26 marraskuuta 2023

Lena Lindahl: Piilossa. Nuoren juutalaisnaisen selviytymistarina!

 

Lena Lindahl

Piilossa. Nuoren juutalaisnaisen selviytymistarina

Alkuteos: Jenta i veggen - i skjul for nazistene

Suomentanut Arja Kantele

Into, 2022

223 + 1 s.

Kansi Tuija Kuusela/Stiili 

En tiedä mistä pitäisi aloittaa, koetan kuitenkin. Minä olen Betty Haug-Ronning, omaa sukua Rosenberg, syntynyt 1. heinäkuuta 1919 E.C.Dahlin säätiön synnytyslaitoksella Trondheimissa. Olen norjanjuutalainen.

Aloittaessaan lyhyehköä muistelmaansa elämästään, suvustaan ja sota-ajan kokemuksistaan, Betzy oli jo 79-vuotias. Piilossa on Lena Lindahlin tarina, joka kertoo paitsi Betzyn kokemuksista, myös laajemmin Norjan natsiajasta. Teos pohjautuu siis paitsi Betzyn omiin muistelmiin, myös muihun saatavissa olevaan aineistoon. Teoksessa on paljon valokuvia, jotka tuovat mukavan lisän ja autenttisuuden kerrontaan.

Kun Norjan juutalaisia alettiin karkoittaa, Betzy pelastui oikukkaan sattuman (?) kautta.  Poliisijoukkojen tullessa hakemaan Betzyn perhettä heillä oli nimilista, jossa oli Betzyn kuolleen tädin nimi, mutta ei Betzyn nimeä. Betzyä ei siis pidätetty. Hänen apunaan pelastumisessa oli kaksikymmentäkaksi vuotta vanhempi kristitty mies, Arne, johon Betzy oli kiintynyt. Arne oli itse rakentanut kotitalonsa, johon hän nyt rakensi piilokomeron, joka oli niin pieni, että siellä pystyi vain istumaan jalat koukussa. Lisäksi se oli niin tiiviisti ääni- ja hajueristetty että siellä ei voinut olla pitkiä aikoja, ilman, että happi loppuisi. Tässä pienessä komerossa Betzy kuitenkin joutui piilottautumaan kahden ja puolen vuoden ajan, kun naapureita tuli käymään, eikä täpäriltä tilanteiltakaan voitu välttyä.

Euroopan juutalaisten holokaust-kokemuksista on kirjoitettu melkoisesti. Ehkä siksi, että muualla Euroopan maissa juutalaisia oli enemmän. Norjan juutalaisia oli vain muutamia tuhansia. Osa heistä pakeni Ruotsiin, pakkosiirretyistä 773:sta palasi hengissä vain 35 (viitteessä mainitun tiedon mukaan). On hienoa, että Lena Lindahl on tarttunut aiheeseen ja tuonut keskusteluun myös scandinaavisen näkökulman. Kuka olisi rohkea ja tarttuisi aiheeseen Suomen osalta. Mitä tapahtui niille 8:lle, jotka meiltä karkoitettiin. Jäikö heiltä sukua ja rakkaita ihmsisiä kaipaamaan? Toki Suomen juutalaisista ja karkoitetuista on kirjoitettu, mutta kaipaisin sitä, että noille kahdeksalle annettaisiin kasvot, niin kuin Lena Lindahl on antanut Betzylle. 

Mitä hieman kritisoisin on takannen teksti: "vangitseva tositarina Norjan Anne Frankista" Betzy ei ollut Anne Frank. Hän oli Betzy ja tämä on hänen tarinansa siinä historiallisessa kontekstissa, jonka toivoisi jääneen historiaan (ja vielä onnellisempaa olisi, jos sitä ei olisi koskaan tapahtunutkaan). Jokaisen elämä on arvokas omana itsenään.

Tämä oli todella antoisa teos, joka valotti historiaa uudelta näkökannalta.

Suomi-bongaukset:

1.

