Ota Hofman: Pako

Ota Hofman

Pako 

Alkuperäisteos: Utek

Suomentanut Kirsti Siraste

Otava, 1970

111 s 

Aloitus: Pikkupuhveli tai puhiseva. Sillä hän puhisee kuin neljä puhvelia. Tälläkin hetkellä. Kun hän on liikkeellä, koko talo on täynnä häntä. Viimeinen vihellys alhaalla oleville kavereille, puhinaa ja tömistystä portaissa. Sitten eteisen ovikello rämpähtää soimaan. - Hei äiti!

Hän on 10-vuotias poika, joka on saanut nimen Aleksanteri, mutta jota kutsutaan lyhyesti Sašaksi. Sašalla on huoneessaan koppakuoriaisen muotoinen lamppu, mikä ärsyttää poikaa. Hän haluaa syntymäpäivälahjaksi lampun, joka ei ole lastenlamppu. Sašan elämä joutuu kuitenkin myllerrykseen, kun hän illalla ennen nukahtamistaan näkee, kuinka ikkunasta näkyy loimotusta. Vaja palaa! Vaja, jossa hän on ollut kavereittensa kanssa tupakoimassa. 

Oliko tulipalo heidän syytä, Jirin? 

Koulussa Saša joutuu kuulusteluun. Hänelle näytetään palanutta puseronhihaa. Onko Saša nähnyt sitä aiemmin. Saša pakenee. Hän tahtoo suojella kaveriaan Jiriä. Hehän ovat tehneet paperille verivalan. Saša tapaa pakomatkallaan toisen karkulaisen, Fangion, tai Rudlan, joksi poika lopulta esittäytyy, useampia vuosia vanhemman pojan, jonka Saša tajuaa olevan oikea syyllinen. Sašan ja tämän toisen pojan välille muodostuu erikoinen yhteys. Saša jättää jälkiä, jotta hänet löydettäisiin, toisaalta hän ei ilmaise tätä, kun siihen olisi mahdollisuus. Vanhempi poika haluaa eroon Sašasta ja kuitenkin, kun Saša on heikoimmillaan hän ei jätä tätä, vaan kantaa tätä - löydettäväksi. Mutta, kun tarina on lopussa, näkeekö kukaan tätä vanhempaa poikaa. Mikä on hänen kohtalonsa, jää avoimeksi.

Ota Hofmanin Pako on erikoislaatuinen nuortenkirja kahden pojan pakoreissusta, erilaisuudesta ja silti samanlaisuudesta, kohtalosta, jotka risteävät toisiaan. Luvut ovat lyhyitä. Kerronta on, pieneen pakattua tiivistunnelmallista kaikkitietävyyttä, jossa tapahtumakuvaukset ja dialogit vaihtelevat liikoja selittelemättä. Naseva tarina, jossa avoin loppu jättää liikkumatilaa ajatuksille ja yhteiskunnalliselle pohdinnalle . Tosin se, mitä lapsilukija oivaltaa yhteiskunnan toimivuudesta, sympatiasta rikoksen poluille joutuneista voi jäädä vähäisemmäksi kuin elämää nähneellä aikuislukijalla. 

Kaiken kaikkiaan ehta poikakirja, jossa ripaus yhteiskunnallista kantaaottavuutta. Mainittakoon, että tämä teos on voittanut  "muinaisessa" tsekkoslovakiassa Atomiajan kirjoituskilpailun vuonna 1966.

Kyyti 2025 -lukuhaaste huhtikuu: Samannimisistä kirjoista vaihtoehto 2

Fiona Valpy: Sypressisokkelo!

Fiona Valpy

Sypressisokkelo

Alkuperäisteos: The Cypress Maze

Suomentanut Johanna Laitila

Otava, 2025

330 + 1 s.

Kannen suunnittelu Emma Rogers 

Teoksen johdantona on ote Danten Jumalaisen näytelmän ensimmäisestä laulusta (suomentajana Eino Leino). Elomme vaelluksen keskitiessä ma harhaelin synkkää metsämaata polulta oikealta poikenneena. Teoksessa on muitakin viittauksia kyseiseen keskiaikaiseen teokseen, ja täytyy sanoa, että jos jonkin kipinän tämä teos minussa herätti, niin uteliaisuuden ja tietyntasoisen kiinnostuksen tuohon teokseen, jota sen klassikkoaemastaan huolimatta en ole aiemmin lukenut.  

