Louis Hémon: Pohjolan tytär!

Louis Hémon

Pohjolan tytär - Kertomus ranskalaisesta Kanadasta

Alkuteos: Maria Chapdelaine

Suomentanut Walter O. Streng-Renkonen 

WSOY, 1942  (2. painos)

211 + 1 s. 

Kansi: Ei maintaa 

JOS on mitään valopuolta siinä, että jäämme niin kauas metsiin, sanoi äiti Chapdelaine, niin se on se, että saa nähdä miesväen "tekevän oikein kunnollisen kappaleen maata ... kunnon kappaleen maata, joka on ollut pelkkiä puita ja kantoja ja juuria ja jonka pari viikkoa myöhemmin näkee sileänä kuin kämmen, valmiina kynnettäväksi. Olen varma siitä, ettei maailmassa voi olla mitään ihanampaa ja kiitettävämpää kuin se.

Louis Hémonin Pohjolan tytär on kiintoisa ihmis- ja luonnonkuvaus Guebecin metsistä ja uudisraivaajatiloilta. Tarinan keskiössä on Samuel Chapdelainen perhe, johon kuuluu vaimo Laura sekä lapset Esdrasia, Da'Bé, Maria, Tit'Bé, Télesphore ja pienimmäinen Alma-Rose (Ikäjärjestyksestä en ole ihan varma). Lisäksi perheessä on työmies tai renki, miksi häntä nyt kutsuisi: Légare. 

Samuel on ollut uneksija, joka raivattuaan uudisraivaajatilan, myy sen pois ja alkaa kaivata syvemmälle Pohjolaan, ja vaimo Laura, jonka mielestä kauneinta on raivattu pelto, joka lainehtii viljaa ja hyvä ryytimaa ja talous, seuraa miestään vaivoja karttamatta. Pojat Esdrasia, Da'Bé auttavat siinä missä pystyvät ja talvella, kun ei ole peltotöitä, menevät metsätyömaille ansaitsemaan.Tit'Bé, joka on 14-vuotias on jo aikamiestä hänkin piippuineen. Päähenkilö tässä tarinassa on kuitenkin tytär Maria, joka tarinan alussa saapuu kotiin, oltuaan sukuloimassa Saint-Primessä. 

- Komea tyttö! sanoi hän.

- Totisesti! Komea tyttö ja lisäksi rohkea nainen. Vahinko, että hän on niin kaukana täältä, metsien keskellä. Kuinka kylän nuoriso voisi mennä iltaansa viettämään heidän luokseen joen toiselle puolelle, koskille asti, sinne kun on enemmän kuin kaksitoista mailia, ja loppumatka vielä melkein tietöntä. 

Mutta niin vain ainakin kolme nuorta miestä saapuvat vietttämään iltaa Chapdelainen perheen luona.  Francois Paradis on vanha tuttu Mistassinista. Eutrope Cagnon paikallisia, joka uudisraivauksen ohella käy välillä tukinuitossa ja sitten on Lorenzo Surprenant, Yhdysvaltoihin muuttanut guebecilainen,  joka o n myynyt perimänsä tilan muille ja on vain käymässä. Kaikki kolme ovat kiinnostuneita Mariasta, joka puolestaan on kiinnostunut Francois Paradisista. Tämä lähtee talven tullen metsätöihin ansaitsemaan ja lupaa saapua keväällä takaisin, mutta kohtalo määrää toisin ja Maria joutuu miettimään, mitä hän haluaa. Työtä ja vaivannäköä kaukana kaikesta metsien ympäröimänä vai helppoa elämää, kaupungin loistoa ja huvituksia, joita Lorenzon tarjoaa.

Tarina sijoittuu Péribonka-joen varrelle. Muita paikannimiä, joita mainitaan ovat:  Honfleur kahdeksan mailin päässä Péribonkasta, ja sieltä on kuusi mailia Pipeen, josta kahdeksan mailin matka jatkuu Mistookiin eli Sain-Coeur-de-Mariehen.

Näitä etäisyyksiä Maria mielessään laskee äitinsä saadessa sairauskohtauksen ja isän lähtiessä hevosellaan Charles-Eugenella hakemaan lääkäriä ja pappia. 

