Joel Haahtela: Sielunpiirtäjän ilta!

Joel Haahtela

Sielunpiirtäjän ilta

Otava, 2025

237 s.

Kannen suunnittelu: Päivi Puustinen 

Pieniä otoksia ihmismielen liikahduksista, frakmentteja elämästä, jotka yhdessä muodostavat yhtäaikaa sekä kauniin, että hieman rosoisen kuvakudoksen, kuin maalauksen, jonka ei ole tarkoituskaan kuvata kaikkea, mutta luo kuitenkin ehjän kokonaisuuden. Yhdessä aiemmin lukemani, mutta Haahtelan uusimman teoksen - Talvikappelin kanssa - tämä muodostaa hienon teosparin, jotka korreloivat toisiaan aiheeltaan, vaikka kirjailija ei näitä olisikaan tarkoittanut toistensa vastinpariksi.

Sielunpiirtäjä liikkuu Hollannissa, Talvikappeli Italiassa. Molemmissa liikutaan taiteen maailmassa. Toisaalta elettiinköhän Talvikappelissa renesanssia, kun Sielunpiirtäjä on enemmän barokkia? Eli uudemmassa teoksessa palattiin aiempaan aikaan? 

Sielunpiirtäjän kertoja on vanha, maalaustaiteen mestari.  Hän on leski, jo iälliseksi tullut.  Päivät hän maalaa alakerrassa, lähellä maata ja ihmisiä ja illat kirjoittaa päiväkirjaansa yläkerrassa, lähempänä Jumalaa.

Kerronta on siis minäkertojan päiväkirja, jossa mestari käy läpi elämäänsä, muistelee vaimoaan Agnesia ja kuolleita lapsiaan, erityistä poikaansa Paulusta. Apuna  on Grietje, uskollinen taloudenhoitaja. Nuoruuden ystävä, Rijnvliet,  pyytää Mestarilta palvelusta, ota vielä yksi oppipoika. Jacob on nuori, saanut alkuopetusta Vermeeniltä. Jacob on suutari Mostaertin poika. Suutari on pahapäinen ja vaimo, Jacobin äiti Anne saa sen tuntea. 

Rikas kauppias Cuypers pyytää maalarimestaria  maalaamaan muotokuvansa. Maalarimestari antaa tehtävän Jacobille, jonka työtä hän ohjaa ja valvoo. 

Sanon Jacobille, että kaikissa ihmisissä on Jumalan kuva. Älä maalaa Cuypersia, vaan maalaa Jumalan kuva hänessä. Maalaa kasvot ja se mikä on kasvojen takana. Maalaa kasvoille mies mutta silmiin lapsi, se mitä Cuypers ei muista enää itsessään olevan. Jacob kuuntelee ja luulen, että hän ymmärtää sanani, vaikka on tietysti toinen asia, näkyykö ymmärtäminen kankaalla. Yritän vielä selventää ajatuksiani sanomalla, että usein luonnon on elävämpi kuin lopullinen teos. Monet maalarit pyrkivät arvokkuuteen ja työstävät samalla elämän pois ...

Joel Haahtela ei työnnä elämää pois. Kerronnassa rivien välistä nousevat versot , pienet suuret ajatukset, joista jotkut nousevat kirkkaampina, toisten jäädessä varjoihin - niinkuin elämässäkin toiset tapahtumat nousevat ja toiset haipuvat. Haahtelan tapa kirjoittaa ei ole juoniromaanimaisuus. Se ei tarkoita, etteikö hänen teoksissaan olisi punaista lankaa, joka nivoo pienet sirpaleet, frakmentit yhteen ehjäksi kokonaisuudeksi. 

Kaikista Haahtelan kirjoista tämä oli teos, jossa en "loukannut lukijanmieltä". Tarkoittaako se ehkä sitä, että tämä oli kesy verrattuna joihinkin muihin! Ehkä, ehkä ei. Tämä oli poikkeava muihin lukemiini haahteloihin ja kuitenkin tässä oli ihan niitä samoja ihmismielen liikkeitä, kuin kaikissa muissakin. Hieno teos kaiken kaikkiaan. 

