Seela Sellan muistoksi!

 Seela Sella (1936-2026)  Helsingin kirjamessuilla 2022

Seela Sellan lukeminen oli kuin olisi kuunnelmaa kuunnellut. Elävää ja moniulotteista eläytymistä tekstiin.  

Joel Haahtela: Talvikappeli

Joel Haahtela

Talvikappeli

Otava, 2026 

Kannen suunnittelu: Päivi Puustinen

Kansikuva: Yksityiskohta Giannicola di Paolo Bledded Colomba da Rieti

Aloitus: Talvella valo jää kauemmaksi, mutta Jumala tulee lähemmäksi. Ihminen lähestyy Luojaansa aina pimeässä, oman sydämensä talvihämärässä.

Joel Haahtelan Talvikappeli jätti lukukokemuksena ristiriitaisen olon. Aloittaessani ajattelin, että tämän kirjan haluaisin hankkia hyllyyni, lukea uudemmankin kerran. Kaunista, lyyristä kerrontaa, ilmavuutta, joka jättää paljon sanomatta, ajateltavaksi - uudelleen luettavaksi. Loppupuolelle edettyäni kompastuin Tuijatan lailla yllätystunnustukseen, ja ylöskapuaminen eli tarinan nautinnollisuus hälveni puolella. Eikä vain tämä tunnustus, vaan myös eräs muu kuvaus lävisti olemukseni tuskalla, jota on vaikea kestää ja ajatella. Ja kuitenkin, tämä on hieno tarina, joka jättää syvän jäljen lukumuistiin. Mikään keskinkertainen teos tämä ei ole, mutta oliko  tämä hyvä minun mittapuulla arvioituna, no kuten sanottua - ristiriitaisen hyvä. Hyvää kerrontaa, ajatuksia herättävää. Helppolukuisuudessaan, lyhyet luvut, juoni irrationaalisesti frakmentaalisuudessaan draaman kaarta noudattava, silti sanojen taakaa pintatason alta on löydettävissä enemmän, kuten nyt tätä kirjoittaesssani huomaan. 

Tarinan keskiössä on nimeltä mainitsematon taidemaalari, mestari Filipon oppipoika, joka saa kutsun Mantovalaiselta  ruhtinaalta kutsun maalaamaan frescoja maaseutuhuvilansa yhteydessä olevaan kappeliin.

Apuna työssä hänellä on kaksi juutalaista veljestä Matteo ja Giovanni, jotka hän on ottanut hoteisiinsa näiden jäätyä orvoiksi ja huonosti kohdelluiksi. Työn ohella merkittäviksi muodostuu myös työn tilanneen Ruhtinaan puoliso, Signorina, joka seuraa työn etenemistä puhumattomana. 

Talvikappelissa on paljon ilmaa. Paljon kysymyksiä, uskonnollista symboliikkaa ja pohdintaa. Suurimpana kysymys: voiko ihminen saada syntinsä anteeksi rakentamalla kappelin? Tähän ei kuitenkaan anneta vastausta, ainakaan suoraan, vai annetaanko sittenkin.   Frescoja maalatessaan nimetön maalari joutuu kohtaamaan oman sisimpänsä pimeyden ja löytämään tien takaisin valoon. 

Sen, mitä en havainnut ensilukemalta, pilkahti kuin auringonsäde seinänraosta. Ehkä tämän sittenkin voisi hankkia omaksikin. Ehkä tässä sittenkin on enemmän kuin pelkkää filosofista pohdintaa. Jotain armon muuttavasta voimasta, ylösnousemuksesta ja siitä, kun kohtaa Kristuksen kasvoista kasvoihin, kuten Talvikappelin maalari frescoja maalatessaan. 

Muualla:

Kirsin Book Club: Haahtela kirjoittaa, kuin maalaisi frescoa itsekin

Hemulin kirjahylly: Pieni pettymys jäi päällimmäiseksi ja uupumus paradoksisten kysymysten äärellä

Amman lukuhetki:  "Kaunis, tunnelmaltaan kaihoisa romaani, jossa on hillittyä charmia."

Kirjasta kirjaan Haahtelan "Sanojen takana hohtaa sisäistä, ajatonta valoa kuin hyvin maalatussa freskossa".

