Stanislav Rudolf: Tyttö kuin punapippuri!

Stanislav Rudolf

Tyttö kuin punapippuri

Alkuteos: Údoli krásnych žab

Suomentanut Kirsti Siraste

Tammi, 1974

171 + 1 s.

Kansikuva: Malla Villanen

Alkulause: "Oli keskiviikko, viikon taitepäivä. Jana kääntyi varovasti pulpetissaan ja sihautti takana istuvalle ystävättärelleen: - Huvittaako tämä sinua?"

Janan paras ystävä on Marcela. He ovat 9A-luokalla. Kesä lähestyy ja koulunkäynti ei oikein innosta. Ei sillä, Jana on luokkansa primus. Oppiminen on hänelle helppoa.  Marcela asuu mummonsa kanssa, hänen vanhempansa ovat Ruotsissa siirtolaistyöläisinä. Janalla on veli Pavel, joka on naimisissa Susanna-nimisen  blondin kanssa, joka jakelee jatkuvasti Janalle neuvoja. Neuvoja, joista Jana ei tykkää yhtikäs. Hänelle riittää äidin sadut, nuo kauhutarinat elämänsä pilanneista 15-vuotiaista.

Janaa on alkanut kiinnostaa pojat. Hän tapaa Jirkan, joka kuljettaa hänet mopolla uimarannalle. Jana ei tykkää, että poika kuljettaa myös Marcelaa mopollaan.

Kesällä Jana laitetaan pioneerileirille, koska hänen vanhempansa ovat saaneet palkinnoksi (äidin työpaikalta) matkan Bulgarian Kultarannikolle. Jana ei haluaisi leirille, hän haluaisi olla yksin kotona. Mutta vastustelu ei auta. Leirillä Jana kuitenkin sabotoi kaikkea telttatoverinsa silmälaseja myöten. Sitten Jana sairastuu jouduttuaan kävelemään pitkän matkan vesisateessa karattuaan erään prätkäkaverin matkaan.

Tyttö kuin punapippuri on nostalginen tyttöjen tarina, ajalta jolloin oli vielä sellainen sosialistinen maa kuin Tsekkoslovakia.Sosialismi ja Neuvostoliiton aikainen vaikutus ei tässä kirjassa näy yhtä selkeästi kuin saman kirjoittajan Päivänkakkaroita linnanneidille -teoksessa. Jossain määrin kuitenkin sinne tänne sirotelluissa sanavalinnoissa, kuten: osuuskunta-asunto, pioneerileiri, gulashi, Pari  todella outoa sanaa on peltisolokka. Mikähän se on? Kipsijauhetta sellaiselle ainakin lapettiin. Toinen sana on kuulikset. Minulla ei ole aavistustakaan, mistä on kyse.

Muuten, tuo Päivänkakkaroita linnanneidille -kirja mainitaan tässä teoksessa, mikä minusta on hieman omituista. Samanalainen kirjailijan oman teoksen maininta kirjailijan toisessa teoksessa ilmenee Enid Blytonin SOS-sarjan yhdessä teoksessa, jossa viitataan Blytonin toiseen teossarjaan. Vaikka kyseessä on eräänlainen todellisuuden rakentaminen, niin tämä kuulostaa minusta vähän kummalliselta ratkaisulta rakentaa miljöötä.

Ihan kiva kirja. 

---

Pieni Helmet 2019 -lukuhaaste kohta 20: Kirja sijoittuu toiselle aikakaudelle. Näin voidaan sanoa, sillä Euroopan jakautuminen Itä- ja Länsi-blokkiin oli oma aikansa, jota ei enää ole.

Ayako Miura: Aurinko sulattaa jään!