Muualla mietittyä:

Kirsin Book Club: Sielunpiirtäjän illassa on  elämän paletin kirkkaita ja tummia värejä 

Mane Haahtelalle tutusti niukan täydellistä kerrontaa, välillä jopa aforistista 

Kirjakaapin kummitus:  Levollisesti ja ihmistä ymmärtäen kerrottu kaunis tarina i taiteesta, taiteen tekemisestä ja elämänkulusta

Hemulin kirjahylly:  "Kokoaan suurempi, vangitsevan kaunis tarina"

Lois Lowry: Näkemiin Ellen!

Lois Lowry

Näkemiin Ellen

Alkuteos: Number the stars

Suomentanut Salme Moksunen (toim. Päivi Lankinen)

Gummerus Junior, 1991

Kansi: Angela Oker-Blom (typografia Liisa Holm) 

- Ellen hei, juostaan kilpaa tuonne kadunkulmaan!

Annemarie on 9-vuotias tanskalaistyttö Kööpenhaminasta.  Annemarien paras ystävä on samassa talossa asuva Ellen Rosen. Ellen on juutalainen ja Tanska on natsien valloittama.  Ja kohta, kun Annemarie saa Ellenin suostuteltua juoksuun törmäävät he kahteen kadunvarressa seisovaan saksalaismiehittäjään ja kuulevat sanan Halte! Miksi te juoksette? Annemarien ja Ellenin seuraan ilmestyy myös Annemarien suorasuinen uhmakas pikkusisko Kirsti, joka ei tykkää, kun toinen saksalaisista silittää hänen takkuuntuneita hiuksiaan.

Isoja tyttöjä pelottaa, mutta Kirstiä ei, ja se, että Kirsti muistuttaa sotilaan oma pikkutytärtä pelastaa heidät kiperästä tilanteesta.

- Menkää kotiin, tytöt. Menkää lukemaan läksyjänne. Mutta älkää juosko. Älkää juosko niin kuin huligaanit. Sanoo sotilas ja tytöt kiirehtivät pois sotilaiden kääntyessä toisaalle.

Lois Lowryn Näkemiin Ellen muistuttaa jonkin verran Eva-Lis Wuorion kirjaa Salainen taistelu. Ajankuva ja osittain miljöökin muistuttavat toisiaan. Eivät teokset kuitenkaan yksi yhteen ole. Lois Lowryn teos on tarina rohkeudesta ja urheudesta. Paitsi tanskalaisten kokonaisvaltaisesta vastarinnasta, jota he osoittavat, vaikka maa onkin joutunut sotilaallisesti antautumaan, myös siitä, kuinka pienikin, vaikka pelkäisi, voi osoittaa rohkeutta, kuten Annemarie joutuu osoittamaan saadakseen tärkeän paketin toimitettua isoisälleen, joka on kuljettamassa kalastusveneellään juutalaisperheitä pois maasta, turvaan vihollisiltaan.

Näkemiin Ellen on historiallista fiktiota, joka pohjautuu yksittäisiin tositapahtumiin. Henkilöt ovat fiktiivisiä, mutta esimerkiksi Peter Nielsenissä yhdistyy kaikki ne nuoret vastarintataistelijat, jotka henkensä uhalla eivät hyväksyneet sitä, mitä parhaillaan tapahtui tai oli tapahtumassa. Minulle oli myös uutta historiallista tietoa se, että Tanska upotti oman laivastonsa, estääkseen saksalaisia ottamasta sitä omaan käyttöönsä tai että itse asiassa yhden saksalaisen diplomaatin (G.F.Duckwitz) tietovuoto oli tärkeässä asemassa siinä, että suurin osa Tanskan juutalaisista pelastui joukkotuholta.

Kaiken kaikkiaaan kiintoisa teos, johon kannatti tutustua ja kannattaa tutustua.

Kyyti Finna 2026 kohta 10. Lokakuu: Palkittu kirja . Tämä teos on palkittu Newberry-mitalilla. 

