Eeva Mesiäinen: Maria Kajavan pitkä taival!

Eeva Mesiäinen
Maria Kajavan pitkä taival
Karas-Sana, 1991 (5. painos)
334 s.

"Hyvästeltiin. Toiset jäivät auttamaan pakkaamisessa, toiset tekivät lähtöä. Jakonen katseli Lmepiä mietteissään: ' Voi tuota tyttöä, kuinka se on kaunis. Ja senkinpitää lähteä kotoa pois. Mikähän sinuakin, lapsirukka, odottaa?' "

Lempi oli Marian (o.s. Mehiläinen) ja Simo Kajavan kahdesta lapsesta toinen. He olivat Inkerin Keltosta. Elämä hymyili aina siihen asti, kunnes kävi käsky: perhe karkotettiin Siperiaan. Monen muunkin suomalaisen inkeriläisen kohtalona oli karu karkotus, mikä minnekin, kauas kotoa seuduille kylmille ja kolkoille. Lempi samoin kuin pikkusisarensa kulevat Siperiän oloissa. Marialle ja Simolle syntyy kuitenkin lisää lapsia, joista hengissä säilyy kaksi tytärtä. Maria ja Simo joutuvat erilleen.

Stalinin kuoleman jälkeen Maria muuttaa lastensa kanssa ensin Viroon ja sieltä Karjalaan, Petroskoihin. Liennytyksen myötä, mutta ateismin vielä vallitessa alkaa Petroskoin inkeriläisten mielissä herätä toivo omasta seurakunnasta, kirkosta, jonne kokoontua. Maria saa venäjänkielen taitoisena asiakseen alkaa neuvotella asiasta. 

Maria Kajavan pitkä taival on elämäntarina vahvasta naisesta, joka menetysten keskellä pitää kiinni uskosta Jumalan hyvyyteen ja huolenpitoon. Toisaalta Maria on myös suorasanainen ja antaa sanan sanasta, mikä ei aina ehkä ole hyväksi. Mielenkiintoinen, avartava, elämänuskoa herättävä teos. Tämä on myös pala Inkerin suomalaisten historiaa ja historiaa vähän laajemminkin.

Paikallisväriä ja outoja sanoja:

Saraja
Tapuuna eli lauma


Kirjatunteet -haasteessa

'

---

Kirja on luettu myös Kirjarikas elämäni -blogissa, jossa teosta suositellaan kaikille rohkaisua kaipaaville. 

Olli Pirhonen: Kansanvihollinen. Inkerinsuomalaisen Niina Väärän tarina!

Olli Pirhonen
Kansan vihollinen
Inkerinsuomalaisen Niina Väärän tarina
Docendo Oy, 2012
174 s,

"Neuvostoliiton virallinen käyttäytymisopas kuuliaisille kansalaisille: Älä ajattele! Jos kuitenkin ajattelet, älä sentään puhu! Mikäli puhut, älä ainakaan kirjoita! Jos kirjoitat, älä missään nimessä allekirjoita! Jos allekirjoitat, niin älä ihmettele."

"Se (kommunismi) on naiivi ideologia, joka ei yksinkertaisesti toimi käytännössä."

Olli Pirhonen on kirjoittanut äitinsä tarinan, lastensa isoäidin tarinan "luettavaksi murrosiän kynnyksellä, silloin kun elämän mittasuhteet ja minuus ovat vielä hakusessa ja mitäänsanomaton löysyys ja mielenkiinnottomuus valtaamassa mielet". 

Niina Väärä syntyi Inkerinmaalla 1930-luvulla. Hän oli hellitty ja rakastettu, kunnes elämän kolhut alkoivat lyödä leimaa hänen elämäänsä. Äiti jäi junan alle, isä kuoli sairastua ja lääkärin jätettyä tämän hoidotta, koska oli suomalainen. Niinasta sanoi muuan sukulainen, että kuolisi tuokin pois. Niina ei kuitenkaan kuollut, vaan sisuuntui. Stalinin vainot, sota kuljettivat häntä pitkin maita ja mantuja, Inkerinmaalta  aina Viroon asti ja sieltä vuosien myötä lopulta Helsinkiin. Kovien aikojen ja kokemusten läpi kuultaa kuitenkin sitkeys ja vahva elämänhalu. 

Päällimmäisenä tästä kirjasta jääkin mieleen juuri tuo sitkeys ja periksiantamattomuus. Vaikka elämässä onkin vaikeita hetkiä niin ei jää ruikuttamaan, puskee vain sisulla eteenpäin.Kirjan on kirjoittanut mies, mutta kerronnassa kuuluu naisen ääni. Tarina on kirjoitettu minä-muotoon ja lukiessa miettiikin kuka tämän on kirjoittanut, kertonut? Olli Pirhonen on tavoittanut hyvin kuvattavansa olemuksen ja tuonut hänet lukijansa lähelle. Mitä kuitenkin hieman kritisoin on kerronnan kronologia. Se ei ole suoraa kronologista etenemistä ja ajanmääritys ja tapahtumien kulku on välillä hieman mietityttäviä. Tarinaa kuljetetaan 1930-luvulta nykypäiviin. Mitä myös mietin on tarinan motiivi. Onko se vain kunnianosoitus kovan elämän läpikäyneelle naiselle vai kuuultaako taustalla jotain muutakin. Tämä ei ole ihan minua, muutamat poliittiset mielipiteet jätän omaan arvoonsa. Niitä minun on hyvin vaikea niellä. 

