Jill Barklem: Tiheikön väen vuodenajat!

 Jill Barklem (teksti ja kuvitus)

Tiheikön väen vuodenajat

Suomentanut Panu Pekkanen 

WSOY, 1990

144 s.

 

Tiheikön väen vuodenajat on kokoomateos seuraavista Jill Barklemin saduista: Tiheikön väki kevätpuuhissa (Spring Story), Tiheikön väki kesäpuuhissa (Summer Story) Tiheikön väki syyspuuhissa (Autumn Story) ja Tiheikön väki talvipuuhissa (Winter Story)

Teoksen alussa on esipuhe ja kirjailijan haastattelu, jossa hän kertoo elämästään ja kirjojensa synnystä. 

"Omaiseni eivät välittäneet kirjoista mitenkään erityisesti, mutta minä luin valtavasti  --- --- Rakastin kirjoja. Minusta oli ihana nuuhkia niiden tuoksua, tunnustella niiden sidosta, matkustaa niiden mukana pois arjesta. Pienenä suosikkejani olivat  Utleyn Pieni harmaakani -kirjat, C.S.Lewisin Velho ja Leijona, Milli-Molli-tarinat, Berkerin (pitäisi varmaankin olla Barker) Kesäkukkien keijut ja kaikki Enid Blytonin kirjoitama. Nalle Puhiin ja Beatrix Potteriin tutustuin vasta opiskeluaikanani. Pidin myös tietokirjallisuudesta, tietosanakirjoista, kartastoista. Erityissuosikkini oli The Big Book of Engineering Feats, jossa oli seepiapiirroksia tärkeistä keksinnöistä. --- ---Arthus Ransome merkitsee minulle paljon, koska hän kuvailee Englannin järviseutua ja Tolkienia ja Eliotin Middlemarchia luin lukemasta päästyäni."

Harmi kyllä oma kappaleeni, jonka olen vuosia sitten saanut äidiltäni lahjaksi, on virhepainos, sillä suomenkieli vaihtuu yllättäen - ei englantiin, vaan italiaan 

... enormi mucchi di fotografie, fatte con la mia Pentax: quando ho deciso cosa voglio desgnare, fotografo tutto quello che mi può servire ....  jne aina kirjailijan haastattelun loppuun ja ensimmäisen tarinan Storia di Primavera neljälle ensimmäiselle sivulle. Kaiken lisäksi  teoksesta puuttuu sivut 17-20. Ja varmaan osin tästä virheellisyydestä minun ei ole tullut tätä aiemmin luettua.

No, käänsin Kevättarinan alkusivut, mutta tuo kirjailijan haaastattelun loppua en jaksanut suomentaa ja se jäi  minulta lukematta. Jäänkin miettimään, onko tästä virheetöntä painosta olemassakaan?

Tiheikön väki kertoo pienestä hiiriyhdyskunnasta, jonka inhimillistettyä elämää seurataan halki vuoden. Jill Barklemin kuvitus on teoksen parhainta antia, täynnä pieniä yksityiskohtia ja vaihtelevaa tunnelmaa. 

---

Kyyti Finna 2026 -lukuhaaste kohta Elokuu: Kirjassa ollaan luonnossa. 

Muualla mainittua:

Kirjan on  myös Jokke, joka kertoo enemmän ja laajentaa näkökulmaa. Hän ei mainitse mitään virhepainoksesta.

Anni Swanin jouluisia satuja!

Anni Swan: Jouluaatto metsässä.  Teoksessa: Anni Swanin sadut. WSOY, 1997

"Oli jouluaattopäivä. Lunta tulla tuprutti sakeasti, kulkuset kilisivät hilpeästi kujilla ja teillä. Tauno istui ikkunan ääressä posket käsien nojassa ja katsoi ulos. "Ohhoh, nyt on kello vasta kaksi. Neljä pitkää tuntia vielä, kunnes joulukuusi sytytetään. Mitähän jos menisin vähän hiihtämään?"

Ja niin Tauno lähtee hiihtämään ja iloisesti laulaen suuntaa kohti metsään, kunnes ... karhu mörisee hänen takanaan ja uhkaa syödä suuhunsa niin pojan kuin suksetkin. Mutta sitten, Taunon pyytäessä mesikämmentä päästämään hänet, sillä mitä äitikin sanoo, jos hän ei ole kotona, kun kuusi sytytetään. "Voi, hyvä Tapio!" Karhu sanoo. 

Ja minä lukiessani tuumailen, että miksikäs  Tauno äkkiä muuttuukin Tapioksi, mutta eihän karhun sanat tarkoittaneetkaan Taunoa, vaan suomalaista metsään liittyvää taruhenkilöä. Karhu oli aivan unohtanut, että on jouluaatto ja kaikki eläimet ja ihmiset ovat ystäviä keskenään. Tauno pääsee seuraamaan metsänväen joulujuhlaa ja ja jänöjussien paraatia ja tämäpä hassua, Mirrin ja Mustin kyökkimestareina hoitamassa juhla-ateriaa. Mutta, kun aterian päätyttyä koko juhlaväki alkoi laulaa kukin omalla nuotillaan, alkoi Taunon korviin koskea ja hän suuntasi kulkunsa takaisin kotiin, jossa häntä olikin jo kovasti kaivattu.

 

Anni Swan: Jouluaatto. Teoksessa: Anni Swanin sadut. WSOY, 1997

 

Taivaalla  muinen tähti kiilsi,

kuningas tähtieparvien.

Sen sydänt' usein murhe viilsi 

nähdessä vaivat ihmisten;

ja surren synkeyttä maan

Hän jätti riemun ylhäisen

ja astui maata loistamaan.

Näin harjoittelee Martti joulurunoa 6-vuotiaan pikkuveljen Kaarlon kuunnellessa ja katsellessa ikkunan ääressä taivaalle tähyillen - Martti, missä joulutähti on?" Kaarlo kysyy. - Minä en näe joulutähteä taivaalla. Muun perheen toimittaessa jouluaskareitaan Kaarlo näkee kuinka hongikosta maantien toiselta puolen loistaa kirkas valo ja hän pujahtaa ovesta ulos etsimään joulutähteä. Äkkiä valo katoaa. Mihin se pujahti. Kaarlo miettii. Ehkä se putosi tuohon taloon sisälle? Ja Kaarlo astuu sisälle vanhaan mökkiin, jossa asuu vanha erakoitunut mies, yksinäinen mies, jolla on leivänkannikka ja kuivunut juustonpala ateriana. Kaarlo kertoo miehelle joulutähden etsinnästään ja yhdessä he katselevat tietosanakirjasta kuvia, joita mies selittää Kaarlolle mutisten välillä itsekseen: merkillistä, merkillistä tai pikkumies, pikkumies. Ulkona pimenee ja Kaarlo pyytää miestä saattamaan hänet kotiin, "kun siellä on niin pimeää ja minä pelkään susia. Marttikin pelkää..." Ja kun mies sitten on kääntymässä takaisin saatettuaan Kaarlon kotiin, tämä sanoo, ettei saa mennä, vaan tulla sisälle, kun hänellä ei ole joulukuusta, ei torttuja eikä omenia." Ja niin erakko kutsutaan sisälle ja se on hyvin merkillistä ja ehkä ihmekin. Miehestä tuntuu, kuin kotiin olisi tullut.  "Ehkäpä joulutähti sittenkin putosi majaani."  

Nämä kaksi pientä satua ovat hyvin erilaisia teemoiltaan. Metsän joulussa kuvastuu suomalainen kansanperinne. Metsän joulu on hyvin perinteinen satu kalevala-viitteineen. Tämä ehkä ei aukea kaikille ilman selityksiä, kun itsekin lukiessa hetken mietin, miksi Taunosta tulikin Tapio.  Myös karhun uhkaus minua hieman säpsähdytti, mutta maininta suksien syömisestä hieman laimensi uhkausta. 

Joulutähti puolestaan kertoo hyvin todellisesta maailmasta. Joulu mielletään lastenjuhlaksi, idylli perheen yhteisestä juhlasta korostuu ja kuitenkin on niin paljon yksinäisiä ihmisiä, jotka elävät puutteissaan kaivaten elämäänsä iloa ja yhteisöllisyyttä. Joulutähdessä on myös kristillistä symboliikkaa.