Henry Oster & Dexter Ford: Auschwitzin tallipoika!

 

 

Henry Oster & Dexter Ford

Auschwitzin tallipoika

Koskettava tositarina rohkeudesta ja selviytymisestä

Alkuteos: The Stable Boy of Auschwitz

Suomentanut Hanni Salovaara 

Minerva, 2024

320 s. 

Kansi: Emilia Mensalo/Taittopalvelu Yliveto oy 

Yhtenä päivänä sitten kyllästyin siihen, mitä opettajat halusivat minun tekevän. Tietyn ajan jälkeen se ei tuntunut enää mielekkäältä. Ohjaajamme pyysi minua sen sijaan tekemään mitä ikinä halusin. Mutta minulla ei ollut aavistustakaan, mitä se voisi olla. "Kerro, miltä sinusta tuntui, kuin sinut vapautettiin", hän sanoi. Aluksi en ymmärtänyt häntä. "Näytä minulle, miltä sinusta tuntui. Miltä se näytti sisimmässäsi." Muistin viimeiset tukahduttavat päivät kortteli 66:n parakissa, kun minun oli hengitettävä katonrajassa olevan pienen ikkunan kautta. Muistin mätänevien kalmojen ja tukahduttavan kloorin hajun. Kerroin ohjaajalle, että vapaus merkitsi murtautumista ulkoilmaan, minun ja ilman, minun ja auringon välisen muurin murtumista.

Henry Oster (syntyjään Heinz 1928-2019) on omistanut tämän, yhdessä New York Timesin toimittajan Dexter Fordin kanssa kirjoittaman teoksen, paitsi vanhempiensa Hans Isidor Osterin ja Elisabeth Haas Osterin, myös kaikille niille miljoonille viattomille uhreille, jotka kuolivat holokaustissa sekä Buchenwaldin keskitysleiritoverilleen ja ystävälleen Igor Segalowitsille, jonka kanssa he löysivät toinen toisensa silloin "kun heillä ei ollut enää mitään menetettävää.

Henry Osterin tarina on yksi monista, mutta ei tarinana jää muiden varjoon tai huku tarinoiden tulvaan. Vaikka teoksessa toki on paljon samaa kuin monissa muissa aiheesta kirjoitetuissa teoksissa, kuuluu kerronnassa myös yksilön ääni, persoonallisuus. Mustavalkoiset kuvat tuovat kerrontaan oman koskettavan ja sisintä raastavan otteen järkyttävyydessään. 

Tämä tarina on Euroopan ja globaalin maailman historiaa, toisaalta, onko tämä historiaa? Dexter Ford tuo Henry (Heinz) Osterin tarinassa esille ne taustat, jotka vaikuttivat Hitlerin ideologiaan, kuten eugeniikan. Hän tuo esiin ne siemenet, joita vääristyneet ideologiat ja sota kylvävät. Henry selvisi Lodzin getosta, Aushwitz-Birgenausta ja Buchendwaldista. Mutta vielä Yhdysvalloissakin hän sai kokea, mitä on olla "liian juutalainen" yrittäessään päästä opiskelemaan hammaslääketiedettä. Suivaantuneena kohtelusta hän marssii vastapäiseen opiskeluahjoon ja hakee opiskelupaikkaa optometristiksi ja saa paikan. Tuo päätös johtaa lopulta siihen, että Henry ja Dexter Ford tapaavat ja tämä tarina: "tarina siitä, kuinka Henry Oster vastoin kaikkia todennäköisyyksiä säilyi hengissä kertomaan tarinansa, vaikka menetti lähes kaiken, minkä ihminen voi menettää" saa lähtökohtansa. 

Olen lukenut aika paljon holokaustista. Tämä oli miehen näkökulma kasvuun ja kehitykseen aikana ja tilanteissa, joissa kasvun ja kehityksen edellytykset olivat kovin vähissä. Ehkä juuri tästä näkökulmasta johtuen tässä oli jotain, mikä saa minut hieman nieleksimään ja miettimään todellisuuden ja raflaavien tehokeinojen eroa.

