Ivan Sergeevich Turgenev

Pyysin Chatgpt:tä valitsemaan minulle  suomenkielisen seikkailu- tai romanttisen kirjan Gutenbergista. Tekoäly tarjossi ensimmäisenä vaihtoehtona Turgenevin  Ensimäinen rakkauteni -teosta. Annetuista vaihtoehdoista tämä oli innostavin ja kutsuvin, joten ajattelin kokeilla.  

Kuvakaappaus Finlandia-kirja. Käsitelty.

Ivan Turgenev

Ensimmäinen rakkauteni
Suomentanut Siiri Hannikainen

Ilmestynyt WSOY:n kustantamana 1918

Luettu Projekti Gutenbergista

 

 

 

 

Ivan Sergeevich Turgnenevin teos Ensimmäinen rakkauteni jakautuu kerronnallisesti kahtia. Aluksi on eräänlainen taustakertomus, jossa iäkkäitä miehiä on ollut viettämässä iltaa. Muiden poistuttua jäljelle on jäänyt vain kaksi vierasta isännän lisäksi. Isäntä pyytää ensin toista, Sergeitä, kertomaan ensimmäisestä rakkaudestaan. Sergei vastaa, ettei hänellä koskaan ole ollut sellaista, hän on mennyt suoraan toiseen ja isännänkin rakkauselämässä ei ole mitään mainittavampaa. 

 - Kenties teillä on meille jotain huvittavaa kerrottavana, Vladimir Petrovitch. 

Tämä vastaa, että hän kertoo kaiken joko kertoo kaiken lyhyesti ja kuivasti tai sitten laajasti ja epätodenmukaisesti. Hän lupaa kirjoittaa tarinansa paperille ja lukea sen heille seuraavan kerran, kun tulevat yhteen. Ja niin hän tekee. Toisin sanoen, tämän esinäytöksen jälkeen alkaa Vladimir Petrovitchin minä-kertojan muodossa sujuva tarina, siitä, kuinka hän 16-vuotiaana nuorukaisena, asuessaan vanhempiensa luona Moskovassa lähellä Neskutshnij-puistoa 

Perheen naapurustoon on muuttanut köyhtynyt leskiruhtinatar, jolla on 21-vuotias tytär Sinotshka, eli  Sinaida Aleksandrovnan. 

"kookas, ryhdikäs tyttö raidallisessa, vaaleanpunaisessa puvussa, valkoinen huivi päässä; hänen ympärillään seisoi neljä nuorta miestä ja hän löi vuorotellen heitä kutakin otsaan niillä pienillä harmailla kukkasilla, joiden nimeä minä en tiedä, mutta jotka jokainen lapsi hyvin tuntee: nämä kukkaset muodostavat pienen pussin, joka halkeaa paukahtaen, kun sitä lyö jotain kovaa esinettä vasten. "

Nuorukainen alkaa vierailla talossa, vaikka äitinsä ei ole oikein ihastunut asiaan ja tyttö vain leikittelee pojan tunteilla. 

En pidä tätä mitenkään romanttisena teoksena rakkaus-teemastaan huolimatta. Toisin sanoen tämä ei ihan ollut sitä, mitä romanttisella tarinalla itse ymmärrän. Paremmin tämä on nuoren miehen kasvutarina ja lähentelee avioliittodraamaa ilman dramatiikkaa, juoni kulkee vihjaillen ja päättyy lopulta hienovaraiseen paljastukseen.  Ei tämä täysin kehno tarina ole. Tässä on nuoruuden viattomuutta ja hieman pohdittu ihmissuhteiden syntyä ja problemaattisuuksiakin.

Kirjallisuusviitteitä:  Schiller Rosvot (näytelmä), Gruusian kukkuloilla -runo, Byroniin, Hugoon ja Pushkiniin on myös viittauksia. Tonkoshejevin El Trobador Kaidanovia tutkitaan (ilmeisesti oppikirja?) "Ei valkeat lumet" ja "Sua odotan, kun länsituuli huminoi" -lauluihin viitataan, samoin Jermakin puheeseen tähdille, mutta mikä, missä sellainen puhe pidetään jää arvoitukseksi.

 Kirjallisuusviitteitä:

Kirjallisuusviite: Schiller Rosvot (näytelmä) Gruusian kukkuloilla-runoon viitataan, samon Byroniin, Hugoon ja Pushkiniin  useammankin kerran. Espanjalaista kirjallisuutta edustaa Tonkoshejevin El Trobador. Vladimir lausuu Jermakin puhetta tähdille Homjakovi'n murhenäytelmästä. "Ei valkeat lumet" ja "Sua odotan, kun länsituuli huminoi" lauluihin viitataan myös ja Sinaida lukee tai on lukevinaan Journal des Debatin (lehti) nurkkanovellia. 

Pieni Suomibongauskin löytyy: 

Jokin suomalaissyntyinen poliisi, myöskin aivan harmaa, päässä suuri vanha, ruukunmuotoinen sarkalakki ja piilukirves kainalossa (mitähän poliisin tarvitsi juuri silloin oleskella Moskva-joen rannalla) lähestyi minua ja kääntäen minuun päin vanhat, ryppyiset kasvonsa, sanoi: 

— Mitä te täällä teette hevosten kanssa, nuori herra? Antakaas minulle suitset, niin minä pitelen niitä. 

Erityismaininta tälle virkkeelle: 

" kasvoni taivasta kohden join sen loistavaa valoa avoimeen sieluuni." 

Tämä tarina on ilmestynyt myös Otavan julkaisemana, Matti Anhavan käännöksena nimellä Ensirakkaus.  

 ---

Helmet  2025 -lukuhaaste kohta 5. Kirja, jonka joku muu on valinnut sinulle. No, se jokin muu sai nyt olla paremman puutteessa ei inhimillinen tekoäly, joka mitä ilmeisimminkään ei tuntenut romanttisia väreitä ehdottaessaaan tätä minulle.

 ---

Muualla mainittua:

Kirjojen kamari: "On inspiroivaa todeta, kuinka hyvin ---- ---- menneiden aikojen kirjailijat ovat kirjallisuutta tunteneeT"

Kirjakaapin avain:   "Sangen viehättävä pienoisromaani, josta voi aistia kesäyön kevyeen hämärään verhoutuvat illat ja yöt, puiston varjojen viileyden ja Zinaidan seurapiirissä vallitsevan jännittyneen odotuksen."

Sinisen linnan kirjasto  "Hempeä kansi ja nimi antavat odottaa romanttista, ehä katkeransuloistakin tarinaa"

Louis Hémon: Pohjolan tytär!

Louis Hémon

Pohjolan tytär - Kertomus ranskalaisesta Kanadasta

Alkuteos: Maria Chapdelaine

Suomentanut Walter O. Streng-Renkonen 

WSOY, 1942  (2. painos)

211 + 1 s. 

Kansi: Ei maintaa 

JOS on mitään valopuolta siinä, että jäämme niin kauas metsiin, sanoi äiti Chapdelaine, niin se on se, että saa nähdä miesväen "tekevän oikein kunnollisen kappaleen maata ... kunnon kappaleen maata, joka on ollut pelkkiä puita ja kantoja ja juuria ja jonka pari viikkoa myöhemmin näkee sileänä kuin kämmen, valmiina kynnettäväksi. Olen varma siitä, ettei maailmassa voi olla mitään ihanampaa ja kiitettävämpää kuin se.

Louis Hémonin Pohjolan tytär on kiintoisa ihmis- ja luonnonkuvaus Guebecin metsistä ja uudisraivaajatiloilta. Tarinan keskiössä on Samuel Chapdelainen perhe, johon kuuluu vaimo Laura sekä lapset Esdrasia, Da'Bé, Maria, Tit'Bé, Télesphore ja pienimmäinen Alma-Rose (Ikäjärjestyksestä en ole ihan varma). Lisäksi perheessä on työmies tai renki, miksi häntä nyt kutsuisi: Légare. 

Samuel on ollut uneksija, joka raivattuaan uudisraivaajatilan, myy sen pois ja alkaa kaivata syvemmälle Pohjolaan, ja vaimo Laura, jonka mielestä kauneinta on raivattu pelto, joka lainehtii viljaa ja hyvä ryytimaa ja talous, seuraa miestään vaivoja karttamatta. Pojat Esdrasia, Da'Bé auttavat siinä missä pystyvät ja talvella, kun ei ole peltotöitä, menevät metsätyömaille ansaitsemaan.Tit'Bé, joka on 14-vuotias on jo aikamiestä hänkin piippuineen. Päähenkilö tässä tarinassa on kuitenkin tytär Maria, joka tarinan alussa saapuu kotiin, oltuaan sukuloimassa Saint-Primessä. 

- Komea tyttö! sanoi hän.

- Totisesti! Komea tyttö ja lisäksi rohkea nainen. Vahinko, että hän on niin kaukana täältä, metsien keskellä. Kuinka kylän nuoriso voisi mennä iltaansa viettämään heidän luokseen joen toiselle puolelle, koskille asti, sinne kun on enemmän kuin kaksitoista mailia, ja loppumatka vielä melkein tietöntä. 

Mutta niin vain ainakin kolme nuorta miestä saapuvat vietttämään iltaa Chapdelainen perheen luona.  Francois Paradis on vanha tuttu Mistassinista. Eutrope Cagnon paikallisia, joka uudisraivauksen ohella käy välillä tukinuitossa ja sitten on Lorenzo Surprenant, Yhdysvaltoihin muuttanut guebecilainen,  joka o n myynyt perimänsä tilan muille ja on vain käymässä. Kaikki kolme ovat kiinnostuneita Mariasta, joka puolestaan on kiinnostunut Francois Paradisista. Tämä lähtee talven tullen metsätöihin ansaitsemaan ja lupaa saapua keväällä takaisin, mutta kohtalo määrää toisin ja Maria joutuu miettimään, mitä hän haluaa. Työtä ja vaivannäköä kaukana kaikesta metsien ympäröimänä vai helppoa elämää, kaupungin loistoa ja huvituksia, joita Lorenzon tarjoaa.

Tarina sijoittuu Péribonka-joen varrelle. Muita paikannimiä, joita mainitaan ovat:  Honfleur kahdeksan mailin päässä Péribonkasta, ja sieltä on kuusi mailia Pipeen, josta kahdeksan mailin matka jatkuu Mistookiin eli Sain-Coeur-de-Mariehen.

