Sigrid Undset: Yksitoista vuotta!

 Sigrid Undset

Yksitoista vuotta

Alkuteos:

Suomentanut Anna Talaskivi

WSOY, 1935

371 s.

Aloitus: 

Ensimmäinen, minkä Ingvild muisti, oli että hän oli juuri ryöminyt nurmikentältä pienelle paljaalle maatilkulle, joka oli vihreän pensasseinämän edessä

Päähenkilö teoksessa on siis Ingvild, jonka äiti, Anine, on tanskalainen ja isä, Semming, on norjalainen. Perhe asuu Norjassa. Isä on tiedemies. Ingwildillä on kaksi pikkusisarusta, Marit ja Birthe.

Teos kuvaa Ingvildin kasvua yhdentoista vuoden ajan pienestä ensimmäisestä muistosta nuoreksi naiseksi. Kertoja häilyy jossain taustalla kaikkitietävänä. Välillä hän vie tarinaa eteenpäin Ingvildin muistikuvien kautta, välillä aikamuoto vaihtuu preesensiin ja tuntuu kuin menneisyys, nykyisuus ja tulevaisuus sulautuisivat yhteen eikä oikein tiedä, eteneekö tarina nyt missä tahdissa. Muisto, muistikuvat kuitenkin ovat toistuvana tekstissä viedään tarinaa sitten eteenpäin kertoen kuin nykyhetkeä tai hypähtäen äkkiä ajassa eteenpäin.

Ingvild lukee paljon ja äiti ja isä siihen rohkaisevat. Tosin se lukeminen, mitä äiti Ingvildille tarjoaa on jotain muuta kuin hänen ikäisensä yleensä lukevat. Perhe on vasemmistolainen asenteiltaan. Ainakin sellaiset teokset kui: Marryatin romaanit, Inger Johanne -kirjat (herättää kiinnostusta) ja Per Sivlen Sogor, Amalie Skramin Lastenkertomukset, joka ei kuitenkaan äidin mielestä on enempi aikuisille ja Ingvild on samaa mieltä, sillä "kertomus on niin kiusallisen lähellä lapsen omaa todellisuutta, että oli parasta päästä sellaisesta." Palvelijattarilta Ingvild lainaa toisenlaista kirjallisuutta. Bjornson ja Lie mainitaan samoin kuin Ibsen.

Suomennoksesta: 

Louisa May Alcotin Pikku naisia teos on suomennettu Nuoria naisia -nimellä, mitä hieman ihmettelen. Eikö suomentaja ole ollut tietoinen Alcotin teoksesta.Toinen suomennokseen liittyvä on maininta kakuista, jotka "takertuivat kaulaan". Suomennos on lähinnä huvittava. Ruoka takertuu, juuttuu kurkkuun, ei kaulaan.

Yksitoista vuotta on erikoinen kuvaus tytön kasvuvuosista lapsuudesta aikuisuuteen. Siihen mahtuu perheen sisäiset jännitteet ja sosiaalinen asema, kuin sisäinen  kehitys ja ymmärryksen kasvaminen, moraalisäännösten omaksuminen ja itsenäinen ajattelu. Samoin ensirakkaus ja ystävyyssuhteet. Mikä on mielenkiintoinen on vihjaus Sinimiehistä, joihin vihjataan ja jotka vaanivat pieniä tyttöjä ja joista vanhemmat varoittavat. 

Ajallisesti tämä tarina sijoittunee 1800-luvun loppupuolelle tai 1900-luvun alkupuolelle. Norja on itsenäistynyt Tanskasta. Kuninkaallisiakin mainitaan muutama, mutta en nyt muista keihin ja miten. Kirjasammon aikalaisarviossa Nohström Kyllikki kirjoittaa että että tämä olisi Undsetin omaelämänkerrallinen teos ja tuo esiin lapsipsykologisen näkökulman. Olen tämän aikalaisarvion kanssa samaa mieltä, että teos vaatii hieman syventymistä. Itse en oikein ymmärtänyt kaikkia Ingvildin mielenliikkeitä.

---

Porin lukuhaaste kohta 30:Kaksi eri kirjailijan kirjaa, joissa on jokin pieni yhteinen yksityiskohta. Näin tässä yhteisenä tekijänä Linda Bösrtöm Knausgårdin Lokakuun lapsi -teokseen muistot ja niiden merkityksen.

Jospa esittelisin muutamia kirjahankintojani!

Lukeminen on vähän hidasta ollut viime aikoina. Luen parhaillaan useampaakin kirjaa, joista tällä hetkellä ensisijaisin on kyllä kiintoisa, mutta jostain syystä pystyn sitä lukemaan vain muutaman sivun kerrallaan. Kirjoja lukemattomia on kyllä vinopino odottamassa vuoroaan ja ajattelin, että esittelisinkin nyt joitakin viime ajan hankintojani.

Tässä taas kirpputoria kierrellessäni osui kohdalle nämä Neiti Etsivä -kirjat, jotka olivat uudenoloisia. Hintakaan ei ollut nettiantikvariaattien tasoa. Itse olen keräillyt näitä valkoisella pohjalla ja selkämyksellä. Kotiinpäästyä huomasinkin, että olin tullut hankkineeksi tuon balettitossujen arvoituksenkin. No, ei tämä suuri vahinko ollut, ja ylimääräinen kirja lähtee jossain vaiheessa kiertoon. 

Grönlanti ja pohjoisen luonto kiinnostavat ja jo aiemmin syksyn aikana hankin nämä kaksi teosta. Jo pelkästään kansikuvat herättivät kiinnostuksen, mutta onneksi löytyi myös hieman taustatietoa tarinoistakin. Se ongelma näissä nettiantikvariaattiostoissa on, että ei pääse aina vilkaisemaan sisältöä ja sitten voi tulla pettymyksiä. 

 

Inger Brattströmin Erilainen ja Jytte Lyndbirkin Anne ovvat nuortenkirjoja. Battströmin kirja kuuluu Otavan Isojen tyttöjen kirjoihin ja kertoo pojasta, joka ei aivan kuuulu joukkoon. Lyngbirkin Anne on Vihreän kirjaston kirja, jonka teokset ovat myös suunnattu enempi aikuistuvalle nuorelle.

 

 

 

Gaunitzin Nuoret metsänkävijät herätti kiinnotuksen kauniilla kannellaan. En ole teosta vielä vilkaissutkaan, mutta luulen että tavalla tai toisella luonto on tärkeässä roolissa. Aili Konttinen sen sijaan on tuttu monista lasten- ja nuortenkirjoistaan. Iloinen surullinen kesä on ennestään tuntematon teos, jonka nimi on erikoinen ja paljonpuhuva. Tätäkään en ole vielä ehtinyt vilkaisemaan, mutta Konttisen teoksia lukeneena odotan kyllä verratonta lukukokemusta, mitä se sitten pitääkään sisällään.

