Agatha Christie: Murha maalaiskylässä

 Agatha Christie

Murha maalaiskylässä

Alkuteos: The murder at the Vicarage

Suomentanut Eila Pennanen 

WSOY/Bon

293 s

 

"Jokainen meistä kuvittelee syvällä sydämessään olevansa Sherlock Holmes".

Mitään suuria kykyjä ei tässä tarinassa tarvita voidakseen päätellä mistä loppujen lopuksi on kysymys. Juoni on aika suoraviivainen, vaikka Christie kutookin aika mutkikkaita kuvioita ja yrittää hämätä parhaansa mukaan lukijaa. Toisaalta täytyy sanoa, että ensilukemakokemus voi olla eri, itselleni tarina oli muistissa filmatisoinnista, mutta kerronnassa oli kyllä paljon sellaista, mitä en muistanut lainkaan ja mietinkin olenko minä lukenut tämän aiemmin vai en. Mutta todennäköisesti olen.

Murha maalaiskylässä sijoittuu 1920/30-lukujen vaihteeseen (alkuperäisteos ilmestynyt alkujaan 1930), pieneen St. Mary Meadin kyläyhteisöön. Tarinan kertojana on kirkkoherra Clement. Pappilan naapurissa asuu Neiti Marple. Yksi kylän ikäneidoista, joka esitellään kirkkoherra Clementin vaimon Griseldan iltapäiväteehetkessä yhdessä kolmen muun ikäneidon kanssa, joita ovat neidit Hartnel ja Wetherbey sekä rouva Price Ridley.

Neiti Marple on valkotukkainen vanha neiti, jolla on lempeä, vetoava käytös. Häntä kuvataan myös vanhaksi kissaksi yhdessä muiden kylän juoruiluun taipuvaisten naisten kanssa. Neiti Marplella on iäntuomaa kykyä nähdä ihmisluonteen perimmäiseen olemukseen, sekä ilmiömäinen kyky verrata sattuneita tapahtumia johonkin aivan muuhun tapahtuneeseen, joissa on jotain samaa, mutta jotka lukijasta saattavat tuntua hieman kaukaa haetuilta.

Rikos on murha, joka tapahtuu Pappilassa. Eversti Protheroe löydetään kuolleena kirjoituspöydän äärestä kirkkoherra Clementin saapuessa kotikäynniltä, jolle hänet oli kutsuttu.

Murhaa selvittämään saapuu poliisitarkasta Slack.

Hänhän on aivan kuin kenkäkaupan myyjätär joka tahtoo myydä asiakkaalleen kiiltonahkakengät koska niissä on sopiva numero eikä ota lainkaan huomioon että asiakas tahtoo ruskeat kävelykengät. 

Slack ei anna suunvuoroa Clementille, joka yrittää kertoa hänelle tärkeää yksityiskohtaa, mistä johtuen Clement sisuuntuu ja tekee omia päätelmiään,  Myöhemmin kuvioon astuu myös eversti Melchett.

Christien henkilögalleria on monipuolinen. Vaimonsa Griseldan ohella Clement on vastuussa veljenpojastaan Dennisistä, joka liikkuu yhdessä eversti Protheroen tyttären Letticen kanssa. Clementin kotiapu Mary on tumpelo, jota Griselda ei kuitenkaan halua koulia, koska koulittuna tämä varmasti lähtisi muualle eivätkä he sitten saisi mistään uutta apulaista. Griselda on huomattavasti nuorempi kuin miehensä.

Kiintoisia näkökulmia siitä, miksi jotkut ihmiset ryhtyvät murhaajiksi esittää tohtori Haydock. Christie pohtii kuolemantuomion oikeutusta ja yleensä tuomioiden perusteita.

Vaikka juoni sinällään oli tuttu, niin kerronnassa oli paljon vivahteikkuutta ja brittiläistä huumoria ja elämänmenoa, joten tylsä tämä tarina ei ollut. Tosin loppuselvitykset jäivät hieman kalseiksi, mutta ehkä niitä ollut tarviskaan dramatisoida samalla lailla kuin filmatisointia. 