Näitä etäisyyksiä Maria mielessään laskee äitinsä saadessa sairauskohtauksen ja isän lähtiessä hevosellaan Charles-Eugenella hakemaan lääkäriä ja pappia. 

Pohjolan tytär on nautinnollisen persoonallinen lukukokemus, jossa perhe- ja naapurustosuhteet ovat kuvattu elävän omintakeisesti ja elävästi. Yksilöllisyys ja ranskalainen elämäntapa  ovat vahvasti läsnä samoin kuin katolinen usko. 

Suomennoksesta kuitenkin sanoisin sen verran, että ihmettelen, miksi koiran nimeksi on laitettu Virkku, kun mitään muita nimiä ei ole suomennettu? Mietin myös, mitä ovat ne sinimarjat, joita Annan-päivän tullen kerätään ja joista mainitaan, että "ne on Ranskan mustikka, runsasmarjaisin ja mehevin". Mustikoita, kuten meikäläiset mustikat vai pensasmustikoita? Persoonallinen sanamuoto käännöksessä on myös, kun puhutaan piirakaisista. 

Pidin tästä tarinasta todellakin paljon. Tässä tarinassa on vahvaa ranskalaista itsetuntoa ja pohjoisen tundran läpipuskemaa voimaa. Ihmiskuvauksen ohella luontokuvaus on upeaa. Persoonalliset ihmiset ja kerronta tekee lukukokemuksesta hienoviritteisen matkan aikaan ja paikkaan.

Palomailla, kivikkorinteillä, kaikkialla, missä harvemmassa kasvavat puut päästivät auringon paistamaan välitseen, oli maa ollut siihen asti melkein yhtämittaisen ruusunpunaisen peitossa, kukkien heleän punaisen, joita valkopyökkimetsiköt olivat täynnä; ensimmäiset sinimarjat,nekin ruusunpunaiset, sekoittuivat kukkasiin, mutta helittämättömän lämmön johdosta saivat nekin hitaasi vaaleansinipunaisen vivahduksen ja viimein sinipunervan, ja heinäkuussa Pyhän Annan juhlien aikaan, muodostivat niiden terttuja täynnä olevat varret leveitä sinisiä läikkiä valkopyökkimetsän lakastuvien kukkien häviävän punaisen keskelle. 

Ilmeisesti tämä on tunnettu teos ranskankielisessä maailmassa, mutta vähemmän tunnettu englanninkielisissä kirjallisuuspiireissä. Alkujaan teos on ilmestynyt 1900-luvun alkukymnenillä Hémonin muuttaessa Ranskasta Kanadaan. Hän kirjoitti tämän teoksen työskennellessään maatilalla Lac-Sain-Jeanin alueella. Aikamiljöö tarinassa lienee 18-1900 -vuosituhannen vaihde. Tästä tarinasta on tehyt elokuvakin, johon mielelläni tutustuisin.

Lopputulemana sanoisin, että tämä on vahva kunnianosoitus pohjoisen luonnolle ja asukkaille, erityisesti naisille. Hieno tarina, johon tutustumista lämpimästi suosittelen. 

Erityismainita tälle virkkeelle: 

"Illan suussa heräsi tuuli ja suloinen raikkaus laskeutui maan ylle kuin anteeksianto."

 

Merri Vik: Kirjoita muistiin, Lotta!

Merri Vik

Kirjoita muistiin, Lotta

Alkuteos: Skriv upp dett, Lotta

Suomentanut A.-M. Helminen

Karisto, 1975

156 + 1 s.

Kansi: Heidi Lindgren

Lotta on tyttö, jolle sattuu ja tapahtuu. Lotan paras ystävä on Giggi. Lotalla on isosiskot Malin ja Gerd sekä isoveli Knat, oikealta nimeltään Torkel. Lotan perhe on keskiluokkainen, hyvin toimeentuleva ruotsalainen perhe, jossa isä käy töissä ja äiti on kotona tai puuhailee mitä puuhailee. Alkujaan tämä teos on ilmestynyt 1962, joten tästä voi päätellä, että Lotta-kirjojen miljöö on 1950-60-lukujen vaihde. Lotta asuu kaupunkiympäristössä, mutta ei missään suurkaupungissa kuitenkaan. Iältään hän 14-vuotias, pian viidentoista. Lotta-kirjoja on ilmestynyt yli neljäkymmentä. Vaikka tapahtumat ja kuvaus voi olla menevää, Lotta kasvaa ja kehittyy, ikää kartuu, mutta tapahtumat etenevät hitaahkosti. Lotta-kirjoissa on paljon hyväntuulista huumoria, sellaista arkipäivän sattumushuumoria. Joskus näitä lukiessani, saatan tirskahtaa itsekseni jollekin tilanteelle. Lotta-kirjat kertovat elämästä nuoren kasvavan tytön elämässä, tytön, jolle sattuu ja tapahtuu sekä harmillisia, että vähemmän harmillisia juttuja. Lotta on hyväsydäminen toilailija, jonka toilailuista saattaa jolle kulle toiselle seurata hyvää. 

Kirjoita muistiin, Lotta -teos alkaa Lotan lukiessa läksyjä. Hän kiinnostuu historiankirjan kuvasta, joka esittää Frans I. Kuinka sattuikaan. Muutamia päiviä sitten samanniminen herra tuli vastaan toisessa lukemassani teoksessa, vaan oliko kyse samaisesta historian henkilöstä, onkin eri juttu. Kuvauksen perusteella ajattelisin, että kyse olisi samasta henkilöstä (mikäänhän ei estä vertailemasta kuvausta netin syövereistä löytyviin kuviin). Lotan mielessä ei kuitenkaan ole Frans I vaan serkkunsa vai oliko se pikkuserkku, Paul Ryd, jota tämä muistuttaa. Lotan suhde Pauliin on sekoitus herääviä tunteita, jotka saavat hänet vuoroin epävarmaksi, vuoroin onnelliseksi. 

Leikkiä Lotta kirjojen sisällysluettelolla 

Huvikseni aloin rakentaa lukujen nimistä  runonsäkeitä valitsemalla sanan tai useamman.  Tällaisia sain aikaan: 

Historiankirjan likellä yllättävä harmi. 

Mikä valssiunelma.

Keinuttaa!

 

Kirjoita: Hätä ei lukea.

Fallerii, Falleraa - puhelimessa syvällistä pohdiskelua.

 

Sireenien siimeksessä.  Siinä  aina rauhallisesa sopessa ....

 

Ja lopussa voi todeta, että  "On kyllä parasta niin kuin on... Giggi on aina yhtä järkevä."

Mutta teki aina järkevä Giggikin yhden erehdyksen tässä tairnassa, ja siitä seurasi kaikkea muuta kuin oloa sireenien siimeksessä tai muussa rauhallisessa sopessa oloa.  

Helmet 2025 -lukuhaaste kohta 7. Hyvän mielen kirja

---

Muualla mainittua:

Luetut, lukemattomat: Teos on "Hassujen sattumusten summa" 

 

Lois Lenski: Indian Captive!

Lois Lenski (1941, Reneved 1969)

Indian Captive - The story of Mary Jemison

Open Road.  Intergrated media. NY, 2011

e-kirja 

Kuvitus: Lois Lenski 

Päähenkilö Mary Jemison on skotlantilais-irlantilaisen perheen tytär. Hänen vanhempansa Thomas ja Jane Erwin Jemison tulivat Philadelphiaan siirtolaisina n. 1743. Marylla oli kaksi vanhempaa veljeä, vanhempi sisko Betsey ja kaksi, Uudessa Maassa syntynyt pikkuveljeä.  Perhe asettui asumaan Marsh Creekiin, Pensylvanian Adams Countyyn. Huhtikuun 5. päivä vuonna 1785 Mary menetti koko perheensä, lukuunottamatta kahta vanhinta veljeä, jotka pakenivat intiaanien hyökätessä perheen farmille. Mary eli koko elämänsä Seneca-heimon adoptoituna jäsenenä. Hänet tunnetaan historiankirjoituksessa Geneseen Valkoisena Naisena (The White Woman of the Genesee). Mary Jamison kuoli 1833 lähes 91-vuotiaana. Ennen kuolemaansa hän kertoi kokemuksensa James Everet Seaversille, jonka muistiin kirjoittama tarina on löydettävissä Gutenbergissa.

Lois Lenskin Indian Captive perustuu siis todelliseen, historialliseen tapahtumaan, vaikkakin kirjailija Lenski on käyttänyt kirjailijan ja taiteilijan vapauttaaan ja muuttanut joiltakin osin faktan fiktioksi. Lenski on paitsi palkittu lastenkirjailija, myös taiteilija, ja hän onkin kuvittanut teoksensa itse. Harmillista, että e-kirjamuodossa ei kuvituksen monet hienot yksityiskohdat aukene minulle. Haluaisinkin saada tästä teoksesta ihan fyysisen ja alkuperäisen opuksen, mutta taitaa jäädä mahdottomaksi toiveeksi. 

Mary, jonka lempinimi on Molly, ja kuten häntä tässä teoksessa kutsutaan, on 12-vuotias jäädessään intiaanien vangiksi. Taustalla on englantilaisten ja ranskalaisten välinen sota, jossa intiaanit ovat myös osapuolina. Mollyn vangiksi ottamat intiaanit ovat liitossa ranskalaisten kanssa. Kun Molly ja naapurin poika Davy otetaan erilleen muista heille annetaan mokkasiinit jalkaan. Tietäessään eron tulleen, Mollyn äiti rohkaisee Mollya:

No matter where you are, Mary, my child, have courage, be brave! It don't matter what happens, if you're only strong and have great courage. Don't forget your own name or your father's and mother's. Don't forget to speak in English. Say your prayers and catechism to yourself each day the way I learned you - God will be listening. Say them again and again ... don't forget, oh, don't forget! You're a-goin' now...God bless you, Mary, my child, God.. go... with..you..." 