 

 

Tyttökirjojen vastapainoksi hieman poikakirjojakin.Aarne Mustaslon Jokikylän pojissa on kiva ja vauhdikas  kansikuva, joka lupaa jonkinasteista seikkailua. Kirjailija on aivan outo, mutta teos oli tosi edullinen ja ajattelin, että tämä voisi olla kiintoisa lukukokemus. Tauno Karilaalta olen lukenut yhden teoksen aiemmin. Intiaaniaihe on kiinnostava ja erityisintresseissäni ja tätä kansikuvaa olen jo monesti katsellut ihan taiteelliselta näkökannaltakin. Kun nyt on ilmestynyt uudempaakin suomalaista intiaaneja sivuavaa kirjallisuutta (J.P:Koskisen Haukansilmä) ajattelin, että olisi ihan kiintoisaa saada suomalaista näkökulmaa tähän aiheesseen. Tuo Koskisen uutuusteos kyllä kiinnostaa sekin, ehkä hankin sen jossain vaiheessa tai sitten lainaan kirjastosta sopivassa  vaiheessa. Saa nyt nähdä.

 

Kun etsii kirjallisuutta nettiantikvariaateista on tapoja erilaisia. Saatan katsoa uutuudet eli viimeksi tulleet tai sitten kirjailijan nimellä tai teoksen nimellä, jos etsii jotain tiettyä kirjaa. Mutta sitten on vähän erikoisempia hakutapoja löytää jotain uutta ja erilaista.Tässä taannoin etsin kirjallisuutta puiden nimillä. Kuuset ja männyt ja koivut eivät tuoneet mitään kovin kiinnostavaa, mutta pihlaja antoi kiintoisan osuman. Eila Pennasta en ole aiemmin lukenut eikä minulla ole mitään tietoa hänen tyylistään, mutta hänen Kaadetut pihlajat herätti kiinnostuksen ihanalla kansikuvalla ja esittelytekstillä. Tämä ei ehkä ole niinkään nuortenkirja, vaikka kertookin nuoresta naisesta kasvukipuineen. 

Kuinkahan on, löytyikö näistä teoksista mitään sinua kiinnostavaa? Herättikö valintani sinussa lukuhaluja? Olisi kiva kuulla, mitä ajatuksiasi kirjoista ja valinnoistani nousi?

 

Dee Brown: Haudatkaa sydämeni Wounded Kneehen!

 

Dee Brown

Haudatkaa sydämeni Wounded Kneehen - Lännen valloitus intiaanien näkökulmasta

Alkuteos: Bury my Heart at Wounded Knee - An Indian History of the American West

Suomentanut Esko Hamilo

Otava, 2004 (2. nidottu painos) Lyhentämätön.

495 s.

Olin yllättynyt. kun etsiessäni tietoja kirjailijasta, ilmenikin, että kirjoittaja ei itse olekaan intiaani, niin kuin jostain syystä olin kuvitellut. Tämä tieto ja kirjoittajan tausta kuitenkin tuo hieman ymmärrettävimmiksi ne valinnat, joita kirjoitusprosessin aikana on tehty. Minua nimittäin hieman ihmetyttää, miksi kummassa kirjailija on tuonut esiin kaiken maailman historiallista nippelitietoa, joilla ei ole mitään yhtymäkohtaa intiaanisotiin ja tilanteesseen, kuten esimerkiksi venäläisten opiskelijoiden mellakointi Pietarissa. No, jonkun kiväärin keksiminen saattaa liittyä asiaan, mutta ei se, milloin Tolstoin mikäkin kirja on ilmestynyt. Nämä jokaisen luvun alussa olevat historiantiedot tosin auttavat näkemään, että samaan aikaan, kun Amerikan Yhdysvaltoja vallattiin (tai kierolla tavalla ahneuden takia petkutettiin) sen alkuperäisasukkailta, niin muualla maailmassa elettiin aika tavallistakin elämää.

1883 Marraskuun 3. päivänä Yhdysvaltain korkein oikeus päättää että Amerikan intiaani on syntyperältään vierasmaalainen ja holhokki.  Robert Louis Stevensonin Aarresaari julkaistaan.

Nämä historiaotokset ovat kuitenkin toissijaisia sen rinnalla, että kirjailija on kuitenkin tuonut Lännen valloituksen intiaanien näkökulmasta historian lähteisiin nojautuen. Nämä alkuperäisten amerikkalaisten omat lausumat ja ajatukset ovatkin tämän teoksen parasta antia samoin kuin kuvat ja maalaukset intiaanipäälliköistä. En sano, etteikö sodassa ole kahta puolta ja syytä niin sysissä kuin sepissäkin. Tämä ei ole mitään kaunista luettavaa, mutta se, mitä intiaaneille tehtiin oli kyllä holokaustiin verrattava kansanmurha, jossa valkoiset eivät säälineet edes sylivauvoja. No, oli niitäkin valkoisia, jotka olivat intiaanien puolella, mutta vähemmistönä.

Kiintoisa myönteisessä mielessä on luku, joka kertoo, kuinka "Seisovasta Karhusta tulee ihminen". Seisova Karhu oli ponca-heimon päälliköitä. Huhtikuussa 18. päivänä 1879 Yhdysvaltain historiassa käytiin harvinainen kansalaisoikeusjuttu Seisova Karhu vastaan Crook. Crook, joka aiemmin oli taistellut intiaaneja vastaan oli itseasiassa alkanut tuntea sympatiaa intiaaneja kohtaan ja oli viivyttänyt saamaansa määräystä siirtää poncat ja toimi muutenkin taustalla saadakseen suuren yleisön poncien puolelle. Oikeudenistunnossa oli kyse siitä, voidaanko intiaanit katsoa "lain tarkoittamalla tavalla ihmisiksi"vai ei. Seisova Karhu voitti ja sai viedä oman joukkonsa vapauteen.

Suomennoksesta sen verran, että minua ärsytti suunnattomasti sanan Wigwam kirjoittaminen Vigvamiksi ja sanan yleinen käyttö, oli kyseessä sitten metsäintiaanien asumus tai tasankontiaanien teltat).

 "En tiennyt silloin, mikä kaikki päättyi. Kun katson nyt taaksepäin tältä vanhan ikäni korkealta kukkulalta, voin yhä nähdä teurastetut naiset ja lapset lojumassa kasoissa ja hajallaan koko matkan pitkin kiemurtelevaa rotkoa, yhtä selvästi kuin näin heidät silloin kun silmäni olivat vielä nuoret. Ja näen myös sen, että jotain muutakin kuoli sinne veriseen muttaan ja hautautui lumimyrskyyn. Kansan unelma kuoli siellä. Se oli kaunis unelma... kansaa ympäröivä vanne on nyt murtunut ja palasina. Enää ei ole keskusta, ja pyhä puu on kuollut.   - Musta Hirvi"

--

Kirjallinen USA:n osavaltiovalloitus: Arkansas kirjailijan asuinseudun mukaan 

Kirkko ja kaupunkilehden -lukuhaaste kohta 9: Kirja, joka kuvaa uskonnollista lahkoa tai hengellistä väkivaltaa. 