Kansikuvasta sanoisin sen verran, että ratkaisu on hyvin yksi yhteen muiden viime vuosina julkaistujen Aushwitz-tarinoiden kanssa. Poika on tarinaan nähden kuitenkin aivan liian nuori ja siloinen. Heinz oli kuitenkin jo 15-vuotias nuorukainen talliaikoina. Tämä tarina ei ole kiiltokuvaa. Ymmärrän kuitenkin, että kansikuvaksi ei voi laittaa mitään kovin järisyttävää, vai voiko? Miehen kertomana miehen tarinana kansikuvaa olisi ehkä voinut suunnata enemmän miehisempään suuntaan. 

Muualla:

Kirjan vuoksi  pitää teosta yhtenä parhaimmista Auschwitz-otsikon alla

Kathleen McGurl: Vallankumouksen kuiskeet!

Kathleen McGurl

Vallankumouksen kuiskeet

Alkuteos: The secret of the chãteau

Suomentanut Laura Ala-Kokko

Bazar, 2025

382 s.

Kansisuunnittelu Jenni Saari 

"Koko juttu sai alkunsa eräänä iloisena viini-iltana Madan ja Steven luona."

Tämä kahden aikatason historiallinen viihderomaani herätti kiinnostukseni vuoden 2025 -uutuuskirjoissa. Ranskan vallankumous, teoksen toinen aikataso, on yksi niistä teemoista, mikä minua kiinnostaa erityisaiheena ja siksipä olikin mukava juttu, kun sain tämän vihdoin käsiini. Tosin, täytyy sanoa, että lukukokemus ei ollut niin mukava, kuin olisin toivonut. Mutta – eihän tuo historian ajanjakso mitään mukavaa aikaa ollutkaan. 

Ranskan vallankumouksen 1785-1794 -aikatason rinnalla kuljetaan nykyajassa. Kerronnallisesti menneessä ajassa kuljetaan kaikkitietävän kertojan matkassa, nykyajassa Lu:n, englantilaisen opettajan minä-näkökulmasta kertomana. 

Lu on naimisissa Philin kanssa, sitten on aviopari Steve ja Manda sekä sitoutumiskammoinen sinkkumies Gray. Eläkeläisystävykset ovat eläkkeellä ja saavat idean: Muutetaan yhteen ja ostetaan ranskasta asunto. Asunnoksi ostetaan vanha ranskalainen linna, johon kätkeytyy salaisuus: nainen, joka on kadonnut jälkiä jättämättä. 

Historiallisessa viitekehyksessä seurataan Pierre ja Catherine Aubertin elämää. Pierre on Verais'n kreivi. Niin Pierre kuin Catherine kuuluvat Ludvig XVI ja Marie Antoinetten hoviin, asuen Versaillesin palatsissa. Catherine on Marie Antoinetten hovineiti, iältään vielä nuori, teini-ikäinen, puolisonsa Pierre paljon häntä vanhempi. Catherine ihailee Antoinettea naiivin uskollisesti. Kun vallankumous alkaa Pierre ja Catherine, palvelijansa Claudetten kanssa, pakenevat Versaillesta vuoristoon Pierren sukulinnaan. Catherinen ja Pierren ikäerosta puhutaan, mutta kuinka paljon sitä oli, jää epäselväksi. Mitä ilmeisimminkin liitto oli aito rakkausliitto. 

Lukukokemukseni alkoi hieman jähmeästi, mutta mitä pidemälle tarinassa etenin, sitä kiintoisammaksi kerronta muodostui, jos kohta mitenkään erityisemmin en samaistunutkaan tarinaan enkä hahmoihin. Vaikka lukiessa tuntui, että Catherinen hahmo on jotenkin kehittymätön, huomaan nyt kuitenkin, tarinaa miettiessäni, että kyllä hänessä kehitystä tapahtui, naiivista nuoresta rakastavaksi puolisoksi ja äidiksi. Ajankuva tapoineen täytyy tietysti huomioida. 

Juonessa kulkeva "kummitustarina" hieman etäännytti, vaikka mitään goottikauhua tässä ei ollutkaan ja tietyllä tavalla voin allekirjoittaa ajatuksen "levottomasta sielusta". Traagisuus oli minulle kuitenkin liikaa, erityisesti Pierren kohdalla. Toivoin onnellisempaa loppua, vaikka tietyllä tavalla loppu oli osittain odotettavissa.