---

Seinäjoen kaupunginkirjaston kirjastohaaste kohta 11: Lue virolainen tai Viroon sijoittuva kirja

Guzel Jahina: Suleika avaa silmänsä!

Guzel Jahina
Suleika avaa silmänsä
Alkuteos: Zuleikha otkrivaet glaza
Suomentanut Kirstsi Era
Into, 2016
456 s.

Suleika on nuori tataari, joka on naimisissa itseään paljon vanhemman Murtazan kanssa. Työtä, työtä ja työtä on Suleikan elämä. Neljä tytärtä hän on menettänyt jo pieninä, ei niistä ollut eläjiksi. Elämää ei  yhtään onnellisemmaksi tee anoppi, jota Suleika kutsuu Käärmenoidaksi. Suleika on jatkuvasti tämän hampaissa, mutta Suleika auttaa sokeaa vanhusta, joka puolestaan kutsuu Suleikaa rääpäleeksi. 

Suleikan elämä muuttuu, kun kylään saapuu vallankumouksellisia joukkoja, jotka vaativat luovuttamaan ruokaa, viljaa ja johon Murtaza ei aio suostua. Murtaza ammutaan ja Suleika karkotetaan. Eletään kolmikymmenluvun Neuvostoliitossa.

Pitkäksi venyneen junamatkan jälkeen siirrytään laivaan, joka kuitenkin uppoaa myrskyssä vieden mukanaan suuren joukon karkotettuja Angaran syvyyteen. Suleika ja joukko muita pelastuu hädin tuskin saattajana olleeseen moottoriveneeseen. 

"- Ja nyt kuuntele, Kuznets käskee. Hänen äänensä on ankara, repeilevä. - MInulla ei ole oikeutta viedä sinun henkiheittojasi takaisin.

- Häh? Ignatov äännähtää ja kohottaa luomiaan vaivoin.

Kuznets värisee, kiemurtelee ja muuttuu kahdeksi. Ignatoviin tuijottaa nyt kahden sijasta neljä kiukkuista , rävähtämätöntä silmää. 

- Kaikki henkiin jääneet komennan veneestä maihin ja jätän tänne.

- Mi-in-ne?

- Si-inne! Valitsemme sopivan paikan.

- Jaa...

Ignatov katsoo likaisesta ikkunasta ulos. Siellä, kaukana rannalla, tuuli heiluttaa loputtomien, taivaan rantaan jatkuvien kuusikkojen teräviä latvoja.

- Odota, Kuznets... Ignatov sanoo eikä millään onnistu tavoittamaan tämän katsetta, kiukkuisella priulla on liikaa silmiä. - Taigaan? Ilman työka...työkaluja?

- Minulla on määräys, Kuznets vastaa kuin kirveellä iskien.

Säkkikangas on pudota Ignatovin rinnalta, ja tämä nappaa sen kiinni ja kiertää taas ympärilleen.

- Nehän kuolevat, hän sanoo hiljaa."

Mutta ei he kuole, vaikka kaukana ei kuolema olekaan. Kirja jakaantuu  neljään osaan. Ensimäinen jakso Rääpäle  kertoo Suleikan elämästä Julbašassa, Tšišme-joen läheisyydessä. Toinen osa Mihin? keskittyy karkotusmatkaan, jonka aikana osa karkotetuista pääsee karkaamaan, osan nääntyessä aina katastrofiin myrskyävällä Angara-joella. Suleikakin voisi karata, mutta hän jää paikalleen. Kolmas osa Elää kertoo oloista haaksirikon jälkeen karuissa oloissa, selviytymiskeinoista karuissa ja alkeellisissa oloissa.

"Syyskuu alkoi aurinkoisena. Vaaroilla huokui punainen ja keltainen henkäys. Taivas oli hyvin sininen, ja siksi maan tulenkarvaiset värit näyttivät vielä kuumemmilta ja iloisemmilta. Päivät olivat kajahtelevan kuivia, mutta yöt jo kylmiä ja pitkiä kuin talvella. 

Ilmaantuivat polttiaiset.

Niitä ei päässyt pakoon. Hyttyset ja paarmat katosivat; ne olivat vaikuttaneet siirtolaisista tähän asti taigan raskaalta rangaistukselta tunkeilijoille, mutta tekivät nyt tilaa pienemmille veljilleen. Polttiaiset ilmestyivät kuin pilvi, kuin sumu, täyttivät taigan, niittyaukean rannan ja korsun. Ne työntyivät vaatteiden alle, nenään, suuhun, korviin, hiuksiin, silmiin. Niitä syötiin ruoassa (maultaan ne olivat imeliä kui marjat), hengitettiin ilman mukana. Niitä oli joka paikassa kuin ilmaan."

