikaan sellaisia määräyksiä antanut, antaa Purolan väelle käskyn, että talosta pitää saada 100 mottia halkoja, joista talonväen pitää tehdä itse vähintään puolet, niin siitä tulee tenkkapoo. Kuinka 70-vuotias emäntä, tossukka isäntä, joka on kymmenen vuotta emäntää nuorempi tai kehityksessä alimittainen poika pystyisi sellaisen saamaan aikaan, sanoo Alli, että hän tekee motit yhdessä pojan kanssa, joka mottien tekoon on velvoitettu.

Tylsillä sahoilla ja kirveillä Alli menee yhdessä Vihtori-pojan kanssa metsään ja  saa huomata, että teko ei ole yhtä kuin kultakirveen omistajan uho.

Alli ei kuitenkaan anna periksi. Hän menee teroittuttamaan välineet metsässä asustelevan erakkomiehen luokse, johon on tutustunut ja motti jos toinenkin alkaa lopulta syntyä.

Alli alkaa myös suunnitella vesijohtoa, jonka avulla emännän ei enää tarvitsisi kantaa vettä purosta taloon, tämä suunnitelma ei kuitenkaan suju ihan yhtä onnistuneeesti. Talon sotamiespoikakin saapuu lomalle, ja emännän sukulaistyttö, joka on kihloissa sotamiespojan kanssa samaten selvittelemään välejään, mutta silloin Alli on poistunut talosta.

Pääsiäisestä Helluntaihin kertoo nimensä mukaisesti noin neljästäkymmenestä päivästä joiden aikana herää niin luonto kuin tunteet, Purolan Vihtorikin, tuo hieman jälkeenjäänyt poika herää hänkin eloon ja se tossun alla oleva isäntä, niin, hän osoittaa,että kyllä hänkin osaa viimeisen sanan sanoa.

Kerronta on mukavaa ja varsinkin aloitus otti mukaansa virkeällä tavalla. Sanontoja mukavia, näkökulmia ja sanoja sattuvia, jos kohta vieraita ja outojakin kerrontaan mahtuu. Ei yhtään hassumpi löytö.

Kansikuva on mainio ja herätti erityisesti lukuhaluni. Valitettavasti kansipaperi on repeytynyt enkä näin ollen tiedä, olisiko siitä löytynyt kuvittajan signeerausta.

"Henkinen sukulaisuus hypähtelee suorempia teitä. Se on kuin kesäinen aurongon säde, kuin päivän pilkahdus ullakkokamarin ikkunaruudussa. Ajatuksen nopeudella se rientää peltojen ja metsien, vuorienkin ylitse. Kunnen  --- --- tapahtuu pysähdys, nopean etsijän levähdys. Rientävä valo keskittyy, lämpenee. Pikkuinen ruutu herää, säteilee. Syntyy tähti, pieni valospektri, joka heijastelee kirkasta valoaan, sähköistää nukkuvan ympäristön. Tuulen henki suhahtaa, linnut heräävät laulamaan. Lukemattomat kastepisarat välkkyvät puidenn lehdillä. Keväisen päivän uusi riemukas elämä herää."