Molly ja Davy viedään Fort Duquesneen, mikä oli ranskalaisten linnoitus. Siellä Mary annetaan kahdelle sisarukselle (Squirrel Woman ja Shining Star),  jotka ovat menettäneet veljensä ja ottavat Mollyn sisarekseen. Mollyn matka jatkuu  Seneca-kylään Ohio-joen varrella. Hänelle annetaan uudet vaatteet ja häntä kohdellan kuin oman kansan jäsentä. Hän saa nimekseen Corn Tassel vaaleiden hiustensa takia, jotka ovat kuin maissinvihneet. Hänen kannettavakseen annetaan Blue Jay vauva. Molly ei voi kuitenkaan unohtaa kotiaan ja haluaisi paeta, mutta kuinka se olisi mahdollista? Molly ajattelee, että hänestä ei ikinä tulisi intiaania. Hän yrittää muistaa vanhempiensa nimet. Hän juoksee maissipellolle ja kuiskailee nimiä kunnes Squirrel Woman, joka on sisaruksista äkeämpi löytää hänet ja vihaisena alkaa ravistella tätä. Molly muistaa vastaavan ravistelun kotinsa naapurustossa ja vastaa naiselle: " Kuin pyörremyrsky tulet läpi puiden ja valkoisen naisen lailla ravistelet  puolustuskyvytöntä lasta." (vapaa käännös)  Myöhemmin illalla Molly itkee  ei siksi, että häntä on kohdeltu huonosti, vaan siksi, että hän on ajatellut kuin intiaani.

Sitten Molly pääsee uudelleen käymään sisarusten kanssa Fort Duquesnessa, jossa häneen kiinnitetään huomiota ja aletaan kiinnostua. "Emmekö voisi ottaa hänet omaksemme",  pohtii muuan nainen. Mutta kohta intiaanisisarukset ovat Mollyn takana ja vievät hänet pois, ennen kuin Molly ehtii ottaa ratkaisevat askeleet. Molly kuljetaan pois Seneca-kylästä, yli vuorten Genesee-kylään (Gen-Ish-a-u, mikä tarkoittaa "Shining clear or open place"). Matka, joka Mollyn täytyy kulkea jalan on liikaa ja Molly sairastuu pahasti. 

Genesee-kylässä Earth Woman -niminen nainen, joka on ilmeisesti jonkinlainen parantaja kysyy: Miksi ette tappaneet häntä? Se olisi ollut armollisempaa? Earth Woman ottaa tytön kuitenkin hoteisiinsa, lääkitsee häntä ja valvoo hänen vierellään. Molly on monta päivää tajunnan rajamailla, vuoroin Seneca-kylässä, vuoroin toisaalla. Vähitellen hän paranee ja toteaa, että kaikki tutut Genesee-kylästä ovat saapuneet Geneseehen. He eivät halua hänen pääsevän takaisin kotin. He haluavat, että hänestä tulee intiaani.

Lois Lenskin Indian Captive on lapsille suunnattu fiktiivinen, mutta todellisuuspohjainen kertomus. Se on kerrottu lapsen näkökulmasta ja pyrkien katselemaan asioita lapsen ajatusmaailmasta käsin. Mollylla olisi lopulta mahdollisuus päästä takaisin "omiensa" pariin, mutta hän haluaa jäädä elämään "senecana". 

Löysin mielenkiintoisen englanninkielisen sivuston intiaanikirjallisuudesta amerikkalaisessa lastenkirjallisuudessa, ja jossa tätä teosta aika rankallakin kädellä arvioidaan. 

Minusta tuntuu, että on liiallista mennä heittämään kirjaa roskiin, vaikka siinä olisikin kolonialistisia piirteitä tai muuta, mikä pistelee "valveutuneen lukijan" mieltä. Ja kyllähän tässä hyvinkin voi sellaisia olla, jotka luovat vastakkainasettelua ja kysymyksiä. Tässä ei kuitenkaan täysin asetuta valkoisten puolelle intiaaneja vastaan. Intiaanien tapoja kuvataan niin hyvässä kuin pahassa, mutta ei toistakaan osapuolta kuvata vain hyvinä. Molly pitää intiaanikylään saapuvaa englantilaisen sotilaan harmaita silmiä kylminä ja pelkää tätä tämän hymystä huolimatta.

Kuvauksessa tuodaan myös esille kolonialismin tuomat muutokset alkuperäisasukkaiden elämään. Intiaaninaiset eivät enää tahtoneet tehdä saviruukkuja keittoastioiksi vaan halusivat kattiloita. Nahasta tehdyt vaatteet vaihtuivat kauniisiin kankaisiin. Ja mikä koitui todelliseksi turmioksi oli "tulivesi", jota saadakseen Grey Wolf -niminen Seneca oli valmis myymään Mollyn englantilaisille sitä saadakseen. 

Mielestäni tässä tuodaan aika hyvin senecojen elämänmuotoa ja arkielämää, jota kuvitus hyvin täydentää. On arkista kuvausta, lasten leikkiä, tarinatuokioita. Tuolla mainitsemallani sivustolla ei mainita mitään kuvituksesta, mikä mielestäni on kuitenkin tärkeä osa itse tarinaa. Mielestäni, vaikka Molly jäi asumaan senecojen pariin ei tehnyt hänestä "villiä", kuten englantilainen sotilas määritteli Mollyn pelokasta käyttäytymistä.

Mikä minua itseäni kuitenkin jäi "kaivelemaan" oli Mollyn selviäminen, hänen tajuttuaan, mitä hänen perheelleen oli tapahtunut. Tässä tarinassa korostetaan Mollyn rohkeutta, mutta se, että ei tuntisi lainkaan pelkoa tai voisi olla näyttämättä sitä, kun kohtaa jotain niin rajua ... Tässä tarinassa Mollya vahvistaa hänen äitinsä sanat: "Mitä tahansa tapahtuukaan, sillä ei ole väliä, kunhan vain olet luja ja rohkea" (vapaa käännös). 

Hieman myös epätodelliselta vaikuttaa kohtaus, jossa intiaanilapset löytävät ontosta puusta karhunpentuja ja aikovat ottaa ne myydäkseen, mutta sitten emokarhu tulee pelastamaan lapsiaan. Todellisuudessa luulen, että karhuemo olisi ärhäkämpi, kuin tässä kuvauksessa.  

On tässä jotain muutakin, mitä en oikein sulata, kuten vanhan Shagbarkin sanat Mollyn vangiksiottamiseen liittyen. Minusta on myös outoa, että kirjailija käyttää  Mollystä intiaaniheimoon adoptoitunakin määritettä vanki, ikään kuin heimo kutsuisi häntä vangiksi.

Pidin tästä teoksesta kuitenkin ja lukisin enemmänkin aiheeseen liittyviä teoksia.  

Miksi se aito, todellinen Mary halusi jäädä asumaan heimon pariin on mielenkiintoinen kysymys. Täytyypä vertailuna lukea se Seaverin teoskin.

---

Helmet 2025 -lukuhaaste kohta 26. Kirjassa on itse valittu perhe. Hieman tulkinnallisesti laitan tämän tähän, sillä, vaikka Molly ei itse voi alkujaan valita intiaaniperhettä omaksi perheekseen vaan tulee vankina heimoon, hän voi lopussa itse valita, lähteäkö vai ei? 

 

Kuvakaappaus Goodreads

 

Rauha S. Virtanen: Luumupuu kukkii

Rauha S. Virtanen

Luumupuu kukkii

WSOY,  1971 (4. painos)

269 +2 s.

— Kati! Katii-ii!

Kati vilkaisisi vaivautuneena portille päin. Ei oikeastaan maksanut vaivaa kätkeytyä huoneeseensa ja tekeytyä kuuroksi. Tuo meteli kuului kyllä puutarhan poikki kasvihuoneeseen asti, jossa isä oli suihkuttamassa ruusuja, ja vielä varmemmin talon kellarikerrokseen äidin kangaspuiden ääreen. Ja tietysti Siinä ampaisisi kohta keittiöstä ajamaan koko lauman tiehensä. Siinä tiesi hyvin, mitä Katilla oli tänään tehtävänä. Mikä kumma siinä olikin, että Siina sai urkituksi kaikki hänen kouluasiansa. 

 Kissa vieköön koko inhottavan kotiaineen!

Näin alkaa tämä kiva, itselleni hyvinkin nostalginen nuortenkirja, jonka itse luen tyttökirjallisuuteen, lähinnä siksi, että päähenkilö on tyttö, Kati Pihka, jonka näkökulmasta asioita ja elämänmenoa Sinijärven kylässä seurataan. Pihkan perheeseen kuuluu isä, äiti ja pikkuveli Tommi. Tommin paras kaveri Ulpu. Lisäksi keittiössä häärää tomera Siina, jolla on alle kouluikäinen Aija-tytär. Pihkan perhe on keskiluokkainen yrittäjäperhe. Heillä on puutarhayritys. Katin nimikkopuu, punaluumupuusta odotetaan hyvää tulevan syksyn puutarhanäyttelyssä.

Katin pitäisi kirjoittaa kotiaine joka olisi kaiken lisäksi asia-aine. Katilla on vilkas mielikuvitus. Sitä pitäisi suitsia, jotta hän selviäisi tulevista oppikoulun pääsykokeista. Oppikouluhan oli osa entistä koulujärjestelmää. Käytyään vähintään  kolme vuotta kansakoulua, saattoi pyrkiä oppikouluun. Oppikouluja olivat tyttölyseot, poikalyseot ja yhteiskoulut. Kati pyrkii keväällä tyttölyseoon, mutta vilustuu pahasti ennen kokeita ja ainekirjoituskoe menee penkin alle. Syksyn tullen hän ystävänsä Tuulin kanssa pyrkiikin sitten sekä tytöille ja pojille tarkoitettuun yhteiskouluun.

Eletään 1950-luvulla. Tekstissä tuodaan tanssilavakulttuuri, lättähatut ja pimut, jollaisena kuvataan Maisa Myllymaa. Pihkan puutarhalle apulaiseksi tuleva nuori nainen, joka herättää Katin salapoliisinvaistot. Ei kai tämä vain ole kilpailijan, puutarhu Myyrämaan lähettämä vakooja? Yhteiskunnallisia oloja sivutaan viittaamalla työllisyystoimiin, joita on tietyömaa, jollaiselle tulee töihin muuan Ruotsissakin ollut Simppa, jota Kati alkaa luulla Siinan entiseksi mieheksi. 

Katin kavereita ovat Tuuli, Marke, Hippu (Eli Bernt), Iikka (Ulpun isoveli) , Urho, joiden kanssa hänellä on salaisuus: sirkus. Kati harrastaa balettia. Iikka trapetsia. Urholla ja Markella on taikurinumero. Hippu opettaa koiraansa Bonnia esittämään temppuja ja niin päin pois. Sitten tapahtuu onnettomuus, kun Hippukin yrittää trapetsitemppua ja loukkaantuu. Tästä sukeutuu Hipun äidin, Rouva Bomanin kanssa melkoinen soppa, jota hämmennetään aina koulua myöten. Viimeisiä kouluviikkoja kurjistaa myös laulunkokeet. Kati ehdottaa opettajan suosikille laulettavaksi "Oi Susanna", kun tämä haluaa räväyttää ja päästä "asemastaan" eroon, mutta kuinkas käy, kun opettajan nimi onkin Susanna. Kati itse laulaa "Teksasin keltaruusun". 

