Joel Haahtela: Yö Whistlerin maalauksessa!

 

Manipuloitu kuva kahdesta kuvasta!

Joel Haahtela

Yö Whistlerin maalauksessa

Otava, 2023

175 s,

Kansisuunnittelu: Päivi Puustinen

Aloitus: "Myöhään syksyllä vuonna 1998 matkustin Englannin Yorkshireen tapaamaan pitkäaikaista kirjeystävääni Sergeitä, joka oli perhoskerääjä."

Päähenkilön nimeä ei mainita. Hän on kuitenkin mies. Töissä Kansalliskirjastossa kirjastovirkailijana. Ajattelee pian kuolevansa ja tahtoo tätä ennen tehdä kirjan perhosista vanhalla kuparipakotustekniikalla.

 

Kerronta: Minä-kertojan kautta päähenkilö kuvaa matkaansa Englannin Yorkshireen, tapaamaan Sergeitä,  joka on venäläinen emigrantti, jonka mies on tavannut joskus aikoinaan Naxoksen saarella Kreikassa. Sergeillä on suuri perhoskokoelma, jota mies haluaa tutkia suunnittelemaansa teosta varten.

Haahtelalla on aivan oma tyylinsä kirjoittaa. Tätä, niin kuin hänen aiempaa trilogiaansakin sävyttää mystiikka, filosofinen ja teologinen pohdinta. Haahtela pohtii paitsi olemassaoloa, myös ihmissuhteita. Samoin kuin hänen trilogiassaankin, perhesuhteet vaikuttavat olevan kirjailijan sydäntä lähellä. Äiti, isä ja suhde heihin on vahvasti läsnä tässäkin teoksessa.

Päähenkilö matkaa paitsi Yorkshireen myös omiin muistoihinsa.

Pidän tämän pienoisromaanin filosofisista pohdinnoista. Vastapainona on ihmissuhteet, kuten suhde mieleltään sairastuneeseen äitiin, eronneeseen isään ja tämän uuteen puolisoon Leenaan, sekä Saaraan, jonka mies on tavannut sairaalassa, jossa äiti on hoidettavana. Sitten on myös Ella, johon mies on tutustunut. 

Vaikka myönnän, että filosofiset pohdinnat vaativat jotain vastapainokseen en oikein ihastu kaikkiin näihin kuvauksiin. Elämäntyyli, jota mies edustaa ei ole sitä, mitä itse edustan, ja tämä elämäntyyli on jollain tasolla ristiriitainen niille pohdinnoille, joita teoksessa esiintyy. En voi olla myöskään pohtimatta, kuinka päähenkilöstä muodostuva kuva on hyvin erikoislaatuinen, ja on vaikea samaistua. Helsinkiläinen intellektuelli, jolla ei ole oikein muita kiinnekohtia kuin perhoset. Yksinäisyys onkin myös hyvin vahva teema läpi teoksen.

Paitsi perhosia, teoksen ytimessä on James Abbott McNeill Whistler, syntyjään amerikkalainen, mutta englannissa vaikuttanut taidemaalari, jonka teosta Nocturne in Blue and Silver: The Lagoon, Venice vuodelta 1879-80, Sergei ja päähenkilö tutkivat. Minäkertoja pohtii mitä kaikkea yömaisema kätkeekään ja päätyy tyhjyydestä rakkauteen.

Teoksessa on paljon yksityiskohtia, viittauksia henkilöihin ja aiheisiin, joista herää halu hieman tutkia ja penkoa niiden taustoja. Perhosiin liittyen katsoin kuitenkin Maria Sibylla Merian Dien  Reise nach Surinamin ja kyllä - kauneus täytti katsojan silmän. Googlasin myös Whistlerin maalauksen, ja täytyy sanoa, että toisin kuin teoksessa mainittu tuomari oli mieltä, ei tällaista maalausta synny parissa tunnissa. 

Erityismainnat näille pohdinnoille:

"Kauneus ja järjestys kulkivat käsi kädessä. Oikeastaan kauneus oli suurinta mahdollista järjestystä, koska kauneus oli harmoniaa, johon luonto joka hetki pyrki."