Ignatov, joka on vakaa puna-armeijan sotilas kokee kuitenkin olevansa vastuussa joukosta. Tavallaan Ignatov, vaikka onkin komendantin asemassa on hänkin joutunut karkotetuksi. Hän ei voi kuitenkaan poistua paikalta ja kokee tulleensa hylätyksi. Kun talvi koettelee joukkoa ja nälkään nääntyminen uhkaa, aikoo Ignatov ampua itsensä hengiltä, kun Kuznets saapuukiin paikalle tuoden lisää karkotettuja, mutta myös työkaluja. Alkaa uusi aika.

Suleika on karkotuksen aikana synnyttänyt pojan, Jusufin ja kuin ihmeen kautta tämä on selviytynyt hengissä vaikeissa oloissa. Karkotettujen joukossa on myös lääkäri, joka on karkotuksen alussa ollut muistamaton ja sulkeutunut, omiin sisäisiin maailmoihinsa uppoutunut,  mutta  josta karkotuksen myötä elpyy ammattinsa taitava kunnioitettava tohtori. 

Neljäs osa Paluu liittyy sotaan ja asutuksen kehittymiseen. Ignatov joutuu viralta ja hänen tilalleen tulee entinen rangaistusvanki Gorelov. Suleikan ja Ignatovin välit ovat olleet jännitteiset. Ignatov on ampunut Suleikan miehen, mutta Suleika tuntee vetoa Ignatoviin ja Ignatov Suleikaan. Viimeisenä tekonaan komendanttina Ignatov auttaa Suleikan poikaa Jusufia. Jusuf on päättänyt karata asutuksesta, lähteä Leningradiin ja tulla taiteilijaksi. 

Suleika avaa silmänsä on hieno teos. Se on kaunis ja koskettava, mutta myös raju ja raadollinen kuvaus Neuvostoliiton historiasta. Tämä on tarina taigasta ja elämän voimasta, periksiantamattomuudesta ja toivosta vaikeuksienkin keskellä. 

Kerronta on vakuuttavaa, jäntevää ja moniulotteista. Jotain silti jää rivien väliin, lausumatonta, lukijan itsensä pääteltäväksi, mietittäväksi. Tekstin korrelointi ajassa ja paikassa historian ja nykyajan välillä on sujuvaa ja elävää, historia tulee lähelle. Hieman minä tosin mietin sanoja Master Cheff, onko ilmaisu liian nykyaikainen? Ehkä se on hyväkin ilmaisu. Tuo historian lähelle nykyaikaa, tietääksemme, oppiaksemme, ollaksemme ihmisiä, joilla on ymmärrys ja elääksemme sen mukaisesti.

"Suleika tiesi: tulee kevät ja puihin purskahtaa tuore vehreys, silkinpehmeä ruoho peittää mustaksi palaneen maan ja eläimille syntyy runsas ja virkeä jälkikasvu. --- --- hän tunsi olensa osa tätä suurta ja voimakasta maailmaa, vihreän havumeren pisara."

...

Teoksesta on kirjoitettu hienommin ja monipuolisemmin kuin mitä minä osaan kertoa muun muassa: Kiiltomato-blogissa,  jossa tuodaan esiin vähemmistö- ja naisnäkökulmaa,  Kulttuuri kukoistaa- blogissa, jossa teosta kuvataan synkäksi ja haikeaksi, Kirjarouvan elämää, jossa on kiinnitetty huomiota sinne tänne mukavasti ripoteltuihin kuvailuihin,

Tundran lumoissa -lukuhaaste

Seinäjoen pääkirjaston kirjastohaaste kohta 60: Lue kirja, joka kertoo sinulle vieraasta kulttuurista. Tässä kirjassa päähenkilö Suleika on tataari, muslimiuskoinen, johon sekoittuu myös kansanuskoa.

Lugovskaja Nina: Haluan elää!

,
Nina Lugovskaja
Haluan elää - Venäläisen koulutytön päiväkirja 1932-1937
WSOY,  2004
Suomentanut Arja Pikkupeura
 502 + 1 s.

 8, lokakuuta 1932

Vapaapäiväni, siis lokakuun kuudentena ženja ja Ljalja päättivät lähteä ratsastamaan. He hankkivat minule puvun. Kun menimme kolmisin sitä hakemaan erääseen asuntoon, jouduin kuulemaan melkoisen litanian neuvoja ja komentoja. No, ei se mitään. 

ženja ja Ljalja ovat Ninan kolme vuotta vanhemmat kaksossiskot, oikeilta nimiltään Jevgenia ja Olga. Nina on 14-vuotias aloittaessaan päiväkirjansa.