Kerronta on sujuvaa, hyvin etenevää, kirjakielistä. Lasten luonteet ja henkilökemiat välittyvät hyvin aikuisista puhumattakaan. Kirjakielisyydestä poiketen Pihkan perheen kotiapulainen Siina puhuu murteella:

Jutinan tähren, kun hiipii kuin varas yöllä, sanoi Siina. --- --- Rouva on alakerras kutomas. Tästä saatta voileipää ja maitua. 

Hieman mietin tätä murretta. Se tuo mieleen Pohjanmaan. Olen jossain muussa yhteydessä tuon jutina-sanan nähnyt tai kuullut, mutta en nyt muista missä. Kirjailijahan itse on tamperelainen. Pohjanmaalle tämä tarina ei kyllä sijoitu, eikä ehkä Tampereellekaan, vaikka vaikea sitä on sanoa. Paikkakunnista tässä mainitaan Jyväskylä, jonne Katin luokka tekee kouluretken ja Helsinki. Pihkan puutarha sijaitsee paikassa, jossa on vuoristoista maastoa lähellä. Tyttölyseota kutsutaan nunnaluostariksi. Onko tämä ollut yleinen nimitys tyttökouluista, en tiedä, mutta Porvoon tyttökoulua on nunnalaksi kutsuttu. En silti tätä tarinaan Porvoon seudullekaan sijoittaisi. Loppujen lopuksi sillä ei niin väliä olekaan, sillä yhteiskunnalisista aspekteistaan huolimatta ja hyvästä ajankuvasta huolimatta mielikuvitustahan tämä on, kuten Katin mielikuvitusystävä Stellakin lumileopardeineen ja Sinisen savun kylineen. 

Luumupuu kukkii on Virtasen kirjoista itselleni rakkain. Luin tämän ensimmäisen kerran siinä 10-11-vuotiaana ja Katin mielikuvitusystävän innoittamana yritin itse hypellä kotini kivilouhikoissa "mustan pantterin" kanssa, mutta eipä minun mielikuvitus ihan tainnut kantaa. Tämän tarinan viehätys kuitenkin on kantanut sen verran, että olen tämän useampaan kertaan lukenut. Henkilöhahmot on eläviä ja monipuolisia. Eivät jähmeitä tai liikkumattomia. Siinakin, joka inhoaa kissoja saa luvan tyytyä, kun Kati saa luvan ottaa itselleen orvoksi jääneen kissanpennun Timman. Elämä virtaa ja on muutoksesssa. Katikin kasvaa uuden syksyn tullen todellisuuteen ja Sinisen savun kylä haipuu uusien tuttavuuksien myötä taka-alalle. 

Mikä minua hieman kummastutti kerronnassa, oli puutarhuri Pihkan kuvaus. Hänestä puhutaan koko ajan isänä ja vasta aivan loppupuolella pari kertaa mainitaan nimeltä Heikki. Äiti on äiti, hänen nimestään ei puhuta mitään. 

Raikas ja hauska kasvukuvaus ajoilta menneiltä.

--- 

Pohjoinen 2025 -lukuhaaste kohta 20. Kirjan kannessa tai nimessä on hedelmä 

Oma Kirjametsä -haasteeni.

--

Muualla mainittua:

Sinisen linnan kirjasto  

Lumiomena  

Lastenkirjahylly 

 

 

Jean De La Bréte: Villivarsa

Kuvakaappaus Wikipedia commons / muokattu

Jean De La Bréte (Alice Cherbonnel

Villivarsa

Alkuteos: Mon oncle et mon curé

Suomentanut Heikki Teittinen

Otava, (Kirsikka-sarja) 1927

178 s. 

Siinä pysyn, mitä sanoin, toistin rauhallisesti. Hän ei ollut muuta kuin tyhmyri, vieläpä aikamoinen tyhmyri. Pastori huudahti tukehtumaisillaan: Kun lapset sekaantuvat järkeilemään, saavat kuolevaiset kuulla paljon typeryyksiä. Herra pastori, opetitte minulle juuri tässä eräänä päivänä, että järki on ihmisen kaunein avu. 

Villivarsa ei nimestään huolimatta ole hevostarina. Villivarsa on symbolinen määrite nuoresta, kesyttämättömästä tytöstä, jollainen myös on Reine Lavande, tämän tarinan päähenkilö ja minä-kertoja. Reine on pienikasvuinen, mutta sopusuhtainen. Tässä pikkuisessa ruumissa asustaa kuitenkin "ylpeä ja itsetietoinen sielu, joka ei levitäkään heikkouksiaan kaiken maailman katsottaviksi" Ei ainakaan tädilleen, joka on epämiellyttävä ja jota Reine kuvaa vähemmän mairittelevin sanoin. Reine on orpo, mutta rikas, jonka vuoksi täti on ottanutkin 2-vuotiaan Reinen kasvatettavakseen. Täti on täti vain avioliiton kautta. Rikkaudet tulevat enon kautta, joka kuului maalaisaateliin. Tädin ja Reinen välit eivät kuitenkaan ole mitenkään hyvät ja täti lyökin toisinaan Reineä, kunnes tämä 16-vuotiaana tekee siitä lopun.  Reine on " pieni liikkuva, vaihetteleva ja oikukas elävä, tuuliviiri, jota kaikki mielikuvituksen ja olosuhteiden oikut pyörittelevät." 

Reine asuu leskitätinsä kanssa maatilalla nimeltä Buisson. Hänen kasvatuksestaan ja koulutuksestaan vastaa pastori, joka käy Reinen luona säännöllisesti kolmesti viikossa ja jonka kanssa Reine käy väittelyjä siitä, onko Frans I kunnioitettava vai ei historian hahmo ja oliko Mucius Scaevola tyhmä vai ei. 

Reine viettää siis aika rajoitettua elämää, mutta 16-vuotiaana hän alkaa kaivata muutosta ja vastauksia mielessään heränneisiin kysymyksiin ja etsiytyy kirjastoon. Hän löytää Walter Scottin ja kirjailijan  Perthin kaupungin kaunotar tekee Reineen lähtemättömän vaikutelman.

Tunsin samaa riemua kuin vanki, joka tuodaan komerostaan puiden, kukkien keskelle, auringonpaisteeseen; tai ehkä paremminkin samaa kuin säveltää, joka kuulee ihanteellisella tavalla ensikertaa esitettävän sydämensä ja älynsä lasta. Maailma, jota en tuntenut, mutt ajohon kaihosin itsetiedottomasti, heräsi äkki sielussani eloon. Kirkkaus täytti mieleni niin äkkiä, että luulin siihen saakka olleeni tylsämielinen raukka. Humalluin, huumaannuin romaanista, joka kiehui värejä, elämää, liikuntoa. 

Kun pastori huomaa Reinen löytäneen tien kiellettyyn kirjastoon, hän lukitsee oven. Reineä pidetään vielä lapsena, jonka tiedon tasoa piti rajoittaa. Oli asioita, joista ei sopinut puhua, tietyt seurustelusäännöt ym. ym. Mutta Reine on päässyt romaanien kiehtovaan ilmapiiriin ja löytää tiensä takaisin kirjastoon. Silloin pastori neuvoo Reineä:

Mielikuvitus on kuin kaunis liekki, se valaisee ja vilkastuttaa älyä niinkauan kuin sitä ravitsee varovasti, mutta jos sille antaa liiaksi ravintoa, siitä sukeutuu tuli, joka hävittää talon, ja onnettomuus jättää jäljelle vain tuhkaa ja raunioita.

Reine tietää hänellä olevan sedän, setä Pavoli. Hän pyytää pastoria kirjoittamaan tälle, että pääsisi asumaan tämän luokse Pavoliaan. Mutta yllättäen täti kuolee ja Reine muuttaa kuin muuttaakin Pavoliaan. Pavoliassa hän tutustuu toiseen serkkuunsa Blancheen, jota hän kuitenkin alkaa kutsua Junoksi. Tämä kerronnassa ilmenevä Blanche - Juno -vaihtelu hieman hämmentää minua, siinä kun ei ole mitään johdonmukaisuutta nähdäkseni. 

Tarinan keskiössä on myös serkku Paul De Comprat, joka saapuu ensin vierailulle Buissoniin ja juuri luettujen rakkausromaanien valistamana Reine rakastuu Pauliin. Hän ei saa miestä mielestään ja saapuessaan setänsä luokse Pavoliaan hän saa kuulla, että Blanche-serkun on määrä mennä naimisiin De Compratin kanssa.Mutta Blanche ei rakasta kuitenkaan miestä. Tämä ei vastaa tytön miesihannetta.Tällä kun on hyvä ruokahalukin. Paulin ja Blanchen avioliitto on kuitenkin tytön isän unelma. 

Reine on onneton salaisuutensa kanssa, jota hän ei paljasta, mutta joka on paljastunut setä Pavolille kuitenkin. Reine palaa Buissoniin lyhyelle vierailulle saamaan lohtua pastoriltaan, jonka hän haluaa muuttavan Pavoliaan pastoriksi vanhan pastorin tilalle. Pastorikin on kaivannut keskustelujaan Reinen kanssa erimielisyyksistä huolimatta. 

Villivarsa on kiintoisa pieni aikalaiskuvaus 1800-luvun ranskalaisesta aateliselämästä. Ja vaikka tämän tarinan teemana on rakkaus ja avioliittoon pääseminen en osaa pitää tätä ihan tyypillisenä rakkaustarinana. Reine on kaikesta huolimatta kiehtova hahmo, vaikka hänen päämääränsä onkin vain ainoastaan päästä naimisiin ja nimenomaan Paul De Compratin kanssa. Miten se olisi mahdollista, kun mies on kihloissa Blanche-serkun kanssa. Kuinka hän, Reine voisi löytää onnea elämässään tämän mahdottomuuden edessä. Kiehtovaksi hänet tekee hänen epäsovinnaisuuden ja sovinnaisuuden välimaastossa kulkeva ristiriitaisuus, perinteisen naisellisuuden ja kuitenkin hieman epätyypillisen, ei perinteistä naiskuvaa edustavan naisen ristiriita. Jossain määrin minulle jää kuva tarinasta, jonka pääpaino ei niinkään ole siinä, pääseekö nainen naimisiin tai miten rakkaus syntyy, vaan kasvatukselliset seikat ja kasvuolosuhteet. En tiedä, ehkä tässä on löydettävissä pieni piikki romanttisia romaaneja kohtaan. 

