Aino-Marja Räsänen: Agadirin pakolaiset!

 

Aino-Marja Räsänen

Agadirin pakolaiset

Valistus, 1963

150 s.

Kansi Maija Karma

Vuonna 1960 oli Agadirissa, Marokossa paha maanjäristys. Aino-Marja Räsänen on ottanut tuon tapahtuman teoksensa taustamotiiviksi.  Agadirin pakolaiset kertoo Honkimäen perheeestä, jonka isä Eino on ollut diplomaattina Agadirisssa, kun maanjäristys on tapahtunut. Perhe pelastuu lentokentälle, mutta isä palaa asunnolle pelastamaan palvelijakuntaa, kun jää sortuvan rakennuksen alle ja loukkaantuu pahasti. Myös perheen lapsista Antero on loukannut jalkansa ja Meiju-tytär saanut pahan aivotärähdyksen ja hermoromahduksen. Lisäksi on Martti, jota aletaan kutsua Martti-pikipääksi erotukseksi naapurin Martista, joka on Martti-Liinapää (minä luen välillä väärin: liimapää) ja Heli-tytär. Lapset lähetetään Pohjois-Suomeen toipumaan Pahnilan Kössi-sedän luokse Vasankariin. Kössi on taiteilija-vanhapoika. Tosin erään Anjan kanssa katseita luodaan puolin ja toisin. Lasten isä on joutunut jäämään sairaalaan, johon myös perheen Katri-äiti on jäänyt isän kanssa. 

- Ja joka kevät saapuu meille muuttolintuja Afrikasta, mutta eivät ne vielä koskaan ennen ole tulleet tänne talvisena pakkasyönä, hörhötti Kössi-setä. Ja kaikki toiset yhtyivät hänen nauruunsa onnellisina jos hikan unisinakin.

Sukuselvitys on hieman sekava ja mieleni tekisikin piirtää henkilöistä ihan sukupuu päästäkseni selville sukulaissuhteista, joihin kuuluu mm. Mami, josta en ole ihan varma, onko hän lasten isoäiti äidin puolelta vai isän puolelta?

Agadirin pakolaiset on supisuomalainen tarina, jossa pohjoisen perämeren seutu tulee tutuksi lohenkalastuksineen, marjaretkineen ja kivaloineen. Pidänkin teoksen nimeä hieman harhaanjohtavana tältä osin, sillä nimi saa ensilukemalta ajatukset ei niin suomalaiseen miljööseen. Tosin Maija Karman kansikuva on suomalaisista suomalaisimpia, vaikka jos ei ole teosta lukenut, niin en tiedä, tulisiko tuosta maisemasta ensimmäisenä Lapin tunturit mieleen. Teoksessa on myös pientä asenteellisuutta afrikkalaisiin nähden.

Ei tämä huono tarina sinänsä ole, joskaan en pidä sitä kirjailjan parhaimpana teoksena. Teos tuo mieleeni kirjailijan toisen Yllätyskesä-teoksen, erityisesti ullakolta löytyvien vanhojen aikakausilehtien vuoksi. Myös Antero-pojan luontoharrastus on yhtenevä Yllätyskesän eräiden teemojen kanssa, puhumattakaan pakolaisuudesta, joka sekin yhdistää teoksia, vaikka kyse on hieman erilaisista pakolaisuuksista. 

Teoksen miljöö on Peräpohjolaa, Kemi ja Haaparanta, jotka mainitaan sekä Perämeren paikkakunnat, jossa ohrarieska on perinteikästä evästä, antavat jonkinlaista opastetta siitä, millä seudulla liikutaan. Tosin minun täytyi hieman katsella karttaa, kun mietin, sijoittuuko tämä enemmän Pohjois-Pohjanmaalle vai sittenkin ylemmäksi. Erityisesti keväisen jäidenlähdön kuvaus saa ajatukset enemmän pohjanmaan suuntaan.

Suomalaisen luonnon tervehdyttävä vaikutus saa lapset toipumaan, ja kun vuosi on miltei kulunut, niin perhe on taas yhdessä ja suunta on kohden etelää ja Helsingin Kruunuvuorta, jossa isä on saanut paikan ulkoministeriössä.

--

Pohjoinen 2023 -lukuhaaste kohta 10. Pohjois-Pohjanmaalle sijoittuva romaani.

Olin sijoittamassa tätä ensin Tornionjokilaaksoon, mutta tarkistus kartasta muutti mieleni. Teoksessa mainitut Vasankari ja Onkalo löytyvät Pohjois-Pohjanmaalta. Minua sekoittaa, kun teoksessa puhutaan niin paljon kuitenkin Lapista, että tässä ilmeisesti eletään niillä rajoilla ja nimiä ei pidä ehkä ottaa ihan kirjaimellisesti, sillä teoksen Onkalo on talonnimi ja niin ilmeisesti Vasankarikin, ei paikkakunta.

Erno Paasilinna (toim.) : Lapin runot!