Ninan päiväkirja on täynnä nuoren ihmisen ajatuksia ja pohdintoja, elämästä, koulunkäynnistä - ajasta ja ympäristöstä, ja rakkaudesta. Niitä samoja aiheita kuin kenen tahansa nuoren ajatuksia. Nina asuu Moskovassa. Hänen isänsä on vangittu vastavallankumouksellisesta toiminnasta ja sama kohtalo odottaa myös muuta perhettä vuosien vieriessä. Ninan päiväkirja ei ole vain nuoren ihmisen kasvutarina, jollainen se toki on, vaan tutkimus Stalinin ajan vainoissa vangitun nuoren elämästä. Miksi tätä päiväkirjaa pidettiin nin vaarallisena? Kirjahan on täynnä nuoren itsetunnto-ongelmia ja tavallista kasvavan lapsen elämää. Se, että 14-vuotiaana tuntee tuskaa ja ahdistusta vangitun isänsä vuoksi, mutta kuten Nina yrittäessään saada rehabilitointia kirjoittaa Hruštševille, kuinka  isän pidätys "vammautti kipeästi laspen sielun jättäen jälkeensä vuosia kestäneen katkeruuden" ja kuinka tämä "aiheutti päiväkirjan Stalinin julmuutta koskevat katkerat rivit".

Ninan päiväkirjassa korostuu hyvin vahvasti itsetunto-ongelmat. Ninan silmissä oli jotain vikaa, minkä vuoksi hän karsasti. Tätä yritettiin korjata leikkauksella, mutta leikkaus epäonnistui. Nina koki olevansa ruma. J Kuitenkaan en lukinana näe häntä rumana (valokuvaliite on mukana). Ja älykkyyttä Ninalla oli, sen osoittaa jo hänen kirjoitelmansa. Itse en nelitoistavuotiaana pystynyt tällaiseen ajatteluun ja itseilmaisuun. Ja kunnianhimoakin Ninalla oli. Tosin se kunnianhimo hieman vuosien myötä karisee ja Ninan on vaikea löytää paikkaansa. Vasta vankeuden jälkeen hän löytää taiteelliset lahjansa (elämänkerralliset tiedot kirjan lopussa).

Typerä kohtalo ei suonut minulle mitään: ei ulkonäköä, ei kyvykkyyttä, ei mitään lahjoja, mutta itserakkautta, ylpeyttä ja halua olla parempi se kyllä jakeli runsain mitoin. Se on julmaa. Lisäksi olen päästä varpaisiin nainen. On pilkanteko jättää nainen vaille kauneutta ja viehätysvoimaa, sillä sanotaanpa mitä tahansa, naisen keskeinen ominaisuus on  miltei tiedostamaton ja häntä kaikkialle seuraava miellyttämisen halu...

Ah Nina, Nina. Kuinka tahtoisinkaan sanoa sinulle, että sinä olet älykäs, lahjakas ja et lainkaan ruma. Eikä todellakaan tarvitse olla äärettömän sopusuhtainen ja kauneudella kruunattu voidakseen elää sydämellään. Tekstisi sen osoittaa, että sinulla on kyllä sydän. Mutta nämä sanat eivät voi sinua tavoittaa. Sanonpa ne siis kaikille Ninan lailla tunteville nuorille ja miksei vanhemmillekin, lahjakkaille, älykkäille, jotka vertaavat itseään muihin kadehtien (kateus ei kaukana minustakaan), älkää verratko itseänne muihin! Se voi olla vaikeaa, mutta ei hyödytä. Sinä olet sinä ja minä olen minä ja niin on hyvä.

Nuoren tavallisten ongelmien ohella päiväkirjan myötä avautuu kolmikymmenluvun neuvostoarki, ajan ilmiöt hyvässä ja pahassa. Jotkin pienet yksityiskohdat mielipiteissä ja muussa pistää hieman mietteliääksi, ja en ehkä ole ihan kaikkea nielemässä, omimassa. 

Mutta se, mitä tapahtuu 4. tammikuuta 1937 muuttaa Ninan elämän. Silloin Ninan kotiin tehdään ratsia, Ninan ja Olga-siskon päiväkirjat takavarikoidaan ja perheenäiti tyttärineen viedään kuulusteluihin. 

Minä vain en ymmärrä, mitä niin kauheaa tässä päiväkirjassa oli, että nuori ihminen sen vuoksi joutuu pidätetyksi? Ajattelun vapaus on kaikilla, mutta ilmaisunvapaus, se pistää miettimään. Mitä on hyvä ilmaista ja mitä ei! Loppujen lopuksi kaikkien niiden alleviivausten, joita kuulustelijat ovat päiväkirjasta alleviivanneet merkityksekkäinä on ainoa vakavampi kohta tuo 14-vuotiaan katkera purkaus, josta on kulunut jo viisi vuotta. Sitä vastoin ne kohdat, joita itse pidän hälyttävinä nuoren ihmisen kasvussa ja kehityksessä ovat aivan vailla huomiota, eikä nekään ole sellaisia, joiden takia pitäisi vankileirille joutua, päinvastoin, ottaa tyttö puhutteluun ja ohjata ajatuksia terveempään suuntaan. Mutta millaista ohjausta lapset saivat kolmikymmenluvun Neuvostoliitossa. 