Haudatkaa sydämeni Wounded Kneehen -teoksen loppupuolella on luku Wovokasta, paiute-heimoon kuuluvasta miehestä, jonka Henkitanssi johti Wounded Kneen verilöylyyn. Kyseessä oli sekoitus intiaanien uskomuksia ja Ilmestyskirjatulkintaa, jonka voi tulkita eräänlaiseksi intiaaniuskonnon lahkoksi. Mielestäni, vaikka tässä on hyvin lyhyt viittaus siihen, että intiaanilapsia erotettiin perheistään ja vietiin katolisiin kouluihin on hengelliseen väkivaltaan viittaavaa, samoin kuin se, että koko intiaanien joukkotuhon jotkut oikeuttivat uskonnolla, sanon uskonnolla, josta todellinen evankeliumin valo oli kaukana.

.. 

Luettu myös: Kirjojenpyorteissa

Corrie Ten Boom, John ja Elizabeth Sherrill: Kätköpaikka!

 

Corrie Ten Boom

John ja Elizabeth Sherrill

Kätköpaikka

Alkuteos: The hiding place

Suomentanut Rauno Luoto

Päivä, 1972

252 s.

"Se oli muistojen päivä. Päivä, jolloin katsottiin menneisyyteen. Miten olisimme siinä istuessamme saattaneet arvata, että osaksemme tulisi tässä muistojen paikassa seikkailu, jollaisesta me, kaksi naimatonta keski-ikäistä naista ja vanha mies, emme osanneet edes uneksia. Seikkailu ja ahdistus, kauhu ja pelko olivat aivan nurkan takana, emmekä me tienneet mitään

Voi isä! Betsie! Jos olisin tiennyt, olisinko jatkanut? Olisinko rojennut tehdä sellaista mitä tein."

Corrie Ten Boom oli Hollaninn ensimmäinen auktorisoitu naiskelloseppä. Hänen isoisänsä ja isänsä olivat olleet kelloseppiä jo ennen häntä. Nuoruudessaan Corrie oli ollut rakastunut, mutta rakkauden kohde, joka tosin rakasti Corrieta, avioitui kuitenkin äitinsä tahdon mukaisesti toisen, paremman aseman omaavan kanssa. Corrie tiesi, että hänelle ei koskaan tulisi toista. Mutta tuli toisia - tuli lähimmäisiä. Ten Boomien 100 vuotta vanhasta kelloseppäliikkeestä ja kodista Bejestä tuli toisen maailmansodan aikana vastarintataistelijoiden kohtaamispaikka, jonka salaiseen huoneeseen piilotettiin juutalaisia pakolaisia. Tätä vastarintataistelijoiden joukkoa johti Corrie - tuo pieni rohkea nainen, joka nousi pettymyksiensä yläpuolelle.

Lopulta Ten Boomien toiminta kuitenkin paljastui natsimiehittäjlle kavaltajan toimesta, ja Corrie ja tämän seurassa olleet perheenjäset ja ystävät otettiin kiinni ja passitettiin kuka minnekin. Isä Ten Boom, joka oli jo yhdeksänkymmenen kuoli kymmenen päivää pidätyksensä jälkeen kulkutautisairaalassa. Osa sisaruksista ja pidätetyistä vapautettiin myöhemmin. Corrie ja tämän sisko Betsie joutuivat ensin Vughtiin ja sitten Rawensbruckin keskitysleirille Saksaan. Ensi alkuun Corrie  on kauhuissaan ja tuntee vain vihaa, mutta Betsie, jonka sydän palaa Kristuksen rakkauta näkee vain kärsivät ihmiset, jotka tarvitsevat evankeliumin valoa.

"Tajusin jälleen kerran, että pimeydessä Jumalan totuus loistaa kirkkaimmin." Corrie alkaa oppia jotain sisareltaan.

Kätköpaikka on rohkean pienen naisen elämäntarina. Naisen, joka ei antanut sydämessään tilaa vihalle. Kätköpaikka on tarina uskosta ja rakkaudesta, joka on pelkoa ja toivottomuutta voimakkaampi. Kätköpaikka on kristillisen kirjallisuuden pieni klassikko. 

---

Kirjojen merkityksestä:

"Kirjat eivät näet vanhene niin kuin sinä ja minä, vanha veikko. Ne puhuvat, kun me olemme lähteneet, sukupolville, joita me emme tule näkemään. Niin, kirjojen täytyy jäädä eloon."

---

Corrie Ten Boomin elämäntarinasta on tehty samanniminen elokuva. Katsoin sen osittain Youtubesta ja täytyy mainita, että elokuvan lopussa mainituissa henkilötiedoissa on poikkeavuus tämän kirjan lopussa mainittuihin henkilötietoihin nähden. Corrien veli Willem, joka myös pidätettiin vapautui ja kirjan mukaan kuoli vuonna 1946, mutta elokuvan mukaan jo 1945. Hieman häiritsevästä ristiriitatiedosta huolimatta tämä on vaikuttava elämäntarina Jumalan voimasta ja anteeksiantamuksen merkityksestä.

...

Kirjan kannet auki -lukuhaaste kohta 19: Lue kirja, jonka kannet kätkee salaisuuden

...

Kirja on luettu  myös Lukujonossa ja  Kaikkea kirjasta -blogeissa.

Gunvor Fossum: Stella ja Klara!

 

 

Gunvor Fossum

Stella ja Klara

Suomentanut Laila Järvinen

WSOY, 1950

154 + 1 s,

Kansikuva: Maija Karma

Alku: Asemalla oli tavallista enemmän väkeä sinä koleanharmaana lokakuun aamuna, jolloin professorinrouva tyttäriensa Noran ja Irenen kanssa oli lähdössä takaisin Osloon heidän oltuaan vuoden ajan pakolaisina kylässä.

Professorinrouvan mukana matkustaa myös Stella, joka on kylätohtorin kasvattitytär ja Klara, joka on köyhän kyläsepän tytär. Heidän on määrä aloittaa opiskelut Oslossa. Stella on ajatellut lastenhoitajan uraa ja Klara haluaa taidetakojaksi. Ajallisesti tarina sijoittuu toisen maailmansodan jälkeiseen Norjaan ja Osloon. Tarinassa liikutaan koulu- ja perhepiirin ohella historiallisessa museossa ja taidemuseossa, puhutaan Kansankäräjistä ja tutustuupa Klara ihan ministeriin, jolta hän pyytää apua hunningolla olevan isänsä auttamiseksi. Historiallisesti mielenkiintoinen yksityiskohta on Norjan natsimiehityksen aika ja maininta Quislingista ja Hitleristä. Klara on historiallisessa museossa ja saa kuulla Quislingin teettäneen jonkin vanhan muinaislöydön mukaisen  miekan, jonka hän olisi tahtonut antaa sitten Hitlerille, kun tämä olisi voittanut sodan, mihin Klara vastaa: "Miten hävytöntä."

