Anna-Lea Tiilikainen: Lapin Raija!

 

Anna-Lea Tiilikainen

Lapin Raija

Kuva ja Sana, 1948

38 s.

Kansi ja kuvitus: Martta Wendelin

Lapin sota pakottaa porokyläläisen Raijan perheineen evakkoon Ruotsin puolelle. Isä on sodassa. Juna-asemalla huomataan, että pikkkusiskon nukke on kadonnut ja Raija lähtee etsimään sitä. Hän ei kuitenkaan löydä sitä ja palaa junalle, huomatakseen, että juna onkin jo lähtenyt ja vienyt äidin ja pikkuskosko Inkerin. Raija viettää yön jossain vajassa. Seurakseen hän saa Karri-koiran, joka on jouduttu jättämään, mutta joka on etsiytynyt asemalle. Karri tuo Raijalle myös voileipäpaketin, jonka on jostain löytänyt. Aamulla Raijan ottaa hoteisiinsa Niemisen setä, joka on edellisenä päivänä neuvonut Raijaa. Niemisen setä ottaa Raijan kotiinsa Helsinkiin. Eihän tätä voi yksikseen jättää ja Niemisellä on samanikäinen Seija-tyttö.

Niin alkaa Raijalle uusi vaihe.Hän aloittaa koulunkäynnin, jossa eräs tyttö kiusaa häntä ensin, mutta myöhemmin tytöistä tulee ystäviä. Sitten Raijaa syytetään varkaudesta, mutta sekin selviää. Joulu tuo yllätyksen - Isän, joka tuo terveisiä Niemisten vuokralaiselle. Raija lähtee isänsä kanssa takaisin kotiseudulle. Jännittävin kokemus on kun Raija joutuu pakenemaan karhua. Siinä voisi käydä huonosti, ellei taivaalla lentäisi lentokone, josta nähdään tilanne ja karhu kokee kohtalonsa, mutta lentäjänkään ei käy hyvin, sillä lentokone rysähtää maahan.

Tämä on pieni herttainen kirjanen, jonka luvut eivät ole pitkiä. Asiat selviää nopeasti Taivaan Isään luottaen. Kerronnan jännin kohta onkin tuo karhun takaa-ajo ja pakoonjuoksu.Kaikki päättyy onnellisessti. Sota on ohi ja äiti ja pikkusiskokin saadaan takaisin kotimökkiin,joka on säilynyt polttamatta. Pikkumirrikin, joka on jouduttu jättämään evakkon lähtiessä on selviytynyt,vaikkakin kovin laihtuneena.

Paljon ja monenlaista tapahtumaa tiiviissä paketissa, sanoisin. Kerrontaa värittää hauska mustavalkokuvitus.

LUKEMISTA TARJOLLA - ARVONTA!

Nyt olisi tarjolla lukemista moneen lähtöön. Tilanpuutteen takia on pakko pistää kirjoja kiertoon. Kirjat ovat siistejä ja hyväkuntoisia.  Voit ottaaa arvontaa osaa seuraavasti:

Jätä kommentti ja kerro minkä kirjan/kirjojen arvontaan haluat tulla mukaan. Kukin kokonaisuus   arvotaan erikseen, mutta voit halutessasi olla mukana kaikkien arvonnassa. 

Muista antaa toimiva linkki (blogi tai sähköpostiosoite), josta sinut tavoittaa. Näin siksi,että saan sinuun yhteyden, jos voitto osuu kohdallesi. Nimettömänä ei voi ottaa osaa. 

Vaihtoehtoisesti voit ilmoittaa osallistumisesi suoraan sähköpostiini (osoite sivupalkissa).                    

Kirjat arvotaan joulukuun puolivälin paikkeilla, ajan päättymisestä ilmoitetaan erikseen.

Varaus: Arvonta suoritetaan, jos elän ja Herra suo!

Varaus 2. Postitan kirjat vain suomalaiseen osoitteeseen.

Arvon seuraavat kokonaisuudet:

 

1.

Judith Pella

Vallankumouksen vuosisata -kirjasarja (7 osaa)

2.

Charles Dickens: David Copperfield

Englanninkielinen, lukematon

3.

Charles Dickens: Kaksi kertomusta

Sisältää kertomukset Jouluilta ja Uudenvuoden kellot

Kertaalleen luettu

4.

Elisabeth I

Englanninkielinen nuortenkirja

Kertaalleen luettu

 5.

Laura Ingalls Wilder:  West from Home

Englanninkielinen 

Lauran kirjeitä Almanzolle San Franciscon -matkalla

Kertaallen luettu 

Arvonnassa mukana:

1. Celestine

Heikki Jylhä: Delawaren pojat!

 

Heikki Jylhä

Delawaren pojat

WSOY, 1938

159 s.

Kansikuvitus: Martta Wendelin

 

Aloituslause: Karkusjoki virtasi hiljalleen öisen metsän halki.

Loppulause: Silloin metsien mies nosti jousen olalleen ja lähti tasaisin askelin astelemaan erämaata kohti.

 

Päähenkilöt:  Olli Hartikka, Suomesta tai Ruotsin suomalaismetsistä Vermlannista Delawaren metsiin muuttaneen Antti Hartikan vanhin poika.Olli itse oli 'uuden maan' kasvatti, samoin kuin Lassi  Kokkinen.

Olli istui saunan penkillä ja katseli ikkunasta kuun valaisemaa pihamata. Saunan seinustalla oli koivu, jonka isä raivatessaan oli siihen jättänyt. Puntus-ukko, joka oli talossa puutöitä tekemässä, oli sitä katsoessaan sanonut, että vanhankansan aikaan oli kartanollapuita, joita pidettiin pyhinä ja joissa asui haltija. Hartikan koivu oli nuori, siinä ei varmaankaan vielä ollut haltijan henkeä. Kuu näkyi puun latvan takaa, mutta sen kirkkaan pinnan  rikkoivat hiljaa keinuvat lehdet, joiden leikkiä pojan katse seurasi. Saunan kostea lämpö raukaisi häntä, mutta hän ei tahtonut nukkua. 

Lehdet suurentuivat ja suurentuivat silmissä ja muuttuivat viimein räpytteleviksi linnuiksi, kirjaviksi fasaaneiksi --- --- --- Koskiko joku kevyesti Ollin olkapäähän kuiskaten samalla hiljaa hänen nimensä? Oliko nuoressa koivussa sittenkin haltija, joka ei antanut vartijan nukkua? Poika nousi jalkeille ravistaen unen silmistään ja avasi varovasti saunan oven tarkastellen pihamaata. 

Tuvan seinustalla varjon puolella näytti olevan jokin olento. --- --- ---

Olli ei viivyttele, kun hän huomaa talon nurkkaa nuoleskelevat liekit vaan hyökkää paikalla kyyrysillään olevan intiaanin kimppuun, joka isän ja Puntus-ukonkin tullessa paikalle pakenee yön pimeyteen.

Elämä Schuylkill-joen varrella muuttuu, kun siihen asti suomalaisten siirtolaisten kanssa rauhaisasti eläneet intiaanit alkavat kapinoida ja hankkiutua sotaan. Paitsi suomalaisia seudulla asuu myös hollantilaisia. 