"Sielun pimeässä yössä avautui tila Jumalalle" Viittaus Ristin Johanneksen "La noche oscura del alma" - raueta Kaikkivaltiaan syliin -ajatukselle.

--

Helmet 2023 -lukuhaaste kohta 43. Kirja kertoo tulevaisuudesta niin, että siinä on toivoa

Teoksen päähenkilö uskoo kuolevansa pian, mutta teos päättyy kuitenkin "valon kajastukseen"

Muualla blogeissa:

Kirsin Bookclub:  "Haahtelen teksti tuntuu tavoittavan sitä jotakin pinnan alla, ja siksi hänen kirjansa ovat niin lempeän rauhoittavia."

Tuijata, kulttuuripohdintoja:  "Lyhyt, nopealukuinen, mutta pitkävaikutteinen puheenvuoro mielekkyydestä – hitauteen houkutteleva, rikkinäisyyttä kaihtelemattoman ja  rakkaudellinen"

Jorman lukunurkka: "Tärkeämpää kirjassa on kuitenkin pohdinta taiteen olemuksesta ja oikeastaan myös siitä, miten taidetta tulisi katsoa ja kokea" (länsimainen taide versus idän ikonitaide)

 

 

Apostoliset isät!

Suomalaisen teologisen kirjallisuusseuran julkaisuja 100
Apostoliset isät
Suomentanut Heikki Koskenniemi
Helsinki, 1975

Apostoliset isät -teos sisältää varhaisten kristittyjen kirjoituksia ensimmäiseltä ja toiselta vuosisadalta.

Muutamia huomioita teksteistä:

"Ei kaikkien haavojen parantamiseen sovi sama laastari." 

- Ignatios kirjeessään Polykarpokselle

Teos on toki mielenkiintoinen ja täynnä viittauksia niin Uuden- kuin Vanhan Testamentinkin kirjoituksiin. Toisaalta tekstit ovat hyvinkin erilaisia sävyltään kuin Raamatun tekstit, joten ymmärrän hyvin, miksi näitä ei ole katsottu kaanoniin kuuluviksi. Mikä minua erityisesti häiritsee, on se hieman rasistinen sävy, millä tavalla juutalaisuutta jossain kohdin kuvataan, erityisesti Polykarpoksen marttyyriossa. Polykarpos oli kristitty marttyyri, joka joutui elävältä poltetuksi. Tekstin mukaan 

"kansanjoukko toi oitis paikalle puita ja risuja työmailta ja kylpylöistä ja varsinkin juutalaiset antoivat tässä apuaan tapansa mukaan." 

 Jotenkin en osaa liittää ensimmäistenkään vuosisatojen juutalaisia roomalaiseen menoon, vaikka juutalaisten ja kristittyjen välit olisivat kuinka tulehtuneet olleet.

Erikoinen oli myös Kleemensin kirjeessä maininta tarujen Fenix-lintuun. Viiteselityksissä tuodaankin esiin, että tämä on ensimmmäinen maininta kyseisestä linnusta kristillisessä kontektissa ja, että Fenix-linnusta on myöhemmin muodostunut suosittu ylösnousemussymboli. Minusta se edustaa kuitenkin enemmän jälleensyntymisajatusta kuin uudestisyntymistä, joilla termeillä on merkittävä ero.

---

Seinäjoen kaupunginkirjaston Aikamatkalla -lukuhaaste kohta 14: Vuosina 0–1499 julkaistu tai sille ajalle sijoittuva kirja. Alkuperäistekstit ovat ensimmäiseltä tai toiselta vuosisadalta jälkeen Kristuksen. 

Dietrich Bonhoeffer: Kirjeitä vankilasta!

Dietrich Bonhoeffer
Kirjeitä vankilasta
Alkuteos: Widerstand und Ergebung
Suomentanut Kai Selinheimo ja Erkki Niinivaara
Suomen Lähetysseura, 1963
279 s.

