Ashley Spires: Lare

Ashley Spires

Lare

Alkuteos: Larf

Suomentanut Marvi Jalo

Kvaliti, 2023

"Onko sinusta koskaan tuntunut siltä kuin kukaan ei edes tietäisi, että olet olemassa?"

Näin alkaa Ashley Spiresin yksinäisyyttä käsittelevä teos. Lare, tai Larf, kuten alkupräisnimi kuuluu on isojalka. Olet kai kuullut juttuja tai nähnyt tarinoita tästä Kanadan Saskatchewanissa liikkuvasta taruolennosta, joka lienee sukua Nepalin lumimiehelle. 

Ashley Spiresin kirjoittama ja kuvittama tarina maailman ainoasta isojalasta on lapsenomaisen herkkä, hieman humoristinen. Tarinassa isojalan maailma ja ihmisten maailma kulkee rinnakkain kummankaan maailman kummemmin kummastelematta toistaan, todellisuuden ja sadun raja on hiuksen hieno, jos sellaista onkaan.

Kuten kuvakirjassa kuuluu ollakin kuvat ovat pääosassa ja tekstiä on vähän. Yhdistelmä muodostaa ajatuksia herättävän kombinaation. Minulle tulee isojalasta baretissaan ja kaulahuivissaan mieleen ranskalainen taiteilija. Enemmän kuitenkin kuin taidetta, vaikka taidettahan tämä kuvitus on, voi rivien välistä löytää jotain "luonnollista". 

...

Halki Kanadan -matkallani palasin Saskatchewaniin ja Saskatoniin, jossa kirjailija takakansitekstin mukaan "viettää hiljaiseloa lukuisten pienten karvaisten eäinten ja yhden todella ison ja karvaisen seurassa".  

Satakirjastojen lukuhaaste 2026 kohta 6: Kirjassa katsotaan televisiota 

---

Muualla mainittua:

Kirjahullun päiväkirja 

Sally Carson: Repivä risti

Sally Carson

Repivä risti

Alkuperäisteos: Crooked Cross (1934)

Suomentanut Tuija Tuomaala

Punos, 2025

 

On kummallista, ettei sisäinen ääni varoita meitä jonkin tärkeän tapahtuman lähestymisestä. Emme herää aamulla siihen, että ääni sanoo meille: Tänään tapaat jonkin, joka täyttää koko elämäsi" tai "Tänään teet kohtalokkaan päätöksen, joka pilaa tulevaisuutesi". Useimmat meistä ovat täysin valmistautumattomia ja tietämättömiä siitä, mitä meille on tapahtumassa. Tuona lämpimänä toukokuisena iltapäivänä mikään ei todellakaan vihjannut nopeista muutoksista tai väkivaltaisuuksista.

 

Ajattelin ensin, että en kirjoittaisi tästä teoksesta lainkaan, mutta mietittyäni asiaa, tulin siihen tulokseen, että tämä teos ansaitsee kuitenkin tulla esitellyksi. Ensinnäkin aihe on tärkeä. Toiseksi kirjailija tuo uudenlaisen näkökulman aiheeseen. Kolmanneksi  kustannusliike on pieni, mutta kiinnostava. 

 

Repivä risti sijoittuu 1930-luvun alun Saksaan, Kranachin kaupunkiin. Sen keskiössä on  tavallinen saksalainen Klugerin perhe, johon kuuluu isä Hans, äiti Rosa, pojat Erich ja Helmy sekä tytär Lexa. Lapset ovat jo aikuistuneet. Lexa seurustelee Moritz Weisman nimisen juutalaisen kanssa, heidän pitäisi juuri avioitua. Moritz ei kuitenkaan ole uskonnoltaan juutalainen, vaan katolinen. Miksi näin on, ei selitetä sen kummemmin. Lexalla on erityisen läheinen suhde veljeensä Helmyyn. Lisäksi on lähinaapurusto ja ystäväsuhteet sekä englantilainen Michael, joka on tullut Saksaan kieltä oppimaan.