Samoin, kuin Danten teoksessa, on tämänkin teoksen päähenkilö nimeltään Beatrice. Tai yksi päähenkilöistä. Kuka johdattaa ja ketä ja mistä minne, on taas toinen kysymys, jota voi miettiä, vaikkakin tämä johdatus tematiikka uodaankin heti alussa esille.

"Nyt minä kuitenkin tiedän, että vielä on toivoa. Elämää kuoleman jälkeen. Tiedän, että on mahdollista löytää tiensä surun piinaavan sokkelon läpi. Beatrive Crane oli se, joka näytti minulle tien."

Tarina sijoittuu Italian Toscanaan. Kerronnallisesti kuljetaan kahdessa tasossa. Nykyajassa (2015-2016) seurataan nuoren englantilaisen Tessin surutyötä miehensä avustetun itsemurhan jälkeen. Hän saapuu Italian Toscanaan Villa delle Columben kartanoon, jota hoitaa jo iäkkääksi tullut Beatrice Crane. 

Beatrice Crane on isoäitini  vanha koulutoveri. Kauan sitten heidät molemmat oli passitettu melkoisen ankaraan skotlantilaiseen sisäoppilaitokseen Pohjanmeren rannalla, ja pakoni Italiaan oli järjestänyt nimenomaan mummi. Kai hän oli nähnyt, miten vaikeaa minun oli lähtösi jälkeen päästä taas jaloilleni perheeni tukahduttavassa syleilyssä.

Tess on siis leski, joka kertoo tarinaa omasta näkökulmastaan minä-kertojana kuolleelle miehelleen, jonka äänen hän aika ajoin "ikäänkuin kuulee", toisin sanoen keskustelee tämän kanssa. Toisena aikatasona kuljetaan sotavuosissa, kertojana Beatrice, joka kertoo tarinaansa Tessille kaikkitietävänä kertojana. Beatrice on saapunut Italiaan ennen sodan syttymistä kotiopettajaksi. Kun sota sitten syttyy, hänet vangitaan vihollismaan edustajana, mutta vapautetaan jonkin ajan kuluttua. Miettiessään, mihin hän nyt voisi mennä, Beatrice tapaa Punaisen Ristin kautta Francescan, joka ottaa tytön hoteisiinsa Villa delle Columbeen, jossa hän asuu miehensä Edoardon kanssa. Palvelijoina kartanossa on Silvana ja Carlo, joilla on Gio-niminen poika. Tärkeä henkilö on myös Umberto, joka kannattaa Mussolinia ja on Edoardon poliittinen vastustaja. 

Tarinaa kuljetetaan siis kahdessa aikatasossa. Toisessa käydään läpi Tessin surutyötä, toisessa seurataan elämää ja selviytymistä sota-ajan Italiassa. Näitä aikajaksoja yhdistämään saapuu Marco, juutalaisen Alfredo Verluccin poika. Francesca on jättänyt kartanon perinnöksi tälle sodan melskeissä kadonneelle juutalaiselle pojalle, joka on sota-aikana asunut kartanossa monien muiden italialaisten lasten kanssa. Alfredoon vain ei ole saatu yhteyttä ja syy selviää, kun Marco saapuu paikalle. 

Sypressisokkelo on osin tuttua Valpya sotateemoineen ja vastarintataisteluineen, osin tämä on hyvin erilainen tarina kuin aiemmat lukemani Valpyn teokset. Juoni toki veti ja imaisi sisälle tarinaan, jonka henkilöihinkin kyllä samaistui, vaikka ei kaikessa heidän tekoihinsa mieltynytkään, mutta pienen Alfredon kohtalo jätti ikävän sivumaun, vaikka se kuinka olisi tarinan juonen kannalta kuinkakin perusteltu. Olisin toivonut Alfredolle hieman onnellisemman selviytysmistien, kuin mitä se nyt oli.

Fiona Valpyn Sypressisokkelo käsittelee suuria teemoja suurella sydämellä. En kuitenkaan ihan täysin tykästynyt. Tämä ei ollut yhtä jäntevä kuin esim. Casablancan tarinankertoja. Esimerkiksi se, että yli yhdeksänkymmenvuotias vanha nainen on kartanonhoitajana vastaten sen toiminnasta herättää kysymyksiä. Samoin kuin lantiomurtumien paranemisvauhti. Toisaalta sitkeys tulee hyvin esille tässä elämää nähneessä vanhassa ikäneidossa. Myös Palio-hevosteema jää jotekin irralliseksi ja kuin "ilmasta heitetyksi", vaikka hevosiin on teoksessa aiemminkin viitattu.  Teoksen pääteema kuolemasan liittyen hankasi myös omia arvojani vastaan, mikä olikin suurin syy siihen, että en kaikilta osin tähän teokseen "liimautunut".