Kåre oli alkuun kyllä ollut Norjan joukkojen lääkintämiehenä Trondheimin pohjoispuolella käydyissä taisteluissa. Sitä ennen hän oli jo osallistunut vapaaehtoisena lääkintämiehenä Suomen sotaan 1939-1940.

2.

Neuvostojoukot työntyivät Itä-Finnmarkiin. Lokakuun viimeisen perjantain Adresseavisenin pääotsikko havahdutti. Neuvostoliitto oli syyskuussa solminut Suomen kanssa tulitaukosopimuksen, joka auttoi Neuvostoliittoa pääsemään Suomeen ja sitä kautta aloittamaan Norjan vapauttamisen.

Tämä jälkimmäinen viittaus Suomen osallisuuteen toisessa maailmansodassa herätti minussa hieman kummastusta. Tiesin, että Lapin sodassa saksalaisjoukot joutuivat vetäytymään ja polttivat paetessaan Lapin, mutta  oliko tässä mukana neuvostoliittolaisia joukkoja on aivan uusi ja outo asia.

---

 Muualla blogeissa:

 Kirjarikas elämäni 

22 marraskuuta 2023

Elisabet Aho: Santun safariseikkailut!

 

Elisabet Aho

Santun safariseikkailut

Mäkelä, 2015

194 s.

Kansi: Tanja Mitchell, Grafee

Aloitus: Lentoasema tuntui pimeältä, vaikka valot loistivat. Oli aikainen aamu, kello oli vasta viisi. Santtua ei väsyttänyt pätkääkään, mutta vatsaa kipristeli jännityksestä. Mummi hörppi iloisesti kahvia ja haukkasi ison palan juustosämpylästä.

Santtu on 12-vuotias ja kuudennella luokalla. Mummi on entinen lentoemäntä.

Mummilla oli yksi toive: " Santtu, minä haluan nähdä norsuja".

Pidennetyllä hiihtolomalla Santtu ja Mummi matkaavat Safarille, Kenyaan. Matkassa on vain yksi ikävä puoli. Matkaajat ovat lähinnä aikuisia, eläkeläisiä. Ei yhtä ainuttakaan Santun ikäistä poikaa mukana. Sen sijaan on kaksi tyttöä, Taija ja Jenna. Taija on teini-ikäinen ja iskee silmänsä englantilaiseen poikaan. Jenna sen sijaan lyöttäytyy vähitellen Santun seuraan.

Mietityttää:

Seuraavaksi Maasaipojat esittivät huimia tasajalkahyppyjä. He hyppäsivät vuorotellen ilmaan aina vain korkeammalle ja korkeammalle. Suoraan paikaltaan, ilman vauhtia.

Hmm. Minua hieman mietityttää tuo ilmaisu: ilman vauhtia. Tarkoittaako vauhdinotto aina pituuteeen liittyvää voimanponnistusta. Ylöspäin suuntautuva ponnistus kai sekin vaatii jonkinlaisen "vauhdinoton". Muuten kuvaus ja kerronta on ihan sujuvaa, harmitonta. Lapsen tasolla kulkevaa. Selkeää kieltä, kaikkitietävää kerrontaa. Aika vähän tässä on mitään erityissanastoa. Aika kirjakielistä. Tämä "selittävyys" minua hieman häiritsee. Ehkä jonkinlainen "puhekielisyys" olisi tuonut lisää elävyyttää henkilöhahmoihin. Toisaalta tässä kulkee myös taustalla lapsen arki vaikeinekin tasoineen. Santun vanhemmat on eronneet, Jennan ja Taijan äiti on kuollut.

Santun safariseikkailut on kuitenkin ihan kelpo tarina. Mitään erityisempää juonenkulkua tässä ei ole. On vain tutustumista Kenyan oloihin, Nairobissa ja Mombasassa, savannilla ja hotellissa. Hieman seikkailuntuntua tuo yöllinen vierailu Maasai-kylässä ja maasaipuuron syönti, joka kipristelee Santun vatsassa. Vierailun myötä Santtu saa myös tehtävän etsiä Mombasassa eräs tietty maasaipoika ja lähettää sitten kirje kutsun esittäneelle perheelle tieto perheen poislähteneen pojan tilanteesta.