 

Kun kansallissosialismi alkaa nostaa päätään ja Hitler nousee valtaan, perheen väliset jännitteet alkavat myös nousta. Erich ja Helmy, jotka ovat kärsineet työttömyydestä saavat, liittyessään puolueeseen töitä. Heistä tulee antaumuksellisia natseja. Tosin tätä antaumuksellisuutta voi Helmyn kohdalla hieman kyseenalaistaa. Isä Hans ei liity natseihin vaikka pojat, erityisesti Erich häntä siihen kannustaa. Lexan suhde Moritziin joutuu koetukselle. Hän tekee oman valintansa, mutta joutuu salaamaan seurustelunsa. 

 

Kirjailija, jonka omiin kokemuksiin tarina osin sijoituu, tuo tässä teoksessa esiin natsismin nousun yhden perheen ja tämän lähipiirin kautta. "Se on koskettava, hätkähdyttävän ajankohtainen kuvaus, siitä, miten nopeasti ("Kuin hitaasti leviävä tahra") turmiollinen aate voi levitä yhteiskunnassa ja miten se imaisee otteeseensa tavalliset ihmiset, jotka etsivät ulospääsyä oman elämänsä ahdingosta (takakansiteksi)." 

 

Teoksen kiinnostavuutta ja merkittävyyttä lisää se, että se on kirjoitettu ajankohtana, jota kuvataan. Näin teos ei ole vain fiktiivistä kaunokirjallisuutta, vaan ajankohtaista silminnäkijä kuvausta, kokemusasiantuntijuutta, joka tuo oman painoarvonsa realistisuudelle.

 

Punoskustannus on  pienkustantamo, jonka keskiössä on unohdetut naiskirjailijoiden teokset, kirjallisuuden pienet helmet. Kustantamon sivuilla on vain pieni esittely kirjailijasta, jonka elinkaari ei ollut pitkä vain 38-vuotta. Repivä risti on ensimmäinen osa kolmiosaisesta trilogiasta ja lukisinpa mielelläni ne jatko-osatkin. Ehkä kustantamo ottaisi nekin suomennettavikseen, ainakin toivon sitä. Sen verran mietteliääksi teos minut lopussa jätti. 

 

BjØrn Rongen: Tunturiluolan vankina

 

BjØrn Rongen

Tunturiluolan vankina

Alkuteos: Bergtatt i Risehola (1953)

Suomentanut Kerttu Juva

WSOY, 1955

118 + 2 s.

Kansi:  Lauri Manninen 

Pojan nimi oli Ola, aivan samoin kuin teidän kahden – eikö se olekin ihmeellistä? Hän asui talossa, jonka nimi oli Harjula, ihan niin kuin mekin. Pihan ympärillä oli sama laidun ja sama tunturi ja tässä samassa tuvassa hän kasvoi ja leikki lapsena ollessaan. Tuolla Olalla ei kylläkään ollut paljon aikaa leikkimiseen. Sillä ennen vanhaan, ja tämä tapahtui kauan sitten, täytyi lasten tehdä työtä ja auttaa kotonaan jo aivan pienestä pitäen. Minä en itse muista, kuinka kaikki tapahtui, koska olin silloin van pieni tytöntyllerö. Mutta  monta vuotta jälkeenpäin puhuivat ihmiset siitä kylässä, ja monet muistavat vieläkin nuo jännittävät päivät.

Kerronnallisesti tarinan tarinassa sisältävä seikkailukertomus, jossa 9-vuotias Ola-poika joutuu suuren ukkosilman aikana tunturiluolan vangiksi yhdessä kahden vuohen ja pikkukilin kanssa.

Ulkokehässä on talvi,  eletään joulun ja uudenvuoden aikaa. Serkusjoukko on kokoontunut sukulaisperheen luokse lomanviettoon. On kaupunkilaisserkut Ola ja Tone ja talon omat lapset Guri, Olav ja Jon ja vielä Gurianne, "joka oli vanhin kaikista". Lapset ovat kokoontuneet isoäidin luokse, jossa tuoksui "uunissa paistuvilta omenoilta" eikä "joulu tuntunut joululta ilman näitä vierailuja isoäidin tuvassa."

