Joel Haahtela: Sielunpiirtäjän ilta!

Joel Haahtela

Sielunpiirtäjän ilta

Otava, 2025

237 s.

Kannen suunnittelu: Päivi Puustinen 

Pieniä otoksia ihmismielen liikahduksista, frakmentteja elämästä, jotka yhdessä muodostavat yhtäaikaa sekä kauniin, että hieman rosoisen kuvakudoksen, kuin maalauksen, jonka ei ole tarkoituskaan kuvata kaikkea, mutta luo kuitenkin ehjän kokonaisuuden. Yhdessä aiemmin lukemani, mutta Haahtelan uusimman teoksen - Talvikappelin kanssa - tämä muodostaa hienon teosparin, jotka korreloivat toisiaan aiheeltaan, vaikka kirjailija ei näitä olisikaan tarkoittanut toistensa vastinpariksi.

Sielunpiirtäjä liikkuu Hollannissa, Talvikappeli Italiassa. Molemmissa liikutaan taiteen maailmassa. Toisaalta elettiinköhän Talvikappelissa renesanssia, kun Sielunpiirtäjä on enemmän barokkia? Eli uudemmassa teoksessa palattiin aiempaan aikaan? 

Sielunpiirtäjän kertoja on vanha, maalaustaiteen mestari.  Hän on leski, jo iälliseksi tullut.  Päivät hän maalaa alakerrassa, lähellä maata ja ihmisiä ja illat kirjoittaa päiväkirjaansa yläkerrassa, lähempänä Jumalaa.

Kerronta on siis minäkertojan päiväkirja, jossa mestari käy läpi elämäänsä, muistelee vaimoaan Agnesia ja kuolleita lapsiaan, erityistä poikaansa Paulusta. Apuna  on Grietje, uskollinen taloudenhoitaja. Nuoruuden ystävä, Rijnvliet,  pyytää Mestarilta palvelusta, ota vielä yksi oppipoika. Jacob on nuori, saanut alkuopetusta Vermeeniltä. Jacob on suutari Mostaertin poika. Suutari on pahapäinen ja vaimo, Jacobin äiti Anne saa sen tuntea. 

Rikas kauppias Cuypers pyytää maalarimestaria  maalaamaan muotokuvansa. Maalarimestari antaa tehtävän Jacobille, jonka työtä hän ohjaa ja valvoo. 

Sanon Jacobille, että kaikissa ihmisissä on Jumalan kuva. Älä maalaa Cuypersia, vaan maalaa Jumalan kuva hänessä. Maalaa kasvot ja se mikä on kasvojen takana. Maalaa kasvoille mies mutta silmiin lapsi, se mitä Cuypers ei muista enää itsessään olevan. Jacob kuuntelee ja luulen, että hän ymmärtää sanani, vaikka on tietysti toinen asia, näkyykö ymmärtäminen kankaalla. Yritän vielä selventää ajatuksiani sanomalla, että usein luonnon on elävämpi kuin lopullinen teos. Monet maalarit pyrkivät arvokkuuteen ja työstävät samalla elämän pois ...

Joel Haahtela ei työnnä elämää pois. Kerronnassa rivien välistä nousevat versot , pienet suuret ajatukset, joista jotkut nousevat kirkkaampina, toisten jäädessä varjoihin - niinkuin elämässäkin toiset tapahtumat nousevat ja toiset haipuvat. Haahtelan tapa kirjoittaa ei ole juoniromaanimaisuus. Se ei tarkoita, etteikö hänen teoksissaan olisi punaista lankaa, joka nivoo pienet sirpaleet, frakmentit yhteen ehjäksi kokonaisuudeksi. 

Kaikista Haahtelan kirjoista tämä oli teos, jossa en "loukannut lukijanmieltä". Tarkoittaako se ehkä sitä, että tämä oli kesy verrattuna joihinkin muihin! Ehkä, ehkä ei. Tämä oli poikkeava muihin lukemiini haahteloihin ja kuitenkin tässä oli ihan niitä samoja ihmismielen liikkeitä, kuin kaikissa muissakin. Hieno teos kaiken kaikkiaan. 

Muualla mietittyä:

Kirsin Book Club: Sielunpiirtäjän illassa on  elämän paletin kirkkaita ja tummia värejä 

Mane Haahtelalle tutusti niukan täydellistä kerrontaa, välillä jopa aforistista 

Kirjakaapin kummitus:  Levollisesti ja ihmistä ymmärtäen kerrottu kaunis tarina i taiteesta, taiteen tekemisestä ja elämänkulusta

Hemulin kirjahylly:  "Kokoaan suurempi, vangitsevan kaunis tarina"