Lapin runot

Erno Paasilinna (Toim.) 

Kuvittanut Urpo Huhtanen.

WSOY, 1979

Sisältää runoja Pohjoisen perukoilta, moninaisia, paikallisia, alakuloisista leikkisiin. Saamelaisten joiuista nykylyriikkaan. Yhteistä kaikille kuvaus Lapin oloista ja elosta. Runot alkavat saamelaisrunoudella jatkuen kohti uudempaa runoutta. Urpo Huhtasen yksinkertainen mustavalkokuvitus luo tunnelmaa ja mukavaa paikallisväriä runojen lomaan. Itse sain ehkä eniten näistä parista Timo K. Mukan runosta. Tuo Balladi III olikin jo ennestään tuttu. Mukan kaunokirjallisia teoksia en ole lukenut ja tuskin tulen lukemaankaan. Hieman sama kuin Aleksis Kiven suhteen. En ole lukenut Seitsemää veljestä (mitä ehkä kouluaikaan jotain pätkiä), Kiven runous on tehnyt suuren vaikutuksen. 

Lapin runot -teoksessa hauska ja paikallisväriä ilmituova oli myös  Oiva Arvolan Perun kiriotus. En tiedä, olisiko oikeasti eläneen lappilaismiehen peruknirjoitus, mutta lystikäs runo kuitenkin oli tausta-aiheesta huolimatta. 

--

Pohjoinen 2023 -lukuhaaste kohta 3: Alun perin 1970-luvulla julkaistu kotimainen kirja

Tommi Kinnunen: Pimeät kuut!

 

Tommi Kinnunen

Pimeät kuut

WSOY, 2022

284 + 1 s.

 

Aina pitäisi niin paljon. Pitäisi korjata alkuviikon laskennon pistokokeet ja muistella valmiiksi sopiva runonpätkä ensi tunnin sanelua varten. Aloittaa Kalevalan päivän kuvaelma, johtokunnan mielestä pitäisi järjestää se käsityökerho. Pitäisi lähettää viesti Seijan kotiin sairauspoissaoloista sekä kehnoista kengistä. Kirjoittaa kunnanvaltuustoon. Osuuskassaan. Verotoimistoon. Nimismiehelle. Pitäisi mennä nukkumaankin jo, sillä kello on herranen aika varmasti pitkälle yli kahden. 
 

Tommi Kinnusen Pimeät kuut on omistettu väsyneille. Alaotsikkona on talvikirja. Teos on aika raadollinen kertomus kuusikymppisestä kansakoulunopettajasta, Elna Suorajärvestä, jonka terveys ei ole parhain mahdollinen. Elna on saanut vuoden pituisen pestin syrjäiselle maaseudulle. Eletään sodanjälkeisiä vuosia, pulaa on vähän kaikesta, mutta se, mikä perillä Elnaa odottaa on kuitenkin yllätys: homeinen parakki, jonka viereen tosin ollaan rakentamassa uutta koulua. Elna on väsynyt, kremppaa on vähän siellä ja täällä. Ensialkuun hän kokee ettei enää taida opettaakaan, mutta vuoden kuluessa vanha opittu taito kuitenkin löytyy. Tosin vastuksia löytyy niin johtokunnan taholta kuin suvustakin. Elna on joutunut jättämään kotinsa, kun sisko lyö ohimoon ja heittäää kimssut ja kampsut ikkunasta.

Kerronta on suoraa, rehevää ja elävää.Tarinan minäkertoja on Elna itse, joka käy elämänsä arkea päivä ja hetki kerrallaan, välillä muistellen. Paitsi äitiä, siskoa, mielessä pyörii Niilo, jonka henkilöllisyys paljastuu sitä myötä, kun kouluvuosi päättyy. Elna taistelee viimeisillä voimillaan, saa välillä voimaa ja jopa nauttii hiihtoretken voimaannuttavasta riemusta. Mutta ... kaikki päättyy. 

Teos on jaoteltu vuodenkierron mukaan, elokuusta toukokuuhun. Kesä on kauneimmillaan, kun Elna soudetaan järven yli kotikylään, mutta Elnalla on kesän valoisasta ajasta huolimatta edessään "pimeät kuut". Tietämättömyys tulevasta, toimeentulosta, asumisesta. Hän on päättänyt, että opettajaksi hän ei enää ryhdy. Se on ohi ja marssii nimismiehen kansliaan. Ilmeisesti hän aikoo pistää siskonsa lujille kotimökin ja perintöjen suhteen, mutta muuten teos jää kovin avoimeksi.

