Jan Arvid Hellström: Uppdrag Nya Sverige - Gode Vite Hövding

Jan Arvid Hellström

Uppdrag Nya Sverige - Gode Vite Hövding

Den kristna bokringen, 1987

251 + 1 s. 

 

Lähtö: Lähdimme Tukholmasta elokuussa, seurasimme Ruotsin itärannikkoa, kiersimme Skånen ja purjehdimme Juutinrauman läpi kohti Göteborgia.

Matkan tarkoitus: Vehreys oli rehevää, läpitunkematonta. Tuhannet äänet virtasivat meitä kohti hämärän läpi. Lintuja, hyönteisiä, ehkä nelivarpaisia, ehkä Amerikan intiaaneja, epäjumalanpalvelijoita... Värinä kulki lävitseni keskellä lämmintä kesäiltaa. Pian kohtaisin kasvotusten nämä pakanalliset intiaanit. Setä Johannes aikoi käännyttää heidät luterilaiseen uskoon kuuluviksi todellisiksi kristityiksi.  

Jan Arvid Hellströmin kolmiosainen kirjasarja kertoo Ruotsin siirtolaisuuden historiasta. Kuinka Amerikan mantereelle Delawareen oltiin perustamassa Uutta Ruotsia ja kuinka kaikki, niin amerikkalaiset kuin alkuperäisasukkaatkin käännytettäisiin luterilaisiksi.

Teoksen minä-kertoja on Andreas Dellin, lastenkotilapsi Tukholmasta, jonka Margareta ja Johannes Campanius ovat ottaneet kasvatuslapsikseen samoin kuin tyttäret Boelin ja Ingridin. Omia lapsia Campaniuksilla on  kuusi.  Johannes Campanius on pappi ja opettaja. 

Eletään 1600-luvun puoliväliä ja Campanius halutaan lähettää Yhdysvaltoihin ruotsalaissiirtokunnan papiksi julistamaan evankeliumia ja eritoten luterilaista uskoa.  Mukaan lähtee myös kuvernööri Prinz ja muuta väkeä sotilaista siirtolaisiin.

Sarja on ruotsinkielinen ja sitä ei valitettavasti ole suomennettu. Kahlasin tämän ensimäisen osan läpi ilman sanakirjaa. Jotain ymmärsin, paljon jäi ymmärtämättäkin.  Matkalla poikettiin Kanarian saarille, jossa Campanius kohtaa katolisia nunnia ja kun saavutaan Amerikan rannoille hänen ensimmäinen huolensa on, että ei kai täällä vain ole nunnia.  Ja muutaman otteen suomensin saadakseni jotain pohjaa tälle esittelylle.

Lopulta matkalaiset, väsyvättävän merimatkan ja erinäisen onnettomuudenkin jälkeen, saapuvat Cape Mayhin, joka työntyy Kristina-jokeen, jota hollantilaiset puolestaan kutsuvat Cape Henlopeniksi. Matkalaiset ankkuroituvat Paradise Pointiin, jonne myös viisi vuotta aiemmin saapuneet siirtolaiset ovat rantautuneet.  

Niinpä! Paikka näyttää todellakin paratiisilta. On loputon metsä, kukat, vihreys ja tuoksut. on riistaa ja on villit intianiheimot. Tulisiko heistä ystäviä vai vihollisia! Sen aika näyttäisi. Ainakin Andreas saa ystävikseen Simmande Uttern ja Vita Gosen nimiset lenape-nuorukaiset. "Nyt matkalaiset näkivät kaiken vain pintapuolisesti, mutta kuvittele Andreas, kuvittele, kuinka paljon on piilossa tämän kaiken sisällä."

Tulevaisuudennäkymiä mietittiin. Euroopassa sodittiin, ja yksi matkalaisista, Magnus on synkällä mielin: "Kuinka paljon tästä on jäljellä, kun Euroopan kansojen on täytynyt pitää pintansa jonkin aikaa! Sotineen, hiustenrepimisineen ja uusine raivauksineen." Johon Elias, joka oli merimies, mutta oli littynyt siirtolaisiin, kun oli onnettomuudekseen menettänyt toisen kätensä vastaa pessimistisyyteen suurella luottamuksella:  – Älä nyt puhu kuin hullu,Ymmärräthän varmasti, että nämä loputtomat lepopaikat, nämä loputtomat metsät, pysyvät käytännössä koskemattomina, vaikka viimeinen päivä sarastaa."

Jan Arvid Hellström on ruotsalainen piispa ja on perehtynyt historiaan. Tämä trilogia onkin vahvasti historiaan pohjautuvaa ja henkilöistä monet, kuten Canpanius ja kuvernööri Johan Prinz ovat todella eläneitä. Faktaa ja fiktiota siis. 

Tässä ensimmäisessä osassa matkalaiset tutustuvat seutuun, tekevät tuttavuutta aiemmin saapuneiden siirtolaisten kanssa samoin kuin alkuperäisasukkaiden, Lenapeihin ja ostavat heiltä maata. Mutta Lenapet ymmärtävät kaupat eri lailla kuin ruotsalaiset. Heille kaupat tarkoittavat lähinnä oikeutta asua ja metsästää alueella, mutta ei niin, että omistus kirjaimellisesti siirtyisi. Ruotsalaisten ja hollantilaisten siirtolaisten samoin kuin englantilaisten välillä syntyy ristiriitoja. Campanius menettää kaksi lapsistaan ja vaimo Margaret syyttää miestään siitä, että tämä on tuonut heidät tähän pakanalliseen paikkaan. Campanius alkaa kuitenkin opiskella lenapeiden kieltä ja kääntää Lutherin vähäkatekismusta lenapeiden kielelle. Hän alkaa myös vakuuttua siitä, että alkuperäiset amerikkalaiset ovat hebrealaista sukujuurta.

Boel, Campaniksen ottotytär kiinnostuu Andreaksesta  ja Andreas miettii, voivatko he mennä yhteen, hehän eivät ole samaa verta ja sukua, vaikka ovatkin saaneet kodin samassa perheessä. Andreas on myös tutustunut suomalaiseen Tuulikkeen, joka joutuu syytetyksi noituudesta. Miten Tuuliken käy, selvinnee seuraavassa osassa.

Tämä on todella mielenkiintoinen sarja, ja toivoisin, että osaisin paremmin ruotsia. On hankalaa lukea ja etsiä sanoja sanakirjasta yksittäin, joten luen ilman sanakirjaa ja katson sitten, jos taas jotain suomentaisin googlen avulla enemmänkin. Harmillista, että ei ole suomennettu. 

Tämä tietysti kiinnostaa minua erityisesti intiaaniaiheensa vuoksi. Jotkin pienet yksityiskohdat jäi mietityttämään ja jostain jo otin selvääkin, kuten Lenape-päällikkö Mattahornista ja tuon luterilaistamisen historiallisuudesta ja taas tuli opittua uutta ja mielenkiinto tietää lisää aiheesta herännyt. 

Alkuperäisasukkaiden tapoja: "Lenapen nuorten miesten ja useimpien naisten, hän sanoi, täytyy lähteä erämaahan yksin useiksi päiviksi. Heidän ei sallita syödä mitään, vaan heidän on paastottava ja valvottava ja huudahdettava avuksi Suurta Henkeä, Manitouta. Lopulta he saavat ilmestyksen Suurelta Hengeltä, joka näyttää heille heidän polkunsa, heille elämässä annetun tehtävän ja elämän, joka heidän on valittava. Usein Manitou antaa heille esineen, totemin, jota he kantavat mukanaan loppuelämänsä nahkalaukussa rinnassaan."

Miesten osalta tämä kuvaus oli tuttua, mutta että naisetkin, se jäi mietityttämään. Samoin jäi kuvernööri Prinzin kullanhankinta irokeeseilta. Jotenkin en osaa ajatella kulta-aarteitä tähän osaan mannerta ja heimoa. Ymmärys hoi, älä jätä!

 

Zachris Topelius: Tähtien turvatit!

 Zachris Topelius

Tähtien turvatit

Ajan- ja luonteenkuvaus Kuningatar Kristiinan ajoilta 

Alkuteos: Planeternas skyddslingar. Nimi muutettiin tekijän toivomuksesta myöhemmissä painoksissa muotoon Stjärnornas kungabarn.  

Suomentanut Aune Brotherus  

WSOY, 1955 (6. painos) 

858 s.

Teos jakaantuu kolmeen osaan jotka ovat  I Yön lapset, II Kolme kohtaloa III Verraton. Ajallinen miljöö on 1600-luku ja 30-vuotinen sota, sen jälkipuolisko.  Pienessä suomalaisessa torpassa, jonne lumihankeen poljettu tuntematon nainen etsiytyy syntyvät Hagar ja Bennu. Nainen kuolee ja kaksoset jäävät orvoiksi.  Kuka oli tuo nainen, ja mikä on lasten tausta, on olennainen osa tarinaa. Teoksen kolmas päähenkilö on Ruotsin kuningatar Kristiina. Kaikki he kolme syntyvät samana talvipäivänä Jupiterin ollessa erikoisessa asennossa Saturnukseen nähden.

