Maria Mustranta: Toivon talo!

Maria Mustranta

Toivon talo

WsOY, 2025

296 s.

Kannen suunnitelu: Ville Laihonen & People's 

Sinä varmaan kehitysaputyöntekijänä tiedät, että maailmassa on tällä hetkellä enemmän pakolaisia kuin koskaan sitten toisen maailmansodan. Heistä yli puolet on alle 18-vuotiaita, Lina Mosa lausui ja näytti äkkiä uteliaalta. - Ja sinä haluat pelastaa tämän yhden? Lina Mosa kuulosti Peteriltä. Kärsivälliseltä, kokeneelta ja lohduttoman selväjärkiseltä. - Eivätkö suurten joukkojen selviytymiset koostu aina yksittäisten ihmisten yksittäisistä selviytymistä? Martta kysyi. Lina Mosa nyökkäsi. Hän järjesti tyhjät lasit pienelle tarjottimelle ja pyyhkäisi pöytää kämmenellään. - Hyvin usein löytyy joku, joka kykenee ottamaan lapsen huolehdittavakseen. Etsintä saattaa vain viedä paljon aikaa, Lina Mosa sanoi. - Emme voi muuta kuin jatkaa näin ja toivoa parasta.

Martta on avustustyöntekijänä Jordanian Ammanissa. Eräällä sairaalankäynnillä hänen tajuntaansa iskeytyy kuva pienestä tytöstä, jonka "peitteellä lepäävistä käsistä puuttui osa, pulleat kämmenet olivat kiinnittyneet suoraan kyynärpäihin". Martta ei saa tyttöä, Nouraa mielestään. Hän haluaa seurata tytön elämää, tietää kuinka tämän käy. Löytyykö tälle koti, jossa hänestä huolehditaan.

Martalla on miesystävä Peter, joka asuu Sveitsissä, jossa on myös Martan työnantaja. Peter ei ymmärrä Martan päätöstä jäädä Ammaniin, vaikka olisi jo aika palata komennukselta. Työnantajakaan ei ymmärrä, vaan työsuhde sanotaan irti. Myöskään sisko Kerttu ei ymmärrä Marttaa. Martta ei anna periksi. Hän jää auttamaan Toivon taloon, jossa Noura asuu ja kun Noura siirretään toisaalle, hän menee perässä ja ottaa Nouran omin luvin mukaansa.  

Toivon talon aika-aspekti ja miljöö on 2014-15 Syyria, jos tapahtumissa kuitenkin liikutaan lähinnä Jordanian Ammanissa. Kerronta on sujuvaa, paikallisväritettyä ja kielellisesti rikasta, täynnä kuvakulmia ja kielikuvia. Maria Mustrannan Toivon talo on hieno pieni tarina toivosta. Pidin tästä tarinasta, jos kohta se kahdesti toistettu kamala sana kimmahti kuin moukarinisku lyöden kauniin rakennelman lähestulkoon palasiksi.  Ehkä ne kuuluivat asiaan, luoden kuvaa ihmistyypistä, mutta en minä kuitenkaan aivan ymmärrä, miksi niiden piti tähän tarinan pujahtaa, kyllä rivien väliin muutenkin mahtui rujoutta ja ymmärtämättömyyttä ihan tarpeeksi ollakseen todellisuuskuvausta.

Loppu jäi hieman avoimena kummittelemaan. Martta oli lähtenyt selvittämään umpeutuvaa viisumiasiaansa ja jättänyt Nouran Natheeralle, Toivon talon entiselle, naimisiin menneelle työntekijälle ja luvannut palata pian. Kuluu kuitenkin päiviä, eikä Martta ole palannut. Sitten ovikello soi. Onko siellä viranomaisia, sosiaalityöntekijöitä ...

Tällä tulen saavuttaneeksi Kirjallisessa maailmanvalloituksessa  Jordanian.

---

Muualla mainittua:

Kirjojen kuisketta:   "Tarina koskettaa tunteita, yhdistää ihmisiä ja rakentaa toivoa."

Kirjat Kertovat: Riipaiseva  tarina sodan vaikutuksista ja suojeluvaistosta

 

Eila Pennanen: Tunnussana ystävyys!

Kuvakaappaus Kirjasampo

 Eila Pennanen

Tunnussana ystävyys

WSOY, 1956

157 + 1 s.

 

Aloitus: Lentokone surisi kohti pohjoista

Loppu: Mutta hän palaisi kotiin

Päähenkilö: Iira, ikää ei mainita, mutta sanoisin, että  ei enää lapsi, ei vielä aikuinen. 

Siinäpä sievä tyttö. Ja oikein asiallisesti pukeutunut. Nätti leninki ja hattu, ja uudet kengät. E se olekaan niitä nykyajan tyttöjä, niitä myssymissejä, tukkakin on siististi eikä tursu joka suuntaan ...

