Alvilde Prydz: Herön kartanon Gunvor

Alvilde Prydz

Herön kartanon Gunvor

Ilmestynyt aiemmin nimellä Gunvor Thorintytär Heröstä

Alkuperäisteos: Gunvor Thorsdatter til Herö

Suomentanut ?

WSOY, 1920 (3. painos)

254 s. 

Présevez-moi, mon Dieu! La mer est si grande et ma bargue est si petite! - Bretagnelainen kansanalaulu

Tästä motto-lauseesta huolimatta Herön kartanon Gunvor ei kuitenkaan sijoitu tästä  Bretagneen vaan Norjan merenrantakyliin, Pohjoisen ylämaan kalastajakyliin. Norjalaisista paikannimistä mainitaan Trondheim, johon tarina ei kuitenkaan sijoitu. Ylämaasta puhutaan, mikä määrite itselläni tuo mieleen lähinnä Skotlannin. Googlen tekoäly-yhteenveto kertoo, että ylämaa-termiä voidaan käyttää kuvaamaan Norjan vuoristoalueita tai korkealla sijaitsevia maatiloja. Minua kuitenkin hämmentää, enkä oikein pysty saamaan silmiini maisemaa, jossa samanaikaisesti elettäisiin ylängöllä ja merenrannalla. Tarina sijoittaminen Norjan kartalle on hyvin vaikeaa, sillä loppupuolella mainitaan, kuinka   "Pitkinä talvi-iltoina, kun Jäämeren myrskyt syleilevät taloa, on Herössä aivan tyyntä paksujen hirsien turvissa."  Kuitenkin, kun Trondheim, jossa kuitenkin on käväisty sijoittuu suunnilleen Norjan keskipaikkeille ja Jäämeri on pohjoisempana, niin vaikea tarinaa on sijoittaa niin ylöskään pohjoiseen. 

No, niin tai näin, niin tarina ei ole kehno. Tarinan keskiössä on Gunvor niminen nainen, jonka isä on kuollut ja ollut melkoisen hurjanlainen puoliso Gunvorin Elina-äidille. Herön kartano on kuitenkin säilynyt suvulla, jonka perijä Gunvor siis on. Lapsena Gunvor lauloi paljon , mutta sitten tapahtui jotain, hän vei kitaransa ullakolle eikä koskaan enää laulanut. Gunvoria kuvataan sanoilla:Tyyneys, kylmä arvokkuus ja hieno, henkevä sydämellisyys. Näitä sanoja  käyttää Svein Torgersen. Nuori lääkäri, jonka kanssa Gunvorin pitäisi mennä naimisiin. Sveiniä Gunvor puolestaan kuvaa tuomari Falckille: Svein Torgersen "Hänen kirjansa on avoin, jokainen voi lukea sitä". Tuomari Falck puolestaan kuvaa Sveiniä Gunvorille näin:  "Hän hämmästyttää minua olemalla niin totuudellinen, että vaikkakin hän tahtoisi valehdella, hän ei voi; ja sitten hän on aivan liian hurja vasemmistolainen, hän polttaa minua". 

Herön kartano on kunnioitettu yhteisön tukipilari, joka ottaa hoiviinsa pienen Gunn-tyttösen, sekä myös Irmildin, lapsena merestä pelastetun 16-vuotiaan neitosen, joka on  "pitkä ja hoikka, taipuva kuin pajunvitsa ja levoton, ei hetkeäkään hän voinut olla liikkumatta".

Olen määritellyt tämän teoksen aikalaisromaaniksi, vaikka jotkut sivustot laittavat tämän historialliseksi romaaniksi. Meidän ajastamme katsoen tämä tietysti kertoo historiallisesta ajasta, mutta kun kirjailija Prydz on tämän kirjoittanut, hän on varmaankin kertonut omasta ajastaan ja sen muutosilmapiiristä. Muutos onkin tässä teoksessa läsnä vahvana teemana.  ""Älkää yrittäkö yhdistää vanhaa ja uutta aikaa! Toinen elää ja toinen on kuolemassa."

Herön kartanon Gunvor on myös hieno luonnekuvaus, ei vain Gunvorista, joka on vahvan naisen kuvaus, kuvaus naisesta, jolla on arvot kuosissa ja joka tekee sen, minkä oikeaksi katsoo. Gunvor, vaikka tahtoo tehdä hyvää yhteisössään ei kuitenkaan ole mikään "lempeä" naishahmo. Hänessä, niin kuin äidissäänkin on jäyhyyttä. Svein taas on aivan päinvastainen luonne. Tärkeä hahmo on myös tuomari Falck, joka "ei osaa avata oveaan onnelle", kuten Gunvorin äiti Elina häntä moittii. 

Herön kartanon Gunvor on kirjoitettu 1800-luvun loppupuolella. Teoksessa on jonkin verran uskonnollista kuvausta, mutta varsinaiseksi kristilliseksi teokseksi en tätä määrittelisi. Nämä kuvaukset jopa saavat minut pyörittelemään päätäni, niin outona ja itselleni vieraana kristinusko tässä kuvastuu. Norjalainen sielunmaisema, viikinkien ajan perintö ja meri elämään vaikuttavana elementtinä ovat hyvin vahvasti läsnä. 

Hieman minä mietin aloittaessani tämän teoksen lukemista, että kuinka pitkälle minä uskallan tätä lukea, sillä ensimmäinen luku, eräällä tavalla johdantoa oli, synkeää ja aavemaista ja mietinkin, mitähän tässä tuleekaan. Taikausko on läsnä ihmisten arjessa ja luonnekuvaus Irmildistä lisäsi pelkoa. Lopputulemana voin kuitenkin sanoa, että ajottaisesta "pelon ilmapiiristä" tämä ei ole kauhoromantiikkaa. 

Kulttuuriviittaus:

Beethowenin Marcia funebre sulla morte d'un eroe

Erityismaininta tälle kuvaukselle: 

"Pikku lapset juoksentelivat kuin kissanpoikaset" 

-- 

Pieni Helmet 2026 -lukuhaaste kohta 11: Kirjassa tanssitaan 

Johan Ludvig Runeberg: Jouluilta

  

Kuvakaappauksia

Johan Ludvig Runeberg

Jouluilta: Kolmilauluinen runoelma 

Alkuteos: Julkvällen 

Suomennos: Valter Juva

Luettu Gutenbergista 

Arvosa herra, se lammessain viel' loiskivi, hauki,vielä ne teeret käy sekä metsot mökkini luona; koukkuja laskea jaksan vielä ja pauloja panna, toimeen tulla ma voin; ei tyytyvä paljoa kaipaa. Tänne jos  siirtyisin sekä teiltä mä muonani saisin, suustapa palvelijain lois-vaivaiseen, väen kuullen, vois sana singahtaa, joka raskaammin mua painais kuin hätä vaikein. Ei, salotorpan tyyssija mulle mielusa on, siell' lahjoja vain iki-antajan nautin. Metsäin puut Hän verhovi, Hän jyvän ankean linnun löytää suo, Hän vastakin on mua auttava vielä. Leipäni Hältä jos saan, ken halveksuin toki tohtis katsoa vanhukseen, joka viel' ei nöyrtyä voinut?»

Vielä näin vuoden päätteeksi ehdin lukea yhden pienen tarinan ja saada Kyyti 2025 -haasteessa lokakuun toisenkin puoliskon: Lue kotimainen klassikkoromaani, suoritetuksi. 

Täytyy sanoa, että ihan en joulutunnelmaan tässä tarinassa päässyt, sen verran hurmeisia olivat tarinnoinnit. Mutta toisaalta, se, mitä joulussa soisi olevan, sydämen lämpö, yhteisöllisyys ja toisen huomioiminen kyllä rivien välistä  huokui. Jouluilta kertoo ajasta toisesta, kuin nyt elämme ja kuitenkin hyvin samanlaisesta. Turkin ja ilmeisesti myös Krimin sota on taustalla. Vanhan kartanon mailla elelee entinen sotilas Pistoli, joka saapuu viettämään jouluiltaa kartanoon, jota hallitsee arvosa majuri. Lisäksi perheeseen kuuluu tytär (onko hän majurin tytär vai miniä jäi minulle epäselväksi) , jonka kapteenimies on sotatantereilla ja jonka kohtalosta ei ole tietoa. Lisäksi on 16-vuotias tytär, Augusta. Pistoli tarinoi omia sotamuistojaan, joita Augusta-neiti yrittää toppuutella.  

Jouluilta on runollista proosaa. Se ei ole loppusoinnullista runoutta (niitäkin kyllä muutamia paikka paikoin löytyy) sen paremmin kuin modernia suorasanaisuuttakaan. Runebergin runous leikkii rytmiikalla luoden mukavaa, soinnukasta ja kielellisesti liitelevää kuvausta. Jos ei sotakuvaukset niin innostakaan, niin tämä kielen elävyys ja notkeus kiehtoo mieltä syvästi.  Mielenkiintoista on, että Pistolin sotatarinoinnin lomassa on Augustan "kertoelma" siskolleen (vai kälylleen), joka kaipaa miestään pienokaisensa kera. 

Hieno pieni teos, joka huokuu syviä tunteita ja merkityksellisyyttä. Sotaisista teemoistaan huolimatta tämä ei sittenkään ehkä ole niinkään sotaa ihannoiva, kuin ihmisyyden ääntä kuulosteleva. 

---

Kyyti 2025 -lukuhaaste kohta Lokakuu A: Lue kotimainen klassikkoromaani  

Muualla arvioitua:

Kirjojen kamari

 

Samuli Suomalainen: Kevään ajoilta!

