30 lokakuuta 2020

Kirjoja Ulapalta -lukuhaasteen koonti

 


 Nannan kirjakimarassa haastettiin lukemaan kirjoja ulapalta, toisin sanoen kirjoja, jotka tuoksuvat mereltä, joissa laineet kirmaavat rantakiviin ja aallot kohisevat. Ihana haaste, johon tosin ehdin lukea vain seuraavat kolme kirjaa:


1. Jules Verne: Kahden vuoden loma-aika
2. Christopher Beck: Meripartiolaisia
3. Anya Seton: Jumalan oma maa

Näistä kolmesta kaikkein merellisimmäksi voisin luonnehtia Christopher Beckin Meripartiolaisia, jossa meri oli todellakin pääoasassa. Kahdessa muussa merta tai purjehtimista, merenkulkua sivuttiin enemmän tai vähemmän.

Kiitos Nanna kivasta haasteesta. Merellisiä kirjoja lukee kyllä jatkossakin mieluusti.

 

28 lokakuuta 2020

Anya Seton: Jumalan oma maa!

 Anya Seton

Jumalan oma maa

Alkuteos: The Winsthrop womn

Suomentanut Kai Kaila

WSOY, 1959

687 + 1 s,


Päähenkilö Elisabeth Fones on englantilaisen apteekkarin tytär. Äitinsä puolelta hän kuuluu Winthropien aatelissukuun. Teso alkaa Elisabetin lapsuudesta. Eletään vuotta 1617. Siitä hypätään kymmenen vuotta eteenpäin. Elisabeth on töissä isänsä apteekissa. Hän rakastuu serkkuunsa Harryyn ja menee tämän kanssa naimisiin vastoin Harryn isän toivomuksia. Elisabethin eno John Winthrop on tiukka puritaani ja on piiskannut tytön lapsena valehtelun takia. Tästä syystä Elisabeth inhoaa enoaa vielä aikuisenakin.

Vuodet kuluvat ja Elisabeth jää orvoksi. Muutakin sukua kuolee. John Winthrop nimitetään Uuden Englannin, Massachusetin kuvernööriksi ja perhe muuttaa Amerikoihin. Siellä alkaa uuden elämän rakentaminen. Harry kuolee ja eno naittaa Elisabethin uudelleen Robert-nimiselle miehelle, jolla on mielenterveydellisiä ongelmia ja ilmeisesti jotain muutakin hämärää, johon vain viitataan antamatta sen kummemmin selitystä. Elisabeth itse on eteenpäinpyrkivä ja hän saa hankituksi hyvän maapalstan ja avukseen rujon intiaaninaisen.

Eri valloittajamaat kuten englantilaiset ja hollantilaiset tappelevat rajoista ja hollantilaiset erityisesti intiaanien kanssa, mistä seuraa kamalat verilöylyt. Elisabethin perhe kasvaa ja vuodet kuluvat. Tapahtuu monenlaisia asioita.  Elisabethin toinen mies palaa Englantiin, tyttären aviomies juonittelee taustalla saadakseen omaisuuden itselleen. Elisabethin rakastuessa toiseen mieheen ja alkaessa laittoman suhteen tämän kanssa, Elisabet joutuu jättämään kotinsa ja pakenemaan, mutta saa lopulta omaisuutensa takaisin.

Jumalan oma maa on historiallinen romaani, joka ainakin osittain perustuu todellisiin henkilöihin ja tapahtumiin. Kiintoisaa oli huomata yhtymäkohta aiemmin lukemaani Delawaren poikiin ja viittaus hollantilaisten sotaretkeen ruotsalaista siirtokuntaa kohtaan. Hollantilaiset kuvattiin Delawaren pojissakin sellaisiksi, jotka eivät tulleet lainkaan toimeen intiaanien kanssa, niin se näytti olevan tässäkin. Hirvittävää luettavaa, vaikka kuvaukset eivät pitkiä olleetkaan.