- Advigila, Domine, hac nocte nascentibus! - Mitä te sanoitte? Kysyi Lydik Larsson uteliaasti. Minun tullimiespääni ei, häpeä kyllä, saa siitä selkoa. Minä en ymmärrä latinaa enempää kuin koira. - Sanoin, vastasi mestari Sigfrid: Herra, kaitse niitä lapsia, jotka syntyvät tänä yönä! Heille on annettu suuret lahjat ja he loistavat kuin kynttilät, mutta joutuvat suuriin kiusauksiin ja voivat sammua pimeydessä. - Ja tuon voitte lukea tähdistä? kysyi tullimies todella kummastuneena. 

Tähtien turvatit on hyvin eriskummallinen teos, joka yhdistää faktaa ja fiktiota, astrologiaa ja uskonnollisia näkemyksiä. Paitsi Kuningatar Kristiinaa, teoksessa mainitaan monia Ruotsi-Suomen aikaisia historian hahmoja Pietari Brahesta Klaus Flemingiin ja Åke Tottiin. 

Teoksen kertoja on kaikkitietävä, joka kertoo tarinaa "oman aikansa" tietämyksellä menneisyyteen katsoen, tuoden esiin pieniä yksityiskohtia, jotka eivät olleet vielä totta tai tunnettuja tapahtuma-aikaan.

Kaikki kävi kuin taikavoimalla. Tämä oli yksinkertaisesti selitettävissä siten, että 1600-luvun ylimmän luokan teini ei olisi pystynyt täyttämään toisen luokan vaatimuksia yhdeksännellätoista vuosisadalla.

Tämä lähestymistapa on kuitenkin pientä ja satunnaista, vaikkakin hieman erikoislaatuinen, sillä itse tarinan tapahtumat ja päähenkilöiden seikkailut tapahtuvat preeseesensissä. 

Teoksesta löytyy monia eri teemoja, paitsi historiallista kehystä, 30-vuotinen sota ja Kuningatar Kristiinan persoona, teoksessa on nähtävissä niin uskonnollisia pohdintoja kuin astrologiaa, jota erityisesti karsastan. Vahvana on nähtävissä myös naisten aseman tarkastelu. Tämä tulee esille erityisesti Kuningatar Kristiinan ja Hagarin kohdalla. Molemmat ovat lahjakkaita, tiedonhaluisia naisia. Hagar pääsee erinäisten vaiheiden jälkeen opiskelemaan, onhan hänen kumminsa Laukon kartanon Juho Kurki. Hagar päätyy kuningatar Kristiinan kirjastonhoitajaksi, kun hänen veljensä Bennu, jonka kummina oli Åke Tott, jonka pojan Klausin kanssa Bennulle tulee kahnaus. Bennu karkaa ja hänestä tulee sotilas Euroopan taistelukentille. Välillä kolmikon tiet kohtaavat, kunnes taas eriävät. 

Hagar ja Bennu ovat kuvitteellisia hahmoja, fiktiota. Se, kuinka todenmukaisen kuvan teos antaa Kuningatar Kristiinasta on sitten toinen kysymys. Kristiina kuvataan erikoislaatuisena, aika itsekeskeisenä persoonana, joka ei sallinut lähelleen itseään ylempiä. Samanveroisuuskaan ei välttämättä käynyt. Kuningatar Kristiina pohtii elämänkatsomuksia, mittailee eri uskonkäsityksiä, ajattelee ensin, että pois se, että luopuisi luterilaisuudesta, mutta kääntyy lopulta katoliseksi, koska katolisuudessa hän saisi ajatella mitä haluaa, kunhan ulkonaisesti toimisi sen säädösten mukaan. Mutta oliko tämä todellinen syy kääntymykseeen. Kristiina luopuu kruunustaan serkkunsa Kaarle Kustaan hyväksi.

Täytyy myöntää, että Kuningatar Kristiina on kiintoisa historian hahmo. Hänestä tahtoisin tietää enemmän.  

Mietin pitkään, kirjoittaisinko tästä teoksesta ollenkaan tai esittelisinkö koko teosta. Vaikka lukutempo alkoi jähmeästi, se jatkui yllättävän sutjakkaasti ja nopeasti sivumäärään nähden, alkaen lopuksi taas takellella. Syy vastahakoisuuteni oli kuitenkin paitsi teoksen astrologinen ulottuvuus ja salaperäinen tähti, joka puhui niin Hagarille kuin Bennylle, kuin Kristiinallekin ja tuntui johtavan heidän elämäänsä, myös teoksen antama kuva juutalaisista.  Hagarin ja Bennyn äiti oli juutalainen, äidin isä Ruben Zevi (ilmeisesti fiktiota) rahoitti Euroopan maita ja sodan käyntiä. Ruben Zevi uneksi myös Israelin takaisin saamista osmaneilta.  Rubenista muodostuva kuva huikeita korkoja  nostavana raharikkaana kroisoksena, joka vetelee maailmanvaltojen naruja sodan näyttämöllä on ärsyttävä stereotyyppisyydessään. Toisaalta kuvaus "kultaisesta juutalaisesta" vaikutti vähemmän uskottavalta hahmolta. Onko tuollaista kroisosta voinut todellisuudessa ollakaan. Faktan ja fiktion rajat hämärtyvät pahasti. 

Minun täytyikin hieman selvitellä löytyisikö tästä teoksesta millaisia pohdintoja selkiytttääkseni omia antipatioitani.  

Googlen tekoäly-yhteenveto kuvasi teosta näin (hakusanoina ainakin Topelius, Tähtien turvatit, juutalaisuus tai juutalaiset): Zacharias Topeliuksen Tähtien turvatit -teos ei käsittele juutalaisuutta, vaan se on satusarja, jossa esiintyy juutalainen poika nimeltä Simson, joka auttaa orpoja lapsia löytämään turvapaikan. Teoksessa korostetaan ystävällisyyttä ja myötätuntoa köyhiä ja vähemmistöjä kohtaan. Teoksen ydinajatus on myötätunto ja toisten auttaminen, ja se esittää juutalaisen hahmon positiivisessa valossa, korostaen hänen hyväsydämisyyttäänTeos ei kuvaa juutalaisuutta uskontona, vaan se kuvaa Simsonin hahmon kautta juutalaista kulttuuria ystävällisyydellä ja avuliaisuudella. 

Vaikka alla olikin varoitus, että tekoäly voi vastata väärin, niin tämähän oli ihan höpönpöppöä, jossa oikein mikään ei pitänyt paikkaansa. Tämä teos ei ole satusarja. Päähenkilönä ei ole Simson eikä turvapaikkaa etsiviä orpoja sen paremmin kuin heidän auttajaansakaan ei löydy. (EDIT: No, ovathan Hagar ja Bennu orpoja, mutta eivät he oikeastaan mitään turvapaikkaa etsi.) Ystävällisyyden ja myötätunnon merkityksen teoksessa voi kyllä löytää rivien välissä. 

Mielestäni tämä teos sen sijaan on vahvasti sodanvastainen, niin 30-vuotisen sodan teema kuin läsnä onkin, ja puhuu naisten aseman puolesta. Kristinuskoakin korostetaan, mutta ei mitään yksittäistä kirkkokuntaa. 

Juutalais-aiheeseen liittyen löysin Anna Kaisa Inkalan kirjoituksen "Topeliuksen juutalaiskuvasta"  ja juutalaisista sukujuurista, mikä hieman lievensi antipatiaani, mutta ei saanut minua yhtään enempää tykkäämään tästä teoksesta. Allegoriaa tästä varmasti on, mutta minulle liian sekavaa. Ei, en tykännyt, vaikka loppu toikin hieman valoa pimeyteen. Toisaalta viimeiset sanat osoittavat, että tämän teoksen teemoissa on hyvinkin tätä päivää koskettavia teemoja.

"Ainoa seikka, joka tiedetään liiankin hyvin, on se, että ratsastaja yhä ratsastaa punaisen hevosen selässä. Hänen tiensä kulkee vielä aika ajoittain tuhan ja veren läpi. Vielä on pitkä, voi, niin pitkä matka aikojen loppuun." 

Erityismaininta tälle määritelmälle:

Lisbet oli herttainen kuin ruispuuro 

Muualla mainittua:

Kirjavinkit "Jäi Topeliuksen viimeiseksi romaaniksi". On moniulotteinen kertomus, joka murtaa "topelianisuudesta" muodostunutta kuvaa.  ”topeliaanisuudesta

Luetut  Eksoottinen teos Kuningatar Kristiinan ajoista

Sinisen linnan kirjasto on sisällyttänyt tämän 10 tärkeää kotimaista klassikkoa -listalleen. 

---

Helmet 2025 -lukuhaaste kohta 29. Kirjailijan viimeisin teos

 

 

Matthias Salamnius: Ilo-Laulu Jesuxesta!