Näissä molemmissa saduissa tulee kuitenkin esille se jouluevankeliumin sanoma, jonka toivoisi todelliseksi myös tänäkin päivänä: Maassa rauha ja ihmisillä hyvä tahto.

---

Kyyti 2025 -lukuhaaste kohta joulukuu B: Joulusatu 

 

 

Hyvää, Rauhaisaa Joulua

ja mitä parhainta Uutta Vuotta

toivottaen,

Aino 

Lisette Lambert: Ystävämme susi

 Lisette Lambert

Ystävämme susi

- Kanadalainen satu

Kuvittanut Mixi-Berel

Alkuteos: Mon ami loup (?)

Suomentanut (?)

Otava, (?)

Tähdet tuikkivat hyisinä tummalla taivaalla, joka on kuin musta timantti. Niiden loisteessa lumi kimmeltää heikosti. Kaikki on hiljaista suurella jäisellä lakeudella. Valkoinen joki nukkuu paksuu jääpeitteensä alla. Pienessä intiaanikylässä toistensa lähelle rakennetut majat ovat hyvin suljetut. Kolminkertaisten hylkeennahkaovien takana lapset nukkuvat pehmeiden turkisten päällä. He ovat yksin kylässä. Vanhemmat ovat lähteneet varhain koirien kanssa metsästämään eiväktä he ole vielä palanneet.

Näin alkaa tämä, pieni ja erikoinen joulusatu. Hankin tämän pienokaiskirjan kirjamessuilla, koska viehätyin intiaaniaiheiseen kuvitukseen. Minun on kuitenkin vaikea ottaa tätä ihan intiaanikulttuuriin liittyvänä, vaikka hylkeennahat viittaavatkin Kanadan alkuperäisasukkaisiin ja jotain viitteitä ehkä inuitteihin on. En kuitenkaan osaa yhdistää kuviutksen sulkia tähän kulttuuriympäristöön.

Kolme pientä lasta Tamara, Feti ja Tisoo ovat siis jääneet yksin kotiin, kun vanhemmat ovat lähteneet metsästämään. Kaikki kolme osaavat jo puhua, mutta kuvituksessa pienin lapsista on kuitenkin "kantorepussa". 

On joulupäivä. Lapset uneksivat joulupukista. Kuvaus joulupukista on sitten aivan omanlaisensa. Puhutaan Etelän Vanhasta Miehestä, joka kulkee Aasilla tuoden lahjoja. Etsiessäni tietoa, löysinkin tiedon, että ranskalaisessa kulttuurissa Nikolaus kulkee aasilla jakamassa lahjoja. En vain ole koskaan ennen kuullut tällaisesta, vaan Pyhä Nikolaus on tutumpi kevättalven Ystävänpäivän viettoon liittyvänä. Hieman teoksen taustoja tongittuani löysin tästä ruotsinkielisen  ja erään toisen käännöksen, jonka ajattelin olevan espanjaa, mutta en tiedä varmaksi. Alkuperäisteos on ilmeisesti ranskankielinen. Alun viittaukset alkuperäiskulttuurit saattavat hyvinkin viitata Quebecin provinsin  Nunavikiin.

Sitten ovelle koputetaan ja ensin Tamara ei aio avata, mutta veli sanoo, että entä jos siellä onkin joulupukki ja niin ovi avataan ja sisälle tuleekin - Susi.

Ensin lapset pelästyvät, mutta sitten Susi osoittauukin kaikkea muuta kuin pelottavaksi. Sitten suden on kuitenkin poistuttava, sillä vanhempien tullessa, he eivät ymmärtäisi lainkaan tilannetta, vaan suden kävisi kehnosti.

Susista on ollut paljon uutisia viime aikoina, niiden tekemistä tuhoista ja peloista. Tämä kirja puhuu kuitenkin susien puolesta. Ikävä vain, että satu ja todellisuus ei käy käsi kädessä, sen ymmärtävät tämän sadun lapsetkin, sillä sanoivatpa he mitä hyvänsä, ei vanhemmat sitä kuitenkaan uskoisi. 

Alun pienestä outoudesta huolimatta tämä on loppujen lopuksi ihan hauska ja vinkeä pieni satu,  josta löytyi loppujen lopuksi ihan mukavaa alkuperäisyyttä.

Aila Nissinen: Punaposki ja Marja-Liena!

Aila Nissinen

Punaposki ja Marja-Liena

WSOY, 1954

150 s.

 "Arkielämän satuja", joissa luonto ja lapsuuden muistot kulkevat käsikädessä.

Tarinassa "Miten Mansikki joutui 'metsän peittoon' ja mitä sitten tapahtui" kertoo siitä, kuinka itsepäinen ja omapäinen lehmä karkaa metsään ja seuraa suuri  etsintä.

Pitkälettinen Tyttö muisti taas kaikki vanhat kansantarinat Metsän Väestä ja Halko-Heikin jutut ja kaikki, mitä ajatella saattoi. Mielikuvitus kuiskasi: Ajatteles, jos ne olisivatkin totta! - Pyh, sanoi Pitkälettinen Tyttö, mutta Mielikuvitus oli tullut voimakkaksi, sillä se tulee aina voimakkaaksi kun varjot pitenevät ja tulevat sinipunaisemmiksi ja sininipunaisemmiksi, ja sitä varten ei auttanut paljoakaan, vaikka Pitkälettinen Tyttö kuinka olisi sanonut 'Pyh". Korkearunkoiset hongat huojuivat hiljaa, ja lapikkaan pohja liukastui maahan pudonneisiin havunneulasiin. Laulurastas viritti laulunsa ja sanoi: Hupsu tyttö, hupsu tyttö, hahaha, hahaha, hae vielä, hae vielä, ---

Kertojana Karjalan evakkomummo Marja-Liena, joka kertoo lapsuutensa muistoja Karjalan mailta pienelle punaposkiselle pojalle, joka on tullut Marja-Lienan mökille  Linnea-Kukan  juttujen seurauksena. Tämä Linnea-Kukka on hieman arvoituksellinen viittaus, sillä hän ei muuten teoksessa esiinny lainkaan. Mietinkin, onko tekijältä ehkä ilmestynyt jokin toinen teos, jossa Linnea-Kukka esiintyisi. Täytyy varmaan hieman tutkia kirjailijan julkaisutietoja. 

Myös kansikuva, niin viehättävä kuin onkin, on tältä osin hieman harhaanjohtava, sillä siitä saisi sen käsityksen, että kuvassa kulkevat Punaposki ja Marja-Liena, mutta koska Punaposki on pieni poika ja Marja-Liena vanha evakkomummu, ei häntä oikein voi kansikuvaan soveltaa. 

Maija Karman kuvitus on viehättävää ja elävää. Teksti on hauskasti asemoitu sivujen keskelle ja kuvitus reunustaa  tekstiä vihreäsävyisenä. Kuvitus herättää ajatuksen mahdollisuudesta värittää. Ilmeisesti sama ajatus on tullut aiemman lukijan mieleen, sillä kirpparilta löytämässäni opuksessa on joitakin kuvia ehdittykin värittää. Itse käyttäisin kyllä hyvin hentoja värejä. Harmi, että joillekin sivuille on mahdollisesti läikkynyt kahvitahroja (?). Pidän tosi paljon näistä kuvituksista, joissa väreilee suomalaisen maiseman kauneus suolammista kuusimetsiin, pikkutipujen tepsuttelusta huuhkajan huhuiluun.

Viehättävä vanha lastenkirja. Onkohan kenellekään vierailijalleni tuttu? Jos on, niin kuulisin mielelläni ajatuksiasi.

Pohjoinen 2024 -lukuhaaste kohta 18. Kirja, jossa kerrotaan jostain suomalaisesta kansanperinteestä

 

Alf Pröysen: Eukko Pikkurilli!

 Alf Pröysen

Eukko Pikkurilli

Ruotsissa julkaistusta valikoimasta Gumman som blev liten som en tesked

Suomentanut Kirsi Kunnas

WSOY, 1959

Kansi ja kuvitus: Maija Karma

Oli kerran eukko, joka meni illalla vuoteeseen ja nukkui yönsä ihan niin kuin eukot aina nukkuvat ja heräsi aamulla töihinsä ihan niin kuin eukot aina heräävät. Mutta yön aikana hän oli tullut pieneksi kuin pikkurilli, ja sellaista sattuu eukoille aivan ani harvoin.