Ayako Miura

Aurinko sulattaa jään

Japaninkielestä suomentanut Martti Turunen

SLEY, 1978

504 S.

Aurinko sulattaa jään on jatkoa Miuran Jäätymispiste-teokseen. Jatko-osa alkaa Keizoo Tsuziguchin mietteistä, kun Tsuziguchien ottolapsi Yooko on yrittänyt itsemurhaa ja tulee lopulta tajuihinsa. Keizoon puoliso Nazue on kertonut Yookolle tämän olevan murhaajan tytär ja vaikka Yooko lopulta saa tietää, että se ei olekaan totta, hän kokee syyllisyyttä siitä, että hän ei kuitenkaan ole niin puhdas ja vilpitön kuin hän on itse lapsena ajatellut olevansa.

Aurinko sulattaa jään on hieno teos. Se on niin ihmisuhdedraamaa kuin hienosyistä pohdintaa ihmisen olemuksesta, syyllisyydestä ja anteeksiannosta.

Henkilöistä:

Yooko tulee japaninkielen aurinkoa merkitsevästä sanasta Yoo. 

Tooru Tsuzikuchi opiskelee Sapporosssa ja on rakastunut Yookoon,vaikka onkin tämän sisko, ei verisitein, mutta kasvanut yhdessä. Tooruun on rakastunut Junko, nuori tyttö, johon Yooko tutustuu eräissä hautajaisissa. Yooko itsekin on mieltynyt Tooruun, mutta Yooko on seurustellut myös Kitahara-nimisen nuorukaisen kanssa. Myös Yookon todelliset äiti ja velipuoli ilmestyvät kuvioihin. Näistä Tatsya on kiivasluontoinen nuorukainen, joka lopulta johtaa tapahtumat dramaattiseen päätökseen.

Aurinko sulattaa jään on hyvin japanilainen teos. Japanilainen kulttuuri ja historia kulkee tarinan rinnalla. Nämä pienet yksityiskohdat luovatkin elävää ja aitoa kulttuuripintaa ja miljöötä ja herättävät kiinnostusta Japanin historiaan ja maantieteeseen. Mainitsin jo, että tämän teoksen vahvana teemana on syyllisyys ja anteeksianto. Siihen liittyen teoksessa toistuu hyvin vahvasti japanilainen asenne ja kohteliaisuussäännöt.

Suosittelen tätä teosta mitä lämpimimmin. Uskoisin,että jos osaa japania, niin teoksesta saa paljon enemmän irti alkuperäiskielellä. Nyt huomasin, että tässä suomenkielisessä painoksessa oli muutamia kömmähdyksiä nimien sekoittumisesta sanavirheellisyyksiin. No, ei niin monia, mutta kuitenkin. Minusta olisi hienoa, jos tästä teosparista saisi uuden tarkennetun suomennoksen tai  ainakin uusintapainoksen, sillä tämän tarinan toivoisi jäävän elämään myös tuleville lukijasukupolville.

Sisällysluettelon runollisuus

Lumituiskun jälkeen 

                  synkkä pilvi,

                                    yksi ainoa pilvi ...

....
Pieni Helmet 2019 -lukuhaaste kohta 1: Kirjan kannessa on ihmiskasvot

Naistenviikon 2. kirja: Sisko Latvus - Mopokolari!

Sisko Latvus
Mopokolari.
Suomen lähetysseura, 1975
86 s.

Minna on 12-vuotias oppikoululainen, Hänen paras ystävänsä on Sari, joka on vuoden häntä vanhempi ja asuu naapurissa. Sarilla on isoveli Jukka ja  pikkuveli Jarkko. Jukka on 15 ja Jarkko 9 vuotta. 

Kaikki saa alkunsa eräänä päivänä koulussa, kun Minna kirjoittaa Sarille pulpettipostia. Lappusen kulun huomaa kuitenkin Rilli, joka lukee lapun luokan edessä ja kysyy kuka sen on kirjoittanut, "Kuka aikoo hukuttaa itsensä ja sen lisäksi Sari Ahon ohuilla syysjäillä?"  Kukaan ei tunnusta, joten Rilli käskee Sarin luokan laskemaan taululle seuraavan laskun.

Minnaa vaivaa syyllisyydentunto ja hän yrittää hyvittää sitä tarjoamalla Sarille suklaata, mutta ei. Sari ei välitä. Sarista on tullut Minnan mielestä jotenkin kummallinen.