En myöskään saanut oikein ruusuista kuvaa puritaaneistakaan.Hengellisiin asioihin viitataan monelta kantilta niin intiaaniuskomusten kuin taikauskonkin kannalta. Oli enemmän ja vähemmän sanojensa mittaisia krristittyjä ja ei kristittyjä. Tämä ei siis ole hengellinen kirja eikä oikein uskonnollinenkaan. Jollain tasolla tämä ehkä edustaa jonkinlaista universalismia, sillä Elisabeth, joka ei oikein enonsa takia ole kirkollisten asioiden kannattaja kohtaa lopussa kuitenkin jonkinlaisen 'valaistumisen'.


Itselleni tämä oli vähän ristiriitainen lukukokemus. Historiallisena romaanina kiinnostava, romantiikkakin menetteli, mutta yleisvaikutelma viimeisen pisteen jälkeen jätti epävarmaksi idean ja tunnelman suhteen. Kirjan loppupuolella oli muutamia viittauksia runoilijoihin, jotka herättivät kiinnostusta, kuten tämä:

"Uskonto ei merkitse synkkämielisyyttä eikä Jumalan henki tunteiden tukahduttamista."

- John Donne. 

Teos kertoo siis vahvatahtoiseta naisesta, joka kokee elämässä monia kolhuja, mutta selviää kuitenkin niiden läpi. Mitenkään feministinen tämä kirja ei kuitenkaan ole,sitä osoitta jo tämä lause:  "Miehelle on ihaninta maailmassa olla oma herransas, mutta nainen!- Nainen, aasi ja pähkinäpuu, pieksennästä vain parantuu." Päähenkilö Elisabeth näyttää pitävän lausujaa vain vitsikkäänä ja vieläpä rakastuu mieheen. Joka tosin ei ole mikään pieksijä loppujen  lopuksi.


"Lauantaina kesäkuun 12. päivänä, yhdeksän myrskyisen matkaviikon jälkeen purjehti Arbella pitkin Cape Annin etelärannikkoa ja sai näkyviin matkan päämäärän, kaarnamaojen ja turvekattoisten maakuoppien rykelmän jota intiaanit kutsuivat Naumkeagiksi, mutta jolle asutuksen väliaikainen kuvernööri John Endecott oli antanut uuden nimen Salem."

Teoksella mukana Kirjoja Ulapalta -haasteessa, joka päättyy ihan näinä päivinä. Tässä sivutaan myös merenkulkua, kuten oheisesta otteestakin voi nähdä.

 

23 lokakuuta 2020

Koonti Joken rauhanhaasteeseen lukemistani kirjoista!

En ole mikään sotakirjallisuuden fani, mutta tavalla  tai toisella sotaa sivuavia teoksia tulee silloin tällöin luettua. Tässä listaa kirjoista, joilla olen mukana tässä Joken rauhanhaasteessa.

MacKay Russel Sheila: Valkean sisaren lamppu
K. Henninen: Marjatan lupaus
Inkeri Taube: Tunturimajan tyttö
Elina Kahla: Petsamon marttyyri ja maailman pohjoisin luostari
Eddy De  Wind: Pääteasema Auschwitz
Renia Spiegel: Renian päiväkirja

Kirjoista Eddy De Windin Pääteasema Auschwitz ja Renia Spiegelin Renian päiväkirja liittyvät suoraan toiseenmaailmaansotaan ja holokaustiin. Elina Kahlan Petsamon marttyyri ja maailman pohjoisin luostari valottaa sotavuosia hieman eri suunnalta. Muissa kirjoissa sotaa ja vuosia 1939-1945 sivutaan enempi ja vähempi.

Kiitos Jokke haasteesta. Sota on kauhea asia, ja siksi siitä on hyvä muistuttaa rauhan näkökulmasta.


17 lokakuuta 2020

Anna-Lea Tiilikainen: Lapin Raija!

 

Anna-Lea Tiilikainen

Lapin Raija

Kuva ja Sana, 1948

38 s.

