Oiva Paloheimo: Tirlittan!

Oiva Paloheimo
Tirlittain
WSOY, 1957
117 s.
Kuvitus: Rolf Sandqist

Tirlittan  lensi kanavaan,

Tirllittan upposi.

Tirlittan nousi pinnalle,

Tirlittan hengitti.

Se oli ihme. Sillä Tirlittan ei ollut milloinkaan oppinut uimaan.

Näin alkaa kirja Tirlittanista, pienestä kultatukkaisesta lapsesta aikuisten ihmemaailmassa.  Tirlittanin olen joskus lapsena lukenut, mutta yllätyin muistikuvieni hataruudesta, sillä tässä oli paljon seikkoja, jotka olen tyystin unohtanut. Muistin vain okariinon, jota Tirlittan soitteli.

Tirlittan on orpo. "On kerrassaan mahdotonta sanoa, kuinka vanha Tirlittan silloin oli, sillä hänellä oli pituutta vähemmän kuin ymmärrystä ja ymmärrystä enemmän kuin pituutta." Tirlittan jää orvoksi, kun hänen kotinsa tuhoutuu salamaniskusta ja isä ja äiti ja sisarukset lentävät kuka minenkin. Tirllittan putoaa kanavaan, josta hän nousee alkaakseen vaelluksensa rakkautta etsien. Sillä Tirlittan kokee, että häntä ei ole koskaan rakastettu. Paitsi, että Tirlittan kuvataan hyvin kauniiksi, hänet kuvataan uhmaakkaaksi ja omapäiseksi. Tirlittan kulkee unipuku nurinperin päällään, mutta "itse hän on sen sisällä oikeinpäin".

Jokainen luku alkaa runonpätkällä,  mikä onkin kirjan mieleenpainuvin rakenne.

Tirlittan on aika erikoinen kirja. Siinä on paljon kerronnallista hyperbolaa, kielikuvia ja vastakkainasetteluja. Kaiken kaikkiaan melkoinen ilotulitus. Mutta kaiken kirjavuuden takaa löytää jotain syvällistä. Lapsen kasvun vaiheet ja rakkauden tarpeen. Unipukukin lopulta käännetään oikeinpäin ilman että Tirlittan siitä menisi nurinperin.

Tyylillisesti tämä on satukirja lapsille, mutta jossa aikuiselle lukijalle avautuu oivaltavia huomioita ihmisluonteesta ja elämästä. Tässä on myös kerronnallisesti kauhuelementtejä, jotka itselleni olivat melkoinen yllätys.

"Männyn toisella puolella oli suuri muurahaispesä, oikea osuusteurastamo, ja hyvinkin kolme miljoonaan kirvesmiestä ja vesumiestä muurahaisten ahkerasta kansakunnasta lähti ottamaan Tirlittania hengiltä. Mutta muurahaiset olivat liian ahkeria ja huitoivat vesureineen niin tarmokkaasti, että Tirlittan heräsi jo muutamista kolhuista."

Huh huh, mitä veret seisauttavaa kuvausta. Toinen vastaava kuvaus oli, kun Tirlittan pestautuu palvelijaksi luuvaloa sairastavalle naiselle. Kuvaus tuosta naisen talosta ja asunnosta oli ensimmäinen järkytys, jonka koin lukiessani. Luuvalojuttu oli kyllä jotenkin hämärästi jäänyt mieleeni, mutta kaikki muu siihen liitttyvä oli autuaasti unohtunut. Tyylillisesti tarina Tirlittanista on siis melkoinen sekoitus, josta ei oikein tiedä, mitä lajia kirjallisuutta tämä edustaa. Luettuani Goodreadsin artikkelin kirjailijasta en voi olla miettimättä, kuinka paljon tässä teoksessa on mahdollisesti hänen omaa elämäänsä.

En oikein tiedä muutenkaan, mitä tästä kirjasta ajattelisin. Tirlittan löytää lopulta itsensä sirkuksesta, jossa hän ensin tehtyään mitä huimimpia ja ällistyttävämpiä taitotemppuja putoaa ja joutuu sairaalan lähestulkoon kuolleena. 

Tirlittan - päivää seitsemän

Tirlittan kamppaili.

Tirlittan voitti kuoleman,

Tirlittan parani.

Ja Tirlittan löysi äidin, joka oli lentänyt kanavan toiselle puolen ja sisaruksensa, mutta mikä minua jäi eniten kaihertamaan oli isä. Mihin katosi isä, joka niin yksinäisenä oli istunut sirkusteltassa ja kantanut Tirlittanin sairaalaan?

Outo sana: Tillasti.

Muutamia oivalluksia:

Harvinaisuus on yksinäisyyttä.

Suuret teot ovat aina yksinkertaisia
Väsynyt pää saa väsyneitä aatteita väsymyksestä.


...... ......

EDIT: Tällä kuittaan Pieni Helmet 2019 -lukuhaasteen kohdan 18: Kirjassa ollaan yksin

...... ......

Tirlittanin on lukenut myös Elina Luettua elämää -blogista. Elinana  mielestä kerronta tuntui ajottain ristiriitaiselta psykologisoinilta, mutta toisaalta hän näki kirjassa varhaisen avioerolapsen kuvauksen jota kannattaa lukea nykylapsellekin, sillä yksinäinen ja surullinen tyttö voi silti olla sisukas ja rohkea. 

Tarinauttiselle Tirlittan oli muisto lapsuudesta, joka vei ukkospelon, uusintaluku ei tuottanut pettymystä, vaan avasi tarinan vahvan symboliikan.

Tuijata kulttuuripohdinnoissa näkee Tirlittanissa vanhentuneita teemoja, muun muassa lapsenomaisen uskon Taivaan Isään. Totta, että yhteiskuntamme on tämän suhteen maallistunut. Olen kuitenkin hänen kanssaan eri linjoilla tämän yksittäisen "vanhentuneen ilmiön" suhteen. Ilman uskoa ei ole elämää. Minulle tässä kirjassa nämä lyhyet juttelut Taivaan Isän kanssa tosin kuitenkin jäivät hieman sivujuoneksi muun kerronnan rinnalla, ne eivät oikein istuneet muuhun tekstiin luontevasti.