Iira on matkalla Ivaloon. 

- Kuudenviikon leirille. Työleirille. Se on sellainen leiri, jolle tulee ulkomaalaisiakin ja joka järjestetään ... järjestetään ... vaikeuksissa olevien auttamiseksi. 

Eletään sodanjälkeisen Suomen jälleenrakennusaikaa. 

Kertoja on kaikkitietävä ulkopuolinen. Näkökulmahenkilö on Iira, jonka ajatuksia seurataan suhteessa muihin leiriläisiin, mutta myös suhteessa vanhempiinsa. Iira on asunut äitinsä kanssa eikä ole tuntenut isäänsä. Nyt kuitenkin isä on ilmaantunut kuvioihin. Iiran vanhempien välit ovat kuitenkin monimutkaiset. Kerronnassa, joka on kuvailevaa ja kerronnallista tapahtumakuvausta, on myös Iiran kirjeenvaihtoa äitinsä ja isänsä kanssa.

Teemaltaan ja aiheeltaan Tunnussana ystävyys on  jotain, mistä en ole aiemmin tiennyt mitään, lukuunottamatta siis nuorten ihmisten keskinäisiä suhteita. Keskiössä on joukko nuoria, eri puolilta maailmaa, jotka ovat saapuneet Ivaloon tai jonnekin sinne lähiseuduille rakentamaan taloja pientilallisille, evakoille. Leiriä johtaa Jopi-niminen suomalaismies, joka osaa useita kieliä, ollut ehkä sodassakin (?), sekä parikymppinen amerikkalaistyttönen, Margot. Merkittävää on, että leirin taustalla on kveekari-järjestö, jota tarinassa edustaa Taavetti-niminen mies, jota "mikään hallitus ei saisi missään oloissa tarttumaan aseeseen".

Kveekariuteen liittyen teoksessa on pohdintaa vihasta. Iirastakin mainitaan, että hän on saanut nimensä vihasta. Viha - anteeksianto - ystävyys ovat vahvoja teemoja. Eri oloista, eri kulttuureista tulevat, eri luonteiset nuoret saavat aikaan myös skismoja ja ongelmia syntyy niin leiriläisten suhteissa kuin paikallisiin nähden. Kaikki kuitenkin selviää lopulta ja suuri metsäpalo viimeistään saa aikaan yhteistä tahtoa. 

Minun täytyikin selvitellä hieman tätä kveekari-kuviota ja Lapin sodanjälkeistä jälleenrakennusta ja työleirejä ja löysinkin ihan kiinnostavaa tietoa ajasta ja aiheista.  Ei siis hassumpi teos itsensäsivistämiseen.

Kuulostaa oudolta:

Leirin kieli on englanti, ja suomeakin saa puhua ja mitä kieltä tahansa, mutta muut on tulkittava. Tulkita! 

Hmm. Tulkita. Pitäisi olla tulkata, sillä tulkitsemisen ja tulkkaamisen välillä on hienoinen, mutta merkittävä ero.

Muuaalla blogattua:

Lastenkirjahylly: Teos tuo esiin ilmestymisaikaansa nähden varsin avoimesti myös kansojen välisen solidaarisuuden. 

 Pohjoinen 2025 -lukuhaaste kohta 5.   Kirjassa on ystävyyttä yli rajojen

Aino Räsänen-Lemaitre: Harppulaulun salaisuus

Aino Räsänen-Lemaitre

Harppulaulun salaisuus

Kuopion Kansallinen Kirjapaino (KKK)

1956

181 + 3 s.

Kansi: Veikko Koponen 

Vair me oro van o, vair me oro van ee,

Vain me oru o ho, sad am I without thee.

Hebridiläisen laulun alku, jonka nuotit on teoksen lopussa

Heljä on 16-vuotias neitonen Helsinginsistä. Hänen vanhempansa ovat matkustaneet ulkomaille ja Heljä saa kutsun Englantiin piikomaan Strawberrywoodiin, Brickertonin perheeseen, jota emännöi Mrs Brickerton ja jossa asuu myös rouvan sisko Miss Isabella. Heljästä tulee keittiöapulainen keittiöön Mrs Lalley, eli Katen apuna. 

Teos alkaa Heljän huonovointisella laivamatkakuvauksella ja avuliaiden auttajien opastuksella halki kaupungin Berkshireen. Teoksessa tulee hyvin esiteltyä brittiläistä elämäntapaa ja omaisluonnetta. Myös Heljän vierailu Lontoossa on selkeä kuin kartta. Hyde Park, Piccadilly Circus, Trafalgar Square tulevat esitellyiksi puhumattakaan englantilaisista puutarhoista ja kukista, joita riittää läpi vuoden. Pikkuinen punarintasatakieli täytyy mainita sekin. 