Sisäkehässä on kesä ja isoäidin tarina lastenlapsille. tarina Olasta, joka saa lapset kipristelemään jännityksestä ja  ja Ola-pojan (joka on tarinan kaima) kerskailemaan, mitä hän olisi vastaavassa tilanteessa tehnyt. Ja aivan kuin Shererazade Tuhannen ja yhden tarinoissa jättää isoäitikin tarinansa aina kesken, jatkaakseen seuraavana päivänä, sillä hänen täytyy "välillä levätä" tai "ompa jo tullut pimeää" tai on jotain muuta tekemistä tai ajateltavaa.

Ulkokehällä kuvataan lähinnä lasten tunteita ja halua kuulla tarina loppuun, sisäkehällä Olan kokemuksia vuohipaimenessa, ystävystymistä Harmaan (vuohi) ja Vip-koiran kanssa sekä kaikkea sitä, mitä rajuilman myötä seuraa. Itsekin jossain vaiheessa aloin miettiä, kääntyykö tämän liian rajuksi lastenkirjaa ajatellen, mutta ei. Ei kääntynyt ja huokaisin helpotuksesta.

Suomennoksesta sanoisin sen verran, että tässä on jonkin verran suomalaistamista, mm. tunturitalon nimi Harjula. Myös Alkuperäisnimi Bergtatt i Risehola on suomennettu hyvin yksinkertaisesti, sillä alkuperäisnimeen liittyy tarinan taustalla kulkevat kansanuskomukset vuorenpeikoista ja keijuista. Lastennimiä ei sensijaan ole suomennettu. Lastennimissäkin tulee outo hyppäys, sillä alussa oli kaksi Olaa, mutta lopussa on sekä Gurianne että pikku-Guri, mitä ihmettelen, mistä hän tarinaan ilmestyy? Olisikin mielenkiintoista lukea tämä alkuperäiskielellä. vaikka norjankieli taitaisi olla vielä vaikeampaa kuin ruotsinkieli, vaikka yhteneväisyyttä kielissä onkin. Tämä on ilmestynyt myös englanninkielisenä käännöksenä Olaf and the Echoing Cave, joka on jo hieman kuvaavampi käännös kuin pelkkä tunturiluola.

Mainittakoon, että tämä teos on saanut vuonna 1954 Norjan opetusministeriön myöntämän palkinnon.

Kyyti 2016 -lukuhaaste marraskuun kirja: selviytymistarina 

Muualla:

Hyönteisdokumentti 

James Oliver Curwood: Vanha valtatie

James Oliver Curwood

Vanha valtatie

The Ancient Highway (1925)

Suomentanut H. Vaaja 

WSOY, 1959 (3. painos)

238 s.

Kansikuvitus: Eeli Jaatinen

En kaipaa enää mitään muuta kuin Peribonkan hiljaisuutta, ihanan Mistassinin hurjaa kohinaa ja noita St.Johnin järven aurinkoisia, ruahallisia ja hiljaisia laaksoja, joissa naiset yhä paistavat leivät ulkosalla ja miehet ajavat autojen asemesta hevosella.

Clifton Brant on ollut kymmenen vuotta maailmalla, kokenut  I maailmansodan taistelukentät, jonka jälkeen vaellellut ympäri maailmaa ja miltei kuollut  häneen kohdistuneessa hyökkäyksessä Hipoongissa, jossain päin Kiinaa (?). Vuosien jälkeen hän palaa kotiseudulleen ja lapsuuskotinsa maisemiin, jossa tapaa pienen pojan ja koiran, jolla on sama nimi, kuin hänen omalla kauan sitten kuolleella koiralla. Poika Joe on kaltoinkohdeltu pieni poika, joka on asunut viinanpoltolla elävän miehen luona. Clifton ottaa pojan ja koiraan mukaansa jatkaessaan matkaansa. Cliftonilla on välit selvitettävänä Ivan Hurdin -nimisen miehen kanssa, jonka luokse hän meneekin vaatiakseen tältä "velkansa". 