Minua kiinnosti tämä teos lähinnä kansakoulukuvauksena ja opettajan työn kuvauksena, koska sukututkimuksen myötä minua on aihe sattuneista syistä kiinnostamaan. Kyllähän tässä ajankuvaa tuli, Teos sijoittuu Pohjoiseen Suomeen. En oikein tiedä, kun puhutaan rajaseudusta ja saa kuvan lähinnä itärajasta, mutta Oulu on kuitenkin länsipuolella, että kuinka laajalla alueella Lappia tässä kuljetaan. Lukujen alussa on erilaisia kansakouluopetukseen ja Elnan elämänkuvioihin liittyviä juttuja. Taustatyötä on ilmeisesti tehty. Minua kuitenkin mietityttää, voiko se olla todella ollut näin kurjaa, sodanjälkeen kansakouluelämä. Myös tuolloinen verotus pistää mietteliääksi. Erään luvun alussa olevan kuitin mukaan Elnan palkka oli 

15 699,58 mk, josta tulo- ja omaisuusveroa 11597,18.

Sehän on n. 74 %. Onko verotus ollut todella noin kamalaa? Olisi hauska tietää, mihin tämä laskelma perustuu, sillä liitteissä ei mainita mitään verotuksellista lähdettä.

Kuvaavaa ristiriitaisuutta:

Lanka on olematonta, hyhmeisen veden väristä. Liian paksuakin...

Vaikka teos oli jäntevästi kerrottu ja myötätuntoisesti vanhoja, väsyneitä, elämän kuluttamia ihmisiä kohtaan, niin minä en tykästynyt Elnaan. Karvani nousivat pystyy lopussa, ja olisin toivonut kirjailijan päätyneen toisenlaiseen ratkaisuun kuin mihin Elna päätyi. Oli se sitten kuinka todellista ajankuvaa mitä olikaan. Hyi hyi, Elna, minkä teit!

--

Kirjaluotsi: "Pimeät kuut on vangitseva tarina persoonallisen naisopettajan haasteista sotien jälkeisessä Suomessa ja vaikuttava aikalaiskuvaus jälleenrakentamisen ajasta poltetussa Lapissa."

Kirsin Book Club:  "Tommin oma ääni puski paikoitellen voimakkaasti lävitse. Useammin väsymyksen kuvaus kuitenkin tavoitti Elna Suorajärven ajattelun ajattomasti."

Erkki Lahti: Vain koira kaverina!

 

Erkki Lahti

Vain koira kaverina

Myllylahti, 2023

175 s.

Aloitus: Äitienpäivän aamu oli kaunis, aurinko jo korkealla ja järvenpinta peilityyni, kun meloin verkoilta rantaa kohti.

Kahdeksantoista lyhyttä tarinaa, jossa suomalainen luonto näyttää parhaimman puolensa yksinäiselle erämiehelle koiransa kanssa. Välillä seuraakin löytyy ja tarinoitsija toinenkin. Hieman erikoisempi ja historiallisena juonteena uteliaisuutta kutkuttava on tarina Fritz Remmlerin kotkat. Tarina saksalaisesta miehestä, joka ennen ja sodan (II maailmansota) asui jossain Kainuun seutuvilla ja metsästi susia kotkien avulla. Ilman tätä historiallista kertomusta novelleissa käsitellään mm. telkkäpoikueen  kuoriutumista ja vesillelähtöä, teeren ja riekonmetsästystä ja minkkien kalavarkkauksia. Suurimmaksi osaksi ollaan kuitenkin kalavesillä. 

Kerronta on sujuvaa ja luontevaa erämiehen arjen kuvailua, hieman sivutaan kotioloja, perhettä, muistellaan aiempia vaelteluja pojan kanssa. Uskottavaa kaikin puolin. No, kyllä minä hieman jäin mietteliääksi tässä kohtaa:

Sisälle palattuani kaadoin kahvipannuun vettä ja sytytin keittimen. Nosteltuani eväitä pöytään jäin istumaan pöydän ääreen ja odottamaan veden kiehumista, samalla ulos järvelle katsellen. Pian silmäni erottivat rantavedestä pari tuikkirengasta. Niiden hävittyä ilmestyi viereen uusia... ja taas uusia. Pinnassa ui kaloja. Loputkin unet karisivat silmistäni, kun seurasin kalaparven liikkuvaa ruokailua rantaviivan tuntumassa.

Täytyy todella olla hyvä kaukokatse, jos pystyy ikkunasta näkemään rantaveden pikkukalojen pyörteilyn. No, en tiedä, kuinka kaukana asumus oli rantaviivasta...

Myös sääolot pistivät mietteliääksi

Aprillipäivä oli jo ovella, kun viimein lähdin käymään järvellä, joka oli syrjäisen sijaintinsa vuoksi minulle entuudestaan vieras. Keskipäivä oli jo takana - olin kuullut siian syövän iltapäivällä josku hyvinkin - viritellessäni välineitä tuulisella jäällä. Kairasin heti ensimmäiseksi useita avantoja valmiiksi välttääkseni arkojen siikaparvien pelottelua enää myöhemmin.

Kyllä näitä luki iltasella ihan mielenkiinnolla. Omiin lukutottumuksiini hieman erilaista vaihteeksi.