Kierrätyslaatikosta bongattu kirja kiinnosti historiallisuuden ja teologisten pohdintojen vuoksi. Dietrich Bonhoeffer oli saksalainen teologi, joka vangittiin yhtenä osallisena Hitleriä vastaan suunnatusta attentaatista, josta hänet sitten tuomittiin kuolemaan. Olen aiemmin lukenut Bonhoefferin elämänkerran. Itselleni Bonhoeffer näyttäytyy hieman ristiriitaisena  persoonana, kristitty, jonka ajattelusta on vaikea päästä selville.

Kirjeitä vankilasta sisältää Bonhoefferin kirjeitä vanhemmilleen ja ystävälle. Ystävän nimeä ei mainita. Lisäksi muutamia kirjoitelmia ja runoja.

"Pahan suuret naamiaiset ovat temmanneet pyörteisiinsä kaikki siveelliset käsitteemme. Että paha esiintyy valkeuden hahmossa, hyvinä tekoina, historiallisena välttämättömyytenä sosiaalisena vanhurskautena, sen o perinteellisten siveellisten käsitteittemme maailmasta tulevalle suorastaan tyrmistyttävää;"

"Siviilirohkeus voi kasvaa esiin vain vapaan ihmisen vapaasta vastuuntunnosta."

"Aivan ihania olivat ruskoliljat niiden verhiöt avautuvat aamuisin hitaasti, kukkivat  vain yhden päivän seuraavana aamuna avautuu uusia ylihuomiseen mennessä ovat kaikki kukkineet."

"Kun on pakko niin kuin minun olla olemassa vain ajatuksissaan  silloin joutuu sen kiakkein typerimmän ajatuksen valtaan, että nimittäin ryhtyy kirjoittamaan hetkellisetkin ajatuksensa paperille!"

Olla olemassa vain ajatuksissaaan - onko kuvaavampaa ilmaisua totaaliselle yksinäisyydelle?

Bonhoeffer tunnetaan teologisesta armon käsitteestä: halpa ja kallis armo. Siihen littyen tämä armon ulottuvuus kolahti:

"Mennyt elämäni on tulvillaan Jumalan hyvyyttä ja syyllisyyteni yllä on Ristiinnaulitun annteeksiantava rakkaus."

Kirjeitä vankilasta on syvällistä elämän pohdintaa, joka ei kaikilta osin aukene helpolla, mutta joihin ajatuksiin ja pohdintoihin mielellään palaa uudemmankin kerran.

Charlotte Rørth: Tapasin Jeesuksen!

Charlotte Rorth
Tapasin Jeesuksen
Kriittinen toimittaja selittämättömän äärellä
Tanskankielinen alkuteos: Charlotte Rorth: Jeg Modte Jesus. Bekendelser fra en modvilligt troende
Suomentanut Jänis Louhivuori
Minerva, 2018
270 s.
.

Jo Shakespeare aikoinaan kirjoitti jossain näytelmässään, kuinka "jotain mätää Tanskan maassa" . Hieman samoilla linjoilla olen tämän kirjan suhteen. Jotain tässä on, mikä ei ihan natsaa, mikä hämärtää, saa epäilemään, tapasiko toimittaja todella Jeesuksen?

Tarina siitä, kuinka kriiittinen tanskalaistoimittaja, jonka kasvatus oli  ei uskonnollinen ja koulutus ateistissävytteinen, kokee jotain selittämätöntä marraskuisena päivänä etelä-espanjalaisessa Baezan kaupungissa kyläjuhlan aikana. 

"Äkkiä pyöreähkö mustapukuinen nainen matalissa kengissään ja huivi kädessään työntyy väkijoukosta sysien ihmisiä tieltään, kunnes seisoo aivan edessäni. Hän on niin lyhy, vain alle puolitoista metriä,e ttä joutuu katsomaan minua ylöspäin huottaessaan kuuluvasti. - Sinut on valittu, hän sanoo ja tarttuu hengästyneenä käsiini painaen ne lujasti rintaansa vasten. --- ---- -Hyvä, hyvä, bien bien ja taputtelee käsiäni kuullessaan sanan toimittaja periodista. - Siksi sinut on siis valittu, hän sanoo. - Sinun täytyy kertoa muille oman aikasi tärkein tarina, joten kuuntele minua,   escchame, hän jatkaa, ja hänen huivinsa kuumenee käsiemme välissä. - Maailma loppuu, ja vain ne jotka uskovat, pelastuvat. Sinun täytyy kertoa se kaikille."