Vanha valtatie on curwoodilaista seikkailu- ja erähenkistä kirjallisuutta. Ei parhainta Curwoodia. Kerrronaltaan tarina sijoittuu maailmansotien väliseen aikaan. Ajankuvaa piirtää autot ja junat ja vesitasot. Clifton kuitenkin, samoin kuin muutama muu keskushenkilö, kävelevät mieluummin kuin liikkuvat autolla. Tarinan keskiössä on paitsi Cliftonin välienselvittely Hurdin kanssa, myös romantiikka. Clifton on jo nelissäkymmenissä ja hänellä on naistenvihaajan maine, mutta niin hän vain rakastuu Antoinette St.Ivesiin, joka on reilusti nuorempi ja tunnustaa heti ensikättelyssä tämän tavatessaan rakastavansa tätä. Antoinette puolestaan on ylpeä ja itsetietoinen nainen, joka ei tunnustakaan rakkauttaan, vaikka tarvitsee Cliftonin apua päästäkseen eroon Hurdista, joka tahtoo Antoinetten itselleen. Sekavaan kuvioon liittyy Antoinetten veljen Gaspardin ja  Angelique Fanchonin rakkauskuviot. Muitakin henkilöitä, jotka on mainittu teoksen ensilehdellä toki tarinaan liittyy.

Tapahtumat etenevät tukkityömaalla, Quebecin metsissä ja Missassini-joen varrella, Metabetchewanissa Lake St.Johnin tienoilla, jossa kaksi yhtiötä, joista toisen omistaa Hurd, ottavat mittaa toisistaan. Draaman kaari päättyy valtavaan tukkisumaan, josta Clifton ja Antoinette, kuinka ollakaan pelastuvat (katso kansikuva). 

Lukuvaikeuksia:

"Vanha koti oli raunioina. Tuli oli sen tuhonnut ja laakeista liuska - sekä hiekkakivipaasista tehdyt seinät olivat murtuneet. Keskellä hävitystä kohosi voitollisena muuan poikkiseinä, se, joka oli tukenut suurta savupiippua. Kylmänä talviyönä oli hän syntynyt tulennoksen kohistessa juuri tuohon savupiippuun ja takan äärellä oli hän unelmoinut ensimmäiset haaveensa valloituksista ja seikkailuista siinä ihmeellisessä maailmassa, joka niin sanomattoman laajan levisi hänen ympärillään."

Hmm. Syntynyt savupiippuun?! Mitä ihmettä. Ehkä kuitenkin kyse on epätyydyttävästä suomennoksesta ja tarkoitettiin, että tulennos kohisi savupiippuun Cliftonin syntyessä. Tässä se nähdään, kuinka vuosia lukeneenakin saattaa olla vaikeuksia lukutaidossa. 

Huijasiko hän?

"Lahjoitan teille kaksi asiaa, hän sanoi. Ensimmäinen on summa rahaa - puhtaimmat kaksisataa dollaria, mitä te ikinä olette pitänyt pesemättömissä käsissäne, Tooker! Tässä ne ovat. Kymmenen kappaletta kymmenendollarin seteleitä, niin uusia, että kuulisitte niiden kahisevan, jos korvanne olisivat puhtaat. Ne saatte, koska olette hoitanut  Joea niin hyvin."

Hmm. Clifton lupasi Tookenille 200  dollaria, mutta antoi tälle tosiasiassa vain 100 dollaria. Huijasiko hän? Eikö Tooken osannut laskea vain uskoiko hän mitä toinen sanoi? Vai onko kyse suomennosvirheestä, lapsuksesta? Sillä Tooken pistää rahat taskuunsa, nostaa ensin hylkäänsä sikarin maasta eikä ole moksiskaan. Kuitenkin Tooken ei vaikuta siltä, etteikö hän tuntisi rahan arvoa.

1920-luvun naiset 

Naiset eivät enää ole sellaisia kuin ennen muinoin – jos he jotakin haluavat, eivät he rukoillen ja itkien istu kädet ristissä. He ottavat kohtalonsa omiin käsiinsä – varsinkin leikkotukkaiset naiset. 

Mietityttääpi:

"Aion kaataa kaksi miljoonaa tukkia"

Hmm. Aloin miettiä, kuinka paljon metsää siinä mahtaa kaatua, jos kerralla ja yhteen syssyyn aikoo kaataa tuollaisen määrän puita. Johan siinä tulee valtavaa tuhoa. Suomi elää puusta. Ja varmasti on tuo määrä puita kaadettu vuosien varrella, mutta ... Ihan alkaa päätä huimata ajatukset.