Kaiken kaikkiaan tämä kirja on kiintoisa ja pohtimaan pistävä ajankuva vuosien takaa ja eräästä historian ajanjaksosta.

...

Helmet lukuhaaste 2017 kohta 12: Politiikasta tai politiikosta kertova kirja

Sisko Latvus: Kaukana omalta maalta!

Sisko Latvus
Kaukana omalta maalta
WSOY, 2011
216 s.
Kansikuva: Anna Emilia Laitinen

Heinäkuussa alkoivat metsissä vihdoin kypsyä marjat. Sitä olemme odottaneet ja aloimme syödä ja kerätä niitä ihan vimmatusti. Ensin tulivat mansikat ja vadelmat, sitten mustikat ja puolukat, ja vielä niiden jälkeen löytyi etäisestä suomaastosta kirpeitä karpaloita. Isä väsäsi tuohiropposesia, joita käytimme poimimiseen. Kun olin oppinut tekemään pyttyjä työssä, opetin hommat isällekin ja valmistimme puolukoiden säilömistä varten neljä isoa puuastiaa. Sieniä ja marjoja söimme vatsat täyteen ja lisäksi kuivasimme niitä talveksi suuret määrät niin kuin mummokin oli tehnyt. Sinertävänmustat ketrin kävyt kypsyivät elokuussa ja silloin minulla riitti kiipeilemistä. Keräsin käpyjä säkkikaupalla ja nakertelimme jatkuvasti niistä irtoavia maukkaita siemeniä. Tuoreista metsän antimista ei kukaan näyttänyt saavan tarpeekseen.

Sisko Latvuksen Kaukana omalta maalta on kertomus Inkerinsuomalaisesta perheestä. Tarinaa vie eteenpäin perheen vanhin poika Paavo, jolla on pikkuveli Matti ja pikkusisko Helmi. Perhe asuu Leningradissa. On sota ja Leningrad on fasistien piirittämä. Perheen isä on sotilas neuvostoliiton armeijassa ja kaivamassa juoksuhautoja. 

Keskellä nälänhätää perhe saa kuulla, että heidät siirretään pois Leningradista. Alkaa pitkä matka yli Laatokan kohden Siperiaa ja Jeniseitä.

Matkalla härkävaunuissa perheen isäkin löytää muiden seuraan. Heidät kuljetetaan kauas Jäämeren rannoille kalastuskolhoosiin. Sitten kalastus loppuu ja perhe jää omilleen. Isä päättää että perhe karkaa. Hän rakentaa lautan. Mutta Jenisei on arvaamaton, aaltoileva joki on hajottaa lautan ja perhei pääse ihan tavoitteeseensa vaan jää parinkymmenen kilometrin päähän tuntemattomaan kylään, jossa kylän päämies tuntuu olevan "ei niin ystävällinen" tulijoita kohtaan.

Jotta en paljastaisi kaikkea jätän loput juonet kertomatta. Kerron vain sen, että paljon ja monenlaista ehtii tapahtua ennen kuin Paavo kasvaa miehuuteen.

En osaa ajatella tätä oikein lastenkirjana, nuortenkirjanakin tämä on hieman epätavanomainen, nuorten aikuisten kirja, no jaa. Ehkä siinä nuorten ja nuorten aikuisten välimaastossa kuitenkin. Lopussa on pieni historiakatsaus sekä sanasto, mikä olikin ihan hyvä, sillä ihmettelin tuota alkuotteesa olevaa ketri-sanaa. Minkä puun siemeniä perhe nälkäänsä söi? No, siperianmännyn.

Paavo on neuvostokasvatti, jos kohta onkin inkerinsuomalainen. Toisaalta Paavokin alkaa miettiä yhteiskuntaa ja oloja kun kasvaa. Ja ensirakkaus tunteet alkavat jyllätä nuoren sielussa, kun Paavo kohtaa Maren, joka on karkotettu Eestistä. Kaipuu omalle maalle on syvä. Maalle, joka on sodan jälkeen vain sydämessä - unohtumattomana.

Mare vaikeni. Aurinko oli mennyt pilveen ja joelta lähestyi kevyt sade. Oli pakko nousta ja lähteä kävelemään takaisinpäin kohti keskustaa. - Ne pitää rakentaa uudelleen omaan mieleen. Mare sanoi äkkiä kiihkeästi. - Mitkä? minä kysyin ymmärtämättä mitään. -Kassari ja Serepetta, meidän lapsuuden paratiisit. Kaikki se, mistä on haaveiltu nämä vuodet. Paikkoja ei voi saada takaisin, mutta sen tunnelman voi löytää uudestaan. Elämähän on lopulta meissä, meidän omassa mielessä ja sydämessä. 