Tämä oli kuitenkin ihan antoisa lukukokemus, jossa on niin seikkailua ja jännitystä kuin arkista touhua ja selviytymistaisteluakin rikoksesta puhumattakaan. Ajatuksia herättävä ja tunteita nostattava tarina niin  hyvässä ja pahassa. Kiitos siis kustantajalle arvostelukappaleesta.

--

 Helmet 2025 -lukuhaaste kohta 33. Kirjassa ratsastetaan

 

Timo Soini ja Anssi Tiittanen: Kristuksen jalanjälki!

 

Timo Soini ja Anssi Tiittanen

Kristuksen jalanjälki

Aikamedia, 2024

172 s.

 

Näin Kiirastorstain teemaan sopien hyvä ja kiintoisalla tavalla rakennettu teos, tämä Timo Soinin ja Anssi Tiittasen yhteisenä projektina tuotettu teos Kristuksen jalanjälki. Kirjaston luokituksessa tämä on laitettu henkilö- ja sukuhistoriaan, vaikka ihan tarkkaan ottaen en itse henkilökohtaisesti laittaisi tätä pelkästään henkilöhistoriaksi, vielä vähemmän sukuhistoriaksi, sillä tässä on hyvin vähän Timo Soinin henkilöhistoriaa, vaikkakin, täytyy myöntää, että Timo Soinin ääni kyllä sanoissa kaikuu ja hänen elämänvaiheitaan jonkin verran tuodaan läpi.

Enemmänkin Kristuksen jalanjälki on Timo Soinin ja Anssi Tiittasen vuoropuhelua ja juttelua metromatkalla Espoon Iivisniemestä Helsingin Mellunmäkeen. Arkisten tapahtumien kautta, lähiöiden ja asuma-alueiden erityispiirteiden esiin tuomisen lomassa käydään läpi paitsi Timo Soinin elämänvarrelle mahtuneita tapahtumia, kuten kääntymistä katolisuuteen, myös, ja erityisesti yleisemminkin Suomen hengellistä tilaa ja uskon kysymyksiä. Timo Soini ei puhu politiikkaa vaan herättelee ihmisiä hengellisten kysymysten äärelle. Tämän ajan kuuma kysymys pitäisi olla, ei niinkään se, minkälaisen hiilijalanjäljen jätämme vaan, näkyykö elämässämme "jalanjäljet mestarin", kuten Pekka Simojoki laulussaan ilmaisee saman, kuin Soini ja Tiittanen tässä teoksessa. Ehkä se hiilijalanjälkikin kulutuskysymyksineen muodostuisi sitä myöten pienemmäksi. 

Soini sanoo, ettei hänellä ole koskaan ollut kapinavaihetta kristillisen uskon suhteen. - Tämä on varmasti seurausta siitä, että minut kasvatettiin uskoon niin lempeästi. Uskosta tuli elämän suurin onni ja siunaus. Mietin tätä usein politiikan huipullakin, kansanedustajana ja ministerin --- --- , se että mahtuu nahkaansa, on kova juttu. Usko toi perusturvallisuuden tunteen kaikkiin tilanteisiin.

Tässä teoksessa puhuu lempeä mies, mies, johon lempeyttä ei oikein osaa yhdistää. Toisaalta, kyllä Soini räväyttääkin osaa. Sanoa suoraan ja silottelematta: "Ennemmin maa repeää, kuin huora häpeää" tai "moni kristitty killuu pornon lihakoukussa". 

Täydellisenä ei Soini itseään esiin tuo. Armo on se, mikä miehelle jää, kun omat teot punnitaan.

Pohjoinen 2025 -lukuhaaste kohta 24. Kirjan nimestä tulee mieleen laulu. 

Trude Teige: Isoäiti tanssi sateessa!