 

Ernest Thompson Seton: Eläinten sankareita

Kuvakaappaus Kirjasampo

Ernest Thompson Seton

Eläinten sankareita

Alkuteos: Animal heroes 

Suomentanut Into Konrad Inha

WSOY 1919

148 s.

Luettu Projekti Gutenbergista 

Eläinten sankareita sisältää kahdeksan eläintarinaa, jotka ovat ymmärtääkseni sekoitus eläinten biologiaa ja kaunokirjallista mielikuvitusta. Seuraavassa lyhyet luonnehdinnat näistä eläintarinoista.

1 Takapihan kissa

Kertoo kujakatin tarinan neljä eri elämänvaihetta kurjasta, ravintoa etsivästä satamien ja takakujien katista hienoksi  Analostanin prinsessaksi. Vaikka kissalla on lopulta hyvät ja lokoisat oltavat kaipaa se syntymäkujille ja kun henkilö, joka on pidättänyt sitä tuossa hyvässä ja lokoisassa paikassa poistuu sen elämästä, kissa alkaa etsiä takaisin sinne, mistä on lähtenyt. Tarinoista kaikkein pisin.

2 Arnaux kirjekyyhkyn tarina 

Nimensä mukaisesti kuvaa kyyhkyjen kasvatusta ja käyttöä viestinkuljettajina. Surullinen tarina, jonka olisin toivonut päättyvän onnellisemmin, mutta Setonin tapaa kuvaa luontoa ja elinolosuhteita suht todellisuuteen pohjautuen.  

3 Voitokas susi

Kertoo tarinan Pahanmaan Billystä, sudesta, joka on jäänyt orvoksi sudenmetsästäjien tapettua sen emon ja sisarukset. Se löytää turvakseen toisen susiemon ja kasvaa ovelaksi, niin että sitä metsästävät karjankasvattajat jäävät aina nuolemaan näppejään ja tuskailemaan menetettyä nautaa.

4 Poika ja ilves

Corney irlantilais-kanadalainen nuorukainen, joka siskojensa Margatin ja Loon kanssa asustaa Corneyn valloittamaa asutusta Faneboukissa., heidän vanhempiensa puolestaan asuessa 40 km kauempana. Heidän vieraakseen tulee Thorburn Alder niminen poika, joka on sairastellut ja on siksi lähetetty tervehtymään ja karaistumaan erämaahan.

Ilves puolestaan asustaa ontossa lehmuksessa ja käy aika ajoin vähentämässä Corneyn kanatarhan asukkaita ruokkiakseen itseään ja pentujaan. 

Kun Corney sairastuu hän lähtee vanhempiensa luokse  ja kehottaa siskojaan ja Thorburnia menemään naapuriin, jos tulee ongelmia. Mutta sitten sisaruksetkin ja Thornburn sairastuvat ja yrittävät selvitä, kun ilves jotenkin on päässyt sisälle ja Thornburn kuumehoureissaan luulee sitä tiikeriksi. Ilves häviää, mutta vie mennessään viimeiset eväät. Luonto voi olla julma, ainakin se vaatii asukkailtaan paljon sen oloissa selviytyäkseen.

5 Pikku Sotahevonen 

Kertoo mustahäntäjäniksestä, joka otetaan kiinni ja laitetaan kilpailemaan juoksussa. Julmaa touhua ihmisten taholta. Onneksi löytyy yksi sääliväinen joukossa. 

6 Snap

Persoonallisesta Bullterrieristä kertova tarina, jossa tulee esille ihmismielen kahtiajakautuneisuus. Tarinaa kertoo minäkertoja, joka on saanut Snapin lahjaksi. Hän on kiintynyt Snapiin, mutta rehennelläkseen koirallaan, joka ei pelkää mitään, hän ottaa sen mukaan karjankasvattajien susijahtiin. Surullista menoa.

7 Winnipegin susi

Tarina sudesta, joka eli mieluummin kaupungissa kuin metsissä. Vihasi koiria ja juopuneita, mutta oli lapsille aina ystävällinen. Tässäkin tarinassa ihmisten julmuus eläimiä kohtaan on olennaista. Susiparalla on vain yksi ystävä, pieni Jim-poika, joka itsekin hakee turvaa isänsä käytökseltä. 