Edit: Unohtui mainita, että kirja perustuu inkerinsuomalaisten haastatteluihin sekä kirjaan Inkerin kansan 60 kohtalon vuotta (Jouko Sihvo, Tammi, 2000 ja siinä olevaan Matin kertomukseen.

100 suomalaista kirjaa

Helmet lukuhaaste 2017 kohta 47: Kirja täyttää kahden haastekohdan kriteerit. (kohdat 17: kannessa on sinistä ja valkoista sekä kohta 41: kannessa on eläin)

Dalia Grinkeviciute: Dalian kirja!

Dalia Grinkeviciute
Dalian kirja
Siperiaan karkoitetun liettualaistytön tarina
Absurdia, 2016tk
Suomennos Reeta Tuoresmäki
175 s.

Meitä käsketään nousemaan pois lotjastamme ja ottamaan kaikki tavarat mukaamme, sillä lotjat desinfioidaan. Meidät patistetaan saunaan. Sairaiden käsketään jäädä rantaan, sillä heidät kuljetetaan kaupungin sairaaloihin. Äiti on sairaana ja me voisimme jäädä kaupunkiin, mutta kukaan meistä kolmesta ei halua erota omasta ryhmästämme, joten olemme vaiti. Myöhään yöllä siirrymme takaisin lotjaan. Ohitse lipuu kaksikerroksinen höyrylaiva Piatiletka. Ikkunoista kajastaa valoa, musiikki soi ja viileä tuulenpuuska sotkee hiukseni. Ahmin silmilläni näkyä ihmeellisen kauniista höyrylaivasta ja minussa herää kaipuu kauniiseen elämään. On olemassa ihmisiä, jotka risteilevät vapaina tuollaisilla höyrylaivoilla, on siis oltava myös vapaata ja kaunista elämää. Tunnen, kuinka minussa herää sinnikkyys, voima, halu taistella elämästä ja voittaa. Haluaisin tarttua elämää sarvista niin, että se olisi minun hallinnassani eikä heittelisi minua. Elämää on vielä edessä, Dalia, me  taistelemme vielä. Taistelemme tätä hirveää vihollista, tätä karkoitettujen elämää vastaan emmekä luovuta. Viis siitä, että olen vasta viisitoista.

Dalia Grinkeviciuten tarina on jotenkin tuttu. Koko asetelma on jotenkin tuttu, eikä ihme, sillä Ruta Sepetyksen Harmaata valoa -teos on vahvasti mielessäni tätä lukiessani. Kertoiko Ruta Sepetys Dalian tarinan? Jotain yhteistä teoksilla on, mutta myös jotain erilaista. Se, mikä teoksia kuitenkin yhdistää on Liettua ja Jäämeri, jonka rannoille liettulaisia karkoitettiin. Tarinoina ne täydentävät toinen toistaan, Liettuan karkoitettujen tarinaa.

Ruta Sepetyksen teos kertoi nuoren tytön näkökulmasta hänen ja hänen perheensä tarinan, joka ilmeisesti oli kuitenkin fiktiota perustuen kuitenkin liettualaisten karkoitettujen haastatteluihin. Dalian kirja ei ole fiktiota. Se ei ole myöskään päiväkirja. Dalia kirjoitti muistelmansa karattuaan vankileiristä takaisin Liettuaan (siitä, miten tämä onnistui, ei kirja kerro) ja hautasi paperilapuille kirjoittamansa tarinan lasipurkissa kotinsa puutarhaan. Dalian äidin kuoltua Dalia vangittiin uudelleen ja vietiin takaisin Siperiaan, josta hän myöhemmin vapautui ja opiskeli lääkäriksi. Palattuaan nyt Liettuaan hän ei enää löytänyt käsikirjoitustaan ja alkoi kirjoittaa uudelleen muistojaan 'Lapveten rantaelämästä'. Dalian kuoltua se alkuperäinen käsikirjoitus löytyi sattumalta. Tämä teos - Dalian kirja on ymmärtääkseni yhdistelmä näistä kahdesta käsikirjoituksesta.

Ruta Sepetyksen Harmaata valoa on jäänyt lukumuistiini vahvana ja traagisuudestaan huolimatta kauniina teoksena, jonka voisin hyvinkin lukea uudelleen. Dalian kirja taas  ei jättänyt yhtä vahvaa tunnelmaa, jos kohta olikin historiallisena teoksena kiinnostava ja dokumenttina painoarvoltaan vahvempi valokuvaliitteineen ja leiriolosuhteiden kuvauksena. Tosin minun täytyy sanoa, että muutama ristiriitaisuus kirjassa oli, kun ensin puhutaan silkkisukista ja kesäkengistä ja hieman myöhemmin rikkikuluneista huopikkaista, jotka ovat olleet mukana Altailta asti ja sitten se, mitä "pakkosiirtolainen" pystyi tietämään taakseen jättämistään henkilöistä ja näiden kohtaloista? Mutta nämä on helppo pistää sen piikkiin, että nämä muistelmat on kuitenkin kirjoitettu jälkikäteen, ei työleiriolosuhteissa.