Tekoälyn mukaan kaksi miljoonaa tukkia tarkoittaisi käytännössä n. 400 000-500 000 kuutiometriin valmista sahatavaraa, jolla puumäärällä voisi rakentaa 10 000 - 15.000 puutaloa. Kaikkien tukkien kuljetus taas vaatisi 15 000 - 2000 tukkirekkaa jotka muodostaisi satojen kilometrien jonon. Suomalainen suursaha tai paperiteollisuus puolestaan käyttäisi tämän määrän tukkeja noin 1/2 - 1 vuoteen täydellä teholla toimiessaan.

Onko 2 miljonaa tukkia kirjailijan hyperbolaa (kirja kirjoitettu 1925) vai onko Pohjois-Amerikassa tosiaan tehty noin mittavia hakkuita? Tämähän on tietysti fiktiivinen tarina, mutta se todellisuus ja uskottavuus? Uskottava tarinankerronta oli kyllä hieman koetuksella joiltain osin, ei vähiten pääsankariparin selviäminen tukkisumasta.

Tällä matkasin Halki Kanadan ja Quebecin metsissä    

 

The Ontario Readers Third reader!

The Ontario Readers 

Third Reader 

Eri kirjoittajia 

Luettu Projekti Gutenbergista  

Tutustuinpa Projekti Gutenbergin avulla Kanadan Ontarion koululaisten elämään, millaisin eväin heitä opetettiin lukemaan. Tämä ontariolainen lukukirja koostuu hyvin monenlaisista tarinoista, runoista, novelleista ja tietopohjaisista tarinoinneista. Runot ja tarinat ovat klassisia, isänmaallisia ja uskonnollista eetosta sisältäviä, onpa joukossa jokunen hieman huumorisävytteinenkin, omasta mielestäni ei niin onnistunut kuvaus. Lukujen välissä on erilaisia sanaharjoituksia, opasteita sanojen lausumiseen ja tavutukseen, mikä olikin kiintoisaa, sillä tämä sanapainotus ja tavutus tuo eron omaan tapaani nähdä tai lausua ihan tuttujakin sanoja.

Luin tämän vain osittain, sillä jätin alun selostukset pois ja luin vain varsinaiset luvut. Täytyy myös tunnustaa, että koska englannintaitoni ei ole täydellinen, minä googlesuomensin aika paljon näistä. Tässä muutama poiminta tarjonnasta.

Charles Dickensin pieni novelli A child's dream of a star ja Tennysonin  runo The queen of May vavahduttivat. Dickensin lyhyisiin novelleihin tutustuisin mielelläni enemmänkin, jos niitä vain jostain löytyisi. Ihan vain vinkkinä suomentajillekin. (vink vink!) ja Tennysonin runoihinkin voisi ehkä tutustua enempi. Wordsworthin runo We are seven oli tuttu Wordsworthin runokokoelmasta, jonka joskus aikoinaan luin.

Nathaniel Hawthornin Golden touch oli tuttu tarina Kuningas Midaksesta (tosin en ole koskaan aiemmin lukenut, vain kuullut tarinasta) ja minulle oli yllätys, että tämä tarina löytyy hänenkin versiona. Kyseessähän on antiikin mytologiaan liittyvä tarina.

Minusta oli mielenkiintoista myös lukea lämmön eri puolista, säteilystä ja imeytymisestä , metallien, eri materiaalien ja värien vaikutus lämpötuntemuksiin olikin kaikkea muuta kuin puuduttavaa luettavaa.  Samoin kiintoisaa tietoa toi kuvaus puiden ja kasvien lehtien rakentumisista valottavat luvut.

Kaiken kaikkiaan tämä oli ihan kiintoisa kurkistus ontariolaiseen koulusivistykseen 1800-luvun loppupuolelta. Tässä ei kovinkaan paljon kerrottu ontariolaisesta elämästä, mutta muutamia viitauksia kuitenkin löytyi, kuten se, että Thomas Mooren runo A cadanian boat song on kirjoitettu kesällä 1804 Ottawa-joella. Hieman selvitellessäni tätä seikkaa, täytyy kuitenkin todeta, että toisaalta on mainittu, että runo olisikin kirjoitettu St. Lawrence joella. Ilmeisesti nämä kaksi jokea kuitenkin yhtyvät jossain kohtaa Montrealia. 