Oudompaa sanastoa: mormyska

--

Veikko Haakana: Unien kirja!

 

Veikko Haakana

Unien kirja

Karisto, 2011

200 s.

Kun Vekku oli aivan pieni mutta emosta jo vieroitettu, kanneksin sitä repussa kesäisillä retkilläni. Hilla-, sieni- ja puolukkaretkillä se oli aina mukana ja oppi varhain jänkien ja metsän hajut. Myös tammukkapuroilla se kanssani kulki ja oppi selviytymään vaikeisa pounumattäiköissä ojankorvissa omin neuvoin. Jokaisella yhteisellä retkellämme se oppi kokemastaan ja piti myös oppinsa muistissaan. Siitä kehittyi kylän paras lintukoira, ja niin hyvä se lopulta oli, että minua kadehdittiin sen tähden. Minua kadehdittiin siksi, että hyvän koirani avulla sain niin paljon saalista, metsän kanalintuja riekosta aina suuriin ja painaviin ukkometsoihin --- Sain metsän riistaa enemmän kuin toiset, ja vaikka yritin pitää saaliini salas, se tuli tietoon. Niin iti ja versoi kateus  ihmisten mielissä. Kun kateelliset ihmiset eivät minulle itselleni mitään voineet eivätkä voineet kateuden kasvulle itsessään, joku heistä oman kateutensa myrkyttämänä pahoinpiteli koirani hengiltä.

Sydäntäsärkevä oa Vekku-koiran kohtalo. Myrkyistä pahinta kateuden vihreä happo. En yhtään ihmettele, että kirjailija yhä uudestaan jauudestaan näkee unta erätoveristaan. Veikko Haakanan Unien kirja käsittää neljä erilaista unta, unta, jotka toistuvat yhä uudestaan ja uudestaan. Itsekin näen unia, joiden teemoissa on toistuvia asioita. Se, millä tavalla ne liittyvät elettyyn elämään onkin sitten eri asia. Veikko Haakanan Unien kirja valottaa jonkin verran unien mystista maailmaa ja sitä, millä tavalla eletty elämä, koetut tilanteet saattavat vaikuttaa yölliseen unimaailmaan.

Kerronta on sujuvaa, mutta unien tapaan hieman mystista, surrealistista. Unet ja todellisuus liippaavat toisiaan ja risteävät kerronnassa ja välillä miettii, kertooko kirjailija nyt todellisesta elämästä, kunnes tulee huomautus: "valveilla ollessa" tai "siinä unessa". Hyvin kiehtova teos, jossa on myös paljon luonnon merkityksellisyydestä ihmisen hyvinvoinnille. Todella syvällistä kerrontaa, jossa on niin lyristia kuin prosaistiakin. Karua kauneutta, riipaisevaa kolhiintuneisuutta ja ymmärtävää elämän filosofiaa, puhumattakaan perimmäisistä elämän arvoista.

Kun polku on löytynyt, kiitän sitä vanhaa petäjää siellä kummulla siinä unessa. Valveilla kunnoitan ja kiitän kaikkia vanhoja puita ja erityisesti petäjiä. Kun olen kulkenut niiden ohi monilla metsäretkilläni, olen muistanut taputtaa niiden runkoja, muistanut kiittää sillä tavalla sitä unipuuta, erästä todellista puuta, kaikkia puita, koko puukansaa... Nyt vanhana istuksin kesäisin usein asuinalueeni laidalla kasvavien järeiden mäntyjen juurella. Tuntuu, että sellainen istuminne parantaa selän kipua ja hartioiden pakotusta.

..

Teoksessa on paljon sanastoa, joka lienee erävaeltajille, Pohjoisen asukeille tuttua, mutta minulle tuntematonta, kuten kynsitulet. Kertoisikohan joku, mitä sillä tarkoitetaan.

---

Helmet 2022 kohta 20. Kirjan hahmoilla on yliluonnollisia kykyjä. Unessa voi omata monenlaisia kykyjä

Salme Setälä: Hiihtolomien hiihtoloma!

 

Salme Setälä

Hiihtolomien hiihtoloma

Otava, 1947

201 s

Kansikuva: Helmiriitta Setälä

Tämän hauskan ja menevän koululaiskertomuksen päähenkilö on Leena, jonka helsinkiläiseen perheeseen kuuluu äidin ja isän lisäksi veljet Pentti ja Jorma. Leena käy yhteiskoulua ja hänen koulutovereistaan tässä tarinassa on osatekijöinä luokkatoveri Olli ja Jonkin verran vahempi Annikki.

Tarina saa alkunsa, kun porukan hiihtolomasuunnitelma Pallakselle lähdöstä tuntuu kariutuvan rahanpuutteeseen. Hiihtoloma Helsingissä ilman lunta ei ole hiihtoloma eikä mikään. Sitten kuitenkin heitä onnistaa raha-arvan muodossa, johon olemassa olevat varat käytetään. Pallaksen matkasta tulee kuin tuleekin totta. Kaikki, paitsi kotiin jäävä isä lähtevät matkaan kohti Pohjoista.