Dalian kirjassa on valokuvaliite, mikä tuo tundran säät ja tunnelmat iholle. Toisaalta mieleen nousee skeptinen ajatus, mistä noille karuille rannoille tuli kameroita, filmiä? Kuka valokuvat on ottanut?  Kysymyksiä, kysymyksiä, kysymyksiä. Historia herättää paljon kysymyksiä. Dalian kirjan tapahtumat sairastumisineen, raskaine töineen ja sääoloineen on sitä luokkaa, että lukiessa mietin myös, kuinka yleensä kukaan voi selvitä hengissä. Sen täytyy olla jokin sisäinen palo ja hehku, mikä saa sinnittelemään, olemaan antamatta periksi , vaikka kylmyys hohkaa luissa ja nälkä laittaa suolet sykkyrälle ja kuoleman lemu leijailee kaikkialla jäisessä huurussa.

...

Tällä kirjalla mukana Evarian Syöminen sallittu -haasteessa, sillä vaikka kirja ei kerrokaan syömishäiriöistä se sopii hyvin kategoriaan yksi, koska ruoalla on vahva merkitys tässä kirjassa, sitä etsitään, sitä kaivataan, siitä taistellaan.

Ruta Sepetys: Harmaata valoa!

Ruta Sepetys
Harmaata valoa
WSOY,
353 + 1 s.
Alkuteos: Between of shades of Grey
Suomentanut: Maria Lyytinen

- Kyllä me kuolemme, mies intti. - Tämä on kaiken loppu. 

Kuorma-auto läthi liikkeelle nytkähtäen nopeasti eteenpäin niin että ihmiset lensivät istuimiltaan. Yhtäkkiä kalju mies kömpi pystyyn, kapusi kuorma-auton sisäseinän yli ja hyppäsi kyydistä. Hän paiskautui katukiveykselle ja karjaisi tuskasta kuin pyydykseen joutunut eläin. Kuorma-autossa alettiin kirkua. Renkaat pysähtyivät kirskuen ja virkailijat hyppäsivät ulos. He aukaisivat takaluukun ja näin, miten mies vääntelehti kivusta maassa. He nostivat hänet pystyyn ja viskasivat hänet kokoon käpertyneenä takaisin kuorma-autoon. Hänen toinen jalkansa näytti ruhjoutuneen. Jonas hautasi kasvonsa äidin hihaan. Tartuin häntä kädestä. Hän vapisi. Silmissäni sumeni. Puristin silmät kiinni ja avasin ne taas. Kuorma-auto nytkähti ja lähti jälleen liikkeelle.

- EI! Mies ulvoi jalkaansa pidellen.

Kuorma-auto pysähtyi sairaalan eteen. Kaikki vaikuttivat huojentuneilta; nyt NKVD:n miehet veisivät kaljun miehen hoidettavaksi. Mutta sitä he eivät tehneet. He odottivat. Nainen, joka oli myös listalla, oli synnyttämässä. Heti kun napanuora olisi katkaistu, sekä äiti että lapsi heitettäisiin kuorma-auton perälle.

Harmaata valoa oli lukukokemus, jota ei voi sanoa viihdyttäväksi, mutta jonka ääressä aika kului äkkiä ja jonka tarina imi mukaansa, niin rankka kuin aihe olikin. Tarinan kertoja Lina Vilkas on 15-vuotias nuori. Eräänä iltana, juuri kun on menossa nukkumaan Lina, hänen pikkuveljensä Jonas ja äitinsä Jelena Vilkas saavat vieraita, jotka eivät kutsua odota. He antavat perheelle kaksikymmentä minuuttia aikaa valmistautua lähtöön. Minne! Sitä he eivät tiedä. Neuvostoliitto on miehittänyt Liettuan ja nyt Stalin haluaa eroon näistä itselleen epätoivotuista henkilöistä. 

Vilkaksen perhe samoin kuin monet muut sullotaan karjavaunuihin ja kuljetetaan halki Neuvostoliiton Siperiaan ja lopulta aina Lapveten meren äärelle. 

Moni ei selviä matkasta eikä työlerien oloissa. Kuka menettää järkensä, kuka sairastuu tai kuolee kylmyyteen. Lina itse on taiteellisesti lahjakas nuori. Hän kirjoittaa ja piirtää kaiken näkemänsä ja lähettää viestejä isälleen, jotta tämä löytäisi heidät.  Tosin tämä on uhkarohkeaa, sillä jäädessään kiinni, olisi seurauksena jos ei lynkkaus niin kovemmat ajat. Lopulta Lina ja Jonas jäävät kahden. Isä on kuollut vankilassa, niin kerrotaan, sitten kuolee myös äiti. Äiti, joka on kaikessa ajatellut vain lapsiaan, vankitovereitaan, rohkaissut ja yrittänyt kaikkensa, että joukko säilyttäisi ihmisyytensä ja omanarvontuntonsa. Myös Andrius - ystävä on poissa, toisella leirillä.