Charlottesta ei kuitenkaan tule maailmanlopun saarnaajaa, vaan hänen kirjaansa sävyttää ennen kaikkea rakkaus. Aivan erityinen rakkauden kosketus ja tunne valtaa hänet, kun hän myöhemmin palaa Espanjaan ja näkee Jeesuksen úbedan La Sacra del Salvador -kirkon sakastissa. Jeesuksen, joka on yhtäaikaa sakastissa hänen edessään, mutta 2000 vuoden takaisesssa Israelissa. "Mies seisoo soratiellä, mutta näen silti klinkkerilaatat hänen jalkojensa alla." 

Kirkossa koettu näky ei ole  ainoa selittämättömyys Charlotten elämässä. Hän on hieman aiemmin kokenut kummallisen valoilmiön ja tässä samaisessa kirkossa hän on aiemmin jämähtänyt paikalleen pystymättä liikahtamaan ja alkanut hehkua, kuten opas Charlottelle kertoo.

Charlotte alkaa miettiä kokemaansa. Onko hän tullut hulluksi? Hän käy aivokirurgeilla, neurologeilla saadakseen tieteellisen selityksen kokemalleen, mutta ei. Charlotte ei ole sairas. Hänellä ei ole epilepsiaa eikä muutakaan, mikä voitaisiin lääketieteellisesti selittää. 

Charlotte alkaa tutkia henkisyyttä, hengellisiä asioita toimittajan rutiinilla. Hän tutkii niin idän kuin lännen uskontoja, kristinuskoa kuin ei kristillisiä uskontoja. Ja tässä on se ristiriita, jonka itse koen. Kun puhutaan chakroista ja kundaliiniharjoituksista niin puhutaan muusta kuin kristillisestä symboliikasta ja sanastosta, puhutaan enemmänkin Idän uskonnoista, budhalaisuudesta, hinduismista. 

Minulle tämä kirja edustaa osin New Ages -kulttuuria, jossa "kaikki tiet vievät Roomaan". Otetaan jotain sieltä, jotain täältä, Raamatun teksti jää sivuun, vaikka Charlotte sitten ottaa myös tämän kirjan käteensä.

Oikeastaan tämän tarinan syvin olemus löytyy jo tuosta  La Sacra del Salvador kirkosta itsestään. Charlotte Rørth kertoo sen arkkitehtuurista ja rakentamisesta, kuinka sen kuvasymboliikassa ja sisustuksessa yhdistyy kristinuskon ja pakanalliset symbolit, kuten kreikan muinaistarusto. Ja silti tässä tarinassa on jotain aitoa, vilpitöntä. Tässä on etsintää. Yritystä ymmärtää. Tässä on rakkauden kosketus, sillä rakkaus on kristinuskon ytimessä. Mutta mikä minua myös hämmentää on se, että tästä puuttuu kärsimys. Kristuksen arvet. Ja se on myös kristillisyyden ydintä.

Charlotte Rørth Tapasin Jeesuksen on kirja, joka jättää mietteliääksi. Oikeastaan kyse on matkakirjasta ja matkalla olosta.

En tiedä, en osaa sanoa, tapasiko Charlotte todella Jeesuksen. Tuo näky kuitenkin jätti häneen vahvan vaikutuksen.