Matthias Salamnius

Ilo-Laulu Jesuxesta

Jälkisanat Juha Hurme 

Ntamo, 2024 

Kansikuva:  Hugo Simberg Teidän tähtenne (kuva käännetty)

Ilo-Laulu Jesuxesta

Lohdutus Lunastajasta / Syndymäst Hyvä Sanoma / Elämästä Ihmeellinen / aivan Caunis Cuolemasta / ylösnousnusta iloinen / Paras poijes Lähdennöstä / Suomen kielellä sanottu / Suomalaisten suosioxi.

Evankeliumia ja kansanperinnettä yhdistävä teos, josta kiinnostuin Gregoriuksen esiteltyä teoksen Klassikkohaasteen myötä. Kalevalamitalla runoiltu evankeliumi on toki hauskaa ja antoisaakin luettavaa, vaan toisaalta minulle tuli hieman ristiriitainen olo saatuani tämän loppuun. Erityisesti ristiriitaisuus lisääntyi, kun luin Juha Hurmeen jälkisanat, jossa tämä (hieman venkulaksi mieltämäni) kirjailija tuo esiin itäsuomalaista suullista perinnettä, suomen kielen ja  ja kansanperinteen historiaa, kristinuskon  tuloa pakanuuden tilalle, Kalevalarunoutta ja Salamniuksen persoonaa ja tekstin syntyhistoriaa. 

Ilo-Laulu Jesuxesta osoittautui jyriseväksi paukkutuotokseksi. Menestys oli täysin ansaittua ja ymmärrettävää. Vihdoinkin joku osasi saarnata siten, että kuulijat tajusivat mistä oli kyse. Kirjasta otettiin nopeaan tahtiin perästi 16 painosta. Niin varhiasta ja vaikuttavaa oli Salamniuksen ympäri suomenkielisiä seutuja usein ääneen luettu trokeetaide, että sen kirjaviisaudet kierrättyivät takaisin suulliseen perinteeseen. (Juha Hurme: Evankeliumi Matthiaxen mukaan teoksessa: Matthias Salamnius: Ilo-Laulu Jesuxesta. Ntamo, 2024. 129-144).

Juha Hurme on tietysti valottanut teosta kirjailijana ja kirjallisuustutkijan näkökulmasta, vaikkakaan ei kaikilta osin tieteellisellä vakavuudella, eikä mielestäni ansiokkaastikaan, kun käyttää erään henkilön kuolemasta sanaa kupsahti. Yksittäinen sana särähtää pahasti muun kuvailun lomassa. 

Ristiriitainen olo syntyy siis siitä, kun sekoitetaan kalevalaiset tarut ja hahmot kristinuskon henkilöihin. Ehkä tämä vaara on tiedostettu, kun uskonnollinen reformi on aikoinana kieltänyt näiden "rytmisäkeiden harrastamisen", kuten Hurme paljastaa historialliset menettelytavat.

Matthias Salamniuksen Ilo-Laulu Jesuxesta kuvaa melko tarkoin evankeliumien tekstejä syntymästä kuolemaan, mitä nyt välillä, hieman yllättävästi käväisee Vanhan Testamentin puolella kertomassa israelilaisten lähtöä Egyptistä. Tätä ei Juha Hurme oikein ollut ymmärtänyt, mutta itselleni tämä Pääsiäisen vieton taustoitus ei ollut sinänsä lainkaan vieras ja outo. Sen sijaan kuvaus Tuonelan matkasta, sai minut hieman hämmennyksiin, vaikka Paavalin kirjeet, esim. kolossalaisille on lukeneelle nähtävissä.  

Tuohon VT:in otteeseen liittyen minun täytyi kerrata mitä olivatkaan ne kymmenen vitsausta, jotka Egyptiä kohtasi, sillä Juha Hurme oli kiinnittänyt tekstianalyysissaan huomiota Salamniuksen kerrontaan, jossa täit vaivasivat Egyptin neitosia. Hurmeen mukaan ei Raamatussa puhuta mitään täistä. No, vanha Biblia-raamatunkäännös puhuu täistä, 1992-käännös syöpäläisistä, mutta -38 käännös sääskistä. Myös englantilainen King James puhuu täistä. 

Salamniuksen teksti yhdistää kansanperinteestä kumpuavia sanoja raamatullisiin käsitteisiin, mikä on myös omiaan luomaan ristiriitaisuutta ja hämmennystä ja mitä en itse harrastaisi. Minulle tulee mieleen, että tämä teos on luettavissa samoin kuin esim. Keuruun vanhan kirkon kattomaalaukset, joissa lukutaidottomalle väelle yritettiin tuoda kristinuskon sanomaa ymmärrettäväksi. Tarkoitus on ollut ehkä hyvä, mutta jättää jotain vajaaksi. Jotain samaa on myös nykyään murteella kirjoitetuissa jouluevankeliumeissa, joiden tarkoitus lienee lähentää sanomaa ihmisten mielissä ja herättää ajattelemaan ja ymmärtämään merkityksiä. Asioita voidaan sanoa niin monin tavoin, eikä kalevalamitta sinänsä ole yhtään sen huonompi tapa ilmaista asioita kuin muutkaan. Itsekin olen kalevalamittaa runoissani käyttänyt. Sanoisin kuitenkin, että mitä selkeämmin sanottu,  ja tyyli tarkoitukseen sopiva, sitä kirkkaampi ymmärrys. 

Kaiken kaikkiaan sanoisin, että kansanomainen esitys, mutta onko kuitenkaan kansantajuinen? Ei ehkä kuitenkaan pitäisi sekoittaa puuroja ja vellejä keskenään. 

Salamniuksen teksti löytyy  vanhoilla fraktuurakirjaimilla präntättynä Doriassa. 

Tästä on myös Helmivyön kustantama näköispainos vuoden 1882 -laitoksesta. 

 

Akseli Järnefelt Rauanheimo: Uuteen maailmaan!

Akseli Järnefelt Rauanheimo

Uuteen maailmaan
Romaani Pennsylvanian ensimmäisistä uutisasukkaistaWSOY, 1921
Werner Söderström Osakeyhtiö, 1921

Projekti Gutenberg

 

Taustaa:

"Suomen kansa on korpikansaa. Ammoisista ajoista asuen ja viihtyen metsämailla on se kehittänyt omat metsäelämään soveltuvat elämäntavat. Vaikkakin maaperä enimmäk-seen oli karu ja kivikkoinen, kasvatti kansa itse kehittämällään kaskeamismenettelyllä viljaa niin paljon, että edullisina vuosina sitä voitiin viedä muuallekin. Jo vanhoina aikoina oli suomalaisilla korvenraatajan maine.

Kun Kustaa Vaasan nuorin poika Kaarle sai herttuakunnakseen Keski-Ruotsin erämaat ja halusi ne asuttaa, piti hän parhaana houkutella suomalaisia muuttamaan sinne. Ruot-salaiset olivat tosin jo  asettuneet jokien varsille viljaville seuduille, mutta niiden laajoilla metsäisillä takamailla liikkuivat vielä vain karhut, hirvet ja muut metsänelävät. V. 1579 julkaisi herttua Kaarle ensimmäisen kirjelmänsä, jossa hän lupasi 7 verovapaata vuotta kaikille, jotka ryhtyvät perustamaan uutistaloja herttuakunnassa oleville asumattomille aloille, kuten Vermlannin metsiin."

 

  

Vähitellen kuitenkin suomalaisten kaskeamista ja metsien hävittämistä alettiin katsoa karsaasti, samoin kuin metsästämistä.  Ruotsalaisten ja suomalaisten välit menivät hankauksiin ja metsäsuomalaisia alettiin vainoamaan. 1600-luvun puolivälin paikkeilla oli  Ruotsin hallitus alakanut koota siirtolaisia Amerikkaan perustettavaa siirtokuntaa varten. Ruotsalaiset eivät itse olleet oikein halukkaita ajatukseen, ei heillä ollut taipumusta erämaiden asuttamiseen. Huomio kiinnitettiin suomalaisiin. Heitä värväämässä oli Maunu Klinga -niminen hallitukselta toimeksiannon saanut herra. 

Uuteen maailmaan nojaa ilmeisesti historiatietoihin, mutta  kuinka autenttista ja todellista kerronta on jää hieman kyseenalaiseksi. Uskoisin, että ne Marttiset, Räsäset ja Kokkiset, joista tämä tarina kertoo voivat hyvinkin olla todella eläneitä suomalaisia sukuja. Jostain syystä minun vain on vaikea uskoa, että tarina olisi läpeensä historiallista kerrontaa, vaan syystäkin on joukossa oltava hieman fiktiivistäkin ainesta.