Screenshot 2025-12-27 at 11-57-48 Kansallisgalleria - Teos Pekka Halonen: Kevätmaisema

Kevään ajoilta. Jutelmia
Kirj. SAMULI S. [Samuli Suomalainen]
Helsingissä, K. E. Holm, 1900 8Luettu Projekti Gutenbergista)

 

Tämä pieni kokoelma sisältää yhdeksän lyhyttä "novellia". Novellit sijoittuvat 1800-luvun Pietariin,  sen kaduille, kujille ja toreille. Novellit kertovat suomalaisten siirtolaisuudesta, parempien elinolojen etsinnästä. Tarinoissa on nähtävissä suomalaisen elintason nurjempi puoli, kuitenkin, kuten nimi Kevään ajoilta, antaa ymmärtää on näissä nähtävissä suomalaisen kansallistunnon nousu ja ehkä elintasonkin virkistyminen. 

Opinteille 

Sijoittuu vuoteen 1862 ja kertoo siitä, kuinka suomalaisen kirkkokoulun oppilaat Fredrik, Antero ja Juho kutsutaan opettajansa Kaarlo August Skutnabin luokse. Tämä kertoo pojille, että neljä vuotta aiemmin on Suomessa avattu ensimmäinen suomenkielinen koulu Jyväskylään. Se on täydellinen oppilaitos, josta voi päästä myöhemmin opiskelemaan yliopistoon.

Kuinka olisi, eikö pojat lähtisi Suomeen jatkamaan opintojaan? Tosin rahakysymys aiheuttaa pohdintaa.

Tavallinen tarina

Vuosi on 1854. Vaimo kuljettaa miestään sairaalaan. Tarina kertoo siitä, kuinka pariskunta on joutunut Pietariin ja kuinka he tapasivat. Kuvaus ei ole kovinkaan moninaista, mutta kertoo elämän arjesta, puutteesta ja toivosta paremmasta. Erikoisempaa sanastoa: isvossikka, lineika

Lakko

"Pienenä koulupoikana oleskelin kesälomalla 1860 jonkun aikaa muutamain suomalaisten koulutoverieni luona Sukunoilla." Sukunoilla eli rautavalimoilla. Muuta erikoissanastoa on mm. upraviiteli, nagaikka, paddjofka. Lapsen näkökulma työläisten lakkoon ja mitä sitten seurasi, kun kasakat saapuivat paikalle.

"Konnoilla."

Hevostorille sijoittuva tarina. Pietarin hevostori sijaitsi syrjässä keskikaupungilta, jonkin matkan päässä Nevskin luostarista ja oli vanhastaan rangaistusten täytäntöönpanopaikka.

Ukko Grahn

Tarina miehestä joka ei ollut "nivellioitunut". 

" Varmaa vaan on, että itsenäisiä, omaperäisiä ihmisiä, niin sanottuja originaaleja, kaikkine ansioineen ja vikoineen, löytyy nyt maailmassa paljoa vähemmin kuin ennen."

Ukko Grahn on neulaseppä, joka on itseoppinut mies, jolla on unelma: opettaa lapsia. Kirkkoherra Kaarlo Sirén ottaa hänet sunnuntaikouluun opettamaan lukemista ja laskemista. Aikanaan, joita kuita vuosia myöhemmin, vuonna  1869 pari suomalaista ylioppilasta saapuu etsimään  Grrahnia.

— Opettajaa, — lisäsi Antero. 
— Ah opettajaa! A vot ko työ määtte täst' etteepäi, nii sitt' tullee ensiks' kauppapuot, semmoine nyt melatsnoi lafka [ruoka- ja rihkamapuoti], ja sen vieress' on ruohonpäine kartano, nii siin' se opettaja ellääkii, ei siin' ruohonpäisess', a siell' pihan puolell' on toine kartano, niin vot siin' justii hää ellääkii.  — Kiitoksia paljo

Tässä tarinassa on kummallista vaihtelua toisen ylioppilaan nimessä. Ensin mainitaan, että häntä kutsutaan K. Huusiksi. Sitten nimi muutuu Kuuseksi, välillä Ruusiksi ja Sitten taas Kuusiksi. En tiedä, onko syy "skannauksen tuomassa virheessä" vai mistä johtuu moinen. Toisen miehen nimi on Antero. Ylioppilaat arvostavat Herra Grahnia, ja laittavat tämän päähän unelmia ja toiveita, jotka kuitenkin haihtuvat kuin kyynelpisarat lammenvesiin.  

Hieman latinaa:

qvod et hunc in annum vivat et plures. [Joka kestää nykyajan, ulottuu tulevaisuuteenkin.

Tiililotjassa

Sairas, kuolemaisillaan oleva mies on kutsunut pastorin luokseen. Pyytää tätä kirjoittamaan äidilleen Suomeen viimeisen tervehdyksensä ja kertoo lyhyesti elämänvaiheensa. Miehen palveluspaikassa on tapahtunut hämäriä, joiden takia mies on joutunut pakenemaan. 

Sennoilla

Sennoi on suunnattoman laaja tori Pietarin tärkeimmän kauppakadun,
Sadowajan, varrella Sennaja ploshtshadj. Heinätori. Heinistä puheenollen tarkoittaa muutakin kuin varsinaisia heiniä.

Toreilla esiintyy elämä jokapäiväisyydessään, arkitamineissaan elikkä, niinkuin suomalainen sananlasku sattuvasti sanoo, "riihen remputtimissa eikä kirkon kemputtimissa".

Pane soimaan

Täällä Pietarissa muuttuu moni, hyvinkin pulmallinen asia peräti selväksi, kun on vaan täti niemen päässä.

Kahvilassa toverukset viettämässä aikaa, ja eräs heistä vaatii pistämään soittokoneen soimaan kunniavieraan takia, mikä ei olisi luvallista, kun seuraava päivä on jokin erityispäivä. Vaan vaatimus on: pane soimaan.

Raketti

Vuosi 1863. Salaperäisiä ruokaostoksia, salaperäisiä asukkaita talossa, nuorukaisia liikenteessä miettien tapahtumia, kun äkkiä taivaalla lentää raketti suoraan kohti tärkeitä kellareita. Eräs nuorista tekee suunnitelman saadakseen tuholaiset kiinni, mutta kuinka käykään. Kyseessä lienee ollut vain meteori. 

 ---

Pohjoinen 2025 -lukuhaaste kohta 7.   Kollegan/koulukaverin/opiskelukaverin suosittelema kirja. 

Luin tämän Sallan, joka on kollegani kirjabloggaajan ominaisuudessa, suosittelemana. Hän suositteli tätä,  jos Pietarin suomalaisten elämä kiinnosti. Salla oli itse lukenut tämän osana Helmet 2021(kohta 9) -lukuhaastetta. Itseäni ei niinkään kiinnostanut Pietarin suomalaiset, kuin se, että löysin kirjablogeista sanan suosittelen ja kirjan, joka löytyisi Gutenbergista, koska kirjastoonpääsyni on tällä hetkellä estynyt. Ei sillä, ihan kiintoisa lukukokemus tämä oli historian näkökulmaa ajatellen. 

Heikki Impola: Aunolan perhe

 

Kuvakaappauksesta muokattu

Heikki Impola

Aunolan perhe — Kertomus merimiehistä ja porvareista Pohjanmaalta

Kustannusosakeyhtiö Kirja, 1916

(Luettu Projekti Gutenbergista)

Sieltä vilkkui toisten hirtten lomitse metsän jättiläinen. Se seisoi siinä yksinäisenä. Oli kuin metsän kuningas, jonka majesteettia muu metsä oli kunnioittanut  väistymällä sen läheisyydestä loitommalle. Siinä se oli valtakuntaansa hallinnut satoja vuosia. Se oli ollut arvokas ja kunnioitettava jo silloin, kun muu metsä hänen ympärillään maasta kohosi. Hänhän se oli siemenensä sirottanut jo vuosisatoja sitten kulovalkean tuhoamaan kankaaseen. Itse hän oli ihmeen kautta tuhosta säästynyt. Siitä asti oli hän Korkeatakangasta hallinnut; käynyt heimolaisineen tuhoisan  sodan lehtipuita vastaan ja voittanut; vallannut koko lakean ja tasaisen  hietikkokankaan nevojen keskellä omalle heimolleen. Ainoastaan kankaan laiteilla, nevan rajalla, uskalsivat koivut, haavat ja lepät asustaa. Hän oli kuningas, sitä vanhaa ja arvokasta sukua, viimeinen suurten ja määräämättömien sydänmaiden jälkeläinen tällä kankaalla. Kuningas hän oli, metsän mahtava hallitsija, jonka valta perustui vuosisataisiin oikeuksiin 

Matti ja Jaakko Hirsikangas ovat sisämaan väkeä, Savosta, Pielavedeltä maalaisväkeä. Vaan on heillä metsääkin, josta kaatavat kuningaspuun, mastopuuksi Raahen rannikon laivanvarustajille. Eletään 1800-luvun puolivälin paikkeilla. Ajankuvasta kertoo viittaus Itämaiseen sotaan (Krimin sota). Maakauppa oli kiellettyä ja piti matkata rannikolle kaupantekoon. Mattikin viedessään mastopuun Raaheen tuo  palatessaan suolaa ja muuta tavaraa vaihdossa. 

Jaakko on  keskimmäinen talon pojista. Nuorin Samuli kaikkien vedettävissä, vanhin Matti ovela kitupiikki itseään esille tuova talonperijä. Kun riihi viljaa kuivatessa palaa, huonosti asetetun lyhteen tiputtua orsilta, syyttää tiukka talonisäntä syytöntä Jaakkoa, joka lähtee talosta, isänsä äkkipikaistten sanojen saattelemana, ja suuntaa kulkunsa Raaheen. Mielessä on aiemmalta kauppareissulta kuullut sanat, että "Kuule nyt, nuori mies! Koska sinulla on noin vilkkaat silmät, niin ei ole ihme, vaikka sinäkin vielä rimpuilisit tässä puussa" ja merimies Jaakosta tulee, mutta tulee paljon muutakin erinäisten vaikeuksien jälkeen.