Lapsentajuista, hieman tragiikkaa, hieman huumoria sisältävä teos jossa viitattiin myös aiemmin lukemaani Karen Blixenin teokseen. Afrikkalaisuuden esittelijöinä näissä on jotain samaa, jotain erilaista. Aika on vierinyt ja tuonut muutoksia, mutta kolonialismin ajan jälkikaikuja on aistittavissa. Samoin teos puhuu rivien välissä luonnon merkityksestä ja haavoittuvuudesta.

Kannet on hienosti suunniteltu. Oranssia ei kovin usein näe kirjankansissa ja siksi väritys on virkistävää.  Pidän myös siitä, että kuvitus ei ole vain etukannessa vaan muodostaa kokonaisuuden takakannen kanssa. 


20 marraskuuta 2023

Leena Krohn: Auringon lapsia!

 

Leena Krohn

Auringon lapsia

Teos, 2011

Kuvitus Inari Krohn

Graafinen suunnittelu Sofia Wilkman

78 + 2 s.

Aloitus: Koulumatkan varrella oli monta näyteikkunaa, joiden edessä Orvokki kulutti aikaa.

Loppulause: Kevät oli taikureista suurin.

Päähenkilö: Orvokki, pieni koululainen, joka saa viikoksi paikan kukkakaupan lähettinä.

Aikamiljöö: Maanantaista sunnuntaihin.

Satunnaisotos tekstistä: Kukkia ei oikeastaan pitäisi myydä, vain kasvattaa tai antaa lahjaksi. kun otan kukasta rahan, otan myös huolen: Saako kukka tarpeeksi juodakseen? Pannaanko se ikkunalle valoon vai joutuuko se kituuttamaan pimeässä nurkassa? Kuka näkee sen kauneuden.

Tavallaan kukat vertautuvat elämään. Joka päivä Orvokki saa viedäkseen kukan jollekin. Vastaanottajia on vastikään lapsen saanut äiti, ylioppilas, missi jne. Mutta ottavatko he kukan vastaan iloiten? Mikä merkitys onkaan lahjan antajalla. Tässä ei ole aivan todellista, aitoa kaupunkikuvaa, ei tosin puhtaasti satumaailmaakaan. Tämä ei ole  täysin fiktiota, sillä tässä on ripaus tieteeseen pohjautuvaa faktaa, mutta myös jotain mikä ei pohjaa tieteeseen.

Pieni kauniisti kuvitettu teos, jossa kuitenkin on myös jotain pientä, filosofista, vaikeasti kiinni otettavaa. Nimiölehdellä mainitaan, että kuvitus on on Inari Krohnin sarjasta "Kunnianosoitus Maria Sibylla Marianille", mistä päästäänkin Joel Haahtelan teokseen Yö Whistlerin maalauksessa, jossa samainen luontotutkija mainitaan. Leena Krohnin ja Haahtelan teokset ovat kuitenkin hyvin erilaiset, vaikka niissä on löydettävissä jotain samaa filosofista pohdiskelua elämästä ja ihmisyydestä. 

En ihan syttynyt tälle teokselle, vaikka kuvitus onkin vahva, värikäs ja vaikuttava. Tässä otos eräästä lempikukastani, akilleijasta. 


 

Helmet 2023 -lukuhaaste kohta 36. Olet ennakkoluuloinen kirjan kirjoittajaa kohtaan. 


17 marraskuuta 2023

Karen Blixen:Eurooppalaisena Afrikassa!


Karen Blixen

Eurooppalaisena Afrikassa

Alkuteos: Den Afrikanske farm

Suomentanut Werner Anttila

Karisto, 1960 (2. painos)

485 s.