Pohjolan tytär on nautinnollisen persoonallinen lukukokemus, jossa perhe- ja naapurustosuhteet ovat kuvattu elävän omintakeisesti ja elävästi. Yksilöllisyys ja ranskalainen elämäntapa  ovat vahvasti läsnä samoin kuin katolinen usko. 

Suomennoksesta kuitenkin sanoisin sen verran, että ihmettelen, miksi koiran nimeksi on laitettu Virkku, kun mitään muita nimiä ei ole suomennettu? Mietin myös, mitä ovat ne sinimarjat, joita Annan-päivän tullen kerätään ja joista mainitaan, että "ne on Ranskan mustikka, runsasmarjaisin ja mehevin". Mustikoita, kuten meikäläiset mustikat vai pensasmustikoita? Persoonallinen sanamuoto käännöksessä on myös, kun puhutaan piirakaisista. 

Pidin tästä tarinasta todellakin paljon. Tässä tarinassa on vahvaa ranskalaista itsetuntoa ja pohjoisen tundran läpipuskemaa voimaa. Ihmiskuvauksen ohella luontokuvaus on upeaa. Persoonalliset ihmiset ja kerronta tekee lukukokemuksesta hienoviritteisen matkan aikaan ja paikkaan.

Palomailla, kivikkorinteillä, kaikkialla, missä harvemmassa kasvavat puut päästivät auringon paistamaan välitseen, oli maa ollut siihen asti melkein yhtämittaisen ruusunpunaisen peitossa, kukkien heleän punaisen, joita valkopyökkimetsiköt olivat täynnä; ensimmäiset sinimarjat,nekin ruusunpunaiset, sekoittuivat kukkasiin, mutta helittämättömän lämmön johdosta saivat nekin hitaasi vaaleansinipunaisen vivahduksen ja viimein sinipunervan, ja heinäkuussa Pyhän Annan juhlien aikaan, muodostivat niiden terttuja täynnä olevat varret leveitä sinisiä läikkiä valkopyökkimetsän lakastuvien kukkien häviävän punaisen keskelle. 

Ilmeisesti tämä on tunnettu teos ranskankielisessä maailmassa, mutta vähemmän tunnettu englanninkielisissä kirjallisuuspiireissä. Alkujaan teos on ilmestynyt 1900-luvun alkukymnenillä Hémonin muuttaessa Ranskasta Kanadaan. Hän kirjoitti tämän teoksen työskennellessään maatilalla Lac-Sain-Jeanin alueella. Aikamiljöö tarinassa lienee 18-1900 -vuosituhannen vaihde. Tästä tarinasta on tehyt elokuvakin, johon mielelläni tutustuisin.

Lopputulemana sanoisin, että tämä on vahva kunnianosoitus pohjoisen luonnolle ja asukkaille, erityisesti naisille. Hieno tarina, johon tutustumista lämpimästi suosittelen. 

Erityismainita tälle virkkeelle: 

"Illan suussa heräsi tuuli ja suloinen raikkaus laskeutui maan ylle kuin anteeksianto."

 

Lisette Lambert: Ystävämme susi

 Lisette Lambert

Ystävämme susi

- Kanadalainen satu

Kuvittanut Mixi-Berel

Alkuteos: Mon ami loup (?)

Suomentanut (?)

Otava, (?)

Tähdet tuikkivat hyisinä tummalla taivaalla, joka on kuin musta timantti. Niiden loisteessa lumi kimmeltää heikosti. Kaikki on hiljaista suurella jäisellä lakeudella. Valkoinen joki nukkuu paksuu jääpeitteensä alla. Pienessä intiaanikylässä toistensa lähelle rakennetut majat ovat hyvin suljetut. Kolminkertaisten hylkeennahkaovien takana lapset nukkuvat pehmeiden turkisten päällä. He ovat yksin kylässä. Vanhemmat ovat lähteneet varhain koirien kanssa metsästämään eiväktä he ole vielä palanneet.