Faintly as tolls the evening chime,
Our voices keep tune and our oars keep time;
Soon as the woods on the shore look dim,
We’ll sing at St. Anne’s our parting hymn.
Row, brothers, row, the stream runs fast,
The Rapids are near, and the daylight’s past.


Why should we yet our sail unfurl?
There is not a breath the blue wave to curl;
But when the wind blows off the shore,
O sweetly we’ll rest our weary oar.
Blow, breezes, blow, the stream runs fast,
The Rapids are near, and the daylight’s past.


Utaw’a’s tide! this trembling moon
Shall see us float over thy surges soon.
Saint of this green isle! hear our prayers;
O grant us cool heavens, and favoring airs.
Blow, breezes, blow, the stream runs fast,
The Rapids are near, and the daylight’s past.

Niin tai näin tällä matkasin Halki Kanadan ja Ontarion provinssin. 

 ---

Omia kouluaikaisia lukukirjoja olisikin mielenkiintoista katsella ja vertailla. Tarinoita ja runoja niistäkin löytyy, mutta olikohan niissä lausumiseen tai tavutukseen opastavia välihuomioita. Arvoituksia taisi joissakin olla, jos en ihan väärin muista.  

Gwethalyn Graham: Maa ja korkea taivas!

Kuvakaappaus (Finlandia-kirja) muokattu

Gwethalyn Graham

Maa ja korkea taivas

Alkuteos: Earth and high heaven

Suomentanut Helvi Vasara

Otava, 1948 (2. painos)

328 s. 

"Mahdollisesti se on tapahtunut hänelle ennenkin, sanoi isä kuivasti. - mahdollisesti, saoi Erica. Emmehän me kanadalaiset pohjimmiltamme ole ollenkaan eri mieltä natsien kanssa juutalaiskysymyksestä. - meistä vain tuntuu, että he menevät hiukan liian pitkälle." 

Gwethalyn Grahamin Maa ja korkea taivas yllätti minut. Minut yllätti se  antisemitismi, mikä vallitsi Kanadassa ja erityisesesti Montrealissa vuonna 1942. Voiko tosiaankin olla ollut niin, että sellaiset kyltit kuin "VALITTU ASIAKASPIIRI" tai "VAIN KRISTITYILLE" olisivat piirtyneet ravintolaan tai hotellin ym. pyrkivälle henkilölle Kanadassa ??? Totta tosiaan. Sitä täytyi selvittää ja todellisuus avautui silmilleni karuna ja järkyttävänä. 

En tiedä, onko antisemitismi ollut kirjailijan ensisijainen motiivi tämän teoksen kirjoittamiselle, mutta hyvin vahvana teemana se on teoksen taustalla. Teoksen johdantona on runo-ote:

Vait' sieluni, on heikot aseet sulla, / maa, taivas vanhat on ja voimakkaat. / Oi sielu hetkeksi voi murhe tulla, / kun levon päivät pitkät muistaa saa. 

En nähnyt, kuinka poltti lieskat vihan,/ ma nukuin, itkenyt en milloinkaan. / Kun virtaa veri, onnellinen ihan / ma olin, syntymätön maailmaan.

Nyt mietin: miksi? Saa en vastausta; / maan tunnen, ilman päivänpaisteisen. / Vait' sieluni, nää, missä vääryys musta / on vallan saanut, pois' on entinen.

Maan, taivaan kohta horjuu perustus, / ja rintaa turhaan käyvät raastamaan / nyt kauhu, viha, pilkka, suuttumus – /Miks heräsin? Taas milloin levon saan? 

A.S. Hausman (teoksesta  A. Shropshire Lad)  

Maa ja korkea taivas ei ollut helppolukuinen teos, sen tarinankerrontaan oli aluksi vaikea päästä mukaan. Jähmeästä alusta huolimatta lukurytmini tasaantui vähitellen ja aloin nauttia lukemisesta. Kiinnostavuudesta ei ollut puutetta. Aivan lopussa aloin tuntea pieniä kauhun väristyksiä, mihin päin tämä mahtaa kääntyäkään.

