Niko Kazantzakis: Pyhä köyhyys

 Niko Kazantzakis: Pyhä köyhyys

Alkuteos:  Ο Φτωχούλης του Θεού, (O ftochoúlis tou Theoú), 1956

Suomentanut: Aarno Poromies

Tammi, 1961

321 + 1 s.

- Isä Frans, huudahdin, oletko lähtenyt pois Paratiisista? - Palelen, hän sanoi, ja minun on nälkä. En tiedä minne pääni kallistaisin. Minulla oli hunajaa ja leipää ja kiiehdin noutamaan niitä, jotta voisin tarjota hänelle ruokaa ja tyydyttää hänen nälkäänsä. Kun tulin takaisin, en nähnyt ketään. Se oli Jumalan merkki, selkeä viittaus: Frans harhailee kodittomana maan päällä, rakenna hänelle talo! Mutta ahdistus valtasi minut jälleen. Tuntikausia painiskelin sisimmässäni. Uupuneena painoin pääni pergamentille ja nukahdin. Silloin näin unen. Loikoilin kukkivan puun alla, tuoksuva Jumalan henkäys puhalsi ylitseni. Kukkiva puu oli Paratiisin puu. Ja jokaisella sen kukkivalla oksalla istui pieni lintu, niin pieni kuin aakkosten kirjain ja lauloi. Aluksi ne lauloivat kukin itsekseen, sitten kaksi yhdessä, sitten kolme. Ne hyppivät oksalta oksalle, ryhmittyivät kaksittain, kolmittain ja viisittäin ja virittivät lopulta raikuvan yhteisliverryksen. Koko puu muuttui lauluksi, suloiseksi ja kiihkeäksi lauluksi, joka oli täynnä palvaa intoa ja suurta murhetta. Minusta tuntui kuin makaisin käsivarret ristissä keväisen maan kamaralla ja tuo kukkiva puu kohoaisi sisimmästäni, juurtuneena kaikkialle ruumiiseeni ja imien siitä ravintoa. Kaikki elämäni ilot ja kärsimykset olivat muuttuneet linnuksi ja lauloivat.

En tiedä, mitä ajattelisin tästä teoksesta. Alkuun tekstin kauneuteen upposi niin, että harkitsin tämän hankkimista omaan kirjahyllyyni, mutta - lukisinko tätä uudelleen? En tiedä. Ehkä. ehkä en. Tekstin kauneus muuttui kerronnan myötä rujommaksi ja - teologisesti tässä on paljon pohdittavaa ja "nieleksittävää". Loppupuolella taas, kuvauksessa äidin tulosta Fransiscuksen kuolinvuoteen äärelle, kyyneleet olivat lähellä. Totta tosiaan, tämä vahvasti kerrottu tarina 1200-luvulla eläneestä rikkaasta kangaskauppiaan pojasta, joka jätti kaiken samaistuen Kristuksen köyhyyteen ja kärsimyksiin. 

Fransiscus Assilaisen  elämä ja persoona on kuitenkin kiehtova ja voisin hyvinkin ajatella lukevani hänestä enemmänkin. Erityisesti minua nyt kiinnostaisi hänen omat kirjoituksensa, joita ilmeisesti saattaisi löytyä suomeksikin. Toki hänen Rukouksensa ja Aurinkolaulunsa ovat ennestään tuttuja ja tunnetuimmat.

Keltainen kirjasto: Ruumiin ja tuskan kieltämisen mystiikkaa

Nelly Sachs: Israelin kärsimys

Nelly Sachs

Israelin kärsimys  —  

    Eeli, Kuoleman asunnoissa, Tähdenpimennys

Suomentanut Aila Meriluoto 

WSOY, 1967

Kansi: Urpo Huhtanen  

Uskaltautuako vai eikö esittelemään tätä teosta. Sitä pohdin. Mutta mikä ettei. Tällä teoksella on paljon sanottavaa myös tälle ajalle, jos vain löytää olennaisen mystiikan takaa. Sillä mystinen tämä teos on. Sanat eivät aukene helpolla, mutta sieltä täältä kimpoaa valonvälähdys, kosketus syvälle käyvä: Ihmisyyden ääni, hätähuuto. 

Nelly Sachsin Israelin kärsimys sisältää kolme eri teosta. Eeli on  mysteerinäytelmä Israelin (juutalaisen kansan) kärsimyksestä. Holokausista. Näytelmässä on seitsemäntoista kuvaa eli näytöstä. Lukiessani mietin, onkohan tätä kukaan, koskaan ja missään sovittanut näyttämölle? Varmaankin näytelmän sanoma avautuisi aivan eri tavalla, jos sen näkisi ihan fyysisin silmin fyysisesti esitettynä. Vai olisiko se liian raflaavaa, kun ottaa huomioon historian.