Stella puolestaan käy katsomassa oikean äitinsä kuvaa taidemuseossa ja tapaa siellä sukulaisia. Sen myötä myös ajatus lastenhoitajan urasta alkaa kalveta taidehaaveiden tieltä.

Stella ja Klara on ihan näppärä tyttökirja nuorten naisten toiveista ja unelmista.  Myös ajankuva on ihan kiintoisa. Jollakin tasolla Stella ja Klara tuo mieleeni Anni Swanin Saran ja Sarrin, mutta yksi yhteen kirjoja ei voi laittaa, ei ollenkaan. Teemat ovat erilaisia, vaikka samoin kuin Sarassa ja Sarrissa  toinen on rikas ja toinen tulee köyhistä oloista, myös Stellassa ja Klarassa on nähtävissä yhteiskunnallinen porrastus rikkaisiin, hyvin toimeentuleviin ja köyhiin. 

Luen mielelläni enemmänkin Gunvor Fossumin vanhoja nuortenkirjoja, näissä on aivan oma viehätyksensä. Tässä teoksessa viehättävyyttä lisää Maija Karman ihastuttava kansikuvitus.

---

Kirjan kannet auki -lukuhaaste kohta 17: Lue kirja, jonka kannet on suunnitellut nainen

Kirsi-Klaudia Kangas: Afrikka valitsi minut!

 

Kirsi-Klaudia Kangas

Afrikka valitsi minut - Pertti Söderlundin elämä

Aikamedia 2019

Kirsi-Klaudia Kangas opastaa lukijan läpi Pertti Söderlundin elämän safarin, sen maisemat polveilevat kuin joet, nousevat korkeuksiin kuin vuoret, vie laaksoihin ja erämaihin, niin kuvaannollisesti kuin autenttisesti. Elämäntarinaan mahtuu niin tyyntä kuin myrskyä.

"Yli kaksikymmnentä viidakkoveitsin ja nuijin aseistautunutta mustaa miestä lähestyi sokeriruokopeltoa myöten hiipien Chemelilin lähetysaseman valkoisia savitaloja."

Kirsi-Klaudia Kankaan aloitus vie suoraan ytimeen. Lähetystyö ei ole vain Raamattu kädessä palmupuiden varjossa  puhumista vaan siinä kohtaa monia haasteita ja vaarojakin. Kuinka Söderlundin perhe selviytyi tilanteesta ja mitä se vaikutti nuoreen Pertti Söderlundiin, kun hän peloissaan makasi huoneensa sängyn alla. Reilusti yli kymmenen vuotta aiemmin Pertti oli pienenä poikana vilistänyt lähetyslaiva Ebeneserin kannella ja suistunut mereen. Mitä ajatteli Isä Söderlund, joka oli matkalla maihin ja hädissään yritti soutaa takaisin saadakseen pojan turvaan vain tajutakseen, että ei millään ehtisi. 

Pertti Söderlundin elämä on täynnä vauhtia ja vaarallisia tilanteita, mutta myös ihmeitä ja Jumalan huolenpitoa.Afrikka valitsi minut on  kaikkea muuta kuin tasapaksu evankelioiva lähetyssaarnaajakuvaus, sillä se uskovaisen kuva, jonka tästä saa on kaikkea muuta kuin tavanomainen ja perinteinen. Olla uskovainen ei tarkoita persoonattomuutta ja sitä tässä kirjassa on - persoonallisuutta. Toki teos sisältää myös hengellisiä pohdintoja ja sitä lähetystyön perinteistä puolta, mutta mukana on paljon myös paljon sellaista, mitä ei heti ensimmäiseksi yhdistäisi lähetystyöntekijän elämään.

Kirsi-Klaudia Kangas vietti kolme kuukautta (?) Ugandassa kirjoitusprosessin aikana. Onkin kiintoisaa, kuinka hän on pystynyt välittämään esimerkiksi afrikkalaisen luonnon värikkyyttä lintuineen ja kukkineen. Tämän teoksen kirjoittaminen on vaatinut paljon taustatyötä ja paneutumista ja lopussa onkin tämä lähdeaineisto mainittu.

Kuvaliite tuo oivan lisän kerrontaan ja persoonaan.

Karibuni nyumbani! Habari? (Tervetuloa kotiin! Mitä kuuluu?)

Pertti kertoo terveiset matkalta ja tarkistaa, että John on muistanut lämmittää saunan: "Salamu kutoka Safari. Je, sauna iko moto?

--

Maailman valloitus kirjallisesti: Uganda

Maija-Leena Noppari: Teemu-Tahvanan seikkailut!

 

Maija-Leena Noppari

Teemu-Tahvanan seikkailut

Kertomus pienille pojille ja tytöille

Kuvittanut Rauha Nuolivaara-Manninen

Otava, 1939

59 s.

"Teemu-Tahvana oli suuren kartanonomistajan ainoa hemmoteltu poika. Kun hän syntyi maailmaan, oli kartanosssa sellainen riemu, ettei sen suurempaa ioa juuri voi kuvitella. Vaikeinta oli sopivan nimen keksiminen pojalle. Siinä oli miettimistä koko sukulaispiirille. Lopulta tehtiin pojasta Teemu-Tahvana, mikä ei suinkaan ollut erikoisen sievä nimi. Harvainainen se kyllä oli, siitä ei tarvinnut kiistellä. Pojan isoisä oli ollut Teemu ja sukututkimuksen tuloksena oli toinen nimi Tahvana. Se oli ollut erään hyvin kaukaisen esi-isän nimi."

Näin alkaa tarina Teemu-Tahvanasta, 10-vuotiaasta pojasta, joka on ilkeä eläimille, häijy ja pahankurinen. Vanhempiensa mielestä hän oli kiltti ja hyväntapainen ja vain nauroivat tämän tempauksille. 

Sitten kävi niin, että "eräänä alkukesän kirkkaana päivänä" Teemu-Tahvana kohtaa puistokävelyllään Kiattaren, ilmanhengen, joka ilmestyy puunrungosta, johon Teemu-Tahvanan pyssyn luoti on osunut, kun hän on ammuskellut pikkulintuja. Kiatar muuttaa Teemu-Tahvanan miehen peukalon mittaiseksi. Mitäs sitten. Jääkö Teemu-Tahvana peukaloiseksi. Kiatar lupaa, että "jos saavut tähän samaan paikkaan silloin, kun pihlajanmarjat alkavat punertaa ja syksy ripottelee keltaista väriä puiden lehdille, voinet päästä entiseen muotoosi." Sitä ennen Teemu-Tahvanan täytyy kuitenkin oppia rakastamaan eläimiä ja tekemään hyvää luomakunnan pienimmillekin.

Teemu-Tahvanan seikkailut muistuttaa hyvin paljon Selma Lagerlöfin Peukaloisen retkiä. Siinäkin on pääosassa pahankurinen poika, joka kiusaa eläimiä. Lagerlöfin Nils Holgersonin muuttaa peukaloiseksi kotihaltija, jonka Peukaloinen on pyydystänyt haaviinsa ja peukaloisena Nils matkaa Villihanhien matkassa halki Ruotsin maakuntien.