Suomennoksesta kuitenkin voisin mainita muutaman yksityiskohdan. Minua oudoksutti sana pöytäimuri. Kontekstista ymmärsi mistä oli kysymys, mutta miksi käyttää sanaa pöytäimuri kun kyse oli ilmeisesti imupaperista? Toinen seikka mikä kohotti kulmia oli tilanne, jossa henkilöt olivat pystyneet "määräämään laukauksen ajan". Ehkä kyse oli harhaanjohtamisesta siinä, kuka on syyllinen, mutta minusta lukija koko ajan tietää, että kertoja ei ainakaan ole syyllinen, joten minusta oikeammin olisi ollut suomentaa: "määrittelemään laukauksen ajan". 

Kun ajattelee, että alkuperäisteos on ilmestynyt 1920/1930 lukujen vaihteessa, mutta ensimmäinen suomennos on ilmestynyt 1950-luvulla, niin kieli ja sanasto vaikuttaa hyvin nykyaikaiselta eikä lainkaan vanhahtavalta. 

Neiti Marplen ensiesiintyminen on vaikuttava jos ei kaikilta osin mairitteleva. Olisikin mielenkiintoinen tutkimusaihe, kuinka Marplen luonne ja ihmissuhteet kehittyvät kirjojen myötä. Ainakin hänellä on sisarenpoika, kirjailija Raymond West, josta ainakin filmatisoinneissa olen saanut aivan erilaisen kuvan, mutta niinhän ne muutenkin menevät omia latujaan, filmatisoinnit meinaan. 

Tällä mukana dekkariviikossa.

Muualla mainittua:

Kirjasähkökäyrä on kiinnittänyt huomiota siihen, että filmeissä neiti Marplella on aina hassu hattu päässään, mutta kirjoissa hänellä on aina huivi. 

Jokke puolestaan katsoo Murhan maalaiskylässä varsin hyväksi dekkariksi

Agatha Christie: Syyttävä sormi!

Agatha Christie

Syyttävä sormi

Alkuteos:  The moving finger

Suomentanut Eva Siikarla

WSOY 2010 (8. painos)

248 s.

Kertojana tässä peinteisessä salapoliisitarinassa on Jerry Burton -niminen, lento-onnettomuudessa ollut nuori mies, joka sisarensa Joannan kanssa asettuu pieneen Lymstockin maaseutukaupunkiin. Asunnon heille on vuokrannut Emily Barton.

Tarina etenee minäkertojan kertomana. Kyläläiset käyvät vierailuilla, jättävät nimikortteja mutta maaseudun rauha ja lepo jäävät suuttumuksen taakse, kun kylässä alkaa tapahtua. Yksi ja toinen saa nimettömiä kirjeitä, joissa herätetään epäilyksiä ja syyttelyjä. Myös Jerry ja Joanna saavat sellaisen. Ovatkohan he oikeastaan sisaruksia, kuten väittävät.

Syyttävä sormi kuuluu Christien Neiti Marple -mysteereihin, mutta Neiti Marple ilmestyy kuvioihin vasta sivulla 184, kun kirkkoherran rouva Dane Calthrop päättää, että jotain on tehtävä ja paikalle on saatava asiantuntija. Hän järjestää asian heti paikalla. Ei siinä mysteeriä tarpeeksi, kun pahantahtoiset ja ilkeät kirjeet ovat vieneet rouva Symmingtonin itsemurhaan, mutta myös pieni palvelustyttö Agnes on lyöty hengiltä ja sysätty rappukomeroon. 

Neiti Marplella on aika vähän sanomista ja roolia kerronnassa, mutta hänen osuutensa on sitäkin painavampi ja tehokkaampi.

Rikoksen ohella tarinassa on myös rakkautta. Ihmisluonteita ja tyyppejä on monenlaisia. Tarina on alkujaan ilmestynyt neljäkymmentäluvulla, sotavuosina. Suomennoksessa ei sotaan juuri ole viittauksia eikä lento-onnettomuudestakaan kerrota, oliko kyseessä sotilaslentokone vai jokin muu lento-onnettomuus.Takakansitekstin mukaan tämä kuului Christien omiin suosikkeihin. 

Muutama tekstiote:

"Rikollisen ajattelu on esimmäkseen aika yksioikoista", tuumii komissario Nash.

