Kate Morton: Hylätty puutarha!

Kate Morton

Hylätty puutarha

Alkuteos:  The Forgotten garden

Suomennos: Hilkka Pekkanen

Bazar, 2014

669v + 3 s.

"Päätös oli kuitenkin Hughin, ja hän oli sen tehnyt. --- --- --- Sitten Hugh johdatti Nellin istumaan kaatuneen eukalyptuspuun rungolle, sileälle ja valkoiselle, istuutui viereen ja kumartui kuiskaamaan tytön korvaan. Hän siirsi eteenpäin salaisuuden, jonka hän ja tytön äiti olivat säilyttäneet seitsemäntoista vuotta.Odotti oivalluksen värähdystä, hienoista ilmeen muuttumista, kun sanoman sisältö menisi perille. Katseli, kuinka Nellin maailmalta putosi pohja ja kuinka se ihminen joka Nell oli ollut katosi yhdessä hetkessä."

Hylätty puutarha on kertomus Nellistä, joka saa kuulla, että hän ei olekaan Hughin ja Lilin lapsi, eikä hänen sisaruksensa olekaan hänen verisiskojaan. Hän saa kuulla olevansa adoptoitu, tai ei oikeastaan edes adoptoitu, vaan löytölapsi. Uutinen vie pohjan Nellin elämältä ja hän alkaa pohtia, kuka hän on, mistä hän on tullut, mihin hän kuuluu?

Hylätty puutarha on Nellin tarina, mutta se on  myös Elizan ja Cassandran tarina. Cassandra on Nellin lapsenlapsi, mutta kuka on Eliza - Kirjailijatar? Tarina ei kulje eteenpäin kronologisesti, vaan polveilee eri vuosikymmenillä ja vuosisadoilla, vuosituhansilla. On  vuosi1913, vuosi 2005 ja vuosi1975, on Australia ja Englanti, Brisbane ja Lontoo,  ja on salaperäinen Blackhurstin kartano ja Rantatalo Cornwallissa.

Hylätty puutarha on tummasävyinen tarina menneisyyden ja tulevaisuuden risteyksessä. Voiko olla tulevaisuutta ilman menneisyyttä? Voiko katsoa eteenpäin, jos ei tiedä, mitä on takana?

Kiinnostukseni tähän kirjaan heräsi Matkalla mikä mikä maan Annan postauksesta, jossa hän tuo esiin intertekstuaalisuuden Frances Hodgson Burnetin Salaiseen puutarhaan.  Hylätty puutarha onkin  sidoksissa kyseiseen teokseen ja silti - ainakin omasta mielestäni - kaukana siitä. Yhdistäviä tekijöitä toki on: salaperäinen kartanomiljöö, orpolapsi, suljettu salaperäinen puutarha, sairaus ja terveys. Yleissävyltään teokset ovat kuitenkin hyvin erilaiset. Rakastan Burnetin Salaista puutarhaa ja sen elähdyttävää tunnelmaa, jossa tummat sävyt taittuu valoon. Mortonin Hylätyssä puutarhassa  puutarhalla on toki elähdyttävä merkitys, mutta tarinassa on niin sairaita teemoja, että yleissävy vie eri suuntaan. Siinä, missä Burnetin Salainen puutarha on todellinen hyvän mielen kirja on Mortonin Hylätty puutarha vain kalpea varjo, jännittävä, romanttinen kudelma, joka jättää jälkeensä vahvan tunnelman jostain, mikä sekä hyytää että saa huokaisemaan helpotuksesta, kun tarina on loppu.