 

Trude Teige

Isoäiti tanssi sateessa

Alkuperäisteos: Mormor danset i regner

Suomentanut Saara Kurkela

WSOY, 2025

Kun Tekla kääntyi palatakseen Mamsellin talolle, venäläinen sotilas ilmestyi hänen eteensä. Teklan ensimmäinen ajatus oli juosta pakoon, mutta mies hymyili ystävällisesti ja ojensi hänelle sanomalehtipaperiin käärittyä pakettia. - Ottakaa siitä, mies sanoi ja astui askelen lähemmäs. Tekla perääntyi. - Ottakaa vain, mies toisti rauhallisesti. Tekla ojensi epäröiden kätensä, ja mies laski paketin siihen. Paketissa oli lihanpala. Ja ennen kuin Mamselli ja Otto olivat edes nousseet, Teklalla oli valmiina iso kattilallinen lihakeittoa, jossa oli perunaa, porkkanaa, naurista, tulppaaninsipulia, voikukkaa ja suolaheinää.

Trude Teigen Isoäiti tanssi sateessa on tämän vuoden uutuuskirjoja. Aiheeltaan teos ei ole uusi. Sotaa, rakkautta ja traumoja on käsitelty teoksissa aiemminkin. Teoksessa on kuitenkin tuotu esiin uutta näkökulmaa toisen maailmansodan aikaisiin tapahtumiin, erityisesti sodan loppuvaiheessa, kun saksalaiset perääntyivät ja venäläiset joukot saapuivat Dimmeniin. Takakansitekstin mukaan  tämä teos on "helppo lukea, mutta vaikea unohtaa". Minä sanoisin, että ei tämä kovin helppo ollut lukea, välillä kuvaus oli hyvinkin raadollista, kuvausta, jonka mielellään unohtaa. Ei sillä, kyllä tämä oli helppolukuinen, selkeästi johdateltu, kerronnallisesti kahdessa tasossa kulkeva tarina, jota seuraavassa avaan Helmet 2025 -lukuhaasteen avulla hieman enemmän.

Kirjan päähenkilö on nuorempi kuin sinä. Teoksen päähenkilö on Tekla, norjalainen 18-vuotias neitonen, joka asuu norjalaisella maatilalla. Eletään toisen maailmansodan loppuvuosia. Toinen aikataso on nykyaika. Teklan tyttärentytär Juni on perinyt isoäitinsä talon, on paossa väkivaltaiselta mieheltään ja löytäessään isoäidistään kuvan saksalaisen sotilaan kanssa, alkaa miettiä isoäitinsä elämää. Kirjassa etsitään ratkaisua arvoitukseen, näin voi siis sanoa, kun Juni matkustaa uuden ystävänsä Georgin kanssa Saksaan selvittämään isoäitinsä vaiheita. Juni etsii myös vastausta omiin sukujuuriinsa, kuka on hänen isänsä? Voi siis sanoa, että Kirjassa on isä ja tytär, vaikka isät jäävät  äitien taustalle. Kirja, jossa on sukupuu tai hahmoluettelo. Varsinaista sukupuuta  tai hahmoluetteloa ei ole, mutta sukupolvet tulevat hyvin esille: Tekla ja Otto / Konrad - Tytär Lilla - Tyttärentytär Juni.

Hyvän mielen kirja tämä ei todellakaan ole. Teoksessa on väkivaltaa, elämän kolhuja, mutta myös toivoa ja eteenpäin pyrkimistä, rakkautta. Kirjan päähenkilö tekee huonoja valintoja. Näin voi mielestäni sanoa. Mutta myös oikeita valintoja.

Kirjassa on konflikti, useampikin. Tekla joutuu konfliktiin perheensä kanssa, kun menee ja rakastuu saksalaiseen vihollissotilaaseen, menee tämän kanssan naimisiin ja muuttaa tämän kanssa Saksaan. Kirjassa on häät tai hautajaiset. Hautajaisetkin taustalla häälyy, kun konflikteja tulee vastaan myös Dimmenissä, kun pariskunta joutu tekemisiin venäläisten vapauttajamiehittäjien kanssa. Konfliktien seurauksena Kirjassa hoidetaan ihmistä.

Kirjassa on ilkeä tai paha naishahmo, no, ohimennen, sivuhahmogalleriassa tällaiseen viitataan. 

Kirjailija on työskennellyt kirjastossa, hmm! Kirjailija on ammatiltaan norjalainen televisiotoimittaja. Ehkä hän ei ole kirjastoammattilainen, mutta ehkä hän on tätäkin teosta kirjoittaessaan joutunut "työskentelemään" kirjastoissa etsiessään lisätietoa historiaan liittyvistä aiheista. Kirjailija on maasta, jossa haluaisit käydä. Norjan vuonoilla ja tuntureilla olisi kyllä hienoa päästä käymään. 