"Tärkeintä tällaisissa tapauksissa on, ettei saa omaksu mitään ennakkokäsityksiä, vaan pitää olla valmis vastaanottamaan kaikkia vaikutelmia. Useimmat rikokset ovat aivan uskomattoman yksinkertaisia. Niin tämäkin oli. Täysin tervejärkinen ja suoraviivainen - ja täysin ymmärrettävä - epämiellyttävällä tavalla tietenkin." Tuumii puolestaan Neiti Marple.

Yksioikoisuus on viemässä Nashia kuitenkin väärään suuntaan, kun Marplella on tähtäin suoraan kohti syyllistä. 

--

Teoksen on lukenut myös Jokke, joka syväluotaa teosta hieman laajemminkin

Kirsin kirjanurkassa on luettu Christietä enemmänkin. Syyttävän sormen ratkaisusta kuitenkin todetaan, että juoni on oivallisesti punottu ja  lukijaa tai kuuntelijaa on viety kuin kuoriämpäriä. Hauskasti ilmaistu.

Kasoittain kirjoja toteaa, että "Kirja on ihana kuvaus varmaankin melko tyypillisestä maaseudun rauhallisen kylän sosiaalisesta elämästä Englannissa 1900-luvun puolivälissä" 

Tämä brittiläisen yhteiskunnan näkyminen rivienvälissä onkin oma lukunsa.

--

Seinäjoen kaupunginkirjaston lukuhaaste Tunteet kohta 28. viha tai suuttumus

Agatha Christie: Ruumis kirjastossa!

Agatha Christie

Ruumis kirjastossa

Alkuteos The Body in the Library

Suomentanut Ragnis Rossi

WSOY 1972

Kirjailijan esipuheesta: Ihmisten kysyessä: "Sijoitatko todellisia ihmisiä kirjoihisi?" vastaan, että minun on aivan mahdotonta kirjoittaa kenestäkään jonka tunnen tai jonka kanssa olen joskus puhunut tai josta olen edes kuullut puhuttavan! Jostakin syystä he ovat minulle sen jälkeen kuolleita kuin kivet. Mutta voin tarttua 'puhtaaseen hahmoon' ja varustaa sen mieleni mukaan ominaisuuksilla. Siten vanhahkosta raajarikkoisesta miehestä tuli kertomukseni keskipiste. Eversti ja rouva Bantrylla, neiti Marplen vanhoilla hyvillä ystävillä, oli täsmälleen oikean tyyppinen kirjasto. Lisätkää keittokirjojen reseptien tapaan seuraavat ainekset: ammatikseen tennistä pelaava mies, nuori tanssija, taiteilija, partiotyttö, tanssiemäntä jne. ja tarjoilkaa tulos neiti Marplen tapaan!

Ruumis kirjastossa on epätyypillinen neiti Marple -tarina, sillä vaikka rouva Bantry kutsuukin ystävänsä apuun löydettyään kirjastostaan kuolleen vaalaeaverikön seuraa hän kuitenkin tilannetta etäämmältä ja on vähemmän äänessä ja esillä, kuin yleensä muistelen hänen esiintyneen tarinoissaan. Rikosta alkavat tutkia eversti Melchet ja komisario Slack. Jossain vaiheessa joukkoon liittyy myös poliisipäällikkö Harper. Kun tutkimukset etenevät kutsutaan apuun myös Scotland Yardin entinen päällikkö Sir Henry Glithering, mutta kaiken ratkaisee kuitenkin neiti Marple terävillä huomioillaan ja ihmistuntemuksellaan.

"Minua totisesti miellyttää ajatus --- hirttämisestä" Tämä neiti Marplen toteamus syyllisen kammottavan teon rangaistuksesta saa minut hieman nieleskelemään, sillä  en itse kannata kuolemanrangaistusta. Pidän neiti Marple -tarinoista, mutta mielikuva harmonisesta ikäneidosta saa tässä suhteessa hieman karvaan sivumaun vaikka sanonta "mitä kylvää, sitä niittää" olisikin totta. 

Ruumis kirjastossa oli tuttu tarina. Tosin olen hieman epävarma olenko lukenut tämän kirjana aiemmin, mahdollisesti, mutta nähnyt kuitenkin tv-sovituksena, josta tosin en muista menikö kaikki ihan samoin kuin kirjassa. 