Raahe nähnyt jo lukemattomien talviaamujen valkenemisen. Parisataa vuotta oli se siinä ollut pienenä ja vähäpätöisenä. Lieneekö vuoden 1649 joulukuun 5 päivän aamu koittanut kirkkaana vai pilvisenä tämän paikan yli? Kuka sen tiennee? Se oli Raahen syntymäpäivä, sillä silloin maamme kenraalikuvernööri Pietari Brahe Kristiina kuningattaren käskystä määräsi perustettavaksi kaupungin Saloisten pitäjään, joka oli sangen vanha kauppapaikka Pohjois-Pohjanmaalla. 

Ajat on kuitenkin muuttumassa.  Rannikon laivanvarustamojen uhkana on höyryvoiman tulo ja Saimaan Kanavan -rakennussuunnitelmat. 

Aunolan perhe on ihan kiintoisa kuvaus rannikon elämästä ja vastavuoroisuudesta sisämaan kanssa. Kerronta on harvasanaista, yksinkertaisen kuvaavaa arkielämän kuvausta, erikoissanasto ilmenee puutavara- ja merimiessanastossa, joka ei aivan aukene asiaan vihkimättömälle. 

Laivanvarustamon ja merenkulun sanastoa:

Vei minut varviinsa, pelkka, pantturi, pukseeri, puukempramraakalla, pasa, puuriin meno, "malspiikki", "prikkari", jankkina, Kraaselin tornissa on "flaku, Puttinkivanteill, koiranreikä, raa'an pärttiä pitkin, pramsaalingeille, puuvenprammille, piilivinniin, 

 

Tämä erikoissanasto luo kuitenkin kerrontaa sitä kiinnostavuutta, mikä ehkä muuten jäisikin tarinasta puuttumaan. Mikä minua kuitenkin yksinkertaisessa tarinassa kiusaa, on se Matti-nimisten henkilöiden määrä. Oliko ihmisten nimien vaihtelevuus tosiaan niin vähäistä noina aikoina? Tässä tarinassa Matti-nimisiä ovat vähän kaikki:  rengit kuin patruunat ja talonisännät poikineen. Kuka niitä enää osaa erottaa toisistaan.

Mielenkiintoinen mielipide säästäväisyyden tarpeellisuudesta: 

"Mihin meidän maassamme vielä tullaan, jos kaikki rupeavat juomaan kahvia? Me teemme konkurssin, niin se käy..."

Mitenkähän olisi nykyaikana. Nousisiko Suomen talous, jos vähentäisimme kahvinjuontia? 

... 

Pohjoinen lukuhaaste kohta 17. Kirja, joka liittyy Raaheen  

Jane Austen: Järki ja tunteet

Jane Austen

Järki ja tunteet

Alkuteos: Sense and sensibility

Suomentanut Aune Brotherus 

WSOY, 1980  (4. painos)

338 + 1 s.

Kansi: Tove Ahlbäck 

Tämän teoksen päähenkilöitä on neidit Ellinor ja Marianne Dashwood, jotka luonteiltaan eroavat toisistaan kuin yö ja päivä.

Elinorilla, vanhimmalla tyttärellä, jonka neuvoa äiti noudatti oli hyvä ymmärrys ja selkeä arvostelukyky, joiden vuoksi hän yhdeksästätoista ikävuodestaan huolimatta soveltui äitinsä neuvojaksi ja sai hänet hillitsemään kiivautensa, josta varmasti olisi ehkä ollut ikävät seuraukset. Ellinor oli erittäin hyväsydäminen, hyvätahtoinen ja hänellä oli voimakkaat tunteet, mutta hän osasi hallita niitä. Se oli taito, joka äidin vielä oli opittava ja jota toinen hänen sisaristaan ei aikonut koskaan opetella. Marianne oli monessa suhteessa samanlainen kuin Ellinor. Hänkin oli ymmärtäväinen ja älykäs, mutta kiihkeä kaikessa. Hänen surullaan ja ilollaan ei ollut mitään rajaa. Hän oli jalomielinen, ystävällinen,innostuva, mutta varomaton. Hänen ja äidin yhtäläisyys oli silmäänpistävä. 

Tarina alkaa siitä, kun Dashwoodin perhe, suku oli asustanut Sussexissa iät ajat, joutuu muuttamaan pois kotoaan Norlandista. Syynä isä Dashwoodin kuolema. Isä Dashwood on ollut aviossa ennen nykyistä perhettä ja tästä ensimmäisestä liitosta on poika John. Johnin vaimo Fanny Ferrars on rahanhimoinen nainen, joka saa puhuttua miehensä lahjoittamasta avustusta sisarpuolilleen, vaikka isän testamentin mukaan, hänen pitäisi auttaa heitä. Lopulta sisarukset, joihin kuuluu vielä kolmaskin tytär, Margareth, muuttavat äitinsä kanssa Devonshireen, josta heille on tarjottu pientä "mökkiä". 

Miten sisarukset selviävät uusissa oloissa, uusien naapuriensa kesken, jotka ovat kyllä ystävällisiä, mutta ystävällisyydessään vähän liiankin tuppautuvaisia. Asioita mutkistaa paitsi rahahuolet, myös rakkaushuolet. Ellinorillla on tunteita Edvard Ferras -nimiseen nuorukaiseen, joka on Fanny Ferrarsin veli. Marianne puolestaan kävelyretkellä saa "sankarikompleksin", kun kaaduttuaan loukkaa jalkansa ja pelastajaksi saapuu nuori ja komea herra Willoughby. Marianne heittäytyy suinpäin tunteittensa vietäväksi ja Willoughbyhän vie. Mariannen suloisuuteen ihastuu myös vanhempi herrasmies, eversti Brandon.

Olen nähnyt tämän Ang Leen ohjaamana elokuvana, jossa Ellinoria esitti Emma Thompson ja Mariannea Kate Winslet ja pidin elokuvasta todella paljon. Elokuvaan verrattuna kirja jäi kauas taakse, hyvin keskinkertaiseksi kokemukseksi. En tiedä, josko uudempi käännös teoksesta olisi antanut enempi, sillä nyt minulla oli vaikeuksia pitää mielessä henkilösuhteita eikä kerrontakaan ottanut tuulta alleen. Tästä puuttui se säkenöinti, joka on saanut minut lukemaan Jane Austenin Ylpeyden ja ennakkoluulon useampaankin kertaan, samoin kuin mielelläni palaisin myös Kasvattitytön tarinaan, mutta tämän teoksen uusintaluku ei suoraan sanoen innosta, ellei sitten voisi kokeilla sitä uudempaa, Kersti Juvan käännöstä. 

Järki ja tunteet ilmestyi alkujaan 1811 ja on ensimmäinen teos, jonka Jane Austen sai julkaistua. Tarina on toki rakkaustarina, jossa kuitenkin korustuu enemmän ironisuus kuin suuret tunteet (jotka elokuvassa taas nousevat enemmän esiin) Rahanhimoa, sosiaalisia suhteita ja  käytöstapoja nokitellaan lempeän kärkevästi. Kirjassa keskitytään kerronnallisesti Ellinorin ja Mariannen tunteiden kuvaamiseen, kun pikkusisko Margareth jää täysin sivuosaan ja vain pieniksi maininnoiksi (tässäkin suhteessa elokuva antaa enemmän).

 

 

 

Tällä mukana Tuulevin lukublogin Jane Austen 250 vuotta -haasteessa.

 

 

Jean De La Bréte: Villivarsa

Kuvakaappaus Wikipedia commons / muokattu

Jean De La Bréte (Alice Cherbonnel

Villivarsa

Alkuteos: Mon oncle et mon curé

Suomentanut Heikki Teittinen

Otava, (Kirsikka-sarja) 1927

178 s. 

Siinä pysyn, mitä sanoin, toistin rauhallisesti. Hän ei ollut muuta kuin tyhmyri, vieläpä aikamoinen tyhmyri. Pastori huudahti tukehtumaisillaan: Kun lapset sekaantuvat järkeilemään, saavat kuolevaiset kuulla paljon typeryyksiä. Herra pastori, opetitte minulle juuri tässä eräänä päivänä, että järki on ihmisen kaunein avu. 

Villivarsa ei nimestään huolimatta ole hevostarina. Villivarsa on symbolinen määrite nuoresta, kesyttämättömästä tytöstä, jollainen myös on Reine Lavande, tämän tarinan päähenkilö ja minä-kertoja. Reine on pienikasvuinen, mutta sopusuhtainen. Tässä pikkuisessa ruumissa asustaa kuitenkin "ylpeä ja itsetietoinen sielu, joka ei levitäkään heikkouksiaan kaiken maailman katsottaviksi" Ei ainakaan tädilleen, joka on epämiellyttävä ja jota Reine kuvaa vähemmän mairittelevin sanoin. Reine on orpo, mutta rikas, jonka vuoksi täti on ottanutkin 2-vuotiaan Reinen kasvatettavakseen. Täti on täti vain avioliiton kautta. Rikkaudet tulevat enon kautta, joka kuului maalaisaateliin. Tädin ja Reinen välit eivät kuitenkaan ole mitenkään hyvät ja täti lyökin toisinaan Reineä, kunnes tämä 16-vuotiaana tekee siitä lopun.  Reine on " pieni liikkuva, vaihetteleva ja oikukas elävä, tuuliviiri, jota kaikki mielikuvituksen ja olosuhteiden oikut pyörittelevät." 

Reine asuu leskitätinsä kanssa maatilalla nimeltä Buisson. Hänen kasvatuksestaan ja koulutuksestaan vastaa pastori, joka käy Reinen luona säännöllisesti kolmesti viikossa ja jonka kanssa Reine käy väittelyjä siitä, onko Frans I kunnioitettava vai ei historian hahmo ja oliko Mucius Scaevola tyhmä vai ei. 

Reine viettää siis aika rajoitettua elämää, mutta 16-vuotiaana hän alkaa kaivata muutosta ja vastauksia mielessään heränneisiin kysymyksiin ja etsiytyy kirjastoon. Hän löytää Walter Scottin ja kirjailijan  Perthin kaupungin kaunotar tekee Reineen lähtemättömän vaikutelman.