Minua myös hieman mietityttää ne kalevalaiset laulut joita Erkki kanteleella soittelee.  Kalevalahan koottiin 1800-luvulla lähinnä kai karjalaisista perinnekertomuksista. Varmlannin metsäsuomalaiset, ainakin tässä tarinassa, ovat lähinnä Savon suunnalta. Mietin, kuinkahan on, tunnettiinkohan noita runoelmia 1600-luvun Varmlannissa? Tosin, jos Wikipedian tietoihin on uskominen, niin Kalevalan tarut ei juontaisikaan Idästä vaan Pohjoisesta,  Pohjanmaan kautta kulkeutuneina, joten mene ja tiedä, ehkä se on mahdollista.

Teos jakautuu kahteen osioon. Ensimmäisessä osiossa keskitytään metsäsuomalaisten elämään Ruotsin Varmlannissa, jossa Martti ja Leena Marttinen elelevät Martin siskon Reetan kanssa itse rakentamassaan talossa. Lähimmät naapurit on Oinola ja Mulikka. Kun Mulikan Erkin ja metsänkävijä Luukas sekä eräät muut lähtevät hirvenmetsästykseen, joutuvat he ajojahdissaan ruotsalaisen Dalbon maille, missä Dalbon Stina-tyttären sulhanen Gustaf vaatii miehet tilille siitä, että he ovat kaataneet hirven heidän alueellaan. Dalbo itse lähtee miesjoukkoaa johtamaan, saavuttaakseen miehet, jotka etsiytyvät takaisin omalle maalleen. Gustaf kuitenkin sopii salassa miesten surmaamisesta. Osa miehistä yllätetäänkin petoksella Dalbon tietämättä, Luukas haavoittuu ja Erkki joutuu vangiksi, josta tosin Stina hänet pelastaa.

Selkkauksesta on kuitenkin seurauksensa, karkoitus Delawaren siirtokuntaan.

Toinen osio keskittyy kuvaamaan asutustouhuja Delaware-joen rannalla, jonnen Martti perheineen, Erkki, Luukas ja muutamat muut ovat saapuneet. 

Juonia ja jänniä vaiheita riittää rakkaudesta puhumattakaan, sillä paitsi siirtolaisuusteemaa on tarinan keskiössä Erkin ja Stinan rakkaustarina, johon omat hankaluutensa tuo paitsi punapäinen Gustaf, myös  Erkin lapsuudenystävä Reeta sekää Uuden Ruotsin kuvernööri Printzin tytär Armgard, puhumattakaan Lapin naisesta Kaisa Väinämöstä, josta tulee taikakeinoineen Minquas-heimon "poppamies". Näistä noituusjutuista ja loitsuista en tykännyt, vaikka taikauskoisuus olikin melko vallitsevaa 1600-luvulla. 

Kerronnallisesti korutonta kerrontaa, suomalaiseen tyyliin hieman jäyhää, jos toki mielenkiintoa pidetään yllä juonenkäänteillä. Laatusanoja ei liiemmälti viljellä eikä kuvia mitenkään maalailla. Historiallinen ote siitä, mitä tapahtui ja miten meni on vahva, mutta kuten sanottua, meniköhän kaikki ihan näin, on sitten eri asia. Hieman hassulta kuulostaa, kun maissista, jonka intiaanit tunsivat ja toivat siirtolaisten tietoisuuteen puhutaan välillä maissina, välillä intiaanien ohrana. Minusta oli myös hyvin vaikea kuvitella mitään maissilyhteitä suomalaisten viljalyhteiden lailla, mutta kun hieman kaivelin, niin kaipa maissistakin lyhteitä saa aikaan. Niin että, kyllä tämä teos on hyvinkin avartava lukukokemus, vaikka ei kaikkea nielisikään.

Mainittakoon vielä, tuohon historiallisuuteen liittyvänä, että tässä mainitaan yhtenä sukua Kokkiset. Heikki Jylhän nuortenkirjassa  Delawaren pojat, jonka miljöö on suurelta osin sama, on yhden päähenkilön nimi Kokkinen. 

 

---

Pohjoinen 2022 -lukuhaaste kohta 9: .   Kirja suomalaisten siirtolaisuudesta esimerkiksi Ruotsiin. Tässä teoksessa kuvataan siirtolaisuuden historiaa niin Ruotsin Värmlantiin kuin Värmlannista Yhdysvaltoihin. 

---

Kapteeni Marryat: Uudenmetsän lapset!

Kapteeni Marryat

Uudenmetsän lapset

Mukaillen suomentanut Anni Swan

3. painos

Otava, 1947

Alku: Vuosi 1647 oli myrskyinen aika Englannille.

Lopetus: Tähän päättyy Edward Beverleyn ja hänen sisarustensa tarina. Usein he vielä vanhoilla päivilläänkin muistelivat uurasta ja onnellista elämäänsä köyhässä metsänvartijantalossa, jolloin he vileä olivat - Uudenmetsän lapsia.

Historiallinen ajankohta: Englannissa kansa on kääntynyt itsevaltaista Kaarle I vastaan, ottanut tämän vangiksi ja mestanneet. Kansa on jakaantunut kuningasmielisiin kavaljeereihin ja Cromwellin johtamiin parlamentin joukkoihin, joita kutsutaa keropäiksi.

Tunnusmerkit: Kavalieerit käyttävät matalaa hattua, joissa on sulka. Keropäät käyttävät suippopäistä sokeritoppaa muistuttavaa korkeaa hatttua. Kavalieereilla oli myös hiukset olkapäille, kun keropäillä hiukset oli leikattu päätä myöten.

Päähenkilö: Edward Beverley ja sisaruksensa Alfred, Alice ja Edit, jotka jäävät orvoiksi, kun heidän isänsä, joka taistelee kuninkaan puolella kaatuu Nasebyn taistelussa. Lapset ottaa hoiviinsa vanha metsänvartija Jaakko Armitage, koska Cromwellin joukot polttavat heidän kotinsa ja heidän huoltajansa, vanha Agata-tätikin kuolee.

Tämä oli ihan mielenkiintoinen teos, joka avarsi lisää historiallista tietämystäni kyseisestä ajanjaksosta. Verrattuna aiemmin lukemaani Rosvolaakson tyttäreen, joka sijoittui samaan historialliseen ajankohtaan tämä oli paljon miellyttävämpi lukukokemus, jos kohta tässäkin oli vähän liikaa sitä mentaliteettia, että aseilla asiat korjataan. Taistelukohtaukset tosin eivät olleet niin brutaaleja kuin Rosvolaakson tyttäressä.

Kuvauksessa oli joitain kohtia, jotka mietityttivät ja saivat pohtimaan, millaista oli elämä 1600-luvun englannissa, kuten villiintyneet lehmälaumat metsissä. Olen aina ajatellut, että lehmät ovat aika kesyjä eläimiä, jotka eivät kovin helposti villiintyisi, toisin kuin hevoset, mutta mene ja tiedä.

Aika ajoin minua myös mietitytti tuo mainita mukaellusta suomennoksesta. Tarina etenee sujuvasti ja tarinaa lukee joutuisasti, ei siinä mitään, ainakin tähän kuvaukseen asti:

"Ratsastettuaan noin kolme mailia hän saapui eräälle nummelle, jolloin hän huomasi äskeiset miehet noin kilometrin päässä erään mäen harjalla ..."

Hmm. Vaikka olisi kuinka laaja näköala, niin voisiko erottaa ihmisiä kilometrin päästä? Pikkasen vaikuttaa epätodelliselta. Pohdinkin aika ajoin lukiessani, missä määrin tässä on anniswania enemmän kuin marryatia. Ehkä asiaa voisi tutkia lukemalla alkuperäisteoksen Gutenbergista. 

---

Kirjan kannet auki -lukuhaaste kohta 14: Lue kirja, Jonka kansien tekstifontti on erikoinen. 

...

Kirjan on lukenut myös Jokke, jonka postauksesta bongasin kiintoisan huomion. Toinen Beverleyn pojista onkin Humprey, joka on suomennettu Alfrediksi. Tämä on erikoista, koska lasten tai muita nimiä ei muuten ole kummemmin ilmeisesti suomennettu.

R.D.Blackmore: Rosvolaakson tytär!

R.D.Blackmore

Rosvolaakson tytär

Alkuperäisteos: Lorna Doone

Suomentanut Kai Kaila

2.  painos

WSOY, 1954

Kansikuva: Ami Hauhio

"Jos ketä huvittaa lukea koruttomasti kerrottua vaatimatonta tarinaa, niin minä John Ridd, Oaren seurakkunnan jäsen Somersetin kreivikunnasta, vapaa talonpoika ja kirkonisäntä, olen kokenut ja ollut osallisena erinäisissä näillä tienoin saattuneissa tapauksissa jotka tässä tahdon esittää aikajärjestyksessä, jos Jumala suo minulle elonpäiviä eikä muistini tee tenää."