Suomentajan esipuheesta: Karen Blixenin Eurooppalaisena Afrikassa on "muistelmateos - laatuaan harvinainen ja erinomaisesti kirjoitettu". Se on "esitystavaltaan varsin erilainen", ja "kaikesta teennäisyydestä vapaa". Näin siis teosta kuvaa teoksen suomentaja Werner Anttila. Edelleen esipuheessa mainitaan, että teos on "luettavaa" ja siinä on "laajalti valaisevaa kuvailua". Kirjailijaa Werner Anttilan mukaan "kuvataan henkeväksi naiseksi". mitä tulee Afrikkalaisiin alkuperäisasukkaisiin, joista puhutaan välillä n-sanalla, välillä heimonimillä (kikuju, masai), toisinaan alkuperäisasukkaina, niin esipuheessa tuodaan esille, kuinka kirjailija kuvaa afrikkalaisia "ilman ymmärtämättömyyden halveksivaa ylemmyyttä". 

Minkälaisen kuvan minä sitten tästä teoksesta sain. Kyllä, teos on muistelma. Olen esipuheen määrittelyjen kanssa samaa mieltä myös siitä, että teos on esitystavaltaan, jos ei vallan erikoisen, niin kuitenkin hyvin erilainen tyyliltään. Teksti on luettavaa ja siinä on kuvailuja afrikkalaisesta elämäntavasta, mutta olisin toivonut hieman laajemmin luontokuvauksia. Määritelmä Karen Blixenistä "henkevänä naisena" on hieman vaikea. Mitä henkevyydellä tarkoitetaan? Hän oli varmaankin lukenut ja eurooppalaisen sivistyksen omaava, hieman boheemi luonne, jos kuvaus sallitaan. Suhtautumisessa afrikkalaisiin ei ehkä ollut halveksivaa ylemmyyttä, mutta toisaalta ei täysin tasa-arvoistakaan suhtautumista. Kolonialistinen tausta oli kuitenkin jollain tasolla näkyvissä. Mitä ilmeisimmin kuitenkin Blixen rakasti Afrikkaa.

Eurooppalaisena Afrikassa jakautuu viiteen osaan. Kerronnallisesti ne ovat hyvin erilaisia, erityisesti osa IV (Siirtolaisen päiväkirjasta) poikkeaa suuresti muista osista sisältäen pieniä tarinoita, hajanaisia hetkiä ja vaikutelmia Afrikan eläimistä ja Blixenin kohtaamista ihmisistä. Ei erityisemmin juonellisia juttuja vaan kuvailuiltaan hyvin yksinkertaisia ja maalailemattomia. 

Osa I kertoo Kamante nimisestä afrikkalaispojasta ja Lullusta, joka oli antilooppi. Antiloopin kuvaus herättää hieman kysymyksiä, kun sitä kuvataan, kuinka se löydettäessä "ei ollut kissaa isompi". Minun on hyvin vaikea ajatella kissankokoista antilooppia. Ehkä kyseessä on jonkinasteinen hyperbola. Täytyisi hieman tutkia Afrikan antilooppeja. Osa II on dramaattinen kuvaus tapaturmaisesta laukauksesta ja sitä seuranneesta selvittelystä. Tässä on sitä "laaja-alaista näkemystä ja kuvailua", kun Blixen tuo esiin afrikkalaisen ja eurooppalaisen oikeudenkäynnin eroja. OsaIII on otsikoitu Vieraita maatilalla, jossa Blixen tuo esiin erilaisia henkilökuvia ja tapahtumia. Osa IV tuli jo mainittua ja lopuksi, osassa V jätetään Jäähyväiset maatilalle.

Ei tämä tyystin huono teos ollut. Ja kyllä, tämä oli omalla tavallaan persoonallinen muistelmateos. Teoksen alku on hieno. "Minulla oli Afrikassa maatila Ngong-vuoren juurella."

Mitä hieman kummastelen on raamatulliset ja uskonnolliset viittaukset, jotka eivät aina mene ihan raamatunhistorian mukaan ja joissa on jotain, mikä ei ihan ole kohdillaan, kuten kohta, jossa tuntui Josef ja Potifarin vaimo (VT) sekoittuvan Joosefiin ja Mariaan (UT).

Myös tieto, että masai-naiset eivät saisi itse lapsia, minkä vuoksi masait ottivat kikujuja puolisoiksi herättää kysymyksiä. Onko todella näin?