Kirjassa ajaudutaan haaksirikkoon. Henkilökohtaisissa suhteissaan teoksen päähenkilöt joutuvat tavalla tai toisella haaksirikkoon. Tekla suhteessaan perheeseen ja ehkä hieman tyttäreensä Lillaakin (Junin äitiin), Juni taas suhteessa puolisoonsa, josta haluaa avioeron.

Kirjassa on muusikko. Saksassa, pyrkiessään saamaan tietoa paluumahdollisuuksistaan Norjaan, Tekla tapaa Nielsin, josta mainitaan, että hän olisi ollut "Hitlerin lempioskesterin kapelimestari", mistä syystä Niels ei saa papereita, joiden avulla hän voisi saada töitä, nyt hän joutuu elämään kadulla miten parhaaksi taitaa.  

Kirjassa lomaillaan, No ei todellakaan. Tämä on kaikkea muuta kuin lomailua. Pidät kirjan nimestä. Kyllä. Teoksen nimi on hauska. Sateessa tanssiminen on toivon ilmaus. Teoksessa sadetta kuvataan suosionosoituksina. 

Kirjassa tehdään laittomuuksia, enemmän ja vähemmän pakottavista tai ei niin pakottavista syistä. 

Kirjassa ratsastetaan. Teklalla on ollut kotona Norjassa hevonen Haakon. Hevosten hoitotehtävissä Tekla on Ottoonkin tutustunut. Otto osaa käsitellä hevosia. Myös Dimmenissä on hevosia ja Tekla  pääsee ratsastamaan ja auttamaan hevostenkäsittelyssä Otolta oppimillaan keinoilla.

Tämä Kirja on julkaistu vuonna 2025 ja on siis tämän vuoden uutuuskirja. Kansipaperit on suunnitellut Ville Laihonen. Ja huomaankin nyt, että Kirjan kannen pääväri on vihreä. 

Vaikka  tämä teos kävisi, kuten edellä huomataan, aika moneenkin Helmet-haasteen kohtaan, tai on sopimatta, pistän tämän kohtaan  50: Kirjaa on suositellut kirjaston työntekijä, joskin ex-sellainen. Annelin lukuvinkit.  "Tekemällä tehty romanssi ei vähennä tarinan arvoa". 

Myös Hemulin kirjahylly olisi toivonut Junin selvittelevän asioita toisin,  yhdessä seitsemänkymppisen Alfredin kanssa

  

Frank Slaughter: Pako

 

 
 Kuvakaappauksia Kirjasampo ja Goodreads -sivuilta

Frank Slaughter

Pako

Alkuteos: Flight from Natchez

Suomentanut Inkeri Hämäläinen

Tammi, 1957

246 + 1 s.

Leirikauppias rypisteli otsaansa, mutta John päätti esittää hänelle vielä erään kysymyksen. — Olkaa rehellinen, Chris, Luuletteko, että Natchez pystyy pitämään puolensa? — Voimme kestää siihen saakka, kunnes Pensacola kukistuu. Sen jälkeen voi tapahtua mitä tahansa. Clinton ja Camphell saattavat tulla tänne idästä. Voisimme yhdessä valloittaa New Orleanssin. — Kenties voitte uskotella tuollaista Wrighteille. Mutta teidän täytyy toki tietää, ettettte voi loukata espanjalaisen ylpeyttä ja säilyttää henkeänne.  — Mitä tuo on tarkoittavinaan? — On vain ajan kysymys, ennen kuin de Gálvez purjehtii jokea ylöspäin kostamaan. Kun se tapahtuu, teidän on helppo livistää tiehenne. Mitä tapahtuu Wrighteille —— ja muille, joilla niin ikään on juurensa täällä?

Frank Slaughterin Pako on tarina Yhdysvaltain vapaussodan ajoilta. Tarinan päähenkilö on brittiläinen lääkintäkapteerni John Powers, joka tarinan alkaessa on syyttömänä syytettynä kavalluksesta. Hän ei pysty todistamaan viattomuuttaan, ja hänet todetaankin syylliseksi ja tuomitaan menettämään upseerinarvonsa. Aleksander McGillivray, puoliverinen tuomari on ainoa, joka on äänestänyt Johnin puolesta. 

Tuomionsa jälkeen John karkoitetaan Pensacolasta. Häntä tulee tapaamaan Chris Martin -niminen kauppamies, joka ehdottaa Johnille yhteistyötä. Samoin Johnia tulee tapaamaan Stella Wright -niminen nainen, jonka veli  kapteeni Fanning on oikea syyllinen kavallukseen. Stella pyytää Johnia miehensä, tohtori Wrightin avuksi Natcheziin, joka on pioneeriyhdyskunta.  Yhdyskunta on suurimmaksi osaksi brittien puolella, mutta espanjalaisten uhka on todellisuutta.