Eukko Pikkurilli on vanha virttynyt kirja, jonka kerran löysin kipputorilta, ja vaikka sivut olivat tahraiset minua kiinnosti  ostaa tämä ihan vain tutustuakseni millaisesta sadusta onkaan kysymys. Sillä satuahan tämä tarina on. Ei kukaan noin vain yön aikana pikkuiseksi muutu, eihän! 

Eukko Pikkurilli on alkujaan norjalaisen kirjailijan kirjoittama tarina. Tässä teoksessa Eukko Pikkurillin toimista kerrotaan viiden tarinan verran. Niissä kerrotaan kodinhoidon ongelmista, kun koko on pienempi kuin keittovälineet, tutustutaan pieneen tyttöön ja päästään varisten kuningattareksi. Lisäksi tehdään makaronilaatikkoa, kunhan ensin on käyty ostoksilla ja lopulta ollaan myyjäisissä arpajaisvoittona, jonka kuitenkin voittaa tuo pikkuinen tyttö, sillä muutenhan olisi ollut kovasti hullua, jos Eukko Pikkurilli ei olisi päässyt kotiin ukkonsa luokse.

Ajattelin,että tämä voisi olla ihan lysti ja mukava kirja, mutta en innostunut. Takakansitekstin mukaan Pröysenin sadut ovat kekseliäitä, hilpeitä ja omaperäisiä. Ehkä ne sitäkin ovat aikanaan olleet. Eukko Pikkurillin lisäksi tässä teoksessa oli kuusi erillistä pientä satua, joista pidin eniten sadusta Muori ja rotanpoika. Siinä oli jotain samaa kuin lorussa jossa puhutaan "talosta, jonka rakensi Jussi". Vähiten pidin tarinasta Opettaja ja hyttyset. Joku saattaisi pitää sitä lystikkäänä ja vitsikkäänä ja ehkä siinä on jonkinasteista ironiaa, jos saduissa voi ironiaa olla, mutta minuun tarina jätti vain ikävän jälkimaun.  Ehkä osa vaikutusta johtuu siitä, että tämä tarinakokoelma on hieman sekalainen eikä keskity vain Eukko Pikkurilliin, samoin kuin se, että suomennos on tehty ruotsinkielisestä laitoksesta, ei norjalaisesta alkuperäistarinasta.

Eukko Pikkurilli ja rinkelin syömisen ongelmat

---

Pohjoinen 2024 -lukuhaaste kohta 19: satukirja

Kultainen koskelo!

 

Kultainen koskelo

Vanhan saamelaisen kansansadun mukaan

Annukka ja Samuli Aikio

Kuvittanut Mika Launis

WSOY, 2010

"Naavisemo ja Luhtakka asuivat naapureina. Naavisemolla oli tytär, joka oli niin kuanis että kun hän astui kotaan, kota kävi valkeaksi kuin päivä."

Näin alkaa tämä vanha saamelaissatu, joka kertoo "hyvästä ja pahasta, valosta ja pimeydestä, oikeista ja vääristä ihmisistä ja niistä olennoista joina ne esiintyvät." Naavisemo edustaa tarinasssa oikeiden ihmisten kantaäitiä ja Luhtakka iljettävien elukoiden, kuten hyttyset, mäkäräiset ym. kantaäitiä. 

Kultainen koskelo on suomennettu versiosta, joka on säilynyt vain norjankielisenä . Tarinaa Kultaisesta koskelosta on kuitenkin kerrottu eri puolilla Lapinmaata. 

Kultainen koskelo on tyypillinen satu, joka sijoittuu saamelaiseen kulttuuriin.  Siinä on kuitenkin viitteitä Prinsessa Ruususeen (värttinä) ja Andersenin Todelliseeen prinsessaan (vuode pehmeä vai kova). En oikein tykästynyt tähän satuun, odotin jotain erilaisempaa.

Kuvitus on upea ja värikylläinen. Siinä on perinteistä lappalaista ainesta, revontulten loimua ja taianomaisuutta.  Mikä mainittakoon, niin aloituskuva vei minut väärille urille. Kuvitus jätti mietteliääksi. Siinä oli jotain, mikä sai ajattelemaan, että ei niin ilkeää, että ei jotain kaunista. Paha saa palkkansa (tavalla, jonka otan liian kirjaimellisesti ja siksi tunnen väristyksiä), mutta ei katoa. Tarina tuo kuitenkin esiin Lapin kaamoksen ja valon vastakkainasettelun omalla yksilöllisellä tavalla. Satua ei voi lukea kuin lorua, sitä täytyy vähän pohtia ja kaivella syvemmälti.

...

Pohjoinen 2023 -lukuhaaste kohta 8.   Saamelaistaiteilijan teos (voi olla myös esimerkiksi musiikkia, kuvataidetta, tanssi- tai näyttämöteos, näyttely tms.)

Thorbjørn Egner: Kasper, Jesper ja Joonatan - kolme iloista rosvoa!

Thorbjørn Egner

Kasper, Jesper ja Joonatan - kolme iloista rosvoa!

Alkuteos: Folk og  røvare i kardemomme by

Suomentanut Aila Meriluoto

WSOY, 1957

104 + 1 s.

 

 

 

 

"Hiljaa hiljaa hiivitään, me kardemumman yössä, on kaikki kansa pötköllään, kun rosvot raataa työssä". Elina Salon laulama laulu on ollut mielessäni viime päivinä, kun tartuin tähän kierrätyshyllystä löytämääni lastenkirjaan, jonka muistelen joskus muinoin kouluaikoina lukeneeni. Kasper, Jesper ja Joonatan on ovat siis kolme rosvoa, jotka elävät Kardemumman pikku kaupungin laitamalla korkeassa ja kummallisessa talossa yhdessä lemmikkileijonansa kanssa. Muita kaupungin asukkaita on poliisipäällikkö Paavali, makkaramestari ja Sohvi-täti tai neiti. Kun rosvot päättävät ryöstää Sohvi-neidin talouttaa hoitaaan alkaa minun päässäni hieman jotkut muistikellot värähdellä - Sohvi ryöstetään takaisin, kun Sohvi pistää rosvojen elämän liian vaivalloiseksi, sillä Sohvin suunnitelmiin kuuluu 

laittaa "heidät kaivamaan maata ja tekemään työtä lujasti. Saavat  viljellä vihanneksi ja kardemumman simeni niin kuin säädylliset ihmiset ainakin."  Tuo takaisinryöstökohtaus oli jotenkin tuttu, mutta en tiedä, oliko se todellinen muistikuva luetusta. Lopulta tämä ei tuntunut lainkaan tutulta kirjalta paitsi nimeä.

Mutta sitten rosvokolmikon elämä muuttuu toden teolla, kun he joutuvat kiinni leivänryöstökeikalla.

Lastenkirjaklassikko tämä kai on kuitenkin. Teoksen on kirjailija kuvittanut ja kuvitus on aika erikoinen. Siinä on vivahteita, jotka vievät Itämaille tai Meksikoon, mutta toisaalta myös ihan toisaalle. Hieman vaihtelevanoloista siis eikä kovin yhtenäistä, sanoisin.

Pieni loogisuusongelma, jos sen sellaiseksi haluaa mieltää sadussa myös oli, sillä  alussa mainitaan, että rosvoista Kasper on vanhin, Jesper kaunein ja Joonatan oli paras syömään. Loppupuolella taas, rouva Paavalin laulussa sanotaan, että "kaikki on he kauniita, mutta varsinkin Joonatan". Myöskään säätietelijä  Topiaksen tornipalon kuvaus ei kuulostaa loogiselta (mutta tarviiko sadut ollakaan?) kun kerrotaan, että portaat ovat äkkiä tulessa (miksi, miten ne voivat syttyä palamaan?) ja tulipaloa sammutetaan ylhäältä alaspäin. Tässä vesisankojen ylöshilaamisessa ja veden alas liekkeihin hilaamisessa minun mielikuvitus stoppasi.

Mutta kaiken kaikkiaan hilpeä tarinahan tämä on.