Läheisessä linnoituksessa vierailtuaan Olli tuo isälleen terveiset että väki ja karja pitäisi viedä linnoitukseen turvaan. Ensialkuun isä Hartikka on sitä mieltä, että Ollin ja hänen seuraansa linnoituksessa lyöttäytyneen Lassi Kokkisen pitäisi viedä karja ja hän jäisi talonvahdiksi, mutta sitten hän lähtee kuitenkin itse viemään lehmiä Ollin ja Lassin jäädessä talonvahdeiksi.  

Pian pojat kuitenkin lähtevät metsiin taloon sattumalta poikenneen Nahka-Villen tarinoitua Minquaseista ja Lenapeista. Metsässä Olli ja Lassi kohtaavat karhun, jonka Olli ampuu luodikollaan. Karhunnahan he lahjoittavat kohtaamalleen intiaanille, joka kertoo Minquas-päällikkö Kenabeekistä ja Lenapien päälliköstä Soangetahasta, jota Kenabeeek yrittää suostutella sotaan. Pojat lähtevät kohti Lenapien leiriä hieroakseen rauhaa ja niin on seikkailu lähtenyt käyntiin. Seikkailu, jossa pojat kohtaavat monenlaisia vaaroja, mutta josta neuvokkuus ja erinäiseet muut seikat heidät pelastaa.

Tarinassa kuvastuu suomalainen elämänmeno sellaisena, kuin se joskus muutama vuosisata sitten on ollut. Ajallista elementtiä tarinassa ei kerrota, mutta jotain voi päätellä Värmlanti-viittauksista. Ilman intiaaneja tämä voisi yhtä hyvin tapahtua suomalaisessa maisemassa, niin suomalaisuutta henkivää kerronta on. No, maininta jättipuista ehkä vie luontokuvauksen pois suomalaisesta  kuusi- tai mäntymetsästä, eikä tammipuiden muodostamaa holvikatostakaan ehkä kovin hyvin suomalaisista oloista löydy. Mutta siis, yleissävyltään tämä on hyvin suomalaishenkinen teos intiaaniaiheen  lisäksi. Intiaanikuvaukset on tyypillistä poikakirjojen kuvausta stereotypioineen niin hyvässä kuin pahassa. Ja hitunen romantiikkaakin joukkoon mahtuu, sillä eräs intiaanineitonen katselee vangiksi joutuneita poikia ja erityisesti Lassia, mutta ei siitä sen enempiä.

 Erityismaininta tälle lausahdukselle.

"Kaikki suomalaiset taitavat olla vähän metsäläisiä." 

----

Teos on luettu myös T uulisessa maassa, jossa kirjan "imu" taisi olla seikkailun maku ja tietysti intiaanit", joskin kerronta vähän hymyilyttikin.

---

Kirjallinen USA:n valloitus: Delaware

Margit Ravn: Kiitos että tulit Lisbeth!

 

Margit Ravn

Kiitos että tulit Lisbeth

Alkuteos:Takk for du kom Lisbeth

Suomentanut Sirkka Nuormaa

WSOY, 1943

160s.

Alku: Olen kuullut sanottavan, että kun kotiopettajattaret ja seuraneidit ensimmäisen kerran matkustavat maailmalle, he alkavat heti kirjoittaa päiväkirjaa. Minä en tosin lähde maailmalle kumpaisenkaan ominaisuudessa, mutta matka minullakin on edessäni - ja mikäli ymmärrän, en suinkaan saa köllötellä laiskana siellä, minne menen.Mutta alanpa tämän elämäni suuren mullistuksen alusta.

Kirjan päähenkilö on Ester Elisabeth Bruun, lyhyesti Lisbeth, joka on nuori sivistysperheen huvittelunhaluinen tytär. Sivistysperheellä tarkoitan,että ilmeisesti perhe ei ole tavallinen työläisperhe, vaan yhteiskunnalliselta asemaltaan hieman korkeammalla. Ainakaan perheen äiti ei suvaitse ottaa kaukaisempaa sukulaista vastaan, koska "heillä on vieraita", mikä minusta ei tosin ole kovinkaan sivistynyttä, mutta kertoo perheenäidin omista arvoista.

No, Lisbeth on siis huvittelunhaluinen ja yöliesut johtavat siihen, että hänet lähetetään maalle kaukaiseen Granlin sukulaisperheeseen, jossa on Arve-niminen poika, joka opiskelee lakia, ainakin ensialkuun. Arve ei ole ollut innoissaan kaupunkilaissukulaisen tulosta,vaan on sanonut äidilleen, että tämän pitäisi kieltää tytönhuiskaletta tulemasta. Arvesta ja Lisbethistä tulee kuitenkin ihan hyvät ystävät, mutta ei sen enempää, sillä Arve on rakastanut naapurin, rikkaan talon tyttäreen Siriin, joka omistaa naapuritalon yhdessä veljensä kanssa, joka on naimisissa hieman snobin Helenen kanssa, joka ei arvosta mitään vanhaa.

Lisäksi kuvioon liittyy maanviljelijä Jonas joka käyttää briljantiinia, ja  lääkäri Olav, joka ei käytä briljantiinia ja jonka hiukset törröttävät miten törröttävät.

Paitsi ensimmäistä lukua, joka on siis minä-muodossa kerrottu tarinan kertojaminä vaihtuu kohta kaikkitietävään näkökulmaan. Lisbeth pistää niin Sirin suhteen kälyynsä kuin Olav-tohtorin sairastupa-toiveeet kuntoon ja siinä sivussa hakkailee Jonaksen kanssa ihan vain huvikseen ja ylpeydestä, kun kiinnostus kuitenkin kohdistuu toisaalle.

Ihan mukavaa viihdettä, jossa kevyen pintaliidon takana kuitenkin elämänmyönteistä ja aikaansaavaa tomeruuttakin.

Tarinoinnissa oli yksi outo sana: nachspiel, josta en oikein tiedä, mitä sillä tarkoitetaan, mutta yhdistän sen kuitenkin yöelämään.

T. Davis Bunn: Markovin suvun talvipalatsi!

 T. Davis Bunn

Markovin suvun talvipalatsi

Alkuperäisteos. Winter Palace

Suomentanut Oili Aho

Päivä, 1993

283 s.

-Rauhaa ylhäältä ja pelastusta sieluillemme rukoilkaamme Herralta. 

- Herra armahda

Ilmassa leijui alttarin edessä palavan suitsutuksen tuoksu ja kirkko oli tupaten täynnä.Se oli rakennettu korkeintaan kuudellesadalle, mutta nyt messussa oli pitkälti toistatuhatta henkeä. - Rauhaa koko maailmalle, suojaa Jumalan pyhille seurakunnille ja kaikkien yhdistymistä rukoilkaamme Herralta.

Ivona Aristonov, Ukrainan uniaatti katolisen Pyhän Stanislavin seurakunnan piispa Mihail Denisovin yksityissihteeri, josta tulee englantilaisen Jeffrey Sinclairin tulkki, joskin jostain syystä vastahakoinen sellainen.