Kansi ja kuvitus: Martta Wendelin

Lapin sota pakottaa porokyläläisen Raijan perheineen evakkoon Ruotsin puolelle. Isä on sodassa. Juna-asemalla huomataan, että pikkkusiskon nukke on kadonnut ja Raija lähtee etsimään sitä. Hän ei kuitenkaan löydä sitä ja palaa junalle, huomatakseen, että juna onkin jo lähtenyt ja vienyt äidin ja pikkuskosko Inkerin. Raija viettää yön jossain vajassa. Seurakseen hän saa Karri-koiran, joka on jouduttu jättämään, mutta joka on etsiytynyt asemalle. Karri tuo Raijalle myös voileipäpaketin, jonka on jostain löytänyt. Aamulla Raijan ottaa hoteisiinsa Niemisen setä, joka on edellisenä päivänä neuvonut Raijaa. Niemisen setä ottaa Raijan kotiinsa Helsinkiin. Eihän tätä voi yksikseen jättää ja Niemisellä on samanikäinen Seija-tyttö.

Niin alkaa Raijalle uusi vaihe.Hän aloittaa koulunkäynnin, jossa eräs tyttö kiusaa häntä ensin, mutta myöhemmin tytöistä tulee ystäviä. Sitten Raijaa syytetään varkaudesta, mutta sekin selviää. Joulu tuo yllätyksen - Isän, joka tuo terveisiä Niemisten vuokralaiselle. Raija lähtee isänsä kanssa takaisin kotiseudulle. Jännittävin kokemus on kun Raija joutuu pakenemaan karhua. Siinä voisi käydä huonosti, ellei taivaalla lentäisi lentokone, josta nähdään tilanne ja karhu kokee kohtalonsa, mutta lentäjänkään ei käy hyvin, sillä lentokone rysähtää maahan.

Tämä on pieni herttainen kirjanen, jonka luvut eivät ole pitkiä. Asiat selviää nopeasti Taivaan Isään luottaen. Kerronnan jännin kohta onkin tuo karhun takaa-ajo ja pakoonjuoksu.Kaikki päättyy onnellisessti. Sota on ohi ja äiti ja pikkusiskokin saadaan takaisin kotimökkiin,joka on säilynyt polttamatta. Pikkumirrikin, joka on jouduttu jättämään evakkon lähtiessä on selviytynyt,vaikkakin kovin laihtuneena.

Paljon ja monenlaista tapahtumaa tiiviissä paketissa, sanoisin. Kerrontaa värittää hauska mustavalkokuvitus.

15 lokakuuta 2020

Heikki Jylhä: Delawaren pojat!

 

Heikki Jylhä

Delawaren pojat

WSOY, 1938

159 s.

Kansikuvitus: Martta Wendelin

 

Aloituslause: Karkusjoki virtasi hiljalleen öisen metsän halki.

Loppulause: Silloin metsien mies nosti jousen olalleen ja lähti tasaisin askelin astelemaan erämaata kohti.

 

Päähenkilöt:  Olli Hartikka, Suomesta tai Ruotsin suomalaismetsistä Vermlannista Delawaren metsiin muuttaneen Antti Hartikan vanhin poika.Olli itse oli 'uuden maan' kasvatti, samoin kuin Lassi  Kokkinen.

Olli istui saunan penkillä ja katseli ikkunasta kuun valaisemaa pihamata. Saunan seinustalla oli koivu, jonka isä raivatessaan oli siihen jättänyt. Puntus-ukko, joka oli talossa puutöitä tekemässä, oli sitä katsoessaan sanonut, että vanhankansan aikaan oli kartanollapuita, joita pidettiin pyhinä ja joissa asui haltija. Hartikan koivu oli nuori, siinä ei varmaankaan vielä ollut haltijan henkeä. Kuu näkyi puun latvan takaa, mutta sen kirkkaan pinnan  rikkoivat hiljaa keinuvat lehdet, joiden leikkiä pojan katse seurasi. Saunan kostea lämpö raukaisi häntä, mutta hän ei tahtonut nukkua. 

Lehdet suurentuivat ja suurentuivat silmissä ja muuttuivat viimein räpytteleviksi linnuiksi, kirjaviksi fasaaneiksi --- --- --- Koskiko joku kevyesti Ollin olkapäähän kuiskaten samalla hiljaa hänen nimensä? Oliko nuoressa koivussa sittenkin haltija, joka ei antanut vartijan nukkua? Poika nousi jalkeille ravistaen unen silmistään ja avasi varovasti saunan oven tarkastellen pihamaata. 

