Fiona Valpy: Allamme hohtava taivas

Fiona Valpy

Allamme hohtava taivas

Alkuperäisteos:The sky beneath us

Suomentanut Johanna Laitila

Otava, 2026

336 s.

Ryntään naistenhuoneen ovesta sisään ja säikäytän burkaan pukeutuneen naisen, joka pesee käsiään äärimmäisen huolellisesti noudattaen pesualtaiden ylle kiinnitettyjä laminoituja ohjeita. Nainen tarkkailee minua varuillaan peilin kautta. Syöksyn yhteen koppiin, käännän lukon ja rojahdan istuimelle nojaten päätäni käsiin.

Eletään vuotta 2020. Korona-epidemia jyllää ja Daisy Laverock on matkalla Nepaliin, isoisotätinsä  Violetin jalanjäljissä etsimään, paitsi sukulaisensa kohtaloa, myös löytääkseen jälleen itsensä, sen rohkean ja elämää pursuavan naisen. Hänen on pitänyt lähteä matkalle äitinsä kanssa, tämä ei kuitenkaan tilanteen takia ole päässyt lentokoneeseen.

Tarina kulkee kahdessa aikatasossa. Nykyajassa tarinaa kertoo Daisy ja menneisyydessä,  1927 eteenpäin Violet päiväkirjojensa myötä, kunnes tarinat kohtaavat Nepalissa, Mount Everestin juurella, pienessä Phortsen sherpa-kylässä.

Allamme hohtava taivas on paitsi rakkaustarina, myös tieteellinen tutkimusmatka. Violet käy puutarhakoulua ja on kiinnostunut kasvitieteestä. Hänen skotlantilainen sukunsa ei kuitenkaan oikein hyväksy Violetin tulevaisuudensuunnitelmia. Erinäisten vaiheiden jälkeen Violet matkustaa Nepaliin odottamansa lapsen isän, Callumin perässä. 

Pidinkin tästä tarinan puolesta. Nepali on ollut viime aikoina järkyttävästi uutisissa ja ajankohtaisuus on vahvasti läsnä lukiessakin. Viime ajan tapahtumat eivät ole ainutkertaisia, vaan samanlaisiin tapahtumiin viitataan tässäkin teoksessa. 

Viihdyttävä, romanttinen, mutta myös vahvasti ajassa liikkuva teos, jonka budhalainen pintakiilto hieman etäännytti minua, jos kohta ne elämänviisaudet, joita tässä tulee, voi nähdä myös yleisluontoisempina. Kulttuurisena kuvauksena toki kiinnostava lukumatka. 

Kiintoisa yksityiskohta oli lapsen kenkien piilottaminen seinänrakoon, jonka kerrotaan olevan skotlantilainen taikauskoinen tapa. Jännää on se, että tässä taannoin katsottuani televisiosta ruotsalaista sarjaa Talot huokuvat historiaa, niin yhdessä jaksossa oli lapsen kenkä löydetty talon lattian alta ja sen mainittiin olleen jonkinlainen tapa, jolla ajateltiin olevan onnea tuottava merkitys. 

Tällä mukana Vaara-kirjastojen Luontoa -lukuhaasteessa, jossa napsin kohdan: retki tai tutkimusmatka. Luonto on tarinassa vahvasti läsnä ja muun muassa sinivaleunikot minun täytyi etsiä netin syövereistä. 

Muualla mainittua:

Lumiomena:   Viehättävä ja lempeä, vaan ei imelä tarina

 

Brian Dickinson: Sokea lasku!

 

Brian Dickinson

Sokea lasku 

Alkuteos:Blind Descent

Suomentanut Heli Jaakkola

KKJMK, 2019

271 + 1 s.

Seisoin aivan hiljaa ihaillen massiivisia kalliomuodostelmia ja islmänkantamattomiin ulottuvia lumihuippuisia vuoria. Valtavia jäätiköitä teräviä jääpilareita, lumikielekkeitä huimaavan syvyyden päällä. Maisema oli kuin suoraan kalenterin sivuilta repäisty. Allani oli Namche Bazaarin kylä. Se on Khumbun alueen suurin kylä ja siellä asuu noin 1700 ihmistä.