---

Porin lukuhaaste kohta 17: Kirja on kirjaston palautushyllystä tai kirjanvaihtopisteestä löytynyt

Tove Jansson: Kuka lohduttaisi Nyytiä?

 

Tove Jansson

Kuka lohduttaisi Nyytiä

Alkuteos: Vem ska trösta Knyttet

Suomentanut Kirsi Kunnas

WSOY, 2002 (16. painos)

Tämän kivan ja upeasti piirretyn kuvataidekirjan päähenkilö on Pikku Nyyti Nyytiäinen, joka "ihan yksin asui taloaan". Oi kuinka ihanan kuvaavaa ja koskettavaa on Kirsi Kunnaksen riimittelevä suomennos Tove Janssonin tekstistä. Ja Tove Janssonin kuvat ovat nekin kaikessa kaameudessaankin, yön synkkyydessä paljon puhuvia. Pikku Nyyti Nyytiäinen lähtee yksinäisyydestään taivaltamaan pois yksinäisyydestään, löytää pulloviestin jossa toisen yksinäisen ja pelokkaan, Tuitun, viesti saa hänet ajattelemaan muitakin kuin omaa yksinäisyyttään. 

Teos on alunperin ilmestynyt 1960-luvulla ja voi sanoa, että tämä on hyvin 60-lukulainen teos, mutta myös hyvin ajaton.

---

Porin lukuhaasteeni kohta 2: Kirjassa on onnellinen loppu

Maija-Leena Noppari: Teemu-Tahvanan seikkailut!

 

Maija-Leena Noppari

Teemu-Tahvanan seikkailut

Kertomus pienille pojille ja tytöille

Kuvittanut Rauha Nuolivaara-Manninen

Otava, 1939

59 s.

"Teemu-Tahvana oli suuren kartanonomistajan ainoa hemmoteltu poika. Kun hän syntyi maailmaan, oli kartanosssa sellainen riemu, ettei sen suurempaa ioa juuri voi kuvitella. Vaikeinta oli sopivan nimen keksiminen pojalle. Siinä oli miettimistä koko sukulaispiirille. Lopulta tehtiin pojasta Teemu-Tahvana, mikä ei suinkaan ollut erikoisen sievä nimi. Harvainainen se kyllä oli, siitä ei tarvinnut kiistellä. Pojan isoisä oli ollut Teemu ja sukututkimuksen tuloksena oli toinen nimi Tahvana. Se oli ollut erään hyvin kaukaisen esi-isän nimi."

Näin alkaa tarina Teemu-Tahvanasta, 10-vuotiaasta pojasta, joka on ilkeä eläimille, häijy ja pahankurinen. Vanhempiensa mielestä hän oli kiltti ja hyväntapainen ja vain nauroivat tämän tempauksille. 

Sitten kävi niin, että "eräänä alkukesän kirkkaana päivänä" Teemu-Tahvana kohtaa puistokävelyllään Kiattaren, ilmanhengen, joka ilmestyy puunrungosta, johon Teemu-Tahvanan pyssyn luoti on osunut, kun hän on ammuskellut pikkulintuja. Kiatar muuttaa Teemu-Tahvanan miehen peukalon mittaiseksi. Mitäs sitten. Jääkö Teemu-Tahvana peukaloiseksi. Kiatar lupaa, että "jos saavut tähän samaan paikkaan silloin, kun pihlajanmarjat alkavat punertaa ja syksy ripottelee keltaista väriä puiden lehdille, voinet päästä entiseen muotoosi." Sitä ennen Teemu-Tahvanan täytyy kuitenkin oppia rakastamaan eläimiä ja tekemään hyvää luomakunnan pienimmillekin.

Teemu-Tahvanan seikkailut muistuttaa hyvin paljon Selma Lagerlöfin Peukaloisen retkiä. Siinäkin on pääosassa pahankurinen poika, joka kiusaa eläimiä. Lagerlöfin Nils Holgersonin muuttaa peukaloiseksi kotihaltija, jonka Peukaloinen on pyydystänyt haaviinsa ja peukaloisena Nils matkaa Villihanhien matkassa halki Ruotsin maakuntien.

En ole lukekut Peukaloisen retkiä, mutta katsonut TV:stä siitä tehtyä piirrosanimaatiota.

Nopparin teos muistuttaa siis tältä osin Lagerlöfiä. Teoksissa on kuitenkin eroakin. Teemu-Tahvanan seikkailuissa on kaksitoista lyhykäistä lukua, joissa kussakin Teemu-Tahvana joutuu kohtaamaan jonkun eläimen. Ensin hän joutuu Hessa Harmaahelman pesään lintuemon poikasten viihdykkeeksi. Pahaksi onneksi Teemu-Tahvana vain on ampunut pyssyllään lintuemon puolison ja poikasten isän. Teemu-Tahvana tajutessaan tämän karkaa pesästä ja kohtaa sammakko Lolla Loikkaajan, jonka hän pelastaan käärmeen kidasta. Teemu-Tahvana kohtaa myös Rouva Kettu Repolaisen, joka vie tämän poikastensa leikkitoveriksi ja josta metsänvartijan Tellu hänet pelastaa. Muurahaisia,  mehiläisiä ja sudenkorentoja Teemu-Tahvana myös kohtaa. Sudenkorentojen kuvaus saa miettimään niinden biologiaa ja kehitystä. Minulle on uusi tieto, että sudenkorennot ovatkin itse asiassa petoeläimiä. Erikoinen on myös kuvaus Närhi Naurusuun ja oravanpoikien väleistä. Oravat kuvataan saduissa yleensä leikkisinä, mutta tässä tarinassa ne ovat oikeita kiusankappaleita.

Tarinassa on hieno Rauha Nuolivaara-Mannisen värikuvitus, josta pidän paljon. Vaikka Teemu-Tahvanan seikkailut muistuttavatkin jossain määrin Selma Lagerlöfin Peukaloisen retkiä on siinä kuitenkin myös omanlaistaan viehätystä ja luonteikkuuttakin. Pienten tarinoiden taustalla on nähtävissä myös biologiaan liittyvää opetusta sadun keinoin.

Mainittakoon, että teoksessa, jonka hankin nettiantikvariaatista on omistuskirjoitus: Albinille sotajouluna -39 Aira ja Harry-setä. Lieneekö lahjan valintaperusteena olla ollut harvinainen nimi vai luonto-arvot? Joskus omistuskirjoituskin herättää mielenkiintoisia kysymyksiä uudessa lukijassa.

--

Kirjan kannet auki -lukuhaaste kohta 13:  Lue kirja, jonka kannessa on numero 13

Ainikki Kivi: Lumottu lintu!

 

Ainikki Kivi

Lumottu lintu

Karisto, 1947

106 s,

Kuvittanut Anja Sormunen

Lumottu lintu sisältää yhdeksän satua, ja yhdeksän runoa. Sadut on kirjoittanut Ainikki Kivi ja runot Anna-täti eli Anna Kivi. Lieneekö yksi ja sama henkilö, kun kannessa on vain yksi tekijänimi vai sisarukset? 

Sadut ovat perinteisiä satuja ripauksella yksilöllisyyttä. Tarinoissa kuljetaan arkielämän ja sadun rajapinnassa.

"Ja kummallisinta oli, että hänen kalliissa viulussaan oli avain sama taika kuin hänen lapsuutensa koiranputkipilissä: se sulatti kovimmatkin sydämet ja sai jokaisen kuulijan toivomaan rauhaa, anteeksiantoa ja iloa maan päälle. Eikä ainoastaan toivomaan, vaan niihin myös uskomaan."

Saduissa on pieni opetuksen poikanen, kuten sadussa Kummallinen korvasieni, jossa leikitään ajatuksella korvasienen nimestä. Saattaisikohan joku todella kuulla kaiken korvasienen välityksellä - niin hyvät kuin pahat puheet?

Kerronta on aika yksinkertaista, mutta joukkoon mahtuu muutamia vinkeitä sanontoja, kuten aika huikua ja mäikäytti.

Kuvituksissa on vaihtelevuutta mukavan lystikkäästä suloiseen kesätunnelmaan. Kesätunnelmista tähän loppuun runo-ote.

Keinu, kiikku, keinada,

kiikkuseni oma!

Nyt on kesä kauniina,

nyt on suvi soma.