Näytelmän lisäksi teoksessa on kaksi runokokoelmaa: Kuoleman asunnoissa , omistettu kirjailijan Kuolleille veljille ja sisarille ja Tähdenpimennys, omistettu kirjailijan Isän muistolle.  

Runojen jako ja nimet löytyvät lopun sisällysluettelosta, joka tuo myös selkeyttä, mielestäni hieman sekavalta tuntuvaan layoutiin. Tosin, toisenlainen layout ja asemointi voisi tehdä hyvää tajunnalle. 

Siinä missä näytelmä on selkeästi holokaustia kuvaava teos, koen, että runot on ymmärrettävä laajemmassa näkökulmassa, ei vain holokaustiin liittyvinä. Teksteissä on paljon symboliikkaa, raamatullisia viittauksia, eivätkä ajatukset sanojen takaa aukene helposti. Kuitenkin, kuten jo alussa toin esille, siellä täällä kimpoaa valonvälähdyksiä, kosketuspintaa, ei vain historiaan tai israelilaisiin, vaan laajemmin elämään. Näissä runoissa kaikuu historian ääni tälle ajalle. Historian, josta pitäisi oppia, mutta kuinka vaikeaa se tuntuu olevankaan.

Tähän loppuun vielä muutama tekstiote, jotka ainakin minuun kolahtivat. 

Oi Itkevien lasten yö! Kuoleman merkitsemien lasten yö!/ Unelle ei ole ovea enää. /Kaameat vartijanaiset ovat astuneet äitien sijaan, /ovat väärän kuoleman virittäneet kämmenlihaksiinsa, / kylvävät sen seiniin ja palkkeihin - /  Kaikkialla kauhu pesii./  Pelkoa imevät pienokaiset äidinmaidon sijaan.

Pyhän maan ääni. Oi lapseni, / kuolema on kulkenut sydäntenne läpi / kuin viinimäen / - maalasi sanan Israel punaisella maan kaikkiin seiniin. / Mihin joutuu se vähäinen pyhyys / joka vielä asuu hiekassani? / Yksinäisyyden kanavista puhuvat kuolleitten äänet: / Pellolle laskekaa koston aseet / jotta ne hiljenevät - sillä myös rauta ja vilja ovat sisarukset mullan sylissä - 

Erityismaininta tälle runonsäkeelle:

 "Huokauksen kätkössä / voi itää rauhan laulamaton laulu". 

Muualla blogeissa:

Kirjakimara   

Kirjasähkökäyrä 

Tarukirja  

---

Kyyti 2025 lukuhaaste kohta Heinäkuu  1: Runokirja

Charlotte Rørth: Tapasin Jeesuksen!

Charlotte Rorth
Tapasin Jeesuksen
Kriittinen toimittaja selittämättömän äärellä
Tanskankielinen alkuteos: Charlotte Rorth: Jeg Modte Jesus. Bekendelser fra en modvilligt troende
Suomentanut Jänis Louhivuori
Minerva, 2018
270 s.
.

Jo Shakespeare aikoinaan kirjoitti jossain näytelmässään, kuinka "jotain mätää Tanskan maassa" . Hieman samoilla linjoilla olen tämän kirjan suhteen. Jotain tässä on, mikä ei ihan natsaa, mikä hämärtää, saa epäilemään, tapasiko toimittaja todella Jeesuksen?

Tarina siitä, kuinka kriiittinen tanskalaistoimittaja, jonka kasvatus oli  ei uskonnollinen ja koulutus ateistissävytteinen, kokee jotain selittämätöntä marraskuisena päivänä etelä-espanjalaisessa Baezan kaupungissa kyläjuhlan aikana. 

"Äkkiä pyöreähkö mustapukuinen nainen matalissa kengissään ja huivi kädessään työntyy väkijoukosta sysien ihmisiä tieltään, kunnes seisoo aivan edessäni. Hän on niin lyhy, vain alle puolitoista metriä,e ttä joutuu katsomaan minua ylöspäin huottaessaan kuuluvasti. - Sinut on valittu, hän sanoo ja tarttuu hengästyneenä käsiini painaen ne lujasti rintaansa vasten. --- ---- -Hyvä, hyvä, bien bien ja taputtelee käsiäni kuullessaan sanan toimittaja periodista. - Siksi sinut on siis valittu, hän sanoo. - Sinun täytyy kertoa muille oman aikasi tärkein tarina, joten kuuntele minua,   escchame, hän jatkaa, ja hänen huivinsa kuumenee käsiemme välissä. - Maailma loppuu, ja vain ne jotka uskovat, pelastuvat. Sinun täytyy kertoa se kaikille."