Ei ehkä paras neiti Marple -tarina eikä paras Christiekään, mutta ihan nokkelasti kudottu dekkari.

--

 Jokken mielestä teos saattaa olla paras neiti Marple -tarina. Hän on myös tehnyt kiintoisia huomioita teoksen yhteyksistä muuhun Christien tuotantaan. 

Kirjasähkökäyrä nukkui hyvin teoksen luettuaan, sillä "Christien dekkareissa ei veri lennä". Hänen mielestään "Ruumis kirjastossa on näppärä rikostarina, jonka voi varata kesälukemiseksi lomalle, ja nauttia Agatha Christien hurmaavista juonikuvioista".

Agatha Christie: Rikos yhdistää!

Agatha Christie

Rikos yhdistää

Alkuteos: Partners in crime

Suomennos:Aulis Rantasen johtama Kouvolan kääntäjäkoulutuslaitoksen 3. vuosikurssin työryhmä 1984

WSOY, 1986

302 s.

 

 

 

Sisältää 15 lyhyttä rikostarinaa, joita selvittämässä ovat Tommy ja Tuppence -parivaljakko. Pari on ollut aviossa kuutisen vuotta ja Tuppence tuntee itsensä kyllästyneeksi ja kaipaa seikkailua. "Eikö sinua haluttaisi lähteä ajamaan takaa saksalaisia vakoojia?" Kysyy Tuppence tympääntyneenä päiviensä yksitoikkoisuuteen. Arkielämä ei ole sellaista, kuin olisi luullut.

Eipä aikaakaan niin heitä tulee tapaamaan hra Carter, Tommyn pomo Salaisesta Palvelusta, jossa Tommyllä on toimistotyö. Carter kehottaa Tommy ja Tuppencea ottamaan haltuunsa Kansainvälisen etsivätoimiston Bloomsburyssä, jonka omistaja on "valtion hoteissa". Tommyn pitäisi ottaa tämän hra Theodore Bluntin identiteetti omakseen. Carter varoittaa Tommya ja Tuppencea pitämään silmällä erityisesti numeroa kuusitoista, johon kätkeytyy jotain vaarallista. 

Tarinoissa vaihtelee erilaiset tapaukset, joita T&T selvittävät. Apunaan heillä on Albert, josta en ole oikein päässyt perille, kuka hän on ja missä kontekstissa Tommyyn ja Tuppenceen nähden. On varkauksia, katoamisia ja murhia. Tarinat ovat pohjimmiltaan hyvin yksinkertaisia mutta vauhdikkaita. Punaisena lankana läpi teoksen on paitsi tuo numero 16 ja siihen liittyvä vakoilu-/rikollisjoukon kiinnisaanti, myös Tommyn salapoliisiklassikot kirjahyllyssä. Kussakin selvitettävässä tapauksessa Tommy ja Tuppence omaksuvat jonkin salapoliisikirjallisuudesta tutun hahmon. Näitä hahmoja ovat mm: Sherlock Holmes, Okewoodin veljekset Desmond ja Francis (tässä tapauksessa viitataan Kampurajalka- ja Bulldog Drummond -tapauksiin), McCarty Denny  Riordan hahmoineen, Thorley Colton, joka on sokea, Albert Fee eli Voitto alias Katko ovat hahmoja, joihin viitataan ja neiti Gangesiin, joka toimii Coltonin silminä. Isä Brown sen sijaan on tuttu kirjallisuuden hahmo. Samoin ainakin nimenä tullut vastaan Edward Wallace, Narunpätkä Tommyn taskussa viittaa myös johonkin salapoliisihahmoon, samoin kuin juustokakku ja maito, mutta tästä ei ole tietoa sen enempää, Sitten on hahmo nimeltä Hanaud ja komisario French, Tohtori Fortune ja poliisitarkastaja Bell kuumien voideltujen teeleipien kera, Ja vielä pisteenä iin päällä Christien oma etsivätyyppi Hercule Poirot.