Kerronta on kaikkitetävän kertojan kuvaavaa kerrontaa. Tarina etenee kuin vesi hiljaa virraten. Tunnelmat ja tapahtumat luovat vaiheikkaan kokonaisuuden ilman suuria tunneskaaloja. Heljä eläytyy tilanteisiin ja pieniin tapahtumiin ja miettii elämäänsä, miksi hän oikeastaan onkaan tullut tähän maahan?

Heljän piikominen Strawberrywoodissa vaihtuu lastenhoitajan toimeen Skotlannissa, jossa Mr McCush, jonka Ivy Cottageen Heljä on jo Berkshiressä pistäytynyt omin lupinsa aivan kuin "viehättävän tyttökirjan "Salaisen puutarhan" päähenkilö, tulee tutummaksi ja osoittautuukin karjalaisjuurisen Heljän todelliseksi isäksi.

Ihan kiintoisa vanha tyttökirja sotien jälkeiseltä ajalta. Hieman otettuani selvää kirjan taustoista löysin tiedon, että Heljän tarinassa on paljon omakohtaisen kokemuksen tuomaa tietämystä. Toisin sanoen teos pohjautuu vahvasti kirjailijan omiin kokemuksiin. Heljän nimi alkoi lukiessani tuntua jotenkin tutulta on kyllä, Heljän elämää kuvataan myös kirjailijan Elefanttitalo teoksessa, jonka olenkin lukenut aiemmin.

Kerronta on selkeää kirjakieltä, eikä dialogitkaan tee poikkeusta puhekielisyyteen. Suomalainen sanonta "kissa kuumaa puuroa" on hieman poikkeava ilmaus jonka tilannesopivuutta jäin miettimään, kun se sanotaan ranskalaiselle pojalle. Mille kuitenkin todella hymähdin oli kuvaus maitomiehestä, joka "harppoi portista hevoseensa". Tilanteen olisi ehkä voinut kuvata selkeämminkin, sillä ei hän nyt kuitenkaan hevoseen mennyt.

Kaiken kaikkiaan Aino Räsäsen lasten- ja nuortenkirjat ovat ihan hauskoja luonteikkaita teoksia, joista ainakin Marjaana Madagaskarissa täytyisi saada vielä luettavaksi.

---

Kyyti 2024 -lukuhaaste kohta 5 Kirjassa on joki. Tässä teoksessa liikutaan sekä Thamesin, että Seinen rannoilla.

Helena Liikanen-Renger: Koti-ikävä, Rebonjour

Helena Liikanen-Renger

Koti-ikävä, Rebonjour

Atena/Otava. 2023

247 s.

Kansi: Elina Warsta

"Välitilassa voi myös elää erilaisia todellisuuksia, ola voimallisesti läsnä ja toisaalta hengittää vielä entistä. voi tuntea olevansa matkalla uuteen, mutta samalla ymmärtää, ettei ole vielä pitkään aikaan perillä."

Helena Liikanen-Rengerin uusi teos on tietokirja muuttamisesta ja kansainvälisyydestä. Kuinka elää siirtymissä ja muuttojen välitilassa? Kirjailija on syntyjään suomalainen, mies ranskalainen. Perhe asunut vuoroin Ranskassa, vuoroin USA:ssa. Omien kokemustensa lisäksi teokseen on haastateltu muita kansainvälistä elämää viettäneitä. 

Teoksessa pohditaan kultuurien erilaisuuksia, sopeutumista elämänmuutoksiin ja arkea. Missä on koti. Mistä olen kotoisin? Mihin ikävöin, kun koti-ikävä valtaa?

Tämä oli tavallaan ajankohtainen kirja itselleni, sillä elän parhaillaan eräänlaisessa välitilassa, evakossa. Vuokra-asuntoni on remontin alla ja jouduin muuttamaan toisaalle. Onneksi ei tarvinnut kauaksi muuttaa, sillä sain väliaikaisen asunnon jo remontoidusta huoneistosta viereisessä rapussa. Mutta ... koska tämä on vain väliaikaista asumista, en tohdi purkaa laatikoita, sillä kohtahan joutuisin uudestaan ne pakkaamaan. 

Tätä taustaa vasten siis, vaikka hieman eri näkökulmasta tämä teos oli kiintoisa lukukokemus. Tietysti oli myös mukava lukea ranskalaisen ja amerikkalaisen elämäntavan eroista, puhumattakaan siitä, miten suomalaisuus eroaa ranskalaisuudesta tai amerikan mallisesta elämäntavasta.

Omakohtaista, analyyttistä pohdintaa ja kerrontaa sujuvasti ilmaistuna.

---

Seinäjoen kaupunginkirjaston lukuhaaste 2024, Tunteet. Kohta 3: Epävarmuus 

Helena Liikanen-Renger: Maman Finlandaise - Poskisuukkoja ja perhe-elämää Ranskassa!