---

Porin lukuhaaste kohta 28: kirjassa on taruolento. Tarujahan ne sadut ovat, mutta mainittakoon, että yhdessä sadussa puhutaan saunatontusta.

Oscar Wilde: Onnellinen prinssi ja muita kertomuksia.

 

Oscar Wilde

Onnellinen prinssi ja muita kertomuksia

Suomentanut Helmi Setälä

Otava, 1907

Gutenberg

 

En ole aiemmin suuremmin Oscar Wildeä lukenut, paitsi joitakin hänen mietelauseitaan. Toki nimenä Onnellinen Prinssi on tuttu ja ehkä jossain muodossa tämä on tullut luettuakin, sillä muistikuvia sadusta on mielessäni ollut ja olen sitä antikvariaateista kirjanakin etsinyt. En vain ole löytänyt sellaista kuvakirjaversiota mikä olisi miellyttänyt. 

Onnellisen Prinssin 'päähenkilöt' on kultainen patsas ja pääskynen, joka on matkalla Egyptiin. Alku tuo mieleen Hans Christian Andersenin sadut, erityiseti sadun keisarin uusista vaatteista. Hiema satiirintuntua. 

”Kaikki häntä ihailivat. "Hän on yhtä kaunis kuin tuuliviiri", huomautti yksi kaupungin neuvoksista, joka oli ymmärtävinään taidetta; "mutta yhtä hyödyllinen hän ei ole", lisäsi hän, sillä hän pelkäsi ihmisten luulevan häntä epäkäytännölliseksi, ja sitä hän ei todellakaan ollut”

Tarinnssa on hyvän sadun lumoa, monipuolinen ja värikäs sanasto ja ilmaisu. Hieman erikoisempi ja aikuisempaan suuntaan viittaa sana koketti.

Itsekäs jättiläinen on myös ennestään tuttu satu,, josta en tosin tiedä, missä yhteydessä olen satuun tutustunut. Hyvin viehättävä satu, jonka lopussa on kristillistä symboliikkaa.

Ruusu ja satakieli puolestaan on hieman erilainen. Siinä, missä Onnellinen Prinssi ja Itsekäs Jättiläinen sopivat myös lapsille pitäisin Ruusu ja satakieli -satua lähinnä aikuisille suunnattuna. Tämä satu on myös sävyltään hyvin erirlainen ja ainakin itse koin sen hieman masentavana. Satu herätti kysymyksen, oliko satakielen uhraus turha tai ymmärrämmeko ihmisinä todellisen ja aidon rakkauden?

Uskollinen ystävä  on ennestään tuntematon, vahvasti satiirinen tarina, samoin kokoelman päättävä Ihmeellinen raketti,

jossa oli yllättäen viittaus Suomeen, tosin sadunomaisen luonteen mukaisesti.

Kuninkaan pojan häitä oli määrä viettää, ja sen johdosta pantiin toimeen suuria juhlallisuuksia. Hän oli odottanut kokonaisen vuoden morsiantansa, ja vihdoin tämä oli saapunut. Hän oli venäläinen prinsessa, ja koko matkan aina Suomesta saakka hän oli ajanut reessä, jota kuusi poroa oli vetämässä.

 Uskollinen ystävä puhutteli traagisessa ironiassaan, kun taas Ihmeellinen raketti on näistä viidestä kaikkein heikoin kerronnaltaan. Sadussa kuninkaallisten häiden kunniaksi järjestetään ilotulitus, ja ilotulitteet keskustelevat. Tuntuu jotenkin hassulta kun raketti puhuu itsestään 'ihmisenä'. Kyseessä on tietysti allegorinen juttu ja kyllähän tässäkin on ajatuksia ja syvällisyyttä.

Ei ollenkaan huono Gutenberg-löytö ja mielelläni ottaisin tämän teoksen kirjahyllyynikin, jos löytäisin kyllin edustavan ja kiintoisan painoksen ja ainakin Onnellinen Prinssi ja Itsekäs Jättiläinen olisi kiva omistaa kuvakirjoina, mutta paljon riippuu taiteilijastakin.

---

Tällä mukana Joken Gutenberg -lukuhaasteessa.

Aino Mäkinen: Sudenkorentojen lentonäytös!

 

Aino Mäkinen

Sudekorentojen lentonäytös

Gummerus, 1938

Kansikuva: E. Jaatinen

108 s.

Sudenkorentojen lentonäytös on 14 sadun kokoelma, joista kaksi on näytelmämuodossa. Ensimmäinen saduista kertoo pojasta, joka etsi satuja ja tarinakokoelman viimeinen on jouluinen näytelmä kahden pojan kuusenhakumatkasta, johon auringonsäkenet tuovat oman ilkamoivan leikillisyyden. Näistä mikään ei oikein kolahtanut minuun, vaikka tuo kansikuva jotenkin veti näiden satujen puoleen.No, oli näissä jotain, mikä puhuttelikin kuten satu Äidin enkeli.

"Äidin rakkaushan se on! Se on Jumalan kirkastama huokauksen kukkanen. Älä kätke sitä lapseltasi äiti. Anna hänen hengittää sen tuoksua. Ja kun kirkas, valvova silmäsi sammuu ja hellä, auttava kätesi vaipuu lepoon, silloin rakkautesi kukkanne elää lapsesi sydämessä ja viitoittaa oikeaan hänen askeleensa."

 

 Näytelmä Äidin neuvo jatkaa teemaa ja siitä saisi hieman muokkaamalla ihan kivan näytelmäesityksen vaikka äitienpäivänäytelmäksi. Vanhojan nämä ovat ja tunnelma ja ajatukset ilmaisevat aikaansa. Näissä pienissä saduissa tai tarinoissa on hieman erikoinen yhdistelmä sadun lumoa ja arkipäivän todellisuutta. Ehkä  näistä uudelleen lukemalla löytäisi jotain  enemmänkin, kuin nyt sain.

"Sinne meni, mistä tuli, jäljellä ei ainoatakaan. - Mitä tuota tuskittelet, torui seinänrako. - Katso toiste tokullensa, mitä takana tapahtuu." Näin päättyy pojan sadun etsintämatka ja hyvä neuvohan tuo on meillekin, katsoa joskus taaksensakin, vaikka yleensä onkin hyvä katsoa eteensä. Ainakin näin kevätjäisillä teillä.

----

Kirjan kannet auki -lukuhaaste kohta 20: Lue kirja, jonka kannessa on sama nimi kuin sinulla etu- tai sukunimi)

Unkarilaisia satuja!

Unkarilaisia kansansatuja

Suuomentanut Anni Swan

WSOY, 1945

156 + 3 s.

"Minä rakastan rakasta herra isääni, niinkuin puhdasta, valkoista suolaa." 

Sanoo isän lempitytär isälleen sadussa Hylätty tytär. Vaan mitä tekee isä? Hän suuttuu ja ajaa tyttären tiehensä. Vaan kuinka käykään. Kolme päivää ja kolme yötä vaeltaa tyttö yksin, kunnes hän kohtaa vanhan ukon, joka neuvoo hänelle tien kreivin linnaan. Kreivin poika rakastuu tyttöön ja vietetään häät, johon myös tytön isä kutsutaan. Hääaterialla isälle tarjotaan lientä ilman suolannokarettakaan ja isä tajuaa, kuinka väärin hän on tytärtään kohtaan tehnyt.

Unkarilaisia kansansatuja sisältää 15 persoonallista satua. Minulle näissä saduissa on ehkä hieman liikaa kuolemaa, vaikka onnellista loppua tavoitellaankin. Näissä on saduille epätyypillisiä piirteitä niiden tyypillisten piirteiden lomassa, sillä näissä on yhdistelmää satujen fantasiasta ja arjen tarinankerronnasta.

Satujen alut ovat lystikkäitä. Numeroilla tuntuu olevan oma osansa.

"Olipa kerran valtamerten tuolla puolen, seitsemänkymmenenseitsemän valtakunnan takana, hajonneen uunin hajonneella sivulla, vanhan piian hameen seitsemännessäkymmenennessäseitsemännessä laskoksessa valkoinen kirppu." 