Erityismaininta tälle kuvaukselle:

Lämmittelin onnellisuuteni paisteessa, kuten sisilisko auringon säteilyssä.

Kummastelua aiheutti suonenvetoon tarjottu eetteri, samoin kuin mietin, mikä se on se Vihreän Neulan huippu, joka on yhtä harvinainen kuin mies, joka rakastuisi vain kerran. No, selvisihän se, kun penkoi taustoja.

Tämä tarina on ilmestynyt jo 1919 WSOY:n julkaisemana Elsa Soinin suomennoksena nimellä Pikku Reine. Olisikin mielenkiintoista verrata näitä kahta suomennosta. 

 

Ei pitäisi ei, vai pitäisikö sittenkin ....

 

 

Nimittäin ostella kirjoja, mutta ku ... 

Kirjamessuilla tällä kertaa kiertelin antikvariaattipuolella ihan pika pikaa, eikä oikein mikään ottanut silmiin, vedonnut tarpeeksi ostohaluihin Kotona sitten kiertelin paria nettiantikvariaattia ihan kaikessa rauhassa ja tällaiset teokset vetivät puoleensa. En tiedä, jos olisin nämä löytänyt kirjamessuilla olisivatko lähteneet matkaan, ehkä, ehkä ei. No, ehkä nuo Elina Aron teokset ainakin ...

 

Yläkuva:

 

Elina Aron joitakin tyttökirjoja on tullut luettua ja mukaviksi lukukokemuksiksi todettu. Nokkoskaarten Piritan kansi kiinnitti huomioni ensialkuun, mutta en tullut sitä heti ostaneeksi, kun nettiyhteys kronklasi. Päästyäni takaisin netin äärelle mielessä oli muistikuva jostain mielenkiintoisesta kansikuvasta, mutta en muistanut yhtään missä olin sen nähnyt ja minkä teoksen kannesta oli kyse. Kiertelin sitten internetin syövereissä ja yritin muistella ja tulihan se sieltä esille, kun aikani etsin. Teos vaikuttaa hieman harvinaisemmalta teokselta, mutta ei ollut hinnalla pilattu, kuten ei mikään näistä neljästä teoksesta.

 

Ruusutalon Maiju on hieman nuoremmille lukijoille tarkoitettu kesäinen tarina, jonka kansikuva on myös lukuhaluja kutkuttava.

 

A.W. Askewin Naisen kunniasana veti puoleensa upealla kansikuvallaan. Mitään aavistusta teoksen sisällöstä minulla ei ostohetkellä ollut. Täydellinen sokko-ostos siis. Vaan nuo kansikuvan hepenet, eihän niitä voinut vastustaa ... eihän! 

 

Adlersfeld - Ballestremiltä olen aiemmin lukenut yhden teoksen ja sen perusteella uskaltauduin hankkimaan tämän Kreivitär Käthe naimisissa -teoksen. Vanhan ajan tyttökirjallisuutta tämäkin teos. Olin opusta katsellut aiemminkin toisaalla ja tiesin, että kreivittärestä oli olemassa toinenkin osa. Täytyihän minun sekin etsiä ja hankkia, ja löysinkin toisaalta.

 

Kreivitär Käthe oli edullinen ostos, mutta hintavampi ostos oli sitten tämä englanninkielinen Whiter than snow, raamatunkäännöstyöstä Alaskan Inuitien parissa tehtävästä työstä kertova elämänkerrallinen teos. Sitäkin olin katsellut jo joitakin kertoja, ostaako vai ei, kun oli sen verran hinnakas ja tuo englanninkielikin tuo omat haasteensa. 

 

Alakuvan kirjat tulivat minulle parissa päivässä, yläkuvan paketissa meni useampi päivä. Tänään paketin postista haettuani yllätyin kuitenkin paketin painosta. Luulin kuvien perusteella kirjojen olevan kooltaan isompia. Pieniä ja käteen sopivia.

 

Hieman teoksia silmäiltyäni odotan näistä hyviä lukukokemuksia. Tuota Alaskaan sijoittuvaa tarinaa olen jo aloitellut muiden yöpöydällä olevien ohessa, eikä se englanninkielikään nyt niin hirveän vaikealta, ainakaan näin ensialkuun vaikuta, vaikka kyllähän sitä mieluummin lukisi suomenkielellä. No, oppia ikä kaikki ja kirjallisuuskin.

 

 

 

Carolyn Keene: Neiti Etsivä ja vanhan linnan arvoitus

Carolyn Keene

Neiti Etsivä ja vanhan linnan arvoitus

Alkuteos: The Moonstone Castle Mystery

Suomentanut Hilkka Pekkanen

Tammi, 1973 (2. painos) 

138 + 1 s.

 

 

Paula Drew (alkuperäiseltä nimeltään Nancy) on nuori harrastelijasalapoliisi, joka aika ajoin auttaa asianajanisäänsä tai tekee omia tutkimuksiaan. Iästä ei puhuta mitään, eikä koulunkäynnistäkään. Sitä vastoin Paulan poikaystävä Ned mainitaan yliopisto-opiskelijana. Tätä puolta aloin itse pohtia tähän teokseen palatessani. Mikä oli Paulan koulutustaso? Paulalla on ajokortti, joten hän on vähintään 16-vuotias (mahdollista U.S.A:ssa, mutta samoin kuin suomalaisissa Tiina-kirjoissa ei päähenkilö tunnu paljonkaan vanhenevan tapahtumien myötä, ja Neiti Etsiviä on sentään ilmestynyt melkoinen määrä. Tosin en ole kaikkein uusimpia teoksia lukenut, joten minun on vaikea sanoa, mikä tämä kehityskaari iän suhteen olisi ensimmäisen ja viimeisen teoksen välillä.  

Neiti Etsivät ovat helppolukuisia, nopeasti eteneviä salapoliisitarinoita, jotka on suunnattu paljon lukeville tyttölapsille (?). Tarinoissa on jonkin verran vaihtelua, mutta yleensä ne ovat hyvin yksipuolisia kerronnaltaan. Tapahtumat etenevät lähinnä kertomalla tapahtumia. Dialogia on hyvin vähän, samoin kuvailua. Lisäinformaatiota tapahtumien taustoista tai tilanteista annetaan hyvin vähän. 

Neiti Etsivä ja vanhan linnan arvoitus oli vähän kesy, sanoisinko, vaikka vanhasta linnasta lehahtavat lepakot saattoivat hetken aikaa värisyttää, samoin kuin salaoven taakse lukittu Paula tuoda jännitettä tarinaan, puhumattakaan siitä, että linnan nostosilta alkaa nousta juuri, kun Paula on ajamassa sitä pitkin. 

Alkuasetelma:

Paula saa salaperäisen lahjan tuntemattomalta lähettäjältä. Lahja on kuukivi. Sen mukana tulee viesti: Tämä tuottaa onnea. Tarvitsette sitä lähiviikkoina. Ystävä.

Paula alkaa aavistella, että tehtävä, jota hänen isänsä hoitaa ja jossa hänen pitäisi auttaa saattaa olla vaarallinen. Ja vaarallisiin tilanteisiin hän joutuukin ystäviensä Bessien ja Georgen kanssa matkustaessaan Deep riveriin, eli Kuukivilaaksoon. Tehtävä, josta on kyse, on löytää kadonnut Joanie Horton, joka on lapsena jätetty isoäitinsä rouva Hortonin hoiviin. Joanien vanhemmat ovat kuolleet ja hänen toiset isovanhempansa ovat lähteneet lähetystyöhön Afrikkaan, josta palatessaan eivät löydäkään Joanie ja isoäiti Hortonkin on kuollut.

Kyllähän tämän luki, mutta kovin sukkelasti tytöt pinteistä selviävät. Arvoituksen ratkaisemisen ohella kerronnassa on pieniä ystävysten välisiä nokitteluja (Bessin makeanhimo). Suomalaiseen elämään tätä ei mitenkään ole sovellettu lukuunottamatta päähenkilön nimen suomalaistamista, mikä minusta on erikoinen ratkaisu, koska ilmeisesti Bess ja George ovat alkuperäisiä (?) nimiä samoin kuin muut nimet. Herättihän tämä hieman uteliaisuuttani tuon kuukiven takia. Täytyi ottaa selvää, mikä se sellainen on ja selvisihän se. 

Suomennos: 

Burt julisti että Harveyn pihvit olivat parhaita mitä hän oli koskaan syönyt. Niiden lisäksi  päivälliseen kuului perunahiutaleita ... 

Hmm. Muistan kerran aiemminkin lukeneeni teoksen, jonka suomennoksessa mainittiin perunahiutaleet, kun pitäisi puhua perunalastuista. Nykyisin voitaisiin ehkä olla peräti suomentamatta ja puhua vain chipseistä.  

Toinen kohta, joka minua häiritsee löytyi aivan teoksen lopusta.

Hra Brown sanoi: - Minä olen vaimoni kanssa päättänyt että me menemme takaisin Afrikkaan lähetyssaarnaajiksi. Me haluamme niin kovasti auttaa alikehittyneitä ihmisiä.  

Hmm. Ottamatta mitään kantaa itse ideaan lähetyssaarnaajan toimeen, niin ilmaisu alikehittyneistä ihmisistä saa niskakarvani pahasti pörhistymään. On eri asia puhua alikehittyneistä maista, kuin ihmisistä. Mietinkin, mikä mahtanee olla tämän kohdan alkuperäinen ilmaisu. 

Vaikka tämä ei kovin heppoinen teos ollut kerronnaltaan, niin kyllä minä näitä vanhempia Neiti Etsiviä tykkään jatkossakin lukea. Nämä ovat keveitä pieniä välipaloja, joissa ei tarvitse kovin paljon päätään vaivata. Tosin aina välillä tulee pieniä loogisuusjuttuja, joita alkaa pähkäillä... 

--- 

Helmet 2025 -lukuhaaste kohta: 39. Kirjassa etsitään ratkaisua arvoitukseen

Henry Denker: Aivoleikkaus!