Tunsin samaa riemua kuin vanki, joka tuodaan komerostaan puiden, kukkien keskelle, auringonpaisteeseen; tai ehkä paremminkin samaa kuin säveltää, joka kuulee ihanteellisella tavalla ensikertaa esitettävän sydämensä ja älynsä lasta. Maailma, jota en tuntenut, mutt ajohon kaihosin itsetiedottomasti, heräsi äkki sielussani eloon. Kirkkaus täytti mieleni niin äkkiä, että luulin siihen saakka olleeni tylsämielinen raukka. Humalluin, huumaannuin romaanista, joka kiehui värejä, elämää, liikuntoa. 

Kun pastori huomaa Reinen löytäneen tien kiellettyyn kirjastoon, hän lukitsee oven. Reineä pidetään vielä lapsena, jonka tiedon tasoa piti rajoittaa. Oli asioita, joista ei sopinut puhua, tietyt seurustelusäännöt ym. ym. Mutta Reine on päässyt romaanien kiehtovaan ilmapiiriin ja löytää tiensä takaisin kirjastoon. Silloin pastori neuvoo Reineä:

Mielikuvitus on kuin kaunis liekki, se valaisee ja vilkastuttaa älyä niinkauan kuin sitä ravitsee varovasti, mutta jos sille antaa liiaksi ravintoa, siitä sukeutuu tuli, joka hävittää talon, ja onnettomuus jättää jäljelle vain tuhkaa ja raunioita.

Reine tietää hänellä olevan sedän, setä Pavoli. Hän pyytää pastoria kirjoittamaan tälle, että pääsisi asumaan tämän luokse Pavoliaan. Mutta yllättäen täti kuolee ja Reine muuttaa kuin muuttaakin Pavoliaan. Pavoliassa hän tutustuu toiseen serkkuunsa Blancheen, jota hän kuitenkin alkaa kutsua Junoksi. Tämä kerronnassa ilmenevä Blanche - Juno -vaihtelu hieman hämmentää minua, siinä kun ei ole mitään johdonmukaisuutta nähdäkseni. 

Tarinan keskiössä on myös serkku Paul De Comprat, joka saapuu ensin vierailulle Buissoniin ja juuri luettujen rakkausromaanien valistamana Reine rakastuu Pauliin. Hän ei saa miestä mielestään ja saapuessaan setänsä luokse Pavoliaan hän saa kuulla, että Blanche-serkun on määrä mennä naimisiin De Compratin kanssa.Mutta Blanche ei rakasta kuitenkaan miestä. Tämä ei vastaa tytön miesihannetta.Tällä kun on hyvä ruokahalukin. Paulin ja Blanchen avioliitto on kuitenkin tytön isän unelma. 

Reine on onneton salaisuutensa kanssa, jota hän ei paljasta, mutta joka on paljastunut setä Pavolille kuitenkin. Reine palaa Buissoniin lyhyelle vierailulle saamaan lohtua pastoriltaan, jonka hän haluaa muuttavan Pavoliaan pastoriksi vanhan pastorin tilalle. Pastorikin on kaivannut keskustelujaan Reinen kanssa erimielisyyksistä huolimatta. 

Villivarsa on kiintoisa pieni aikalaiskuvaus 1800-luvun ranskalaisesta aateliselämästä. Ja vaikka tämän tarinan teemana on rakkaus ja avioliittoon pääseminen en osaa pitää tätä ihan tyypillisenä rakkaustarinana. Reine on kaikesta huolimatta kiehtova hahmo, vaikka hänen päämääränsä onkin vain ainoastaan päästä naimisiin ja nimenomaan Paul De Compratin kanssa. Miten se olisi mahdollista, kun mies on kihloissa Blanche-serkun kanssa. Kuinka hän, Reine voisi löytää onnea elämässään tämän mahdottomuuden edessä. Kiehtovaksi hänet tekee hänen epäsovinnaisuuden ja sovinnaisuuden välimaastossa kulkeva ristiriitaisuus, perinteisen naisellisuuden ja kuitenkin hieman epätyypillisen, ei perinteistä naiskuvaa edustavan naisen ristiriita. Jossain määrin minulle jää kuva tarinasta, jonka pääpaino ei niinkään ole siinä, pääseekö nainen naimisiin tai miten rakkaus syntyy, vaan kasvatukselliset seikat ja kasvuolosuhteet. En tiedä, ehkä tässä on löydettävissä pieni piikki romanttisia romaaneja kohtaan. 

Erityismaininta tälle kuvaukselle:

Lämmittelin onnellisuuteni paisteessa, kuten sisilisko auringon säteilyssä.

Kummastelua aiheutti suonenvetoon tarjottu eetteri, samoin kuin mietin, mikä se on se Vihreän Neulan huippu, joka on yhtä harvinainen kuin mies, joka rakastuisi vain kerran. No, selvisihän se, kun penkoi taustoja.

Tämä tarina on ilmestynyt jo 1919 WSOY:n julkaisemana Elsa Soinin suomennoksena nimellä Pikku Reine. Olisikin mielenkiintoista verrata näitä kahta suomennosta. 

 

Edmondo De Amicis: Sydän

Kuvakaappaus/Kirjasampo Kansikuvitus: Kylli koski

Edmondo De Amicis

Sydän - Kirja nuorisolle

Alkuteos: Cuore

Mukaillen suomentanut Maikki Friberg 

Otava, 1931 (4. painos) 

238 s.

 

Tekijän esipuheesta:

Tämä kirja on aiottu etupäässä alkeisopistojen pojille, jotka ovat noin yhdeksän - kolmentoista vuoden iässä. Sille voisi antaa myös nimen: Lukuvuoden historia, jonka eräs italialaisen valtionkoulun kolmannen luokan oppilas on kirjoittanut. --- --- Lukekaa tätä kirjaa, rakkaat lapset! Minä toivon teidän saavan siitä sekä hupia että hyötyä.

Olen tämän teoksen lukenut joskus aiemminkin, näin oletan, koska olen tämän joskus tullut hankkineeksikin, mutta mitään muistijälkiä aiemmasta ei nyt lukiessani ollut mieleen jäänyt. Se ei tarkoita, että teos olisi mitäänsanomaton tai sillä ei olisi mitään vaikutusta. Tämä on hauska pieni kirja italialaisten koulupoikien elämästä joskus 1800-luvun loppupuolelta, Italian kuningaskunnan saadessa muotonsa. 

Kerronta on minä-kertojan, nimeltä Henrik, joka kirjaa päivän tapahtumia päiväkirjanomaisesti. Välillä on isän ja äidin viestejä liittyen enemmän ja vähemmän tapahtuneisiin tilanteisiin. Myös joukkoon mahtuu opettajien kertomia tarinoita. Lukuja on viitisenkymmentä ja vaihtelevan pituisia. Ei mitenkään pituudella pilattuja. Opettajan kertomissa tarinoissa pituutta on enemmän. Kaikkein pisin tarina on opettajan kertomus "Apennineilta Andes-vuorille", joka kertoo 13-vuotiaan genovalaisen pojan matkasta Argentiinaan etsimään äitiään, joka on mennyt sinne töihin. (Ilmestynyt WSOY:N julkaiseman erillisenä teoksena Apenniiteilta Andeille 1919, löytyy verkossa.)

Paitsi näitä opettajan kertomia tarinoita luvut kuvaavat poikien keskinäisiä suhteita, ystävyyttä, kahinoita, rohkeutta, pelkoja ja hieman opintojakin. Poikajoukkoon mahtuu niin rikasta kuin köyhää. Nimensä mukaisesti tämä teos kuvaa ihmissydämen merkitystä elämälle. Sydän on täynnä hyviä arvoja ja elämän kunnioitusta. Tämä ei ole kuitenkaan mitään kiiltokuvatarinointia. Kasvatuksellista kyllä, ja siksi tällekin ajalle hyvinkin suositeltavaa.

Kummastusta herättävää: 

"Garrone auttoi häntä käärimään vaunut nenäliinaan." 

 Kyse oli pienistä vieterijunasta ja vaunuista, jotka Henrik antoi toverilleen. Minun on hyvin vaikea kuvitella nenäliinaa, johon moisen rykelmän voisi saada mahtumaan. 

Isän neuvo:

 "Jos olet  väärässä, niin puolusta itseäsi, mutta älä lyö". Henrik joutui kiistaan toverinsa kanssa ja välitunnilla uhkasi tulla tappelu. Henrikiltä puuttui rohkeutta pyytää anteeksi. Minua hieman hämmensi tämä isän neuvo. Väärässä olemistako pitäisi puolustaa? Varsinkin, jos tietää olevansa väärässä. No, ei siitä tappelua tullut kuitenkaan.

 Ajankuva:

"Se oli eräs hänen koulukirjoituksistaan neljäkymmentäneljä vuotta sitten. Sen ylälaitaan oli kirjoitettu: Alberto Bottini, sanelu huhtikuun 3. p:nä 1838."

1838 + 44 = 1882

Argentiina-tarinasta:

"Kuljettiin ohi pitkien saarien, jotka ennen muinoin olivat olleet käärmeiden ja tiikerien pesäpaikkoja ja nyt oranssipuiden ja pensaikkojen peittäminä muistuttivat vedessä uiskentelevia metsiä." 

 Hmm. Tiikereitä Argentiinassa? Hieman epäilyttää.

Näistä pienistä kummastusta herättävistä kohdista huolimatta tämä on hieno pieni teos, johon tutustumista lämpimästi suosittelen. Tämä on alunperin ilmestynyt 1894

Helmet 2025 kohta 37. Kirjailija on maasta, jossa haluaisit käydä. Italia on jo pitkään kiehtonut mieltä kiintoisana matkakohteena. 

---

Kirjailija Suvi Ahola on kirjoittanut tästä teoksesta ja luonnehtinut teosta siirappiseksi, mutta silti läheiseksi  (HS 21.12.2019 2:00, valitettavasti maksumuurin takana, enkä pääse artikkelia lukemaan). Itse en tätä ihan siirappisena pidä, vaikka tunnetta tässä onkin paljon. Itse olen kirjoittanut kirjasta aiemmassa kirjablogissani NÄIN! 