Tapahtumat lähtevät liikkeelle Lontoosta, erään Aleksanderin sairasvuoteen ääreltä, ihmisiä tulee ja menee, tarinan kannalta enemmän ja vähemmän oleellisia. Aleksanderilla on serkku Gregor. Jeffrreyllä ystävänä antiikkikauppias Andrew. Kuvioihin tulee Vladimir Markov Monte Carlosta. Jeffrey saa erikoislaatuisen tehtävän Vladimir Markovilta lähteä Venäjälle ostamaan antiikkia ja selvittämään vanhan talvipalatsin ostoa, koska alunperin tehtävään pyydetty henkilö ei  voi ottaa tehtävää vastaan. Jeffrey, joka on osittain puolalainen saa oppaakseen Jussefin joka on Ivonan veli. Jeffrey matkaa Puolan ja Ukrainan kautta Pietariin ja sotkeutuu lopulta kadonneen amerikkalaisen vapaaehtoistyöntekijän katoamiseen kuin kadonneisiin kirkon aarteisiin, joutuen pakenemaan niin Mafiaa kuin Mafiaan liittyneitä KGB:n jäseniä.

Markovin suvun talvipalatsi on hyvin erikoinen teos genreltään. Takakansitekstin mukaan tämä on yhdistelmä faktaa ja fiktiota. Eletään NL:n hajoamisen jälkitunnelmissa. Tarinassa pyöritään vallan ja rahan, politiikan ja uskonnollisten ristiriitojen maastossa.  En oikein tiedä, mikä tässä on totta ja mikä ei. Googlauksella selvisi jotain Uniaattikirkoista, mutta J.F.Kennedyn rauhankaartista ei löytynyt mitään tietoa. Hieman mietitytti, olisiko ollut mahdollista, että amerikkalaisia vapaaehtoisia olisi voinut mennä vapaaehtoiseen rauhantyöhön Venäjälle? Tästä olisin kaivannut hieman lisäinfoa.Tai KGB:n ei korruptoituneet joukot tehdä yhteistyötä amerikkalaisten lähetystötyöntekijöiden kanssa? Toisaalta tarina oli ihan luettava, toisaalta aika utopistinen. Idän ja lännen välinen jännite teoksessa ilmeni samoin kuin protenstanttisen uskon ja ortodoksisen uskon välinen eroavaisuus. Jeffrey yritti ymmärtää ortodoksisia kirkonmenoja ikoneineen. Ivonakin, joka kuvaa Jeffreytä aika ennakkoluuloisesti piispalleen, luonnehtimalla tätä purukumiaivoiseksi länsimaalaiseksi, jolla on lapsen kasvot ja mieli, hieman lieventyy näkemyksissään. Todellakin aika erikoinen yhdistelmä hengellistä pohdintaa ja salajuonia.

Historialliset tosiasiat:

 "Pietari oli kuin murjottava kuiningatar. Kaupunki oli toisaalta säilyttänyt Venäjän perustajan Pietari Suuren sille antaman loiston. Mutta pitkät kommunismin vuosikymmenet olivat tehneetsiitä ankean. Rakennukset kaipasivat kunnon puhdistusta. Likaa tihkui joka huokosesta. Ilma oli pölystä sakea."

En kiinnittänyt tähän aiemmin huomiota, mutta nyt, kun aloin kirjoittaa tätä postausta täytyy mainita, että joko kirjailija ei ole ollut ihan tarkkana tai suomentaessa on tullut virhe, mutta maininta, että Venäjän olisi perustanut Pietari Suuri on kyllä melkoisen iso ja naurettava fiba. Lieneekö tässä sitten tarkoitettu että Pietari, entinen Leningrad, olisi Pietari Suuren perustama, mikä kuulostaisi historiallisesti osuvammalta. 

Parasta kirjassa oli ortodoksisuuden kuvaukset, joista tykkäsin. Ehkä tämä kuitenkin jossain määrin antaa kuvan niistä sekavista oloista, joissa Venäjällä kommunismin kaaduttua mahdollisesti elettiin, vaikka onkin kovin amerikkalaisesta näkökulmasta kirjoitettu. Venäjän oloille ei annettu kovin paljon sympatiaa ortodoksista kirkkoa lukuunottamatta, joka sekin kyllä sain osansa kritiikistäkin. Mutta se totuudenmukaisuus ja fakta on kaivettavissa melkoisen sillisalaatin keskeltä.

---

Kirja on luettu myös Kirjarikas elämäni -blogissa, jossa on huomattu sama, minkä itse koin, että ensi alkuun tuntui, kuin luvut olisivat kovin irrallisia ja yhteys niiden välillä tuntui olevan kadoksissa, tämä erillisyys kuitenkin loppua kohden alkoi kaventua.

--

Tällä mukana Seinäjoen kaupunginkirjaston Aikamatkalla -lukuhaasteessa, kohta: 90-luvulla ilmestynyt tai 90-luvulle sijoittuva teos.

Kaksi samannimistä kirjaa!

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

Margaret Andren                                                                              Erna Heinberg

Epäiltynä                                                                                          Epäiltynä

Alkuteos:                                                                                          Alkuteos

Suomentanut Sorella Soveri                                                             Suomennos:

Otava,1948                                                                                        1935

249 s.                                                                                                171 s.

Kansikuvitus:  E-K                                                                           Kansikuvitus: Martta Wendelin

Margaret Andrenin teoksen päähenkilö on Pehtorin Elli, eli Elli Hjalmarron, joka on 14-15-vuotias n

uori. Ellin paras ystävä on tilanomistaja Wenbergin Birgit Tammisaaren tilalt. Birgit käy koulua kaupungissa. Ellille tarjotaan töitä kaupungista, leipuri Bengtsonilta

 Kaupungissa Birgit käy koulua ja Elli auttaa leipomossa. Eräänä päivänä Birgit on tyttötoveriensa kanssa leipomossa syömässä leivonnaisia, kun Birgitin tyttötoveri Maud esittelee kirjelippua, jonka hän sanoo olevan eräältä pojalta, johon Birgitkin on ihastunut. Maud pistää lapun takin taskuunsa ja seurustelu jatkuu. Birgit lähtee kesken pois ja näkee lapun pilkistelevän Maudin takintaskusta, hän ottaa sen ja lukee, ja huomaa,että viesti onkin vain joistain Maudin äidin lainakirjoista ja pistää lapun takaisin taskuun.

Sitten Maud huomaa kadottaneensa rahapussinsa, jossa on kaksikymppiä. Rahoja  etsitään, mutta niitä ei löydy. Elli alkaa epäillä Birgitiä, sillä hän oli nähnyt tämän pistävän kätensä Maudin takin taskuun. Epäilyn kalvaessa Ellin meltä heidän ystävyytensä alkaa pikku hiljaa etääntyä. K,un Maud kertoo rahojen katoamisesta äidilleen ja siihen liittyy vielä se, että heidän tilaamissaan leivonnaisissa oli ollut hius, sotkeentuu Elli asiaa. Elli on saanut leipomossa nurjaa kohtelua muiden taholta, ja esimerkiksi Bengtsonin rouvan pikkupoika on jatkuvasti valehdellut äidilleen vääriä syytöksiä Elliä kohtaan. Elli ottaakin syyt rahoista itselleen, sillä hän ei halua antaa Birgitiä ilmi. Elli ei kuitenkaa jää odottamaan potkuja vaan karkaa.