Näin alkaa tämä, pieni ja erikoinen joulusatu. Hankin tämän pienokaiskirjan kirjamessuilla, koska viehätyin intiaaniaiheiseen kuvitukseen. Minun on kuitenkin vaikea ottaa tätä ihan intiaanikulttuuriin liittyvänä, vaikka hylkeennahat viittaavatkin Kanadan alkuperäisasukkaisiin ja jotain viitteitä ehkä inuitteihin on. En kuitenkaan osaa yhdistää kuviutksen sulkia tähän kulttuuriympäristöön.

Kolme pientä lasta Tamara, Feti ja Tisoo ovat siis jääneet yksin kotiin, kun vanhemmat ovat lähteneet metsästämään. Kaikki kolme osaavat jo puhua, mutta kuvituksessa pienin lapsista on kuitenkin "kantorepussa". 

On joulupäivä. Lapset uneksivat joulupukista. Kuvaus joulupukista on sitten aivan omanlaisensa. Puhutaan Etelän Vanhasta Miehestä, joka kulkee Aasilla tuoden lahjoja. Etsiessäni tietoa, löysinkin tiedon, että ranskalaisessa kulttuurissa Nikolaus kulkee aasilla jakamassa lahjoja. En vain ole koskaan ennen kuullut tällaisesta, vaan Pyhä Nikolaus on tutumpi kevättalven Ystävänpäivän viettoon liittyvänä. Hieman teoksen taustoja tongittuani löysin tästä ruotsinkielisen  ja erään toisen käännöksen, jonka ajattelin olevan espanjaa, mutta en tiedä varmaksi. Alkuperäisteos on ilmeisesti ranskankielinen. Alun viittaukset alkuperäiskulttuurit saattavat hyvinkin viitata Quebecin provinsin  Nunavikiin.

Sitten ovelle koputetaan ja ensin Tamara ei aio avata, mutta veli sanoo, että entä jos siellä onkin joulupukki ja niin ovi avataan ja sisälle tuleekin - Susi.

Ensin lapset pelästyvät, mutta sitten Susi osoittauukin kaikkea muuta kuin pelottavaksi. Sitten suden on kuitenkin poistuttava, sillä vanhempien tullessa, he eivät ymmärtäisi lainkaan tilannetta, vaan suden kävisi kehnosti.

Susista on ollut paljon uutisia viime aikoina, niiden tekemistä tuhoista ja peloista. Tämä kirja puhuu kuitenkin susien puolesta. Ikävä vain, että satu ja todellisuus ei käy käsi kädessä, sen ymmärtävät tämän sadun lapsetkin, sillä sanoivatpa he mitä hyvänsä, ei vanhemmat sitä kuitenkaan uskoisi. 

Alun pienestä outoudesta huolimatta tämä on loppujen lopuksi ihan hauska ja vinkeä pieni satu,  josta löytyi loppujen lopuksi ihan mukavaa alkuperäisyyttä.

James Oliver Curwood: Musta metsästäjä!

James Oliver Curwood
Musta metsästäjä
Suomentanut H. Vaaja
WSOY 1942 (4. painos)
251 s.

"Tyttö käänsi sarvea ja keksi kauniin mäntymetsikön keskeen kaiverretun nauhan. Nauhaan oli piirretty kaksi riviä kirjaimia: Rakastan sinua. Kuolemaani asti taistelen puolestasi."

Tytön nimi on Anne St. Denis ja sarvi, jota hän katseli ja ihasteli oli David Rockin koristelema ruutisarvi. Anne oli 17-vuotias ja lähdössä Quebeciin Ursuliini-luostariin opiskelemaan. Anne oli ylhäistä ranskalaista sukua. David taas oli ranskalais-englantilainen. David asui äitinsä kanssa, sillä hänen muu perheensä oli kuollut.

Anne ja David rakastivat toisiaan. Heidän romanttisen hetkensä näkee kolme quebeciläistä valtaherraa, joista yksi iskee silmänsä kauniiseen Anneen ja alkaa juonitella Davidin päänmenoksi saadakseen Annesta itselleen uuden lelun. Anne ei aavista mitään pahaa.