Tuvan seinustalla varjon puolella näytti olevan jokin olento. --- --- ---

Olli ei viivyttele, kun hän huomaa talon nurkkaa nuoleskelevat liekit vaan hyökkää paikalla kyyrysillään olevan intiaanin kimppuun, joka isän ja Puntus-ukonkin tullessa paikalle pakenee yön pimeyteen.

Elämä Schuylkill-joen varrella muuttuu, kun siihen asti suomalaisten siirtolaisten kanssa rauhaisasti eläneet intiaanit alkavat kapinoida ja hankkiutua sotaan. Paitsi suomalaisia seudulla asuu myös hollantilaisia. 

Läheisessä linnoituksessa vierailtuaan Olli tuo isälleen terveiset että väki ja karja pitäisi viedä linnoitukseen turvaan. Ensialkuun isä Hartikka on sitä mieltä, että Ollin ja hänen seuraansa linnoituksessa lyöttäytyneen Lassi Kokkisen pitäisi viedä karja ja hän jäisi talonvahdiksi, mutta sitten hän lähtee kuitenkin itse viemään lehmiä Ollin ja Lassin jäädessä talonvahdeiksi.  

Pian pojat kuitenkin lähtevät metsiin taloon sattumalta poikenneen Nahka-Villen tarinoitua Minquaseista ja Lenapeista. Metsässä Olli ja Lassi kohtaavat karhun, jonka Olli ampuu luodikollaan. Karhunnahan he lahjoittavat kohtaamalleen intiaanille, joka kertoo Minquas-päällikkö Kenabeekistä ja Lenapien päälliköstä Soangetahasta, jota Kenabeeek yrittää suostutella sotaan. Pojat lähtevät kohti Lenapien leiriä hieroakseen rauhaa ja niin on seikkailu lähtenyt käyntiin. Seikkailu, jossa pojat kohtaavat monenlaisia vaaroja, mutta josta neuvokkuus ja erinäiseet muut seikat heidät pelastaa.

Tarinassa kuvastuu suomalainen elämänmeno sellaisena, kuin se joskus muutama vuosisata sitten on ollut. Ajallista elementtiä tarinassa ei kerrota, mutta jotain voi päätellä Värmlanti-viittauksista. Ilman intiaaneja tämä voisi yhtä hyvin tapahtua suomalaisessa maisemassa, niin suomalaisuutta henkivää kerronta on. No, maininta jättipuista ehkä vie luontokuvauksen pois suomalaisesta  kuusi- tai mäntymetsästä, eikä tammipuiden muodostamaa holvikatostakaan ehkä kovin hyvin suomalaisista oloista löydy. Mutta siis, yleissävyltään tämä on hyvin suomalaishenkinen teos intiaaniaiheen  lisäksi. Intiaanikuvaukset on tyypillistä poikakirjojen kuvausta stereotypioineen niin hyvässä kuin pahassa. Ja hitunen romantiikkaakin joukkoon mahtuu, sillä eräs intiaanineitonen katselee vangiksi joutuneita poikia ja erityisesti Lassia, mutta ei siitä sen enempiä.

 Erityismaininta tälle lausahdukselle.

"Kaikki suomalaiset taitavat olla vähän metsäläisiä." 

----

Teos on luettu myös T uulisessa maassa, jossa kirjan "imu" taisi olla seikkailun maku ja tietysti intiaanit", joskin kerronta vähän hymyilyttikin.

---

Kirjallinen USA:n valloitus: Delaware


13 lokakuuta 2020

Margit Ravn: Kiitos että tulit Lisbeth!

 

Margit Ravn

Kiitos että tulit Lisbeth

Alkuteos:Takk for du kom Lisbeth

Suomentanut Sirkka Nuormaa

WSOY, 1943

160s.


Alku: Olen kuullut sanottavan, että kun kotiopettajattaret ja seuraneidit ensimmäisen kerran matkustavat maailmalle, he alkavat heti kirjoittaa päiväkirjaa. Minä en tosin lähde maailmalle kumpaisenkaan ominaisuudessa, mutta matka minullakin on edessäni - ja mikäli ymmärrän, en suinkaan saa köllötellä laiskana siellä, minne menen.Mutta alanpa tämän elämäni suuren mullistuksen alusta.