Rikos yhdistää teos on alkujaan ilmestynyt 1929 ja kaikki nuo salapoliisikirjallisuuteen viittaavat tyypit ovat ilmeisesti 1900-luvun alun tai 1800-luvun kirjallisuudesta. Minä tunnistin niistä vain Sherlock Holmesin, Isä Brownin ja Hercule Poirotin. Edward Wallace on kirjailijanimenä tuttu, mutta kaikki muut ovat sitten uppo-outoja, lienevätkö edes suomalaiselle dekkaristille tuttuja. Tuskin kuitenkaan täysin tuulesta temmattuja. Vaikuttaa siltä, että Christie ainakin oli perehtynyt englantilaiseen dekkari-genreen.

Muistelen, että olisin lukenut tämän uudempana painoksena aiemminkin, mutta aivan varma en ole, sillä ajatuksissa kaihertaa erilaiset muistikuvat. Saattaa olla, että sekoitan tämän Mary Higgins Clarkin Tyttöni Sunday -teokseen. Mutta en tosiaankaan ole varma. 

Rikos yhdistää on ihan viihdyttävä lukukokonaisuus jossa ei mässäillä väkivallalla, joskin muutamia karmivia ja vähemmän miellyttäviä aspekteja löytyykin. Teoksen kiehtovimpaa ainesta on humoristisuus ja juurikin nuo uteliaisuutta kutkuttavat salapoliisihahmot, joihin Tommy ja Tuppence eläytyvät tutkimuksissaan. Uskoisin kuitenkin, että käännöksessä tämä hienovarainen vihjailu ei pääse täysin oikeuksiinsa, varsinkin, jos hahmot ovat aivan outoja.

Muutamia huomoita:

Yhden ristiriitaisen kuvauksen teoksesta nappasin: "Verta tippui hitaasti lattialle, mutta itse haava oli jo ajat sitten lakannut vuotamasta." Miten ja mistä verta voi tippua, jos haava ei vuoda?

Kuvaavaa sydämen sykkeestä: "Paljon puhuva hiljaisuuden kieli".

Diktafoni. Kuuntelulaitteesta käytetty sana, joka oli minulle aivan uusi.

Pieni helmet 2024 lukuhaaste kohta 22. Kirjan kannen pääväri on musta tai kirjan nimessä on sana musta

...

Muualla luonnehdittua:

Jokke on kaivellut dekkariviitteitä ja pitää parhaana puolena parivaljakon myönteistä otetta

Agatha Christien kirjat -blogissa Rikos yhdistää on arvioijan mielestä "höyhenenkevyttä viihdettä".

Agatha Christie: Salainen vastustaja!

Agatha Christie

Salainen vastustaja

Alkuteos: The Secret Adversary

Suomentanut Eva Siikarla

WSOY, 1974

293 + 1 s.

Ensimmäinen Christien Tommy ja Tuppence -seikkailu on ilmestynyt lähes sata vuotta sitten, vuonna 1922. Se on omistettu "Kaikille niille jotka viettävät yksitoikkoista elämää, toivoen että he saisivat edes toisten kautta kokea seikkailun ilot ja vaarat."

Neiti Prudence Cowley, arkkidiakonin tytär ja luutnatti Thomas Beresford ovat lapsuudenystäviä. He tapaavat viiden vuoden jälkeen sairaalaosastolla, jossa Prudence on apulaisenaja Thomas ilmeisesti hoidettavana. Sotavuosien jälkeen he jälleen tapaavat, tällä kertaa Dover Streetin maanalaisen uloskäynnillä. Ystävykset keskustelevat rahasta ja puolileikillään Prudence, joka on siis yhtä kuin Tuppence ehdottaa että he laittaisivat lehteen ilmoituksen, Oy Nuoret Seikkailijat AB:n nimissä, ja että he "huomioivat kaikki kohtuuttomat tarjoukset". Ilmoitusta ei kuitenkaan laiteta, sillä Tuppencen juttusille tulee  herra Whittington, joka tekee Tuppencelle tarjouksen. Kun mies kysyy mitä nimeä Tuppence käyttäisi tehtävässään,  tämä sanoo nimen Jane Finn, mikä saa herra Whittingtonin säpsähtämään ja suuttumaan.

Salainen vastustaja on siis ensimmäinen Tommy ja Tuppence -seikkailu ja täynnä nuoruuden intoa ja seikkailumieltä. Juoni liikkuu politiikan ja salajuonien maailmassa.