Sarin isä on alkoholisti ja illalla Sari tulee pikkuveljensä Jarkon kanssa Minnan luokse, koska isä on aivan humalassa. Illan päätteeksi Minna lähtee saattamaan Saria takaisin kotiin, tapaa Jukan ja lähtee ajelemaan tämän kyydissä tämän mopolla. Sitten käy niin, että Minna ei muista pitää lujasti kiinni käänteessä, putoaa kyydistä ja lyö päänsä. Minna joutuu sairaalaan. Hän on saanut aivotärähdyksen. Sairaalassa hän tapaa Tuijan, 16-vuotiaan kampaamo-oppilaan, joka on uskovainen. Tytöt ystävystyvät ja Minna saa uutta ajateltavaa.

Minna saa kuulla olevansa adoptoitu ja kaiken aikaa mielessä on myös piirustuskilpailu, jonka aiheena on rauha. Mitä se on, miten sitä voisi kuvata.

Ystävyydestä, uskosta ja sisimmän rauhasta kertoo tämä pieni tarina, jonka luin Naistenviikon lukuhaasteeseen. Tänään 19. heinäkuuta Sarin, Saran ja Saaran päivänä. 

Naiseudesta:

"Tämä oli meininkiä. Hänestä ei koskaan tulisi nynnyä aikuista, hän olisi isompanakin tällainen menevä nainen."

Anna-Maija Raittila: Pyhiinvaeltajan päiväkirja!

Anna-Maija Raittila
Pyhiinvaeltajan päiväkirja
Kirjapaja, 1988
332s.

"- Ei meidän ihmisyytemme ole valmis kaava, Anthony sanoi. - Uskonelämämme alkutaipaleella me teemme siitä helposti abstraktion - ja sitten yritämme pakottaa elämämme tähän valmiiseen ihanteeseen. Mutta vähitellen jotain aukeaa. Silmämme alkavat aueta, ja ensimmäinen  todellinen askel kohti Jumalaa on, kun otamme vastaan tämän tosiasian:  alamme etsiä ja löytää omaa ihmisenä oloamme."

Anna-Maija Raittilan pyhiinvaeltajan päiväkirja on matka Taizeen, ranskalaiseen, ekumeniseen yhteisöön. Pyhiinvaeltajan päiväkirja on kutsu hiljaisuuteen, miettimään ja pohtimaan elämää ja sen merkityksiä. Kuinka olla lähimmäinen, vierelläkulkija? Raittilan teksti on yhtäaikaa runollista ja arkista. Se kumpuaa pienistä tapahtumista, eletystä, nähdystä ja koetusta. 

Pyhiinvaeltajan päiväkirjassa avautuu 70-luvun aatemaailma. Kristillisyyttä ei juuri liitetä vasemmistolaisuuteen, mutta minä kuvaisin tätä kirjaa hieman vasemmistolaiseksi, vai pitäisikö sanoa, että kirjassa on vahva sosialistinen näkökulma.  Solidaarisuus, olemme yhtä ihmiskuntaa ajattelu on läsnä. Ekumenian hengessä kirkkokuntarajat ovat häilyvät, luterilaisuus, katolisuus, mitä niitä onkaan, ja ei vain kristityt, vaan myös hindut, muslimit yhdessä miettivät ja kokoontuvat yhteiseen rukousmietiskelyyn. Synkretismiä, ajattelee joku  ja peruuttaa Taizen kirjeen tilaamisen, näin siis Raittila kirjassaan pohtii tunnelmia konsiilien vaikutuksista.

En tiedä. Ei tämä kirja ehkä täysin ja kaikelta osin edusta sitä, mitä minä tunnustan uskovana.Toisaalta tässä oli myös sellaisia seikkoja, jotka kolahtivat ja jotka voin jakaa kirjoittajan kanssa.  Kiintoisa, mieltä avartava ja ajatuksia herättävä matka 70-luvun tunnelmiin ja ajatuksiin tämä lukukokemus silti oli.