Historian näkökulmasta traagisen koskettava ja vahva tarina. Nykyajassa elämänmakuinen kuvaus elämänmuutoksista. Mikä minua hieman hymyilytti, oli juuri ennen loppuhuipennusta viittaus Enid Blytoniin ja Viisikoihin. Kaikki jo lukijan tietoon saatettu ei ehkä ihan ollut viisikkomaista seikkailua.

Ristiriita kuvauksessa:

Hän johdatti Catherinen kädestä pitäen ulos huoneesta, pitkin käytäviä torniin ja kapeita kierreportaita ylös pyöreään tornihuoneeseen. Siellä hän siirsi kaappia....

Hän sulki oven salaisten portaiden yläpäässä, laskeutui alas, sulki piilo-oven, joka oli seinävaatteen takana ja työnsi takaisin arkun... 

Satakirjastojen lukuhaaste 2026 kohta 10: Kirjassa on keksejä

Muualla mainittua:

Kirjojen kuisketta: Mukaansa tempaava tarina, jonka kerronnassa on helppo edetä

Janet Skeslien Charles: Anne Morganin kirjaprikaati

Janet Skeslien Charles

Anne Morganin kirjaprikaati

Alkuteos: Miss Morgan's  Book Brigade

Suomentanut Katarina Kallio

Bazar, 2024

397 s.

Kansi: Timo Numminen

Kirjat ovat siltoja. Ne kertovat, millaiset siteet meitä yhdistävät. Samuel Carson

Todellisista henkilöistä ja tapahtumista innoituksensa saanut historiallinen romaani kertoo amerikkalaisen naisjärjestön CARD:in työstä I maailmansodan aikaisessa Ranskassa. Kerronnallisesti edetään kahdessa ajassa. Ensimmäinen aikataso on 1918. kertojaminänä Jessie Carson, lempinimi Kit, lastenkirjastonhoitaja, joka on palkattu CARD:iin. Hänen tehtävänään on lastenkirjastojen perustaminen sodan runtelemalle alueelle. Keskiössä on pieni Blérancourtin kylä n. 65 km:n päässä rintamasta.

Toinen aikataso on 1987 ja kertojaminänä on Wendy Peterson, New Yorkin pääkirjaston harjoittelija, joka tehtävässään digitoida vanhoja asiakirjoja kiinnittää huomiota pienee tiedotteeseen, nimeltä "Kahden lipun alla", mikä kertoo American Committee for Devasted Francen toiminnasta. Wendy kiinnostuu lehtisen kuvaamasta naiskomitean työstä ja alkaa tutkia asiaa ja erityisesti Jessie Carsonin vaiheita. Wendy opiskelee luovaa kirjoittamista ja haluaa tulla kirjailijaksi, kirjoittaa kirjan. Hän alkaa kirjoittaa kirjaa CARDeista ja en voi olla miettimättä, missä määrin kirjailija Skeslien Charlesin oma tutkimus ja tämän kirjan kirjoittaminen yhdistyy Wendyssä. Mitä pitemmälle lukee, sitä enemmän tämä rinnasteisuus vahvistuu. 

Olen aiemmin lukenut Skeslien Charlesin Kirjasto Pariisin sydämessä -teoksen, josta pidin paljonkin ja johon tarinaan voisin palata uudemmankin kerran. Samoin kuin tuo aiempi teos, myös Anne Morganin kirjaprikaati tuo esiin kirjallisuuden merkityksen.

Tarina alkaa sanoilla: Pelkkä vilkaisu jonkun vaatekaappiin voi kertoa paljon hänen elämästään. Varmaankin näin on, ja vaikka vaatteilla, tässä tapauksessa CARD:in virallisella univormulla on merkityksensä, on mielenkiintoista, että teos alkaa vaatekaapista eikä kirjahyllystä, sillä itse aloittaessani lukemaan teosta vaihdoin ajatuksen pelkkä vilkaisu jonkun kirjahyllyyn kertoo paljon hänen elämästään. Mitä kertookaan tästä teoksesta, kirjailijasta ne kirjat, jotka tässä teoksessa mainitaan (listaus bloggauksen lopussa).

