Erno Paasilinna (toim.) : Lapin runot!

Lapin runot

Erno Paasilinna (Toim.) 

Kuvittanut Urpo Huhtanen.

WSOY, 1979

Sisältää runoja Pohjoisen perukoilta, moninaisia, paikallisia, alakuloisista leikkisiin. Saamelaisten joiuista nykylyriikkaan. Yhteistä kaikille kuvaus Lapin oloista ja elosta. Runot alkavat saamelaisrunoudella jatkuen kohti uudempaa runoutta. Urpo Huhtasen yksinkertainen mustavalkokuvitus luo tunnelmaa ja mukavaa paikallisväriä runojen lomaan. Itse sain ehkä eniten näistä parista Timo K. Mukan runosta. Tuo Balladi III olikin jo ennestään tuttu. Mukan kaunokirjallisia teoksia en ole lukenut ja tuskin tulen lukemaankaan. Hieman sama kuin Aleksis Kiven suhteen. En ole lukenut Seitsemää veljestä (mitä ehkä kouluaikaan jotain pätkiä), Kiven runous on tehnyt suuren vaikutuksen. 

Lapin runot -teoksessa hauska ja paikallisväriä ilmituova oli myös  Oiva Arvolan Perun kiriotus. En tiedä, olisiko oikeasti eläneen lappilaismiehen peruskirjoitus, mutta lystikäs runo kuitenkin oli tausta-aiheesta huolimatta. 

--

Pohjoinen 2023 -lukuhaaste kohta 3: Alun perin 1970-luvulla julkaistu kotimainen kirja

Hannah Pick-Goslar ja Dina Kraft: Ystäväni Anne Frank!

 

Hannah Pick-Goslar ja Dina Kraft

Ystäväni Anne Frank

Alkuteos: My Friend Anne Frank

Suomentanut Jorma-Veikko Sappinen

WSOY, 2023

331 + 1 s."

 

Prologi, aloitus: Luojan kiitos, näen edelleen polulle, joka on oveni edessä. Sitä reunustavat sinipunaiset bougainvilleat, palmut ja saviruukuissa kasvavat pinkit ja valkoiset palsamit. Minua rauhoittaa hieman, kun tiedän, kuka on tulossa ovelleni ja kuka vain kävelee ohi. Istun tässä olohuoneen tuolissa pohjakerroksen asunnossani, jossa vietän nykyisin suurimman osan ajasta, katson ulos suuresta ikkunasta ja näen siitä perheenjäseneni ja ystäväni heidän tullessaan polkua pitkin.

Varsinainen tarina alkaa Berliinistä, joka on Hannahin, lempinimeltään Hanneli, kotikaupunki. Berliinistä perhe matkustaa Amsterdamiin, jossa Hannah tutustuu toiseen pakolaistyttöön  - Anne Frankiin. Tämä tarina on kuitenkin enemmän Hannelin, kuin Anne Frankin tarina. Ystävyys on toki tärkeä teema, mutta silti pidän teoksen nimeä Ystäväni Anne Frank hieman vääränä valintana. Ei siksi, etteikö Anne Frankin vaikutus ja merkitys Hannelin elämässä olisi ollut merkittävä, vaan siksi, että tässä on paljon muutakin. Kuitenkin kaikitenkin Goslarin ja Frankin perhekunnat olivat läheisiä, vaikka hyvin erilaisia. Goslarin perhe oli ortodoksijuutalaisia, jotka noudattivat juutalaisten käytäntöjä melko tarkasti, Otto Frank taas oli maallistuneempi. 

Koulussa Anne pursui edelleen loputonta tarmoa ja keksi luovia keinoja saada huomiota, kuten näyttämällä yhden tempuistaan: olkapään loksauttamisen sijoiltaan. Yksi poikkeus huomionkipeydessä kuitenkin oli: Kukaan ei saanut katsoa, kun hän kirjoitti.

Olkapään loksauttaminen sijoiltaan tuo Anne Frankin lähelle itseäni. Ei sillä, että itse pystyisin moiseen, mutta yliojentuvuus, joka tuli esille jo aiemmin lukemassani Anne Frankin päiväkirjassa on yhdistävä tekijä välillämme. 