Rävähtämättä toivotti David hyvää yötä. Ryhdikkäänä kuin intiaani hän astui ovesta ulos yöhön. Mutta kadulla häntä horjutti. Sitten hän puri hammasta. Hän tiesi mitä Musta Metsästäjä oli sanonut.'Richelieun mies ei milloinkaan kavahda taistelua, David!' Niin oli totuus vihdoinkin valjennut hänelle, viikkokausia, kuukausimääriä kestäneen sokeuden jälkeen. Ja tämän hänen mielessään jyskyttävän ja takovan totuuden mukana tuli muuan kysymys- arvoituksellinen, yksitoikkoisen itsepintainen. Jos Bigot halusi Annea, jos hän punoi juonia tytön voittaakseen, niin miksikä hän niin ankarasti hieroi hänen, Davidin, kanssa ystävyyttä?

Anne lähtee Quebeciin ja asettuu luostariin. Quebeciin lähtee myös David Annen kutsumana. Mutta onni, jonka Anne luulee Davidille Quebecissä koittavan, onkin johtamassa Davidin lopulta täydelliseen tuhoon. Näyttää siltä, että Annen ja Davidin rakkaus on lopullisesti kuollut ja Bigot juonineen voittamassa.

Tämä ei kuitenkaan ole pelkkä rakkaustarina. Eletään 1700-luvun jälkipuoliskolla. En oikein osaa sanoa onko tarinan kulussa jokin virhe, sillä alkupuolella mainitaan l754 ja loppupuolella 1775. Tarinan aikajana ei kuitenkaan ole noin pitkä. Englantilaisten ja ranskalaisten välillä soditaan ja intiaaniheimot taistelevat kuka minkäkin puolella. Musta metsästäjä, jonka mukaan teos on saanut nimensä on ranskalainen, joka on Davidin ja hänen äitinsä ystävä. Hän on aikoinaan pelastanut heidät ja tuonut heidät Pensylvaniasta Kanadan Richelieun metsiin, kun intiaanit olivat surmanneet hänen oman perheensä ja osan Rockin väestä. Miehestä oli tullut Musta metsästäjä, joka taisteli intiaaneja vastaan ja pelastaen heidän ryöstämiään naisia. Mies kulki omia teitään. Anne pelkää miestä, mutta David rakastaa, onhan tämä kantanut hänet, hänen lasna ollessaan turvaan.

Kirja sijoittuu siis samoihin aikoihin, kuin Fennimore Cooperin Viimeinen mohikaani. (Jos olen oikein ymmärtänyt. Viimeistä Mohikaani en ole lukenut, mutta elokuvan tässä taannoin kyllä katsoin). Teoksen loppuupuolella alkoi olla sen verran hurjaa menoa ja sotimista, että minun lukuhaluni laimeni ja minun täytyi loikkia tekstin yli loppuun, jotta saisin tietää edes sen, päättyykö kaikki tuhoon ja kuolemaan, vai onko Annella ja Davidilla lainkaan tulevaisuutta.

Muutamia huomioita:

Kirjan kannesta voisin mainita, että se on upea. Tekijä Eeli Jaatinen.  Kanteen ei mielestäni kuitenkaan ole kuvattuna Anne St. Denis vaan Nancy Lotbiniére. Näin siksi, että Anne kuvataan teoksen alussa tummahiuksiseksi, tosin myöhemmin tekstissä hänen hiuksensa kuvataan kastanjanvärisiksi. Nancyn hiukset taas olivat kuin tulta liekehtivää.  Musta metsästäjä on kansikuvassa kuin varjona päähenkilön taustalla. Todellisen varjon luo kuitenkin tuo quebeciläinen valtaherra Bigot, joka on päättänyt voittaa Annen omakseen keinolla, millä hyvänsä.

Kielellisesti tämä on hieman vanhahtavaa,  paikka paikoin jäykähköä suomea, ei kuitenkaan tyystin uuvuttavaa lukea. Muusta tekstityylistä poikkeavana ponnahti sana murkinalle. Se ei jotenkin sopinut lainkaan joukkoon vaan herätti minussa lähinnä kummastusta.

Tämä tarina ei ole suosikkini Curwoodin teoksista ja laitan tämän varmaankin kiertoon. Tämä kiinnosti minua siksi, että tähän teokseen viitataan eräässä toisessa Curwoodin teoksessa, Kirottu Laakso, josta taas pidän paljon ja jota pidän parhaimpana tähän mennessä lukemistani Curwoodin teoksista.

...