John saa seurakseen myös nuoren naisen nimeltä Faith, jonka perinnön tämän eno on sumplinut osin itselleen, osin perintö on joutunut pelaamisen myötä Johniille ja John kokeekin olevansa vastuussa Faithista.

John suuntaa Faithin kanssa kohti Natchezia, josta hän joutuu koko yhteisön kanssa pakenemaan  espanjalaisia. Matkalla he kohtaavat vihamielisen intiaanijoukon, metsäpalon ja päätyvät autioon intiaanikylään, jossa heitä uhkaa isorokkoepidemia. Uhasta selviydyttyään  päädytään vielä toiseen intiaanikylään, jossa John joutuu tekemään selkoa siitä, kenen puolella he oikeastaan ovat. Heimoa johtaa Aleksander McGilvray, joka toistaa aiemman ehdotuksensa, että John ryhtyisi tämä cree-heimon lääkäriksi. Mainittakoon, että Aleksander McGilvray on oikeasti elänyt intiaanipäällikkö. Siitä, kuinka historiallisiin tapahtumiin tämä tarina muutoin sijoituuu en osaa ottaa kantaa. 

Frank Slaughter (1908-2001) on ollut tuottelias kirjailija, jonka teoksia en muista aiemmin lukeneeni. Ymmärtääkseni hän on kirjoittanut suurelta osin lääketieteeseen enemmän tai vähemmän liittyviä tarinoita. Tämän Pako-teoksen luettuani voisin ehkä lukea häneltä jotain muutakin. Ei tämä ihan kehno tarina ollut, vaikka ei kuitenkaan ihan omintakaan, siksi hieman varauksellinen ehkä. Tämän luki ihan joutuisasti ja kerronnassa pysyi mukavasti muknana. Toisaalta tässä oli piirteitä, jotka eivät niin innostaneet ja kuvauksellisesti jäivät osin hieman pintapuolisiksi.  Kerronta oli kaikkitietävää kerrontaa, jossa pääpaino oli kerronnallisissa seikoissa, tapahtumakuvauksissa. Dialogia oli jonkin verran. Tapahtumien lomassa tarinan keskiössä oli Johnin tunneilmapiiri suhteessa kahteen naiseen, joista toinen oli naimisissa oleva englantilainen ja toinen itsenäiseksi ja rohkeaksi naiseksi osoittautuva "amerikkalainen", joka ei pelännyt syöksyä virtaavaan jokeen paniikissa olevaa hevosta kiinniottaakseen. Tämän henkilön rinnalla John päähenkilönä jäi hieman, miten sen sanoisin, valjuksi.

 ---

Kyyti 2025 huhtikuu A: Samannimisistä kirjoista vaihtoehto 1

---

Onko kirjailija sinulle tuttu? Jos olet lukenut hänen teoksiaan, kuulisin mielelläni ajatuksiasi niistä.  

Katja Hoyer: Muurin takana

Katja Hoyer

Muurin takana - Itä-Saksan historia 1949-90

Alkuteos: Beyond the wall

Suomentanut Mari Janatuinen

Atena, 2023 

550 s.

Kansi: Jussi Karjalainen

"Uskon, että asiat on helpointa selittää esimerkillä. Kuvitellaanpa, että jollakulla meistä on omena, joka on hänelle hyvin arvokas, koska se on hänen ainoansa. Omenassa on mätä, ehkä jopa myrkyllinen kohta. Jos omenan haluaa säästää, myrkyllinen tai mätä kohta on poistettava, jotta loput voi pelastaa. Kun tuon huonon kohdan poista, ettei ehkä jopa myrkyttäisi itseään, saattaa tulla leikanneeksi pois enemmän kuin tarpeen, niin että jäljellä on ehdottomasti vain kelvollista omenaa. Ehkä näissä puhdistuksissa on kyse jostakin tällaisesta." Hoyerin viite tähän tekstilainaan : Lendohard Die Revolution s. 37) 

Kyseessä on koulutytön yritys selittää "Stalinin puhdistuksia". No, turha niitä on yrittää selittää. Itselleni tämä laina toi mieleeni, nyt kun aloin kirjoittaa tätä postausta, kirjat ja lukuharrastuksen. Joskus joku kirja saattaa olla hyvinkin kiinnostava, sitä alkaa lukea innostuneena, mutta sitten tulee kohta, joka jättää ikävän maun, joutuu "sylkäisemään" ja miettimään, lukeako teosta loppuun vain jättääkö kesken. Joskus "hyppää" yli "pahan paikan, joskus maku on niin etova, että kirja jää kesken. Hyi olkoon! Ei mätiä omenia voi syödä. 

