Mary Higgins Clark: Missä lapset ovat!

Mary Higgins Clark

Missä lapset ovat?

Alkuteos: There are the Children?

Suomentanut Anna-Liisa Laine

Tammi, 1990

247 s.

Mary Higgins Clarkin tarinat ovat piinaavaa jännitystä, jotka loppuvat kuitenkin helpotuksen huokaukseeen. Näin ainakin ne teokset, jotka olen lukenut. Missä lapset ovat -teoksen olen lukenut aikoinaan, mutta teos on ollut mielessäni uusintalukumielessä. Niinpä nähdessän teoksen kirjaston jännärihyllyllä, palasin lukutunnelmiin. Koska olin lukenut teoksen jo aiemmin muistin jollain tasolla miten tämä tulee päättymään, mutta en kuitenkaan malttanut lopettaa lukemista, vaan luin teoksen alusta loppuun illan ja yön aikaan. En nähnyt painajaisia.

Missä lapset ovat on äidin painajainen. Nancy Eldredge on 32-vuotias aviovaimo, jonka mies Ray on asuntovälittäjä. Heillä on kaksi lasta Michael ja Missy. Perhe elää tavallista lapsiperheen arkea Cape Codissa, paitsi, että Nancyllä ei juuri ole sosiaalisia yhteyksiä, hän on hiljainen ja syrjäänvetäytyvä. Päivänä, jolloin on tarkoitus viettää Nancyn 32-vuotis syntymäpäivää (hän ei ole viettänyt syntymäpäivää kertaakaan aiemmin) Nancy lähettää lapset ulos ja alkaa pestä pyykkiä. Hän ottaa ovelle jätetyn sanomalehden jonka sivuilta hänen tajuntaansa iskeytyy koko hänen menneisyytensä. Nancy on tuomittu seitsemän vuotta aiemmin kahden lapsensa Peterin ja Lisan murhasta kuolemaan. Nancy on kuitenkin päässyt vapaaksi asianajajan teknisen muotoseikan vuoksi, koska jyryn kaksi jäsentä on keskustellut keskenään kesken oikeudenkäynnin ja uutta oikeudenkäyntiä ei voitu tehdä, koska päätodistaja oli kadonnut.

Nancy kutsuu lapset Michaelin ja Missyn sisälle, mutta he ovat kadonneet. 

Lukija tietää koko ajan mitä tapahtuu ja miksi. Syyllisen voi hyvillä hoksottimilla arvata aika kättelyssä, vaikka lukijaa yritetäänkin johtaa harhaan. Nancy on syytön, mutta miten todistaa syyttömyytensä niin seitsemän vuotta aiemmin tapahtuneseen kuin nyt toistuneeseen tilanteeseen. Onneksi naapurustossa on eläkkeellä oleva lakimies, joka on alkanut tutkia tuota seitsemän vuotta aeimmin tapahtunutta oikeudenkäyntiä kirjaprojektiaan varten. 

Missä lapset ovat on alkujaan ilmestynyt 1975 ja ajankuvaan liittyen teoksessa on viittauksia Vietnamin sotaan. Miljöö on hyvin rakennettu, tunnelma tiheä ja hyvin kasassa pysyvä. Tosin pari loogisuusongelmaa aistin. Toinen, joka liittyi siihen, kuinka kuolemaan tuomittu voi olla vapaana ratkesi tarinan edetessä, mutta toinen, joka liittyi Missyn lapasiin jäi jäljelle. Oliko Missyn lapaset samaa paria vai eri paria? 

Olen pitänyt näistä Higgins Clarkin teoksista, koska ne päättyvät hyvin. Tosin en ole lukenut aivan viimeisiä. Minulla on sellainen tuntu, että hänen teoksissaan on on aika samanlainen kaava. Toisaalta on vaikea sanoa, kuinka hänen tarinansa ovat muuttuneet vuosien mittaan. Liian rankkoja raadollisia juttuja arveluttaa lukea ja jos ei teoksessa ole muuta, kuin väkivallalla tai muilla kauheuksilla "herkuttelu", niin ei kiitos. Teoksessa pitää olla myös jotain kohottavaa, näpäytettävää. Mielestäni paras Higgins Clarkin teos lukemistani teoksista on Kylmä kehto, joka tuo esiin lääketieteen pimeän puolen.

Missä lapset ovat on kyllä teemaltaan rankka. Toisaalta pääpahiksen kuvailussa hihittelyineen on jotain ristiriitaista. Hihittely vie hieman vakuuttavuutta tai suuntaa ainakin ajatukset mielenterveysongelmiin ja toisenlaiseen tyyppiin, kuin loppujen lopuksi on kyseessä. Kokonaiskuva kärsii. 