Kirjan päähenkilö on Ester Elisabeth Bruun, lyhyesti Lisbeth, joka on nuori sivistysperheen huvittelunhaluinen tytär. Sivistysperheellä tarkoitan,että ilmeisesti perhe ei ole tavallinen työläisperhe, vaan yhteiskunnalliselta asemaltaan hieman korkeammalla. Ainakaan perheen äiti ei suvaitse ottaa kaukaisempaa sukulaista vastaan, koska "heillä on vieraita", mikä minusta ei tosin ole kovinkaan sivistynyttä, mutta kertoo perheenäidin omista arvoista.

No, Lisbeth on siis huvittelunhaluinen ja yöliesut johtavat siihen, että hänet lähetetään maalle kaukaiseen Granlin sukulaisperheeseen, jossa on Arve-niminen poika, joka opiskelee lakia, ainakin ensialkuun. Arve ei ole ollut innoissaan kaupunkilaissukulaisen tulosta,vaan on sanonut äidilleen, että tämän pitäisi kieltää tytönhuiskaletta tulemasta. Arvesta ja Lisbethistä tulee kuitenkin ihan hyvät ystävät, mutta ei sen enempää, sillä Arve on rakastanut naapurin, rikkaan talon tyttäreen Siriin, joka omistaa naapuritalon yhdessä veljensä kanssa, joka on naimisissa hieman snobin Helenen kanssa, joka ei arvosta mitään vanhaa.

Lisäksi kuvioon liittyy maanviljelijä Jonas joka käyttää briljantiinia, ja  lääkäri Olav, joka ei käytä briljantiinia ja jonka hiukset törröttävät miten törröttävät.

Paitsi ensimmäistä lukua, joka on siis minä-muodossa kerrottu tarinan kertojaminä vaihtuu kohta kaikkitietävään näkökulmaan. Lisbeth pistää niin Sirin suhteen kälyynsä kuin Olav-tohtorin sairastupa-toiveeet kuntoon ja siinä sivussa hakkailee Jonaksen kanssa ihan vain huvikseen ja ylpeydestä, kun kiinnostus kuitenkin kohdistuu toisaalle.

Ihan mukavaa viihdettä, jossa kevyen pintaliidon takana kuitenkin elämänmyönteistä ja aikaansaavaa tomeruuttakin.

Tarinoinnissa oli yksi outo sana: nachspiel, josta en oikein tiedä, mitä sillä tarkoitetaan, mutta yhdistän sen kuitenkin yöelämään.


11 lokakuuta 2020

T. Davis Bunn: Markovin suvun talvipalatsi!

 T. Davis Bunn

Markovin suvun talvipalatsi

Alkuperäisteos. Winter Palace

Suomentanut Oili Aho

Päivä, 1993

283 s.

-Rauhaa ylhäältä ja pelastusta sieluillemme rukoilkaamme Herralta. 

- Herra armahda

Ilmassa leijui alttarin edessä palavan suitsutuksen tuoksu ja kirkko oli tupaten täynnä.Se oli rakennettu korkeintaan kuudellesadalle, mutta nyt messussa oli pitkälti toistatuhatta henkeä. - Rauhaa koko maailmalle, suojaa Jumalan pyhille seurakunnille ja kaikkien yhdistymistä rukoilkaamme Herralta.

Ivona Aristonov, Ukrainan uniaatti katolisen Pyhän Stanislavin seurakunnan piispa Mihail Denisovin yksityissihteeri, josta tulee englantilaisen Jeffrey Sinclairin tulkki, joskin jostain syystä vastahakoinen sellainen.

Tapahtumat lähtevät liikkeelle Lontoosta, erään Aleksanderin sairasvuoteen ääreltä, ihmisiä tulee ja menee, tarinan kannalta enemmän ja vähemmän oleellisia. Aleksanderilla on serkku Gregor. Jeffrreyllä ystävänä antiikkikauppias Andrew. Kuvioihin tulee Vladimir Markov Monte Carlosta. Jeffrey saa erikoislaatuisen tehtävän Vladimir Markovilta lähteä Venäjälle ostamaan antiikkia ja selvittämään vanhan talvipalatsin ostoa, koska alunperin tehtävään pyydetty henkilö ei  voi ottaa tehtävää vastaan. Jeffrey, joka on osittain puolalainen saa oppaakseen Jussefin joka on Ivonan veli. Jeffrey matkaa Puolan ja Ukrainan kautta Pietariin ja sotkeutuu lopulta kadonneen amerikkalaisen vapaaehtoistyöntekijän katoamiseen kuin kadonneisiin kirkon aarteisiin, joutuen pakenemaan niin Mafiaa kuin Mafiaan liittyneitä KGB:n jäseniä.