Charlottesta ei kuitenkaan tule maailmanlopun saarnaajaa, vaan hänen kirjaansa sävyttää ennen kaikkea rakkaus. Aivan erityinen rakkauden kosketus ja tunne valtaa hänet, kun hän myöhemmin palaa Espanjaan ja näkee Jeesuksen úbedan La Sacra del Salvador -kirkon sakastissa. Jeesuksen, joka on yhtäaikaa sakastissa hänen edessään, mutta 2000 vuoden takaisesssa Israelissa. "Mies seisoo soratiellä, mutta näen silti klinkkerilaatat hänen jalkojensa alla." 

Kirkossa koettu näky ei ole  ainoa selittämättömyys Charlotten elämässä. Hän on hieman aiemmin kokenut kummallisen valoilmiön ja tässä samaisessa kirkossa hän on aiemmin jämähtänyt paikalleen pystymättä liikahtamaan ja alkanut hehkua, kuten opas Charlottelle kertoo.

Charlotte alkaa miettiä kokemaansa. Onko hän tullut hulluksi? Hän käy aivokirurgeilla, neurologeilla saadakseen tieteellisen selityksen kokemalleen, mutta ei. Charlotte ei ole sairas. Hänellä ei ole epilepsiaa eikä muutakaan, mikä voitaisiin lääketieteellisesti selittää. 

Charlotte alkaa tutkia henkisyyttä, hengellisiä asioita toimittajan rutiinilla. Hän tutkii niin idän kuin lännen uskontoja, kristinuskoa kuin ei kristillisiä uskontoja. Ja tässä on se ristiriita, jonka itse koen. Kun puhutaan chakroista ja kundaliiniharjoituksista niin puhutaan muusta kuin kristillisestä symboliikasta ja sanastosta, puhutaan enemmänkin Idän uskonnoista, budhalaisuudesta, hinduismista. 

Minulle tämä kirja edustaa osin New Ages -kulttuuria, jossa "kaikki tiet vievät Roomaan". Otetaan jotain sieltä, jotain täältä, Raamatun teksti jää sivuun, vaikka Charlotte sitten ottaa myös tämän kirjan käteensä.

Oikeastaan tämän tarinan syvin olemus löytyy jo tuosta  La Sacra del Salvador kirkosta itsestään. Charlotte Rørth kertoo sen arkkitehtuurista ja rakentamisesta, kuinka sen kuvasymboliikassa ja sisustuksessa yhdistyy kristinuskon ja pakanalliset symbolit, kuten kreikan muinaistarusto. Ja silti tässä tarinassa on jotain aitoa, vilpitöntä. Tässä on etsintää. Yritystä ymmärtää. Tässä on rakkauden kosketus, sillä rakkaus on kristinuskon ytimessä. Mutta mikä minua myös hämmentää on se, että tästä puuttuu kärsimys. Kristuksen arvet. Ja se on myös kristillisyyden ydintä.

Charlotte Rørth Tapasin Jeesuksen on kirja, joka jättää mietteliääksi. Oikeastaan kyse on matkakirjasta ja matkalla olosta.

En tiedä, en osaa sanoa, tapasiko Charlotte todella Jeesuksen. Tuo näky kuitenkin jätti häneen vahvan vaikutuksen.

Kundaliiniharjoitukset, aurat ja healingit jäävät sivuun. "Olen päättänyt jatkaa tavallista elämää ja torjunut siksi osan kokemuksistani- silllä minussa ei vain ole tilaa kaikelle." Charlotte yrittää olla ajattelematta tapaamistaan Jeesuksen kanssa, hän ei halua että tuo kokemus  valtaa koko hänen elämänsä. Kuitenkin Charlotte kokee, että hän "voi saada rauhan vain, jos kannan Jeesusta mukanani kaiken aikaa". "

Charlotte Rørth Tapasin Jeesuksen on teologista pohdintaa, jossa kysymyksiä herää enemmän kuin saa vastauksia. Jotain jää mysteeriksi, selittämättömäksi.

"Täällä Israelissa ymmärrän viimein, ettei minun tarvitse enää jakaa aikaani Espanjan ja Tanskan välillä. Kun seison tässä kummallisen näköisten leveiden ruohonkorsien päällä, minussa lujittuu ymmärrys siitä, etä kannan sitä tapaamista sisälläni aina riippumatta siitä, missä olen. En pysty pyyhkimään sitä pois. Että me tapasimme. Hän ja arkipäiväinen minä."

Kirjan typografiasta voisin mainita, että teksti on helppolukuista, luvut selkeästi jaoteltuja. Jokaisen luvun alussa on kirjalaina Pablo Nerudasta Edith Södegraniin johdattelemassa lukijaa, syventämässä tekstiä. Kansiratkaisu tukee tarinaa, joskin henkilökohtaisesti en ole järin ihastunut kuvaan.
...
Seinäjoen kaupunginkirjaston kirjastohaaste kohta 56 lue kirja, jonka kannessa on rakennus.