Kirjamessureissuni armon vuonna kaksituhattakaksikymmentäkuusi!

Kiitos paikallisen kirjaston, joka järjesti linja-automatkan Helsinkiin pääsin tänäkin vuonna kokemaan kirjamaailman vuosittaisen sykkeen Helsingin kirjamessuilla. Matka alkoi sateisessa aamupimeässä säässä. Onneksi ei nyt kuitenkaan ihan kaatosadetta ollut. Matkassa meni muutama tunti ja perille messukeskukseen saavuttua oli Pääroolissa Esko Roine -tilaisuus juuri päättymässä, kuten olisin aavistellutkin, että en ehtisi kuuntelemaan. Tilaisuus olisi varmasti ollut kiintoisa ja huumorinsävyttämä, ainakin niistä tunnelmista, jotka vastaani leuhähtivät suunnistaessani sinisellä matolla kohden uusia elämyksiä.

 

Koska suunnittelemani ohjelmakuviot olivat vasta iltapäivällä, aloitin tutustumalla antikvariaattien tarjontaan.

Ja siinähän sitä oli tarjontaa, niin, että päätä huippaa eikä tiedä mistä aloittaa. Paljon olisi ollut nähtävää ja kierrettävää, mutta eihän sitä kaikkea pienessä ajassa ehdi eikä kiirehtienkään mitään hyvää seuraa, mutta jotain kuitenkin tuli nähtyä ja ostettua, mutta niistä vähän myöhemmin. Kiertelyn lomassa pieni lukeva posliinipoika kiinnitti huomioni ja kuvatahan tuo piti. 

Kuvitettuja Klassikkoja olen joitain kerännyt ja olisihan niitä ollut tarjolla nytkin. Tässäkin olisi ollut monta kiintoisaa sarjakuvalyhennelmää maailman klassikoista, mutta ovatpa vain niin tyyriitä, että en nyt sortunut kuitenkaan ostamaan. 

 

Aika kului kierrellessä ja katsellessa ihan mukavasti ja oli aika suunnistaa Töölönlahteen, jossa oli alkamassa keskustelu tietokirjojen yleistajuistamisesta.  Kello 13.00 Kruunuhaan lavalla  

Sanna Nyqvist haastatteli Mirkka Lappalaista ja Outi Karemaata tietokirjallisuuden kirjoittamisen haasteista. Kuinka saada tieteellisistä teoksista kansantajuisia, ymmärrettäviä tavalliselle kansalle ja heitä kiinnostavia. Itse vähän vierastin sanaa yleistajuistaminen, ja mietin itse tykönäni, että onko se nyt ihan ymmärrettävää suomenkieltä, varsinkin, kun sitä piti selventää, mitä se tarkoittaa.  Popularisointi, jota haastattelija itse vältteli liialti muita merkityksiä saaneena, ei sekään ihan ollut yksi yhteen kansantajuistamisen kanssa ainakaan minun korvissani. Keskustelussa tuli esille, että kansantajuisen tietokirjan ei pitäisi erota tieteellisistä teoksista (jos nyt oikein ymmärsin) ja että julkaisutapa voi vieraannuttaa lukijan. Tärkeää saavutettavuuden kannalta on hyvä kirjoitustapa ja se, että teoksessa on kosketuspintaa lukijan elämään. Väitettä, että tietokirjoja ei enää tarvita KUN TEKOÄLY!  ei allekirjoitettu. 

Lopuksi todettiin että oleellisinta on ihmisen kertoma tarina. Ihmisen kertomana tarinassa on jotain, mitä tekoäly ei voi saavuttaa.

Lopuksi haastatellut saivat esitellä tietokirjan, johon tutustumista suosittelivat. Mirkka Lappalainen suositteli Gaudeamukselta ilmestynyttä Jussi S. Heinosen ja Elina Lehtosen kirjoittamaa Suomen muinaiset tulivuoret -teosta.

Jaa, että Suomessako tulivuoria! Jäin ihmettelemään.