Kerronnallisesti tämä on kirjeromaani. Leena kirjoittaa kirjeitä hiihtolomapäivistään serkulleen, jolta on saanut lahjaksi sinistä kirjepaperia. Teksti on sujuvaa, nokkelan lennokasta ja arkipäiväisen menevää ja elämänmakuista. Ei keinotekoista sanakikkailua. Kirjemuoto tosin jättää kysymään, eikö päiväkirjamuoto olisi ollut yhtä hyvä. Varsinaiseksi kirjeenvaihdoksi tätä ei voi sanoa, sillä vastakirjeeseen viitataan vain kerran alkupuolella eikä kirjetoverin ajatuksista puhuta mitään.

Pallaksella lapset kohtaavat hiiihdonopettajan, joka opettaa heille kaikki mäenlaskun niksit ja saa Annikin sydämen tykyttämään vähän normaalista poikkeavalla tavalla. Maantiedekin tulee osin tutuksi, kun Pallaksen kaikki huiput, kerot käydään läpi, siitä korkeimmasta Taivaskerosta puhumattakaan.

Kirjailjan alkulauseessa sanotaan, että tämä on kirjoitettu ennen sotia, jolloin "kaikki olivat iloisen edesvastuuttomia ja hauskan huolettomia." Jotain tästä huolettomuudesta kertoo perheen suhtautuminen Hotellissa alkaneisiintapahtumiin Siellä hiippailee varas ja varkaudesta joutuu epäillyksi Leena, jolle hotellin emäntä vihjailee epäilyjään. Syynä se, että Leena on toivonut hotellin vastaaottovirkailijan kaunista hautalöytösolkea itselleen. Lisäksi Leena on erehdyksessä astunut vieraaseen huoneeseen ja pusertanut nyrkkiään. Leenalla on paha luonne siinä mielessä, että kun hän ärsyyntyy, hän jäää puhumattomaksi. Varkaudet selviävät vasta viimehetkillä ja sekin ihan sattumankauppaa ja onnekkaasti, vaikka Leenalle olisi voinut käydä tosi pahasti. 

Pidin siis kerronnasta, vaikka minua hieman mietitytti kuvaus postiauton noususta tunturinrinnettä ja postin heittämisestä hankeen tai pistämisestä ojennettuun kepinnokkaan. Kerronnassa on kaiken kaikkiaan pientä satiirinmakua tai miksi sitä sanoisi. Ei siis kaikki niin vakavasti otettavaa ja faktatietoa, vaan nuoren ihmisen hersyvää kielenkäyttöä. Mielenkiintoinen, kenties ajalle tyypillinen oli myös kuvaus kansallispukuisista hotellivirkailijoista. 

Sen sijaan en pitänyt maininnasta, jossa kuvattiin Lapin alkuperäisasukkaita "että heidät olisi sellaisinaan voinut viedä Kansallismuseoon." Kuvastanee kuitenkin aikansa ajattelua, mutta on ikävästi pistävä piikki muuten mukavan kerronnan lomassa.

Erityismaininta näistä kerronnallisista elementeistä:

"puhelinpylväät laukkaavat ohitse kuin viuhkot varsat"

"Ja meni ehtoo ja tuli aamu, uusi matkapäivä."

--

Helmet 2022 -lukuhaaste kohta 38: Kirjassa toteutetaan unelma tai haave

Markku Välitalo: Hiljaisilla havumailla!

 

Markku Välitalo

Hiljaisilla havumailla

Omakustanne, 2020

Markku Välitalo on Posiolta kotoisin oleva luontovalokuvaaja, eräkirjailija,  "Luontokuvaus on biologin koulutuksen saaneelle elämänihmettelijälle ennen kaikkea tutkivaa seikkailua, näkemistä ja oivaltamista", kirjoittaa Välitalo teoksensa syntytaustaa. Ja todentotta, Hiljaisilta havumailta -teos tarjoaa  upean kuvamatkan halki pohjoisen luonnon. Kuvien lomassa pääsee tutustumaan luontokuvaajan arjen elämään ja ajatuksiin, konttaamaan jyrkkiä kivisiä rinteitä kuvakulmia etsien aina hyiseen pulahtamiseen keväisillä jäillä. 

Itselleni koskettavinta teoksessa on alun mustavalkoiset lapsuuskuvat ja maisemat, jotka esittelevät kirjailijan taustaa.

"Kesä siivilöityy lehtien läpi. Humisee. Metsätähdet nukkuvat yhä aamu-untansa ketunleipien vierellä. Kielellä maistuu kolmilehden kirpeä happamuus. Metsäimarre hengähtää makeasti. Pajulintu viipyy hetken pensaassa ja nappaa vihreän toukan. Sen surumielisen laulun opin tuntemaan alkukesällä. Monet muut metsän laulut ovat vielä arvoituksia. Varpaissa ja nilkoissa kutittavat variksensaappaat. Jalkapohjissa pistelee erillinen sänkiheinä. Törmän yläpuolella navetan ovi kolahtaa tutusti. Äiti päästää lypsetyt lehmät laitumelle. Hely ja Kalinka ammuvat helpottuneina kevemmin utarein. Lähinaapurista kantautuu liipan kalkutus."