En ole lukekut Peukaloisen retkiä, mutta katsonut TV:stä siitä tehtyä piirrosanimaatiota.

Nopparin teos muistuttaa siis tältä osin Lagerlöfiä. Teoksissa on kuitenkin eroakin. Teemu-Tahvanan seikkailuissa on kaksitoista lyhykäistä lukua, joissa kussakin Teemu-Tahvana joutuu kohtaamaan jonkun eläimen. Ensin hän joutuu Hessa Harmaahelman pesään lintuemon poikasten viihdykkeeksi. Pahaksi onneksi Teemu-Tahvana vain on ampunut pyssyllään lintuemon puolison ja poikasten isän. Teemu-Tahvana tajutessaan tämän karkaa pesästä ja kohtaa sammakko Lolla Loikkaajan, jonka hän pelastaan käärmeen kidasta. Teemu-Tahvana kohtaa myös Rouva Kettu Repolaisen, joka vie tämän poikastensa leikkitoveriksi ja josta metsänvartijan Tellu hänet pelastaa. Muurahaisia,  mehiläisiä ja sudenkorentoja Teemu-Tahvana myös kohtaa. Sudenkorentojen kuvaus saa miettimään niinden biologiaa ja kehitystä. Minulle on uusi tieto, että sudenkorennot ovatkin itse asiassa petoeläimiä. Erikoinen on myös kuvaus Närhi Naurusuun ja oravanpoikien väleistä. Oravat kuvataan saduissa yleensä leikkisinä, mutta tässä tarinassa ne ovat oikeita kiusankappaleita.

Tarinassa on hieno Rauha Nuolivaara-Mannisen värikuvitus, josta pidän paljon. Vaikka Teemu-Tahvanan seikkailut muistuttavatkin jossain määrin Selma Lagerlöfin Peukaloisen retkiä on siinä kuitenkin myös omanlaistaan viehätystä ja luonteikkuuttakin. Pienten tarinoiden taustalla on nähtävissä myös biologiaan liittyvää opetusta sadun keinoin.

Mainittakoon, että teoksessa, jonka hankin nettiantikvariaatista on omistuskirjoitus: Albinille sotajouluna -39 Aira ja Harry-setä. Lieneekö lahjan valintaperusteena olla ollut harvinainen nimi vai luonto-arvot? Joskus omistuskirjoituskin herättää mielenkiintoisia kysymyksiä uudessa lukijassa.

--

Kirjan kannet auki -lukuhaaste kohta 13:  Lue kirja, jonka kannessa on numero 13

Enid Blyton: The Adventurous Four!

 

Enid Blyton

The Adventurous Four

Dean & Son, 1972

184 s.

The Adventurous Four on samanhenkinen kuin Blytonin Viisikot ja Seikkailu-sarjat. Lapset ovat pääosassa ja sankareina.  Seikkailunhaluiseen nelikkoon kuuluu kaksostytöt Mary ja Jill, jotka ovat 10-vuotiaita, heidän isoveljensä Tom. Lapset asuvat kalastajakylässä Skotlannin rannikolla. Heidän isänsä on ilmavoimissa. Neljäntenä joukkoon kuuluu kalastajapoika Andy, joka on 14-vuotias nuorukainen.

Eletään toisen maailmansodan aikoja, mikä avautuu vähin erin, kun lapset joutuvat elämänsä seikkailuun. He saavat luvan lähteä Andyn isän kalastusauksella  muutamaksi päiväksi läheiselle saarelle, jossa Tom haluaa kuvata lintuja. Lähtöaamuna Andya kuitenkin arveluttaa, sillä tarkatessaan taivasta hän uumoillee rajuilman tuloa. Lapset kuitenkin lähtevät ja niinhän siinä sitten käy, että myrsky  nousee päälle, aallot myllertävät ja lapset ajautuvat aluksineen pimeydessä kauas aiotusta saaresta ja haaksirikkoutuvat tuntemattomalle, autiolle saarirykelmälle.

Lapset ovat kyllä neuvokkaita, erityisesti Andy vanhimpana. He ripustavat vanhan repeytyneen purjeen puun latvaan merkiksi ja alkavat katsastaa saarta. He löytävät  vanhan raunioituneen asumuksen ja tallin, johon asettuvat asumaan kantaen tavarat veneestään sinne. Sitten he alkavat tutkia läheistä saarta, jonne he menevät kiviä pitkin laskuveden aikana ja silloin seikkailu saakin aivan uuden suunnan. Toiselta saarelta löytyy kallioinen luola, jossa on valtava määrä purkkiruokaa. Kuka ne on tuonut saarelle ja miksi? Lapset lainaavat itselleen ruokaa, koska eivät tiedä, kuinka kauan joutuvat saarellaan viettämään aikaa, ehkä koko talvenkin. Tutkimukset jatkuvat ja pojat menevät uimalla saariryhmän kolmannelle saarelle, jossa saksalaisilla (kirjassa ei mainita maata, puhutaan vain vihollisista) on sukellusvenesatama.

Kuinka päästä maihin ja kertomaan asiasta? Siinäpä kysymys.Varsinkin, kun Tom jää lopulta vangiksi ja lopulta kaikki muutkin.

Tämä on tuttua turvallista Blyton-seikkailua, sillä lopulta kaikki selviää ja viholliset saavat kokea nahoissaan sen, "mikä heille kuuluukin". Tämä sodan julmuus, joka kuitenkin ilmenee  aika verhotusti on seikka, mitä itse pohdin samoin kuin sitä, kuinka todellisen kuvan tämä antaa toisen maailmansodan ajoista. Ei kovinkaan uskottavaa, sillä on vaikea uskoa, että 10-14-vuotiaat lapset selviytyisivät nokkeluudellaan saksalaisista natseista. Myös yhtä yksityiskohtaa mietin, kuinka uskottava se todellisuudessa olisi. Mielikuvituksessahan kaikki on kuitenkin mahdollista ja lapsen mielikuvitukslle nämä Blytonin seikkailut antavat kyllä virikettä. Eikä nämä näin aikuisenakaan ole yhtään hassumpia lukea - pientä arjesta pakoilua nämä tuovat. Tarinalle hauskaa lisäväriä tuo mustavalkoinen kuvitus.

Näitä 'Seikkailunhaluisia' on enemmänkin ja lukisin kyllä mielelläni ne muutkin tarinat.

--

Kirjoja ulapalta -lukuhaaste

L.M.Montgomery: Further Chronicles of Avonlea!

L.M.Montgomery

Further Chronicles of Avonlea!

Mint Editions, 2020

Alkujaan ilmestynyt 1920

172 s.

 

 

 

 

Montgomeryn toinen novellikokoelma Avonlean ilmapiirissä ja keskuudessa sisältää viisitoista lyhyehköä tarinaa. 