Esipuheen mukaan suomentaja kuvaa Blixeniä, kuinka tämä "oikeasa suvaitsevaisuudessaan alkuasukkaita kohtaan  kykenee panemaan merkille heidän yksilöllisiä piirteitään suuremmoisen elävästi". Blixen kuvaa kyllä heimojen (kikujut, masait, somalit) erilaisia tapoja ja yksilöllisiä piirteitä, mutta jossain suhteessa ei niin suuremmoisesti. 


Täytyy vielä mainita eräs erityinen kuvaus, jossa Blixen on seurueineen jossain maastossa ja Blixen miettii, mitä on nuo, jotka tuolla etäällä liiikkuvat ja lähestyvät. Kaamojako? (Mitä ovat kaamot jää minulle epäselväksi.) No, kyseessä oli villikoiralauma. Blixen mainitsee, että koiria olisi ollut 500, jotka lopulta olivat 30 metrin päässä, kulkivat jonossa, kaksi tai kolme rinnakkain. 

Hänen afrikkalainen seuralaisensa sanoo, että nuo koirat ovat kulkeneet pitkän matkan ja ovat väsyneitä. Minun on vaikea uskoa, että 500 villikoiran lauma kulkisi kesysti ohitse, vaikka Blixen kuinka vakuuttaa että "tämä tarina on totta." Mieleen muistuu Pieni talo preerialla TVsarjan jakso villikoirista ja se on hyvin erilainen järkyttävyydessään. Mutta, mene ja tiedä. Elämään mahtuu joskus aika kummallisiakin juttuja.

Helmet 2023 -lukuhaaste kohta 7. Kirja on klassikkoteos Ruotsista, Norjasta tai Tanskasta.

Muualla sanottua:

Tarukirja Teoksen kerronta on kaunista ja rauhallista. Blixen kertoo enemmän Afrikan luonnosta ja ihmisistä kuin itsestään.


 

09 marraskuuta 2023

Tiina Lehtineva: Piparminttupoika!

 PIPARMINTTUPOIKA

Tiina Lehtineva

Aikamedia, 2011

162 s.

Päähenkilö Lotta, tarinan kertojaminä, on parissakymmenissä oleva nuori nainen, jonka luottamus miehiin on mennyt isän hyljättyä hänet ja perheensä. Lotta on toipumassa syövästä. Häneltä on leikattu toinen munuainen. Sairaalassa hän tutustuu auto-onnettomuudessa olleeseen Emiliaan, jonka luona vierailee Emilian poikaystävä Petteri ja Petterin kaveri Jooa. Lotta ihastuu Jooaan, mutta itseluottamus on vähissä isän hylkäämisen ja sairauden takia.  

Piparminttupoika on nuoren ensirakkauden kuvaus ja nuoren naisen kasvutarina. Lotta ja Emilia ovat uskovia nuoria, mutta hengellisiä asioita sivutaan hyvin vähän. Sen sijaan kerronnassa on hyvin paljon läheisyyttä ja suudelmia. Läheisyyden ymmärrän päähenkilön turvattomuuden tunteiden takia, mutta suutelua on ihan liiaksi minun makuuni. Lähinnä viatonta kuitenkin.

Kerronnallisesti pysyy hyvin kasassa, etenee luontevasti. Muutama loogisuusvirhe pilkahtaa, esim. päivien kulumisessa, "ehtikö leikkauspäivästä kulua yksi ylimääräinen päivä vai tapahtuiko se todella eilen." Minusta leikkaus tapahtui toissapäivänä, ei eilen, mutta ei nyt aleta nipottaa pienistä.

Teoksessa on muutamia kirjallisuusviitteitä, kuten Huxleyn Uusi uljas maailma, Maameren tarinat ja Kapteeni Sinikarhun 13 ja 1/5 elämää, joka minun täytyi googlata. 

Tekstiote:

"Sisälläni levisi lämmin tunne. Kuin koko kroppani olisi hymyillyt. Olin erityinen. En tavallinen. Olin aivan turhaan pelännyt sitä, että olin omanlaiseni, erilainen kuin muut."