Tämän laitoksen kansikuva on kohtauksesta, jossa Elli on matkustanut junalla naapurikaupunkiin ja kun ei löydä taloa, josta aikoi hakea töitä, hän on paluumatkalla asemalle, kun eräs mies alkaa seurata häntä ja Elliä pelottaa, mitä  mies oikein aikoo. Tilanne saa dramaattisen käänteen, kun Elli pyörtyy miehen kääntyessä hänen ylleen, mutta sanottakoon, että Elli on pelännyt turhaan. 

Kadonneet  rahatkin löytyvät, Maud, joka on ollut pikkuisen pöyhkeä, muuttuu vähän ystävällisemmäksi ja Tammisaaari, jonka menetystä Birgit suree ei häviäkään muiden omistukseen. Kirjassa on siis paljon teemoja ja tapahtumia. Tässä vain pääjuoni.

Hellyyttä ja  huumoria:

- Tänä iltana on koleata. Oletko ollut ulkona paitahihasillasi, Pelle?

- En, äiti, onhan minulla housutkin ylläni. Pelle katsahti äitiinsä hymysuin, ja kun äiti kiersi käsivartensa hänen olkapäilleen niin hän hieroi nenäänsä hellästi sitä vastaan.

Tytöt ja pojat

Pelle haastoi Ellin pelaamaan kanssaan erän 'huoneiden vuokraamista' ja voitti. pelle oli tottunut pelaaja ja luokkansa mestari. Sitten hän pelasi Birgitin kanssa ja voitti hänetkin. - Selvä se. Tyttölapsillahan ei ole logiikan hiventäkään, selitti hän voitonriemuisena. Mutta kun Birgit ivallisesti tiedusteli, oliko Pelle selvillä siitä, mitä logiikka merkitsi, ei poika pystynyt sitä tyydyttävästi selittämään, ja sehänli hiukan kiusallista.

Tämä teos on palkittu suuressa ruotsalaisessa tyttökirjakilpailussa 1944.

Erna Heinbergin teoksen päähenkilö on Kaija Hammarsten, joka on  äitinsä kanssa muuttanut maalta kaupunkiin. Kaijan isä on kuollut. Teos saa alkunsa koulunpihalla, jossa pojat huutavat: lupa, lupa päiväks täks muuten pannaan mytinäks. Eräs pojista, Väinö Lehtonen erityiseseti haluaa lomaa, sillä hän on saanut isältään  hienon laivan Helsingin tuliaisina ja haluaa päästä sitä uittamaan, onhan nyt niin hieno päivä. Marssiessaan pihalla ja huudellessaan iskulausetta hän astuu vahingossa valvovan opettajan jalalle mistä seuraa, että opettaja lähettää hänet rehtorin kansliaan anomaan oppilaille lupaa. Väinö on rikkaan perheen poika, jonka paras kaveri on Seppo, joka puolestaan on köyhä, mutta rohkea, mitä Väinö taas ei ole. Sepolla on sisko Anna Maija, joka puolestaan ystävystyy Kaijan kanssa. Lupaa saadaan, josta Väinö ottaa kunnian itselleen, vaikka itseasiassa hän on ollut niin pelästyksissä, ettei ole saanut sanaa suustaan.

Jupakka välitunnilla kuitenkin korpeaa häntä ja kun tytöt Kaija ja Anna-Maija ovat naureskelleet hänelle, niin hän kuulee, että Kaijan sukuknimi on Hammarsten sanoo tälle, että ei kyllä tuntisi tätä,sillä kuka nyt haluaa tuntea varkaan tyttären. Kaijan äiti ja Väinön äiti ovat sisaruksia ja heille on tullut välirikko, kun eräs koru on kadonnut ja siitä epäillään Kaijan isää, joka on köyhä säveltäjä.

Tässäkin kirjassa tapahtuu monenlaista ja henkilöissä on  erinäisiä persoonallisuuksia, kuten Sepon ja Anna-Maijan äiti, joka matkustelee ympäriinsä laulamassa. Sepon ja Väinön ystävyys menee poikki laivanuittamisreissun jälkeen. Seppo ja tytöt alkavat selvitätää koruvarkautta ja puhdistaa Kaijan isän mainetta. On syntymäpäiväkutsut, piiloleikin yllättävä seuraus ja tulipalo, pikku poika jää hevosen jalkoihin ja tapahtuu kulttuuriskandaali ennen kuin vuosien takainen koruvarkaus selviää, sukuriita  selviää ja Väinökin miehistyy.

Näillä kahdella kirjalla on sama nimi (ainakin suomenkielisinä) ja niissä on vähän samoja teemojakin. Heinbergin teoksessa on kuitenkin enemmän yhteiskunnallista otetta ja värikkäämpiä hahmoja. Myös suomennostapa eroaa, sillä Andrenin teosta ei ole sopeutettu suomalaiseen yhteiskuntaan, vaikka nimiä on suomennettu. Siinä on selkeästi nähtävissä että tarina sijoittuu ruotsalaiseen yhteisöön. Heinbergin teosta sen sijaan pidin ensin suomalaisena teoksena, ennen kuin hoksasin tuon suomennos-sanan etulehdeltä. Tarina on myös tuotu  suomalaiseen yhteiskuntaan suomennettaessa. Toisaalta kuitenkaan tämä suomalaistaminen ei ole oikein onnistunut, sillä kirjan tapahtumat ja maisema, jonka näen tapahtumien myötä on vaikea sijoittaa suomalaiseen maisemaan ja kyläyhteisöön. Kuitenkin kaikitenkin nämä olivat ihan kivoja tyttö-/koululaiskertomuksia.

----

Helmet 2020 -lukuhaaste kohdat 47 ja 48:  Kaksi kirjaa, joilla on hyvin samankaltaiset nimet

Renia Spiegel: Renian päiväkirja!

 

Renia Spiegel  - yhdessä sisarensa Elisabeth Bellakin kanssa

Renian päiväkirja

Nuoren tytön elämä holokaustin varjossa

Suomenttanut Ilkka Rekiaro

Tammi, 2020

 

Renian päiväkirja on autenttinen nuoren tytön päiväkirja. Se on aloitettu tammikuun lopulla 1939 ja päättyy 25. heinäkuuta (jonka jälkeen Renian poikaystävä kirjoittaa viimeiset sivut). Tähän ajanjaksoon, sodan varjostamaan mahtuu nuoren lahjakkaan tytön unelmat ja toiveet, jotka päättyvät ennenaikaisesti julmiiin surmanluoteihin.

Renian päiväkirja alkaa kuin mikä tahansa tyttökirja. Tämän tyttökirjaluonteen kirjalle antaa Renian kuvaus Renian luokkayhteisöstä. Renia asuu Prxemyślissä mummonsa luona. Hänellä on sisko, Arianka. Äiti ja isä ovat eronneet. Arianka, joka on Reniaa viitisen vuotta nuorempi on Puolan Shirley Temple jota äitinsä managerisoi. Renian paras ystävä on Norka, jonka kanssa hän koulussa istuu vierekkäin. Renia unelmoi kirjailijan urasta hän kirjoittaa runoja.Vaikuttaa, että Renialla on vahva mielikuvitus, sillä hän kirjoittaa runon jopa roskalaatikosta.

Oi yö! On vihdoinkin pimeää!

Täällä viihdy mä en! Mua häiritään!