Valokuvaliitteet luo omaa historiallista kuvaa ja läheisyyttä. Valokuvat tekevät tarinasta vielä koskettavamman kuin sanat. Kun katsoo sitä elämäiloa ja arkista oloa, ystävyyttä, ei voi kuin ihmetellä, mikä on se voima, joka sai aikaan sen mielettömyyden, joka tämän kaiken tuhosi. Hannah Pick-Goslarin teos Ystäväni Anne Frank on hieno kunnianosoitus, ei vain Annelle vaan kaikille heille, lahjakkaille, nuorille ja vanhemmille, tavallisille, kaltaisillemme,  juutalaisille, jotka saivat surmansa holokaustissa.

Hannah Pick-Goslar joutui myös perheineen kuljetetuksi ensin Westerborkin kokoamisleirille ja sitten Bergen Belseniin. Hänen olosuhteensa olivat kuitenkin astetta lievemmät kuin Annen, sillä hän kuului siihen joukkoon, jolla oli mahdollisuus tulla vaihdetuksi saksalaisiin sotavankeihin. Tämä mahdollisuus kuitenkin haipui ja vapaus koitti vasta puna-armeijan vapauttaessa "menetetyn junan" matkustajat.

Hannah Pick-Goslar sai elää yli yhdeksänkymmenvuotiaaksi. Tämä kirja pohjautuu hänen muistoihinsa, jotka journalisti Dina Kraft on kirjoittanut yhdistellen niitä muihin lausuntoihin, päiväkirjoihin ja muistelmiin aikalaisilta, joista osan hän tunsi itsekin, ja myös historiallisiin dokumentteihin. 

Maininta Brillesijperin sisaruksista nostaa mielikuvan toisesta lukemastani holokaust-kuvauksesta, mikä lisää vaikutelmaa, että tämä ei ole mikään muista erillinen, irrallinen tarina, vaan tarina, joka on yksi pala suuremmasta kokonaisuudesta. Mielenkiintoinen yksityiskohta, josta halusin tietää enemmän oli maininta Libyan Bengalista tuoduista juutalaisista. Jotenkin en osannut ajatella juutalaisvainoja tähän maailmankolkkaan ja yllätyin, kuinka vähän tiedänkään.

Näin ollen Ystäväni Anne Frank, vaikka onkin minä-kertojan äänellä kerrottu, on kuitenkin enemmän kuin vain elämänsä viime hetkiä viettävän, väsyneen naisen hajanaisia muistikuvia. Hannah Pick-Goslar puhui paljon elämänsä aikana kokemuksistaan, mutta muistiinpanoja hän ei tehnyt, mitä hän valittaakin Dina Kraftille. Vaikka mietinkin, miksi tämä teos on kirjoitettu vasta nyt, miksi ei jo aiemmin, on hienoa, että tämä on ilmestynyt tähän aikaan, muistuttamaan ja varoittamaan: Ei enää koskaan!

---

Tällä kirjalla bongasin Marseillen kaupungin Tour de France -lukuhaasteessani. Vaikka tapahtumat sijoittuvat hyvinkin eri puolille Eurooppaa, Marseille vilahtaa vain ohimennen, mutta siihen viitataan kuitenkin kolmesti, merkittävänä satamakaupunkina.

En ollut uskoa, kun laiva höyrysi ulos ranskalaisesta Marseillen satamasta. Tunsin viimein olevani matkalla.

Heinäkuussa 1947, kolme kuukautta saapumiseni jälkeen Marseillesta lähti luvaton laiva samalle reitille kuin omani mukanaan 4500 keskitysleiriltä selviytynyttä. Sen nimeksi oli annettu Exodus 1947. Britit pysäyttivät laivan ja tulittivat sitä kivääreillä ja kranaatinheittimillä jolloin kaksi matkustajaa ja kaksi miehistön jäsentä kuoli. Sen jälkeen eloonjääneet lähetettiin pakolaisleirille Saksaan, missä asui edelleen satoja tuhansia muita holokaustista selviytyneitä, joilla ei ollut paikkaa mihin mennä.  

Kolmatta mainintaa en enää selaillessani löytänyt.