Tämä alku löytyy tarianasta Satu kuninkaanpojasta, joka halusi kuolemattomuutta. Valkoisella kirpulla ei ole sadussa muuten osaa eikä arpaa kuin tapahtumapaikkaa määriteltäessä. Toinen  samanmoinen alku on sadussa Kaksi veljestä.

"Kaukana, kaukana, siellä missä rautaa kuivataan ja varpuselle hevosenkenkiä taotaan, eli ennen kaksi veljestä."

Saduissa on myös melkoista hyperbolaa: "Sitten vietettiin sellaiset hääkemut, ettei maalla mointa. Ei sitä ihmistä valtakunnassa, joka ei syönyt, juonut ja tanssinut; yksinpä sairaat ja äskensyntyneet lapsetkin hyppivät. 

Tämä satu  "Terveydeksenne" saa minut muuten hieman haukkomaan henkeä, sillä siinä on myös saduille epätyypillistä ristiriitaisuutta,  vastakkainasettelua onnellisuuden ja onnettomuuden välillä, kun kuningas, paistinviipaleita jakaessaan aivastaa väkevän piparjuuren takia. "Terveydeksenne, huudahti silloin paimen ennen kaikkea muita vieraita, ja siitä kuningas niin riemastui, että ilosta siihen paikkaan henkensä heitti."

Näitä yllättäviä ja hämmentäviä kuolemantapauksia saduissa on enemmänkin.

Kerronnallisesti saduissa on mukavaa värikkyyttä, kuten sadussa Prinssi Juhana ja prinsessa Tuulahdus.

"Niinpä vaelsivat nyt kaikki kuusi toverusta vuorien, laaksojen yli, kulkivat senkin maan läpi, missä lyhytsaparoinen porsas maata tonkii, astuivat tältä puolen rajaa tuonnepäin ja tuolta puolen tännepäin."

Paitsi kerrontaa saduissa on myös persoonallinen kuvitus.Tässä malliksi yksi kauneimmista.Kuva on sadussa Onnen onni. Myös kansikuva on kaunis. Kansikuvitus vie ajatukset kyllä Unkariin ja Pustalle. Mitä satujen kauneuteen tulee, niin nämä eivät niinkään ole kauniita kuin hieman kujeilevia ja vallattomia ja ehkä hiukan ironisiakin.

Louisa May Alcott: Flower Fables!

Louisa May Alcott
Flower Fables
Dover Publications, Inc.2015
119 s.

Pondering shadows, colors, clouds,
Grass-buds, and caterpillar shrouds, 
Boughs on which the wild bees settle,
Tints that spot the violet's petal.
- Emerson's Wood Notes.

Alcotin pieni luonnosta innoituksen ammentanut satukokoelma sisältää yhdeksän herkkää satua, Oikeastan tarinoita on kuusi joiden lisänä on kolme runoa, mutta runot eivät ole oikeastaan erillisä, vaan osia kolmesta tarinasta. Alcott on omistanut nämä sadut Ellen Emersonille, runoilija Ralp Waldo Emersonin tyttärelle. Alcott on kirjoittanut nämä sadut 1854 ollessaan 16-vuotias. Paitsi kuvauksia luonnosta, nämä sadut ovat täynnä keijumaailman ihmeellisyyksiä.

 

Pidin erityisesti saduista Lily-Bell and Thistledown ja Ripple, the Water-Spirit. Lily-Bell and Thistledow kertoi kahdesta keijusta, jotka olivat hyviä ystäviä, vaikka toinen heistä oli hyvä ja toinen ilkeä. Thistledown oli se kurito keiju, jonka takia Lily-Bell joutuu vaikeuksiin. Ripple, the Water-Spirit on satu Veden Hengestä, joka säälii äitiä, jonka lapsi on kuollut. Hän haluaa tuoda lapsen elämänilon ja hengen tähän takaisin ja joutuu sitä varten matkaamaan kauas, kauas, löytääksen Tulen Hengen. Englanninkielen taitoni ei ole kovin suuri ja tässä oli paljon sanoja, jotka olivat minulle vieraita. Sen tähden yritänkin lukea nämä sadut jossain vaiheessa tarkemmin läpi.

Tämä kirjanen on näköispainos vuodelta 1898 Henry Altemus Companyn julkaisemasta teoksesta. Saduissa on herkkä ja monipuolinen mustavalkokuvitus, jonka tekijästä ei mainintaa.

Oiva Paloheimo: Tirlittan!

Oiva Paloheimo
Tirlittain
WSOY, 1957
117 s.
Kuvitus: Rolf Sandqist

Tirlittan  lensi kanavaan,

Tirllittan upposi.

Tirlittan nousi pinnalle,

Tirlittan hengitti.

Se oli ihme. Sillä Tirlittan ei ollut milloinkaan oppinut uimaan.

Näin alkaa kirja Tirlittanista, pienestä kultatukkaisesta lapsesta aikuisten ihmemaailmassa.  Tirlittanin olen joskus lapsena lukenut, mutta yllätyin muistikuvieni hataruudesta, sillä tässä oli paljon seikkoja, jotka olen tyystin unohtanut. Muistin vain okariinon, jota Tirlittan soitteli.

Tirlittan on orpo. "On kerrassaan mahdotonta sanoa, kuinka vanha Tirlittan silloin oli, sillä hänellä oli pituutta vähemmän kuin ymmärrystä ja ymmärrystä enemmän kuin pituutta." Tirlittan jää orvoksi, kun hänen kotinsa tuhoutuu salamaniskusta ja isä ja äiti ja sisarukset lentävät kuka minenkin. Tirllittan putoaa kanavaan, josta hän nousee alkaakseen vaelluksensa rakkautta etsien. Sillä Tirlittan kokee, että häntä ei ole koskaan rakastettu. Paitsi, että Tirlittan kuvataan hyvin kauniiksi, hänet kuvataan uhmaakkaaksi ja omapäiseksi. Tirlittan kulkee unipuku nurinperin päällään, mutta "itse hän on sen sisällä oikeinpäin".

Jokainen luku alkaa runonpätkällä,  mikä onkin kirjan mieleenpainuvin rakenne.

Tirlittan on aika erikoinen kirja. Siinä on paljon kerronnallista hyperbolaa, kielikuvia ja vastakkainasetteluja. Kaiken kaikkiaan melkoinen ilotulitus. Mutta kaiken kirjavuuden takaa löytää jotain syvällistä. Lapsen kasvun vaiheet ja rakkauden tarpeen. Unipukukin lopulta käännetään oikeinpäin ilman että Tirlittan siitä menisi nurinperin.

Tyylillisesti tämä on satukirja lapsille, mutta jossa aikuiselle lukijalle avautuu oivaltavia huomioita ihmisluonteesta ja elämästä. Tässä on myös kerronnallisesti kauhuelementtejä, jotka itselleni olivat melkoinen yllätys.

"Männyn toisella puolella oli suuri muurahaispesä, oikea osuusteurastamo, ja hyvinkin kolme miljoonaan kirvesmiestä ja vesumiestä muurahaisten ahkerasta kansakunnasta lähti ottamaan Tirlittania hengiltä. Mutta muurahaiset olivat liian ahkeria ja huitoivat vesureineen niin tarmokkaasti, että Tirlittan heräsi jo muutamista kolhuista."

Huh huh, mitä veret seisauttavaa kuvausta. Toinen vastaava kuvaus oli, kun Tirlittan pestautuu palvelijaksi luuvaloa sairastavalle naiselle. Kuvaus tuosta naisen talosta ja asunnosta oli ensimmäinen järkytys, jonka koin lukiessani. Luuvalojuttu oli kyllä jotenkin hämärästi jäänyt mieleeni, mutta kaikki muu siihen liitttyvä oli autuaasti unohtunut. Tyylillisesti tarina Tirlittanista on siis melkoinen sekoitus, josta ei oikein tiedä, mitä lajia kirjallisuutta tämä edustaa. Luettuani Goodreadsin artikkelin kirjailijasta en voi olla miettimättä, kuinka paljon tässä teoksessa on mahdollisesti hänen omaa elämäänsä.

En oikein tiedä muutenkaan, mitä tästä kirjasta ajattelisin. Tirlittan löytää lopulta itsensä sirkuksesta, jossa hän ensin tehtyään mitä huimimpia ja ällistyttävämpiä taitotemppuja putoaa ja joutuu sairaalan lähestulkoon kuolleena. 