Elisabeth Goudge: Vihreän delfiinin maa

Elisabeth Goudge

Vihreän delfiinin maa

Alkuteos: Green Dolphin maa

Suomentanut Liisa Vesikansa-Saarinen

WSOY, 1959 (6. painos)

730 s.

 

 

 

 

Octavius ja Sophie Le Patourellin perheeseen kuuluu kaksi tytärtä, Marianne ja Marguerite. He asuvat  syrjäisellä saarella Englannin kanaalin myrskyisimmässä kolkassa,

Marianne ja Marguerite ovat hyvin erilaisia luonteiltaan. Mariannella on "ainainen nälkä", kaipuu jostain kaukaisesta, saavuttamattomista satulinnoista.

Niin pian kuin tytölle yritti osoittaa myötätuntoa, hän väisti sen kuin vauhko hevonen. Ei ollut toista tyttöä, joka olisi tarvinnut niin paljon ymmärtämystä, mutta toiselta puolen oli vaikeata päästä häntä niin lähelle, että ymmärtäminen olisi ollut mahdollista. Hän sulkeutui jonkinlaiseen rasiaan. --- --- Marianne oli kuusitoistavuotiaana keijukaismaisen hento olento, jolta kokonaan puuttui vanhempiensa kauneus. 

Jos ei ollutkaan kaunis, oli Marianne älykäs. Toisin kuin Marianne, jolla oli mustat silmät, hänen viisi vuotta nuorempi siskonsa Marguerite oli kaunis sinisine silmineen. Hyväntuulinen, nauravainen, elämää rakastava.

Niin kuin kirkas vesi tulviessaan yli joen uoman pesee pois lian ja tekee raikkaaksi ja jumalallisen kauniiksi kaiken, mikä sen läpi kuultaa, niin näkyi maailma puhtaana ja kauniina Margueriten oman läpikuultavan vilpittömyyden, puhtauden ja sisäisen kirkkauden kuvastimessa.

Eräänä päivänä sisarukset saavat luvan mennä ulos, mutta vain pihalle. Alas kadulle ei saa juosta. Mutta tytöt menevät ulos portista, alas Vihreän Delfiinin kadulle seikkailuun, joka muuttaa heidän elämänsä suunnan. He tutustuvat tohtori Edmond Ozanneen ja hänen poikaansa Williamiin sekä Vanhaan Nickiin, joka oli papukaija.

William oli hauskannäköinen, ylitsevuotavan ystävällinen, huolettoman hienostunut poika, joka vaistomaisesti tiedosti sopivaisuuden rajat. Hän oli, vaikka olikin epäsiisti ja vetelä, silti herrasmiesmäisempi kuin isänsä. William oli iältään Marianne ja Margueriten välistä, eli siis 13-vuotias.

Tästä asetelmasta alkaa tämä kolmiodraama, jonka vaiheita kirjailija kuvaa yli neljäkymmenen vuoden ajan. Marianne rakastuu Williamiin ja päättää, että hän menee naimisiin tämän kanssa ja "pelastaa" tämän. William rakastuu puolestaan Margueriteen ja Margueritekin rakastaa Williamia. 

Tärkeä henkilö tarinassa on myös kapteeni O´Hara, johon William ja Marianne tutustuvat seikkailessaan kahdestaan merenrannalla ja nähdessään Valkoisen, sulavalinjaisen laivan, jonka nimi on myös Vihreä Delfiini. Marianne, joka on lukenut paljon tietää, että laiva on klipperi ja he soutavat yhdessä laivan luokse. 

Paitsi kapteeni O´Haraa lapset tekevät tuttavuutta rujoon merimieheen Natiin.

Vihreän delfiinin maa on hyvin psykologinen kolmiodraama, joka ei kuitenkaan pääty täysin onnettomasti, vaikka dramatiikkaa ja erilaisia elämänkohtaloita tarinaan mahtuukin. Tarinaa viedään eteenpäin kaikkitietävän kertojan  kautta, hieman näkökulmaa vaihdellen. Kerronnallisesti tarina jakautuu neljään kirjaan, ja nämä puolestaan on jaoteltu osiin, jotka puolestaan on jaoteltu numeroituihin lukuihin.

Tarina alkaa siis Englannin kanaalisaarelta ja päähenkilöiden lapsuudesta ja nuoruudesta. Toinen osa vie Uuteen Seelantiin, jonne William, josta on tullut, Mariannen älyn ja viekkaan suunnittelun avulla, merimies Englannin kuninkaalliseen laivastoon, asettuu asumaan kohtalokkaan kiinanreissun seurauksena.

Ehkäpä et muista, poikani, sanoi vanha mies, että kun seitsemän vuotta sitten istuimme tällä tavalla, toinen toisella, toinen toisella puolen tätä samaa pöytää, kerroin sinulle merimiesjutun tai ehkä parikin Uudesta Seelannista. - Niin, kyllä muistan, sanoi William. - Ajattelit silloin kuunnellessasi juttujani, että se oli hieno maa. Sanoit, että sen pitäisi kuulua Englannille. - Niin, sanoi William tylsästi, mutta kuin kaukaisena unena hän muisti, kuinka ajatus tuosta kauniista maasta silloin oli  värähdyttänyt häntä. Hän muisti kauripuut ja  miehen olkapäähän saakka ulottuvat korkeat sananjalat. Hän muisti kapteeni O´Haran sanoneen, että ihminen siellä voi hengittää, ja hän muisti kertomuksen lähetyssaarnaajasta, joka oli kietonut takkinsa ympärilleen ja nukkunut jouluiltana ihmissyöjien keskellä ilman minkäänlaista asetta, ja kuinka nämä eivät olleet tehneet hänelle mitään pahaa. Hän muistsi kukkaset ja linnut ja lumihuippuiset vuoret.

Toisessa kirjassa tapahtumia seurataan niin Williamin kuin tyttöjenkin näkökulmasta. Tapahtuu odottamaton käänne, jota en itse ainakaan osannut odottaa, mutta joka kuitekin oli odotettavissa. Tyttöjen isä Octave saa yllättävän kosiokirjeen Williamilta. William, joka rakastaa Margueritea pyytää kuitenkin vaimokseen Mariannea.

Kolmannessa  kirjassa Williamin perhe on kasvanut tyttärellä, joka on saanut nimen siskosten mukaan, mutta jota kutsutaan Veroniqueksi. Uudessa Seelannissa William on ystävystynyt mm. Tai Haruru nimisen valkoisen miehen kanssa. Tai Haruru puolestaan on jättänyt valkoisen miehen nimen, tutustunut maoreihin ja elänyt osittain heidän kanssaankin. William ja Tai Haruru ovat tehneet puukauppaa. Brittiläisen siirtokunnan ja maorien välillä on kuitenkin alkanut olla selkkauksia  ja Williamin perhe joutuu maorien vangeiksi.  Maoreja ei kuitenkaan kuvata vain villeinä, vaikka kolonialista aikaa kuvataankin.  Kerronnassa on paljon maorinkielistä sanastoa ja kulttuurisia yksityiskohtia.

Neljännessä osassa Williamin perhe muuttaa ensin U-S:n pohjoissaarilta eteläsaarelle lampaita kasvattamaan ja lopulta William ja Marianne, jo elämänsä ehtoossa muuttavat takaisin lapsuutensa kanaalisaarelle, jossa Marquerite, josta on vanhempiensa kuoleman jälkeen tullut katolinen nunna, on elänyt viimeiset vuodet luostarin abbedissana. 

Löysin tämän teoksen äärelle selaillessani nettiantikvariaatteja etsien kirjaa, jonka nimessä oli sana vihreä tai jonka kannet olisivat vihreät. Teoksen miljöö kuulosti kiintoisalta ja varasin kirjan kirjaston kaukolainana. Ja olihan tässä paljon kiinnostavia aspekteja. Teoksen ajallinen miljöö on viktoriaaninen aika 1800-luvun alkupuolelta sen loppupuolelle. Teoksessa on niin maanviljelystä kuin merenkulkua (purjelaivojen aika vaihtumassa höyryaikaan), on aristokratiaan ja köyhyyttä, luonnonoloja maanjäristyksistä vuorovesiin. Teoksen jaottelussa kukin osa alkaa jollain lainasitaatilla, runolla tai raamatunlauseella. Omassa kategorisoinnissa en pidä tätä kuitenkaan hengellisenä teoksena sanan varsinaisessa merkityksessä. Teoksessa on kuitenkin raamatullisia viittauksia (suoria tai epäsuorempia) ja hengellisiä pohdintoja. Transendentaalisuuden, näkyvän ja näkymättömän todellisuus on läsnä kerronnassa ja oleellinen osa aikaa ja tarinaa. Raamatun termiä pelastuksesta käytetään ei vain hengellisessä merkityksessä vaan laajemminkin. Vrt ihmisluonteiden tuhoavuus tai myönteinen vaikutus. 

Etsin siis kirjaa vihreän värin perusteeella. Mikä onkin teemallisesti yllättävää, onkin värien kuvauksessa. Vihreä on Mariannen väri,  ja Marianne onkin suurimmaksi osaksi kerronnan pääosassa Williamin ohella Margueriten jäädessä taaemmaksi. Silti sininen väri (Margueriten väri) mainitaan useammin, todella useammin, kuin vihreä.

Hauska yhteensattuma oli, kun lainattuani tämän teoksen, löysin ostamastani vanhasta aikakausilehdestä mainoksen tästä teoksesta (katso kuvakollaasi teksin alussa) 

Ei hassumpi lukukokemus, vaikka veikin aikaa.  Kyllä tämä kannattaa nostaa unohduksen suosta esille tai muista kätköistä pölyttymästä. Joitakin pieniä yksityiskohtia jäin miettimään, kuten voiko lapsella olla siniset silmät, jos toisella vanhemmista on ruskeat ja toisella mustat silmät tai kuinkahan kauan papukaijat voivat elää. Vanha Nick kulkee matkassa koko tarinan ajan. 