No, Katja Hoyerin teos Muurin takana ei ollut tällainen kirja, vaikka välillä mietinkin, jaksanko kahlata tätä loppuun. Luen tietokirjoja aika vähän. Tämä kuitenkin kiinnosti minua. Jostain kumman syystä entisten Itä-blokin maiden elämä ja kirjallisuus on alkanut kiinnostaa minua, kun rautaesirippu laskettiin alas (vaikka nythän vaikuttaa taas siltä, että uutta esirippua ollaan pystyttämässä).

Oliko elämä DDR:ssä niin kamalaa, kuin kuvataan? Voiko sääntelyssä olla jotain mieltä?Voiko vapaus mennä liian pitkälle? Muurin takana -teos tuo esiin paitsi DDR:n hallinnon vallankäytön myös aikalaiskuvauksia niin hyvässä kuin pahassa.

Vasta, kun kävin kälyni luona Länsi-Saksassa hänen 60-vuotispäivillään vuonna 1987, ymmärsin, milllaista on, kun kaikkea on liikaa. Oldenburgin supermarkettien takana oli roska-astioita, jotka tursuivat elintarvikkeita. Vanhanaikaiset huonekalujen osat päätyivät suoraan myymälöistä jättikontteihin. Siellä heitettiin pois sellaista, mitä idässä ei ollut.

Olisikohan meillä tämän nykyisen ajan kuluttajilla jotain opittavaa tästä?

Muurin takana -teoksen kirjoittaja, Katja Hoyer seurasi itse lapsena  Berliinin kuuluisasta televisiotornista 1980-luvun mielenosoituksiksi syttynyttä tyytymättömyyttä, joka kohdistui yhteiskunnalliseen valvontaan, rajoittuneisuuteen ja näköalattomuuteen.  

Takakansi: Perusteellinen teos haastaa Itä-Saksaan liitetyt kliseet ja tarkentaa katseen kansalaisiin, joiden jokapäiväinen todellisuus oli luultua vivahteikkaampi. 

Teos käsittelee Itä-Saksan syntyä ja taustoja monipuolisesti, samoin hän käy yhteiskunnallisia oloja ja niihin liittyviä teemoja läpi useista näkökohdista. Itse jäin kuitenkin kaipaamaan juurikin noita takakansitekstissä mainittuja kansalaisten kokemuskuvauksia, niitä olisi saanut olla enemmän ja hieman monipuolisemmin. Nyt ne jäi hieman yleishistorian ja poliittisen vallankäytön kuvauksen jalkoihin.

Suomi-bongaus:

DDR oli juuri allekirjoittanut Helsingin päätösasiakirjan, jossa allekirjoittajat sitoutuivat kunnioittamaan "ihmisoikeuksia ja perusvapauksia". 

 ---

Helmet 2025 -lukuhaaste kohta  11. Tietokirja, joka on julkaistu 2020-luvulla

Muualla blogeissa:

Tainan ja Tommin aarrearkku luonnehdinta:  DDR oli jonkinlainen utopia

Kirjojen kuisketta Kriittisesti mutta myös kiintymyksellä kuvattu historiikki DDR:n vaiheista ja elämästä siellä

 

Mavis Hiltunen Biesanz: Helmi Mavis: A Finnish American girlhood!

Mavis Hiltunen Biesanz

Helmi Mavis: A Finnish American girlhood!

North Star Press of St.Cloud, INC.

1991

199 + 1 S.

 

I was born in s small immigrant farm community in north-eastern Minnesota. After boys, Mother hoped for a girl, and chose the name "Mavis" from a story in Woman's World magazine, and my middle name, Helmi, after one of her four sisters. But "Helmi" is pronounced so badly in English, that following Aunt Pearl's example, I signed all school papers Mavis Pearl Hiltunen.

Kylläpä olikin viehättävä ja kiintoisa aikamatka ajassa ja paikassa suomalais-amerikkalaiseen lapsuuteen ja siirtolaisperheen arkeen vuosina  1929-1932, kun Yhdysvalloissa elettiin suuren laman alla. Kertojana perheen Mavis-tytär, joka aloittaa tarinansa ollessaan 9-vuotias, pikkuveljensä syntymästä.