"Winnipegin sutta ei ole enää. Sen viimeinen jäännös tuhoutui oppikoulun palossa, mutta vielä tänä päivänä St. Bonifacen kirkon suntio vakuuttaa, että kun jouluaattona soitetaan kelloja, kuuluu aina alakuloista outoa suden ulvontaa metsittyneeltä hautausmaalta, sata askelta siltä paikalta, johon he kätkivät pikku Jimin, ainoan olennon maan päällä, jolta susi sai osakseen rakkautta"

Winnipegiin liittyviä paikannimiä: St.Paul, St.Boniface,  Kildovan. Red River. Qu'Appelle. Fort Garry. Hudson Bay Company. Fort Aleksander. Colony Creek.

8 Tarina valkoisesta porosta

Upeaa pohjoisen luonnon kuvausta josta hyvinkin pidin. Mutta lopussa kaameaa maagisuutta, jonka vuoksi toivon, että en olisi tullut lukeneeksi tätä. Tarina sijoittuu Norjaan. Kerronta on kaikkitietävää ulkopuolisen tarkkailijan.

Olen aiemmin lukenut Anya Setonin historiallisen romaanin, ja hänen kirjailijakuvansa perusteella olin hieman varauksellinen myös Ernest Thompson Setonin (Anyan isä) teoksiin. Tämä oli kuitenkin äkkiseltään ainoa teos, jonka löysin Gutenbergista päästäkseni Winnipegiin Matkallani halki Kanadan. Tarinoissa oli paljon luonnonolojen kuvausta, eläimiin liittyvää faktatietoa, pidän näitä kuitenkin enemmän kaunokirjallisina fiktiivisinä tarinoina enemmän kuin tietopohjaisina kuvauksina. Eikä kuvauksissa ole oikein mitään suoraan ilmenevää yhteiskuntakriittistäkään, vaikka luonto on mitä ilmeisimminkin ollut kirjailijan motiivina kuvauksissaan. Tarinoissa kuvastuu 1800-luvun loppupuolen elinolosuhteet. Kerronnallinen ote vaihtelee ja jotkut tarinat kolahtivat hieman enemmän kuin toiset. Minäkertojaa ja kaikkitietävää kertojaa vaihtelevasti. Eivät nämä kuitenkaan ihan minun tarinoitani olleet. Enkä ihan pienille lapsille tai herkille en näitä antaisi luettavaksi. 

Herättää kiinnostusta:

pipsissewa-yrtit. Viittaus alkuperäiskansan ja luonnonlääkintään on aina kiintoisa yksityiskohta

Tällä siis jatkan matkaani Halki Kanadan ja saavutan Winnipegin 

Seela Sellan muistoksi!

 Seela Sella (1936-2026)  Helsingin kirjamessuilla 2022

Seela Sellan lukeminen oli kuin olisi kuunnelmaa kuunnellut. Elävää ja moniulotteista eläytymistä tekstiin.  

Joel Haahtela: Talvikappeli

Joel Haahtela

Talvikappeli

Otava, 2026 

Kannen suunnittelu: Päivi Puustinen

Kansikuva: Yksityiskohta Giannicola di Paolo Bledded Colomba da Rieti

Aloitus: Talvella valo jää kauemmaksi, mutta Jumala tulee lähemmäksi. Ihminen lähestyy Luojaansa aina pimeässä, oman sydämensä talvihämärässä.

Joel Haahtelan Talvikappeli jätti lukukokemuksena ristiriitaisen olon. Aloittaessani ajattelin, että tämän kirjan haluaisin hankkia hyllyyni, lukea uudemmankin kerran. Kaunista, lyyristä kerrontaa, ilmavuutta, joka jättää paljon sanomatta, ajateltavaksi - uudelleen luettavaksi. Loppupuolelle edettyäni kompastuin Tuijatan lailla yllätystunnustukseen, ja ylöskapuaminen eli tarinan nautinnollisuus hälveni puolella. Eikä vain tämä tunnustus, vaan myös eräs muu kuvaus lävisti olemukseni tuskalla, jota on vaikea kestää ja ajatella. Ja kuitenkin, tämä on hieno tarina, joka jättää syvän jäljen lukumuistiin. Mikään keskinkertainen teos tämä ei ole, mutta oliko  tämä hyvä minun mittapuulla arvioituna, no kuten sanottua - ristiriitaisen hyvä. Hyvää kerrontaa, ajatuksia herättävää. Helppolukuisuudessaan, lyhyet luvut, juoni irrationaalisesti frakmentaalisuudessaan draaman kaarta noudattava, silti sanojen taakaa pintatason alta on löydettävissä enemmän, kuten nyt tätä kirjoittaesssani huomaan. 