Näin alkaa tämä 1600-luvun Englantiin sijittuva tarina, jonka kertoja on väkivahva John Ridd. Tosin häntä kutsutaan välillä Jackiksi ja välillä Janiksi. Tarina alkaa Tivertonista, englantilaisesta poikakoulusta, sisäoppilaitoksesta, jossa nuori Ridd on ollut opiskelemassa.Iältään hän on kahdentoista. Häntä tulee hakemaan kotiin John Fry niminen Riddien apumies joka on hieman välttelevä sanoissaan, mutta piankin pojalle selviää, että hänen isänsä on kuollut. Pojan koulunkäynti jää siihen ja hän kasvaa vastuuseen äidistään ja sisaristaan Anniesta ja Lizziestä.

Riddin isä on kuollut Doonen rosvojoukon hyökkäyksessä. Doonet asuvat Riddien lähellä olevassa laaksossa, josta käsin he tekevät ryöstöretkiä ja pitävät seutua kauhun vallassa. John Ridd tekee retken laaksoon ja tutustuu pieneen tyttöön, joka sanoo nimekseen Lorna Doone. 

Lapset ystävystyvät ja John käy aika ajoin salaa tapaamassa Lornaa. Ystävyys vaihtuu rakkaudeksi.

Tarinassa ei ole paljonkaan varsinaista dialogia. Johnin kerronta on yksivakaista ja hitaasti  etenevää. Sanoisin että jopa jankkaavaa. Eikö tässä nyt voisi pistää vähän vauhtia. John kertoo tarinaa täysin omasta näkökulmastaan. 

Takakansitekstin arviossa sanotaan, että teos "on kieltämättä hauskimpia kirjoja mitä yleensä on olemassa." Itse en ole tämän arvion sanojan kanssa samaa mieltä. Tämä ei ole hauska kirja. Ei ollenkaan. Maininta huumorista on kyseenalaista tai ainakin riippuuu vahvasti siitä, mitä huumorilla yleensä tarkoittaa. Kerronnassa on kieltämättä elementtejä, jotka tuovat tarinaan erinäistä ulottuvuutta. Ensinnäkin John on hirveä kerskuri ja tämä ei tee hänestä oikein luotettavaa kertojaa. Samoin hän välillä kuvaa itseään rehelliseksi ja rauhaa rakastavaksi, ja kohta äkkipikaiseksi. Kertoja-John ei tykkää tappeluista, mutta joutuu niihin vuosien myötä. Tarinassa on paikka paikoin hyperbolismia ja eräänlaista ironiaa tai satiirisuutta. Mutta ei, tämä ei ole huvittava ja vitsikäs teos. Tässä on liian paljon makaaberia ainesta.

Enemmänkin tämä on ankara ja traaginen tarina, jossa viha ja rakkaus lyövät korkealle. Ja vaikka tarinalla on suht onnellinen loppu niin viha ja väkivalta korostuu enemmän kuin rakkaus. Ehkä minä olen liian tosikkomainen, en tiedä. Onhan tämä seikkailukirja ja historiallinen romaani. Erityisesti minua kiinnostikin 1600-luvun englanti ja historiallisuus. Tarina alkaa vuodesta 1673 ja päättyy kymmenkunta vuotta myöhemmin. Tarinassa mainitaan englannin kuningas Kaarle ja hänen jälkeensä tuleva katolisuutta edustava kuningas Jaakko. Mammouthin kapina tuo tarinaan rajun käänteen. Näistä minun täytyi vähän etsiä lisätietoa ollakseni vähän enemmän selvillä todellisuudesta, sillä nuo katolisuuden ja protestanttisuuden vai pitäisikö sanoa anglikaanisuuden ajat vähän mietityttivät. 

Tarinan alkupuoli oli seesteisempi kuin loppupuoli, jossa oli ihan viime metreillä saippuaoopperamaisia piirteitä. Vaikka huokaisinkin helpotuksesta en ollut onnellinen ja tyytyväinen saaatuani kirjan luettua. Kaiken kaikkiaankin tamä teos tuotti pienoisen pettymyksen. Tämä ei todellakaan ollut minun juttuni.

Kuinka erottaa totuus valheesta:

"Vanhuksen tukka näytti siinä kuunvalossa niin hopeanhohtoiselta ja hänen ilmeensä niin ylevältä, että luultavasti olisin uskonut hänen sanojaan,ellei hänen rintansa olisi painunut sisäänpäin. Olin näet havainnut, että kun rehellinen mies joutuu suurten ja jalojen tunteiden valtaan, hänen rintansa pullistuu ja laajenee  ikään kuin sydän siinä sisällä paisuisi. Tämä kunnon vanha herrasmies sitä vastoin oli useita kertoja vetänyt rintaansa sisäänpäin kuin se olisi sisältänyt jotakin tuntuvampaakin kuin pelkkiä tunteita."

Hieman kauneutta rumuuden  keskelle:

"Pikku hunajankerääjät ahersivat parhaillaan ajuruohon parissa. Ruusut olivat siis myöskin kukassa, samoin kuusama ja tarhaneilikka. Seinä vieressä kasvavat kirsikkapensaat peittyivät juuri punaiseen kukkamereen ja vehnänkorret huojuivat hennon vihreinä ja runsasta kukoistusta lupaavina."

---

Edit: Laitoin tämän kirjan ensin toiseen kohtaan, mutta vaihdoin hieman paremmin soveltuvaan, eli

Porin lukuhaaste kohta 25: Kirjan nimessä on henkilön nimi. Tämän teoksen alkuperäinen nimi on Lorna Doone.

Peter Englund: Kuningatar Kristiina!

Peter Englund

Kuningatar Kristiina - Tyttökuiningas

Alkuteos: Silvermasken - en kort biografi över drotning Krstina

Suomentanut Rauno Ekholm

WSOY, 2006

272 s.

"Samanaikaisesti esiin oli noussut uusia ja tavallaan vielä vaikeampia kysymyksiä. Kristiinan laveat ja varsin meilivaltaiset opinnot eivät nimittäin olleet käsittäneet vain teologiaa. Hän oli ahminut lähes kaiken, minkä katsoi tärkeäksi tai kiinnostavaksi. Ja sitä riitti henkilölle, jolla oli hänen ahnas ja kärsimätön älynsä: historia, klassinen filologia ja filosofia, mutta myös luonnontieteelliset aineet kuten matematiikka ja tähtitiede. Ja vaikka hänen opintonsa osaksi olivatkin varsin pinnallisia, ne saattoivat silti antaa luonteeltaan katalyyttistä tietoa. Sillä samalla kun humanistiset aineet laskivat hänen toisen jalkansa antiikin turvalliselle ja vankalle kalliolle, laskivat luonnontieteelliset opinnot toisen jalan eräänlaiselle tiedolliselle jäälautalle, keskelle jatkuvaa liikettä, haurautta ja kysymyksiä."

Ruotsin kuningatar Krisiina (8.12.1626 - 19.4.1689) on kiinnostava historianhahmo. Oma tietämykseni hänestä tosin on ollut ennen tätä kirjaa kovin vähäinen ja pohjautunut lähinnä Greta Garbon esittämänä elokuvaan ja jostain lukemaani tietoon hänen, siis Kuningatar Kristiinan vähintäänkin kyseenalaiseen suhtautumiseen romaneja kohtaan. Jälkimmäistä asiaa ei tässä teoksessa käsitelllä, mutta Greta Garbon elokuvasta sanotaan, että "romanttinen fiktio hyrrää vapaalla" 

Peter Englund on kirjoittanut tämän kirjan Ruotsin Akatemian toimeksiannosta ja kaipa tämä jossain määrin on akateeminen tutkimus, sillä pohjautuuhan tämä lähteisiin ja alaviitteillä on annettu lisäinformaatiota joissakin kohdin. Kaikkein kiinnostavinta lähdeaineistoa on Kristiinan omat kirje- ja elämänkerralliset otteet sekä mietelauselmat. Lukisinkin mielelläni vastapainoksi näitä Kristiinan itse kirjoittamia ajatuksia elämästään ja ajatuksistaan.

Kyllä tämä ihan mielenkiintoinen teos oli, vaikka saattoi jättää myös monia kysymyksiä vaille vastausta. Tämä on Peter Englundin näkemys Kuningatar Kristiinasta ja hänen monista muodonmuutoksistaan, joista tunnetuin ehkä on kääntyminen luterilaisuudesta katolisuuteen. 

Maininnan arvoinen lause:

"Hänen Majesteettinsa ei ole  naishenkilön kaltainen, vaan rohkea ja selväjärkinen." Hän (Oxenstierna) lisäksi kuitenkin varovaisesti, että "jollei Hänen majesteettinsa mene tärviölle, hän herättää nyt hyviä toiveita."

Hmm. Kysynpä vain, eikö naiset muka voi olla rohkeita ja selväjärkisiä.

Kirjan alkuperäisnimi viittaa ilmeisesti  Kristiinan hopeiseen kuolinnaamioon.  Hänet on haudattu Pietarinkirkon kryptaan. Sitä, miksi tuo hauta aikanaan avattiin en voi ymmärtää. Mitä sillä haluttiin saavuttaa ja tietää. Annettaisiin hautojen olla.