Erityismaininnat näille ajatuksille:

"Kauneus on haurasta kuin kehrätty lasi" ja "Sivistys on elämän arvostamista".

--

Helmet 2025 -lukuhaate kohta 8. Kirjan kannen pääväri on vihreä tai kirjan nimessä on sana vihreä.

100 kirjaa 1800-luvulta!

Kirsin konttuurissa oli kiinnostava kirjoitus, joka innoitti minut, paitsi nappaaamaan "idean" omakseni, myös hakemaan lisää tietoa. Kirjalistauksen löysin tästä blogista, tosin eri järjestyksessä kuin Kirsin listaus sekä lisätietoa täältä:  The Daily Telegraph published anarticle in 1899 listing the 100 Best Novels. The list was selected by the editor of The Daily Telegraph with the assistance of Sir Edwin Arnold, H. D. Traill, and W. L. Courtney. 

Omassa listassani on ensin kirjailijan nimi ja sitten teoksen nimi. Suluissa suomennetun teoksen nimi, jos olen sellaisen kyseisestä teoksesta löytänyt. Kirjat, jotka olen lukenut on tummennetulla. Lisäksi kolme kaksi teosta löytyy jonkinlaisena versiona hyllystäni, vaikka en ole vielä ehtinyt lukemaan. Listassa on muutama tuttu nimi, kuten Hall Caine, jolta olen lukenut ainakin Ihmisen herra 1-2. Caine kiinnostaisi kyllä laajemminkin. 

Joitakin teoksista olen nähnyt elokuvana, kuten James Fenimore Cooperin Viimeinen mohikaani. Intiaaniaiheestaan huolimatta en ole tohtinut lukea  tätä kirjana. Cooperin Vakooja-teoksen olen lukenut sarjakuvana. Samoin olen nähnyt filmatisointeja Kolmesta muskettisoturista, Monte Criston kreivistä  ja Tom Jonesista, mutta ainakin Tom Jones sai jäädä siihen yhteen kokemukseen. Thomas Hughesin Tom Brownin kouluvuodet teki aikoinaan tv-sarjana suuren vaikutuksen ja olen jo pitempään miettinyt teoksen lukemista, mutta saa nähdä. Mietitään.

Victor Hugon Kurjia aloin kerran lukea, mutta jätin silloin kesken. Pitäisiköhän kokeilla uudemman kerran. Walter Scotin teokset kiinnostaisivat, erityisesti Lammermoorin morsian. Hyllystäni löytyy kyllä Mid-Lothianin sydän, jota e listassa mainittu.

Mitä ihmettelen on, että listalta puuttuu Dickensin David Copperfield ja Kaksi kaupunkia. David Copperfieldin Old Curiosity Shop löytyy hyllystäni, mutta en tiedä, milloin jaksan siihen syventyä, vai pistänkö kiertoon. Sen sijaan minua kiinnostaisi kovasti hankkia Dickensin Pikku Dorrit -teos, jos edullisesti löytäisi kivan painoksen.

Tässä listauksessa on, ensisilmäykselläkin katsoen, muutamia kiinnostavia teoksia, ja kirjailijoita, kuten Olive Scheinerin teos The Story of African farm, jota ei ilmeisesti ole suomennettu. Sen sijaan häneltä löytyy suomeksi kolonialismia kritisoiva teos Ratsumies Peter Halket Mashonamaasta, jonka voisi lukea Gutenbergista, jos ei muuten käsiinsä saa. Bret Hartelta on suomeksi ilmestynyt kiva poikakirja, jota ei listassa mainita, Preerian poika ja Mulock D.M:ltä on ilmestynyt mielenkiintoiselta kuulostava satutarina Rampa pikkuprinssi ja hänen matkustusviittansa, sekin listan ulkopuolella. Listan ulkopuolella, mutta mainituista kirjailijoista, minua hieman kiinnostaisi Anthony Trollopen Palliser-taru  Onko kenelläkään lukukokemuksia?

Mielenkiintoisen listauksen Kirsi oli löytänyt, kiitos!

 
Ainsworth W.H. The Tower of London
Ainsworth W.H. Old St Paul's
Ainsworth W.H. Windsor Castle b

Austin Jane: Pride and Prejudice (Ylpeys ja ennakkoluulo)
Austin Jane: Sense and Sensibility (Järki ja tunteet)
Balzac Honore: de Pere Goriot (Ukko Goriot)
Barrie J.M: A Window in Thrums
Besant Walter & Rice James: The Golden Butterfly
Boldrewood Rolf: Robbery Under Arms
Braddon M.E: Lady Audley's Secret (Hänen salaisuutensa)
Bronte Charlotte: Jane Eyre (Kotiopettajattaren romaani)
Bronte Charlotte: Shirley (Shirley)
Caine Hall: The Deemster (Sovitus)
Cockton Henry: Valentine Vox
Collins Wilkie: The Woman in White (Valkopukuinen nainen)
Collins Wilkie: The Moonstone (Kuukivi)
Cooper J. Fenimore: The Last of the Mohicans (Viimeinen mohikaani)
Cooper J. Fenimore: The Pathfinder (Haukansilmä)
Cooper J. Fenimore: The Prairie (Ruohoaavikko)
Crawford F. Marion: Mr Isaacs
Dickens Charles: Martin Chuzzlewit
Dickens Charles: Nicholas Nickleby (Nicholas Nickleby)
Dickens Charles: The Old Curiosity Shop 
Dickens Charles: Dombey and Son (Dombay ja poika)
Dickens Charles: Oliver Twist (Oliver Twist)
Doyle Conan: The Firm of Girdlestone
Dumas Alexandre: The Three Musketeers (Kolme muskettisoturia)
Dumas Alexandre: Twenty Years After (Myladyn poika, eli kaksikymmentä vuotta jälkeenpäin)
Dumas Alexandre: The Count of Monte Cristo (Monte Criston kreivi)
Eliot George: Scenes of Clerical Life
Fielding Henry: Tom Jones (Tom Jones)
Fielding Henry: Joseph Andrews (Josef Andrewsin seikkailut)
Gaskel Mrs sama kuin Elisabeth Gaskell: Mary Barton
Grant James: The Aide de Camp
Grant James: The Romance of War
Harte Bret: Gabriel Conroy
Hawthorne Nathaniel: The Scarlet Letter (Tulipunainen kirjain)
Hawthorne Nathaniel: The House of the Seven Gables (Seitsenpäätyinen talo)

Holmes Oliver Wendell: Elsie Venner

Hope Anthony: The Prisoner of  Zenda (Zendan vanki)
Hughes Thomas: Tom Brown's Schooldays (Tom Brownin kouluvuodet)
Hugo Victor: Les Misérables (Kurjat)
Hugo Victor: Toilers of the Sea (Meren ahertajat)
Hugo Victor: Notre Dame (Notre Damen kellonsoittaja, Pariisin Notre Dame)
Kingsley Charles: Two Years Ago
Kingsley Charles: Alton Locke 
Kingsley Charles: Hypatia (Hypatia, eli uusia vihollisia vanhassa hahmossa)
Kingsley Henry: The Recollections of Geoffrey Hamlyn
Kipling Rudyard: Soldiers Three (Mahdollisesti Intian ylängöiltä, joka sisältää sotilas-aiheisia novelleja)
Lawrence George: Guy Livingstone
Lever Charles: Harry Lorrequer
Lever Charles: Charles O'Malley
Linton E. Lynn: The Atonement of Leam Dundas
Lover Samuel: Handy Andy
Lover Samuel: Rory O'More
Bulver-Lytton Edvard: Last of the Barons
Bulver-Lytton Edvard: Night and Morning
Bulver-Lytton Edvard : Rienzi (Rienzi, Rooman viimeinen tribuuni)
Bulver-Lytton Edvard : The Caxtons
Marryat Captain Frederick: The King's Own
Marryat Captain Frederick: Peter Simple (Suomennoksia: Peter Simpleyn tulikaste, Peter Simpley mainetöissä, a Peter Simpleyn saavutus,  Peter Simpley merillä
Marryat Captain Frederick: Jacob Faithful (suomennoksia: Joen kasvatti, Elon aallokossa, merimiehenä ja herrana)
Marryat Captain Frederick: Midshipman Easy (suomennoksia: Merikadetti Jack Easy, Jack Easy merillä ja Jack Easy perillä)
Meredith George: Diana of the Crossways
Mulock D.M: John Halifax, Gentleman 
Ouida: Under Two Flags (Ilmestynyt sarjakuvana: Tähtiklasikko 11 ja Kuvitettuja klassikkoja 21 )
Reade Charles: It is Never Too Late to Mend
Reade Charles: Peg Woffington and Christie Johnstone
Reade Charles: Hard Cash
Reid Captain Mayne: The Headless Horseman (Päätön ratsastaja)
Rives Amelie: Virginia of Virginia
Schreiner Olive: The Story of an African Farm

Scott Michael: Tom Cringle's Log
Scott Michael: Cruise of the Midge

Sienkiewicz Henryk: Quo Vadis (Quo Vadis)
Scott Sir Walter: Rob Roy (Rob Roy) (Löytyy kuvitettuna Klassikkona hyllystäni)
Scott Sir Walter: The Bride of Lammermoor (Lammermoorin morsian)
Scott Sir Walter: Old Mortality
Scott Sir Walter: Kenilworth (Kenilworth 1-2)
Scott Sir Walter: Guy Mannering (Tähdistälukija)
Scott Sir Walter: Woodstock (Kuninkaan mies)
Scott Sir Walter: The Talisman (Talismaani)
Smetley Frank E: Frank Fairlegh
Smollet Tobias: Roderick Random
Smollet Tobias: Peregrine Pickle
Steel F.A: On the Face of the Waters
Sterne Laurence: The Life and Opinions of Tristram Shandy, Gentleman
Beecher Stowe Harriet: Uncle Tom's Cabin (Setä Tuomon tupa)
Smith Surtees Robert: Soapey Sponge's Sporting Tour
Sue Eugene: The Wandering Jew (Vaeltava juutalainen)
Thackeray William Makepeace: The History of Henry Esmond (Henry Esmondin historia hänen itsenä kertomana)
Thackeray William Makepeace: The Newcomes
Thackeray William Makepeace: The Memoirs of Barry Lyndon
Tolstoy Leo: Anna Karenina (Anna Karenina)
Trollope Anthony: Orley Farm
Ward Mrs. H: Robert Elsmere
Warren Samuel: £10,000 a Year
Wetherell Elisabeth: The Wide, Wide World
Whyte-Melville G.J: Market Harborough
Whyte-Melville G.J: Inside the Bar
Wood Mrs. Henry: East Lynne

George Eliot: Mylly joen rannalla!