Jäi kaupungin lämpö ja aurinko

Tuli tukaluus sijaan. Mikä vahinko!

Muuan sivu näin purki sydäntään

Keskeltä viikkolehteään.

Mut eilenhän vasta ostettiin

Ja tänään jo roskiin heitettiin! --- ---- ---

Roskalaatikkorunon voisi näin jälkikäteen ajatella olevan symbolinen kuvaus Reniasta, jota natsihallinto pitää 'yhteiskunnallisena roskana'. Renia elää sodan varjossa, mutta sodasta Renia ei puhu kovin paljon. Sota ja sen tuomat jännitteet kyllä vilahtavat tekstien lomassa ja tulevat loppua kohden vahvemmiksi.

 "Eilen näin, kun juutalaisia hakattiin. Joku saksalaiseen univormuun pukeutunut ukrainalainen hirviö pieksi kaikkia vastaantulevia. Hän löi ja potki heitä, emmekäme mahtaan mitään, olimme niin heikkoja ja kykenemättömiä...  Meidän oli nieltävä se mukisematta. Ja sillä hetkellä ainoa lohtuni oli koston ajatus, kyllä, kosto on suloinen, mutta se ei saisi olla verinen. Ja minä haluan elää siihen hetkeen saakka, jolloin voin nostaa pääni pystyyn, jolloin olen tasaveroinen, vapaa ihminen vapaassa demokraattisessa maassa! Minä haluan olla silloin onnellinen Zygun kanssa, kaikkien jotka ovat joutuneet kestämään tämän häpeän, tämän teurastuksen ja nöyryytyksen  --- ---- ---"

 

Suurimmaksi osaksi päiväkirjamerkinnät ovat tavallista nuoren tytön elämää, toiveita ja kaipuuta. Tarkoitan siis, että tämä ei ole pelkästään ja ainoastaan holokauskuvaus, vaan hyvin paljon nuoren kasvavan tytön tavallista elämää tunteineen, jotka vaihtelevat itseluottamuksesta epävarmuuteen.  Äiti, joka asuu Varsovassa on kaukana ja Renia kaipaa häntä. Kun sota syttyy ja Prxemyśliä pommitetaan, Renia ja Arianka ja Ukki pakenevat Lwóviin, Mummin jäädessä Prxemyśliin. Renia on harras juutalainen, joka uskoo ja luottaa Jumalaan. Tämä juutalaisen hartauselämä ja pienet kulttuuriset ilmaisut ovatkin kiintoisia yksityiskohtia. Niitä ei ole monia, mutta luovat mukavaa yksityiskohtaisuutta kulttuuriseen näkökulmaan.

Arianka on ilmeisesti välillä äitinsä luona Varsovassa, välillä Renian kanssa isovanhempiensa luona. He palaavat Prxemyśliin ja elämä jatkuu sodasta huolimatta. Renia kaipaa äitiään, jota kutsuu hellittelynimellä Buluś. Hän alkaa päiväkirjamerkintöjensä lopussa kohdistaa rukouksensa sekä Jumalalle että äidilleen luöttaen siihen, että nämä auttaisivat häntä. Renian elämään ilmaantuu myös ensirakkaus - Zygmunt, lyheysti Zygu. Suurimmaksi osaksi tämä päiväkirja onkin tämän nuoren rakkauden ja tunteiden kuvausta. 

Kun sota jatkuu ja Prxemyślistä muodostetaan getto elämän mahdollisuudet kapenevat kapenemistaan. Zygmunt järjestää Renian pikkkusiskon Ariankan turvaan ja yrittää sitten pelastaa Renian ja vanhempansa, jotka ovat piiloutuneet talon ullakolle. Hän ei kuitenkaan ehdi tehdä sitä, vaan natsit löytävät piiloutuneet ja laukaukset kajahtavat. Zygmunt kirjoittaa Renian päiväkirjaan viimeisten hetkien tunnelmat.

Renian päiväkirjaa voi verrata Anne Frankin päiväkirjaan, mutta mielestäni se on turhaa. Mielestäni sitä ei myöskään pitäisi tehdä. Holokaustin varjossa on elänyt varmasti monia nuoria juutalaistyttöjä, jotka ovat pitäneet päiväkirjoja, mutta harvojen päiväkirjat ovat säilyneet kertomassa heidän tarinaansa. Renian päiväkirjan säilyi. Se oli pitkään hänen siskonsa Ariankan hallussa kunnes hän päätti julkaista sen. Tässä teoksessa on Ariankan, joka säilyäkseen hengissä otti katolisen kasteen ja muutti nimensä Elisabethiksi jälkisanat ja omat viitteet tiettyihin päiväkirjan tilanteisiin liittyen.  Myös Renian äiti on aiemmin vaihtanut  nimensä ja ottanut  katolisen kasteen.Tätä juutalaisuuden ja kristinuskon katolista puolta hieman mietin minkä verran se on vaikuttanut ilmaisuihin ja  englanninkieliseen laitokseen, josta suomennos on tehty. Mielenkiintoinen kysymys on myös tämä juutalaisuuden ja kristillisyyden yhteensovittaminen, sillä 'kristityksi kääntyminen' oli yksi selviytymiskeino, mutta oliko se sydämen ja sisimmän tasolla tapahtunut, on eri kysymys. Tämä kysymys ei tietenkään ole tämän teoksen pointti. Se vain mietityttää perheen vaiheita ajatellessa.

Muutama kolahtanut sanonta.

"Miks'on julmia tunteja nin paljon?"

"Kun sydän suree, kipu tuntuu kaikissa raajoissa."

 

--- ---- 

minä rakastin, minä haaveilin, minä kaipasin.

Kaikki oli hiljaista, kirkasta ja tuoretta

lumessa omenapuiden kukista

me vain istuimme siellä

kalpeina onnesta

valkoisina kukista.

Aurinko meitä armahti

ja meidät kastehelmillä hunnutti

Ei, sitä ei tapahtunut!

Mutta olisipa voinut.

------

Tällä mukana  Joken rauhanhaasteessa 

Ulla-Maija Paavilainen: Suurin niistä on rakkaus!

 

 

Ulla-Maija Paavilainen

Suurin niistä on rakkaus - Kirsti Paakkasen tarina

Otava, 2020

346 s.

Pitäisi tehdä johtajuusesitttely teologian opintoihini liittyen ja valitsin tarkasteluni kohteeksi tämän uutuusteoksen. Tosin en vielä tiedä, miten tuon esseen saan aikaiseksi. Minulla on aina ollut vähän vaikeuksia saada aineistoa johdonmukaiseen järjestykseen. No, mietitään, mietitään. Ja tässä miettiessä voisin jakaa jotain pientä yleisestä lukukokemuksestani.

---

Tämä oli mielenkiintoinen elämäkerta vahvasta ja räväkästä naisyrittäjästä, jonka elämään on mahtunut niin iloja kuin suruja, mutta joka ei ole antanut periksi vaikeuksienkaan keskellä. Teos lähtee liikkeelle lapsuudesta ja syntymästä.

"Pakkaspäivän aurinko kitkuttaa vaivalloisesti järvenselän yli." 