Pohjoinen 2023 -lukuhaaste kohta 25: Kotimainen nuorten aikuisten kirja. 

Ainakin tämä on merkattu kirjastossa merkinnällä NA, jonka tulkitsen nuorten aikuisten kirjaksi. En ehkä olisi tätä lainannutkaan, jos ei olisi ollut tarvetta löytää jokin tätä haastetta silmällä pitäen. Lehtinevalta olen aiemmin lukenut hänen Unelmien-sarjansa, joka sijoittuu hevosten maailmaan. Niihin verrattuna, tämä oli hyvin erilainen ja jossain määrin todellisemman makuinen. Kansiratkaisua (en laittanut kuvaa, mutta sen varmaan löytää halutessaan netin syövereistä) minun täytyy kuitenkin hieman kritisoida. Punavalkoinen, vinottainen piparmintturaidoitus  maistuu vähän liiaksi piparmintulta, mikä ei ole muutenkaan minun lempimakujani. Vahva raidoitus vie huomion nimiöltä. Pieni vihreä verso nimen perässä on kuitenkin kiva yksityiskohta. Pidän myös erikoisemmasta fontista osioiden välillä. Teos jakautuu kolmeen osioon: Haaveilua, Piparminttua ja Unelmaa. Haaveilu sijoittuu sairaalaan ja kotiutumiseen, Piparminttua on enemmän seurustelua ja Unelmaa avaa uuden maailman, kun Lotta aloittaa assistenttina teatterissa. Haaveenaan saada töitä puvustajana ja teatterin taustatoiminnoissa, ei niinkään näyttelijänä. Lotan äiti on myös teatterissa töissä.

06 marraskuuta 2023

Joel Haahtela: Yö Whistlerin maalauksessa!

 

Manipuloitu kuva kahdesta kuvasta!

Joel Haahtela

Yö Whistlerin maalauksessa

Otava, 2023

175 s,

Kansisuunnittelu: Päivi Puustinen


Aloitus: "Myöhään syksyllä vuonna 1998 matkustin Englannin Yorkshireen tapaamaan pitkäaikaista kirjeystävääni Sergeitä, joka oli perhoskerääjä."

Päähenkilön nimeä ei mainita. Hän on kuitenkin mies. Töissä Kansalliskirjastossa kirjastovirkailijana. Ajattelee pian kuolevansa ja tahtoo tätä ennen tehdä kirjan perhosista vanhalla kuparipakotustekniikalla.

 

Kerronta: Minä-kertojan kautta päähenkilö kuvaa matkaansa Englannin Yorkshireen, tapaamaan Sergeitä,  joka on venäläinen emigrantti, jonka mies on tavannut joskus aikoinaan Naxoksen saarella Kreikassa. Sergeillä on suuri perhoskokoelma, jota mies haluaa tutkia suunnittelemaansa teosta varten.

Haahtelalla on aivan oma tyylinsä kirjoittaa. Tätä, niin kuin hänen aiempaa trilogiaansakin sävyttää mystiikka, filosofinen ja teologinen pohdinta. Haahtela pohtii paitsi olemassaoloa, myös ihmissuhteita. Samoin kuin hänen trilogiassaankin, perhesuhteet vaikuttavat olevan kirjailijan sydäntä lähellä. Äiti, isä ja suhde heihin on vahvasti läsnä tässäkin teoksessa.

Päähenkilö matkaa paitsi Yorkshireen myös omiin muistoihinsa.

Pidän tämän pienoisromaanin filosofisista pohdinnoista. Vastapainona on ihmissuhteet, kuten suhde mieleltään sairastuneeseen äitiin, eronneeseen isään ja tämän uuteen puolisoon Leenaan, sekä Saaraan, jonka mies on tavannut sairaalassa, jossa äiti on hoidettavana. Sitten on myös Ella, johon mies on tutustunut. 