Koskettavia, ajatuksia herättäviä ovat myös valokuvat moninaisuudessaan. Niitä katsellessa syntyy mielikuvia. Syksyisen suon lämpimät maanvärit ja talvisen luonnon tykkylumipeitteiset puut jäähileineen luovat ainutlaatuisen tunnelman ja elämyksen, jossa kuvaajan ajatusmaailma kohtaa katselijan ajatusmaailman. Voi olla, että katselija näkee kuvissa jotain muuta, mitä kuvaaja on nähnyt, mutta ilman että olisi välittänyt oman ajatuksensa ja näkymänsä katselijan nähtäväksi, ei katselijakaan olisi saanut kokea sitä elähdyttävää hetkeään luonnon majesteettiuden ja leikillisyyden äärellä. 

Upea, hieno teos, jota voi lämpimästi suositella vaikkapa lahjaksi luonnonystävälle,  taiteilijalle inspiraatioksi tai pohjoisesta poismuuttaneelle muistoksi kotiseutujen avarista maisemista. Kirjaa  voi tilata tekijältään: markku . valitalo @ gmail . com. 

 

 

Pieni yksityskohta teoksen moniulotteisesta kuvatarjonnasta.Itselleni tuli tästä tykkylumikuvasta mieleen jäätelötötterö. Lieneeköhön kuvaaja itse ajatellut jäätelötötteröä kuvatessaan tätä maisemaa?

----

Kirkko ja kaupunki -lehden lukuhaaste kohta 45: Kirja, jossa on kuvia.

Inkeri Taube: Tunturimajan tyttö!

Inkeri Taube

Tunturimajan tyttö

Gummerus, 1944

189 s

Päähenkilö Anna-Liisa Paja, joka kuvaa itseään seuraavasti: "Olen 160 cm pitkä, vaalea permanenttini on otettu vuoden takuulla ja kenkäkaupasta hankin tavallisesti 37 numeron jalkineita." Ei mikään tavanomainen päähenkilön kuvaus, ei lainkaan. Anna-Liisa on juuri kirjoittanut  ylioppilaaksi, mikä on hänen mukaansa autuaallinen olotila. Ei niin tavanomaiselta kuulostaa myös Anna-Liisan kysymys äidiltään: "Ovatko asiat päin pyttyä, äiti muori?" Äidin mielestä tyttären kieli on huolimatonta ja no, onhan se aika rempseätä.  Anna-Liisan äiti on syntyään Groscreutz ja tullut perheensä hylkäämäksi, koska on avioitunut suomalaisen Kustaa Mauri (vai oliko se Mauri Kustaa) Pajan kanssa. 

Anna-Liisalla on poikaystävä Björn. Anna-Liisa lähtee kesäksi kirjanpitäjän ja talousvastaavaksi Pohjoisen tuntureille, pieneen lomahotelliin, jossa hän tutustuu Gertiin, joka on karannut miehensä luota eikä aio palata, jos mies ei itse tule häntä hakemaan. Tunturihotellia pitää yksinhuoltaja, leskirouva Pörö. Hotelliin saapuu myös Anna-Liisan pikkuserkku, tohtori Georg Grosscreutz, jonka suhteen Anna-Liisa on vähän hakusalla, tykätäkö miehestä vai ei.

 Kirja sijoittuu ajallisesti vuoteen 1939. Viitteitä todellisuuteen on maininta Inkerin veljen Jarmon osallistumisesta Linnoitustöihin ja sodan uhka, mikä kirjan lopussa onkin jo käynyt toteen. En kuitenkaan osaa tätä oikein täysin realistisena pitää miljööltään. No, maantieteellisesti kyllä, tässä mainitaan ainakin Kaunispää, Petsamo, Kolttaköngäs. Anna-Liisan perhe asuu Haminassa ja pikkuserkku, josta lopulta  tulee tuttavallisesti Jyri, asuu  Kulosaaressa. Maantieteen ohella miljöökuvaus luonnon osalta on upeaa.