Taras ševtšenko: Ukraina valitut runot

 

Taras ševtšenko

Ukraina - valitut runot

Toimittanut ja suomentanut Alla Bondarenko 

Oppian 2022

67 s

Taras ševtšnko  (1814-1861) on Ukrainan kansallisrunoilija. Hän syntyi kahden maaorjan poikana Ukrainassa ja aloitti koulunkäynnin 1822. Työnteon hän aloitti 1825. Työnteko ei ollut vapaaehtoista, vaan maanorjan poikana hän joutui itsekin maaorjuuteen. Kun hänen isäntänsä kuoli, hän sai uuden isännän, jonka mukana hän pääsi Pietariin . Taras ševtšnko kirjoittaa runoja ja proosaa, tutustuu taiteilijapiireihin uuden omistajan suosiollisella sallimuksella. Taiteilijaystävät auttoivat häntä ostamaan itsensä vapaaksi maaorjuudesta. Hän aloitti myös opinnot Pietarin taideakatemiassa valmistuen 1845 ja matkustaa Ukrainaan. Kahden vuoden kuluttua hänet pidätetää  kansallisaatteen levittämisestä ja keisarin arvostelusta ja joutuu armeijaan, jossa hänen ei ole lupa kirjoittaa, maalata tai piirtää. Tsaari Nikolai I kuolltua  Taras ševtšnko vapautuu,  mutta ei saa palata Ukrainaan. Vuonna 1855 Taras ševtšnko saa kuitenkin luvan matkustaa Ukrainaan, jossa hänet kuitenkin pidätetään ja lähetetään Pietariin, jossa kuolee.

Taras ševtšnkon Ukraina - valitut runot sisältää seuraavat runot:

Suuri hauta hyvin pitkä runoelma, Uni, Ystävällinen epistolani, Testamentti, Nuoruusvuoedet ovat menneet ja Eikö meidän ole aika lopettaa?

Runot ovat proosarunoja. Niitä sävyttää Taras ševtšnkon aika ja Ukrainan historia, josta tietoni ovat aika hataria. Tästä syystä runot jäävät myös suurelta osin ymmärtämättä. Toisaalta niiden tunnelma on vahvasti myös tätä päivää, vaikka poliittinen tilanne on osin erilainen.

Sielllä täällä nousee kuitenkin ajatuksia, sanasäikeitä, jotka havahduttavat.

"Kun juopunut mies nukahtaa, ei häntä saisi nousemaan aseiden paukekaan." 

Totuus on elossa Luojan valtaistuimella, /Minä lennän ja katson. Aamu koittaa ja taivas kirkastuu; / satakielet öisessä metsässä tervehtivät nousevaa aurinkoa;/  aamun tuulet puhaltavat pehmeästi, / arot ja pellot ovat paljaita; / jokien uomissa pajut kasvavat entistä vihreämmiksi; / kukat taipuvat kasteen alla, poppelit kuin vartijat seisovat erossa toisistaan, / jutellen niittyjen kanssa. / Kaikkialla maisema on kauneuden peitossa. / Vehmas ja vehreä aamun kasteesta; / luonto on raikas ja aurinko tervehtii... / Missään ei ole alkua tai loppua. / Kukaan ei voi täydentää tätä kauneutta. / Kukaan ei voi pilata sitä. / Se on täyteläinen ja hehkeä... / Minun henkeni! / Mitä sinä siitä tiedät?

Pohjoinen 2023 lukuhaaste kohta 13: Kirja, joka liittyy Ukrainaan tai ukrainalaisen kirjailijan teos. 

Kazuo Ishiguro: Klara ja Aurinko!

 

 

Kazuo Ishiguro

Klara ja aurinko

Alkuteos: Klara and the Sun 

Suomentanut Helene Botzov

Tammi, 2021

371 s.

Kazuo Ishiguron Klara ja aurinko alkoi kiinnostaa minua, luettuani teoksesta arvion jostain blogikirjoituksessa. Yleensä ei scifi, joksi tämän teoksen voi lukea, minua juurikaan kiinnosta. Nyt kuitenkin on niin, että saadakseni Helmet 2023 -haasteen suoritettua, oli minun löydettävä jokin scifi- tai tieteiskirja lukupinooni. Klara ja aurinko tuntui sellaiselta, jonka voisi lukea ilman väkipakkoa.