Ei tämä huono kirja ole. En sitä sano. Hyvin kerrottu, vahvasti lukinsa mukaan ottava, ei kuitenkaan mitään lastenkirjallisuutta. Mitä eniten kummastelen ja mistä olen eri mieltä, on kirjan tarinat, jotka ovat tarinoita tarinassa. Lastensaduiksi niitä tässä teoksessa mainitaan, mutta minusta ne ovat kaikkea muuta kuin lastentarinoita. Paremmin mieltäisin ne allegorisiksi novelleiksi. En ole koskaan oikein pitänyt Grimmin saduista ja Grimmin satujen julmuus ja pelottavuus onkin hyvin vahvasti läsnä Elizan elämässä ja mielikuvituksessa. Se, että pieni tyttö tarinoi Viiltäjä-Jackista ja leikkii pikkuveljensä kanssa tältä nimen saanutta leikkiä on minusta kaikkea muuta kuin lumoavaa satua. Siinä on jotain sairasta ja epätervettä. Eliza ei kuitenkaan ole henkilögallerian sairain ja epätervein. Sairaat ja epäterveet piirteet rasittavat vähän yhtä ja toista kirjan henkilögalleriassa, jos kohta kuitenkin tässä tarinassa on ne "konnat ja sankarit".

EDIT: Jostain syystä minulle tulee tästä kirjasta enemmän mieleen Agatha Christien Väärän vänkyrä talo ennemminkin kuin Burnetin Salainen puutarha. Näin siitä huolimatta, että kyseessä ei ole dekkari eikä varsinaisesti rikoskirjakaan. 

Kaiken kaikkiaan siis tämä teos on ajatuksia herättävä niin hyvässä kuin pahassa. 

Kirjassa on viittauksia moniin kirjailijoihin ja kulttuuripersooniin ja en lukiessani voi olla miettimättä, onko jotkut kirjan henkilöt ehkä todellisia? Ilmeisesti näin ei kuitenkaan ole. Tämä mielikuva todellisuudesta voidaan kuitenkin katsoa kirjailjan taidoksi ottaa lukijansa ja kerronnallisesta lahjakkuudesta.

Sinikka Soila: Tuulikki Tuuliainen!

Sinikka Soila
Tuulikki Tuuliainen
Gummerus, 1948
136 s.

Koko suven alkupuolen myrsky kaihtoi Suomen rannikkoja - mutta se olikin vain 'tyyntö myrskyn edellä' , kuten vanha kalastajavaari Tuomo oli ennustanut harmaapartaista päätään pudistellen. Heinäkuun lopulla myrsky puhkesi yllättäen. Koko vuorokauden ajan vihan voimat olivat vallalla merellä, joka näytti liikehtivän pohjamutiaan myöten. Rannalla tuuli raastoi puista oksia ja tupien  katoista päreitä, se tuntui haluavan pyyhkäistä kaiken elämän saarelta ja tehdä siitä aution kallioluodon. Sei kuitenkaan onnistunut aikomuksessaan, ja aamun tullen se väsyi riehumaan, tuli katumapäälle ja puhalsi mustat myrskypilvet pois.

Päiväkirjamuotoon kirjoitettu tarina, joka muistuttaa pieneltä osin Martha Sandwall-Bergströmin Gulla-kirjoja, mutta vain pieneltä osin, löytölapsitarinan osalta. 

Tarinan päähenkilö on Meri Tuulikki Saarikko, joka on löydetty myrskyisenä päivänä pienestä veneestä jossain päin Suomenlahden rannikkoa. Tuulikki alkaa pitää päiväkirjaa 16-vuotiaana, mutta kirjoittaa päiväkirjaansa ensin myös vuodentakaiset tapahtumat, jolloin hän 15.vuotispäivänään saa kuulla kasvatusvanhemmiltaan että hän onkin löytölapsi. 

Tuulikilla on sisko Elsi, joka on viimeisellä luokalla yhteiskoulussa. Elsi tähtää lääkäriksi. On vakaa ja harkitseva luonne. Tuulikki on unelmoiva taiteilijaluonne, joka opiskelee koulun ohessa musiikkia. Tuulikilla on myös ystävä, Irina ulkomailla, joka on palaamassa Suomeen ja aloittamassa opiskelut toisessa koulukaupungissa kuin aiemmin. Tuulikki haluaisi myös vaihtaa koulua samalle paikkakunnalle ja kuinka ollakaan, asiat järjestyvät. Tuulikki ja Elsi saavat täysihoitopaikan Vaahteramajassa, jonka naapuristossa on autio talo. Tämä autio talo näyttelee sittemmin tärkeää roolia Tuulikin elämässä, mutta ennen sitä Tuulikki tutustuu Annikki Nuotioon ja ehtii tapahtua kaikenlaista.