Alkunäytöksen, jo iäkäs, nimeltä mainitsematon henkilö katselee nuoruutensa aikaista CARD-univormua ajatellen, kuin "menneisyys kietoutuu häneen" ja "ilma täyttyy muistoista. Henkilö "puristaa nenäliinaansa ja tietää, että aika on vihdoin koittanut." Kuka hän on? Hän ei ole kumpikaan kahden aikatason kertojaminästä, mutta lopussa nenäliina vaihtaa omistajaa ja ympyrä sulkeutuu. 

Anne Morganin kirjaprikaati on kiintoisa historiallinen romaani, jossa fiktio sekoittuu todellisuuteen. Teoksen alussa, johdantona on, todellisen Anne Morganin kirjeote äidilleen. Lopussa on myös henkilökuvaukset todellisista henkilöistä ja joitakin lisätietolinkkejä. Jossain määrin teos herätti halua kaivautua joihinkin yksityiskohtiin, kuten Punaiseen vyöhykkeeseen, joka teoksen mukaan on edelleen vaarallista, asuinkelvotonta aluetta. 

Tästä syystä katson, että saan tällä napsaistua Vaara-kirjastojen Luontoa -lukuhaasteen kohdan: kertoo luonnon tilasta. 

Kirjat ja kirjailijat, jotka mainitaan: (vihreällä olevat olen lukenut.

Willa Cather: Antonia ystäväni. Vihervaaran Anne (L.M:Montgomery: Anne of Green Gables, Terhi Leskisen otteen suomennos). Uljas Musta. Alicen seikkailut ihmemaassa  Alice au pays des merveilles (Alice in Wonderland, otteen suomennos Alice Martin). Monte Criston kreivi. Avonlean Anne / Anne of Avonlea. Ihmemaa Oz / Le Magician d'Oz. Alphonse Daudet Viimeinen opetustunti. Leijona ja hiiri.  Aarresaari. Jules Verne: Maailman ympäri 80 päivässä. Ralph Waldo Emerson. Audre Londe. Anne Beattie. Tama Janowitz. Beatrix Potter Petteri Kani. E.L.Konigsburg: Vanhan rouvan salaiset paperit. Teurastamo 5 (eli Lasten ristiretki, Kurt Vonnegut, otteen suomennos Juhani Jaskari) . F.Scott Fitzgerald. Baldwin James. Wendy Peterson. Salainen puutarha. Susikoira. Gaston Dewereux'n: L'Histoire de la Picardie (fiktiivinen teos). Maija Mehiläisen ihmeelliset seikkailut. Aarresaari. Willa Cather O'Pioneers.  Heidi. Viidakkokirja. Tom Sawyerin seikkailut. Jack London: Kulkurielämää. E.M. Forster: Talo jalavan varjossa (otteen suomennos Eila Pennanen). Hotelli Firenzessä. Candine. Erämaan kutsu. Antoinen de Saint-Exupéry: Pikku Prinssi. Anne Bronte. Edith Nesbit: Rautatielapset. New Yorkin orjat. Nathaniel Hawthorne: Tulipunainen kirjain. Jonathan Carroll: Bones of the Moon. Mary Breckinridge Wide Neighborhoods. Sisar Carrie (mahdollisesti viitataan Theodor Dreiserin 1900-luvun alussa kirjoittamaan teokseen Sister Carrie). Lordi Jim. Moby Dick eli valkoinen valas. Kurjat /  Les Misérables. Kit Carsonin seikkailut. Zane Grey: Lännen tähtien alla. Miles Franklin My Brilliant Career. O. Henry The Ransom of Red Chief. Morrison: Minun kansani, minun rakkaani. Sota ja rauha. E.B White Lotta ystäväni. Stuart Little. Anne Morgan: The American girl: Her education, Her responssibility, her recreation, her future.  Edgar Allan Poe. Kolme muskettosoturia.  

 

 

Enid Blyton: The secret Island & The Secret Mountain

 

Enid Blyton

The secret Island & The Secret Mountain

Armada, 1993

154 + 141s. 