Teoksen päähenkilöinä on Erica Drake, englantilainen protestantti, joka isänsä (Charles) tulojen vähentyessä ryhtyi Post-lehden toimittajaksi sekä Marc Reiser joka oli itävaltalainen juutalainen asianajaja.

Se, että Erica ja Marc tapaisivat toisensa ei ollut itsestäänselvyys, sillä 

Montrealin seurapiiri jakautuu suurin piirtein kolmeen luokkaan, "ranskalaisiin", englantilaisiin ja "juutalaisiin", eikä eri luokkien jäsenillä ole paljon tekemistä toistensa kanssa, eikä varsinkaan juutalaisten ja toisten ryhmien välillä. Sillä vaikka ranskalaiset ja englantilaiset voidaan hätätilassa yhdistää "ei-juutalaiset nimityksen alaisiksi", tuollainen liitto on omiaan vain eristämään juutalaiset entistä tarkemmin. 

No, he kuitenkin tapaavat toisensa Drakejen järjestämässä coctail-tlaisuudessa, johon Marcin tuo Rene. Rene on ranskalainen ja hänen siskonsa Madeline on naimisissa Erican veljen Anthonyn kanssa, joka on kohta avioitumisen jälkeen lähtenyt rintamalle. Ericalla on myös nuorempi sisko Miriam.

Erica ja Marc siis tapaavat toisensa, tosiasiallisesti Marc saa sivustaseuraajana katsella muita vieraita kenenkään huomioimatta häntä, kunnes Erica pelastaa hänet. He alkavat keskustella ja viihtyvät toistensa seurassa. Erica haluaa isänsä tutustuvan Marciin, mutta isänsä kävelee tämän ohi kättä antamatta. Ja tästä sukeutuu välirikko Erican ja hänen vanhempiensa välille. Sillä isä ei halua Erican olevan tekemisissä Marcin kanssa ja äitinsä Margaret myötäilee miestään. Iisäänsä Erica pitää joviaalina luonteena, joka loplta kuitenkin taipuisi hyväksymään Marcin, olihan hän hyväksynyt ranskalaisen Madeleinenkin ensivastaaanharaamisen jälkeen.

Erica ja Marc rakastavat toisiaan syvästi, mutta samalla Marc tuntee olevansa esteenä Erican ja tämän isän hyville suhteille. Hän ei halua olla erottavana tekijänä. Voiko heillä olla tulevaisuutta? Marc on sotilas, hän saa kutsun armeijaan, joskaan ei Eurooppaan. Yhteistä aikaa on vain vähän jäljellä. Viimeisellä lomallaan Marc lähtee vanhempiensa luokse Ontarion Manchesteriin. Marcinkaan vanhemmat eivät oikein ole suhteen kannalla. Marcin "pelastukseksi" tulee hänen erämaassa lääkärinä toimiva veljensä David,  joka saa Marcin näkemään itsensä uudessa valossa. 

Maa ja korkea taivas on hieno, ajatuksia herättävä teos, jonka toivoisin pääsevän pois unohduksen suosta. 

Tämä on Quebecia, missä olet syntynyt ja kasvanut, ja nämä ovat asioita, jotka muistat, jos sinun täytyy muuttaa asumaan jonnekin muualle - Tienvarren alttarit ja ruiskukkia kasvavat pellot, näköala Okan vuorelta, mistä voi nähdä suuret trappistiluostarin katot ja edelleen yli Ottawa- ja St Lawrence-jokien laaksojen, yli vihreiden saarien ja vehreiden rantojen, sinisen veden, josta erottuu siellä täällä valkoinen purje, ja etäisyydessä häämöttävät siniset vuoret. Muistat kylän --- ---  maamiehen, joka ajaa korkeapyöräisiä vankkureita pimeällä kylätiellä iltaisin ja laulaa kotimatkallaan, lokit jotka lentelevtä Gaspén kallioorannoilla, purjeveneet ja kylät ja pitkät kapeat maalaistalot, joita on St. Lawrenceen tien varrella, ja kaikkialla kuuluu yli kaupunkien, kylien ja vihreän maaseudun yli vuorien ja laaksojen, jokien ja järvien, kellojen ääni niiden kutsuessa messuun --- --- Muistat --- ---valkomäntyjen jyrkät, teräväkärkiset ääriviivat mustina lunta vasten, jäätyneitten järvien tasaiset, valkoiset pinnat --- --- Ja muistat Montrealin, tämän pohjoisen kaupungin uskomattoman troopillisen vihreyden kesäisin, vanhat harmaat aukiot, Lafontaine-puiston ... 