Ostin tämän kirjan kirjamessuilla, sillä haluan kerätä itselleni kaikki Christien Tommy ja Tuppence -seikkailut. Aiemmin postaamassani Salomonin tuomio -kirjassa Tuppence oli vahvoilla,  tässä tarinassa taas Tuppence oli liian hyväuskoinen, mutta Tommy puolestaan loisti. 

Teoksen kansipapereista voisin mainita, että ne ovat hyvin 70-lukulaiset. Päällyksen on suunnitellut Heikki Ahtiala. Kannen tyylissä on vahvaa persoonallisuutta. 

Agatha Christie: Askel tyhjyyteen!

Agath Christie
Askel tyhjyyteen
Alkuteos: Why Didn't They Ask Evans?
Suomentanut Kirsti Kattelus
WSOY, 1981
262 s.

» Eikö olekin outoa? hän sanoi. » On kuin olisimme joutuneet kirjan kansien sisään. Me olemme keskellä tuntematonta kertomusta. Se on hirveän omituinen tunne.»
» Tiedän mitä tarkoitat, Bobby sanoi. » Se on aika kammottavaa. Minusta tämä on pikemmin näytelmä kuin kirja. On kuin olisimme kävelleet näyttämölle kesken toisen kohtauksen vaikkemme oikeastaan kuulu koko näytelmään. Nyt meidän on teeskenneltävä, mikä on perin rasittavaa siksi ettei meillä ole aavistustakaan ensimmäisen kohtauksen juonesta. »

Askel tyhjyyteen on rento ja hauska kirja aiheestaan huolimatta, sillä eihän murhat ja rikokset toki koskaan ole hauskoja. Kerronnallisesti ja kuvauksellisena tämä on virkeää ja mukavaa luettavaa. Verrattuna joihinkin muihin Christien teoksiin tässä on ilmavuutta ja huumoria, nuorekasta meininkiä.

Bobby on kirkkoherran poika, joka on pelaamassa golfia jonkun tohtorismiehen kanssa, kun hänen pallonsa lentää pusikkoon ja sitä etsiessään hän löytää jyrkänteen reunalta pudonneen miehen. Onko kyseessä ollut harha-askel vai onko joku työntänyt miehen alas? Vähän aiemmin Bobby on ollut kuulevinaan huudon. Lääkäri lähtee hakemaan apua ja Bobby jää vartioimaan ruumista. Tosin mies on vielä elossa ja viime sanoikseen hän huokaa: Miksi he eivät kysyneet Evansilta?

Juonesta ei sen enempää. Erinäisten seikkojen jälkeen Bobby alkaa tutkia miehen kuolemaa tarkemmin yhdessä ystävänsä Frankien kanssa. Frankie on Lady Frankie, aateliskartanon tytär. Lisäksi mukaan joukkoon ja jopa pelastajaksi muodostuu Bobbyn ystävä Badger, jolla on hieman epäonninen tausta yrityselämässä ja joka viimemmäksi on yrittänyt toimia käytettyjen autojen kauppiaana.

Olen lukenut tämänkin kirjan aiemmin, lukemisesta oli kuitenkin jo aikaa ja aika moni asia oli jo ehtinyt unohtua. Ei yhtään tylsä kirja, ei ollenkaan. 

Kansikuvasta (Suunnittelija Pekka Kuronen) voisin kuitenkin mainita vielä, että ihmettelen suuresti valokuvanegatiiveja ja kukkakimppua. Niillä ei ole juonen kanssa mitään tekemistä No, onhan kansikuvassa toki viittauksia golfiin, mutta todellakin ihmettelen tuota valokuvanegatiivia, jolla ei siis ole mitään liittymäkohtaa kirjan juonessa - no, valokuvalla kylläkin, joten ehkä se sittenkin on selitettävissä, kun nyt tarkemmin mietin.  Ja kyllä se kukkakimppukin tarinasta löytyy, joten ei näköjään kansikuviakaan ole yleisilmeeseen katsominen (vrt. ei koiraa karvoihin katsominen).

...

Seinäjoen kaupunginkirjaston kirjastohaaste kohta 39: Lue kirja, jossa rikoksia ratkaisee joku muu kuin poliisi.