Tähän loppuun vielä yksi kolahtanut miete:

"Ilo kumpuaa syvistä pelottomista lähteistä."

Ben Kalland: Vien sinut kotiin!

Ben Kalland
Vien sinut kotiin
Atena, 2017
284 s.

Luin jo keväällä jostain Ben Kallandin haastattelua, jossa hän kuvasi uuden kirjansa syntyprosessia ja ajattelin, että tuossa voisi olla kirja, jonka haluaisin lukea. Kun teos sitten eilen tuli kustantajalta, tartuin siihen hetimiten ja luin kirjan yhdessä hujauksessa , ja olen nyt yön nukuttuani ymmälläni. Kuinka voisin kuvata tätä kirjaa? Lukutunnelmat ovat vaihtelevia. 

Kun kertoo tarinan, voi valita aloituspisteen ja tapahtumat, joista tarina muodostuu. Valinnat voi tehdä monella tavalla, ja valitsemalla tapahtumat huolella voi tarinalle antaa haluamansa muodon. Tämä on Ellenin tarina.

Ellen - nuori viulistilupaus, oli yksi niistä syistä, jotka herättivät kiinnostukseni. Ellen on Markuksen ja Carolan kolme vuotta nuorempi pikkusisko. Herkkä, musiikillisesti lahjakas tyttö. Sisaruksista nuorin on Sofia.

Itse en ole musikaalinen, enkä tiedä hölkäsen pöläystä niistä musiikillista termeistä, mitä kirjassa vilisee glissandosta crescendoon mutta rakastan viulunsoittoa ja hyvää musiikkia. Parasta kirjassa onkin sen musiikillinen sointi. Myös Kallandin ilmaisua voisi sanoa musiikilliseksi, Samoin kuin Ellenin viulu tekee  Kallandin ilmaisu laajoja hyppyjä, sävelkuviot vaihtelevat keveistä ja sointuvista noitatanssiin, villiin ja hallitsemattomaan - suorastaan karkeaan tyyntyäkseen auringonlaskun myötä viimeisiin haikeisiin säveliin.

Kerronnallisesti kirja on mukaansatempaavaa. Sen osoittaa jo se, että luin sen yhteen syssyyn yhden päivän ja illan aikana. Sanat, ilmaisutyyli, kuvaavuus on soljuvaa ja ilmavaa - jännitteistä, hieman hämmentäviäkin, kuten navigaattorin sensuelli ääni. En ole koskaan ajatellut että navigaattorin ääni olisi sensuelli. Kertojanääni on minä-kertoja, Markus, joka kertoo paitsi omaa myös pikkusiskonsa ja perheensä tarinaa. Silti se, mitä ei kerrota jättää aukkoja.

Elämämme näyttäytyy sarjana tapahtumia, joiden lomassa on satunnaisesti valittuja, valokuvan tarkkuudella tallennettuja osia. Näiden väliin jää vuosia dokumentoimatonta, jälkipolville näkymätöntä elämää. Jäljelle jääneet valokuvat eivät valehtele, mutta ne rajaavat todellisuutta.

Toisaalta tämä tekee tarinasta ilmavan, toisaalta kerronnallista totuutta rajoittavat kirjailijan kuvaamat, valitsemat hetket päähenkiöidensä elämässä.

Se, mitä jätetään kertomatta on lukijalle näkymätöntä, mutta jättää mahdollisuuksia rivien väliin tehdä tulkintoja, ne herättävät kysymyksiä. Se, mitä ei sanota, voi olla joskus merkityksellisempää kuin se, mitä sanotaan, Esimerkiksi Ellenin kohtalo. Miten se liittyy alun dramaattiseen tapahtumaan Porkkalan talvisella jäällä? Vai liittyykö mitenkäään?

Kallandin kerronnassa minulla herää myös kysymys, kirjoittaako hän omaelämäkertaansa? Varmasti siinä on mukana omaa kokemusta (kirjailija on aikoinaan kuulunut Jehovan todistajiin), mutta kuten hän jälkisanoissaan ilmaisee, tämä kertomus on fiktiota, vaikka sen luomisessa on käytetty haastatteluja ja julkaisuja.