Aunt Cynthia's Persian Cat kertoo siitä, kuinka täti Cynthia jättää persialaiskissansa Fatiman sukulaistytölleen Suelle, joka asuu yhdessä Ismeyn kanssa (siskoko vai ystävä?) kahdestaan  "ilman miestä" seurana vain taloudenhoitaja Huldah Jane. Täti on sanaut kissan pentuna ja on siihen hyvin kiintynyt. Mitä tapahtuu, kun kissa katoaa eikä sitä löydy  mistään? Tarina on  ihan hauska, asiat menevät sekaisin ja niitä yritetään selvittää ja sitten lopulta käy niin, että Fatima vaihtaa omistajaa ja Sue, joka on ollut sitä mieltä, että ilman miehiä tulee vallan mainiosti toimeen menee naimisiin tai ainakin lupautuu avioon sillä ehdolla, että mies pitää huolen kissasta, sillä hän ei aio sitä tehdä.

Tässä tarinassa vilahtaa myös Anne Shirley, joka ei vielä ole naimisissa Gilbertin kanssa ja kihlautumistakin pohditaan, pitääkö se paikkansa.

The materializing of Cecil kertoja on vanhapiikaneitonen Charlotte, joka kirjoittaa runoja pieneen muistikirjaansa.  Eräänä päivänä Charlotte menee ompelupiiriin ja kun hänen naimattomuudestaan luodaan taas katseit ja kysytään, onko hänellä koskaan ollut ihailjaa, hän kertoo valheen, että kyllä. Kerran kauan sitten hänellä oli ihalija nimeltä Cecil  Fenwick. Valhe alkaa elää omaa elämäänsä ja sitten käy niin, että Avonleahin saapuu mies nimeltä Cecil Fenwik, joka saa kuulla jutun, mitä hän ei lainkaan ymmärrä ja Cecil saapuu Charlotten luokse vaatimaan selitystä. 

Her Father's Daughter on tarina nuoresta tytöstä, joka on asunut äitinsä kanssa ilman isää. Tyttö on menossa naimisiin ja yhdessä äitinsä  kanssa hän miettiii kutsuvieraslistaa. Tyttö haluaisi kutsua myös isänsä, jonka tietää olevan elossa. Isä on ollut merimies ja tämän merillelähtö on aiheuttanut välirikon puolisoiden välille. Herkkä, kaunis kertomus sovinnosta, Montgomeryn tyylille uskollisena myös hiven huumoria mukana.

Jane's Baby kertoo sisaruksista, jotka eivät ole olleet toistensa kanssa tekemisissä vuosiin. Sitten toinen sisaruksista ottaa hoitoonsa orpolapsen ja toinen sisar kauhistuu kuullessaan siitä. Selviytyykö toinen vauvanhoidosta ilman sisarensa apua ja minkä nimen vauva lopulta saa. Sisarussuhteista kertova ihan mukava tarina.

The Dream-Child on miehen kertoma tarina. David ja Josien on aviopari, joka on menettänyt pienen poikansa. Tämä menetys on vaikuttanut Josieen ja eräänä päivänä hän kuulee rannalta vauvan itkua. David ajattelee, että nyt vaimo on menettänyt lopullisesti järkensä mutta hän rakastaa vaimoaan ja miettii, miten voisi tätä auttaa. Itku vain jatkuu ja Josie on varma, että se on hänen poikansa joka huutaa häntä ja sitten rannalta lopulta löytyy pikkuinen poikalapsi. Tarina on koskettava ja kiintoisa miesnäkökulmansa takia. 

 

Miehen kertoma on myös tarina Education of Betty, jossa kertoja, joka on aikonaan kosinut, mutta saanut rukkaset Bettyn äidiltä kosii tätä uudelleen, kun Bettyn isä kuolee. Saadessaan uudelleen rukkaset mies ottaa kummilapsensa kasvatuksen kontolleen, sillä Bettyn äiti ei tunnu saavat tyttöön mitään kuria.

Mielenkiintoinen on myös tarina Tannis of the Flats, josta pidän erityisesti sen alkuperäisasukkaiden näkökulmasta. Novelli on rakkaustarina, mutta valottaa myös sitä, kuinka erilailla alkuperäisasukkaat suhtautuvat esimerkiksi flirttailuun. Tarinassa mainitaan, että "you can never get an Indian to see sense of platonics" eli intaani ei voisi koskaan ymmärtää platonista tunnetta. En tiedä, millä perusteella Montgomery on tullut tähän päätelmään, mutta mielenkiintoinen näkökulma se on. Tannis ei ole puhdasverinen intiaani vaan on osin Cree-kansan jälkeläinen, osin ranskalaista ja osin skotlantilaista verenperintöä. Tannis of Flats kertoo paitsi Kanadan alkuperäisasukkaiden ja valkoisten välisestä erosta ja suhteesta toisiinsa, myös vahvasta rakkaudesta. Tosin tarinassa on myös jokin pieni yksityiskohta, joka saa hieman mietteliääksi, ja naisista puhuttaessa squaw-sana on kielteinen, jota ei kuulema pitäisi käyttää, ainakaan yleisesti naisista puhuttaessa. Pitäisi ymmärtää englantia hieman paremmin, jotta voisi ymmärtää tarinan kokonaisluonteen paremmin ja Montgomeryn asenteen Tannisia kohtaan. Nyt tuo squaw-sana jää hieman epäilyttäväksi, mutta miten se on mahdettu ymmärtää sinä aikana, kun tarina on alkujaan kirjoitettu. Kun sanotaa, että joku näytti aidolta squawilta, tarkoitetaanko sillä että hän näytti aidolta Cree-naiselta vai sisältyykö siihen myös arvostuksen aste? Tätä jään pohtimaan. Tarina alkaa kuitenkin valkoisen naimattoman naisen näkökulmasta, ja vastaa kysymykseen siitä, miksi hän on jäänyt naimattomaksi. Minua todellakin kiinnostaisi tietää enemmän Montgomeryn näkemyksistä suhteessa alkuperäisväestöön. Hänen päiväkirjoissaanhan oli maininta, että hän olisi tehnyt kouluesitelmän aiheesta. Se kiinnostaisi minua kovasti.

Further Chronicles of Avonlea kertoo Avonlean värikkäistä persoonallisuuksista. Joissakin tarinoissa viitataan myös Anna-kirjoista tuttuihin hahmoihin, muun muassa Mathew Cuthbert mainitana lyhyesti eräässä tarinassa.  The Little Brown Book of Miss Emily on Anna Shirleyn kertoma, tosin Annan nimeä ei mainita, mutta Diana mainitaan ja Marilla. Viitataan myös hra Irvingiin ja Lavendel-neitiin. Anna saa salaperäisen laatikon kuolleelta naiselta ja yhdessä Dianan kanssa he tutkivat laatikon sisältöä.