Markovin suvun talvipalatsi on hyvin erikoinen teos genreltään. Takakansitekstin mukaan tämä on yhdistelmä faktaa ja fiktiota. Eletään NL:n hajoamisen jälkitunnelmissa. Tarinassa pyöritään vallan ja rahan, politiikan ja uskonnollisten ristiriitojen maastossa.  En oikein tiedä, mikä tässä on totta ja mikä ei. Googlauksella selvisi jotain Uniaattikirkoista, mutta J.F.Kennedyn rauhankaartista ei löytynyt mitään tietoa. Hieman mietitytti, olisiko ollut mahdollista, että amerikkalaisia vapaaehtoisia olisi voinut mennä vapaaehtoiseen rauhantyöhön Venäjälle? Tästä olisin kaivannut hieman lisäinfoa.Tai KGB:n ei korruptoituneet joukot tehdä yhteistyötä amerikkalaisten lähetystötyöntekijöiden kanssa? Toisaalta tarina oli ihan luettava, toisaalta aika utopistinen. Idän ja lännen välinen jännite teoksessa ilmeni samoin kuin protenstanttisen uskon ja ortodoksisen uskon välinen eroavaisuus. Jeffrey yritti ymmärtää ortodoksisia kirkonmenoja ikoneineen. Ivonakin, joka kuvaa Jeffreytä aika ennakkoluuloisesti piispalleen, luonnehtimalla tätä purukumiaivoiseksi länsimaalaiseksi, jolla on lapsen kasvot ja mieli, hieman lieventyy näkemyksissään. Todellakin aika erikoinen yhdistelmä hengellistä pohdintaa ja salajuonia.

Historialliset tosiasiat:

 "Pietari oli kuin murjottava kuiningatar. Kaupunki oli toisaalta säilyttänyt Venäjän perustajan Pietari Suuren sille antaman loiston. Mutta pitkät kommunismin vuosikymmenet olivat tehneetsiitä ankean. Rakennukset kaipasivat kunnon puhdistusta. Likaa tihkui joka huokosesta. Ilma oli pölystä sakea."

En kiinnittänyt tähän aiemmin huomiota, mutta nyt, kun aloin kirjoittaa tätä postausta täytyy mainita, että joko kirjailija ei ole ollut ihan tarkkana tai suomentaessa on tullut virhe, mutta maininta, että Venäjän olisi perustanut Pietari Suuri on kyllä melkoisen iso ja naurettava fiba. Lieneekö tässä sitten tarkoitettu että Pietari, entinen Leningrad, olisi Pietari Suuren perustama, mikä kuulostaisi historiallisesti osuvammalta. 

Parasta kirjassa oli ortodoksisuuden kuvaukset, joista tykkäsin. Ehkä tämä kuitenkin jossain määrin antaa kuvan niistä sekavista oloista, joissa Venäjällä kommunismin kaaduttua mahdollisesti elettiin, vaikka onkin kovin amerikkalaisesta näkökulmasta kirjoitettu. Venäjän oloille ei annettu kovin paljon sympatiaa ortodoksista kirkkoa lukuunottamatta, joka sekin kyllä sain osansa kritiikistäkin. Mutta se totuudenmukaisuus ja fakta on kaivettavissa melkoisen sillisalaatin keskeltä.

---

Kirja on luettu myös Kirjarikas elämäni -blogissa, jossa on huomattu sama, minkä itse koin, että ensi alkuun tuntui, kuin luvut olisivat kovin irrallisia ja yhteys niiden välillä tuntui olevan kadoksissa, tämä erillisyys kuitenkin loppua kohden alkoi kaventua.

--

Tällä mukana Seinäjoen kaupunginkirjaston Aikamatkalla -lukuhaasteessa, kohta: 90-luvulla ilmestynyt tai 90-luvulle sijoittuva teos.