Klara ja aurinko oli todellakin kiintoisa teos. Sen päähenkilö ja minäkertoja on Klara-niminen KY, eli keinoystävä, toisin sanoen robotti. Nykyään puhutaan paljon keinoälystä, joten tämä on hyvin ajankohtainen teos siinä mielessä. 

Klara on siis robotti, joka hankitaan Josie-nimiselle nuorelle tytölle poistamaan yksinäisyyttä. Josie on sairaalloinen nuori tyttö, jonka sisko on kuollut. Josie on geenimuunneltu nuori. Josien naapurissa asuu Rick-niminen poika, jonka kanssa Josie on ollut lapsesta asti. Rickin äiti on valinnut toisin, kuin Josien äiti. Rick on muuntamaton. 

Ennen pitkää käy ilmi, että Klara on valittu Josien perheeseen tulevaisuutta silmällä pitäen. Äiti ei kestä ajatusta tytön kuolemasta. Klara, joka on Keinoystävienkin joukossa erikoislaatuinen persoona, älykäs ja oppivainen, haluaa auttaa Josieta tervehtymään, kun taas Josien äiti suunnittelee, että Klarasta tulisi Josie sitten kun Josieta ei enää ole. Klara toimii aurinkovoimalla. Klara suhtautuu Aurinkoon kuin henkilöön. Suopeaan ja hyväntahtoiseen henkilöön, joka voisi valaa Josieen parantavaa ravintoa.

Klara ja aurinko saa lukiessa hieman kahtalaiset tunteet. Samaistun hyvinkin Klaraan, niin robotti kuin hän onkin. Tässä tulee kirjailijan esille kirjailijan taidokkuus herättää tunteita. En yleisesti ottaen kannata kovin suuresti keinoälyä ja robotteja. Ajatus liian teknistyvästä maailmasta kammottaa minua. Klarassa ja auringossa teemana on paitsi kuolemaan liittyvät kysymykset myös ihmisyyden rajat ja olemus. Klarassa oli inhimillisiä piirteitä, mutta oliko hän ihminen, oliko hänellä sydän? Tämä on hämmentävää teoksen lopussa. 

Kerronta ei ole kovin tieteellistä. Sanasto on aika yleistajuista, mutta kuitenkin erilaista. Aluksi ajattelen tarinan sijoittuvan Japaniin (kirjailijan japanilainen tausta lie vaikuttanut), mutta sitten tulee ilmauksia, jotka vievät ajatukset Yhdysvaltoihin. Teoksessa ei ole kovin paljon ihmisiä eikä heistä puhuta nimillä päähenkilöitä ja muutamia sivuhenkilöitä lukuunottamatta. Josien äitiä kutsutaan Äidiksi, vain muutaman kerran rouva Arthuriksi ja muuten Klara puhuu henkilöille nimellä ja kolmannessa persoonassa, ei koskaan sinuttele. Kerronta on siis hyvinkin epätavanomaisen tavanomaista, jossa pienillä ratkaisuilla saadaan aikaan epätodellinen, tieteellisesti kehittynyt ja erilainen tunnelma ja aikataso kuin mitä elämme.

Huonetila oli jakautunut kahteenkymmeneen neljäksi lokeroksi ...  ---- Heidän päänsä lähes koskettivat toisiaan, ja he seisoivat siten, että kasvojen yläosa, silmät mukaan lukien, olivat ylemmän tason lokerossa, kun taas suu ja leuka oli ahdettu alempaan lokeroon.

Näistä lokeroista puhutaan eri yhteyksissä ja minun on hyvin vaikea päästä selville tästä lokerojutusta. Se on oikeastaan ainoa hieman mystisempi ja scifimpi asia kerronnassa. En myöskään päässyt selville, mitä ihmettä ovat ne pyörillä kulkevat monta savupiippua omaavat cooting-laitteet, jotka saastuttavat ilman. 

Kaiken kaikkiaan Klara ja Aurinko oli ihan hyvä lukukokemus. Erilainen, kuin mitä yleensä luen, mutta ajatuksia herättävä, kaunis ja koskettava tarina ihmisyydestä, ystävyydestä ja elämästä laajemminkin. Tämä teos ei kuitenkaan saa minua yhtään enempää Scifin puoleen, kuin aiemminkaan. Voisin ehkä kuitenkin lukea Ishigurolta jotain muutakin.