Koska tämä kirja on englanninkielinen en ymmärtänyt ihan kaikkea ja tässä on vain pieni otos näistä novelleista lyhyin luonnehdinnoin. Nämä ovat kuitenkin kiehtovia pieniä tarinoita, joiden pariin voisin jossain vaiheessa käydä uudelleenkin. Kaikkein parasta tietysti olisi, jos joku suomentaisi tämän teoksen novellit samoin kuin sen ensimmäisen Chronicles of Avonlean. 

---

Kirkko ja Kaupunki -lehden lukuhaaste kohta 4: Kirja, jossa mennään naimisiin

Francois Mauriac: Karitsa!

 

Francois Mauriac

Karitsa

Alkuteos: L'Agneau

Suomentanut Maija Lehtonen

WSOY, 1955

169 + 1 s.

Teoksensa esipuheessa kirjailija lainaa Simone Weiliä: "Äärettömän hellä Rakkaus, joka on lahjoittanut minulle onnettomuuden". Kirjailija viittaa myös aiempaan teokseensa Täydellisyyden kudos (Le Pharisienne), jossa on samoja henkilöitä tässä teoksessa. Karitsa ei kuitenkaan ole jatkoa aiempaa teokseen, mutta tämän teoksen päähenkilön  Jean de Mirbellen oudot ja kammottavat piirteet selittyvät tuolla aiemmalla teoksella. Harmi siis, että en ole tuot teosta lukenut,  sillä Jean de Mirbelle vaikutta todella kaikkea muuta kuin miellyttävältä päähenkilöltä aina viimeiselle sivulle asti.

Karitsan keskiössä on Xavier-niminen nuori mies, joka on Pariisin-junassa matkalla katoliseen pappisseminaariin. Matkalla hän näkee asemalaiturilla Jeanin ja tämän vaimon Michellen ja heidän keskinäinen kanssakäyminen, tai pitäisikö sanoa kanssakäymättömyys, kiinnittää Xavierin huomion.

"Xavier ponnisti koko tahdonvoimansa vapautuakseen näystä. Hän ei milloinkaan lakkaisi nousemasta yhä uudelleen samaa vuorenrinnettä, hän ryhtyisi yhä uudelleen ja uudelleen ajattelemaan ihmisiä, ihmisiä, jotka eivät merkinneet hänelle mitään, johin häntä ei yhdistänyt mikään lihan side ja joista hän ei tiennyt mitään muuta kuin sen mitä hän aavisteli, 'vainusi', kuten hän sanoi. --- --- ---Rakkaus, joka tulvahti hänen sydämeensä hänen nähdessään vilahdukselta kenen tahansa vieraan ihmisen kasvot, ei kohdistunut hänen isäänsä, äitiinsä eikä veljeensä. --- ---- --- hän eli vain niissä ihmisissä, joita kohti  hän lakkaamatta tunsi itseänsä ikään kuin nostettavan ja joiden puolesta hän tahtoi antaa henkensä."

Xavier kokee olevansa kiinni kohtaamissaan ihmisissä, hän tuntee sisimmässään velvoitteen heitä kohtaan, pelastaa heidät, vaikka ei tuntisikaan heitä. Hänellä on oma sisäinen näkynsä ja kutsu. Tuo kutsu joutuu koetukselle, kun hän kohtaa junassa Jeanin, joka toisin kuin Xavier on paremminkin skeptinen uskon asioita kohtaan. Onko mies ystävä vai vihollinen, kenties jopa itsse Paholainen? Miesten välille syntyy keskustelu ja Jean, joka on jättänyt vaimonsa ja aikonut tehdä itsemurhan (tätä ei kuitenkaan aivan suoranaisesti kuvata eikä kerrota) pyytää Xavieria keskeyttämään matkansa ja urasuunnitelmansa, tulemaan sen sijaan hänen mukanaan hänen kotiinsa, sillä Xavier pystyisi  ehkä järjestämään asiat.

Lopulta Xavier lähtee Jeanin matkaan, saapuu tämän kotiin, jossa tapaa Jeanin vaimon Michelen ja heidän luonaan asuvan pikkupojan Rolandin, jota Jean vihaa, eikä Michelekään saa poikaan minkäänlaista otetta. Pariskunta on ensin aikonut adoptoida pojan, mutta nyt he vain miettivät hänen palauttamistaan orpokotiin. Xavier kohtaa myös joitakin muita henkilöitä, joista yhteen hän rakastuu.

Karitsa on hyvin moniulotteinen ja osin vaikeaselkoinenkin (ainakin minulle) teos. Minun on hyvin vaikea ymmärtää Jeania, hänen julmuuttaan ja itsekästä ajatteluaan. Xavier yrittää selvitä kutsumuksen ja houkutusten ristitulessa toiveenaan "pelastaa edes yksi ihminen".

Kaikesta vaikeaselkoisuudestaan ja ihmisten välisissä jännitteistä huolimatta tämä on hieno pieni teos, jonka viimeinen kappale saa hengähtämään syvään ja oivaltamaan jotakin teoksen mestarillisuudesta.. Karitsa on jonkinasteinen allegorinen tarina, näin voidaan sanoa, sillä Xavier pappiskutsumuksessaan on syvästi samaistunut Kristukseen. Kansikuvakin (Martti Mykkäsen käsialaa) viittaa tähän. Tämä ei kuitenkaan ole niinkään saarna eikä varsinaisesti hengellinen kirja, vaikka hengellinen aspekti kulkee taustalla. Tämä on tarina kärsimyksestä ja vapautuksesta, sielun levosta ja rauhasta.

"Hän ei tuntenut heitä, hän ei koskaan enää ollut tapaava heitä. Ja kuitenkin  hän olisi halunnut kutsua heitä etunimeltä, viivyttää heitä, tunkeutua heidän kaikkien elämään, varjella heitä kaikilta vaaroilta, suojella heitä omalla ruumillaan. Hirvittävä jumalallinen intohimo, niin juuri! Sitä se oli! Jumalan intohimoista rakkautta luotuaan kohtaan."

 

Mainittakoon vielä, että Francois Mauriac on saanut Nobel-palkinnon vuonna 1952. 

...

Kijrjan kannet auki kohta 16: Lue pehmeäkantinen kirja.

Gunnel Linde: Valassaaren valtakunta!

 

Gunnel Linde

Valassaaren valtakunta

Alkuteos: Eva-Sjams land

Suomentanut Marjatta Kuparinen

K.J.Gummerus, 1969

148 s.

Kansi: Kari Salmela

Alkulause: Eva-šam kuljeskeli Antti-sedän puutarhassa ja ajatteli että puutarha oli oikeastaan hänen eikä sedän.

Eeva on viettämässä kesäpäiviä sukulaistalossa, jota asuttaa Antti-setä ja Asta-täti. Asta on Eevan äidin sisko. Lisäksi perheeseen kuuluu lapset Pekka, jota kutsutaan vuoroin Pekaksi ja vuoroin Pelleksi riippuen sanojasta ja sanojan mielialasta sekä Kristiina, jota kutsutaan Krisseksi. Pelle on 10-vuotias aika nitistetyltä tuntuva poika vanhempiensa kurinpidon takia. Krissen ikää ei mainita mutta ilmeisesti hän on reilusti nuoempi isoveljeään. Eeva, jonka ikää ei mainita säälii Pellekä, joka pitää Eevaa parhaana ystävänään. Pelle on eräästä lappalaistarinasta keksinyt Eevale lempinimen Eeva-šam, mikä tarkoittaa rakasta. 