Kundaliiniharjoitukset, aurat ja healingit jäävät sivuun. "Olen päättänyt jatkaa tavallista elämää ja torjunut siksi osan kokemuksistani- silllä minussa ei vain ole tilaa kaikelle." Charlotte yrittää olla ajattelematta tapaamistaan Jeesuksen kanssa, hän ei halua että tuo kokemus  valtaa koko hänen elämänsä. Kuitenkin Charlotte kokee, että hän "voi saada rauhan vain, jos kannan Jeesusta mukanani kaiken aikaa". "

Charlotte Rørth Tapasin Jeesuksen on teologista pohdintaa, jossa kysymyksiä herää enemmän kuin saa vastauksia. Jotain jää mysteeriksi, selittämättömäksi.

"Täällä Israelissa ymmärrän viimein, ettei minun tarvitse enää jakaa aikaani Espanjan ja Tanskan välillä. Kun seison tässä kummallisen näköisten leveiden ruohonkorsien päällä, minussa lujittuu ymmärrys siitä, etä kannan sitä tapaamista sisälläni aina riippumatta siitä, missä olen. En pysty pyyhkimään sitä pois. Että me tapasimme. Hän ja arkipäiväinen minä."

Kirjan typografiasta voisin mainita, että teksti on helppolukuista, luvut selkeästi jaoteltuja. Jokaisen luvun alussa on kirjalaina Pablo Nerudasta Edith Södegraniin johdattelemassa lukijaa, syventämässä tekstiä. Kansiratkaisu tukee tarinaa, joskin henkilökohtaisesti en ole järin ihastunut kuvaan.
...
Seinäjoen kaupunginkirjaston kirjastohaaste kohta 56 lue kirja, jonka kannessa on rakennus.

Heikki Palmu: Oulusa koulusa!

Heikki Palmu
Oulusa koulussa - 60-lukulaisen muistelmat
Kirjapaja,2016
344 s.

Alku: Lähtiessä kaikki on hyvin, eikä iltakaan tule äkkiä. Ilma pehmeä ja lämmin, ei kuuma eikä terävä.

Loppu: Olisin halunnut sanoa hänelle jotakin, mutta juuri silloin järjestyimme kulkueeksi astuaksemme kirkon puolelle. Olin epävarma järjestyksestä. Joku sanoi, että vihittävät eteen ja muut sitten järjestyksessä, piispa viimeisenä.

Alun ja lopun väliin mahtuu muistojen virta, ei suoraan, eteenpäin virraten, niin kuin joilla on tapana, vaan hypähdellen muistikuvasta toiseen, paikasta ja ajasta muuanne. 1960-luku ja 70-luvun alku oli poliittisesti valveutunutta aikaa. Itsekin muistan, kun koulussa tuli opiskelijavaalit. Mitä niistä oli hyötyä - mene ja tiedä! Itse en niistä paljonkaan kostunut.

Heikki Palmu elää nuoruuttaan keskellä opiskelijaelämää. Hän on erikoinen tyyppi suomalaisessa yhteiskunnassa, kristitty ja kommunisti. No ei, ei kommunisti, mutta kristitty sosialisti. Voiko Marxia ja Jeesusta yhdistää? Kun Palmu valmistuu teologisesta ja alkaa pohtia papiksi vihkimystä, tulee tenkkapoo vastaan. Heikki Palmun kirjoittamat teokset eivät oikein saa vastakaikua luterilaisen piispan taholta ja seuraa keskusteluja keskustelujen perään, toppuuttelua ja taistelua.

Kirjan takakansitekstissä kuvataan, että "Palmun muistelmateos avaa fiktion keinoin  ikkunat 1960-luvun maailmaan". Minusta kirjassa ei ehkä ole niinkään fiktiota kuin ajatuksen virtaa. Fiktiota vastaan puhuu myös kaikki ne todelliset ja elävät ihmiset, jotka edustavat tuon ajan poliittista ja kirkollista valtaa.

Tämä oli todella mielenkiintoinen teos, nuoren miehen  sisäisistä ja ulkoisista prosesseista ideologian, vakaumuksen ja yhteiskunnallisten vaatimusten ristipaineessa.

--

Kirjaherbario: Palmu (palmukasvit Arecaceae)

Helmet lukuhaaste 2016 kohta 45: suomalaisesta miehestä kertova kirja