Kansikuvat kuvakaappauksia Kirjasampo ja Finlandia-kirjan sivuilta.

 

George Eliot

Mylly joen rannalla

Alkuteos:  The mill on the Floss

Suomentanut Saimi Järnefelt ja Helka Varho

WSOY, 1967 (8. painos)

535 s.

Joskus vuosia vuosia sitten lainasin tämänteoksen ajatellen, että lukaisempa, koska kuulostaa kansikuvan  (tuo maisemakansi) perusteella kiinnostavalta. Mutta, mutta ... kesken jäipi. En lukenut montakaan sivua. Jossain vaiheessa elämää tulin ostaneeksi tämän teoksen (etulehdellä on hinta 0,20) ja pohdin, että voisihan kokeilla, onnistuisiko lukeminen paremmin, kuin nuoruutensa päivinä.

Minusta lapsikuvaukset ovat kiinnostavia ja lapsikuvauksella teoksen alkuosa eteneenkin. Tosin kerronta on kovin jähmeää ja hitaasti etenevää eikä suomennos ole ihan parasta laatua suomenkieltä. Otetaan nyt vaikka sellaiset sanat kuin yhteiskuntaolio ja päätteliäisyys, mikä olisi paremminkin kai pitänyt suomentaa päättäväisyydeksi. Yhteiskuntaolio taas sanana viittaa laajemminkin siihen, siellä täällä kerronnassa vilahtelevaan tieteen ja uskon ristiriitaan. Välillä esimerkiksi sana Raamattu on kirjoitettu pienellä ja välillä isolla kirjaimella. En tiedä, ilmeneekö tämä seikka alkuperäisteoksessa vai onko vain suomennoksessa ja mahdollisesti painotekninen juttu.

Avaralla tasangolla kiirehtää Floss joki mereen leviten laajaksi vihreitten äyräittensä välissä, ja vuoksi syöksyy sitä vastaan sulkien sen uoman rajuun syleilyynsä. Mahtavan nousuveden mukana kokoontuvat mustat laivat St. Oggsin kaupunkia kohti - lastinaan raikkaita honkalankkuja, pyöreitä jyväsäkkejä tai mustaa, kimaltelevaa hiiltä. St. Oggsin vanhat punaiset tiilikatot ja leveät päädyt pilkottavat matlan metsäharjun ja törmän lomitse luoden veteen vienon purppurahohteen helmikuun auringon himmenevässä valossa.

Kertoja on jännä yhdistelmä kaikkitietävyyttä ja minänäkökulmaa. 

Tuntuu kuin se olisi toverini vaeltaessani rantaäyrästä, kuunnellen joen hiljaista tyyntä solinaa. On kuin kuulisin kuuron ystävän hellää puhelua. Mieleeni muistuvat suuret, riippuvat pajut. Mieleeni muistuu kivisilta. 

Tämä kertojan puheleminen lukijalle on kuitenkin harhauttavaa, koska ensin saa käsityksen, että kertoja olisi joku tarinan päähenkilöistä, varsinkin Maggie Tulliver, mutta ei. Enemmänkin kertoja tuo mieleen kirjailijan itsensä, mikä ei ehkä ole kaukaa haettu kertojaratkaisu, koska Mylly joen rannalla on ajateltu olevan jollain tasolla elämäkerrallinen teos. Itse en näe tätä niinkään elämänkerrallisena, sanan varsinaisessa merkityksessä ainakaan. Kerronassa on piirteitä, joissa kuljetaan välillä kronologisesti teoksen henkilöiden matkassa, ulkopuolelta asioita kertoen, mutta sitten on kohtia, joissa sanat kohdistetaankin suoraan lukijalle ja ollaankin, kuten äskeisessä tekstilainakohdassa, sisällä tapahtumissa. 

Olen samaa mieltä kuin lukijani, siinä, että tämä pikkumainen elämä vaikuttaa painostavasti.

Tämä on hieman kummallista kerronnan sujuvuuden kannalta, mutta myös lukijaa ajatellen. Mitä 1800-luvun kirjailija voi tietää minun lukijakokemuksistani, on yhtä vähäistä, kuin minun tietämykseni hänen tunnelmistaan tätä teosta kirjoittaessaan. Kertoja ikäänkuin olettaa asioita tarinan lukijasta. Toisaalta tämä on kai kuitenkin kirjoitettu  kuvitteelliselle lukijalle. Niin tai näin, niin kerronnan pieni epäyhtenäisyys lajityypin ja ratkaisujen suhteen tekee teoksesta sanoisinko, ei niin helpon luettavan. Teoksessa on kuitenkin nautinnollista yhteiskuntakritiikkiä, satiiriakin ja erilaisia tehokeinoja, kuten hyperbolaa.

Hänestä oli juoksutettu vettä lukemattomia kertoja - ja vettä tuli  niin paljon, että siinä olisi voinut vaikka uida.

Lyhyesti henkilöistä ja juonesta. 

Teoksen keskiössä on Tulliverin perhe, johon kuuluu lapset Maggie ja Tom. Herra Tulliver, joka omistaa Myllyn, on riitautunut Herra Wagemin kanssa. Tulliverin vaimo on omaa sukua Dodson ja on yhteiskunnallisessa asemassa ehkä hieman korkeammalla kuin miehensä. Rouva Tulliverin sisarukset kuvataan originelleina rouvina, joilla on sanansa sanottavana Tulliverin asioista. Tulliver on tumma, samoin kuin Maggie. Tom on tullut äitiinsä ja on vaaleahipiäinen ja äitinsä suosiossa, kun taas isän suosikki on Maggie, pikku naapukka.

Tulliver haluaa kouluttaa pojastaa asianajan ja laittaa tämän yksityisopettajan oppiin. Samaan paikkaan tulee opiskelemaan myös herra Wagemin raajarikkoinen poika Philip, jonka kanssa Tomilla on vaihtelevat välit. 

Kirjasammon sivuilta löytyy mielenkiintoisia yksityiskohtia teokseen liittyen. Muun muassa se, että teos on ilmestynyt ruotsinkielisenä versiona myös nimellä Bror och Syster.Tämä nimikäännös kuvaakin hyvin teoksen teemaa, sisarussuhdetta tytön ja hänen veljensä välillä. Tomin ja Maggien välit ovat läheiset, joskin ei ilman kahnauksia. Maggie etsii veljensä hyväksyntää, mutta Tom näkee Maggien jotenkin outona. Tom pitää itseään Maggieta ylempänä. Tämä sisarusten suhteen kuvaus on välillä aika raadollista ja kärsin lukiessani tuskia Maggien puolesta. Kuinka häntä ei ymmärretä. Toisaalta minun on välillä vaikea ymmärtää Maggietakin.

Minä saan puolisovereignin, jopa kokonaisenkin sovereignin aina joululahjaksi, kun minusta näet pitää tulla mies, ja sinä saat vain viisishilinkisen, kun olet tyttö.

Tätä brittiläistä rahayksikköä selitetään alaviitteessa, mutta en tullut silti hullua hurskaammaksi. Jos matkustaisin Englantiin ja joutuisin käyttämään sikäläistä rahaa, menisin varmaan sekaisin kaikkien rahayksiköiden kanssa. Paitsi rahayksiköiden suhdetta toisiinsa tässä otteessa näkyy ajankuva ja suhtautuminen miehen ja naisen asemaan yhteiskunnassa. 

Kaikesta huolimatta Mylly joen rannalla sisältää monenlaisia näkökulmia ja vivahteita, eikä tämä puutteistaan huolimatta ole täysin kehno tarina. Tuskin kuitenkaan jaksaisin tätä uudelleen lukea, ellei sitten mahdollisesti uutena suomennoksena. Hyvin erilainen tarina tämäon, kuin aiemmin lukemani Deronda. Minua kiinnostaisi kyllä tutustua kirjailijan Middlemarchiinkin.

Muualla:

Savannilla: Loppuratkaisu läväytetään lukijan silmille täysin puskista.

No, se on kyllä yllättävä, mutta nyt, kun mietin, niin alku ja loppu eivät ole niin kaukana toisistaan, että ehkä ei nyt kuitenkaan täysin puskista. 

Kyyti 2024 -lukuhaaste kohta 12b: Klassikkoromaani

Clare Darcy: Pääosassa rakkaus

Clare Darcy

Pääosassa rakkaus

Alkuteos Rolande

Suomentanut Maikku Konsin

Karisto, 1982

224 s.

Kansikuva: Satu Sisko Sintonen

 - Mutta Honoria-tätisi --- ----  tämä mitäänsanomaton poika, jonka hän on valinnut esittämään Giles Arcourtia  --- ---  Niin punaiset posket, vaaleat kutrit ja ovelat enkelin silmät ja niin tyypillinen itävaltalaisen tahmea ääni. 

- Onko hän petkuttaja? Jasper kysyi.

- Kultaseni, totta kai hän on! En koskaan voinut erityisemmin sietää John Arcourtia, mutta ei hän eikä tuo ranskatar, jonka hän nai, olisi millään voinut saada aikaan tuollaista karamellipojua! Ranskatar oli tosin liian iso - ei oikeastaan ruma, ymmärräthän, mutta ei misään tapauksessa kaunis - mutta hänessä oli tyylikkyyttä, erehtymätöntä tyyliä...