On vuosi 1929 keskisuomalaisessa saarijärveläisessä mökissä.Olot ei ole suurudella pilattuja. Heti alussa mieltäni kiinnittää maininta Kirsti Paakkasen Helmi-äidin iästä, jota isä Vihtori tuntuu pitävän korkeana ja lastensynnyttämiselle varsin myöhäisenä. 

 "Mikä ikä se on lapsen saamiselle? Pitäisikö  tätä hävetä? Ei kylällä kenelläkään toisella saman ikäisellä ole enää imeväisiä. Hyvä, kun on edes hampaista leuassa."

Hmm. Pistää todella mietteliääksi, onko noin, vai onko tässä hieman hyperbolistista kerrontaa. Olot ovat varmasti olleet toisenlaiset tuolloin. Naimisiin on menty nuorena ja kasvettu eri tahtia, mutta silti. Eihän kolmikymmentä vielä ole ikä eikä mikään.

Köyhät olot ovat kuitenkin se kasvupohja, jolta Kirsti Paakkanen on ponnistanut. Koulua hän ei paljoa käynyt. Liikunnasta tai 'heilumisesta' tyttö saa opettajalta täyden kympin. 

Ensimmäisen liiketoimensa tyttö pistää pystyyn 5-vuotiaana. Äiti on paistanut tytölle lettuja lohdutukseksi, kun joutuu jättämään tämän vähäksi aikaa yksikseen. Vaan eipä hän niitä itse syö vaan täyttää letut mansikkka- ja vadelmahillolla ja käärii ne yksittäin paperiin, jonka on leikannut pitsimäiseksi. Sitten hän lähtee unikkojen reunustamaa hiekkatietä naapureihin myymään näitä lettukääröjä viidellä pennillä kappale.  Ensimmäinen suuri idea on syttynyt.

Äidin roolin merkitys tulee kirjassa vahvasti esille. Helmi-äiti rohkaisi Kirstiä, loi tähän uskoa itseensä ja elämään.

Ja itseensä Kirsti on uskonut eikä ole periksi antanut. 

Kirsti Paakkasen tarina on kuva oman tiensä kulkijasta, persoonallisesta ja vahvasta naisesta, jonka tie on kulkenut köyhyydestä rikkauksiin. Raha ja vaikutusvalta eivät kuitenkaan ole saaneet häntä unohtamaan juuriaan. Kodin antaman kasvupohjan merkitys korostuu tarinassa. Köyhistäkin oloista voi ponnistaa korkealle, kun on rakkautta, jota osoittaa.

---

Kirsti Paakkasen mainostoimistoajalta tuntenut Riitta K. kuvaa Paakkasta luovaksi ja intuitiiviseksi luonnonvoimaksi, mitä hän tämän kirjan mukaan onkin.

Riitta Ylilehto pitää Paavilaisen kirjoittamaa Paakkas-elämäkertaa inspiroivana, ihmettelee kuitenkin muutamia lyhyitä jaksoja suosittelee olemaan lukematta loppua, joka hänen mielestään latistaa tarinan. En tiedä tarkoittaako hän kahdeksatta lukua vai epilogia vai molempia yhdessä. Kahdeksannessa luvussa on kuitenkin tarinan kannalta hyvin merkityksellinen kohtaus, joka liittyy äidin vahvaan rooliin Kirsti Paakkasen kasvutarinassa, joten kyllä se luku puoltaa paikkaansa.

Kirjakaapin kummitus pitää Paakkasen elämäntarinaa ei vain yhden yritysjohtajan muotokuvana vaan kuvauksena suomalaisen yhteiskunnan muutoksesta ja yritysjohtamisesta laajemminkin.

Frank Walker: Jack!

 

Frank Walker 

Paimenkoira Jack 

Alkuteos. Jack

Suomentanut Pirkko Huhtanen

WSOY, 1976

204 s.

 

Jack oli pelkkiä silmiä, korvia ja kuonoa aistiessaan outoa ympäristöään ja erikoisesti sitä kiinnostivat kotkottavat ja kaakattavat linnut, jotka tulivat talon keititön takaovesta.  Uteliaisuus vain lisääntyi kun sen nenään kantautui herkullisia tuoksuja uunista ja hellalla porisevista kattiloista. Rex asteli huolettomasti sisään viimeisenä, osoitti ylenkatsettaan valtavalla haukotuksella ja asettui  sitten makuulle omaan nurkkaansa. Tom otti Jackin Philipiltä ja asetti sen maahan. - No niin, parasta kun alat tutkia paikkoja ja totut tähän taloon.

Talo on Tom Evingin, vaimonsa Agneksen ja heidän lastensa Philipin ja Marjorien koti, Scargillin torpassa. Tom on alueen riistanvartija. Perhe rakastaa koiria. Rex oli pitkäkarvainen saksanpaimenkoira, vanha ja uskollinen työtoveri, joka läheni jo 'eläkeikää'. Jack oli "belgianpaimenkoirien karaistuneeseen rotuun kuuluvien valioyksilöiden urospentu". Sen täydellinen nimi oli Jacques De Montpelier, lyhyesti vain Jack.

Tom alkaa kasvattaa koiraa ja opettaa tämän tottelemaan käskyjä. Jack on nopea oppimaan, joskin sille sattuu myös haavereita, joiden aiheuttamat vammat vaativat eläinlääkärin toimenpiteitä. Tottelevaisuuskokeissa Jack voittaa palkinnon jos toisenkin ja siitä tulee kuuluisa. Monet haluaisivat ostaa Jackin, mutta ei Tom luopuisi koirasta mistään hinnasta.

Vuosien kuluessa Jack on Tomin rinnalla ottamassa kiinni niin salametsästäjiä kuin lampaita tappanutta villiintynyttä koiraakin. Läheisessä joessa asustavia saukkoja se myös pyydystää, sillä Tomin mielestä saukkoja piti vähentää, koska ne vievät kaikki kalat joesta. (Tätä en oikein sulattanut, sillä minusta saukoillakin on oikeutensa elää ja olla osa luontoa).

Jack on rehellistä, aitoa ja elävää koiranelämää pennusta aikuisuuteen. Kerronta on kaikkitetävän ulkopuolisen kuvailua siitä, millaista on kasvattaa koiraa, kiintymyksestä ja surusta, kun pitkäaikainen eläinystävä kuolee. Kun vanha Rex kuoleee vanhuuttaan hakee Tom heti uuden koiran tilalle ja Jackin toveriksi. Charlie DeMontpellier haetaan samasta kennelistä, mistä Jackin on hankittu. Charliesta tulee lähes yhtä hieno ja hyvä kuin Jackistakin.

Varoitus: Tämä on hieno koiratarina, mutta surullinen. Jack putoaa korkealta kalliolta yrittäessään nujertaa ovelaa Saukkoa, katkaisee selkärankansa ja halvaantuu. Kirjailija kuvaa koskettavasti ja eläytyen koiran tuntemuksia, kun pitäisi päästä kotiin, mutta takajalat ei toimi."Mutta Tom tulee kohta, Jack ajattelee." Tom tulee ja oivaltaessaan tilanteen, tekee sen ainoan ratkaisun, mikä on tehtävissä.