Tarkoituksellista vai tarkoituksetonta ristiriitaa kerronnassa?

Käännyimme kaikki taloja kohti, ja minulla oli ensimmäisen kerran tilaisuus katsoa Josien taloa kunnolla ulkoapäin. Se oli hiukan pienempi...

Rickin talo oli pienempi, eikä vain sen takia, että sijaitsi kauempana.

Kumpi talo siis oli pienempi?

---

Helmet 2023 kohta 21: Kirja on scifiä eli tieteiskirjallisuutta

---

Muualla blogeissa:

Tuijata. Kulttuuripohdintoja: Romaanin hienous ja monitasoisuus aukeaa pikkuhiljaa

Kirjaluotsi:  surumielinen, kaunis dystopia

Kirja hyllyssä bloggarin teos jätti kylmäksi, joskin hän luki teoksen ahmien.  

KIRJALAINAT!

 

Tässäpä taas lainattua lukemista pitkäksi aikaa

Jorma Kurvinen. Nuortenkirja kahden, gestapon takaa-ajaman  saksalaissotilaan panttivangeiksi ottaman pojan pakomatkasta Suomen Lapissa. Lainattu ihan varta vasten lukuhaastetta silmälläpitäen.

Anna Kortelainen: Kulkija. Tämän vuoden uutuuskirjoja, jossa tarkastellaan myös Pohjoisen Suomen elämää, mutta hieman erilaisesta näkökulmasta, kuin mitä Kurvinen tekee. 

Erno Paasilinna (toim.) Lapin runot jatkaa matkaa Pohjoisessa Suomessa.

Taras ŠevtŠenko: Ukraina. Valitut runot. Lainattu varta vasten lukuhaastetta silmällä pitäen.

Hannah Pick-Goslar: Ystäväni Anne Frank. Kevään uutuuskirjoja, jossa ystävyys ja lapsuus holokaustin varjossa vahvana teemana.

Helene Berr: Päiväkirja 1942-44. En muista, olenko lukenut tätä teosta aiemmin. Nimi on kuitenkin tullut vastaan muissa yhteyksissä.

Herättääkö näistä mikään sinun kiinnostustasi, oletko ehkä jo lukenutkin?

K.A. Pohjakallio: Aittamäen kotirintama!

 K.A. Pohjakallio

Aittamäen kotirintama!

Ristin Voitto, 1978 (Uudistettu laitos vuonna 1955 ilmestyneestä ensipainoksesta)

195 s.

Kansi: Päivi Sarrala

- Väkisinhän se kaikki hyvä tapahtuu, sanoi Tenkanen ja tarttui Laurin käsipuoleen.              - Hyvän  kirjeen kirjoitit isällesi, ja kohta näytetään tälle puolustusministerillekin, minkälaisia tempauksia tämän Aittamäen sisäpolitiikka on tuonut tullessaan. Jämeriä kirjeitä ja jämeriä tekoja nyt tarvitaan, ja välillä käydään jahtaamassa susia ja desantteja.

Aittamäen kotirintama kertoo pienen suomalaisen kyläkunnan elämästä jatkosodan aikaan. Teoksen päähenkilö on Pirkko-tyttö, joka suree Helokin kohtaloa. Isoisä on kertonut, että rehu ei riitä talveksi ja varmaankin pitää Helokki laittaa joulun jälkeen teuraaksi. Pirkko saa apua naapurin pojalta, Pentiltä, joka tutustuttaa hänet Hiipivän jaguaarin leiriin. Intiaanileikit vaihtuvat tositoimiin ja joukon johtaja keksii keinon.Kirje kirjoitetaan  kirjoittaa Nuorten Pellervon kysymyspalstalle. Kirje kirjoitetaan ja laitetaan vielä postimaksu mukaan. Ja kuinka ollakaan, Pirkko saa vastauksen agronomi Tarvaiselta, joka on laittanut kirjeeseen, pilke silmäkulmassaan, ihan puolustusministeriön leiman. Tarvainen neuvoo kaatamaan heinää teidenvarsilta ja kunnan jättömailta sekä tekemään kerppoja, joita myös tukuiksi kutsutaan. 