Tarinan keskiössä on nimeltä mainitsematon taidemaalari, mestari Filipon oppipoika, joka saa kutsun Mantovalaiselta  ruhtinaalta kutsun maalaamaan frescoja maaseutuhuvilansa yhteydessä olevaan kappeliin.

Apuna työssä hänellä on kaksi juutalaista veljestä Matteo ja Giovanni, jotka hän on ottanut hoteisiinsa näiden jäätyä orvoiksi ja huonosti kohdelluiksi. Työn ohella merkittäviksi muodostuu myös työn tilanneen Ruhtinaan puoliso, Signorina, joka seuraa työn etenemistä puhumattomana. 

Talvikappelissa on paljon ilmaa. Paljon kysymyksiä, uskonnollista symboliikkaa ja pohdintaa. Suurimpana kysymys: voiko ihminen saada syntinsä anteeksi rakentamalla kappelin? Tähän ei kuitenkaan anneta vastausta, ainakaan suoraan, vai annetaanko sittenkin.   Frescoja maalatessaan nimetön maalari joutuu kohtaamaan oman sisimpänsä pimeyden ja löytämään tien takaisin valoon. 

Sen, mitä en havainnut ensilukemalta, pilkahti kuin auringonsäde seinänraosta. Ehkä tämän sittenkin voisi hankkia omaksikin. Ehkä tässä sittenkin on enemmän kuin pelkkää filosofista pohdintaa. Jotain armon muuttavasta voimasta, ylösnousemuksesta ja siitä, kun kohtaa Kristuksen kasvoista kasvoihin, kuten Talvikappelin maalari frescoja maalatessaan. 

Muualla:

Kirsin Book Club: Haahtela kirjoittaa, kuin maalaisi frescoa itsekin

Hemulin kirjahylly: Pieni pettymys jäi päällimmäiseksi ja uupumus paradoksisten kysymysten äärellä

Amman lukuhetki:  "Kaunis, tunnelmaltaan kaihoisa romaani, jossa on hillittyä charmia."

Kirjasta kirjaan Haahtelan "Sanojen takana hohtaa sisäistä, ajatonta valoa kuin hyvin maalatussa freskossa".

Henry Oster & Dexter Ford: Auschwitzin tallipoika!

 

 

Henry Oster & Dexter Ford

Auschwitzin tallipoika

Koskettava tositarina rohkeudesta ja selviytymisestä

Alkuteos: The Stable Boy of Auschwitz

Suomentanut Hanni Salovaara 

Minerva, 2024

320 s. 

Kansi: Emilia Mensalo/Taittopalvelu Yliveto oy 

Yhtenä päivänä sitten kyllästyin siihen, mitä opettajat halusivat minun tekevän. Tietyn ajan jälkeen se ei tuntunut enää mielekkäältä. Ohjaajamme pyysi minua sen sijaan tekemään mitä ikinä halusin. Mutta minulla ei ollut aavistustakaan, mitä se voisi olla. "Kerro, miltä sinusta tuntui, kuin sinut vapautettiin", hän sanoi. Aluksi en ymmärtänyt häntä. "Näytä minulle, miltä sinusta tuntui. Miltä se näytti sisimmässäsi." Muistin viimeiset tukahduttavat päivät kortteli 66:n parakissa, kun minun oli hengitettävä katonrajassa olevan pienen ikkunan kautta. Muistin mätänevien kalmojen ja tukahduttavan kloorin hajun. Kerroin ohjaajalle, että vapaus merkitsi murtautumista ulkoilmaan, minun ja ilman, minun ja auringon välisen muurin murtumista.