 

Brian Dickinson on perheellinen, vaimon ja kaksi lasta omaava pintapelastaja, armeijataustan omaava, uskovainen extremeurheilija. Hän on harrastanut vuorikiipeilyä nuoresta pojasta alkaen. Nousu maailman korkeimmalle vuorelle, Mount Everestille oli haaste, johon valmistautuminen ei tapahtunut hetkessä.

Sokea lasku on mielenkiintoinen teos vuorikiipeilyn maailmasta, mutta myös pintapelastajan koulutuksesta. 

 

Olimme nyt vuorilla emmekä merellä, mutta samat elämän lait pätivät täälläkin. Ihmiselämä oli todellakin hauras.

Brian Dickinson lähtee Nepaliin luottaen, että Jumala pitää hänestä huolen. Kiipeäminen huipulle ei ole suoraviivaista kiipeämistä. Välillä noustaan ja välillä laskeudutaan, jotta elimistö tottuu ohuempaan ilmanalaan. En voi lukiessa olla miettimättä pientä ristiriitaista ajatusta luottamuksessa Jumalan apuun ja henkensä vaarantamisessa. Brian on kuitenkin Brian. Sanojensa mukaan "luotu omaksi itsekseen". 

Lopulta, kaikkien valmistautumimsten ja vaikeuksien jälkeen Brian nousee yksin Mount Everestin huipulle, 8 848 m merenpinnasta. Hetki on pieni, mutta merkittävä. Alkaa laskeutuminen.

Tarkistin varusteeni, jotta olisin valmis laskeutumista varten --- katsoin ylöspäin ja yhtäkkkiä näkökenttäni sumeni. --- --- tuntui siltä kuin olisin katsonut suoraan aurinkoon. Sitten ilman mitään varoitusta en enää nähnyt mitään. --- ---  Olin lumisokea!

 

Kuinka Brian selviäisi alas. Kaiken lisäksi hänen toisesta jalkineestaan tippuu jääpiikki.

Katsoin alas ja näin kuin hidastettuna, kuinka epäselvä tumma esine katosi valkoiseen sumuun. 

 

Tässä vaiheessa aloin miettiä kerronnan loogisuutta. Kuinka sokea Brian lopulta oli, kun välillä sanotaan, että "olin sokea", "en nähnyt mitään" ja toisin paikoin hän siristää silmiään nähdäkseen happipullon mittarin ikään kuin saisi siitä edes hieman selvää. No, minähän en tiedä mitään lumisokeudesta, mutta kauheaa se varmaan on. Ja kauhu kyllä Brianinkin välillä valtaa. Silti hän kokee, kaiken yksinäisyyden ja pelon keskellä, että Jumala on hänen kanssaan ja auttaa hänet takaisin perheensä luokse. 

Hengellisestä otteestaan huolimatta tämä ei ole ylihengellinen teos. Suurimmaksi osaksi teos kertoo vuorikiipeilystä, sen houkutuksesta ja vaaroista. Mitä ihmettelen on se, kuinka materialistiselta Mount Everest vaikuttaa, kun sen rinteilläkin saadaan Coca-Colaa ja Mars-patukoita. Vuorikiipeily on kuitenkin merkittävä tulonlähde Nepalissa. En voi myöskään käsittää, kuinka puhelimet ja tietokoneet voivat toimia noilla korkeuksilla, vaikka puhutaakin satelliiteista ja aurinkopaneeleista. 

Kuvaus on hyvin autenttista erinäisiä fysiologisia toimintoja myöten. Tämä teos ei tuo uskosta mitään kiiltokuvahymypojan tarinaa, sillä mukaan mahtuu yksi hieman alatyylinenkin tapahtuma.

 

Teos tuo hyvin esille extremeurheilun eri puolet ja jos vuorikiipeily yhtään kiinnostaa, niin tätä voi suositella. Amerikkalainen elämäntapa väistämättä pilkistää rivien välistä eikä tämä kaikessa ole oikein minun makuuni. Kuvaus lentomiehistörituaalista tuo mieleeni paitsi intiaanien erinäiset rituaalit, myös ajatuksen siitä, mitä järkeä moisessa machoilussa on, kun "pakotetaan juomaan kannullinen olutta ja sitten upotetaan neulamerkin (kultaiset siivet) piikit paljaaseen rintaan, kukin toveri vuorollaan, niin että veri vuotaa.