"Syksy pyrkii valloittamaan Lappia hitaasti, mutta varmasti. Se alkaa tunturien laelta, riipii viimeisistä tunturikukista terälehdet ja riepottelee siemenet pitkin rinteitä palvellen siten luontoa puutarhurina. Sitten se siirtyy laaksoihin ja koskettaa hyisillä sormillaan koivujen latvoja --- --- On niin kevyt ja hyvä hengittää! Yksinäinen retkeilijä unohtuuu keron laelle uneksimaan värien, viivojen ja ajan sopusoinnusta. Vain se, joka kokonaan antautuu luonnon armoille, voi imeä itseensä kaiken sopusoinnun, minkä jumalainen rytmitaju on luonut. Rinnassa herää luomiskaipuu. Olisi suurta voida sanoin ja poljennoin kertoa siitä, mitä silmä, korva ja sieraimet voivat aistia. Mutta kukapa pystyisi pukemaan sanoiksi sen kaipuun, mikä kuuluu kurjen kirkunassa, silloin kun se jättää suosaarekkeella olevan kesäisen kotinsa, tai kurmitsan valituksen, kun sen on levitettävä siipensä ja suunnattava matkansa etelään."

Todellakin pidän tästä luonnon kuvauksesta. Ja tuo määrite, jumalainen rytmitaju on erikoinen. Se tuo aivan uudenlaisen näkökulman jopa raamatulliseen luomiskertomukseen.

Mutta siis se realistisuus. Todenmukainen ja aito miljöö saa pienen kolauksen, kun aletaan puhua kuinka tunturimajalla vierailee Ruotsin (?) prinssi, jonka nimeä ei osaa yhdistää historiaalliseen kuvioon tai Persian prinssin vierailu, mikä kuulostaa vielä utopistisemmalta. Persiaahan ei enää vuonna 1939 tunnettua Persiana vaan Iranina enkä tiedä, onko sieltä tehty vierailuja noihin aikoihin. Nämä pari mainintaa veivät miljöökuvauksen vähän sivuteille. Myös aatelisuuden merkittävyys noihin aikoihin on hieman kysymyksenalainen. Vieläkö sillä oli painoarvoa sodan alla? Kaiken kaikkiaan siis fiktiivinen tarina jota voisi kuvata todella ja pilvilinnoilla. 

Ei kuitenkaan mitenkään huono kirja. Oma teokseni on kirjastonpoistokappale, antikvariaattiostos, josssa ei ollut kansipapereita. Löysin kuitenkin kansipapereista kuvan netistä, tulostin sen ja tuunasin kannet omanlaisikseen. Kansipaperien suunnittelijasta en tiedä, mutta hienoa työtä hän on tehnyt.

Intertekstuaalisuus:

Pajan perheellä on kissa, jonka nimi on Katinka Rabe. Jolla kuitenkin tunnutaan viittaavan historiallisuuteen ei niinkään kirjallisuuteen.

...

Tällä mukana

Pohjoinen-lukuhaasteessa kohta 20: pohjoista luontoa kuvaava kirja

Joken rauhanhaasteessa   Talvisota oli kuitenkin eräällä tavalla toisen maailmansodan sivujuonne

Martta Kaivola: Maaret!

Martta Kaivola
Maaret
Kuva ja Sana, 1959
112 s.



"Rakkautemme oli valo meissä. Se oli myös tuli, jonka nyt olin oppinut tuntemaan."

Maaret on kertomus Pohjoisen tytöstä Maaretista. Eräänä juhannuksena hän tapaa miehen, opettajaksi opiskelijan. Kaksi toisilleen vierasta nuorta tuntevat vetoa toisiinsa ja ajan kuluessa he menevät naimsiin, sittenkun mies on jo valmistunut ja saanut paikan opettajana. Kauan ei onni kuitenkaan kestä, mies jää junan alle ja Maaret jää leskeksi odottaen ensimmäistä lastaan. Alkuluku on vain johdantoa varsinaiseen tarinaan, kun Maaretia tulee tapaamaan tuttu nainen, joka aikoo jättää miehensä ja muuttaa ulkomaille. Maaret muuttaa etelään, Helsinkiin tätinsä luokse.  Helsingissä Maaret yllättäen tapaa Einarin, tuon vaimonsa hylkäämän ja he alkavat seurustella. Eero-pappi ei tykkää tilanteesta ja varoittaa Maaretia, mutta ei Maaret kuuntele. 

Maaret on hieman erikoinen tarina rakkaudesta ja pettymyksestä ja unelmista. Kuvan ja Sanan julkaisemaksi teokseksi jopa erityisen filosofinen enempi kuin teologinen, vaikka teologiaakin sivutaan. Tarinan kertojaminä on Maaret, miljöö vuoroin etelän kaupunki Helsinki, vuoroin pohjoisen seudut, jossain Lapin tuntureilla. Kiehtovinta kerronnassa onkin pohjoisen luonto ja tarusto. Draamaakaan ei puutu, sillä Maaretin ajatusten lomassa kulkee muutama muukin elämänkohtalo. Tämä oli toisaalta erilaisuudessaan hyvinkin kiintoisa teos, toisaalta hieman vaikeatajuinenkin tuon filosofisen otteen takia. En tainnut ihan kaikkea kirjailijan ajatuksenjuoksua ymmärtää.

Kummallisuus:
"katsoi niin, että pari vihreää hammasta näkyi" Mitä iihmettä? Miksi hampaat olisi vihreitä? Ymmärrän, jos puhuttaisiin keltaisista, mutta vihreät... ihan on outoa.