Henry Oster (syntyjään Heinz 1928-2019) on omistanut tämän, yhdessä New York Timesin toimittajan Dexter Fordin kanssa kirjoittaman teoksen, paitsi vanhempiensa Hans Isidor Osterin ja Elisabeth Haas Osterin, myös kaikille niille miljoonille viattomille uhreille, jotka kuolivat holokaustissa sekä Buchenwaldin keskitysleiritoverilleen ja ystävälleen Igor Segalowitsille, jonka kanssa he löysivät toinen toisensa silloin "kun heillä ei ollut enää mitään menetettävää.

Henry Osterin tarina on yksi monista, mutta ei tarinana jää muiden varjoon tai huku tarinoiden tulvaan. Vaikka teoksessa toki on paljon samaa kuin monissa muissa aiheesta kirjoitetuissa teoksissa, kuuluu kerronnassa myös yksilön ääni, persoonallisuus. Mustavalkoiset kuvat tuovat kerrontaan oman koskettavan ja sisintä raastavan otteen järkyttävyydessään. 

Tämä tarina on Euroopan ja globaalin maailman historiaa, toisaalta, onko tämä historiaa? Dexter Ford tuo Henry (Heinz) Osterin tarinassa esille ne taustat, jotka vaikuttivat Hitlerin ideologiaan, kuten eugeniikan. Hän tuo esiin ne siemenet, joita vääristyneet ideologiat ja sota kylvävät. Henry selvisi Lodzin getosta, Aushwitz-Birgenausta ja Buchendwaldista. Mutta vielä Yhdysvalloissakin hän sai kokea, mitä on olla "liian juutalainen" yrittäessään päästä opiskelemaan hammaslääketiedettä. Suivaantuneena kohtelusta hän marssii vastapäiseen opiskeluahjoon ja hakee opiskelupaikkaa optometristiksi ja saa paikan. Tuo päätös johtaa lopulta siihen, että Henry ja Dexter Ford tapaavat ja tämä tarina: "tarina siitä, kuinka Henry Oster vastoin kaikkia todennäköisyyksiä säilyi hengissä kertomaan tarinansa, vaikka menetti lähes kaiken, minkä ihminen voi menettää" saa lähtökohtansa. 

Olen lukenut aika paljon holokaustista. Tämä oli miehen näkökulma kasvuun ja kehitykseen aikana ja tilanteissa, joissa kasvun ja kehityksen edellytykset olivat kovin vähissä. Ehkä juuri tästä näkökulmasta johtuen tässä oli jotain, mikä saa minut hieman nieleksimään ja miettimään todellisuuden ja raflaavien tehokeinojen eroa.

Kansikuvasta sanoisin sen verran, että ratkaisu on hyvin yksi yhteen muiden viime vuosina julkaistujen Aushwitz-tarinoiden kanssa. Poika on tarinaan nähden kuitenkin aivan liian nuori ja siloinen. Heinz oli kuitenkin jo 15-vuotias nuorukainen talliaikoina. Tämä tarina ei ole kiiltokuvaa. Ymmärrän kuitenkin, että kansikuvaksi ei voi laittaa mitään kovin järisyttävää, vai voiko? Miehen kertomana miehen tarinana kansikuvaa olisi ehkä voinut suunnata enemmän miehisempään suuntaan. 

Muualla:

Kirjan vuoksi  pitää teosta yhtenä parhaimmista Auschwitz-otsikon alla

Kathleen McGurl: Vallankumouksen kuiskeet!

Kathleen McGurl

Vallankumouksen kuiskeet

Alkuteos: The secret of the chãteau

Suomentanut Laura Ala-Kokko

Bazar, 2025

382 s.

Kansisuunnittelu Jenni Saari 

"Koko juttu sai alkunsa eräänä iloisena viini-iltana Madan ja Steven luona."