Henry Denker

Aivoleikkaus

Alkuteos: The Warfield syndrome

Suomentanut Kaarina Jaatinen 

Karisto, 1984 

271 s.

Kansi: Aimo Virtasalo

Aloitus: Christine Warfield, joka toimi neurologian professorina Washingtonin uudessa asumalähiössä Capitol Parkissa sijaitsevassa yliopistollisessa sairaassa, valmistautui parhaillaan vastaanotollaan tärkeään neuvotteluun erään potilaansa kanssa.

Potilas on Josef Benders, maailmankuulu juutalainen viulutaiteilija, jonka kuulo on heikentynyt. Syynä on akustinen neurooma eli kasvain, joka tosin on hyvälaatuinen ja poistettavissa. Josefin äiti on kuitenkin kahden vaiheilla, hän ei halua, että pojan aivoihin kosketaan ja päätyy menemään toiselle kirurgille, joka poistaisi kasvaimen pienestä reiästä. 

Josef on  ensimmäinen niistä kolmesta keskeisestä potilaasta, jotka muodostavat tämän teoksen juonen. Toinen on Jennie Clarke, joka ei oikeastaan ole Chirstine Warfieldin oma potilas ja jonka tapaus koskee hoitovirhettä ja jonka  todistajaksi  Warfield joutuu. Kolmas tapaus koskee politiikkaa. Gilbert Hopkins on fyysikko, joka on ollut keskusteluissa venäläisen miehen kanssa Sveitsissä. Venäläismies ammutaan hengiltä ja Hopkinsiakin ammutaan. Tiedustelupalvelun mies Frick häärää omalla sarallaan ja Christine Warfield omallaan. Asiaa mutkistaa, että Christine tuntee Hopkinsin ennestään. Kaiken lisäksi miehellä on 15-vuotias tytär, joka tuo Christinen mieleen oman elämänsä trauman, glioomaan kuolleen tyttären ja sitä seuranneen avioeron. 

Ajallisesti eletään kylmän sodan aikaa. Alkuperäisteos on ilmestynyt 1981 (Suomennos joitakin vuosia myöhemmin), jolloin Yhdysvaltain presidenttinä oli Reagan. Mutta onko itse tarina kuitenkin Reagania edeltävältä ajalta? Gilbert Hopkins on menettänyt muistinsa ja elää viiden vuoden takaisissa muistoissa. Neurologisiin testeihin kuuluu kysymyksiä ja Hopkins mainitsee presidentiksi  Fordin, mutta  ... mutta kuka oli tarinan ajankohtainen presidentti jää vaille vastausta. Christine Warfield vain suree sitä, että Hopkins, joka on ollut älykäs fyysikko ja matemaatikko ei muista presidentin nimeä. Juonikuvioon liittyy  aserajoitusneuvottelut, joissa Hopkins on ollut mukana. Kyllä minä itse hieman kaiveltuani lisätietoa pistäisin tämän 1970-luvun loppupuolelle enemmän kuin Reaganin aikaan (päinvastoin kuin Kirjasammon aikalaisarvostelija). Joka tapauksessa kylmän sodan aikaa eletään, ei ollut vielä EU:ta ja Venäjän sijaan puhutaan Neuvostoliitosta. 

Suomennos ja kieliseikat: 

"Hän haluaa minun yrittävän suostutella sinua jättämään hieman liikuntavaraa selontekoosi."

"lamppu välähti sekuntin murto-osaa... "

"Hän ei tule sinne tänään, tohtori, rouva Hendrickson sanoi. - Ei tänään eikä koskaan muullostikaan."

Kerronta on kirjakieltä. Tosin nuo kolme kohtaa minua ihmetytti. Liikuntavara kuulostaao oudolta, kun parempi olisi sanoa liikkumavaraa. Samoin sekuntin murto-osa kohottaa kulmia, eikö pitäisi sanoa sekunnin murto-osa? Ja sitten tuo viimeinen: muullostikaan. Se menee jo murteellisuuden puolelle, vaikka dialogeissa ei muuten murteista käytetäkään. Tosin en ole koskaan kuullut sellaista muotoa kuin muullostikaan, kun puhutaan ettei jotain tapahtuisi muulloinkaan. Kohtauksittain etenevää, enempi kertovaa kuin kuvailevaa. Pientä dialogia ja keskustelua elävöittämässä tekstiä. 

Yhteen aikaan tykkäsin näistä Denkerin kirjoista ja tarkoitukseni on lukea varastoistani löytyneet kirjailijan teokset jollain aikavälillä uudelleen. Jostain syystä tämä ei kuitenkaan värähdyttänyt samalla lukijan mieltäni ihana samalla tavalla kuin aikoinaan. Kaipasin ehkä hieman enemmän jännitettä. Juonesta en sinällään muistanut kovin paljoa. Sairaalamaailman hierarkia, potilassuhteet ja potilasvahingot puhumattakaan rahasta ja politiikasta sekoittuvat yksityiseen tunne-elämään. Onko tämä romanttista viihdettä, ehkä hieman, mutta ei täysin. Romanttinen jännityskirja? Ehkä vähän sitäkin. Dekkari? Ei. Dekkari tämä ei ole. Toimintajännäri? Ehkä ripauksen verran. 

Suomi-bongaus:

"He allekirjoittivat Helsingin sopimuksen koska se takaa heille vallan Keski-Euroopassa olevissa satelliittivaltioissa."

 

 

Berta Schmidt-Eller: Peter!

 

Berta Schmidt-Eller

Peter - Kertomus pienille ja isoille ihmisille

Alkuteos: Er heisst ganz einfach Peter

Suomentanut Oili Aho

Päivä oy, 1979

132 s.

Kansikuva: Merja Voipio

Ulkona raunioitten keskellä visertelivät  varpuset. Peps pujahti ulos ja istui  kivelle odottamaan, mitä Peter tekisi. Giselako lähtenyt? Gisela oli ollut niin kauan sairaalassa, ettei Peps enää oikein muistanut, miltä hän näyttikään. Mutta jättäisikö Peter nyt  hänet yksin? Miten hänen silloin kävisi?

Peter ja Peps ovat jääneet kahdestaan, kun sairaalasta ollaan ohjattu Gisela pakolaisleirille lähtevään junaan. Peps on tutustunut muihin kadulla eläviin poikiin ja nyt Peteristä tulee poikajoukon johtaja. Peter ei enää välitä Giselalle antamastaan lupauksesta olla varastamatta ja valehtelematta. Eihän Giselakaan ollut pitänyt lupaustaan. Erään kerran suunnitellessaan ryöstöretkeä erääseen taloon Peps jää kiinni, mutta Peter pääsee karkuun. Peter ei enää voi asua rauniotalossaan, hän lähtee vaeltamaan ja kaipaa Giselaa ja vaikka rimpuilee, ei kysymys Jumalan olemassaolosta jätä häntä rauhaan. 

Giselan ja Peterin vaiheet kulkevat ristiin läpi tämän tarinan. Kumpikin kaipaa toistaan ja kotia. Gisela kaipaa Dusseldorfiin äidin luokse. Peter haluaa tietää, miten Giselan on käynyt. Onko hän selviytynyt. 

Peter on jatkoa kirjailijan aiempaan teokseen Gisela. Pääpaino on nyt Peterin kokemuksilla, joskin Giselan vaiheitakin seurataan. Kerronta on sujuvaa, kristillissävytteistä, ei paatoksellista vaan luontevaa, matkassa kulkevaa uskon ja epäuskon vaihtelua. On vaikeata odottaa ja luottaa, että kaikki järjestyy, kun ympärillä on niin paljon tuhoutunutta.

Hän on vain Peter. Ja Peter on rikollinen. Hahhah. Me kyllä tiedämme, miltä rikolliset näyttävät. --- --- Peter ei ollut enää eilisen jälkeen sönyt mitään. Mutta nälkää hän ei kuitenkaan tuntenut. Hän oli vain väsynyt, hyvin väsynyt. Lumi oli kylmää mutta niin valkoista ja pehmoista. Peter istuutui ojan reunalle. Niin valkoista. Niin puhdasta. Gisela piti puhtaudesta. Siellä Gisela seisoi kaivon luona. "Peter, Peter, pumppaa kaivosta vettä. Sinunkin täytyy pestä." Peter nukahti. Pehmeä, valkoinen peite kätki hänet paksulti, aina vain paksummin. Lunta, lunta, lunta. 

Kuvauksessa tulee hyvin esille toisen maailmansodan jälkeinen miljöö. Jakautunut Saksa ja pakolaisten joukot vaikeuksineen. Nälkä, asunnottomuus. Kaiken kurjuuden keskellä on kuitenkin myös hyviä ihmisiä. Auttavia ihmisiä. Kerronta on selkeää ja suoraa. Elävää tapahtumien etenemistä, jossa ei selitellä eikä hypitä sivupoluille.  

Pieni stereotypian poikanen ja yleistys: 

"Tiedänkö minä mikä on vasen? Sehän on käsi, jolla ei kirjoiteta. Kyllähän sen tietää."

Niinpä niin. Mutta onhan vasenkätisiäkin ja molempikätisiä?  

---

Kyyti 2025: Kohta marraskuu B: kirja, jonka lukemista olet kauan suunnitellut . Tämä, samoin kuin aiempi osa on jo jonkin aikaa odottanut hyllyssäni uusintalukua. 

Haskel Frankel: Seikkailu Alaskassa

Haskel Frankel

Seikkailu Alaskassa 

Alkuteos: Adventure in Alaska

 Suomentanut Seppo Harjulehto

Otava, 1965 

140 s. 

Kansi: Lauri Takamäki 

Aloitus: Tom Hale sulki Intiaanijärven Majan oven hiljaa takanaan. Hän veti syvään henkeä ja kiskotteli unen jäykistämiä jäseniään.

Lopetus: Hän hymyili. "Ja minä aion olla yksi niistä miehistä, Tom kuiskasi kaukaisille vuorille.

Tom Hale on 17-vuotias eräopas Fairbanksista. Hän on ollut kesän eräoppaana tutulla järvellä, Jake Bartonin omistamalla Majalla. Kesä alkaa olla ohitse. Ollaan syyskuun alussa ja ilmassa jo talven tuntua.  Tomin paras ystävä on Charlie Crow, paikallisen alkuperäisväestön jäsen, joka omistaa isältä perityn pienen maapläntin, jonka Jake Barton haluaisi ostaa, mutta Charlie ei halua myydä.