Totuus on optinen illuusio, jota ei voi nähdä, jos katsoo sitä suoraan. Fiktio on sitä, että keksitään asioita, jotka eivät ole totta, mutta jotka paljastavat totuuden.

Ben Kallandin teos Vien sinut kotiin ei ole kirja totuudesta. Mikä on totuus? kuolematon kysymys. Enemmän kuin totuudesta tämä kirja puhuu yhteisöllisyydestä, yhteenkuulumisesta ja perheestä. Toki yhtenä vahvana teema on valta ja sen käyttö, 

Jos ajattelen kirjan päähenkilöä Markusta, niin - huh! Karmiva tyyppi. Markuksessa minua etäännyttää se mädännäisyys ja kaksinaismoralismi, mitä hän edustaa. Ja silti näen hänessä on jotain, mikä voisi puhjeta kukkkaan, jos miehestä voi sellaista ilmaisua käyttää. Toisaalta ottaen huomioon kolmekymmentävuotta järjestön johtoportaassa, niin miettii, voiko siitä enää päästä  täysin irti. Onko muutos mahdollista? Toisaalta ei vain Brooklynin vuodet, vaan entäs muu menneisyys.

Vien sinut kotiin on pohjavireeltään tummasävyinen. Siitä puuttuu miltei kokonaan hiljaiset ja auvoisat hetket, valoisuus! Jos ajatellaan uskoa ja uskontoa, jotka ovat yksi teema, niin tästä teoksesta puuttuu täysin todellisen uskon ja luottamuksen tuoma rauha. On ero sillä, mikä on opittu tai  valittu, mikä on iskostettu tai mikä on sydämessä syntynyt.  

Mikä oli se koti, johon kirjan päähenkilö tunsi tien? Oliko se paluu järjestön pariin jossain uudessa valtakunnansalissa, jossa voisi jatkaa kaksinaismoralistista elämäänsä vai oliko se tie vastalöydetyn lapsenlapsen luo - perheen pariin?

Nyt kun Ellen soitti ilman säestystä, huikean kaunis sointi oli helppo huomata. Siinä oli syvä, tumma vivahde, joka täytti koko ison tilan. --- Tuntui kuin viulu olisi ollut eläin, joka halusi vapauteen ---

Helmet lukuhaaste 2017 kohta 49 Vuoden 2017 uutuuskirja

Kirjan on lukenut myös Leena Lumi, jota teoksen tempo ravistaa, ihastuttaa ja saa kyyneliin. Leena Lumi piti myös Markusta epäluotettavana kertojana. Tätä jäin sittemmin pohtimaankin, mitä Markus jätti kertomatta? Väistelikö hän jotain? Tosin minua jo alun kerronta mietitytti, mitä tässä jätetään kertomatta, kerrotaanko kaikki niinkuin tapahtui.
Lumiomenan mielestä Kallandin teksti kulkee kuin sinfonia: hiljaisesti silloin kun tarpeen, voimakkaasti,kiihkoisastikin silloin, kun aika on. 

...
EDIT: Ben Kallandilta on ilmestynyt myös nuortenkirja Villihaukka.

Stanislaw Rudolf: Päivänkakkaroita linnaneidille!

Stanislaw Rudolf

Päivänkakkaroita linnaneidille

Tammi, 1975

Alkuteos: Kopretiny pro sámeckou pani

Suomentanut Kirsti Siraste

Kansikuva: Malla Villanen

150 + 1s.

Olin lähettänyt piirikansalliskomitealle nimenmuutosanomuksen. Halusin uuden sukunimen, en halunnut olla Krasny.