Pakko sanoa, että kyyneleet eivät olleet kaukana viimeistä lukua lukiessa. Mutta mitä tekee Tom, kun perheen naiset Agnes ja Marjorie ottavat kovin raskaasti Jackin menetyksen. Hän soittaa Wilfille ja kysyy,olisiko tällä myydä yhtä belgianpaimenkoiran pentua.

Kummastutti kovasti:

Jackille annettiin suklaanappeja palkinnoksi, mikä oudoksutti minua. Olen jostain kuullut, että  koirille ei kai saisi syöttää suklaata.

Eräs poikkeava tekstityyli:

Jack oli jo ylhäällä kun aurinko ojensi sormensa ja alkoi valaista taivasta. Auringon sormet olivat kielikuva, joka erottui muuten tavanomaisen tekstin lomasta. Tavanomainen ei tarkoita tylsää tai puisevaa. Teksti on kertovaa ja kuvailevaa, jossa omat lukijantunteeni käyvät laidasta laitaan. Erityisesti kuvaus siitä, miten lampaiden tappajakoira saavutetaan ja mitä sitten tapahtuu saa sisikunnan värisemään. Tarkoitan, että sanastossa ei ole mitään ylilyöntejä tai suuria hehkutuksia, ei erikoisia sanoja, joita ei ymmärtäisi. Tämä on kertomus koirankasvusta ja koirankasvatuksesta, mutta myös pieni perhetarina, johon kuuluu olennaisena osana koirat.

...

 

 

Joutsenet Jumalan kasvoilla. Udmurttilaista kansanrunoutta. Suom. Raija Bartens.

Joutsenet Jumalan kasvoilla

Udmurttilaista kansanrunoutta.

Suomentanut Raija Bartens.

Suomalaisen kirjallisuuden seura 1994

 

 

 

Kaunis sininen taivas, jonka halki joutsenet lentävät herätti kiinnostukseni, samoin kuin hieman tavallisuudesta poikkeava kirjallisuudenlaji ja kaukainen maailmankolkka. Kirjanen sisältää parisenkymmentä runoa, jotka on lajiteltu tyypiltään arkaaiseeen kansanrunoon ja tyypiltään nuorempaan kansanrunoon. Lopussa on listausta viitteistä. Jälkisanoissa suomentaja kertoo hieman taustatietoa Udmurtiasta, sen asukkaista ja kulttuurista ja runojen merkityksestä. Lopuksi on vielä listausta kirjallisuutta.

Täytyy sanoa,että nämä runot menivät hieman yli minun ymmärrykseni. Kuitenkin joukossa oli ainakin yksi runo, jonka muutama säe sävähdytti.Runosta Nuorikko pari ensimmäistä säettä malliksi tyylistä ja tunnelmasta.

Tunsitko sirpin viiltävän,

kun lähdit leikkaamaan ruista?

Tunsitko sydämen polttavan,

kun lähdit isäsi kotoa?

***

Kuka hienon hienon huivini

otti kesken pesun?

Vieras hienon, hennon ruumiini

otti kesken kasvun.

Jälkisanoissa kuvaillan näitä runoja näin:

Pohjoisen Euraasian kansat,, Keski-Aasiankin ja Pohjois-Amerikan alkuperäiskansat ovat laulaneet ja laulavat monet vieläkin, 'minä'tai 'me'muotoista ihmisen kohtalosta kertovaa laulua. Se on ottanut muodon elämänkerrallisena henkilölauluna tai ihmiselämän kriisikohtien itkuvirtenä.Se on ollut arkaaisten aikojen naisillekin sallittu runouden muoto, vastakohtana miesten laulamalle, heimon perinnettä tallettaneelle pyhälle,jumalista ja haltioista kertoneelle runolle.Udmurtit, kuten lähisukulaisensa komitkin, ovat tämän vuosituhantisen ihmisten kohtalon laulun säilyttäneet."

Ehkä tämä oli vähän liian kielitieteellistäa kuvailua runoissa ja sanoissa, ollakseen ihan minun omintani. Kuitenkin se,etttä parinkymmenen runon joukossa oli muutamakin runo, jotka koskettivat sisisintä oli tämän runokirjan arvoinen kokemus.

-----

Ompun runohaaste

Helmet 2020 -lukuhaaste kohta 32:Kirja on alunperin jullkaistu kielellä, jota et osaa (en tiedä, onko runot alkujaan olleet kirjana, mutta ainakin ne ovat olleet kieltä, jota en osaa)

J.O. Curwood: Sudenpyytäjät!

 

J.O.Curwood

Sudenpyytäjät

Alkuteos:  The wolf hunters

Suomentanut O.A.Joutsen

WSOY, 1959 (4. painos)

133 +1 s.

WSOY, 1959 (4. painos)

Alkulause: Kanadan saloilla oli pakkastalvi

Loppulause: Mutta varmasti olen täällä taas,kun jäät lähtevät järvistä!

Kuka halusi palata Kanadan saloihin ja erämetsiin? Hän oli Rod Drew, joka asui äitinsä kansa Detroitissa.Koulua käydessään hän oli tutustunut Vabinosiin, jonka äiti oli intiaani, isä Lontoosta Kanadan Montrealiin muuttanut , turkiskaupan hoitajaksi ryhtynyt mies.

Rod ja Vabinos, lyhyemmin Vabi, ystävystyivät sen kolmen kuukauden aikana, jonka  Vabi vietti Detroitissa. Palatessaan takaisin kotiinsa Vabi pyysi Rodia tulemaan   luokseen talveksi.

Vabilla on sisko Minnetaki.

Sudenpyytäjät kertoo Rodin, Vabin ja vanhan intiaanin Mukokin sudenpyyntireissusta talvisessa erämetsässä, jossa vaarana on paitsi luonto, myös vihamielinen intiaaniheimo, jonka johtaja Vunga on mustasukkainen kauppias Newsomelle, joka sai Minnetaki-prinsessan ja janoaa kostoa tälle ja tämän perheelle.

 Sudenpyytäjät on kaikkitietävän ulkopuolisen kerrontaa ja kuvailua kolmikon metsästysretkeltä, jonka aikana he joutuvat pakenemaan niin susilaumaa kuin Vungan joukkojakin. Suden päänahkojakin, joista on luvattu maksaa hyvä hinta myös kertyy samoin kuin Rodin pyytämästä Hopeaketusta on tulossa oiva palkka. Kolmikko löytää myös vanhan erämaamökin jossa on kaksi luurankoa.

Vaistomaisesti kaikki kolme kumartuivat jälleen ensimmäisen luurangon puoleen. Toinen sen  pitkistä käsivarsista nojasiastiaan, joka joskus oli ollut sanko, mutta jonka laudat jo ammoin sitten olivat lahonneet ja luhistuneet kokoon vanteiden väliin.Sormet olivat vieläkin nyrkissä ja pitelivät tiukasti tuohenpalasta. Vasen käsivarsi riippui sivulla; tarkasti tutkiessaan samanpuoleista kylkeä keksi Mukoki suureksi tyytyväisyydekseen lyhyen nirhamaisen kolon yhdessä kylkiluussa.

- Kas tähän kuolema tuli!hän huudahti. Pistää julmettu puukko toisen kylkeen. Huono tapa kuolla! Paljon kärsii - ei aina kuole kohta. Kehno tapa tappaa toinen.

- Huh! Rodia puistatti. Tätä tupaaei ole tuuletettu varmaan sataan vuoteen. Lähdetään ulos!