02 lokakuuta 2020

Kaksi samannimistä kirjaa!

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

Margaret Andren                                                                              Erna Heinberg

Epäiltynä                                                                                          Epäiltynä

Alkuteos:                                                                                          Alkuteos

Suomentanut Sorella Soveri                                                             Suomennos:

Otava,1948                                                                                        1935

249 s.                                                                                                171 s.

Kansikuvitus:  E-K                                                                           Kansikuvitus: Martta Wendelin

Margaret Andrenin teoksen päähenkilö on Pehtorin Elli, eli Elli Hjalmarron, joka on 14-15-vuotias n

uori. Ellin paras ystävä on tilanomistaja Wenbergin Birgit Tammisaaren tilalt. Birgit käy koulua kaupungissa. Ellille tarjotaan töitä kaupungista, leipuri Bengtsonilta

 Kaupungissa Birgit käy koulua ja Elli auttaa leipomossa. Eräänä päivänä Birgit on tyttötoveriensa kanssa leipomossa syömässä leivonnaisia, kun Birgitin tyttötoveri Maud esittelee kirjelippua, jonka hän sanoo olevan eräältä pojalta, johon Birgitkin on ihastunut. Maud pistää lapun takin taskuunsa ja seurustelu jatkuu. Birgit lähtee kesken pois ja näkee lapun pilkistelevän Maudin takintaskusta, hän ottaa sen ja lukee, ja huomaa,että viesti onkin vain joistain Maudin äidin lainakirjoista ja pistää lapun takaisin taskuun.

Sitten Maud huomaa kadottaneensa rahapussinsa, jossa on kaksikymppiä. Rahoja  etsitään, mutta niitä ei löydy. Elli alkaa epäillä Birgitiä, sillä hän oli nähnyt tämän pistävän kätensä Maudin takin taskuun. Epäilyn kalvaessa Ellin meltä heidän ystävyytensä alkaa pikku hiljaa etääntyä. K,un Maud kertoo rahojen katoamisesta äidilleen ja siihen liittyy vielä se, että heidän tilaamissaan leivonnaisissa oli ollut hius, sotkeentuu Elli asiaa. Elli on saanut leipomossa nurjaa kohtelua muiden taholta, ja esimerkiksi Bengtsonin rouvan pikkupoika on jatkuvasti valehdellut äidilleen vääriä syytöksiä Elliä kohtaan. Elli ottaakin syyt rahoista itselleen, sillä hän ei halua antaa Birgitiä ilmi. Elli ei kuitenkaa jää odottamaan potkuja vaan karkaa.

Tämän laitoksen kansikuva on kohtauksesta, jossa Elli on matkustanut junalla naapurikaupunkiin ja kun ei löydä taloa, josta aikoi hakea töitä, hän on paluumatkalla asemalle, kun eräs mies alkaa seurata häntä ja Elliä pelottaa, mitä  mies oikein aikoo. Tilanne saa dramaattisen käänteen, kun Elli pyörtyy miehen kääntyessä hänen ylleen, mutta sanottakoon, että Elli on pelännyt turhaan. 

Kadonneet  rahatkin löytyvät, Maud, joka on ollut pikkuisen pöyhkeä, muuttuu vähän ystävällisemmäksi ja Tammisaaari, jonka menetystä Birgit suree ei häviäkään muiden omistukseen. Kirjassa on siis paljon teemoja ja tapahtumia. Tässä vain pääjuoni.

Hellyyttä ja  huumoria:

- Tänä iltana on koleata. Oletko ollut ulkona paitahihasillasi, Pelle?

- En, äiti, onhan minulla housutkin ylläni. Pelle katsahti äitiinsä hymysuin, ja kun äiti kiersi käsivartensa hänen olkapäilleen niin hän hieroi nenäänsä hellästi sitä vastaan.

Tytöt ja pojat

Pelle haastoi Ellin pelaamaan kanssaan erän 'huoneiden vuokraamista' ja voitti. pelle oli tottunut pelaaja ja luokkansa mestari. Sitten hän pelasi Birgitin kanssa ja voitti hänetkin. - Selvä se. Tyttölapsillahan ei ole logiikan hiventäkään, selitti hän voitonriemuisena. Mutta kun Birgit ivallisesti tiedusteli, oliko Pelle selvillä siitä, mitä logiikka merkitsi, ei poika pystynyt sitä tyydyttävästi selittämään, ja sehänli hiukan kiusallista.