Katerina Krasny on viisitoistavuotias tsekkoslovakialainen nuori. Eletään kylmän sodan aikaa. Tekstissä vilahtaa viitteitä siitä, että vuosiluku olisi noin 1968, kirja on kuitenkin ilmestynyt 1973. No niin tai näin, niin maailmanpolitiikkaa tai rautaesirippua tai sosialismia ei juuri havaitsekaan. No, kun oikein syvällisesti alkaa pohtia, niin kyllähän aika ja elämä on aistittavissa esimerkiksi tässä:

Illalliseksi äiti tarjosi leipää, maitorahkaa ja piimää. Jos matkailijoiden määrä vielä kasvaa, tohori Roubicek saa ruveta pistämään meihin keinoravintoa. Päivälliseksi pasteijaa, illalliseksi maitorahkaa! Ja minä olin haaveillut paistista. Olisipa ollut edes ryynimakkaroita!

Joitakin ei niin tuttuja länsimaisia käsitteitä  aina välillä vilahtaa, mutta muuten teos voisi olla kuin mistä tahansa nuortenkirjasta. Tyttö siinä aikuisuuden kynnyksellä, menossa optikkokouluun ja tunteet myrskyää laidasta laitaan, on ihastumisia, rakkauden kaipuuta, normi nuorten elämää kesälomineen ja kesätöineen. 

Katerina, lyheyesti Katja asuu vanhassa keskiajan linnassa, joka on jonkinlainen museaalinen rakennus turistivirtoineen. Katjan isä on linnan hoitaja. Katja on kesätöissä museon lipunmyyntitiskillä. Katjan paras ystävä on Hanna, joka asuu alhaalla kylässä.

Sitten linnaan saapuu Petr, nuori opiskelija, joka vie Katjalta huoneen. Petr tulee opasharjoittelijaksi.

Katja suivaantuu paitsi huoneensa viemisestä ja siitä, että hän saa itse siirtyä keittiöön nukkumaan, myös siitä, ettei Petr ole huomaavinaankaan häntä. Ensirakkauden kokemukset, tunteet ja erityiseseti itsetunto ovat vahvoja teemoja.

Päivänkakkaroita linnanneidille on nostalginen nuortenkirja. Olen sen joskus muinoin lukenut, samoin kuin saman kirjoittajan Tyttö kuin punapippuri.Sitten kirjan ilmestymisen on maailmankartta saanut uudet rajat, eikä Tsekkoslovakiakaan ole enää Tsekkoslovakia vaan on nykyisin jakautunut Tsekkiin ja Slovakiaan.

Ei yhtään hullumpi teos luettavaksi nykylapsillekaan.

Täytyy tähän lopuksi pistää vielä yksi ihmettelyn aihe. Suomennoksessa ihmetytti rahayksiköstä käytetty kruunu. Yhdessä lauseessa käytettiin sanaa helleri, mutta muuten siis puhuttiin kruunuista. Mikä oli Tsekkoslovakian virallinen rahayksikkö vuonna 1973? Hieman tutkailin aihetta ja ilmeisesti se oli sitten kruunu, löysin kyllä sellaisenkin muodon kuin koruna, joka jakautuu sataan halériin. Näin siis ennen Tsekin liittymistä euro-maihin.

Näin sitä näköjään uuttakin oppii, kun kirja vie mukanaan.

Lopuksi vielä yksi tekstilaina:

Kastanjakujaa, kaupunkia linnaa ja kirkon alapuolella olevaa pientä rautatieasemaa kattava yö maistui kostealta kaakaojauheelta josta äiti ja minä leivoimme joka joulu pikkuleipiä. Näennäisesti yö oli äänetön, muttak un terästin kuuloani, kuulin lehtien kahinaa kun oksat osuivat toisinsa. Jossain lensi uninen lintu ja hiekka kitisi kantapäitteni alla aivan kuin se olisi kiristellyt hampaitaan.

Yö maistui kostealta kaakaojauheelta ja uninen lintu - miten  kiehtovan jännää erilaista kuvausta.

...

 Kirjallinen maailmanvalloitus: Tsekkoslovakia (Tsekki)

Tällä saan uuden kasvin kirjaherbariooni: Päivänkakkara (Leucanthemum vulgare)

Tällä mukana myös Leningrad - Ost - Berlin -haasteessa.