Mökistä löytyy myös pussillinen kultahippuja. Toisen luurangon nyrkkiin pusertuneen käden tuohenpalassa on  kartta kullan löytöpaikalle. Tämä osa tarinaa onkin pohjustuksena teoksen jatko-osalle Aarteenetsijät.

Niin Sudenpyytäjät kuin Aarteenetsijät on ilmestynyt WSOY:n Punainen sulka -sarjassa ja suunnattu lähinnä nuorille kasvaville pojille. Muistaakseni minulla on joskus ollut tuo Aarteenetsijät-kirja, mutta se on jäänyt lukematta ja olen sen laittanut pois sen paremmin siitä kiinnostumatta. Nyt alkoi hieman tehdä mieli, josko sittenkin voisi senkin lukea. Toisaalta tämä Sudenpyytäjät ei kaikilta osin ollut ihan mun juttu.Tässä oli liikaa tappomeininkiä. En tykännyt myöskään tavasta pyydystää susia ja ottaa niiltä vain päänahka. Myös ihmishengellä ei tunnu  olevan paljonkaan arvoa, ainakaan Vungan joukkoon nähden, jotka ovat tämän kertomuksen antagonisteja,eikä heille ole annettu juurikaan inhimillisiä piirteitä.Vungan joukko onkin kuvattu lähinnä varjoissa ja taustalla liikkuvana  hämäränä joukkona, uhkatekijänä, jolle ei sympatioita kerätä.

Luontokuvauksessa on muutamia hienoja yksityiskohtia ja vanhan intiaanin Mukokin puhetavassa ilmenee paitsi jotain Mukokin luonteesta (liioitteleva) myös taustasta kouluja käymättömänä villinä. Nämä dialogiset lauseet tuovat kerrontana pientä vaihtelua ja mausteisuutta. Toisaalta kun oikein ajattelee, niin kerronnassa on vahvoja stereotypioita ja lännenkirjojen tyyppielementtejä. Mitään suuria kerronnallisia yksityiskohtia tai tajunnan räjäyttäviä ahaa-elämyksiä ei ainakaan minulle syntynyt. Sanastoltaan ja ilmaisutavaltaan aika yksipuolista kerrontaa, jossa sana kirpelöidä tuntui erottuvan edukseen. Toisaalta tämä on komen kaveruksen tiivistä yhdessäolon kuvausta, jossa ystävyys on tärkeä ja kaveria ei jätetä -henki vahva. Eli ei tätä voi aivan tyhjänpäiväseksikään tarinaksi sanoa.

...

Judith Pella: Vallankumouksen vuosisata päätösosat!

 

Judith Pella. Vallankumouksen vuosisata. Punainen aamu.  Alkuteos:White nights, red morning

Suomentanut Eeva Saarimaa. Aikamedia 2010. 477 s.

Judith Pella. Vallankumouksen vuosisata. Verellä sinetöity. Alkuteos: Passage into light. Suomentanut Eeva Saarimaa. Aikamedia, 2010. 337 s.

Judith  Pellan seitsenosainen teossarja Vallankumouksen vuosisata on fiktiivistä historiaa tai historiallista fiktiota, kuinka vain. Tuntuu hieman hämmentävältä lukea fiktiivistä kerrontaa todellisista henkilöistä, vaikka nämä todelliset henkilöt ovatkin sivuosassa ja kerronnan päähenkilöt ovat kuivitteellisia.Samalla kun tämä on eräänlainen historian kertaustunti on tämä myös viihdyttävää ajankulua, jos kohta kaikki kerronnalliset elementit eivät olekaan viihdyttäviä vaan saavat aikaan muunlaisia tunteita. Romanttisen ja historiallisen juonen rinnalla kulkee hengelliset pohdinnat. 

Bureninin ja Fedorsenkojen sukujen tarina tuli siis päätökseensä. Tapahtumia on riittänyt ja juonenkäänteitä, jotka eivät aina ole menneet ainakaan minun odotusteni mukaisesti.Kertojana on ollut kaikkitietävä ulkopuolinen, joka on vienyt tarinaa eteenpäin kuvaillen ja kertoen. Dialogia on ollut siellä täällä, ei erityisen paljon , mutta kohtuullisen mukavasti.

Muutama huomiointi yksityiskohtiin liittyen:

Kirjallisuusviite kirjaan Punainen neilikka minua hieman mietitytti, mutta tarkistus tämän teoksen ilmestymisajankohdasta kyllä kertoi, että viittaus oli mahdollinen, joskin se ponnahti kerronnasta hieman irrallisena ja tyylillisesti poikkeavana.

Sen sijaan yksi historiallinen yksityiskohta Punainen aamu -osiossa oli, niin kuin uumoilinkin, virheellinen.

Juri Fedorsenko, joka oli lääkäri  ja toimi tässä tarinassa tsaari Nikolai II perhelääkäri Botkinin kanssa tutki verenvuototautia, jota tunnetusti Tsaarin nuorin lapsi sairasti. Jurin kertoi Botkinille:

"Ei ollut kovin vaikeaa päästä selvyyteen salaisuudesta, jota piilotellaan Tsarkoje Selossa. Tutkimusteni edetessä havaitsin, että  verenvuototautia on esiintynyt säännönmukaisesti Euroopan kuningashuoneissa. Ensin se havaittiin kuningatar Viktorian nuorimmassa pojassa Leopoldissa. Sitä ennen hemofiliasta ei ollut minkäänlaista havaintoa Britannian kuninkaallisten keskuudessa. Viktorialla oli viisi tytärtä, kaikki taudin potentiaalisia kantajia. Näistä sekä Alice että Beatrice ovat synnyttäneet verenvuototautia sairastavan jälkeläisen. Tämän perusteella me tiedämme, että Alice eli keisarinna Alix, Venäjän kruununperillisen äiti....."

Täh! Minulla oli se luulo tai tietämys, että Alix oli alkujaan saksalainen prinessa (ja saksalainen syntyperä kyllä mainitaan myöhemmin). Tarkistuksen jälkeen sain todeta, että oikeassahan minä olinkin. Alix oli alkujaan saksalainen prinsessa, mutta hänen äitinsä oli Kuningatar Viktorian tytär Alice. Eli tuossa lainaamassani kohdassa tulisi olla "Alice, eli keisarinna Alixin äiti ja Venäjän kruununperillisen isoäiti...".En tiedä, onko tämä virhe tullut suomentajalle vai onko tämä kirjailijan ajatusvirhe. Kuitenkin, kun kyse on historiaan pohjautuva teossarja, olisi hyvä, jos tällaiset detaljit olisivat oikein.

Suomibongauksia:

"Sekään ei tyydyttänyt Leniniä, joka oli kyllästynyt kokouksiin ja puheisiin. Suomessa sijaitsevasta piilopaikastaan käsin hän ryhtyi painostamaan bolsevikkeja, jotta nämä järjestäisivät kansannousun."

 "Suomesta on tullut monta junaa täynnä sotilaista, jotka haluavat tukea bolsevikkeja."

 

...

Helmet 2020 lukuhaaste kohta 7: Kirjassa rikotaan lakia

 Kirjatunteet:Kirja teki minut surulliseksi. BINGO!