Jean De La Bréte: Villivarsa

Kuvakaappaus Wikipedia commos

 

Jean De La Bréte (Alice Cherbonnel

Villivarsa

Alkuteos: Mon oncle et mon curé

Suomentanut Heikki Teittinen

Otava, (Kirsikka-sarja) 1927

178 s. 

Siinä pysyn, mitä sanoin, toistin rauhallisesti. Hän ei ollut muuta kuin tyhmyri, vieläpä aikamoinen tyhmyri. Pastori huudahti tukehtumaisillaan: Kun lapset sekaantuvat järkeilemään, saavat kuolevaiset kuulla paljon typeryyksiä. Herra pastori, opetitte minulle juuri tässä eräänä päivänä, että järki on ihmisen kaunein avu. 

Villivarsa ei nimestään huolimatta ole hevostarina. Villivarsa on symbolinen määrite nuoresta, kesyttämättömästä tytöstä, jollainen myös on Reine Lavande, tämän tarinan päähenkilö ja minä-kertoja. Reine on pienikasvuinen, mutta sopusuhtainen. Tässä pikkuisessa ruumissa asustaa kuitenkin "ylpeä ja itsetietoinen sielu, joka ei levitäkään heikkouksiaan kaiken maailman katsottaviksi" Ei ainakaan tädilleen, joka on epämiellyttävä ja jota Reine kuvaa vähemmän mairittelevin sanoin. Reine on orpo, mutta rikas, jonka vuoksi täti on ottanutkin 2-vuotiaan Reinen kasvatettavakseen. Täti on täti vain avioliiton kautta. Rikkaudet tulevat enon kautta, joka kuului maalaisaateliin. Tädin ja Reinen välit eivät kuitenkaan ole mitenkään hyvät ja täti lyökin toisinaan Reineä, kunnes tämä 16-vuotiaana tekee siitä lopun.  Reine on " pieni liikkuva, vaihetteleva ja oikukas elävä, tuuliviiri, jota kaikki mielikuvituksen ja olosuhteiden oikut pyörittelevät." 

Reine asuu leskitätinsä kanssa maatilalla nimeltä Buisson. Hänen kasvatuksestaan ja koulutuksestaan vastaa pastori, joka käy Reinen luona säännöllisesti kolmesti viikossa ja jonka kanssa Reine käy väittelyjä siitä, onko Frans I kunnioitettava vai ei historian hahmo ja oliko Mucius Scaevola tyhmä vai ei. 

Reine viettää siis aika rajoitettua elämää, mutta 16-vuotiaana hän alkaa kaivata muutosta ja vastauksia mielessään heränneisiin kysymyksiin ja etsiytyy kirjastoon. Hän löytää Walter Scottin ja kirjailijan  Perthin kaupungin kaunotar tekee Reineen lähtemättömän vaikutelman.

Tunsin samaa riemua kuin vanki, joka tuodaan komerostaan puiden, kukkien keskelle, auringonpaisteeseen; tai ehkä paremminkin samaa kuin säveltää, joka kuulee ihanteellisella tavalla ensikertaa esitettävän sydämensä ja älynsä lasta. Maailma, jota en tuntenut, mutt ajohon kaihosin itsetiedottomasti, heräsi äkki sielussani eloon. Kirkkaus täytti mieleni niin äkkiä, että luulin siihen saakka olleeni tylsämielinen raukka. Humalluin, huumaannuin romaanista, joka kiehui värejä, elämää, liikuntoa. 

Kun pastori huomaa Reinen löytäneen tien kiellettyyn kirjastoon, hän lukitsee oven. Reineä pidetään vielä lapsena, jonka tiedon tasoa piti rajoittaa. Oli asioita, joista ei sopinut puhua, tietyt seurustelusäännöt ym. ym. Mutta Reine on päässyt romaanien kiehtovaan ilmapiiriin ja löytää tiensä takaisin kirjastoon. Silloin pastori neuvoo Reineä:

Mielikuvitus on kuin kaunis liekki, se valaisee ja vilkastuttaa älyä niinkauan kuin sitä ravitsee varovasti, mutta jos sille antaa liiaksi ravintoa, siitä sukeutuu tuli, joka hävittää talon, ja onnettomuus jättää jäljelle vain tuhkaa ja raunioita.

