Lucy Adlington: Neljän punaista puseroa!

 

Lucy Adlington

Neljän punaista puseroa - Tositarinoita naisista holokaustissa

Alkuteos: For Red Sweaters, Powerfull True Stories of Women and the Holocaust 

Suomentanut Sirpa Saari

Docendo, 2026

432 s. 

Sain tämän arvostelukappaleen/markkinointituotteen pyynnöstäni Docendolta. Tämä ei kuitenkaan ole mainos, vaan esittely ja  oma lukukokemukseni ja arvioni teoksesta.

Olen Lontoon Imperial War Museumin osastolla, joka esittelee konfliktien vaikutuksia tavallisiin ihmisiin. Jotta ymmärtäisin punaisen villapuseron tarinan, minun on kuljettava läpi holokaustin historian apunani valokuvia, elokuvanpätkiä, ääninauhoja, asiakirjoja ja muita tämän neuleen kaltaisia esineitä. Pusero on vaatekappaleena tavallinen, mutta sillä on kerrottavanaan poikkeuksellinen tarina. Puseron lahjoitti museon kokoelmiin sellisti Anita Lasker-Wallfisch. Pusero pelasti hänen henkensä Aushwitzissa.  

Lucy Adlingtonin Neljä punaista puseroa on hieman erilainen näkökulma holokaustiin. Toki Adlingtonkin tarkastelee natsisaksan aikaa kärsimyksestä käsin, mielettömyyden ja vainon aikana, jossa ihmisyydellä ei ollut paljonkaan sanottavaa, kun erityisesti yhtä kansanryhmää kohtaan kohdistui silmitön viha ja tuhovimma. 

Pääpaino teoksen tarkastelukulmassa on kuitenkin hyvin arjen tasolla, siinä selviytymisessä ja keinoissa säilyä hengissä tilanteissa, joissa ei vaikuttanut olevan selviämisen mahdollisuutta. 

Neljä punaista puseroa on paitsi tietokirja vaateteollisuuden ja erityisesti neulomisen (itse käytän tästä käsityömuodosta sanaa kutominen) merkityksestä paitsi sodan välineenä ja resurssina, myös yksilötasolla selviytymisen keinona epäinhimillisissä oloissa. 

Ennen kaikkea Neljä punaista puseroa on tarina neljästä ihmiskohtalosta: Jockin (Jochewet Heidenstein), Anitan (Anita Lasker-Wallfisch) , Chanan (Zumerkorn) ja Regina Feldman (Riva). Näistä neljästä kolme selvisi läpi holokaustin, yhden kohtaloksi koitui Chelmno. 

Lucy Adlingtonin teos valottaa holokaustia uudesta näkökulmasta. Teos tuo esiin sen seikan, kuinka massiivisesta moniulotteisesta, kaikkiin elämänalueisiin ulottuvista kysymyksistä holokaustissa onkaan ollut kysymys ja juuri siksi, että natsisaksan lonkerot ulottuivat niinkin arkiseen työhön kuin sukankutomiseen tekee siitä entistä järkyttävämmän. Holokausti, se, että se tapahtui, ei koske vain heitä, jotka toteuttivat julmimmat käskyt, jotka olivat pahimpia petoja, vaan holokausti ulottuu laajemmalle yksilöihin. Kuka puki ylleen juutalaisilta riistettyjä vaatteita, kuka käytti heidän puretuista neuleistaan uusiksi valmistettuja puseroita - kuka sodan keskellä elänyt ajatteli sitä, mistä tämä vaate tai asuste on tullut? 

Teoksen historiallinen näkökulma on toki kiintoisa. Ja henkilökuvaukset, elämänkerrallinen aines koskettaa. Mitä kuitenkin mietin, on punaisten puseroiden fyysisyys. Oliko fyysisiä, museon vitriineissä nähtäviä puseroita lopulta kolme vai kaksi? Tämä jäi minulle hieman avoimeksi. Kuitenkin kun luin uudelleen merkitsemiäni kohtia, niin totesin, että kyllä, kyllä niitä oli kolme. Anitan ja Jockin puserot lähekkäin Briteissä ja Chanan veljelleen lahjoittama Yad Vashemissa, Israelissa. Mutta missä on se neljäs pusero?

Pusero 1. Jock ja hänen sisaruksensa Rita ja Stella pääsivät lähtemään Saksasta Englantiin Kindertransport-kuljetuksissa. Heillä kaikilla kolmella oli äitinsä Manian aikoinaan heille ostamat punaiset villapuserot. 

Pusero 2: Chanalla oli myös punainen villapusero, jonka hän kuitenkin lahjoitti veljelleen Josefille tämä paetessa Puolasta Venäjälle. Chana ei selvinnyt, mutta Josef selvisi läpi sodan. Chanan punainen villapusero on Yad Vashemin museon kokoelmissa. 

Pusero 3. Anita löysi punaisen villapuseronsa "Kanadasta", keskitysleirin vaatevarastosta, johon kerättiin ne vaatteet, jotka juutalaisilta riistettiin.  Siitä, kenen pusero alkujaan oli, ei ole tietoa. 

Pusero 4:n kohdalla fyysisyys jää enemmän symboliselle tasolle. Näin ainakin minulle lukijana. Regina toimi neulojana/kutojana keskitysleirillä ja säilytti sillä tavalla henkensä. Hän kutoi punaraitaista puseroa, ei itselleen vaan vartijana toimivalle natsille. Lisäksi punaisiin villapuseroihin viitataan laajemminkin, muun muassa Anne Frankiin viitataan.

Mitään hauskaa luettavaa tämä teos ei ole. Teos valottaa historiaa, aikaa kuitenkin kiinnostavasti. Muutamat mustavalkoiset valokuvat tuovat tarinat lähelle ja viitteet luovat autenttisuutta. Holokausti on ollut paljon esillä viime aikoina kirjallisuudessa,  ja se on hyvä, sillä se on jotain, minkä ei toivoisi toistuvan. On myös hyvä, että sota-aikaa tuodaan esille hieman eri näkökulmista. Aihe on myös yvinkin  ajankohtainen. Kirjailijan ajatuksia vihan loputtomasta uusiutumisesta ei ole vaikea tänäkään päivänä vaikea tunnistaa todellisuudeksi. Adlingtonin Neljä punaista puseroa muistuttaa  tärkeästä asiasta: Emme saa unohtaa heitä, joiden veri huutaa maasta. Ehkä ei kostoa, vaan vapautusta vihasta. 

... 

Pieni Helmet 2026 -lukuhaaste kohta 24: Kirja on julkaistu vuonna 2026