Eeva katselee lähellä olevan järven selällä olevaa valasta muistuttavaa kalliosaarta, jolle hän uneksii rakentavansa oman maan yhdessä Pellen kanssa, mutta kuinka käykään, kun naapuriin tulee myös sukulaislapsia Kalle ja Nina. Kalle ja Eeva tuntevat sielujen sympatiaa, josta Pelle  tulee mustasukkaiseksi. Ja vaikka Valassaaren valtakunta alkaakin rakentua, niin lopulta koitta räjähdys ja koko valtakunta tuntuu hajoavan.

Muistan Valassaaren valtakunnan nimenä ja kirjankantena lapsuudesta, mutta tarinasta en muistanut paljoakaan. Tarina on aika vinkeä ja siinä on pieniä mukavia ja omintakeisia yksityiskohtia, toisin sanoen hyvin luonteikas tarinana, mutta mutta - en tykännyt lopusta. Tai pitäisi oikeastaan sanoa lopuista, sillä tarinassa on kolme erilaista loppulukua, joista lukija saa päättää minkälaisen lopun hän haluaa. No, minähän luin kaikki loppuratkaisut, mutta en tykännyt niistä yhdestäkään, sillä verrattuna itse tarinaan ne olivat liian pliisuja. erillisiä ja kokonaisuutta ajatellen hahmottomia. Jotenkin ne oli liian päälleliimattuja ja osin epärealistisiiakin, eivätkä maistuneet enää yhtä raikkailta kuin itse tarina, joka sinänsä oli hyvin kiehtova. 

Suomennoksesta sen verran, että tarina oli suomalaistettu, esim. mainitaan kaupungit Helsinki ja Tampere, mutta sitten on sellainen paikanimi kuin Aamujärvi, joka on ei ollenkaan kuulosta suomalaiselta. Se, että henkilöiden nimet on mahdollisesti myös laitettu suomalaiseen muotoon ei minua häiritse, mutta ne loppuratkaisut - kääk! Eikö nyt realistisempaa ja jämäkämpää loppua olisi voitu kirjoittaa.

Sanojen kuvaavuudesta:

 Aamu-uniset ullakkoportaat

Auringon käsi tuntui lämpimänä

 Stig Söderstenin upea mustavalkokuvitus täydentää tarinaa.

 

 

Kirjan kannet auki -lukuhaaste kohta 7: Lue kovakantinen kirja

Leon Weliczker Wells: Jobin poika!

 

Leon Weliczker Wells

Jobin poika

Alkuperäisteos:Pour que la terre se souvienne

Suomentanut Reino Hakamies

WSOY, 1965

336 + 1 s.

Kamala, järkyttävä, hirveä, synkkä, ahdistava, pimeä jne ovat laatusanoja, jotka kuvaavat tätä teosta. Tosin ensimmäiset 41 sivua ovat valoisia, kiinnostavia, elämää sykkiviä. Kaikki muuttuu kun natsit marssivat Lvowiin, Stojanowiin ja lopulta kaikkialle Puolassa,  sinne, missä teoksen kirjoittaja perheensä kanssa asuu. Yksikään juutalainen ei enää ole turvassa. Kirjoittaja menettää vuosien kuluessa koko perheensä ja joutuu itsekin Janowskan keskitysleirille  ja 'kuolemanpartioon' avaamaan joukkohautoja ja polttamaan ruumiskasoja.

Kuinka kukaan voi selvitä järjissään tällaisesta, keskeltä kuoleman kauhuja, epätoivoa, epäinhimillisyyttä, pimeyttä, epätoivoa. Kuinka kukaan voi enää elää tällaisten muistojen keskellä, mietin. Kuinka minä voin lukea tällaista teosta? Teosta, jossa ei alun jälkeen ole  mitään kaunista, vain murhetta mustaa. Aika ja tapahtumat herättävät monia kysymyksiä, ennen kaikkea, mitä minä olisi tehnyt vastaavissa oloissa. Noussut natsihallintoa vastaan, kieltäytynyt toimimasta annettujen määräysten mukaan, pelastanut oman nahkani ja paennut maasta, tuntenut syyllisyyttä, että en pysty auttamaan ketään. Niin monia kysymyksiä vaille vastausta.

Jobin poika on naturalistisen realistinen kertomus erään silminäkijän kertomana tapahtumista Euroopassa 1939-1945. Kerronta kulkee hieman vaihdellen minä-muodossa, jossa menneisyys ja sodanjälkeinen aika-aspekti (futuurisuus) sekoittuu hetkeen, jota kuvataan. Genreltään teos on elämänkerrallista sotahistoriaa, todellisuutta kuvaava. Kirjailijaa vie eteenpäin halu kertoa tarinansa, todistaa todeksi nämä kauhun hetket ja pimeä todellisuus, ettei kukaan näihin julmuuksiin osaaottanut voisi vierittää syytä toisten niskoille, kieltää tai sanoa, että "kyllähän puolalaiset tai ukrainalaiset olivat paljon pahempia kuin saksalaiset". Teoksen alkuperäisnimi "Maan muistettavaksi" kertoo motiivista kaiken.

Tässä kirjassa ei juurikaan ole huumoria. Tämä on hyvin ahdistava teos, tunteisiin, syvälle ihon alle menevä. 

 

Olemme isiänne ja äitejänne. Me olemme teidät kasvattaneet, me hoidimme teitä, kun te olitte pieniä. Ja nyt te säälittä viskaatte meidät tähän nuotion! Mutta ei heillä ollut oikeutta puhua niin kuin ei meilläkään - heitäkin vahdittiin. Muussa tapauksessa kai he antaisivat meille anteeksi, sillä he tietävät, että tottelemme heidän pyöveleitää vain ruoskien ja konepistoolien uhan alaisina. Kyllä he varmasti antaisivat meille anteeksi, isämme ja äitimme, jotka palavvat meidän silmiemme edessä, jos voisivat sillä lailla säästää meitä kärsimyksiltä. Mutta me, minkä me sille mahdamme?

Isä, koska sinun oli kerran tultava tänne. 

Miksi en saanut tehdä sinulle seuraa?

Kuolema olisi ottanut meidät molemmat samalla kertaa, ja kaikki olisi tapahtunut loppuun asti.

En olisi tänään yksinäni sinun hautasi reunalla.

Eikä minun olisi pakko polttaa ruumistasi, ennen kuin liityn seuraasi. 

 

Kirkko ja kaupunki -lehden lukuhaaste kohta 39: Kirja, jonka nimeässä on raamattuviittaus.

--

Kirjan on lukenut myös Pauliina, jonka ajatukset teoksen äärellä on lukemisen arvoisia.