Tiedon kielestä Kruunuhaassa jatketiin myös heti perään, ja olisikin ollut, huomaan nyt, mielenkiintoista verrata keskustelijoiden ajatuksia, mutta tässä välissä oli aika ajatella virkistäytymistä. Olin myös laittanut viestiä Saralle, jonka toivoin näkeväni, onko hän ehkä paikalla, ja kuultuani että ovat jossain päin, yritin löytää heidät, mutta en siinä onnistunut ja niin sitä vain mentiin ristiin yrityksistä huolimatta, kunnes jossain vaiheessa kuunneltuani vielä pari esitystä, hän huomasi minut ja moikkasi pikimmiten. Hän oli menossa kuuntelemaan Sari Rämöä, joka taas ei kiinnostanut minua, joka suunnistin kohti Ruokamessujen puolta, jossa halusin löytää kojun, jossa myytäisiin LÖRTSYJÄ! Olin bongannut tuon myyntipisteen edeltä käsin ja kun jo pitkään olin toivonut että jostain saisi tätä savonmualaista herkkua, niin ei kun sinne. Ennen lörtsykojua tuli syötyä lämpimikseen niin maustettua lohikeittoa, että huh sentään! (Lörtsyt, tarkoitan omenalörtsyjä, säästin kotiin. Osan pistin pakkaseen, osan nautin aamukahvin kanssa ja hyvää oli.) 

Jossain välissä pit ottaa kuva kukkakoristeluista

Ennen tätä, klo 14.00 kävin kuitenkin  kuuntelemassa Töölönlahdessa kirjasomen keskustelun  Kirjallisuuden kiperistä kysymyksistä, joihin myös yleisö saattoi ottaa kantaa.

Saako kirjojen lukemisen jättää kesken? Kysyi juontaja Liisa Pihlaja, johon Katja vastasi, että Ei väkisin toki kannata lukea. Ajatuksenaan oli se, kuinka  varsinkin jos on lukenut vähemmän ei ole niin tottunut lukija, ei pidä syyllistää, jos jättää kesken. Enemmän lukeneelle taas voisi olla haasteena lukea pidempään.

Rasmuksen mielestä lukemisen aloittaminen on lupaus kirjailijalle antaa arvo hänen teokselleen, ja toisaalta viimeinen sivu, jos sinne asti jaksaa, voi tuoda jotain yllättävää, joka avaa koko teoksen  ja antaa lopullisen ahaa-elämyksen.

Yleisö oli sitä mieltä, että kesken saa jättää. Mikä itseäni jäi mietityttämään oli kysymyksen näkökulma. Miksi kirja jää kesken? Ei välttämättä siksi, että lukeminen sinänsä olisi työlästä, vaikeaa tai hankalaa, vaan tarina ei tule omaksi. 

Kysymys nro 2 Miten kirjahylly pitää järjestää?

Rasmus oli sitä mieltä, että hyvä järjestys on sellainen, että kirjat löytyvät. Tiialle puolestaan kirjahylly on sisustuselementti, joka sisältää paljon muutakin kuin kirjoja.

"Parasta on kun kirjahylly on kuin tilkkutäkki"

 

Yleisöltä eniten kannatusta sai genren/teemanmukainen järjestys, mutta muillekin mielipiteille löytyi kannatusta.

Onko äänikirjojen kuunteleminen lukemista?

Katja toi esiin sen tosiasian, että lukeminen on yhtä kuin lukutaito. Äänikirjat taas ovat saavutettavia. Kaikilla ei ole mahdollisuutta lukemiseen. Rasmuksen mielestä äänikirjojen kuunteleminen ei ole lukemista. Se ei silti tee niistä huononpia. Informaation käsitteleminen vain on erilaista. Tiia puolestaa saattaa alkaa lukea kirjaa fyysisenä teoksena ja jatkaa äänikirjana. 

Äänikirjojen korvauksista Rasmus myös toi esiin, että on häpeä, miten vähän kirjailija saa niistä korvausta. 

Haastattelija toi esiin sen, kuinka nuoret lukevat paljon englanniksi ja kertoi syyksi, että kaikista aiheista ei voi lukea suomeksi, kun hävettää lukea suomeksi. Mitä! kummastelen. No, olenhan minä itsekin vähän miettinyt, onko kirosanojen lukeminen jotenkin ei niin korviin kalskahtavaa, jos ne ei olisi suomeksi, ja minua saattaa kyllä hävettää joskus suomalaisten kielenkäyttö, mutta ajatus, että suomen kieli sinällään hävettäisi, ettei tohdi lukea suomeksi, kun se on niin kiusaannuttavaa. Kaikkea kanssa.

Rasmus kysyikin, millainen on tuleva kirjailijasukupolvi, jos lukee muulla kielellä kuin suomeksi. Katja toi esiin kuinka Suomessa on loistavia kääntäjiä ja pohti tunnekielen ja äidinkielen yhteyttä. Hänen mielestään tuntuu oudolta, kun joku kertoo "tuntevansa syvemmin" englanninkielellä. 