Tämä saa muut heimon jäsenet suuttumaan Charlielle. Tämä ei ajattele heimon yhteistä hyvää. Jos Jake Barton suuttuu he jäävät ilman työtä. Myymällä maapläntin Jake Barton toisi lisää työtä heille, kun eräturismi laajenisi. Mutta Charlie ei haluaa myydä. Hän on tutkinut maapläntillä olevaa vanhaa kultakaivosta ja löytänyt sieltä viitteitä uraaniin. Ei Barton mitään metsästysalueita tarvitse, se on vain tekosyy. Barton haluaa kaivoksen. 

Hyvin yksinkertaisesti ja suoraviivaisesti etenevä tarina, jossa jännitettä pidetään yllä pienin askelin. Charlie Crow'n ja muiden heimolaisten välisen jännitteen vastapainona on toisenlaista jännitettä, kun Tom opastaa kalastamaan tullutta  Crandallia kalastuksen saloihin. Shee-kalat ja mackinawit ovat näillä vesillä ihan toista suuruusluokkaa kuin tämä cheechako osaa aavistaa.

Charlie ja Tom joutuvat tosi pahaan pinteeseen, kun tilanne kuumenee. Kuinka kaikki lopulta päättykään? Ja mikä osuus kaikkeen on valjakkokoira Ravenilla? Pienistä yksityiskohdista muodostuu lopulta huikea seikkailu. 

Minua mietitytti kuitenkin muutamat asiat tässä tarinassa ja halusin hieman selvitellä taustoja. 

Hän muisti aina kuinka hän oli ensi kerran tullut Intiaanijärvelle isänsä mkana monta vuotta sitten. Se oli ollut heidän ensimmäinen pitkä kalastusmatkansa. Isä oli pysäyttänyt auton ja sanonut Tomille: "Näetkö tuon kukkulan, poika? Sinusta se ei ehkä näytä isolta, mutta muista että minä olin mukana rakentamassa tätä Alaskan moottoritien osuutta. Me kaivoimme tien tähän keskellä talvea parinkymmenen asteen pakkasissa, ja saat uskoa, että se näytti meistä maailman korkeimmalta ja kovimmalta kukkulalta. Hän kertoi Tomille kuinka kanadalaiset ja amerikkalaiset rakensivat yhteisvoimin toisen maailmansodan aikana 2500 km:n pituisen moottoritien täsmälleen kymmenessä kuukaudessa, jotta sotatarvikkeita olisi voitu kuljettaa Alaskaan. Tom pystyi kuvittelemaan työn eri vaiheet niin elävästi kuin hän olisi uurastanut rinta rinnan isänsä kanssa.

Hmm! Noinkohan. Googlen tekoälyn tiivistelmä kertoo, että Alaskan moottoritie (Alaska Highway) rakennettiin toisen maailmansodan aikana vuosina1941-42. Seyhdistää Dawson Creekin Brittiläisessä Kolumbiassa Delta Junctioniin Alaskassa. Pituus ei tekoälyn mukaan ole ihan 2500 km, vaan 49 km vähemmän  (2451 km). 

Ei sitä eroa nyt kuitenkaan voi suurena kömmähdyksenä tarinoinnissa pitää. Ihan mukavaa knoppitietoa seikkailun lomaan ja luo tarinalle kehykset. Hieman mietin suomennosta tuon Intiaanijärven suhteen, vaan kyllä sellainen (Indian river) löytyi. Mainitaan myös King-joki huimine koskineen. Fainbanksin ohella mainitaan Anchorage. Mihinkään erityiseen, todelliseen paikkaan en tätä tarinaa kuitenkaan liittäisi, vaan ennemminkin miljöötä on kuvattu yleisluontoisesti. 

Ajallisesti sijoittaisin tämän 1950-luvun tietämille.

"Alaska on uusin Yhdysvaltain osavaltio." Hmm. Milloinkas siitä tuli sellainen? Tekoäly vastaa, että vuonna 1959. No, enpä olisi arvannutkaan.  

Alaskan alkuperäisväestön elinolosuhteet kuvataan huonoina enkä tiedä, josko ne nykyään ovat yhtään paremmat. No, kyllähän tässä tarinassa ollaan alkuperäisväestön puolella kuitenkin. Yleisnimistys intiaaneista ei ehkä oikein ole hyvä, sillä alkuperäisväestöön toki kuuluu erilaisia heimoja ja väestöjä. Alkuperäisväestö lukuunottamatta ylipistossa opiskellutta Charlie Crowta lukuunotamatta, kuvataan aika yksinkertaisena ja takertuneina Jake Bartonin apuun, jossa he eivät suostuneet näkemään mitään valheellista. Valitettavasti Yhdysvaltain alkuperäisväestön mahdollisuudet, niin Alaskassa kuin muuallakin, elää ja toimia taitavat olla paljolti ihan toisissa taskuissa. 

Erityismaininta tälle määritelmälle: 

 "Nälän kuiva maku" 

---

Helmet 2025 -lukuhaaste kohta 28. Kirjassa ollaan järvellä

Kaija Pakkanen: Tuntematon Gisela!

Kaija Pakkanen

Tuntematon Gisela - Romaani tytöille

Otava, 1958

168 s.

Kansi: Pirkko Lähteenmäki 

 Aloitus, joka on kirje lukijalle:

Älä luulekaan, että aion kuitata koko kirjani julkaisemalla pelkkiä kirjeitä, vaikka henkilöni joutuvatkin ostamaan postimerkin jos toisenkin. --- --- Tämän kirjeen kirjoittaminen sitä vastoin ennen varsinaista kirjaa oli mielestäni tarpeen.

Alkuluvussaan kirjailija, joka kuitenkin käyttää nimeä Susanna viitaten sen nimiseen hiireen, joka runoili (hmm. täytyykin tutkia löytääkö aiheesta mitään lisätietoa), tuo taustatietoa Pestalozzi-kylän historiasta. Hän tuo myös esiin, että vaikka on saanut vaikutteita teokseensa joltain Ursulalta matkustaessaan aikoinaan junassa, on teoksen tarina täysin kirjoittajan ajatusten tuotosta, toisin sanoen fiktiota. 

Teoksen päähenkilöitä ovat suomalaiset Paula ja Kirsti, jotka kuvataan vaaleina ja sinisilmäisinä. Paula on mielikuvitusrikas runosielu ja Kirsti järkevä, tosiasioissa pysyvä realisti. He asuvat Sveitsin Trogenissa sijaitsevassa Pestalozzi-kylän Suomi-talossa, Jukolassa. Sitten on Gisela, jota tytöt kutsuvat koppakuoriaiseksi. Sulkeutunut tyttö, joka ei paljon itsestään kerro. Kesällä tytöt matkustavat Tronginesta Tamanguraan,  Engadin laaksoon, lähes 2000 km:n korkeuteen. Kyseessä pitäisi olla loma, mutta tytöt, jotka sijoittuvat kukin eri taloihin asumaan joutuvat kuitenkin tekemään myös työtä, Gisela auttaa matkamuistomyymälässä, Kirsti vahtii opettajaperheen lapsia, 6-vuotias Neisaa ja pieniä kaksostyttöjä Gretaa ja Letaa, joita tuskin erottaa toisistaan kumpi on kumpi ja  Paula saa toverikseen Annalin, ja joutuu pesemään lattioita. No, ei he kuitenkaan ihan raatamaan jouda. Vähän vain auttamaan. Gisela ja suomalaistytöt riitaantuvat, kun Gisela alkaa kertoa tarinoita itsestään ja sanoo perineensä erään solkikorun, jonka Kirsti tunnistaa Kalevala-koruksi eikä miksikään vanhaksi perintökoruksi. Mikä on Giselan salaisuus? Miksi hän on niin itseensä sulkeutunut? Salaisuudet paljastuvat, kun Paula näkee unta suomalaisesta nappilorusta: pappi, lukkari, talonpoika jne (loru, jolla ei oikeastaan tunnut olevan mitään yhteyttä Giselan menneisyyteen). 

Tuntematon Gisela on kertomus pieni tarina sodan aiheuttamista traumoista ja ystävyydestä. Mitenkään erityisen monipolvinen tarina tämä ei ole ja vaikka kirjailija alkukirjeessään tuo esiin Pestalozzi-kylän ideaa, ei itse kylän elämää juurikaan kuvata, sillä varsinainen tarinahan sijoittuu toisaalle. Ei myöskään kuvata miten suomalaistytöt Paula ja Kirsti ovat joutuneet Pestalozzi-kylään. Tytöt ovat 14-15-vuotiaita. Ajallisesti tarina sijoittunee jonnekin 1950-luvun puoliväliin. 

Tässä oli ihan mainiota lapsikuvausta ja sveitsiläistä elämäntapaa sodanjälkeisinä vuosina tuodaan esiin. Sveitsiläisten talojen kuvaus on kiintoisaa, erityisesti, kun kuvataan, kuinka navetta on talon alakerrassa,

 Leveät portaat veivät pohjakerrokseen, jossa oli navetta. Se oli nyt tyhjä, sillä kaikki lehmät olivat kesäisin ylhäällä alpeilla, karjapoikien hoidossa. Navetta oli niin syvällä, että ikkunat, jotka olivat aivan katonrajassa, antoivat juuri ja juuri maan pintaan, ja karjaovi nousi pihaan syvästä kuilusta.

Minun on vaikea kuvitella, miten lehmät päästetään ulos. Samoin minun on vaikea kuvitella hirviä kyläaukiolla.

Kaivolla seisoi kaksi kellertäväturkkista, matalaa, hoikkasäärist eläintä. Niillä oli somat suipot päät ja suuret ulkonevat silmät. Toisella oli pineet, pystyt sarvet. Molemmat eläimet seisoivat valppaina kuulostellen pitkillä korvillaan. - Ovatko ne gemssejä? kuiskasi Paula. - Ei, ne ovat liian arkoja uskaltautuakseen kylään asti. Nuo ovat hirviä. - Nehän ovat kuin veistoksia, kuiskasi Paula. Hirvet lähtivät kaivolta ja tulivat suoraan tyttöjä kohti. Paula seisoi kuin lumottuna. Kehyslikkeen edessä hirvet seisahtuivat ihmettelemään peilikuvaansa Ne nuuhkivat lasin pintaa ja perääntyivät noiden kummallisten hirvien edessä, jotka olivat melkein kin kuvat kaivon pinnasssa, mutta eivät kuitenkaan särkyneet, kun niitä kosketti. Annali purskahti nauramaan, ja siinä samassa pitkäsääret loikkasviat hurjaan menoon. Kuului vain kavioiden heleä naputus katukiveystä vasten.