"We're getting on!" said Nora happily. "Milk and cream each day, eggs each day, wild raspberries when we want them, and lettuces, mustard and cress, and radishes soon ready to be pulled!" (Secret Island s, 86)

Mike, Peggy ja Nora ovat sisaruksia. Mike ja Nora ovat myös kaksosia. He asuvat sukulaistensa Harriet-tädin ja Henry-enon maatilalla. Heidän vanhempansa, kapteeni Arnold ja tämän puoliso ovat kadonneet jossain päin Australian rannikkoa lento-onnettomuudessa. Sukulaistalossa lapset joutuvat raatamaan nuoresta iästään huolimatta kuin orjat erilaisissa töissä pääsemättä edes kouluun. Harriet-täti pitää tytöt kurissa ja Henry-eno Miken. Iältään lapseet ovat n. 10-12-vuotiaita. Kolmikolla on kuitenkin ystävä, Jack, joka puolestaan asuu isoisänsä luona. Jack on muita lapsia vanhempi, mutta iästä ei ole tietoa. Jack ei itsekään sitä tiedä.  Eräänä päivänä lapset tekevät suunnitelman. He karkaavat salaiselle saarelle, jonka Jack tietää. 

He brought them curious things to eat – toadstools that were marvellous when cooked – strange leaves that tasted of peppermint and were goog to chewe – fruit of all kinds, some sweet, some bitter, some too queer-tasting to eat, thoug Mafumu ate everything, and smacked his lips and rubbed his round tummy in delight. (Secret Mountain s. 49) 

Lapset asuvat yhdessä hoitajansa Dimmyn kanssa, sillä heidän vanhempansa, jotka on ensimmäisessä osassa löytyneet, ovat jälleen kadonneet, tällä kertaa jossain päin Afrikkaa, jossa Arnoldin pariskunta ovat lentäneet White Swallow -koneellaan. Lentokone on löytynyt, mutta pariskunnasta ei ole löytynyt jälkeäkään. Nelikon lisäksi tässä tarinassa on poikien koulutoveri, Baronian pikkuprinssi Paul, jonka käyttöön tämän isä on lähettänyt lentokoneen, keksii suunnitelman: He lähtisivät etsimään lasten vanhempia. Hän pyytäisi henkivartijaansa Pilescua järjestämään lentokoneen kapteeni Rannin kanssa tarvittavat toimet. Ensin Pilescu kieltäytyy, mutta prinssi Paul on nuoresta iästään huolimatta määrätietoinen ja vetoaa Pilescun uskollisuuteen. Ja niin lapset jälleen karkaavat uuteen seikkailuun.

Salainen Saari on täysin erilainen tarina kuin Salainen vuori. Salainen saari on eräänlainen Robinson Crusoe -toisinto. Siinä ei ole mitään erityistä seikkailua, vaan tarinassa pääpaino on siinä, kuinka lapset selviävät lähes vuoden ajan yksinäisellä saarellaan ja kuinka he välttyvät joutumasta kiinni, koska eivät halua jäädä kiinni, kunnes Jack eräällä ostosmatkallaan kuulee uutisen ja suunnitelmat saavatkin uuden suunnan. Pidin paljon tästä ensimmäisestä osasta, joka on alkujaan ilmestynyt 1938.

Salainen vuori (välistä on jäänyt pois (The secret of Spiggy holes) taas on tyypillisempi seikkailu, jossa joukko joutuu outojen auringonpalvojien vangeiksi salaiselle vuorelle, jossa myös Arnoldin pariskunta on vangittuna. Pilescu ja Rani, joiden ulkomuoto  muistuttaa auringonpalvojien joukkoa pääsevät karkaamaan, kun keksivät miksi näillä on niin liekehtivän punaiset hiukset ja parta, tai miksi heidän ihonsa on niin oudon keltainen. Lopulta myös auringonpimennyksellä on merkitystä pakoonpääsyssä, mutta lopullisen pelastuksen etsijäjoukolle tuovat Pilescu ja Rani lentokoneilla. 

Salainen vuori (alkujaan ilmestynyt 1941) ei ollut yhtä jäntevä kuin ensimmäinen osa. Tarina jätti joitain kysymysmerkkejä todellisuuden suhteen, mutta mielikuvitushan voi rakentaa millaiset mahdollisuudet tahansa. 