Vaikka myönnän, että filosofiset pohdinnat vaativat jotain vastapainokseen en oikein ihastu kaikkiin näihin kuvauksiin. Elämäntyyli, jota mies edustaa ei ole sitä, mitä itse edustan, ja tämä elämäntyyli on jollain tasolla ristiriitainen niille pohdinnoille, joita teoksessa esiintyy. En voi olla myöskään pohtimatta, kuinka päähenkilöstä muodostuva kuva on hyvin erikoislaatuinen, ja on vaikea samaistua. Helsinkiläinen intellektuelli, jolla ei ole oikein muita kiinnekohtia kuin perhoset. Yksinäisyys onkin myös hyvin vahva teema läpi teoksen.

Paitsi perhosia, teoksen ytimessä on James Abbott McNeill Whistler, syntyjään amerikkalainen, mutta englannissa vaikuttanut taidemaalari, jonka teosta Nocturne in Blue and Silver: The Lagoon, Venice vuodelta 1879-80, Sergei ja päähenkilö tutkivat. Minäkertoja pohtii mitä kaikkea yömaisema kätkeekään ja päätyy tyhjyydestä rakkauteen.

Teoksessa on paljon yksityiskohtia, viittauksia henkilöihin ja aiheisiin, joista herää halu hieman tutkia ja penkoa niiden taustoja. Perhosiin liittyen katsoin kuitenkin Maria Sibylla Merian Dien  Reise nach Surinamin ja kyllä - kauneus täytti katsojan silmän. Googlasin myös Whistlerin maalauksen, ja täytyy sanoa, että toisin kuin teoksessa mainittu tuomari oli mieltä, ei tällaista maalausta synny parissa tunnissa. 

Erityismainnat näille pohdinnoille:

"Kauneus ja järjestys kulkivat käsi kädessä. Oikeastaan kauneus oli suurinta mahdollista järjestystä, koska kauneus oli harmoniaa, johon luonto joka hetki pyrki."

"Sielun pimeässä yössä avautui tila Jumalalle" Viittaus Ristin Johanneksen "La noche oscura del alma" - raueta Kaikkivaltiaan syliin -ajatukselle.

--

Helmet 2023 -lukuhaaste kohta 43. Kirja kertoo tulevaisuudesta niin, että siinä on toivoa

Teoksen päähenkilö uskoo kuolevansa pian, mutta teos päättyy kuitenkin "valon kajastukseen"

Muualla blogeissa:

Kirsin Bookclub"Haahtelen teksti tuntuu tavoittavan sitä jotakin pinnan alla, ja siksi hänen kirjansa ovat niin lempeän rauhoittavia."

Tuijata, kulttuuripohdintoja:  "Lyhyt, nopealukuinen, mutta pitkävaikutteinen puheenvuoro mielekkyydestä – hitauteen houkutteleva, rikkinäisyyttä kaihtelemattoman ja  rakkaudellinen"

Jorman lukunurkka: "Tärkeämpää kirjassa on kuitenkin pohdinta taiteen olemuksesta ja oikeastaan myös siitä, miten taidetta tulisi katsoa ja kokea" (länsimainen taide versus idän ikonitaide)

 

 

04 marraskuuta 2023

Brian Dickinson: Sokea lasku!

 



Brian Dickinson
Sokea lasku 
Alkuteos:Blind Descent
Suomentanut Heli Jaakkola
KKJMK, 2019
271 + 1 s.

Seisoin aivan hiljaa ihaillen massiivisia kalliomuodostelmia ja islmänkantamattomiin ulottuvia lumihuippuisia vuoria. Valtavia jäätiköitä teräviä jääpilareita, lumikielekkeitä huimaavan syvyyden päällä. Maisema oli kuin suoraan kalenterin sivuilta repäisty. Allani oli Namche Bazaarin kylä. Se on Khumbun alueen suurin kylä ja siellä asuu noin 1700 ihmistä.

 
Brian Dickinson on perheellinen, vaimon ja kaksi lasta omaava pintapelastaja, armeijataustan omaava, uskovainen extremeurheilija. Hän on harrastanut vuorikiipeilyä nuoresta pojasta alkaen. Nousu maailman korkeimmalle vuorelle, Mount Everestille oli haaste, johon valmistautuminen ei tapahtunut hetkessä.