Tirlittan - päivää seitsemän

Tirlittan kamppaili.

Tirlittan voitti kuoleman,

Tirlittan parani.

Ja Tirlittan löysi äidin, joka oli lentänyt kanavan toiselle puolen ja sisaruksensa, mutta mikä minua jäi eniten kaihertamaan oli isä. Mihin katosi isä, joka niin yksinäisenä oli istunut sirkusteltassa ja kantanut Tirlittanin sairaalaan?

Outo sana: Tillasti.

Muutamia oivalluksia:

Harvinaisuus on yksinäisyyttä.

Suuret teot ovat aina yksinkertaisia
Väsynyt pää saa väsyneitä aatteita väsymyksestä.


...... ......

EDIT: Tällä kuittaan Pieni Helmet 2019 -lukuhaasteen kohdan 18: Kirjassa ollaan yksin

...... ......

Tirlittanin on lukenut myös Elina Luettua elämää -blogista. Elinana  mielestä kerronta tuntui ajottain ristiriitaiselta psykologisoinilta, mutta toisaalta hän näki kirjassa varhaisen avioerolapsen kuvauksen jota kannattaa lukea nykylapsellekin, sillä yksinäinen ja surullinen tyttö voi silti olla sisukas ja rohkea. 

Tarinauttiselle Tirlittan oli muisto lapsuudesta, joka vei ukkospelon, uusintaluku ei tuottanut pettymystä, vaan avasi tarinan vahvan symboliikan.

Tuijata kulttuuripohdinnoissa näkee Tirlittanissa vanhentuneita teemoja, muun muassa lapsenomaisen uskon Taivaan Isään. Totta, että yhteiskuntamme on tämän suhteen maallistunut. Olen kuitenkin hänen kanssaan eri linjoilla tämän yksittäisen "vanhentuneen ilmiön" suhteen. Ilman uskoa ei ole elämää. Minulle tässä kirjassa nämä lyhyet juttelut Taivaan Isän kanssa tosin kuitenkin jäivät hieman sivujuoneksi muun kerronnan rinnalla, ne eivät oikein istuneet muuhun tekstiin luontevasti.

Usko Hurmerinta: Kultainen lipas!

Usko Hurmerinta
Kultainen lipas
WSOY, 1943
95 + 2 s. 

Vanha satukirja, jonka löysin kerran lapsuudenkotini ullakolta. Ryytyneet kannet eivät ole oikein innostavat, mutta toisaalta kiinnostus kaikkeen vanhaan herättää uteliaisuutta.

Kultainen lipas on erikoinen satu, jossa yhdistyy perinteinen sadunkerronta kansankertomuksiin ja todellisuuteen. No, ei ihan tositodellisuuteen, mutta kummallinen yhdistelmä tämä kuitenkin on. Minusta kaikkein kummallisinta on sadun ja kristinuskon yhdistelmä. Toisaalta puhutaan peikoista ja sinikeijuista, prinsensoista ja kauppiaista, Ja sitten sekaan heitetään vielä Jumala ja Luoja, mikä ei minusta oikein ole hyvä yhdistelmä. Satu olkoon satua  ja uskonasiat, vaikka jotkut pitävät niitäkin satuina, on asia erikseen. Toisaalta tässä voi olla jonkinlaista symboliikkaa ja allegoriaa  rivien välissä. Niin tai näin, niin puhdas allegoria tämä ei kuitenkaan ole. Enempi perinteinen satu, johon en kristillisiä elementtejä sulauttaisi..

Näin satu alkaa:

"Siniulappaisen järvven rantamalla oli kaksi talonpoikaistaloa kaksimaitten ympäröimänä. Täältä oli pitkä matka asutuille seuduille. Talot olivat pieniä ja vähävaraisia, joten niissä ei kannattanut pitää palkollisia vaan isäntäväkien oli suoritettava kaikki työt ja askareet itse. Parhaillaan oli toisen talon emäntä heittänyt saunankiukaalle häkälöylyt ja huutanut ukkonsa kylpemään. Toisen talon saunassa tapahtui jotakin aivan muuta: siellä odotettiin uuden ihmistaimen syntymistä. Tätä taloa mekin pidämme silmällä, sillä siinä on sadun alku."

Saunassa syntyy poikalapsi, josta taloon eksynyt Ukko Maankiertäjä ennustaa tulevan rikas ja perivän maan rikkaimman kauppamiehen omaisuuden. Tästä ennustuksesta ei tykkää ilkeä Vouti, joka on myös tullut taloon isäntänsä kanssa. Talonisäntä myy poikalapsen Voudille, joka vie tämän metsään ja ripustaa puunhaaraan metsän petojen syötäväksi.

Mutta kuinkas käy. Lopussa ilkeä Vouti saa ikävän lopun ja Antti Puunhaara saa oman onnensa.

Ei tämä ihan kehno satu ole, vaikka itse en olisi ihan sellaista loppua Voudille kirjoittanut. Tasrinaa vauhdittaa omintakeinen kuvitus, josta tässä näyte mustavalkokuvituksesta. Mustavalkokuvituksia täydentää muuttamat kokosivun värikuvat. Kuvituksen on tehnyt Hilkka Rosola.

Aili Somersalo: Mestaritontun seikkailut!

Aili Somersalo

Mestaritontun seikkailut

WSOY, 1951

143 s.

Kuvittanut Onni Mansnerus

Oli yö. Satumaan kuninkaanlinna nukkui vanha Mestaritonttu vain valvoi. Hän istui ypöyksinää linnan laajassa eteisessä suuri kultainen avain polvillaan ja vartioi linnaa. Näin oli hän vartioitunut jo ka yö jo monta sataa vuotta. Siinä istuessaan Mestaritonttu katseli eteisen katossa kimaltelevaa helmeä, joka loisti kuin lyhty. Se oli ihmeellinen helmi, sen oli Merenkuninkaan poika kerran antanut Satumaan Päivikille lahjaksi, mutta Päivikki ei siitä silloin huolinut, vaan antoi sen Mestaritontulle, ja hän oli ripustanut sen eteisen kattoon yölyhdykseen.

Näin alkaa Aili Somersalon satu, joka on jatkoa Päivikin sadulle. Päivikin satu on itselleni tärkeä lapsuuden kirja, Mestaritontun seikkailuja en muista aiemmin lukeneeni. Mestaritonttu, joka on siis ikänsä kaiken vartioitunut Satumaan kuninkaalinnaa saa eräänä päivänä nuhteet kuninkaalta ja päättää, että nyt saa riittää. Minä jätän nämä hommat ja lähden maailmalle. Ja niin hän tekee. Matkalla Mestaritonttu tapaa noita Sammaleisen, ja päätyy hänen kanssaan yksinäiselle saarelle. Mestaritonttu ei kuitenkaan viihdy noidan mökissä, vaan pistää oman asumuksensa läheiselle kummulle, suuren kiven ja kuusen varjoon. Kuultuaan, mihin tonttu on asettunut ei Sammaleinen tunnu oikein pitävän ratkaisusta, mutta jättää sanomiset sanomatta.

Mestaritontulle selviää, että kiven sisällä on vangittuna Aamuruskonmaan kuninkaantytär Saraste, jonka paha peikko on sinne vanginnut kutomaan hääviittaa kultaisista hiuksistaa. Kaikenlaista muutakin Mestaritontulle selviää ja hän kutsuu avuksi Yönsilmän. Sarasteella on veli, Aamuruskonmaan kuningas, joka oli kuusena vartioinut sisarensa vankikiveä. Kun Mestaritonttu ja Yönsilmä ovat poistaneet pahan lumouksen ja palanneet Satumaahan, lähtee Aamuruskonmaan kuningas puolestaan pelastamaan Päivikkiä merenkuninkaan hovista.

Mestaritontun seikkailut on  mielenkiintoinen satu. Siinä on pieniä loogisuusongelmia ja jäntevyys hieman notkahtelee loppupuolella, jossa ollaan meren valtakunnassa, mutta pitkästyttäväksikään sitä ei voi sanoa eikä tylsäksi. Onni Mansneruksen kuvitus on vahvaa ja puhuttelevaa. 