Ei sillä, lukisin kyllä mielelläni ne muutkin osat. Jossain määrin ensimmäinen osa toi mieleeni Seikkailujen saari -kirjan, jonka henkilöasettelussa oli samankaltaisuutta vanhempien lento-onnettomuuteen ja asuinoloihin nähden. Yksi yhteen näitä sarjoja ei kuitenkaan voine niputtaa, vaikka tiettyjä yhteisiä teemoja sarjoissa löytyykin.

Enid Blytonin kirjasarjoista lisätietoa löytyy täältä:

Pieni Helmet 2026 -lukuhaaste kohta 12:  Kirjan päähenkilön vanhemmat ovat kadonneet tai muuten poissa

Niko Kazantzakis: Pyhä köyhyys

 Niko Kazantzakis: Pyhä köyhyys

Alkuteos:  Ο Φτωχούλης του Θεού, (O ftochoúlis tou Theoú), 1956

Suomentanut: Aarno Poromies

Tammi, 1961

321 + 1 s.

- Isä Frans, huudahdin, oletko lähtenyt pois Paratiisista? - Palelen, hän sanoi, ja minun on nälkä. En tiedä minne pääni kallistaisin. Minulla oli hunajaa ja leipää ja kiiehdin noutamaan niitä, jotta voisin tarjota hänelle ruokaa ja tyydyttää hänen nälkäänsä. Kun tulin takaisin, en nähnyt ketään. Se oli Jumalan merkki, selkeä viittaus: Frans harhailee kodittomana maan päällä, rakenna hänelle talo! Mutta ahdistus valtasi minut jälleen. Tuntikausia painiskelin sisimmässäni. Uupuneena painoin pääni pergamentille ja nukahdin. Silloin näin unen. Loikoilin kukkivan puun alla, tuoksuva Jumalan henkäys puhalsi ylitseni. Kukkiva puu oli Paratiisin puu. Ja jokaisella sen kukkivalla oksalla istui pieni lintu, niin pieni kuin aakkosten kirjain ja lauloi. Aluksi ne lauloivat kukin itsekseen, sitten kaksi yhdessä, sitten kolme. Ne hyppivät oksalta oksalle, ryhmittyivät kaksittain, kolmittain ja viisittäin ja virittivät lopulta raikuvan yhteisliverryksen. Koko puu muuttui lauluksi, suloiseksi ja kiihkeäksi lauluksi, joka oli täynnä palvaa intoa ja suurta murhetta. Minusta tuntui kuin makaisin käsivarret ristissä keväisen maan kamaralla ja tuo kukkiva puu kohoaisi sisimmästäni, juurtuneena kaikkialle ruumiiseeni ja imien siitä ravintoa. Kaikki elämäni ilot ja kärsimykset olivat muuttuneet linnuksi ja lauloivat.

En tiedä, mitä ajattelisin tästä teoksesta. Alkuun tekstin kauneuteen upposi niin, että harkitsin tämän hankkimista omaan kirjahyllyyni, mutta - lukisinko tätä uudelleen? En tiedä. Ehkä. ehkä en. Tekstin kauneus muuttui kerronnan myötä rujommaksi ja - teologisesti tässä on paljon pohdittavaa ja "nieleksittävää". Loppupuolella taas, kuvauksessa äidin tulosta Fransiscuksen kuolinvuoteen äärelle, kyyneleet olivat lähellä. Totta tosiaan, tämä vahvasti kerrottu tarina 1200-luvulla eläneestä rikkaasta kangaskauppiaan pojasta, joka jätti kaiken samaistuen Kristuksen köyhyyteen ja kärsimyksiin. 

Fransiscus Assilaisen  elämä ja persoona on kuitenkin kiehtova ja voisin hyvinkin ajatella lukevani hänestä enemmänkin. Erityisesti minua nyt kiinnostaisi hänen omat kirjoituksensa, joita ilmeisesti saattaisi löytyä suomeksikin. Toki hänen Rukouksensa ja Aurinkolaulunsa ovat ennestään tuttuja ja tunnetuimmat.

Keltainen kirjasto: Ruumiin ja tuskan kieltämisen mystiikkaa