Sanonta:
"Katoaa se kuiva roska hännästä"

Lapin luonnon lumoa, kuin satua:

- Lapin kesä loppuu, kesä loppuu, ei ole lämmintä nuppujen aueta.

- Kyllä kerkiää, kyllä kerkiää, kun kiirettä pitää, lohdutti vieressä lämmin ja äidillinen pihlaja. Ja tuoksui vieläkin makeammin ihan muuttui äiteläksi, kun tahtoi niin ylettömän tuoksuva olla - Ja valloittaa ilmankin, niin kuin se nyt yhdelle kuuluisi, tuumaili lapinkello närkästyneenä, mutta vain itseksensä, sillä hienolle kukalle kuuluu tuntea asemansa, eikä se koskaan ala kilpailla toisten kansa. Sillä jokaisena kesänä se tulee huomatuksi: aina niin kuin taivaasta tipahtaa tänne tuntematon ihmimen, joka pysähtyy kävellessään, ottaa askeleen taaksepäin ja huudahtaa: - Katsokaa, mikä kello! Mikä hieno sini ja erikoinen keltainen yhdessä. Ja sen tuoksu!

Tällä mukana Pohjoinen-lukuhaasteessa kohta 2: filosofinen kirja

Salme Setälä: Ailan uusi sisko!

Salme Setälä
Ailan uusi sisko
Otava, 1952
192 s,








Alkulause: Aila istui arkihuoneen ikkunan ääressä ja tirkisteli ulos.
Loppulause: Mutta sitä ennen hän tahtoi oppia paljon, jotta hänestäkin olisi hyötyä tässä elämässä.

Aila on helsinkiläisen insinööriperheen 14-vuotias tytär. Eletään nelikymmenluvun loppupuolella. Sota on ohi. Ailan kodin ikkunoita, osaa niitä peittää vielä pahvit, sillä pommit on rikkoneet ikkunoita, joista vain osa on ehditty korjata. Ailan pikkkusisko Anneli on kuollut keuhkokuumeseen kylmettyessään sodan aikana pommisuojassa. Aila on tämän vuoksi alakuloinen ja äitinsä on tästä syystä huolissaan. Perhe päättää ottaa kasvattilapsen.

Perheeseen tulee 11-vuotias Maarit Torikka Kemin takaa Pohjoisesta. Maaritin isä on kuollut astuessaan miinaan ja äiti on sairastunut ja kuollut hänkin. Maarit on kahdeksanlapsisen perheen viides lapsi. Maarit on pohjoisen maaseudun lapsi ja tottuminen pääkaupunkilaiseen hienostoelämään ei suju oikein hyvin.Vaikka on kevät ja lukukausi jo puolivälissä, Maarit laiteaan kansakoulun kolmannelle luokalle.  Maarit on hyvä käsitöissä ja liikunnassa, mutta muuten ei koulunkäynti oikein suju. 

Ailan uusi sisko on ihan luettava tyttöjenkirja. Hieman minua kuitenkin kaihertaa jokin rivien välissä oleva, jota on vaikea pukea sanoiksi. Maarit kuvataan lyhyeksi, tummatukkaiseksi, posket neliskulmaiset - hänessä ajatellaan olevan lappalaista perimää. Maarit ei tykkää että häntä kutsutaan lappalaiseksi.

Aila uusi sisko on aika kasvatuspainotteinen kirja. On lunttaamista, varastamista, hienoja ja sivistyneitä tapoja versus huonot tavat.  Koulunkäynti on tärkeää, ja tieto on valtaa, Jos ei ole tietoa ei pääse eteenpäin. Vaikka tämä onkin ihan luettava, on tässä myös hienovaraista sormella osoittelua, josta en oikein tykkää. Maarit tekee kaikenlaista, Ailan tekemisiä ei paljonkaan kuvata. Maarit on maalta ja hänen voi odottaa tekevän kaikenlaista -ajattelu rivien välissä on luettavissa rivien välissä, ainakin minun lukutavassa ja ajatuksissa. Tosin maaseudun kuvaus ja Maaritin rakkaus kotiaan kohtaan kuvataan myönteisenä, eli siis, vaikka kirjassa onkin vahva kaupunkilaisuus - maaseutu vastakkainasettelu ei kaupunkioloja kuvata ainoana autuaaksitekevänä.

Loppuhuipennus tapahtuu, kun Maarit päättää matkustaa takaisin pohjoiseen omaan kotiinsa. Sattumalta kuitenkin insinööri Nortia sattuu paikalle ja selvittää asiat oikealle tolalle. Ailakin huomaa, kuinka ikävä hänen olisi tullut jos Maarit olisi lähtenyt pois.

Ei kovin huono kirja, mutta ei niin hirmu ihanakaan. Ajankuvana ja sodanjälkeisen elämän kuvaajana ihan menettelevä.