Agatha Christie: Salomonin tuomio!

Agatha Christie

Salomonin tuomio

Alkuteos: N or M? 

Suomentanut Irmeli Ruuska

WSOY, 1988

251 s.

"Tommy Beresford riisui päällystakkinsa eteishallissa. Hän ripusti sen vaatenaulakkoon huolellisesti, kiirettä pitämättä. Hatun asettaminen viereiseen naulaan oli sekin tarkka toimitus.

Hän ryhdistäytyi, loihti kasvoilleen päättäväisen hymyn ja meni olohuoneeseen, missä hänen vaimonsa istui neuolomassa villakypärää khakinvärisestä langasta.

Oli vuoden 1940 kevät."

Tommy ja Tuppence, neuvokas brittipariskunta on tämän dekkarin päähenkilöt. Minä pidän paljon Tommy ja Tuppence -tarinoista. Toivoisin, että näitä olisi enemmänkin. Tässä pariskunta on jo keski-iässä, lapset aikuisia. Tommy on työtön ja Tuppence kotirouvana. Kumpikin haikailee aikoja menneitä, jolloin he saivat seikkailla yhdessä ja kokea jotain erityistä. Sitten saapuu herra Grant tapaamaan Tommya. Tommylle olisi töitä. Salaisia hommia tiedustelupalvelussa, mutta Tuppence ei pääsisi mukaan. Tuppence ei kuitenkaan luovu leikistä niin vain, hänellä on suunnitelma ja niipä, kun Tommy saapuu salanimellä erääseen täysihoitolaan yllättyy hän täydellisesti, sillä kukas siellä istuukaan tyynesti neulomassa kuin rakas vaionsa Tuppence. Tosin hänelläkin on nyt toinen nimi - rouva Blenkinsop.

Olen lukenut tämän tarinan aiemminkin, mutta uusintaluku ei silti ollut tylsä. Unohduksen aallot olivat pyyhkineet osan juonesta pois ja osaa sekoitti YLE:llä esitetty brittisarja, joka ei mennyt niin kuin kirjan juoni, vaikka yhtenevyyttä toki olikin. Kirjan Tommy ja Tuppence olivat paljon älykkäämpiä kuin sarjassa, erityisesti Tuppencella oli hoksottimet kunnossa. 

En nyt juonesta sen enempiä, sanon vain, että kirjan suomalainen nimi on turhan paljastava ainakin niille, jotka ovat paljon lukeneet muutakin kuin dekkareita.

Hieno luonnehdinta:

"Ylpeilee kuin kissa pennuillaan"

---

Seinäjoen kaupunginkirjaston kirjastohaaste kohta 49: Lue kirja, jossa paha saa palkkansa

Agatha Christie: Rouva McGinty on kuollut!

 Agatha Christie

Rouva McGinty on kuollut

WSOY, 1973

223 S.

Alkuteos: Mrs McGinty's dead

Suomentanut Eva Siikala

”Syöminen ei nyt ollut vain fyysinen nautinto, se oli myös älyllistä etsintää.” Näin ajattelee Agatha Christien luoma salapoliisi belgialainen Hercule Poirot. Alkaessani lukea Christien Rouva McGinty on kuollut -teosta en voinut olla kiinnittämättä huomiota hänen kuvaukseensa Poirotista. Se ei ollut aisteilleni mitenkään imartelevaa kuvausta. Poirotin luonnehdinta itsestään hipoo jopa narsismia.

Halu esiintyä on heikkouteni, se on aina ollut heikkouteni. Hastings ei voinut ymmärtää tätä heikkoutta. Mutta minun kyvyilläni varustetun henkilön on aivan välttämätöntä ihailla itseään – ja siihen tarvitaan ulkoapäin tulevaa kannustusta. En voi, en kerta kaikkiaan voi, istua koko päivää tuolissa mietiskelemässä miten äärettömän ihailtava olen. Siihen tarvitaan toinen ihminen. Siihen tarvitaan – niin kuin nykyään on tapana sanoa – avustaja.