Tuulikki Tuuliaisessa on pientä ennalta-arvattavuutta, mutta ei niin pahasti, että lukuhalut menisivät. Koululaistarina, jossa ei kuitenkaan juuri kuvata koululaiselämää, vaan sitä, mikä tapahtuu koulun ulkopuolella, yksityiselämässä ja ajatuksissa.

Muutamia huomioita:

Päiväkirjan pitäminen on miellyttävä tapa kehittää kirjallista ilmaisukykyä.

Veljeke, outo sana, ilmaisu kun puhutaan veljestä, vaikka tässä vaiheessa Tuulikki jo tiesi, että kyseessä ei ollut oikea verisukulainen, mutta ensilukemalta tämä muoto kuulosti minulle uudelta ja oudolta.

Yasunari Kawabata: Kioto!

 

Yasunari Kawabata

Kioto

Suuri Suomalainen kirjakerho, Otava 1972

Ilmeestynyt ensimmäisen kerran suomen kielellä Kustannusosakeyhtiö Tammen kustantamana 1968. Suomentanut Eeva Liisa Manner

Alkuteos: Kioto

198 s. 

Alkulause: Chieko näki orvokkien puhjenneen vanhan vaahteran runkoon.

Kaksi viimeistä lausetta: Kevyttä vitilunta putoili ohimoille Chiekon hiuksiin ja suli samassa. Mutta kaupunki oli vielä syvässä unessa.

Kirjallisuusviite: Jiro Osaragi Kiehtova Kioto. "Setrimetsä, josta pohjoisvuoren puu saadaan, vihreät latvat, jotka näyttävät kannattavan pilviä, punertavina hohtavien runkojen rivit, koko vuori on kuin musiikkia, puiden laulua." 

Päähenkilö: Chieko, kangaskauppias Takichiron ja tämän puolison ottolapsi, joka erään syksyn aikana tapaa yllättäen kaksoisisarensa Naekon. 

Kioto on perijapanilainen tarina, jossa minimalistinen kerronta (joka ei silti yksinkertaista asioita) vie suoraan japanilaisen yhteiskunnan ja elämänmenon ytimeen. Kioto ei lavertele, ei maalaile, ei revittele eikä levittele. Hyvin hienovaraisesti kirjailija avaa oven astua nuoren  aikuisuuden kynnyksellä olevan tytön ajatuksiin ja ympäröivän yhteiskunnan vaateisiin ja muutoksiin. Kioto ei minimalistisuudessaan ole ollenkaan helppo lukea. Tosin se on kaunis kuin kukkiva kirsikkapuu, samalla myös haikea. Mitä tulee tarinaan loppuun, onko se loppu, vai alku? Sitä jäin itse lukijana miettimään .

Chieko näkee tarinan alussa kaksi orvokinkukkaa, jotka ovat juurtuneet vanhan vaahteran oksanhaaraan. Orvokinkukat ovat sen verran etäällä toisistaan että jättävät ilmaan ajatuksen siitä, voivatko ne koskaan saavuttaa toisiaan. Ja orvokit vaahterapuussa onkin avain tämän kirjan ymmärtämiseen. Voiko eri yhteiskuntaluokista olevat Chieko ja Naeko koskaan elää sisarina yhdessä? Ja löytääkö Chieko koskaan puolisoa itselleen, hän kun on tunnustanut olevansa ottolapsi ja sen lisäksi vielä kaksospuolisko.

Hieno pieni teos, vaikka en niin innostunut ollutkaan niistä uskonnollisten juhlien kuvailuista, jotka kuitenkin valottivat japanilaisen kulttuurin olemusta ja siksi paikallaan.

Kioton on lukenut myös Jokke, jonka mielestä teosta on vaikea kuvata suomeksi suomalaiselle ja totta, ehkä suomalainen ja japanilainen ajattelutapa on yhtä kaukana toisistaan kuin Kioton orvokit vaahterapuussa,  sekä Lumiomena, joka on Kawabatan niukasta kerronnasta huolimatta on löytänyt ytimekkäitä ajatuksia.

....

Tällä mukana Kurjen siivellä -haasteessa.