Kerronta on sujuvaa ja elävää arkitapahtumien kuvausta, jota mustavalkoinen kuvitus (Mark Coyle's) vahvistaa, puhumattakaan mustavalkoisista valokuvista, jotka luovat autenttisuutta ja todellisuutta perheen vaiheisiin.  Kaiken kaikkiaan tämä teos tuo mieleeni Laura Ingalss Wilderin teokset, vaikkakin ne ovat kerronnaltaan hyvinkin erilaiset. Tunnelma ja arjen tapahtumat miljöineen tämän vaikutelman tehnevät. 

Mavis on syntynyt Minnesotassa suomalaiseen siirtolaisperheeseen. Hän on siis amerikkalainen ja amerikkalaistumisesta teoksessa puhutaankin. Suomalainen kulttuuri ja kieli ovat kuitenkin mausteena luomassa vivahteikkuutta tarinaan. Tämä suomalaisen ja amerikkalaisen elämäntavan limittyminen ja vuoropuhelu onkin teoksessa erikoisen kiintoisaa. 

Kerronta kulkee kronologisesti vuodenkierron mukaan. Tässä tapahtumien kuljetuksessa minua hämmentääkin, kun kesken mustikkaretkien aletaan puhua Uuden Vuoden aatosta.

 At midnight on New Year's Eve, Mother had gone out to look at the sky. "It's full of stars. This will be good blueberry year," she announced, wiht complete faith in her systems of omens. 

Alan miettiä, millaiset luonnonolosuhteet Minnesotassa onkaan. Ei kai siellä mustikat talvella kasva. No, se on tämä kielitaitokysymys, joka välillä hankaa lukemista ja ymmärtämistä, vaikka noin suurimmaksi osaksi kerronta onkin hyvin ymmärrettävää. Kyllähän se tämäkin "takauma" talvi-iltaan kesäisen kerronnan lomassa minulle lopulta aukeni.

Kertoja tuo esiin paitsi sukuhistoriaansa myös yhteiskunnallisia oloja hyvin esille. Kuten jo ehdin sanoa, ajallisen aspekti on suuren laman alla. Eletään kaivostoiminnan alueella, kommunismi on alkanut kiinnostaa joitakin siirtolaisia. On kuultu kuinka Neuvostoliitossa on työläisten paratiisi ja Karjalassa riittää töitä. Perheen vanhin poika kiinnostuu kommunismista, mitä äiti, joka on amerikkalaistumisen kannalla, suree. Isäkään ei kommunsimi innosta. "Kommunistit eivät usko Amerikkaan eivätkä Jumalaan, he uskovat Neuvostoliittoon". Isä kuitenkin suhtautuu poikansa päätökseen jouhevasti toteamalla vain, että tämähän ei ole mikään rikollinen, vaan kunnon poika. 

Myös kouluolojen kuvaus oli kiinnostavaa. Mavis kävi ensin pientä koulua, jossa oli oppilaista vain suomalaistaustaisista perheistä. Oppiaineita olivat mm:

Reading, Language, Arithmetic, Geography, History, Spelling, Grammar, Penmanship, Health, Civies, Drawing, Music, Agriculture, Physical Education and Conduct. That last was sometimes my downfall; I was a talker and a clown, and disrupted more than one lesson with my antics.

Kuvaus koulutarkastajan käynnistä tosin oli minusta hitusen liian naivi yksipuolisessa isänmaallisuus (amerikkalaisuuden näkökulmasta) teemassa. Koulutarkastajan sanoista kimposi esille myös lause, että "pojat voivat päästä jopa presidentiksi". Muitakin pieniä yksityiskohtia, kuten naisten mahdollisuus toimia opettajana päättyi avioituessa, teoksessa nousi esille.

Todellakin kiva löytö suomalaisen siirtolaisuuden arjesta satakunta vuotta sitten. Tosin minua hieman häiritsi uskottavuuden ja vähän muunkin kannalta se, että lähestulkoon kaikkien henkilöiden (10 kpl) silmien väriksi mainittiin sininen, nukeista puhumattakaan.

----

Helmet 2025 lukuhaaste kohta 38: Elämänkertaromaani. Tämä on kaunokirjallinen muistelma lähinnä lapsuudesta, mutta myös myöhempiä vaiheita sivutaan jälkisanoissa.