Reine tietää hänellä olevan sedän, setä Pavoli. Hän pyytää pastoria kirjoittamaan tälle, että pääsisi asumaan tämän luokse Pavoliaan. Mutta yllättäen täti kuolee ja Reine muuttaa kuin muuttaakin Pavoliaan. Pavoliassa hän tutustuu toiseen serkkuunsa Blancheen, jota hän kuitenkin alkaa kutsua Junoksi. Tämä kerronnassa ilmenevä Blanche - Juno -vaihtelu hieman hämmentää minua, siinä kun ei ole mitään johdonmukaisuutta nähdäkseni. 

Tarinan keskiössä on myös serkku Paul De Comprat, joka saapuu ensin vierailulle Buissoniin ja juuri luettujen rakkausromaanien valistamana Reine rakastuu Pauliin. Hän ei saa miestä mielestään ja saapuessaan setänsä luokse Pavoliaan hän saa kuulla, että Blanche-serkun on määrä mennä naimisiin De Compratin kanssa.Mutta Blanche ei rakasta kuitenkaan miestä. Tämä ei vastaa tytön miesihannetta.Tällä kun on hyvä ruokahalukin. Paulin ja Blanchen avioliitto on kuitenkin tytön isän unelma. 

Reine on onneton salaisuutensa kanssa, jota hän ei paljasta, mutta joka on paljastunut setä Pavolille kuitenkin. Reine palaa Buissoniin lyhyelle vierailulle saamaan lohtua pastoriltaan, jonka hän haluaa muuttavan Pavoliaan pastoriksi vanhan pastorin tilalle. Pastorikin on kaivannut keskustelujaan Reinen kanssa erimielisyyksistä huolimatta. 

Villivarsa on kiintoisa pieni aikalaiskuvaus 1800-luvun ranskalaisesta aateliselämästä. Ja vaikka tämän tarinan teemana on rakkaus ja avioliittoon pääseminen en osaa pitää tätä ihan tyypillisenä rakkaustarinana. Reine on kaikesta huolimatta kiehtova hahmo, vaikka hänen päämääränsä onkin vain ainoastaan päästä naimisiin ja nimenomaan Paul De Compratin kanssa. Miten se olisi mahdollista, kun mies on kihloissa Blanche-serkun kanssa. Kuinka hän, Reine voisi löytää onnea elämässään tämän mahdottomuuden edessä. Kiehtovaksi hänet tekee hänen epäsovinnaisuuden ja sovinnaisuuden välimaastossa kulkeva ristiriitaisuus, perinteisen naisellisuuden ja kuitenkin hieman epätyypillisen, ei perinteistä naiskuvaa edustavan naisen ristiriita. Jossain määrin minulle jää kuva tarinasta, jonka pääpaino ei niinkään ole siinä, pääseekö nainen naimisiin tai miten rakkaus syntyy, vaan kasvatukselliset seikat ja kasvuolosuhteet. En tiedä, ehkä tässä on löydettävissä pieni piikki romanttisia romaaneja kohtaan. 

Erityismaininta tälle kuvaukselle:

Lämmittelin onnellisuuteni paisteessa, kuten sisilisko auringon säteilyssä.

Kummastelua aiheutti suonenvetoon tarjottu eetteri, samoin kuin mietin, mikä se on se Vihreän Neulan huippu, joka on yhtä harvinainen kuin mies, joka rakastuisi vain kerran. No, selvisihän se, kun penkoi taustoja.

Tämä tarina on ilmestynyt jo 1919 WSOY:n julkaisemana Elsa Soinin suomennoksena nimellä Pikku Reine. Olisikin mielenkiintoista verrata näitä kahta suomennosta.