Kuningatar Kristiinasta on lukenut myös Suketus, joka pitää tätä teosta samanaikaisesti sekä viehättävänä että raskaana, kepeänä, mutta painavasti perusteltuna.

Helmet lukuhaaste kohta 36: Tunnetun henkilön suosittelema kirja. Tästä teoksesta on vinkannut  Erkki Tuomioja.   joka, vinkkaa samassa yhteydessä myös toisesta Kristiina-elämäkerrasta.

Pariisi - Dakar -kirjaralli: Pariisi, jossa ainakin hetkittäin piipahdetaan.

Natan Rybak: Perejaslavin rada!

 

Natan Rybak

Perejaslavin rada

Suomentanut Vuokko Ahveninen

Karjalan ASNT:n Valtion kustannusliike, 1956

79 s.

 

Tarina alkaa: Lumimyrsky raivosi Tshigirinin seudulla. Tuiskutuuli puhalsi pohjoisesta. Tiet olivat umpeutuneet. Ei päässyt ajaen eikä jalan kulkien. Päivä häämötti ikkunoista viluisen harmaana. Ikkunaluukut kitisivät. Lasiruudut helisivät valittavasti, kuin anoen jotain. Hmelnitski pureksi sammunutta piippua ja kuunteli kirjuri Pshenitshnin honottavaa ääntä. 'Lukee kuin psalttaria', ajatteli hetmanni ja mittaili kirjuria vihaisin silmäyksin.

Eletään 1600-lukua Ukrainassa. Tarinan taustalla on 1596 pidetyn Brestin  kirkolliskokouksen päätös kreikkalaiskatolisen ja roomalaiskatolisen kirkon unionista Puolassa ja Liettuassa. Unionin puoltajat tunnustivat Rooman paavin ylivallan, johon ukrainalaiset suhtautuivat vihamielisesti nähden siinä Puolan aateliston yrityksen orjuuttaa Ukraina.

Tämä lukemani teos on lyhennelmä Natan Rybakin kirjoittamasta laajemmasta teoksesta Perejaslavin rada ja kertoo Ukrainan kansan taistelusta tätä puolalaisen aateliston sortovaltaa vastaan ja halusta yhdistyä yhdeksi Venäjän kanssa. Venäjällä on hallitsijana  Tsaari Aleksei Mihailovitsh.

Tarinan päähenkilö on siis tuota taistelua johtava Bogdan Hmelnitsk. Merkittävä on myös Netshipor Galaida, joka kiivastuksissaan ja nöyryytettynä surmaa rykmentinpäällikkö Mihail Gromykan, jonka hengen on aiemmin jossain taistelussa pelastanut ja mitä tapahtumaa rykmentinpäällikkö ei muista. Tässä tarinan kulku hämmentävästi muuttuu ja Netshipor, jota odottaa tuomio 'joutua seipääseen' katoaa ilmestyäkseen taas, ja kadotakseen uudelleen, tullakseen taas esille lopussa. Mutta koska kyse on lyhennetystä teoksesta, joka selvisi minulle vasta jonkin aikaa lukiessani en tätä ja muita juonenkulun katkoja ihmettele.

Kerronnassa on paljon outoja sanoja, kuten paani ja sarka. Sarka ei tarkoita peltosarkaa sen paremmin kuin sarkakangastakaan, vaan jotain ihan muuta. Erikoisin ja yllättävin oli kuitenkin sanan heitukka merkitys. Olen tottunut ajattelemaan sitä hieman kielteisenä piirteenä lähinnä tyttölapsilla, tyyliin, se on sellainen heitukka, mutta annas annas, kun se tässä merkitseekin ratsupalvelijaa. Enpä olisi tuotakaan tullut tietäneeksi ilman tämän teoksen lukemista. 

Historiallinen viitekehys viittauksine Krimin tataareihin ja Donin kasakoihin on toki kiintoisa ja  antaa taustaa nykyajan ilmiöille maailmantapahtumissa. Ei tämä kuitenkaan ihan ominta kirjallisuutta ollut. Kirjan nimi viittaa Perejaslavin kaupungissa pidettyyn radaan eli neuvoston kokoontumiseen 1656, jossa Ukrainan kansa Bogdan Hmelnitskin johdolla pyytää Tsaari Aleksei ilta saada yhdistyä Venäjän kansaan, joiden kanssa heillä on sama laki ja usko.

Muutamia maininnan arvoisia virkkeitä:

"Kevät oli levittänyt kaiken ylle valoisan katoksensa."

"Huominen lepäsi vielä  taivaanrannan ruskotuksen toisella pulen..."

"Ihminen on väkijoukossa kuin lastu vesipyörteessä, ei sitä löydy"

 ----

Anya Seton: Jumalan oma maa!

 Anya Seton

Jumalan oma maa

Alkuteos: The Winsthrop womn

Suomentanut Kai Kaila

WSOY, 1959

687 + 1 s,

Päähenkilö Elisabeth Fones on englantilaisen apteekkarin tytär. Äitinsä puolelta hän kuuluu Winthropien aatelissukuun. Teso alkaa Elisabetin lapsuudesta. Eletään vuotta 1617. Siitä hypätään kymmenen vuotta eteenpäin. Elisabeth on töissä isänsä apteekissa. Hän rakastuu serkkuunsa Harryyn ja menee tämän kanssa naimisiin vastoin Harryn isän toivomuksia. Elisabethin eno John Winthrop on tiukka puritaani ja on piiskannut tytön lapsena valehtelun takia. Tästä syystä Elisabeth inhoaa enoaa vielä aikuisenakin.

Vuodet kuluvat ja Elisabeth jää orvoksi. Muutakin sukua kuolee. John Winthrop nimitetään Uuden Englannin, Massachusetin kuvernööriksi ja perhe muuttaa Amerikoihin. Siellä alkaa uuden elämän rakentaminen. Harry kuolee ja eno naittaa Elisabethin uudelleen Robert-nimiselle miehelle, jolla on mielenterveydellisiä ongelmia ja ilmeisesti jotain muutakin hämärää, johon vain viitataan antamatta sen kummemmin selitystä. Elisabeth itse on eteenpäinpyrkivä ja hän saa hankituksi hyvän maapalstan ja avukseen rujon intiaaninaisen.

Eri valloittajamaat kuten englantilaiset ja hollantilaiset tappelevat rajoista ja hollantilaiset erityisesti intiaanien kanssa, mistä seuraa kamalat verilöylyt. Elisabethin perhe kasvaa ja vuodet kuluvat. Tapahtuu monenlaisia asioita.  Elisabethin toinen mies palaa Englantiin, tyttären aviomies juonittelee taustalla saadakseen omaisuuden itselleen. Elisabethin rakastuessa toiseen mieheen ja alkaessa laittoman suhteen tämän kanssa, Elisabet joutuu jättämään kotinsa ja pakenemaan, mutta saa lopulta omaisuutensa takaisin.

Jumalan oma maa on historiallinen romaani, joka ainakin osittain perustuu todellisiin henkilöihin ja tapahtumiin. Kiintoisaa oli huomata yhtymäkohta aiemmin lukemaani Delawaren poikiin ja viittaus hollantilaisten sotaretkeen ruotsalaista siirtokuntaa kohtaan. Hollantilaiset kuvattiin Delawaren pojissakin sellaisiksi, jotka eivät tulleet lainkaan toimeen intiaanien kanssa, niin se näytti olevan tässäkin. Hirvittävää luettavaa, vaikka kuvaukset eivät pitkiä olleetkaan.

En myöskään saanut oikein ruusuista kuvaa puritaaneistakaan.Hengellisiin asioihin viitataan monelta kantilta niin intiaaniuskomusten kuin taikauskonkin kannalta. Oli enemmän ja vähemmän sanojensa mittaisia krristittyjä ja ei kristittyjä. Tämä ei siis ole hengellinen kirja eikä oikein uskonnollinenkaan. Jollain tasolla tämä ehkä edustaa jonkinlaista universalismia, sillä Elisabeth, joka ei oikein enonsa takia ole kirkollisten asioiden kannattaja kohtaa lopussa kuitenkin jonkinlaisen 'valaistumisen'.

Itselleni tämä oli vähän ristiriitainen lukukokemus. Historiallisena romaanina kiinnostava, romantiikkakin menetteli, mutta yleisvaikutelma viimeisen pisteen jälkeen jätti epävarmaksi idean ja tunnelman suhteen. Kirjan loppupuolella oli muutamia viittauksia runoilijoihin, jotka herättivät kiinnostusta, kuten tämä:

"Uskonto ei merkitse synkkämielisyyttä eikä Jumalan henki tunteiden tukahduttamista."

- John Donne. 