Tämä teos on palkittu suuressa ruotsalaisessa tyttökirjakilpailussa 1944.


Erna Heinbergin teoksen päähenkilö on Kaija Hammarsten, joka on  äitinsä kanssa muuttanut maalta kaupunkiin. Kaijan isä on kuollut. Teos saa alkunsa koulunpihalla, jossa pojat huutavat: lupa, lupa päiväks täks muuten pannaan mytinäks. Eräs pojista, Väinö Lehtonen erityiseseti haluaa lomaa, sillä hän on saanut isältään  hienon laivan Helsingin tuliaisina ja haluaa päästä sitä uittamaan, onhan nyt niin hieno päivä. Marssiessaan pihalla ja huudellessaan iskulausetta hän astuu vahingossa valvovan opettajan jalalle mistä seuraa, että opettaja lähettää hänet rehtorin kansliaan anomaan oppilaille lupaa. Väinö on rikkaan perheen poika, jonka paras kaveri on Seppo, joka puolestaan on köyhä, mutta rohkea, mitä Väinö taas ei ole. Sepolla on sisko Anna Maija, joka puolestaan ystävystyy Kaijan kanssa. Lupaa saadaan, josta Väinö ottaa kunnian itselleen, vaikka itseasiassa hän on ollut niin pelästyksissä, ettei ole saanut sanaa suustaan.

Jupakka välitunnilla kuitenkin korpeaa häntä ja kun tytöt Kaija ja Anna-Maija ovat naureskelleet hänelle, niin hän kuulee, että Kaijan sukuknimi on Hammarsten sanoo tälle, että ei kyllä tuntisi tätä,sillä kuka nyt haluaa tuntea varkaan tyttären. Kaijan äiti ja Väinön äiti ovat sisaruksia ja heille on tullut välirikko, kun eräs koru on kadonnut ja siitä epäillään Kaijan isää, joka on köyhä säveltäjä.

Tässäkin kirjassa tapahtuu monenlaista ja henkilöissä on  erinäisiä persoonallisuuksia, kuten Sepon ja Anna-Maijan äiti, joka matkustelee ympäriinsä laulamassa. Sepon ja Väinön ystävyys menee poikki laivanuittamisreissun jälkeen. Seppo ja tytöt alkavat selvitätää koruvarkautta ja puhdistaa Kaijan isän mainetta. On syntymäpäiväkutsut, piiloleikin yllättävä seuraus ja tulipalo, pikku poika jää hevosen jalkoihin ja tapahtuu kulttuuriskandaali ennen kuin vuosien takainen koruvarkaus selviää, sukuriita  selviää ja Väinökin miehistyy.


Näillä kahdella kirjalla on sama nimi (ainakin suomenkielisinä) ja niissä on vähän samoja teemojakin. Heinbergin teoksessa on kuitenkin enemmän yhteiskunnallista otetta ja värikkäämpiä hahmoja. Myös suomennostapa eroaa, sillä Andrenin teosta ei ole sopeutettu suomalaiseen yhteiskuntaan, vaikka nimiä on suomennettu. Siinä on selkeästi nähtävissä että tarina sijoittuu ruotsalaiseen yhteisöön. Heinbergin teosta sen sijaan pidin ensin suomalaisena teoksena, ennen kuin hoksasin tuon suomennos-sanan etulehdeltä. Tarina on myös tuotu  suomalaiseen yhteiskuntaan suomennettaessa. Toisaalta kuitenkaan tämä suomalaistaminen ei ole oikein onnistunut, sillä kirjan tapahtumat ja maisema, jonka näen tapahtumien myötä on vaikea sijoittaa suomalaiseen maisemaan ja kyläyhteisöön. Kuitenkin kaikitenkin nämä olivat ihan kivoja tyttö-/koululaiskertomuksia.

----

Helmet 2020 -lukuhaaste kohdat 47 ja 48:  Kaksi kirjaa, joilla on hyvin samankaltaiset nimet