Jos ei Aittamäen pojat tähän pysty, niin heidät voi vaikka lähettäää,  minne, se jätettäköön mainitsematta, kun ei taida olla nykyisinä aikoina ihan korrektia. Intiaanileikit jäävät sikseen, kun kyläkunnan keskenkasvuiset pistävät vauhtia ja alkavat hankkia Helokille talvieinettä. Siinä touhussa he eksyvät maastoon, jonka omistaa Ylätalon Tuomas, jolla on närää Pirkon isän kanssa, koska Kaarelan torppa on aikoinaan erotettu ja annettu vielä hyvä peltomaakin, Tuomaan maista. Tuomas haukkuu Pirkko varkaaksi, kun tämä on poikien kanssa keräämässä pajukosta oksia, ja siitäkös sydämistyy niin Ylätalon väki kuin muukin kyläkunta.

Pirkon mieltä asia painaa, mutta hän turvautuu rukoukseen, kun ei muu auta. Pirkko pelastaa Ylätalon lehmän Kuoleman kuilussa joutumasta junan alle ja saa kuvansa lehteen. Tuomaan omaatuntoa alkaa painaa ja hän pyytää Pirkkoa käymään.

Aittamäen kotirintama on ihan menevä kirja, jossa sattuu ja tapahtuu.

Helokin talvirehut tulee kerättyä, siinä sivussa autetaan köyhää leskeksi jäänyttä monen lapsen äitiä, etsitään kadonneita lampaanvuonia, juostaan karkuun sutta ja ajetaan takaa kylään ilmestynyttä desanttia. Pirkko saa kuvansa lehteen kerran ja toisenkin ja Aittamäen kotirintaman maine kantautuu aina pääkaupunkiin asti, josta agronomi Tarvainen saapuu porukkaa tervehtimään ja palkitsemaan. 

Elämää sodan varjossa, hiljaiseen, työteliääseen tapaan. Kristillinen elämänasenne kuvastuu Pirkon toimissa. Kerronta on sutjakkaa ja kansanomaista. Ajankuva, askareet ja toimet lapsijoukon toimineen on luontevaa, opettajan asema ja merkitys kylän keskiössä on ollut merkittävää. Tavallista sota-arkea ja rippunen seikkailua hengellisellä sanomalla ryyditettynä. Ei maistu yhtään hullummalta.

Erityishuomio tälle koosteelle:

Oli perjantaipäivä, ja seuraavana iltana piti tavaroiden olla valmiina. Muutamassa tunnissa opettaja oli käynyt läpi kylän jokaisen talon. Hänellä oli koossa kenkiä, housuja, mekkoja, lakkeja, sukkia, villatakkeja ja vaikka mitä. Toiset vaatekappaleet olivat aivan ehjiäkin. 

Että sellaista. Ehjiäkin vaatteita joukossa, kun lahjoitetaan tarpeessa olevalle avuksi. Hieman erikoinen maininta, mutta todellisuutta kuvaava, ikävä kyllä.

Tommi Kinnunen: Pimeät kuut!

 

Tommi Kinnunen

Pimeät kuut

WSOY, 2022

284 + 1 s.

 

Aina pitäisi niin paljon. Pitäisi korjata alkuviikon laskennon pistokokeet ja muistella valmiiksi sopiva runonpätkä ensi tunnin sanelua varten. Aloittaa Kalevalan päivän kuvaelma, johtokunnan mielestä pitäisi järjestää se käsityökerho. Pitäisi lähettää viesti Seijan kotiin sairauspoissaoloista sekä kehnoista kengistä. Kirjoittaa kunnanvaltuustoon. Osuuskassaan. Verotoimistoon. Nimismiehelle. Pitäisi mennä nukkumaankin jo, sillä kello on herranen aika varmasti pitkälle yli kahden. 
 