Sokea lasku on mielenkiintoinen teos vuorikiipeilyn maailmasta, mutta myös pintapelastajan koulutuksesta. 
 
Olimme nyt vuorilla emmekä merellä, mutta samat elämän lait pätivät täälläkin. Ihmiselämä oli todellakin hauras.

Brian Dickinson lähtee Nepaliin luottaen, että Jumala pitää hänestä huolen. Kiipeäminen huipulle ei ole suoraviivaista kiipeämistä. Välillä noustaan ja välillä laskeudutaan, jotta elimistö tottuu ohuempaan ilmanalaan. En voi lukiessa olla miettimättä pientä ristiriitaista ajatusta luottamuksessa Jumalan apuun ja henkensä vaarantamisessa. Brian on kuitenkin Brian. Sanojensa mukaan "luotu omaksi itsekseen". 

Lopulta, kaikkien valmistautumimsten ja vaikeuksien jälkeen Brian nousee yksin Mount Everestin huipulle, 8 848 m merenpinnasta. Hetki on pieni, mutta merkittävä. Alkaa laskeutuminen.

Tarkistin varusteeni, jotta olisin valmis laskeutumista varten --- katsoin ylöspäin ja yhtäkkkiä näkökenttäni sumeni. --- --- tuntui siltä kuin olisin katsonut suoraan aurinkoon. Sitten ilman mitään varoitusta en enää nähnyt mitään. --- ---  Olin lumisokea!
 
Kuinka Brian selviäisi alas. Kaiken lisäksi hänen toisesta jalkineestaan tippuu jääpiikki.

Katsoin alas ja näin kuin hidastettuna, kuinka epäselvä tumma esine katosi valkoiseen sumuun. 
 
Tässä vaiheessa aloin miettiä kerronnan loogisuutta. Kuinka sokea Brian lopulta oli, kun välillä sanotaan, että "olin sokea", "en nähnyt mitään" ja toisin paikoin hän siristää silmiään nähdäkseen happipullon mittarin ikään kuin saisi siitä edes hieman selvää. No, minähän en tiedä mitään lumisokeudesta, mutta kauheaa se varmaan on. Ja kauhu kyllä Brianinkin välillä valtaa. Silti hän kokee, kaiken yksinäisyyden ja pelon keskellä, että Jumala on hänen kanssaan ja auttaa hänet takaisin perheensä luokse. 

Hengellisestä otteestaan huolimatta tämä ei ole ylihengellinen teos. Suurimmaksi osaksi teos kertoo vuorikiipeilystä, sen houkutuksesta ja vaaroista. Mitä ihmettelen on se, kuinka materialistiselta Mount Everest vaikuttaa, kun sen rinteilläkin saadaan Coca-Colaa ja Mars-patukoita. Vuorikiipeily on kuitenkin merkittävä tulonlähde Nepalissa. En voi myöskään käsittää, kuinka puhelimet ja tietokoneet voivat toimia noilla korkeuksilla, vaikka puhutaakin satelliiteista ja aurinkopaneeleista. 

Kuvaus on hyvin autenttista erinäisiä fysiologisia toimintoja myöten. Tämä teos ei tuo uskosta mitään kiiltokuvahymypojan tarinaa, sillä mukaan mahtuu yksi hieman alatyylinenkin tapahtuma.
 
Teos tuo hyvin esille extremeurheilun eri puolet ja jos vuorikiipeily yhtään kiinnostaa, niin tätä voi suositella. Amerikkalainen elämäntapa väistämättä pilkistää rivien välistä eikä tämä kaikessa ole oikein minun makuuni. Kuvaus lentomiehistörituaalista tuo mieleeni paitsi intiaanien erinäiset rituaalit, myös ajatuksen siitä, mitä järkeä moisessa machoilussa on, kun "pakotetaan juomaan kannullinen olutta ja sitten upotetaan neulamerkin (kultaiset siivet) piikit paljaaseen rintaan, kukin toveri vuorollaan, niin että veri vuotaa.