Helena Liikanen-Renger
Maman Finlandaise - Poskisuukkoja ja perhe-elämää Ranskassa
Atena, 2016
Kansi ja kuvitus Elina Warsta
244 s.

Mitä tulee mieleen, kun puhutaan Ranskasta ja ranskalaisuudesta.. No, ainakin Pariisi ja rakkaus, Bretagne, taiteilijat ja boheemius. Ja niin - tottakai ruoka.  Pikkiriikkisen sitä ja paljon muuta on myös Maman Finlandaise. Kertomus suomalais-ranskalaisesta avioliitosta ja pienen perheen asettumisesta  välimerelliseen ilmastoon Antibesiin, lähelle Ranskan ja Italian rajaa.

Helena Liikanen-Renger uneksi lapsena kirjeenvaihtajan työstä. Hänestä tuli toimittaja ja toimittajan ammattitaito näkyy myös tässä teoksessa sujuvana sanojen ryöpsähtelynä aiheesta toiseen. 

Tie Mikkelistä Yhdysvaltoihin ja sieltä Ranskaan kerrotaan savolaisen jouhevasti. Sanoissa on sekä , sulavaa leikkisyyttä (älkää lukeko turhan vakavalla naamalla) että rivien välistä kurkistavaa arkielämän vakavuutta (kuinka tästä selvitään). Elämä välimerimaastossakaan ei ole aina kadehdittavaa.

Ihanan kiva ja hauska teos! Näin luonnehtisin Maman Finlandaisea. Kirjan lukee nopeasti ja lukiessa on kuin pienellä promenadella katsellen  ranskalaista elämäntapaa kuin näyteikkunoista, elämäntapaa joka vaikuttaa näin suomalaisen silmin sekä kummalliselta että kadehdittavan rennon boheemilta. Tämä boheemius ei tosin näy leikkikentillä, jonne lapset puetaan kuin juhliin ainakin.

Pian opin myös, ettei ranskalaisella leikkikentällä tarvinnut pelätä ykisnäisyyttä. - Siihen liukumäkeen ei saa mennä, se on likainen! Pieni suloinen ranskatar tuli komentamaan tytärtäni jo ensimmäisinä päivinä. Tyttö tarrasi kylkeen. - Tietysti siihen saa mennä, sen kuin menet, sanoin nauraen. Niinpä tyttö meni, toisin kuin muut lapset, tuli onnellisen likaiseksi ja meni vielä uudestaan. Olin pukenut lapseni - ja itseni - halpaketjun sortseihin ja t-paitaan, kuten kalifornialaispuistoissa oli ollut tapana. Nyt se näytti junttimaiselta. Etelä-Ranskassa leikkipuistot olivat kuin coctail-kutsuja: oli kynähametta, paljettikenkää ja pikkutakkia, gladiaattorisandaaleja ja minikorkkareita. - Kun sinulla on nyt tuo mekko, niin et sitten mene leikkimään, yksi äiti komensi kovaan ääneen. Katsoin pikkuneitiä, joka hopeisessa pitsimekossaan pyöri ympyrää leikkipuiston asfaltilla. Tunsin oloni epävarmaksi. Näittenkö ihmisten joukkoon halusin?

Eksoottisen monikulttuurinen ja persoonallinen elämä solahtaa uomiinsa, ranskalaiset käytöstavat liimautuvat  metsäsuomalaisellakin osaksi selkärankaa. Kaksi suukkoa, mutta kumpi poski? -luku loksahduttaa suun auki. Mitä! Ei voi olla totta! Ihanko siitä on tehty tilastoja, kuinka monta suukkoa pitää poskille antaa ja kumpi puoli suudellaan ensin? 

Vaikka Maman Finlandaisessa välittyy ensisijaisesti rento ja hauska asenne kohti loppua myös vakavoidutaan. Kirja päättyy vuoteen 2015 ja Pariisin traagisiin tapahtumiin. Itse jään pohtimaan, perhe kun asui lähellä Nizzaa mitä sitten tapahtui? Rakensiko mies sen saunan sinne kiiwi-pensaiden kainaloon?

Kirjan ulkoasusta sen verran, että kirja on hyvin käteen sopiva, tuntuu mukavalta sormiin. Kansikuva on raikas ja värit sointuvat hyvin yhteen. Typografia onnistunut ja Elina Warstan lukukuvitukset virkistävät mukavasti kokonaisuuksia. Myös sisäkannen värikkyys ja graafisuus saa minulta lisäpisteitä. Tämä teos on syntynyt lämmöllä ja rakkaudella.

----

Yllättäen saan tällä kuitattua Helmet-lukuhaaste 2016 kohdan 43: Kirjassa on mukana Pablo Picasso.