En ole kovin innokas tonttufani ja noidat ja muut velhot jätän omaan arvoonsa. Tässä kirjassa minua kiinnosti ennen kaikkea Päivikin kohtalo. Jäikö hän meren valtakuntaan vai millainen oli kohtalo hänellä? 

En lähde loppuseikkailun juonenkäänteitä sen enempiä setvimään, kerron vain, että päällimmäiseksi tunteeksi sadusta jäi, ei niinkään itse tarina, kuin symboliikka, joka tuli erityisesti esille, kun Aamuruskonmaan kuningas lähtee hakemaan meren mustasta syvyydestä surunyrttiä.  

Mestaritontun seikkailut ilmestyi ensimmäisen kerran 1919. Kirjasta on otettu monia painoksia ja ilmeisesti sitä luetaan jopa enemmän kuin Päivikin satua. Itselleni kuitenkin Päivikin satu on edelleen se tärkeämpi kirja.

...
Helmet lukuhaaste 2017 kohta 3: Suomalainen klassikkokirja
100 suomalaista kirjaa

EDIT: Mestaritontun seikkailuista on lukenut myös Elina Luettua elämää -blogista. Hän on kiinnittänyt huomiota sadun moniin valtakuntiin ja kielen rikkauteen ja vanhoihin ilmaisuihin. Itse vierastin kemu-sanan käyttöä, joka oli hieman poikkeava muusta sanastosta. Myös Lumiomena on kiinnittänyt sanaan huomiota.

Anni Swanista Kaarina Helakisaan - Ajattomia satuja ja tarinoita -kooste!

Ajattomia satuja ja tarinoita lukuhaaste oli sinänsä ihan kutkuttava lukuhaaste, joka kuitenkin kohdallani jäi muun lukemisen varjoon. Luin kuitenkin kolme satua, joita yhdistää se, että ne ovat jääneet erityisesti mieleen kokoelmistaan.

1. Anni Swan: Piilopirtissä
2. Raul Roine: Sata haavaa ja tuhat tuskaa eli kauniin Fatiman kampa 
3. Kaarina Helakisa: Suklaapilvet 

Suklaapilvet

Kaarina Helakisa

Satukirja

WSOY, 1964

100 + 2 s.

Kaarina Helakisan satukirja kuuluu lapsuuteni tärkeisiin kirjoihin. Sen tärkeys on enemmän muisto kolmesta ensimmäisestä ihkaomasta kirjasta, kuin satujen lumoavuudesta ja erityisestä vaikuttavuudesta. Kaarina Helakisa kirjoitti sadut ollessaan 15-17 vuotias nuori koululainen ja hän on itse kuvittanut sadut. 

Kaarina Helakisan satukirjasta on erityisesti jäänyt mieleeni satu suklaapilvistä. Se kertoo tytöstä, joka on kyllästynyt taivaan siniseen väriin ja toivoo, että maailma olisi hieman erilainen väreiltään. Hän lähettää toivomuskirjeen Taivaan Isälle ja lähettää hänelle vesivärinsäkin ja sitten käykin niin, että taivas on vaaleanvihreä ja pilvet suklaata ja järvissä on mansikkamehua.

Suklaapilvet on täynnä lapsen mieltä, mutta nyt lukiessani satua siitä tuli aika psykedelinen vaikutelma. Satukirja on ilmestynyt vuonna 1964. Kaarina Helakisan kuvituksesta, jossa piirrokset ja kirjoitukset yhdistyvät on kerrassaan herkullinen ja pidän paljon näistä mustavalkokuvista.

Kiitos kivasta haasteesta, satuja tulee varmasti luettua jossain väleissä, muun kirjallisuuden lomassa enemmänkin.

Raul Roine: Sata haavaa ja tuhat tuskaa!

Sata haavaa ja tuhat tuskaa eli kauniin Fatiman kampa
Raul Roine: Satuja
WSOY, 1968

Oli talonpoika ja talonpojalla härkä. Tuo härkä oli nuorena puskenut toisen sarvensa poikki, mutta toinen oli jäljellä ja se oli sitä komeampi.

Näin alkaa Raul Roinene satu häränsarvisesta kammasta, joka kärsittyään sata haavaa ja tuhat tuskaa pääsi lopulta prinsessan nutturaa koristamaan.

Raul Roineen sadut ovat lyhyitä, pelkistettyjä, maanläheisiä. Ne ovat sekoitus monikansallisuutta ja suomalaisuutta. Minulla on joskus ollut tämä satukokoelma lapsuudessani, mutta muistan vain, että se (kirja) olisi jossain vaiheessa jäänyt johonkin kivenkoloon, mutta takuuseen en tästä muistikuvasta mene. Joka tapauksessa kirja katosi ja mielen sopukoihin, muistiin jäi vai heikot jäljet sadusta, jossa oli kampa. Ehkä se oli tämä Fatiman kampa. Raul Roineen satukirjan hankin kirpparilta ja en voi olla ihailematta näitä kuvia, jotka Rudolf Koivu on siveltimellään luonut. Niin täynnä ne on sadun lumoa ja tenhoa. Sen, mikä sanoissa uupuu, sen kuvitus täydentää.

...
Ajattomia satuja ja tarinoita -lukuhaaste

Anni Swan: Piilopirtissä!

Anni Swan
Piilopirtissä
(Anni Swanin Sadut.WSOY, 1997)
Kuva: Rudolf Koivu

Anni Swanin satu Piilopirtissä on yksi niistä Swanin saduista, joka on erityisen vahvasti jäänyt mieleen. Se kertoo neljästä lapsesta, Kustaa, Klaus, Riitta ja Antero, jotka kesäisenä päivänä lähtevät pihamaalta järvelle soutelemaan. Nousee rajuilma joka vie heiltä toisen airon. Hädin tuskin he selviävät yksinäiselle saarelle, jossa heitä odottaa Haukka-Malla niminen nainen.

Juoksujalkaa he pakenivat tiheään metsään sadetta, joka yhä valui virtanaan. Äkkiä he pysähtyivät. Suuren petäjän juurella istui ihminen, vanha eukko; hänkin oli sadetta paossa. Mutta minkälainen eukko! Vaistomaisesti lapset likistyivät lähemmäksi  toisiaan ja tuijottivat tuohon kummallisen näköiseen olentoon.

- Noita-akka! kuiskasi vapiseva Klaus Kustaalle. Ja noidan näköinenpä eukko todellakin oli. Hänen harmaat hapsensa liehuivat tuulessa, nenä oli muodottoman pitkä, leuka terävä ja silmät pienet, punareunaiset. - Häh, häh! nauroi hän.  Herraslapsia! Kaunis ilma! Kaunis ilma! OIkein Haukka-Mallan ilma.

Haukka-Malla vie lapset mökkiinsä, sillä lasten vene on kaukana rannasta ajelehtimassa. Lieneekö Haukka-Malla itse sen työntänyt vesille poistuessaan hetkeksi vai oliko myrsky auttanut asiassa. Niin tai näin, niin Haukka-Mallan sydämessä piilee koston ajatukset. 

Anni Swanin monet  sadut, niin tämäkin, ovat yhdistelmä arkirealismia ja seikkailua. Taikausko, uskomukset, Suomalainen sysimetsä - kaikki ne muodostavat omintakeisen satu- ja tarinamaailman, joissa on kyllä vaikutteita kansansaduista eri puolilta maailmaa tai vanhojen sadunkertojien, kuten Topelius ja Andersen vaikutteita. Silti juuri tuo suomalainen maisema on hyvin vahvasti saduissa läsnä. Se ei ole niinkään aurinkoinen koivumetsä vaan synkeä, hämärä kuusimetsä ja silti Anni Swanin sadut eivät ole karmeita, eivätkä grimminäisen julmia. Koskettavia ja herkkiä ne ovat, eikä niistä silti puutu tummine varjoinenkaan aurinkoisuuttakaan ja valoa.

Synkeästä aiheestaan ja teemastaan huolimatta (Piilopirtissä sijoittuu pikkuvihan aikaan, kun Suomi oli vielä osa Ruotsi-Suomea) tarina päättyi onnellisesti. Lapset selvisivät ehjin nahoin perheensä pariin ja Haukka-Mallakin osoittautui lopulta ihmisystäväksi. 

---

Ajattomia satuja ja tarinoita -lukuhaaste