Erica sanoi mietiväisesti heidän sivuuttaessaan vanhan kivisen maatalon, ja tien toisella puolen olevan männikön: "Kun he touhuavat Kanadan ranskalaisten elämäntavan säilyttämisen puolesta, luulen joskus tietäväni, mitä he puhuvat."

Yhteiskuntaan, ihmissuhteisiin ja rakkauteen pureutuen näen teoksella olevan paljonkin sanottavaa myös tämän päivän ihmisille. Kysymys onkin siitä, onko ihmiskunta oppinut mitään sitten toisen maailmansodan? Tosiasiassa tuntuu, että elämme vain jatkumossa, jossa menneisyys kohtaa tämän päivän ja kivien heittelystä johtuvat renkaat etenevät omaa tahtiaan kohti - tulevaisuutta. 

 

---

Halki Kanadan saavun tällä Quebeciin ja Montrealiin

 

Satakirjaston lukuhaaste kohta 26 Kirja on yhteiskuntakriittinen . Yhteiskuntakritiikki ei ehkä näy päällepäin, eikä ole suoraan osoitettua, näen sen kuitenkin olevan rakkaustarinan takana sanattomana viitteenä

Harmi, että en löytänyt tästä yhtään blogikirjoitusta tai muuta arviota. Vanhoissa kirjoissa voi olla todellakin hienoja aarteita, puhuttelevia teoksia. Suosittelen tutustumaan ja kaivautumaan pintaa syvemmälle.

Lucy Maud Montgomery: Jane ja saaren kutsu

 Lucy  Maud Montgomery

Jane ja saaren kutsu 

Alkuteos: Jane of Lantern Hill (ilmestynyt1937)

Suomennos Sisko Ylimartimo 

Minerva, 2013

266 s.

Kansi: Taittopalvelu Yliveto 

Takakansikuvauksessa tätä teosta kuvataan ylistyslauluksi unelmille, vaatimattomuudelle ja vapaudelle. Kaipa se aika hyvin on ilmaistu, vaikka teoksessa toki on monia teemoja henkisestä lähisuhdeväkivallasta avioliiton kiemuroihin ja kasvamisesta anteeksiantoon ja yhteisymmärrykseen. 

Päähenkilö Jane elää äitinsä kanssa Torontossa yhdessä isoäitinsä kanssa. Äiti on kaunis seurapiiriruusunen, isä on kirjailija, mutta tätä Jane ei tiedä, vaan uskoo isänsä kuolleen. Jane vihaa isäänsä, sen takia, että tämä on hylännyt äidin, äidin, joka on niin kaunis ja suloinen. Sitten koulutoveri paljastaa että isä onkin elossa ja asuu kaukana Prinssi Edwardin saarella. Janen maailma romahtaa. Ja sitten saapuu kirje - isä kutsuu Janen luokseen kesäksi. 

Olen lukenut teoksen aiemmin ja postannut siitä Vuodatuksessa näin, joten en tässä enää lähde analysoimaan teosta tämän enempää. Jane ja saaren kutsu on herkkä ja kaunis tarina, jonka kehysten sisällä on kuitenkin vakavia aineksia. Teoksen lopussa suomentaja Sisko Ylimartimo avaa teoksen syntyhistoriaa ja tuo esiin teoksessa lainattujen runojen ja teosten alkuperää. Ja näihin, esim. John Keatsin runoihin olisikin jossain vaiheessa mukava tutustua. 

Tällä pääsin Halki Kanadan -matkassani Torontoon.

Pieni Helmet 2026 kohta 20:  Haluaisit olla joku kirjan hahmoista. No Janena olisi aika kiintoisaa elää, vaikka tie pihtiotteesta vapaaksi veikin aikansa.