Täh! Kavioiden. Hirvet ovat tietäääkseni sorkkaeläimiä.  Hirvistä puheenollen minun on vaikea nähdä tässä kuvauksessa suomalaista hirvieläintä. Olisikin varmaan paikallaan hieman kaivella lisätietoa sveitsin eläinmaailmaan liittyen.

---

Helmet 2025 -lukuhaaste kohta 47.-48. Kaksi kirjaa, joissa on samannimiset päähenkilöt. Tämä on toinen kirja, jonka luin tähän kohtaa, päähenkilön nimenä Gisela

 

Oudosta runoudesta Telppäsniitylle, eli Ainon kirjamessumatka 2025

Katuvalo kultaa puiden keltaiset lehdet aamupimeällä

 

Lauantaiaamu. Kellon laitettu herättämään vähään vaille kuusi. Herään jo viideltä. Vielä ehtisi nukkuakin, mutta uni ei enää noudata kutsua. Täytyy siis keksiä jotain pientä joutavaa puuhailua, ennen kuin täytyy lähteä aamupimeään. Nyt ei ainakaan ole vaaraa, että myöhästyisin kyydistä, niin kuin muutama vuosi takaperin, jolloin kello ei herättänytkään. Kyseessähän oli tietysti kaupunkini pääkirjaston järjestämä Helsingin kirjamessumatka, josta on muodostunut ikään kuin perinne. 

Matkaan lähdetään 07.15 ja perille saavutaan siinä yhdentoista paikkeilla, tällä kertaa erehdyksessä eteläiselle sisäänkäynnille, kun tavallisesti linja-autot kaaraavat suoraan pohjoiselle. No, mikäpä siinä. Sisäänkäynti kuin sisäänkäynti, paitsi, että ne portaat... No, ne vievät onneksi alaspäin.

 

Suunnistan hetimmiten "senaatintorille", jossa Hannu Mäkelää haastatellaan Runouden ylistys -teoksensa tiimoilta runoudesta ja vähän muustakin. Harmitti, kun en ehtinyt kuulemaan haastattelua alusta, sillä keskustelu oli mielenkiintoinen luotaus suomalaiseen runouteen ja runoilijuuteen.

Tässä muutamia oivalluksia keskustelusta:

"Runous on intiimein kirjallisuudenlaji." - Hannu Mäkelä ja viittasi Anhavavaan määrellä, kuinka runoudessa ollaan "nahatusten" 

"Eeva-Liisa Mannerilla onni oli sanoissa"

"Runo on outo" - Hannu Mäkelä

"Runoa ei oteta, se annetaan" - Hannu Mäkelä

Haastattelijalta (jonka nimi tosin on kadoksissa) nappasin sitaatin: "Ihmetys herättää rakkauden sanoihin", mikä oli vastaus Hannu Mäkelän analyysiin runouden hämmentävyydestä. Hannu Mäkelän mukaan runo on kuin matkaatoveri, tai matkasauva. 

Kaiken kaikkiaan miellyttävä ja runouden merkitystä syväluotaava keskustelu. Tähän teokseen haluan ehdottomasti tutustua.   

Senaatintorilta lähdin suunnistamaan Lonnaan, jossa oli puolilta päivin alkamassa keskustelu Tarzanin roolista nykyajassa. Olin etukäteen hieman kahden vaiheilla tämän suhteen, sillä ne portaat... Matkan varrella osuin lettupisteelle ja matkakassa oli muutamaa kolikkoa vajaampi. Ehkä se kermavaahto ja kahvi olisi antanut vielä lisäpotkua ... no, tällä mentiin eteenpäin.

 

Lonna oli korkeammalla kuin uskoinkaan. Löysin kuitenkin lopulta perille ja ehdin vielä kuulemaan viime hetkillä Anne Vaskon ja Urpu Strelmanin keskustelua lastenkirjojen kuvittamisesta, ennen kuin seuraava keskustelu alkaisi. Lastenkirjaesimerkkeinä oli mm: Babarin uudelleenjulkaisu ja  modeni espanjalainen Säihkyt, josta ilmeisesti tämä otokseni on.

Ihan mielenkiintoista pohdintaa kuvituksista ja itse taiteita harrastavana kuvitukset toki kiinnostavat. Richard Scaryn Nopsanotkon palokunta -kirjasta esitetty kuva maaston mutkista ja tasoista esimerkiksi oli huikean vastakkainen yllä olevalle otokselle. Toisaalta hyvin yksinkertainenkin kuvitus voi olla hauska ja koskettava, kuten tämän otokseni suhteen minulle kävi.  

Kuvakollaasi: Petri Aarnio & Ville Hänninen

Vieläkö nykyaikana olisi mahdollista nähdä vanhoja, mustavalkoisia Tarzan-filmejä? Tätä pohdin taannoin itsetykönäni. Ihan tätä kysymystä eivät Petri Aarnio ja Ville Hänninen kosketelleen keskustelussaan Tarzanin roolista nykyajassa. Keskustelua käytiin lähinnä sarjakuvien pohjalta, joiden kuvittajien eroavaisuuksia, sekä kuvitusten sävyn muutoksia Petri Aarnio toi esiin. 

 

Kyllähän Burroughskin mainittiin ja kirjat, ja niiden syntyaikaa. Ville Hännisellä oli vastauksena siihen, vieläkö Tarzanilla on nykyaikana vaikutusta ja merkittävyyttä, sen, kuinka aika itsessään hoitaa homman. Kirjat, joilla ei ole enää merkitystä, jotka eivät innoita, joilla ei ole annettavaa katoavat ajan saatossa. Ville Hänninen ei ehkä keskustelun nojalla itse ihan pidä Burrouhgsia suositeltavana tälle ajalle (kyllähän se rasismi-sana keskustelussa esille tuli), mutta sananvapauskin on merkittävän laaja huomioono otettavaksi.

 

Keskustelusta napattua:

 

Tarzan on (Petri Aarniolle) myytti 

Sarjakuvissa kiinnostaa niiden "loistokkuus"

 

"Mitä enempi karvoja, sitä kontrolloimatonta" 

 

Tarzaneissa ei ole seksiä eikä erotiikkaa, sen sijaan niissä on ritarillisuutta.

 

Luonnon ja sivilisaation vastakkainasettelu

 

Jossain välissä, jonkin osaston kulmalla, mieltä ilahdutti kaunis kukkakimppu

Jatkoin suunnitelmallani linjalla ja suunnistin kohti Kristillisten kustantajien standia, jossa osuin keskelle Esko Miettisen Radio Dein haastattelua. Haastattelussa ruodittiin Vuoden kristillisen kirjan finaaliin päässyttä teosta: Suomalainen pyhiinvaellus (Väyläkirjat). Teoksessa Miettinen esittelee seitsemän suomalaista kohdetta, jotka hänen mielestään ovat  suomalaisen kristillisyyden kannalta merkittäviä. Esimerkkeinä mainittakoon Telppäsniitty Lapinlahdella ja  Paavo Ruotsalaiseen liittyvä Aholansaari. Lisäksi Miettinen toi esiin kolme historiallista naishahmoa, joita hän erityisesti korosti. Valitettavasti en pistänyt nimiä muistiin. 

Määritettä pyhiinvaellus hän tosin pitää vaikeana, vaikka on sen kirjan nimeen hyväksynyt. Sen rinnalla hän käyttää kristillinen turismi, mikä taas keskustelun edetetessä "nostaa minussa hieman niskakarvoja" Ja miksikö. No, jos asioista tehdään turismikohteita, niistä tulee kaupallisia kohteita ja kaupallisuus taas pilaa yleensä asioita. 

Miettisen suomalaisessa pyhiinvaelluksessa on kyse siitä, että meidän suomalaisten on hyvä tuntea kristillisyytemme historiaa, tietää MITÄ TAPAHTUNUT ja MISSÄ!

Tässä vaiheessa päivää minun jalkani alkoivat olla siinä kunnossa, että niitä oli pakko päästä lepuuttamaan. 

Iltapäivällä, käytyäni ensin syömässä, kiertelin antikvariaattipuolella ja haahuilin muuten vaan. 

Monenlaista olisi ollut nähtävää ja tarjontaa, mutta löytää sieltä tarjonnan keskeltä itseä kiinnostava onkin sitten eri asia. Mietin pitkään ostaisinko Neiti Etsivä -kirjoja, mutta palautin ne kerta toisensa jälkeen takaisin hyllyyn. Niitä ehtii tilailla myöhemminkin, paremmalla ajalla ja ehkä hinnallakin.  

Erityisen kiinnostava olisi ollut Louisa May Alcotin Plumfeldin pojat 1. painos Martta Wendelinin kansikuvituksella. Hinta ei ehkä ihan päätähuimaava olisi ollut, mutta ... kannattaako kirjan osto pelkän kansikuvan vuoksi? Toisaalta ensimmäinen painos olisi ollut lyhentämätön ja kielellinen tarjonta olisi ehkä antanut jotain, mutta ... minulla on teoksesta sekä WSOY:n klassikkopainos että englanninkielinen versio, joten siinäkin sitä vertailua tulee tehdyksi. Hieman minua ehkä katumus kaivelee.

 

Mukaani lähti lopulta vain nämä kaksi Pecos Bill -lehtä, joita yritin katsella, että minulta puuttuisi. No, kävi niin, että tuo Henkien puutarha minulta puuttui kun puuttuikin juuri edellisen ja seuraavan numeron välistä, mutta Varjojen kuilusta minulla oli kanneton versio. Onneksi näiden hinta ei ollut mitenkään iso, sain ne todella edullisesti. 

Se oli sitten tämä reissu tehty ja kotiinlähtö edessä. Jos mahdollista, niin ensi vuonna uudelleen ja ehkä silloin tapaisi tuttujakin ja muita bloggareita. Nyt ei kohdalle osunut ketään, no Lumiomenan näin pika pikaa linja-autolle suunnistaessani. 

j.k. Sanottakoon, että hieman nolo reissuhan tämä oli. Se "hieno" bloggarimerkkini katosi heti alkumetreillä. Olin kiinnittänyt sen jotenkin huonosti ja ennen kuin huomasinkaan oli se pudonnut ties minne. Ehkä joku on löytänyt sen ja kummastellut, mikähän se tämäkin mahtaa olla? No, elämässä sattuu ja tapahtuu.