Romantiikan nälkääni löysin tämän teoksen, jonka oranssit kannet ja hauska kansikuva vetosivat  minun tyylitajuuni. Ja kyllähän tämä on romanttinen teos. 

Päähenkilöinä on Jasper Carrington, Paronittaren nuori sukulaispoika, jonka pitäisi periä kahdeksan miljoonaa 1600-luvulla laaditun testamentin nojalla. Nyt on kuitenkin ilmaantunut toinen perijä, Giles Ascourt, joka on kadonnut ranskan sotien tuoksinassa. Jasperin Honoria-täti on asianajajansa Croilin kanssa löytänytkin "oikean perijän" ja Jasper on menettämässä perintönsä. Jasper keksii kuitenkin vastavedon ja palkkaan tuntemansa nuoren ranskalaisen näyttelijättären  Rolande Henryn näyttelemään Giles Ascourtia.

Rolande joutuu kuitenkin kohta murhayritysten kohteeksi eikä Jasper pidä asian saamasta käänteestä. Hän ei myönnä, että olisi rakastunut Rolandeen ja Rolande itse, vaikka onkin rakastumassa Jasperiin, on arvonsa tunteva nainen ja pitää kiinni itsenäisyydestään. Rolande luopuu esittämästä Giles Arcourtia ja vaihtaa roolia unkarilaiseksi kreivittäreksi ja siirtyy asumaan Paronittaren luokse, joka pitää perintöasiassa Jasperin puolta. 

Kuka lopulta on petkuttaja ja löytyykö oikea Giles Arcourt selviää monien mutkien ja vaiheiden kautta. Samoin selviää Jasperin tunteetkin.

Minulle ei kuitenkaan ihan täysin selvinnyt tarinan ajallinen konteksti. Teksissä mainitaan vuonna 1903 päättynyt sota Ranskan ja Englannin välillä. Mikä ihmeen sota.? Samoin mainitaan Aminienssin rauha? Sellaisestakaan en ole kuullut. Täytyipä siis ottaa selvää. Ilmeisesti tekstissä on vuosiluvun suhteen joko painovirhe tai no virhe kuitenkin, sillä Aminienssin rauha tapahtui 1802 ja kyseessä oli Napoleonin sota. Toinen ajallinen vihje on maininta kuninkaan arkkitehdista John Nashista, joka on suunnitellut Brightonin Meripaviljongin. Tosin, kun puhuttiin paviljongista, tuli mieleeni ensin kuningatar Victorian puoliso, mutta kyse ei kuitenkaan ollut tästä paviljongista.

Ajallisesti tämä siis ilmeisesti kuvaa ehkä1800-luvun alkupuolta enemmän kuin loppupuolta.

Tämä on tosiaankin höttöistä viihdettä brittiläiseen tapaan, tosin kirjailija on amerikkalainen. Mikä minua myös lukiessa häiritsee on se, että kaikilla tuntuu olevan siniset silmät ja se on hieman epäuskottavaa tai sitten tietoinen valinta kirjailijalta, joka suuntaa ajatukset piilorasismiin. Mieleeni tulikin alkaa tehdä lukemistani kirjoista tilastoa henkilöiden silmien väreistä. Se saattaisi olla mielenkiintoista.

Romantiikan nälkään tämä oli kuitenkin ihan mukiinmenevä lukukokemus ja olihan tässä pientä seikkailua ja jännitystäkin. Sukuyhteydet tosin olisi voinut olla hieman selkeämmin esillä. 

Kyyti 2024 -lukuhaaste kohta 10 Kirjassa on oranssit kannet

Edward S. Ellis: Kiitävä Hirvi!

Edward S. Ellis

Kiitävä Hirvi

Alkuperäisteos: Deerfoot in the forest

Suomentanut J. Hautala

Lehtiyhtymä Oy, 1945

"Kiitävä Hirvi on reippaimpia, hauskimpia ja mukaansatempaavimpia kirjoja intiaanien ja valkoisten uudisasukkaiden elämästä, mitä nuorten lukijoiden käsiin voi joutua." (takakansiteksti)

Jaa jaa! Kyllähän tässä on reippaita miehiä ja poikia ja vauhtia ja menoa, mutta mutta - ei tämä minun suosikiksi päätynyt. Teksti on hyvin yksinkertaista kerrontaa ilman suuria elämyksellisiä vivahteita. Sankarit on sankareita ja roistot roistoja. Sanoisin, että tämä on lähinnä 10-vuotiaille pojannaskaleille suunnattu tarina. Itseäni intiaaniaihe toki kinnostaa ja kansikuva vetikin puoleensa, vaikka täytyy sanoa, että jos olisin tiennyt, että tämä tosiasiassa on kirjailijan Nopsajalka-sarjaa, niin ehkä en olisi tätä tullut hankkineeksi, sillä aiemmat Nopsajalka-kirjat, jotka olen lukenut, eivät nekään ole olleet oikein minun makuuni.

Kiitävä Hirvi on nuori shawano-intiaani, kristityksi kääntynyt, mutta kansansa kunnoittama ääri-ihanteellinen, nokkerla ja taitava intiaaninuorukainen,

"Kaikki läsnäolijat tunsivat Kiitävän Hirven ulkonäön ja varsinkin Kentonin ja hänen välillään vallitsi lämmin ystävyys. He olivat astuneet erämaan polkuja yhdessä, kun punaiset miehet olivat sotapolulla ja äiti, joka oli yksinään tuvassa, telkesi oven ja  painoi lasta rintaansa vasten väristen ja rukoillen kuunnellessaan mokkasiinin pehmeitä askelia, sotahuutoja ja tomahawkin jyriseviä iskuja oveen. Kenton väitti niin kauan kuin eli, että jos kenraalit  Harmar ja St.Clair olisivat kuunnelleet Kiitävän Hirven neuvoja, he olisivat välttäneet sen häpeällisen  tappion, jonka he saivat kokea."

Ilmeisesti tarinan taustalla on todella eläneitä ihmisiä, kuten Simon Kenton. Hieman näitä mainittuja nimiä tutkailinkin päästäkseni jyvälle historiallisista taustakytköksistä, vaikka tämä tarina toki on täyttä fiktiota. 

"Pieni Woodvalen kylä, joka siihen aikaan vietti ponnistusten ja vaarojen täyttämää elämää, on jo kauan sitten hävinnyt kartalta, ja sen tilalle on noussut eräs Ohion kukoistavimpia kaupunkeja. Tällä hirsitupien ryhmällä on vaiherikas historia. Se oli kerran uhmannut hyökkääviä intiaaneja, jotka kävivät sen kimppuun kolme päivää ja kolme yötä. Sen väkiluku kasvoi vain hyvin hitaasti aina vuoden 1812 sodan jälkeiseen aikaan saakka, jolloin se alkoi lisääntyä nopeammin - vieläpä varsin nopeasti siihen nähden, että se sijaitsi tässä Yhdysvaltojen perin yritteliäässä osassa."

Tarina sijoittuu siis 1812 jälkeiseen aikaan, Woodvalen kylään ja Ohion metsiin, Suuren Miami-joen (tätäkin täytyi hieman tarkistella ja huomasin, että jokea ei saa sekoittaa samanimieen jokeen Floridassa) varrelle.

Simon Kentonin ohella tärkeitä henkilöitä tarinassa on Bige Shelton ja hänen kaksospoikansa George ja Victor, jotka ovat lähteneet metsästysretkelle ja joita Kiitävä Hirvi lähtee etsimään. Matkalla pojat joutuvat hankaliin tilanteisiin, joista Kiitävä Hirvi heidät pelastaa kerran jos toisenkin.

Ei tämä siis ihan kehno lukukokemus kaiken kaikkiaan ollut, koska sai minut etsimään lisätietoa aikaan, paikkaan ja henkilöihin liittyen (vaikka kuvitteellisessa tarinassa liikutaankin). Jossain määrin kiinnostuin niistä muistakin Nopsajalka-kirjoista, mutta en tiedä. Tämän teoksen luoma kuva intiaaneista on ainakin  kovin yksioikoinen ja herättää erinäisiä kysymyksiä, kuten mikä oli intiaaninen suhde tupakkaan ja polttivatko he piippujaan metsästys- tai sotaretkillä, vapaa-ajan viihdykkeenä, vai oliko kyse enemmän seremoniallisesta tavasta. Teoksessa mainitaan myös kuuluisa Shawnee-päällikkö Tecumseh,  Ilmeisesti tässä tarinassa Shawneista käytetään muotoa Shawano. Kerronnallisesti tämä on kaikkitietävän kertojan lähinnä suorasanallista kerrontaa, jossa dialogia on hyvin vähän eikä kuvauksellistakaan ainesta kovin paljoa Pääpaino on tapahtumissa. Tarina sijoittuu siis 1800-luvun alkuun, mutta kertoja on toisessa, uudemmassa ajassa, kun hän mainitsee lukijoilleen sähkötolpat. Tämä vie vähän pohjaa historiallisesta aspektista.

Kansikuvasta voisin mainita, että kansikuva minussa herättikikin kiinnostuksen tätä kohtaan. Vähän mietin, että voisiko tämä olla kirjailijan yksittäinen teos ilman tuota Nopsajalka-kytköstä, mutta erehdys oli erehdys ja johtui eri nimestä. Kansikuva ei ihan vastaa sitä kuvaa, mikä päähenkilöstä annetaan ja minun on vaikea sijoittaa kansikuvaa tapahtumiin. Sinänsä kansikuva on vahva ja melko tyylikäskin. Harmi, että sen tekijästä ei ole tietoa. 

Mainittakoon vielä, että tämä teos on ilmestynyt myöhemmin nimellä Nopsajalka vaeltava intiaani Kariston kustantamana. Kirjahilla onkin lukenut teoksen aikoinaan Rauni Kanervan suomennoksena ruotsinkielisestä Hjortfot-käännöksestä. 

--

Oletko sinä koskaan lukenut Nopsajalkoja. Kumpi nimi-käännös sinusta on kuvaampi: Nopsajalka vai Kiitävä Hirvi?