Teos kertoo siis vahvatahtoiseta naisesta, joka kokee elämässä monia kolhuja, mutta selviää kuitenkin niiden läpi. Mitenkään feministinen tämä kirja ei kuitenkaan ole,sitä osoitta jo tämä lause:  "Miehelle on ihaninta maailmassa olla oma herransas, mutta nainen!- Nainen, aasi ja pähkinäpuu, pieksennästä vain parantuu." Päähenkilö Elisabeth näyttää pitävän lausujaa vain vitsikkäänä ja vieläpä rakastuu mieheen. Joka tosin ei ole mikään pieksijä loppujen  lopuksi.

"Lauantaina kesäkuun 12. päivänä, yhdeksän myrskyisen matkaviikon jälkeen purjehti Arbella pitkin Cape Annin etelärannikkoa ja sai näkyviin matkan päämäärän, kaarnamaojen ja turvekattoisten maakuoppien rykelmän jota intiaanit kutsuivat Naumkeagiksi, mutta jolle asutuksen väliaikainen kuvernööri John Endecott oli antanut uuden nimen Salem."

Teoksella mukana Kirjoja Ulapalta -haasteessa, joka päättyy ihan näinä päivinä. Tässä sivutaan myös merenkulkua, kuten oheisesta otteestakin voi nähdä.

 

Rosemary Weir: Tähti ja liekit!

Rosemary Weir
Tähti ja liekit
WSOY, 1967
Alkuperäisteos: The starand the flame
Suomentanut Eeva Heikkinen
157 + 2 s.

Kansikuva: Raimo Raatikainen

Päähenkilö Tom on 13-vuotias poika,. Hän asuu perheensä kansa Lontoossa London Bridgellä, Thamesin varrella. Tomin isä on apteekkari. Tomilla on pikkusisko Joan. Tapahtumat sijoittuvat vuosille 1665-1666.

Eräänä  iltana Tom kurkistaa ulos ja näkee ihmisjoukon tuijottavan huolestuineina yötaivaalle. 

Taivaalla näkyi outo uusi tähti, joka loimusi taivaankannen poikki kuin pyrstötön komeetta, ja joka ainoa ihminen Hänen Majesteetistaan kuningas Kaarale toisessta alkaen Tomiin saakka tiesi liiankin hyvin, että tuollainen tähti oli onnettomuuden enne.

Taikauskoa tai ei, Lontoossa alkaa riehua ruttoepidemia. Tomin isä on valveutunut apteekkari, joka uskoo, että ruton aiheuttaja löytyy rotissa, mutta kaupunkilaiset eivät usko häntä, vaan alkavat sitä vastoin hävittää kissoja ja koiria. Yhden jos toisenkin talon oveen maalataan punainen risti ja laitetaan vartija ovelle ruton leviämisen estämiseksi. Kun apteekkarin perheen apulainen Marjory ja pikku Joan sairastuvat apteekkari-isä ottaa Tomin puheilleen ja kertoo, että tämän on paettava talosta. Pakosuunnitelma on tehty jo aikaa sitten. Erään tutun veneilijän, Danielin avulla  Tom pääsisi jokea pitkin pois kaupungista. Hänen pitäisi lähteä  maaseudulle etsimään isoisäänsä, johon välit ovat katkenneet sen jälkeen, kun tytär meni naimisiin apteekkarin kanssa. 

Tom laskeutuu yöllä ikkunasta ja lähtee kohti seikkailua.

Ei siinä kylliksi, että rutto tekee tuhoa, vuosi kuluu ja Lontoo on liekeissä, juuri kun Tom on palaamassa kotiinsa. Tämä tulipaloepisodi onkin kaikkein jännintä luettavaa tarinassa, jossa seikkailaan milloin metsärosvojen, milloin nälkäänäkevien pakolaisten parissa ja yritetään samalla tehdä sopua suvun kesken.

Tähti ja liekit on historiaan pohjautuva fiktiivinen nuortenkirja, jonka parissa 1600-luvun elämä avautuu elävällä tavalla. Lontoon ahtaat kadut, ei kunnon infrastruktuuria vastapainona maaseudun raikas ja terve ilmanala. Ei yhtään hassumpi teos.

...

Naistenviikon lukuhaaste: Johanna, Hanna, Jenni, Jenna, Jonna, Hannele, Hanne, Joanna. Joanin voi katsoa olevan samaa perua kuin Joanna.

Madame de La Fayette: Clevesin prinsessa!

Madame de La Fayette

Clèves'in prisessa

WSOY, 1964

Alkuteos: La Princesse de Clèves

Suomentanut Aarne Anttila

- Onko mahdollista, sanoi prinssi hänelle, 'etten voisi olla onnellinen kanssanne avioliitossa?  Niin on kuitenkin asian laita. Te tunnette minua kohtaan vain jonkinlaista hyvyyttä, joka ei voi minua tyydyttää. Te ette ole kärsimätön, ette rauhaton ettekä surullinen. Rakkauteni ei liikuta teitä enempää kuin jos kiintymykseni perustuisi vain teidän rikkautenne aiheuttamiin etuihin, eikä oman olemuksenne viehätysvoimaan.

- Teette väärin ollessanne tyytymätön, mademoiselle de Chartres vastasi. - En käsitä mitä voitte toivoa vielä sen lisäksi mitä teen, eikä minun mielestäni ole sopivaa tehdä enempää kuin teen.

Clèvesin prinssi on rakastunut mademoiselle de Chartresiin. De Chartresin äiti on kasvattanut tyttärensä hyveelliseksi ja varoittanut tätä hovielämän kunnianhimosta, kevyistä rakkaussuhteista ynnä juonitteluista. 

Kolmantena päähenkilönä on Nemours'n herttua.

Kirjoittaja pyörittää kertomustaan kuin ainakin pahinta saippuaoopperaa aina loppumetreille, jolloin tarina huipentuu. Tapahtumat sijoittuvat 1500-luvun ranskan hoviin. Sivuhenkilöinä on muun muassa prinsessa Maria Stuart. Kertomus vilisee niin herttuoita, kuninkaita kuin prinsessoja hovineidoista puhumattakaan niin suurin joukoin, että en enää pysynyt, pääkolmikkoa lukuunottamatta, perässä. 

Kyseessä on tavallaan kolmiodraama. Kirjan takakannessa puhutaan psykologisesta romaanista, mutta minusta tämä oli aikamoista saippuaoopperaa. Tosin kyllä kai sitä psykologiaakin tästä löytyy. Minä vain ihmettelentätä mademoiselle de Chartresia, joka menee naimisiin Clèvesin prinssin kanssa tuntematta lainkaan rakkautta tätä kohtaan. Voiko siitä tulla mitään? Voiko, niin kuin prinssi toivoo, rakkaus herätä vähitellen?

En tiedä, ehkä tämän kirjan voisi lukea uudelleenkin jossain vaiheessa, vaikka välillä lukeminen olikin aika puuduttavaa puhumattakaan siitä, että oli ihan hämmenyksissään siitä historiallisesta viitekehyksestä, johon tarina sijoittuu. Kuka prinsessa Elisabeth saateltiin Espanjaan, kuka kuningatar, mikä on konnetaabeli?

Sinänsä mielenkiintoinen teos 1600-luvun naiskirjailijalta.

---

Läpi historian: 1600-luku (kirjailijan mukaan)

..

Erittäin avartavan ja hienon analyysin teoksesta löytää Tea with Anna Karenina -blogin Nooralta. Vaikka Noorankin mielestä kirja välillä tuntui "tasaisen puuroista luettavaa" on hän löytänyt kirjasta paljon oleellista sanottavaa. Noora varoitti tekstissään tästä suomennoksesta ja suosittelee joko vanhempaa tai uudempaa käännöstä.

John Bunyan: Kristityn vaellus!

John Bunyan

Kristityn vaellus

Kirjaneliö, 1977

Alkuteos: The pilgrim progress

Suomennos: ?

186 s.

Kristityn vaellus on kirja, joka jokaiselle tyttökirjojen lukijalle on tuttu, onhan siihen viitattu ainakin niin L.M.Alcotin Pikku naisia kuin L.M.Montgomeryn Runotyttö -teoksissa.

Kristityn vaellus on allegorinen teos, jossa vertauskuvia käyttäen kuvataan hengellistä heräämistä ja ihmissielun vaellusta kohden  Taivaan valtakuntaa. Voisi jopa sanoa, että Kristityn vaellus on kaikkien nykyisten fantasiakirjojen äiti, jos kohta Kristityn vaellusta ei pidä ottaa ainaostaan taruna, vaikka jotkut sen voivat sellaisena ottaakin, riippuu kunkin yksilön vakaumuksesta 

John Bunyan oli itse kuljeksivan vaskisepän poika ja julkijumalaton, kunnes erään kerran koki muutoksen elämässään. John Bunyan alkoi kirjoittaa Kristityn vaellusta ollessaan vankilassa uskonsa takia. 

Tarinankerronnallisesti Kristityn vaellus on uni, jota tarinan kertoja (John Bunyan) kertoo.