Voisi luulla, että Harmaata valoa olisi synkkäsävyinen kirja. Sitä se ei kuitenkaan ole, vaikka sisintä välillä pahasti raateleekin ne julmuudet, mitä ihmismielen pimeä puoli voi saada aikaan. Kuinka Lina vihaakaan vartijoita. Erityisesti tuota nuorta Nikolaita, kunnes hän näkee Nikolain sisimpään. Vaikka Nikolai onkin aika ajoin ollut julma, on hän suojellut Vilkaksia, siellä viimeisellä rannalla, Lapveden meren äärellä Nikolaikin on rangaistuksen takia. Ja sitten Nikolai katoaa. Riutunut nälkiintynyt joukko sairastuu jälleen keripukkiin ja toivo syttyy Linan sisimpään. Leiriin saapuu valvontaupseei tohtori Samodurov, joka komentaa leirin hyvinvoivat vartijat hankkimaan sairastuneille kalaa ja ensimmäisen kerran kuukausiin joukko saa kunnon ravitsevaa ruokaa. Samodurov sanoo myös Linalle "olen tavannut monia kuolleita". Hän ei tiedä, onko Linan isä elossa vai todella kuollut, hän ei tiedä, mutta "olen tavannut monia kuolleita".

Lähdin jurtasta hakkaamaan puita. Ryhdyin taittamaan kävelymatkaani hangessa, viittä kilometriä puurajalle. Silloin näin sen. Taivaanrantaan harmaan sävyjen sekaan ilmestyi pienenpieni kullanhäivähdys. Tuijotin meripihkanväristä valokaistaletta hymyillen. Aurinko oli palannut. Suljin silmäni. Tunsin Andriuksen tulevan lähelleni. - Me tapaamme vielä, hän sanoi. - Niin, me tapaamme vielä, kuiskasin. - Me näemme. Työnsin käden taskuun ja puristin kiveä.

Harmaata valoa -kirjan kerronta on kahdenlaista. On Linan eteenpäin katsova nyt-hetken tapahtumien kuvaaminen ja sitten on pienet menneisyyden muistot, joihin saattaa johdattaa jokin sana, tapahtuma vankeuden keskellä. On se, mitä on ollut ja se, mitä on nyt. Harmaata valoa on kuvitteellinen kaunokirja, joka pohjautuu todellisuuteen ja Stalinin vainot kokeneiden haastatteluihin. Ainoa todellinen henkilö teoksessa on tohtori Samodurov.

Kirjassa on muutamia kirjallisuusviitteitä, mutta merkittävimmäksi kirjan luonteelle osoittautuu kuitenkin Linan lempitaiteilija Edward Munch ja hänen teoriansa päättymättömistä silmukoista, joissa tuska, rakkaus ja epätoivo vuorottelevat. Loppujen lopuksi, mikä muu voisikaan syvemmin kuvata sitä jäätävään tuhkanharmaata epätoivoista olemista kuin Muchin huuto, mutta kuka kuulee kärsivän äänen?

Itselleni oli pienoinen tunnelman latistaja, kun olin lukenut alun karttojen tekstit väärin ja kuvitellut, että kyseessä on pakomatka ja odotin kaiken aikaa lukiessani, että milloin, milloin perhe lähtee pakomatkalle ja kun kaikki kävi niin kuin kävi, niin - no, huomasin erehtyneeni. 

Huono kirja tämä ei missään tapauksessa ollut. Kuvitteellisenakin tarina on vaikuttava. Niin kammottava kuin tuo historian aika ja tapahtumat ovatkin, niin Harmaata valoa ei repostele, ei hae kostoa, ei syyllistä. Kirjaa ei voi varsinaisesti sanoa hengelliseksi kirjaksi, jos siinä kohta on myös joitakin hengellisiä  aspekteja. Harmaata valoa on kirja, joka näyttää todeksi sen, että rakkaus on suurempi mahti kuin viha. 

Harmaata valoa ovat lukeneet myös ainakin Mari A, jonka mielestä tämä on kirja, jonka jokaisen tulisi kerran elämässä lukea,  Kirjoihin kadonneelle Aletheialle kirja oli hätkähdyttävä lukukokemus,  Annika K:n (Rakkaudesta kirjoihin) kirja teki  lähtemättömän vaikutuksen, Merenhuiske on nähnyt kirjan kauneuden ja optimistisuuden, ja Leena Lumi pitää tätä kauniina teoksena, hän on myös nähnyt teoksen Suomen näkökulmasta,  Kirjoitan ja luen, siis olen blogin pitäjä pitää kirjan kantta kaikkien aikojen parhaana näkemänään. 

Kirjan kannesta täytyykin mainita, että se kuvaa hyvin tämän teoksen luonnetta. Pikkilanka-aita, lumi ja kaiken  kylmän keskeltä nousee pienen pieni taimi - toivon symboli. Toivoa ei saa koskaan menettää. Muuta ei ihmisellä ole, millä tulevaisuuden rakentaa.

...

Kirjallinen maailmanvalloitus: Liettua