Yleisö oli sitä mieltä että saa lukea muillakin kuin suomenkielellä ja tietysti näin on. Luenhan itsekin, mutta mieluiten suomeksi, sillä sitä ymmärrän suomalaisena parhaiten.

Entä, mitä mieltä oltiin uudelleenlukemisesta!

Tiia ilmoitti, että ei itse lue useinkaan uudelleen, mutta saa toki lukea. Katja kuvasi itseään innostujaluonteeksi ja lukee siksi uutuuskirjoja ja vähempi uudelleen. Katjan mielestä lapsuuden suosikkikirjat saattavat mennä piloille, jos ne lukee uudelleen. Rasmusta vaikeammin sulateltava kirjallisuus kutsuu lukemaan uudelleen, kuten esimerkiksi Umberto Econ Ruusun nimi, joka ensilukemalla herätti ihmettelemään, miksi jonkin oven kuvaaminen saattoi ottaa niin monta sivua. Runoja taas on pakko lukea uudelleen. 

Lopuksi haastatellut antoivat lukusuosituksensa:

Rasmus suositteli kaikille  Edith Södegrain koottuja, Tiia Paavo Teittisen Pitkä vuoro -teosta, joka on tietokirja suomalaisesta ihmiskaupasta ja Katja Anu Kolmosen Paperijumalat -teosta, joka kertoo mm. vanhustenhoidosta ja sosiaalisesta kuormituksesta. 

Edith Södegraniin saattaisin kyllä tutustuakin, mutta kaksi muuta teosta eivät oikein nappaa. 

 

Klo 14.30 suuntasin Töölöön kuuntelemaan miten keho ja teksti ovat liitoksissa toisiinsa. Keskustelijoina Susanna Hast, Joel Hohko ja  Antti Rönkä. Haastattelija kirjamessulehden mukaan Anna-Kaari Hakkarainen.

Keskustelu kulki minulle hieman vaikeasti tajuttavalla alueella, mutta silti mielenkiintoisella. Saavatko kirjailijat tekstiä syntymään älyllisesti pohtimalla vai jotenkin kehonsa kautta. Juoksen metsässä, ajatukset kulkevat ja tekstiä syntyy, mutta sitä ei voi siinä juostessa kirjoittaa, tai suihkussa - "suihkussa teksti edistyy", sanoo Joel. 

"Kehollisuus on vierasta ja pelottavaa. Mitä tiedän, tai en tiedä on vaarallista ja inhottavaa", pohtii Antti Rönkä kehon tuomien viritteiden antia tekstin syntymiseen. Se, että "havainnointi on ruumiillista" kuten Joel toi esiin, saa miettimään miten keho kokee esimerkiksi sen, että kadulla kävellessään kuulee jalkojen kopinan takanaan. Mistä pelko syntyy tällaisessa tilanteessa? Mistä aistimukset syntyvät ja miten saada ne eläviksi kirjoissa. Siinäpä se. Kirjoittaminen voi olla pelottavaa ja vaarallista. Tulee mieleen kirjailijoiden vastuut kirjoittamisistaan. Uskaltaako, pitääkö kaikkea kirjoittaakaan. 

Antti Rönkä on sitä mieltä,

 että runot, jos mitkä ovat kehollista kirjallisuutta

Ehätin vielä klo 16.00 Senaatintorille kuuntelemaan Janne Saarikiven Kieli vie -keskustelua, joka olikin todella kiintoisa ja yksi päivän parhaista. Suomenkieli eläköön!

Ja ennen kuin suuntasin linja-autolle ja kotimatkalle kiertelin vielä hetken antikvariaatteja. Aamuisten ostosten lisäksi mukaan lähti pari muutakin teosta. Hieman vilkaisin Pecos Bill -lehtiä, mutta annoin olla, hintavia olivat ja kun ei muista, mitkä jo omisti. 

Ja jalatkin alkoivat rollaattorista, jonka olin ottanut mukaani, huolimatta melkoisen kovilla. Olo oli melkein yhtä reporanka kuin tällä "kaverilla".

 Kuin kaukaiset vuoret

Suunta kohti kotia

----

Ja mitä sitä sitten tuli hankittua?

Siitä taidan kertoa erikseen, olihan tässä tätä juttua jo tässäkin