Tommi Kinnusen Pimeät kuut on omistettu väsyneille. Alaotsikkona on talvikirja. Teos on aika raadollinen kertomus kuusikymppisestä kansakoulunopettajasta, Elna Suorajärvestä, jonka terveys ei ole parhain mahdollinen. Elna on saanut vuoden pituisen pestin syrjäiselle maaseudulle. Eletään sodanjälkeisiä vuosia, pulaa on vähän kaikesta, mutta se, mikä perillä Elnaa odottaa on kuitenkin yllätys: homeinen parakki, jonka viereen tosin ollaan rakentamassa uutta koulua. Elna on väsynyt, kremppaa on vähän siellä ja täällä. Ensialkuun hän kokee ettei enää taida opettaakaan, mutta vuoden kuluessa vanha opittu taito kuitenkin löytyy. Tosin vastuksia löytyy niin johtokunnan taholta kuin suvustakin. Elna on joutunut jättämään kotinsa, kun sisko lyö ohimoon ja heittäää kimssut ja kampsut ikkunasta.

Kerronta on suoraa, rehevää ja elävää.Tarinan minäkertoja on Elna itse, joka käy elämänsä arkea päivä ja hetki kerrallaan, välillä muistellen. Paitsi äitiä, siskoa, mielessä pyörii Niilo, jonka henkilöllisyys paljastuu sitä myötä, kun kouluvuosi päättyy. Elna taistelee viimeisillä voimillaan, saa välillä voimaa ja jopa nauttii hiihtoretken voimaannuttavasta riemusta. Mutta ... kaikki päättyy. 

Teos on jaoteltu vuodenkierron mukaan, elokuusta toukokuuhun. Kesä on kauneimmillaan, kun Elna soudetaan järven yli kotikylään, mutta Elnalla on kesän valoisasta ajasta huolimatta edessään "pimeät kuut". Tietämättömyys tulevasta, toimeentulosta, asumisesta. Hän on päättänyt, että opettajaksi hän ei enää ryhdy. Se on ohi ja marssii nimismiehen kansliaan. Ilmeisesti hän aikoo pistää siskonsa lujille kotimökin ja perintöjen suhteen, mutta muuten teos jää kovin avoimeksi.

Minua kiinnosti tämä teos lähinnä kansakoulukuvauksena ja opettajan työn kuvauksena, koska sukututkimuksen myötä minua on aihe sattuneista syistä kiinnostamaan. Kyllähän tässä ajankuvaa tuli, Teos sijoittuu Pohjoiseen Suomeen. En oikein tiedä, kun puhutaan rajaseudusta ja saa kuvan lähinnä itärajasta, mutta Oulu on kuitenkin länsipuolella, että kuinka laajalla alueella Lappia tässä kuljetaan. Lukujen alussa on erilaisia kansakouluopetukseen ja Elnan elämänkuvioihin liittyviä juttuja. Taustatyötä on ilmeisesti tehty. Minua kuitenkin mietityttää, voiko se olla todella ollut näin kurjaa, sodanjälkeen kansakouluelämä. Myös tuolloinen verotus pistää mietteliääksi. Erään luvun alussa olevan kuitin mukaan Elnan palkka oli 

15 699,58 mk, josta tulo- ja omaisuusveroa 11597,18.

Sehän on n. 74 %. Onko verotus ollut todella noin kamalaa? Olisi hauska tietää, mihin tämä laskelma perustuu, sillä liitteissä ei mainita mitään verotuksellista lähdettä.

Kuvaavaa ristiriitaisuutta:

Lanka on olematonta, hyhmeisen veden väristä. Liian paksuakin...

Vaikka teos oli jäntevästi kerrottu ja myötätuntoisesti vanhoja, väsyneitä, elämän kuluttamia ihmisiä kohtaan, niin minä en tykästynyt Elnaan. Karvani nousivat pystyy lopussa, ja olisin toivonut kirjailijan päätyneen toisenlaiseen ratkaisuun kuin mihin Elna päätyi. Oli se sitten kuinka todellista ajankuvaa mitä olikaan. Hyi hyi, Elna, minkä teit!

--

Kirjaluotsi: "Pimeät kuut on vangitseva tarina persoonallisen naisopettajan haasteista sotien jälkeisessä Suomessa ja vaikuttava aikalaiskuvaus jälleenrakentamisen ajasta poltetussa Lapissa."

Kirsin Book Club:  "Tommin oma ääni puski paikoitellen voimakkaasti lävitse. Useammin väsymyksen kuvaus kuitenkin tavoitti Elna Suorajärven ajattelun ajattomasti."