Tämä kahden aikatason historiallinen viihderomaani herätti kiinnostukseni vuoden 2025 -uutuuskirjoissa. Ranskan vallankumous, teoksen toinen aikataso, on yksi niistä teemoista, mikä minua kiinnostaa erityisaiheena ja siksipä olikin mukava juttu, kun sain tämän vihdoin käsiini. Tosin, täytyy sanoa, että lukukokemus ei ollut niin mukava, kuin olisin toivonut. Mutta – eihän tuo historian ajanjakso mitään mukavaa aikaa ollutkaan. 

Ranskan vallankumouksen 1785-1794 -aikatason rinnalla kuljetaan nykyajassa. Kerronnallisesti menneessä ajassa kuljetaan kaikkitietävän kertojan matkassa, nykyajassa Lu:n, englantilaisen opettajan minä-näkökulmasta kertomana. 

Lu on naimisissa Philin kanssa, sitten on aviopari Steve ja Manda sekä sitoutumiskammoinen sinkkumies Gray. Eläkeläisystävykset ovat eläkkeellä ja saavat idean: Muutetaan yhteen ja ostetaan ranskasta asunto. Asunnoksi ostetaan vanha ranskalainen linna, johon kätkeytyy salaisuus: nainen, joka on kadonnut jälkiä jättämättä. 

Historiallisessa viitekehyksessä seurataan Pierre ja Catherine Aubertin elämää. Pierre on Verais'n kreivi. Niin Pierre kuin Catherine kuuluvat Ludvig XVI ja Marie Antoinetten hoviin, asuen Versaillesin palatsissa. Catherine on Marie Antoinetten hovineiti, iältään vielä nuori, teini-ikäinen, puolisonsa Pierre paljon häntä vanhempi. Catherine ihailee Antoinettea naiivin uskollisesti. Kun vallankumous alkaa Pierre ja Catherine, palvelijansa Claudetten kanssa, pakenevat Versaillesta vuoristoon Pierren sukulinnaan. Catherinen ja Pierren ikäerosta puhutaan, mutta kuinka paljon sitä oli, jää epäselväksi. Mitä ilmeisimminkin liitto oli aito rakkausliitto. 

Lukukokemukseni alkoi hieman jähmeästi, mutta mitä pidemälle tarinassa etenin, sitä kiintoisammaksi kerronta muodostui, jos kohta mitenkään erityisemmin en samaistunutkaan tarinaan enkä hahmoihin. Vaikka lukiessa tuntui, että Catherinen hahmo on jotenkin kehittymätön, huomaan nyt kuitenkin, tarinaa miettiessäni, että kyllä hänessä kehitystä tapahtui, naiivista nuoresta rakastavaksi puolisoksi ja äidiksi. Ajankuva tapoineen täytyy tietysti huomioida. 

Juonessa kulkeva "kummitustarina" hieman etäännytti, vaikka mitään goottikauhua tässä ei ollutkaan ja tietyllä tavalla voin allekirjoittaa ajatuksen "levottomasta sielusta". Traagisuus oli minulle kuitenkin liikaa, erityisesti Pierren kohdalla. Toivoin onnellisempaa loppua, vaikka tietyllä tavalla loppu oli osittain odotettavissa.

Historian näkökulmasta traagisen koskettava ja vahva tarina. Nykyajassa elämänmakuinen kuvaus elämänmuutoksista. Mikä minua hieman hymyilytti, oli juuri ennen loppuhuipennusta viittaus Enid Blytoniin ja Viisikoihin. Kaikki jo lukijan tietoon saatettu ei ehkä ihan ollut viisikkomaista seikkailua.

Ristiriita kuvauksessa:

Hän johdatti Catherinen kädestä pitäen ulos huoneesta, pitkin käytäviä torniin ja kapeita kierreportaita ylös pyöreään tornihuoneeseen. Siellä hän siirsi kaappia....

Hän sulki oven salaisten portaiden yläpäässä, laskeutui alas, sulki piilo-oven, joka oli seinävaatteen takana ja työnsi takaisin arkun... 

Satakirjastojen lukuhaaste 2026 kohta 10: Kirjassa on keksejä

Muualla mainittua:

Kirjojen kuisketta: Mukaansa tempaava tarina, jonka kerronnassa on helppo edetä