Heli Laaksonen
Jatkos
Otava, 2024
213 s.
... Lapsi tekee seppeleitä, koristaa hiekkakakun ja nipsaisee peukalollaan kukanpään värjäämään toisen lapsen nenän. Keltakukka, kultaharja, kultakukka. Lapin murteissa ymmärretään oiva ravintoarvo: kontinmatinkaali. Euroopassa tuijotetaan leijonanhammasmaisia lehtiä: dent-de-lion ranskaksi, dandelion briteiksi.
Hökkyrä, höyhenheinä, höytypää. Hahtuvapallon puhaltaja tanssahtelee kohti taivaanrantaa. ...
Näin sanailee Heli Laaksonen Jatkos-teoksessaan Voikukasta, tuosta lypsykarjan heruttajasta, piimäheinästä, maitiaisesta.
Jatkos on jatkoa Laaksosen Luonnos-teokselle, omintakeista luonnon ihmeiden esittelyä, totta ja tarua, kansanviisautta ja perimätietoa tieteeseen yhdistettynä. Teksti on luettavuuden vuoksi laitettu säkeisiin, ikäänkuin runoiksi, vaikka runoista ei olekaan kyse. Runollisuutta teksteissä kyllä välillä ilmenee ja Laaksoselle niin tuttua murrettakin on hieman ripoteltu sinne tänne, ja nämä murresäikeet olivat itselleni niitä mieluisimpia. Myös pilkahduksia mustasta huumorista löytyy muutamissa kohdissa, mitkä eivät taas itseäni niin ilahduttaneet, kun en ole koskaan kyseisestä huumorinlajista päässyt ymmärrykseen ja omimiseen.
Luinkin tämän ihan vain kiinnostuksesta jatkona aiempaan, mutta en tässäkään ihan kaikkea purematta niele. Oppikirjana, tietokirjana en tätä käteen ottaisi, viihteenä taas liian tieteellistä. Siinä se siis seilaa välillä tieteen ja viihteen.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti