Henry Denker: Hoitaja vuorilla

 

Henry Denker

Hoitaja vuorilla 

Alkuteos: Kincaid

Suomentanut Auli Hurme

Kirjakerho Johanna, 1986 (Karisto)

366 s.

Hoitaja vuorilla on  Kate Kincaid, nuori sairaanhoitaja, joka saa tarpeekseen suuren kaupunkisairaalan oloista. Varsinkin, kun hän joutuu napit vastakkain synnytyslääkärin kanssa, joka haluaa "pöydän puhtaaksi" viikonlopun viettoon" ja määrää monisynnyttäjälle lääkettä, joka vaarantaa tämän. Seurauksena on lapsen menehtyminen, joka olisi voitu välttää ja johon Kate omalla toiminnallaan pyrki vastoin lääkärin määräyksiä. Kate saa toiminnastaan nuhteet, mutta ei potkuja. Hän saa kuitenkin ylihoitajalta esitteen Vuoristosairaalasta, joka on myös koulutuskeskus, tutustuu aiheeseen, tekee hakemuksen ja tulee hyväksytyksi. 

Vuoristosairaala sijaitseee Adelphissa, Appalakien vuoristossa, jossa kaupunkielämään tottunut ylipäättäväinen Kate saa vastaansa vuoriston erilaisen kulttuurin, niin kielen kuin tapojen suhteen. Kate päättää kuitenkin, että hän selvittää kykynsä ja pätevyytensä ja käy vuoden mittaisen koulutuksen tullakseen perheterveydenhoitajaksi ja kätilöksi.  

 "Te vaaditte liikaa itseltänne. Olette aina vaatinut. Miksi? Todistaaksenne, että teillä on kauneuden lisäksi myös älyä , vai?" Kysyy tohtori Ray Boyd Katelta. 

Ray Boydista tulee Katelle tärkeä henkilö. Se, että Katella on poikaystävä Howard Brewster, ei estä Katea ja Rayta läheisemmästäkin suhteesta, jossa uskollisuus poikaystävää kohtaan saa kyytiä. Teoksen kansikuva kuvastaakin hyvin teosta tältä osin. Kate on kahden miehen välissä.  Ray on lääkäri, ymmärtää Katen ammatilliset pyrkimykset, Howard on nuori lakimies, jota Kate kutsuu lempinimellä Haukka, ja jolla on ensimmäinen juttunsa Korkeimmassa oikeudessa. Howard ei oikein ymmärrä Katen pyrkimyksiä, vaan haluaa Katen emännöimään hänen asianajoillallisiaan.  Kummanko Kate lopulta valitseekaan. Elämän vuorilla pienessä maaseutuyhteisössä vai kaupunkielämän Howardin rinnalla?

Olen aikoinani pitänyt paljon Denkerin sairaalamaailmaan sijoittuvista tarinoista. Jokin aika sitten lukemani Aivoleikkaus ei sykähdyttänyt ihan samalla lailla kuin aiemmin. Tämä Hoitaja vuorilla oli innostavampi. Tässä oli tarpeeksi jännitettä, eikä aiemmat muistikuvat häirinneet lukunautintoa. Ihmissuhteita, terveydenhoidollisia haasteita ja kohoava draamankaari, kun hiilikaivosalueella tapahtuu maanvyöry pitävät jännitteen hyvin kasassa. 

Minua jäi kuitenkin kiusaamaan se, että vaikuttaa siltä, että Kate jättää bensat maksamatta, vaikka tekstissä puhutaan luottamuksesta. Tämä johtuu siitä, että ensin piti tankata ja sitten käydä maksamassa, mutta tankin oli ehtinyt täyttää joku ystävällinen henkilö, mutta missään ei mainita, että Kate olisi palannut ilmoittamaan määrän, kuten häntä oli neuvottu, vaan keskusteltuaan paikalla olleiden henkilöiden kanssa hän lähtee ajamaan kohti asiakastaan. Onko jätetty jotain suomentamatta, vai onko vain jätetty rivien väliin lukijan pohdittavaksi, mitä tässä kohtauksessa tapahtuikaan.

Toinen pohdituttava seikka on: Kuka kirjailija on sanonut:

"Vain yksi asia on pahempi kuin se, ettet saa mitä haluat. Se, että saat sen." 

No, yllätys, yllätys, kirjailijahan on Oscar Wilde, jonka teoksesta Lady Windermere's Fan ajatusta on siteerattu. Näin, jos tekoälyvastaukseen on luottaminen.

---

Satakirjastojen lukuhaaste 2026 kohta 30: Kirja on sidottu 

Aura Louhija: Hannuli

Aura Louhija

Hannuli

Otava, 1970

105 s.

Kansi: Riitta-Kaarina Tikkamäki 

 

 

 

Aloitus: "Johanna istui kirjoituspöytänsä ääressä, siristeli silmiään ja tarkasteli käsipeilistä silmäluomiaan, joiden meikki oli niin vaaleansininen, että se alkoi näyttää harmaalta."

Johanna on 16-vuotias nuori, joka asuu äitinsä Irman kanssa.  Johannan lempiväri on sininen. Sininen väri onkin läsnä kerronnassa ja sen symbolista merkitystä voi miettiä. Minulle se ei ihan avautunut.  Johanna kirjoittelee runoja, paitsi silloin, kun hän tuntee itsensä onnelliseksi. Nyt hänellä ei ole mitään kirjoittamista, sillä hän on lähdössä erääseen saareen, poikaystävänsä Henrikin luokse. Henrik kutsuu Johannaa Hannuliksi.  

Hannuli on Otavan Isojen tyttöjen kirjasto -kirjasarjaa, pienoisnovelli, joka kuvaa aikuistuvan nuoren ensirakkauden ja pettymyksen tunteita. Vaikka kuvauskeskiössä on Hannulin tunteet ja kokemukset, kuvataan tarinassa myös hänen läheistensä elämää ja vaiheita. Hannuli on tärkeä isoisälleen, Rafaelille, joka on alkanut vanheta ja jonka hoidon asioita Hannulin Äiti Irma ja Rafaelin sisarpuoli Hile, eli Hildegard miettivät. Hannuli ei ole yhtään tykännyt rouva Lehmuksesta, joka on käynyt isoisän luona auttamassa. Ja sitten Lehmus menee menojaan ... mistä nyt kotiapu saadaan?

Aura Louhija kuvaa teoksessaan ylemmän luokkayhteiskunnan, hyvin toimeentulevan perheen elämää, voisi sanoa, hienostoelämää. Tosin saaressa, johon Hannuli lähtee tapaamaan poikaystäväänsä tapaa hän myös muita nuoria, joista yksi alkaa puhua "vasemmistoon päin", mutta ei nämä hahmot kuitenkaan ihan "työläisiltä vaikuta". Hyvin eksentrisiä hahmoja, ainakin osa, erityisesti Hile, joka on menneisyydessään ollut taiteilija, ymmärtääkseni näyttelijä. 

"Sitä suurempi taiteilija mitä suttuisemman asun päällensä vetää. Mutta eivät he olekaan taiteilijoita, lass mich sorgen, mutta niin ruokottomasti ei työmies pukeudu kuin nämä taiteen nuoret työmiehet. Ja työtä , eikö työtä muka tehty ennen. Jokainen tosi taiteilija on aina työtä tehnyt, mutta taiteilija on taiteilija, yksilö, massan yläpuolella ...." 

Hilen mies, Ensio on ollut kirjastonhoitaja ja kirjat, joita riittää jäisivät Johannalle, joka oli tullut hyvin toimeen Ension kanssa.

Ajankuva: 

Hannuli on julkaistu 1970. Ajankuva on siis enintään 60-lukulaisuutta, johon viitannee myös tuo aiemmin mainitsemani erään nuoren "poliittinen esitys." Johanna kokoaa huksistaan rullakruunua, jota mietin ja yritin selvittää. Rullakampauksella löytyi 50-luvun muotia, mutta en minä tätä tarinaa 50-lukulaiseksikaan laittaisi.

Johanna .... veti jalkaansa ruskeat samettihousunsa ja otti kassista keltaisen angorapuseron. Hän rakasti langan pehmeätä nukkaa paljaalla ihollaan, joka tuntui olevan täynnä hyppeleviä pisteitä. Mutta hän ei värissyt, hänen ei ollut kylmä. Hän piti siitä, että hänen ihonsa eli. Se oli kuin täynnä pieniä nokkivia lintuja, sinisiä lintuja. 

Miljöö: Helsinkiläisyys 

Hannuli on hyvin Helsinki-keskeinen tarina. Kirjailija kuljettaa lukijaa halki Helsingin , mitä nyt välillä ollaan jossain lähisaaressa. Muutamat paikanimet herättivät uteliaisuutta ja vaativat lisäselvitystä. Mikä on Byrå, jossa Hannuli on Henrikin tavannut. Aleksin, jossa ovat kävelleet, jotenkin hahmottaa

Miljöö ja ajankuva mielessäni saatoin nähdä Helsingin vanhan linja-autoaseman, Espladadilta kohti toria, Katajanokka (siellä on muutamia kertoja kyläilty), kirkon kultaiset kupolit (viitannevat Uspenskin katedraaliin), suunnataan Kaivopuistoon, Suurtori, Suurkikko, Aleksanterin patsas, Mariankatua ylös ja joitakin hetkiä myöhemmin  ollaan jälleen liikkeellä, vaihdetaan bussia Erottajalla, kävellään Arkadiankatua, kuljetaan Topeliuksenkatua, käännytään Runeberginkadulle, ajatellaan poiketa Sibeliuspuistoon, ei sittenkään, vaan käännytään Eino Leinonkadulle, joka on isoisän katu, isoisän, jonka luona Johanna on luvannut käydä.

Osin tuttuja paikkoja, osin outoja. Täytyisi olla 60-luvun Helsingin turistikartta käytettävissä, jota pystyisi seuraamaan Johanna-Hannulin vaeltelua.  

Kielellisiä huomioita:

Hannuli on ihan mukavasti kerrottu, hyvää suomenkieltä, elävää, kuvaavaa, ei kuulosta yleisesti ottaen kovin vanhahtavalta, vaikka söpötetään sanaa ei ehkä nykyään enää juurikaan taideta käyttää. Se olikin miltei ainoa hieman erilainen sana, joka nostaa päätään kerronnassa. Saksaakin käytetäänkin: das ding an sich

Kirjallisuusviitteitä:

"Ja tämä on minulle tietoa, kaiken syvän pitää kohota minun korkeuteeni, sanoi Zarathustra." Tämä on Hannulin vastaus tuohon sakankieliseen "itse asiassa" puheeseen. Minun täytyi tätäkin lausetta hieman selvitellä ja kysehän on Nietzhen teoksesta. 

Suomalaisuudesta:

"On se kummallinen jääräpää tämä suomalainen, kun sille on niin vaikeita nuo säännöt...

Erityismaininta tälle näkemykselle: 

"Ei ole olemassa mitään niin epävarmaa kuin tunteet, hän ajatteli. Ei niihin voi luottaa, ei voi vaatia, että ne pysyisivät samanlaisina, kun kaikki muukin muuttuu, ihmiset ovat vain keksineet sellaisia vaatimuksia. "

Jos ei tämä nyt ihan ominta lajia kirjallisuutta ollutkaan, niin olihan tämä mainio ajan- ja ihmiskuvaus, valotus nuoren ihmisen elämästä ja ihmissuhteista. Tähän on kirjoitettu kaksi jatko-osaakin, jotka mielelläni lukisin. Sen verran vaikuttavasti tämä teos kuitenkin jäljen jätti eikä ajatusvirrat jääneet pysähtyneeseen tilaan. 

... 

Pieni Helmet 2026 -lukuhaaste kohta 7: Kirja kirjailijalta, jonka tuotantoa et ole lukenut aiemmin

--- 

 

Enid Blyton: Seikkailujen linna

Enid Blyton

Seikkailujen Linna

WSOY, 1969

Alkuperäisteos: The castle of adventure

Suomentanut: Laila Järvinen

Kuvittanut: Stuart Tresilian

263 s.

 

Olen lukenut kirjan edellisen kerran kolmetoista vuotta sitten ja kirjoitin siitä silloin näin.  Koska aiempi kuvaukseni on selkeä ja kertoo olennaisen, en nyt lähde toistamaan aiemmin kertomaani, kerronpa vain muutamasta yksityiskohdasta, joihin tällä kerralla kiinnitin huomiota. 

Suomennos:

"Lapset tepastelivat poikki suuren pihan". Hmm. Tepastella sana kuulostaa hieman oudolta muun sanaston lomassa. Siinä on vivahdus jotain ... ei niin vakavaa. Olisi mielenkiintoista tietää, mikä se alkuperäissana on, nähdä kävelytyyli, kun kävellään, tai astellaan tai loikitaan tai – tepastella.  

"Ei", sanoi Mrs. Mannering ... Hmm! Miksi  on jätetty englanninkielinen termi? Miksi ei kerrota, että rouva Mannering sanoi?!

""Hän oli huolissaan filmirullistaan, vaikka ne olivatkin huolellisesti kääritty öljytakkiin." Hmm. Jack on ryömimässä ahtaassa tunnelissa, jonka virtaava vesi on syövyttänyt. Tilaa ei pahemmin ole. Öljytakkikäärö rintataskussa tai puseron alla tuntuu vähän liian massiiviselta. Tässäkin olisi kiva tietää, miten asia on ilmaistu alkuperäistekstissä.

Jotain, mistä piti ottaa selvää:

"Huoneessa oli suuri seinäkaappi, ja kun lapset uteliaina aukaisivat sen oven, he näkivät siellä vanhaa kiinalaista posliinia ja hopeaesineitä – vaikka nyt olivat niin ruostuneita ..." Ruostuuko posliini? Tätä minun täytyi jäädä ihan miettimään, sillä minusta posliini ei ruostu. Tästä täytyi ihan ottaa selvää ja niinpä sitä taas tuli pieni tiedonjyvänenkin hankittua. 

 

"Sytyttäkää valo, kuului Kikin ääni, jostakin pimeästä käytävästä. "Sytyttäkää valo." Lapset nauroivat. Oli kummallista, miten Kiki joksus puhui aivan kuin järjellisiä lauseita." 

 

Stuart Tresillianin mustavalkoinen kuvitus tuo tarinaan oman mukavan lisäsäväyksen. Erityisesti tämä Kiki-papukaijan kohtaaminen maakotkan kanssa sävähdytti voimallaan ja tunnelmallaan.

Kiki onkin tarinan persoonallisuuksia, jonka myötä kerronnassa riittää paitsi vauhtia ja jännittävyyttä, niin myös ripaus huumoria. Toisaalta Kikin tempausten myötä kirjailija "kaivaa maata roistojen jalkojen alta", saaden heidät näyttämään tyhmemmiltä, kuin mitä he ovatkaan. Toisaalta en tiedä, mitä itse ajattelisin, jos äkkiä kuulisin tyhjässä tilassa veturinpillejä, kissannaukumisia ja koiranhaukuntaa. Menisikö minultakin tolkku pois.

Rohkeudesta: 

"En tunne itseäni ollenkaan rohkeaksi, mutta luultavasti ihminen silloin on todella rohkea, kun hän tekee jotain huolimatta siitä, että pelkää". 

Niinpä, mutta ei sitä silti pidän olla tyhmänrohkea. Jos Jack olisi poistunut linnasta heti, kun huomasi, että siellä tapahtuu jotain outoa ja kertonut kaiken rouva Manneringille, olisi kaikki varmasti selvinnyt nopeammin. Toisaalta seikkailua ei olisi ollut, eikä sitä myöten tarinaakaan. 

Ihan metkoja vielä näin vanhempanakin nämä tarinat kyllä ovat. Aika ajoin näiden pariin palailee ihan lystikseen. 

--- 

Pieni Helmet 2026 -lukuhaaste kohta 16: Kirjan kannessa tai nimessä on linna 

---

Muualla mainittua:

Hemulin kirjahylly: Hemuli on jo lapsena ihaillut rohkeutta ja neuvokkuutta, joka tarinan lapsissa ilmenee

Einar Odd Mortensen: Turkiskauppiaana intiaanireservaatissa!

Einar Odd Mortensen

Turkiskauppiaana intiaanireservaatissa

Alkuteos: Mitt liv blant Nord-Kanadas Indianere 1925-1928 

Suomentanut Marja-Liisa Tolvanen 

148 s.

Takansi: Eräänä talvisena päivänä vuonna 1925 norjalainen kaupunkilaisnuorukainen pakkaa kapsäkkinsä ja lähtee kaukokaipuunsa ajamana kohti Pohjois-Kanadan tiettömiä erämaita. Einar Odd Mortensen päättyy turkiskauppiaaksi intiaanireservaattiin, jossa hänen on opittava elämään täysin erilaisten ihmisten parissa ja karun luonnon armoilla.

Turkiskauppiaana intiaanireservaatissa on Einar Odd Mortensenin omaelämänkerrallinen kuvaus hänen kokemuksistaan turkiskauppiaana ja -metsästäjänä Pohjois-Kanadan tundralla 1920-luvulla.  Kirjassa on kirjailijan jälkipolvien  johdanto, esipuhe ja jälkikirjoitus Einar Odd Mortensenista, teoksen taustoista ja hänen myöhemmistä vaiheistaan. Turkiskauppiaana intiaanireservaatissa on keskeneräinen käsikirjoitus,

Suomentaja kuvaa alkusanoissaan Turkiskauppiaan kirjoitustyyliä liikemiesmäisen asiallisesta terävän havainnollisen vaihelevaksi, jossa "sydämellinen ja poikamainen huumorintajua ja myötätunto" sävyttävät "luonnonihailijan ja esteetikon maalailevan runollisiakuvauksia".  Lisäksi suomentaja vakuuttaa, että Einarissa "ei ole tippaakaan rasistia", vaikka hän käyttääkin "nykyaikana kielletyiksi katsottavia sanoja" 

Hmm. Ehkä näin. Einari on kuitenkin länsimaisen kulttuurin edustaja, joka on kaivannut pois "länsimaisesta elämänrytmistä". Mortensen on saanut intiaaneista romanttisen sankarikuvan lähinnä poikakirjojen  (Fenimore Cooper) perusteella, ja tämä kuva kyllä nopeasti murenee, hänen tehdessä tuttavuutta Cree-alkuperäiskansan kanssa ja eläessään heidän keskuudessaan.

Väki, jonka keskuudessa liikun, kuuluu Cree-intiaaneihin. Jos antaisin kuvauksen heistä vielä erikseen sen lisäksi, mitä muissa yhteyksissä tämän kirjan sivuilla kerrotaan, tulisi siitä sekoitus hyvää ja pahaa sellaisena kuin minä heidät näen. --- Mutta ymmärrän hyvin, että kuvaukseni esittelevät vain yhden mittapuun ja yhden hyvyin subjektiivisen näkemyksen. 

Mortensen itse myöntää "olevansa maasta, jossa hän voi nauttia hyvinvointiyhteiskunnan etuja", ja kuinka hänen silmänsä sen vuoksi "antavat yksipuolisen ja ulkonaisen, pintapuolisen kuvan".  

En mene sanomaan, etteikö kuvaus Cree-kansan köyhyydestä ja oloista olisi totta.  Mutta se, miksi alkuperäiskansan elämä on sellaista kuin on jää ruotimatta. Mortensen ei paneudu niinkään menneisyyteen, kuin kuvaa olevaa hetkeä.  No, kyllähän Mortensen tuo esiin sen, että valkoiset ovat vieneet intiaanien maat ja "maksavat näille siitä, että nämä ovat luopuneet oikeuksistaan". 

Ja vaikka hän ei suoraan politisoikaan olojen kurjuudesta, syistä ja seurauksista, Einar Odd Mortensenin kuvauksessa tulee rivien välissä hyvin esiin se riisto, mitä alkuperäiskansat ovat kohdanneet, ja jollakin tasolla Mortensen on itse osa tätä riistoa turkiskaupan pitäjänä, jossa turkikset vaihtuvat tavaraan suhteessa, joka ei ehkä ole ihan tasapuolinen, vaikka intiaaneillakin olisi yrityksensä ja keinonsa. 

Jos tämä alkuperäiskansojen tilannekuvaus onkin raakaa ja pöyristyttävää, jota en ihan nikottelematta niele – ja minulla heräsikin halu hieman tutkia kyseisen kansan historiaa saadakseni paremman käsityksen tämän kansan oloista ja elosta – niin tämä oli kuitenkin kiintoisa kuvaus elämästä Pohjois-Kanadan tundralla. Luontokuvaus on upeaa ja hytisyttävää. Sitä vain ihmettelen, kuinka ihmeessä ihminen voi selvitä kantavalle pohjalle, jos hän joutuu rämpimään polvia myöten upottavassa suoliejussa? 

Kirjallisuusviitteet:

James Fenimore Cooperin intiaaniromaanien ohella teoksessa viitataan Helge Ingstadin romaaniin elämästä turkismetsästäjänä. Mielessä vilahti muistikuva, että enkös minä olekin lukenut yhden Ingstadin romaanin ja kyllä: Kultamaan Bill on tullut luettua ja voisipa sen lukea uudelleenkin, jos jostain uudelleen käsiinsä saisi.  Kirja, johon tässä kuitenkin viitataan on Helge Ingstadin Turkismetsästäjänä Pohjois-Kanadan intiaanien parissa ja olisi kyllä kiintoisaa lukea se ihan vertailun vuoksi. Mortensenin teoksen taustoituksessa tuodaan esille, että Ingstadin teos olisi ollut ehkä syynä, miksi Mortensenin käsikirjoitus on jäänyt kesken.

Tällä mukana: 

Vaarakirjastojen LUONTOA  -lukuhaaste 2026 kohta: Äärisäätila

Matkasin myös omassa Halki Kanadan -lukuhaasteessa Manitobaan (provinssi) 

Muualla mainittua:

Kaarlon kirjablogi: Tönköhkö suomennos, mutta mielenkiintoinen sisältö kompensoi huonoja sanavalintoja.  

Kaisa Viitala: Klaanin tulevaisuus!

Kaisa Viitala

Klaanin tulevaisuus

Karisto, 2026

464 s. 

Agnes Hunterin, nykyisin rouva McTorrian tarina jatkuu huikean vaihtelevissa tunnelmissa. Seikkailua ja jännitystä on riittämiin puhumattakaan henkilökohtaisista haasteista, joita tulee vastaan niin avioliitossa kuin suhteissa lähimpiin. Oman osansa arjen haasteista saa myös Fingalin sisko Ailsa, jonka synnytys on käsillä ja josta seuraa erinäisiä ongelmia niin Ailsalle kuin muillekin tarinan henkilöille. Varsinkin, kun Fingal lähtee klaanitapaamiseen ja vaatii Agnesin mukaansa, josta siitäkin syntyy mittavia hankaluuksia ei vain Agnesille vaan Fingalille itselleen.

Yllätykselliset juonenkäänteet puhumattakaan odotetuista tai ei niin odotetuista tapahtumista pitävät lukijan hyvin otteessaan. Kerronta on sujuvaa ja kielellinen ilmaisu reipasta  ja kuvailevaa. Henkilöiden luonteenpiirteet saavat lisävahvistusta, saavatpa uusia ulottuvuuksiakin. Erityisesti Ailsan luonne vahvistuu ja kehittyy.

Kuvaavuudesta:

Agnesia vavisutti muukin kuin kylmä tuuli, joka puhalsi järven yli ja sai veden väreilemään mustan silkin tapaan.

EDIT: Fiba vaihdettu muotoon Hämmentävä kohta:

Ettäkö hän kiipeäisi itse nuoraportaita! Miten Millie kuvitteli hänen kykenevän laskeutumaan niitä pitkin. Vaikka hänellä oli miten vahvat kädet, hänen olisi pitänyt pystyä astumaan alimmalta nuora-askelmalta heikoilla jaloillaan veneeseen, joka heiluisi... Ewen siirtyi laiturin reunalle, ja Agnes tunsi miehen vetävän syvään henkeä, ennen kuin tämä haki jalansijaa, kyykistyi ja kumartui laskemaan rouvansa alas ---- Ewen oli kuitenkin laskemassa Agnesia, Ei Millietä. 

Ajatuskatkos vai mikä lienee tullut eteen, tässä vain on kerronnallinen tarkkuus herpaantunut, kun Agnesista äkkiä tehdäänkin Ewenin rouva. Lukijalle jää epäselväksi oliko Ewen laskemassa Millietä, joka siis oli hänen rouvansa vai Agnesia Millien vielä katsellessa laiturin päällä, vai oliko rouva jo laskettu alas. Ymmärtääkseni kuitenkin vielä laiturilla katselemassa Agnesin selviämistä veneeseen. Täytyy muutenkin sanoa, että tätä nuoratikkailla kiipeämiskuvailua olisi voinut hieman miettiä ja  sillä ainakin itseni oli hyvin vaikea kuvitella sitä "sirkusmaista kiipeilyä", jota muutamissa kohdin kuvaillaan, Uskottavuus hieman kärsii tältä osin. 

Ei sillä, tästä yksittäisestä, sanoisinko hieman hiomattomasta kohdasta huolimatta, viihdyin kyllä tämän tarinan parissa ja viimeisen sivun kääntyessä jäin jo malttamattomana haikailemaan seuraavaa osaa.  Ja täytyy sanoa, että kun sekin sitten on luettu niin jäänen kyllä pohdiskelemaan, mistä löytyykään seuraava yhtä ihastuttava ja valloittava tarina kuin tämä Skotlannin nummille ja linnoihin sijoittuva klaanitarina. Harvinaista herkkua romanttisen historiallisen tarinan ystäväville ja harvinaisuudessaan sitäkin nautinnollisempaa.  Harmittaa vain, kun en hetimmitten tullut hankkineeksi omaksi sitä ensimmäistä osaa, jonka lainasin kirjastosta. Nyt sitä saa metsästää kovakantisena päällyspapereineen kaikkineen ties kuinka kauan ties mistä.

Satakirjastojen lukuhaaste 2026 kohta 5: Kirjassa käsitellään vanhemmuutta

Terttu Järvilehto-Forssell: Sininen sävel

Terttu Järvilehto-Forssell

Sininen sävel

Tammi, 1950 

 142 + 1 s.

Kansi: Maija Karma 

Aloitus: Olipa todellakin epämiellyttävää tulla uuteen kouluun kesken lukukautta!

Lopetus: "Tuolla avaruudessa on meillä jokaisella oma sävelemme, sininen sävel, joka meidän on löydettävä. Se on avaimemme musiikin ihmeelliseen maailmaan."

Sininen sävel on tarina Hannele Harviasta, 16-vuotiaasta tytöstä, joka haaveilee konserttipianistin urasta. Hänen isänsä on aikoinaan myös haaveillut musiikkiurasta, mutta antanut periksi ja valmistunut "vain kanttoriksi". Harvian perhe, johon kuuluu Hannelen lisäksi Leila ja Riitta. Hannele ja Leila ovat melkein kuin kaksosia, mutta eivät kuitenkaan. He ovat syntyneet samana vuonna, Hannele tammikuussa ja Leila joulukuussa. 

Perhe muuttaa Helsinkiin parempien koulutusmahdollisuuksien vuoksi. Hannele inhoaa koulunkäyntiä, erityisesti matematiikka, josta hän hädin tuskin selviää. Äiti haluaisi kuitenkin Hannelen jatkavan ylioppilaaksi. Hannele vain haluaa soittaa, soittaa ja soittaa ja saakin lopulta luvan jättää koulun keskikouluun ja siirtyä Musiikkiakatemiaan, jossa hän saa opettajakseen Ilmari Hongiston, joka huomaa tytön lahjakkuuden ja alkaa opettaa tätä yksityisesti ja valmistella kohtakin  ensimmäistä konserttia. 

Leila on luonteeltaan täysin toisenlainen. Hän pestautuu kesäksi sillilaivaan. Leila on tullut isoisäänsä, joka on ollut merimies ja Hannele on tullut isoäitiinsa, kipakkaan rouvaan, jonka luona Marjamaan kartanossa Hannele viettää kesän puutarhahommissa ja saa siinä sivussa soittaa kartanon flyygeliä.

Sisaruskolmikon nuorin Riitta on perheen kaunotar ja ajattelee vain miten näyttäisi kauniilta sisarusten yrittäessä koulia tämän itserakkauteen taipuvaista mieltä.

Sininen sävel on minäkertojan, Hannelen  näkökulmasta kerrottu  tyypillinen tyttökirja ja koululaistarina, mutta pientä epätyypillisyyttäkin teoksessa on aistittavissa.

Hannele tekee tuttavuutta parinkin pojan kanssa, Jukka on koulutoveri yhteiskoulusta ja Raimo Musiikkiakatemiasta. Ja sitten on Ilmari, joka neuvoo Hannelea hakemaan apurahaa/stipendiä musiikin jatko-opintoihin Pariisiin. Kuka näistä kolmesta vie voiton aikuistuvan Hannelen mielessä vai onko musiikki lopulta ainoa, joka vie mennessään, siitä loppu antaa vain vihjauksen.

Mitä ihmettelen on kuvaus isästä, jota alkaa vaivata vatsakivut ja hän ajattelee niiden johtuvan umpisuolesta. Hän ei vain ehdi ajatella lääkäriä, menee sitten kesällä, mutta tämä käy kohtalokkaaksi. Minun on vaikea tajuta isä Harvian tapaa sivuuttaa asia eikä puolisokaan pane pahemmin hanttiin. Rahahuolet ajavat terveyden ohitse. Tämä kaikki kuitenkin kerrotaan pikavauhtia syventymättä sen syvemmin kuvaamaan tilanteita. Pääpaino on Hannelen musiikkiurassa, joka huipentuu kevään ensikonserttiin. 

Rakenteeltaan suvuja, musiikkitermistöä konserttiohjelmistoa myöten sisältävä tarina, jonka lukeminen kävi ihan sutjakkaasti, vaikka itselleni musiikkitermistö onkin täyttä hepreaa. Loppupisteen jälkeen jäin haikailemaan teokselle jatkoa. Tätä ei ilmeisestikään ole kuitenkaan olemassa, vaan jatko jää ikäänkuin leijailemaan pilvien lailla lukijan mielensopukoihin.

--- 

Pieni Helmet 2026 -lukuhaaste kohta 22: Kirjan kannen pääväri on sininen tai kirjan nimessä on sana sininen

Osmo Visuri: Kevään Kristus

Kuvakaappauksesta (Finlandiakirja) muokattu

Osmo Visuri

Kevään Kristus 

WSOY, 1967 

93 + 3 s.

Miten vuodenajat vaikuttavat ihmisen elämään? Pohjolan asukkaina tunnemme, kuinka sateinen syksy, pitkä pimeä talvi ja toisaalta taas heräävä kevät heijastuvat mielialoistamme. Tilastot kertovat syntyneisyyden ja kuolleisuuden käyrien noudattelevan vuodenaikojen rytmiä. Maapallomme eri puolilla vallitsevat olosuhteet säätelevät elämää, jonka salaisuus on kiehtonut ihmistä kaikkialla. Missä on karjaonnen ja kasvuvoiman salaisuus, miten vuodenajat syntyvät, mistä sade ja tuli ovat lähtöisin? Siinä kysymyksiä, jotka ovat yhteisiä koko ihmiskunnalle. Siksi on palvottu aurinkoa, kuuta, maata, vettä, tulivuoria ja kaikkia niitä alkuvoimia, joiden on kuviteltu kätkevän elään suuren salaisuuden. --- --- Kaikkialla missä ihminen on kokenut luonnon suuruuden, hän pitänyt sitä Suuren Tuntemattoman ilmenemismuotona.

Osmo Visurin kuvateos Kevään Kristus valottaa arkisin ja kulttuuri-ilmentymin kuinka luonnontapahtumat heijastuvat Raamatun sivuilla. Pienin arkisin ja kulttuurisin ilmentyminen hän tuo Jeesuksen ajan  Israelin ja opetukset lähemmäksi meidän aikaamme. Kevään Kristus on Elämän Kristus.

Mielenkiintoinen, avartava luotaus maahan Raamatun tekstien takana ja sopivasti näin Pääsiäisen aikaan tuli luettua. Harmillisesti teoksen sidonta ei kestänyt sivujen kääntelyä vaan joudun nyt miettimään, yritänkö paikkailla teosta vai laitanko paperinkeräykseen. 

Osmo Visuri: Syklaamia kutsutaan Salomon kruunuksi

 Kyyti 2026 Huhtikuu: Kirjan nimessä on vuodenaika