---

Kyyti 2024 -lukuhaaste kohta 12 Esikoisromaani

---

Kirjahulluun päiväkirjassaan teos ei tehnyt suurta vaikutusta tekstin sujuvuudesta huolimatta. Hänkin kuitenkin koukuttui lukemaan teoksen yhtä kyytiä saadakseen tietää, kuinka loppujen lopuksi käy.

Hurjan Hassun Lukijan mielestä hyvälle mielelle ei tämä teos lukijaa saa. Jossain vaiheessa alkaa ällöttää.

Mary Higgins Clark: Yksin vain!

Mary Higgins Clark

Yksin vain

Alkuteos: I'll Walk Alone

Suomentanut Henna Kaarakainen

Tammi, 2011 

355 s.

Aloitus: Isä Aiden O'Brien oli kuuntelemassa ripittäytymistä Pyhän Fransiscus Assisilaisen kirkon kryptsassa Läntisellä 31. Kadulla Manhattanilla.

Lopetus: Voisimmeko me nyt syödä kakkua?

Kuinka kirjailijja päättyy ripittätymisestä kakun syömiseen on jännittävä ja monimutkainen tapahtumaketju, jossa päähenkilö Aleksandra, lyhyesti Zan, Moreland kulkee yksinään piinavaa polkuaan. Zan on sisustussuunnittelija, yksinhuoltaja, jonka 3-vuotias poika Matthew on kidnapattu kaksi vuotta aiemmin Keskuspuistosta, lapsenvahdin nukahtaessa ruohikolle.

Zan joutuu itse syytetyksi poikansa kidnappauksesta, kun lehtiin ilmestyy turistin aikoinaan ottama kuva, joka osoittaa, että se on hän itse, joka ottaa pojan vaunuistaan.

Zan on menettänyt vanhempansa näiden joutuessa kolariin. Tapahtuma on ollut traumaattinen ja Zanilla on muistinmenetyksiä ja paniikkikohtauksia. Hänen ystävänsäkään eivät usko Zania, kun tämä sanoo, että hän ei ole syyllinen, vaan he uskovat, että Zan on henkisesti sairas.

Kirjailjan kyky luoda piinaavia hetkiä ja saada lukija kiemurtelemaan myötätunnosta Zania kohtaan on taidokas. Itse en voinut jäädä näihin piinaaviin hetkiin vaan luin tämän loppuun viime yönä. Tunsin tuskaa Zanin kanssa ja inhosin niin Zanin ystäviä, jotka kyllä tukivat Zania, mutta eivät uskoneet häntä, kuin poliiseja, jotka eivät voineet nähdä totuutta vaan olivat jämähtäneet tutkimuksissaan näkemään vain sen ensimmäisen vaihtoehdon, puhumattakaan sitä asianajajaa, jonka neuvot saattoivat olla hyviä, mutta joka hänkään ei nähnyt totuutta. Nukkumaan pääsin vasta aamu neljän, viiden aikoihin.

Olen lukenut Higgins Clarkin teoksia aiemminkin ja tiesin hänen tyylinsä. Tarina etenee piinaavasti, mutta loppuu huojennukseen. Tämä ei ehkä ole parhainta Higgins Clarkia, mutta jännite säilyi kyllä loppuun asti. Muutamia kerronnallisia yksityiskohtia kyllä hieman kritisoin liian amerikkalaisina. Amerikkalainen yhteiskunta ja erityisesti rikas new yorkilainen luksuselämä korostuu miljöörakentelussa. Higgins Clark kuljettaa henkilögalleriaansa sujuvasti ja elävästi ja draaman kaari nousuineen ja laskuineen on loogista vieden loppuratkaisuun, joka olisi ehkä voinut olla jäntevämpi, mutta ei kuitenkaan täysin lätsähdä. 

Kirjallisuusviite 

Minulla oli tapana laulaa Mathew'lle sitä laulua, "Beutiful Brown Eyes", kauniit ruskeat silmät. Hänen hiuksensa olivat hyvin vaaleat, mutta luulen että niihin alkoi ilmestyä punertavaa sävyä. Tuleekohan hänellekin sellainen kirkkaapunainen tukka, jollainen minulla oli lapsena? Minä inhosin sitä. Sanoin äidille, että näytin ihan Anna-kirjojen päähenkilöltä, riukumaisen laihalta tytöltä, olla oli porkkananpunaiset hiukset. Mutta Matthew'lla sellainen tukka näyttäisi hurmaavalta.