Unessani näin Kristityn sitten kulkevan, kunnes hän tuli kummun juurelle, missä näki hieman tien  syrjässä kolme miestä sikeästi nukkumassa kahleet jaloissa. Heidän nimensä olivat Tyhmä, Laiska ja Pöyhkeä. ---- Tyhmä sanoi: En näe mitään vaaraa. Laiska virkkoi: Vielä vähän unta; ja Pöyhkeä vastasi: Jokaisen  tynnyrin täytyy seisoa omalla pohjallansa. Niin he vaipuivat jälleen unen helmoihin ja Kristitty jatkoi matkaansa. 

Kristityn vaellus on myös hyvin näytelmällinen kertomus, sillä kirjassa on paljon repliikein ilmaistuja vuorosanapuheluja. 

Kristitty: Hänen nimensä on Lavertelija. Hän asuus kotikaupungissamme. Ihmettelen, ettet häntä tunne. Mutta kaupunkimme on suuri.

Uskollinen: Kenen poika hän on ja missä hän asuu?

Kristitty: Hän on erään Suupaltin poika ja asuu Lörpöttelijänkadulla. Kaikki, jotka hänet tuntevat, nimittävät häntä Lörpottelijänkadun Lavertelijaksi. Mutta huolimatta hyvästä kielestänsä hän on ikävä toveri.

jne.

Kristityn vaellus on klassikko. Se on ilmestynyt monilla kielillä ja monina painoksina. Minua kiinnostaisi tietää, kuinka paljon Päivä OY:n 2009 ilmestynyt Uusi Kristityn vaellus -teos eroaa tästä vanhemmasta käännöksestä. Myös Aika OY:ltä ilmestsynyt lapsille suunnattuun versioon olisi mielenkiintoista tutustua. 

Kristityn vaellus on kirjoitettu yksilönäkökulmasta. Pääpaino on yksilön kasvussa ja selviämisessä. Minua hieman häiritsi muutamat kohdat teoksessa, kun Kristitty näki, kuinka jotain kurjaa sielua oltiin viemässä tuhoon, eikä hän yrittänyt tehdä asialle mitään, vaelsi vain eteenpäin onnellisena omasta tilastaan. Toisaalta näkökulma on juuri siinä, kuinka Kristitty selviää kaikista vaaroista päämääräänsä. Ja jos otetaan oma kristitty olemukseni, niin mitä minä sitten teen... eli sormi osoittaakin omaan napaan.

Jos ajatellaan 1600 luvun englantia, ajateltiin silloin monessa asiassa toisin. Historialliset ja poliittiset viitekehyksetkin olivat toisin. Jos ajatellan tätä suomennosta nykyaikana, niin yksi poliittisesti epäkorrekti kohta tässä on, kun Kristitty kuvaa Lavertelijaa, että tämä on  (jos mahdollista) petoksessa ja kavaluudessa pahempi turkkilaisia. Nykyaikana ja maailmanpolitiikka huomioiden tämä kohta ei ole kovinkaan korrekti. 

Päätös

Näin kerroin, kulkija uneni sulle:

Sen voitko tulkita itselles, mulle

tai tuttavallesi jollekulle?

Mut tulkintoja sä vääriä kaihda

ja ällös totuutta valheeksi vaihda.

Sä välttyös turhista arvailuista

ja kuori kuorena pitää muista!

Myös toivon, ett' unta ei pilkattaisi;

sen tehtävän houkille antaa saisi!

Siis syrjään voit nyt verhon siirtää

ja syvään katsoa, mielees piirtää

totuuden, jonka sä kuvain alta

kai löydät, kuunnella sitä nyt malta!

Jos löydätkin olkea, kuonaa ja puuta,

ne pois voit viskata ilman muuta,

mut talleta kuitenkin ydin ja kulta,

vaikk' oisi sen peittona lika ja multa.

Mut kaiken jos hylkäät, sä vastuun kannat

ja uneen uuteen näin aiheen annat.

Niinpä, jos tuo yksi kohta nyt onkin Bunyanin lopetusrunoa lainatakseni olkea, kuonaa ja puuta, niin Kristityn vaellus on kuitenkin klassikko, johon kannattaa tutustua ja ajatuksella lukea.

-----

Tällä kirjalla otan osaa Läpi historian -lukuhaasteeseen: 1600-luku. 

Elisabeth George Speare: Rastaslammen noita!

Elisabeth George Speare
Rastaslammen noita
WSOY, 1967
Alkuteos: The witch of Blackbird Pond
Suomentanut Seija Viljakainen-Mitchnik
191+1 s.

Noituus on asia, jota vältän ja kavahdan. Sanottakoon se heti tähän alkuun. Tämän kirjan osalta noituus on vain pahanilkistä ja taikausakoista panettelua. En muista, milloin luin tämän kirjan ensimmäisen kerran, mutta tarina oli hyvinkin vaikuttava ja seikkailumieltä, romantiikkaakin ruokkiva. Se, että tarina sijoittuu menneisiin aikoihin ja Yhdysvaltoihin on varmasti vaikuttanut kiinnostukseeni. Niin tai näin, tämä kirja kuuluu lukumuistoissani ja -kokemuksissa kiehtoviin ja unohtumattomiin tarinoihin.

Tarina alkaa, kun 16-vuotias Katherine Tyler saapuu laivalla Barbadokselta Yhdysvaltain Connecticutiin, jossa hänen sukulaisensa Mathew Crowe perheineen asuu. Eletään vuotta 1687. Yhdysvallat on vielä Englannin kuninkaan alaisuudessa, mutta pieni siirtolaisyhteisö, jonka valtuutettuna Mathewkin toimii pyristelee oikeuksiensa puolesta kuninkaanvaltaa vastaan. 

Katherine, lyhyemmin Kit joutuu heti tullessaan hankaluuksiin hyppäämällä laivasta mereen pelastaakseen pienen Anne-tytön puunuken. Tyttö, joka osaa uida saa heti epäilykset heräämään. Annen äiti, rouva Cruff luo tuikeita katseita Kitiin eikä oma Anne-tytärkään ole kovin hyvin kohdeltu, sen saa Kit todeta kuukausien vieriessä.

Elämä siirtolaisyhteisössä on kovin erilaista kuin Barbadoksella, mutta Kit tottuu sopeutuu pian ainakin jollain lailla kovaan arkiseen työhön ja elämänmenoon. Oman osansa sopeutumiseen tuo paitsi serkut Judith ja Mercy, myös laivalla tutuksi tullut merimies Nat ja pienessä mökissään yksin asuva Hanna Tupper, jolla on outo arpi otsassaan. Hannaa, joka asuu Rastaslammen läheisyydessä pidetään noitana. Epäilykset ja taikausko rehottavat kyläläisissä.  

Kun tytöt pääsivät puiden varjosta ja Iso niitty levisi heidän eteensä, näky sai Kitin melkein haukkomaan henkeään. Tällaista hän ei ollut voinut kuvitellakaan. Ensi hetkestä lähtien tuo maisema veti häntä luokseen, omisti hänet selittämättömällä tavalla. Vihreyttä ulottui silminkantamattomiin, se oli kuin tyyntä, vihantaa merenpintaa, josta siellä täällä kohosi yksinäinen, siropiirteinen jalava. Toiko se mieleen sokeriruokopellot tai valtameren suunnattoman ulapan, joka häipyi kohti taivaanrantaa - vai miksi Kit tunsi äkkiä olevansa kuin kotona? Ehkä se johtui vain siitä, että täällä oli vapaata, avaraa ja valoisaa.

Rastaslammesta ja sen asukkaasta tulee Kitille pakopaikka arjen huolista ja Hannasta ystävä, joka osaa auttaa Tropiikista tullutta outolintua.

- Teit oikein, lapseni, kun tulit. Täällä saa tuskainen mieli aina lohtua.

Kun kyläyhteisössä syttyy vaarallinen kuume-epidemia, joutuu Hanna silmätikuksi, kun kyläläiset alkavat syyttää tätä "pakanallista kveekaria"  sairaudesta. Kit pelastaa Hannan kyläläisten raivolta, mutta Rastaslammen pikku mökki palaa tuliroihuna maantasalle. Lopulta Kit itsekin joutuu syytettyjen penkille noituudesta, koska on ollut ystävällisissä väleissä Hannaan.

Kuinka kaikki päättyy - sen voi lukea tästä Vihreä kirjasto -sarjan kirjasta, johon Maija Karma on tehnyt kansikuvituksen. Omasta painoksestani kansikuvaa on ikävä kyllä vain osa jäljellä.

Tämän teoksen myötä minua alkoi kiinnostaa myös muutama muu Spearen kirjoittama teos ja myös kveekarien historia on alkanut kiinnostaa. Mietin myös, missä määrin tämän teoksen taustalla on todellisia tapahtumia. Connecticutin historia on kuitenkin ollut lähtökohtana Spearen teoksille. Tämä teos on saanut Newberry-mitalin 1957.

...

Usa:n osavaltiovalloitus: Connecticut

...

Tällä kirjalla mukana Läpi historian haasteessa: 1600-luku