Mikä kuitenkin erottaa Poirotin narsistisesta luonteesta on se, että hän pystyy samaistumaan läheisiinsä, tuntemaan ja ymmärtämään ihmisluonnetta, toisinaan jopa rikoksen motiiveja. Hän ei ole itsekeskeisyydessään itsekäs omanvoitonpyytäjä. Onkin mielenkiintoista, että samalla, kun Christie on luonut hyvin tarkkanäköisen ja kyvykkään oikeudenpuolustajan hän myös leikkii ironialla, sillä miksi muuksi, kuin satiiriksi pitäisi ajatella hänen kuvaustaan itsekeskeisestä ja omahyväisestä Poirotista?

Rouva McGinty tarina alkaa, kun Poirot saa vieraakseen poliisitarkastaja Spencen. Spencellä on Poirotille pyyntö. Voisiko tämä tutkia kuolleen rouva McGintyn tapauksen uudelleen ja löytää todisteet siitä, että rikoksesta tuomittu ja hirteen joutuva James Bentley ei tehnyt sitä. Spence on itse hankkinut todisteet Bentleytä vastaan, mutta hän ei pidä Bentleytä syyllisenä. Tämä ei ole tarpeeksi röyhkeä murhatakseen ketään.

Poirot lupautuu tehtävään ja lähtee pieneen Broadhinnyn kylään penkoakseen heinäsuovaa siksi kunnes löytää neulan.

Broadhinnyssä Poirot asettuu asumaan rouva Summerhayesin luo, ja kärsii. Hän todella kärsii, sillä rouva Summerhayes on kaikkea muuta kuin loistava taloudenhoitaja.

"Ei madame, Poirot sanoi. - Häntä ei ole hirtetty – vielä. Eikä se rouva McGintyn juttu ole 'ohitse' – muistutan mieleenne erään teidän runoilijanne säkeen. 'Asiaa ei ole koskaan ratkaistu, ennen kuin se on ratkaistu – oikein'. - Voi, rouva Summerhayes sanoi ja hänen huomionsa kääntyi Poirotista hänen sylissään olevaan vatiin. - Minähän tiputan verta pavuille. Paha juttu kun meidän täytyy syödä ne lounaaksi. Vaikka ei kai se merkitse mitään kun ne pannaan kiehuvaan veteen. Kaikkihan on ihan okei kun ne keitetään, eikö niin? Purkitkin. - Minusta tuntuu että en ole täällä lounasaikaan, Poirot sanoi hiljaa.”

Juonesta ei sen enempää, mutta Poirotin olo Broadhinnyssä saa murhaajan liikkeelle niin, että Poirotin täytyy lopulta soittaa Spencelle ja kertoa: Tekö siellä, mon ami? Kuunnelkaa. Minulla on uutisia. Loistavia uutisia. Joku yritti tappaa minut...

Christien tarinoita lukee sujuvasti. Yhtä sujuvasti en aina nouki johtolankoja enkä päädy oikeaan ratkaisuunkaan. Dekkarin kirjoittaminen ja yleensä kirjan kirjoittaminen on kuin palapeliä kokoisi. Kaikkien pienten yksityiskohtien yhteenlimittäminen ja sovittaminen on taitolaji. Christie on onnistunut hyvin pitämään langat käsissä. Hänen henkilögalleriansa on monipuolinen ja värikäs. Christien tarinat istuvat hyvin brittiläiseen ilmastoon. Mikä erityisesti kiinnittää minun huomiotani on lastenlorut, joita Christie viljelee kirjoissaan tiuhaan, niin tässäkin. Sinänsä lastenloruilla ei ole juonikuivon kanssa paljonkaan tekemistä. Tuleekin tunne,että se, mistä Christie on napannut lähtökohdan teoksilleen on se arkinen ympäristö, missä hän on lapsuutensa viettänyt.

Olen lukenut tämän teoksen aiemminkin. Alkupuoli oli kuitenkin aivan unohduksissa,  ehdin lukea suunnilleen puoliväliin, kun muisti alkoi toimia ja ajatukset suuntautua kohden syyllistä. Aiempi postaukseni löytyy täältä. 

...

Sinisen linna kirjaston Marian mielestä rouva Summerhayes saisi nykään ADHD-diagnoosin ja Jokken analyysi tästä ja Christiestä on aivan omaa luokkaansa.