Helli Kaikkonen: Suuren takojan alasimella

Helli Kaikkonen

Suuren takojan alasimella

Kirjapaja, 1949

341 s.

Helli Kaikkosen Suuren takojan alasimella on monisyinen avioliittokuvaus kahden erilaisen elämänkatsomuksen omaavan parin välillä. Se on myös vahva kehityskertomus lapsen kasvusta aikuisuuteen. Päähenkilö Annikka on uskovaisen kodin lapsi. Mitä hän kuitenkaan ei tiedä, on Pääsiäisen tapahtumat. Niitä ei herkälle pienelle lapselle ole kerrottu. Jeesus on hänelle vain hyvä opettaja ja ystävä. Siksipä, kun erään kerran vieraillessaan Tuovisen tädin luona täti kertookin hänelle ristiinnaulitsimesta, järkyttyy Annikka. Myöhemmin, jo rippikoulun käyneenä ollessaan lastenhoitajana eräässä perheessä saa hän ohjeen, että ei siinä mitään, vaikka hän puhuisi Jeesuksesta, mutta "älä kerro lapsille näitä järkyttävyyksiä". Annikka toteaa, että varmasti Taivaan Isä antaa ymmärrystä toimia oikein. 

Teos alkaa siis lapsuudesta, mutta siirtyy piankin aikuisuuteen. Annikka ihailee Pietarissa näyttelijäksi opiskelevaa Ingaa, joka vierailee kylällä ja järjestää esityksen Minna Canthin Anna-Liisa näytelmästä, jossa hän itse näyttelee pääosaa. Inga kutsuu Annikankin katsomaan näytelmää ja Annikka menee, vaikka uskovaisena ja vanhempiensa opastamina onkin hieman varauksellinen tällaisten huvien suhteen. Onhan Anna-Liisa kuitenkin vakavahenkinen näytelmä. Tällöin yleisössä istuvaan Annikkaan kiinnittää katseensa Jukka Marttinen, jota yleisesti kutsutaan 'Jumalattomaksi Marttiseksi'. Ei Marttinen mikään juomari ole, hän on lukeva, hyvä työmies, mutta jumalankieltäjä, joka ei halua olla missään tekemisissä kristillisten asioiden kanssa. 

Tapahtumat kehittyvät, Kylällä syntyy lavantautiepidemia. Marttinenkin sairastuu, mutta Annikka auttaa sairastuneita ja Marttinen, nähdessään Annikkan uudelleen alkaa toipua. Hän päättää, että tuon tytön hän kyllä poimii. 

Lavantauti vie Annikkan vanhemmat ja hän jää orvoksi, mutta Marttinen, josta Annikkaa on jo varoitettu, on sulaa hyvyyttä tytölle. Ensialkuun. Kun avioliitto on solmittu hän alkaa ohjata tyttöä pois uskonasioista. Hän on miehinen mies ja määrää, että Annikka liittyy samaan kuoroon, kuin hänkin. Virret saa jäädä ja vaihtua muihin lauluihin. 

Syy Marttisen vastahankaan uskonasioihin on lapsuudessa. Hän kokee, että hänen sukunsa on kirottu, sillä monet hänen sukulaisistaan on syntyneet jollain tavalla viallisina. Siksi Marttinen on pitkään ajatellut, että ei koskaan avioituisi, kunnes kohtasi Annikkan. 

Niin Annikka kuin Jumalaton Marttinenkin joutuvat kohtaamaan omat taistelunsa, kun ihmistä väkevämmät voimat ovat asialla.

Suuren takojan alaisimella Helli Kaikkonen käsittelee monia vaikeita teemoja armollisella otteella. Mikä minulla on jäänyt mieleen aiemmasta lukukerrasta joskus lapsuuden ja nuoruuden välimaastossa on kuinka kylännaiset ottivat ja piiskasivat nokkosilla naisen, joka oli ensin piiskannut lapsensa nokkosilla, koska tämä oli pilannut kastikkeen. Annikka on jo lapsena nähnyt, että on hyviä ja on pahoja ihmisiä. Henkilöhahmoissa on moniulotteisuutta ja luonteikkuutta aina Tuovisen tätiä myöten, joka myös joutuu kohtaamaan omat taistelunsa. Kerronta on kaikkitietävää, näkökulmahenkilönä Annikka. Ajankuva vie lukijan aikaan ennen sotia. Yhteiskunnallinen aspekti on vahva. Ruukin väki ei seurustele kyläläisten kanssa. Ruukki ja kyläkunta ovat kaksi erillistä yhteisöä. Kristillisenä teoksena teos ei heristele. Lukija saa muodostaa kantansa ihmis- ja luonnekuvauksen perusteella. Hyvän ja pahan taistelu on ainakin kuin konsanaan Tähtien sodassa, vaikka teokset toki ovat tyystin erilaisista lähtökohdista luodut.

Helli Kaikkosen kyky tarkastella asioita lapsen näkökulmasta tulee hyvin esille kuvauksessa Annikkan eksymisestä matkalla tapaamaan metsässä asuvaa henkilöä.  

"Tie vain kääntyi jonnekin pois, enkä minä sitä enää löytänyt", kertoo Annikka löydettäessä.  Tämä on myös yksi avainlauseista teoksen teemoihin. 

Mitä mietin, on kuvauksen pohjautuminen todellisuuteen. Kuvaako Kaikkonen jotain tiettyä suomalaista ruukkiyhteiskuntaa. Kaikkonen on syntynyt Värtsilässä, jossa vietti lapsuutensa, mutta avioiduttuaan muutti mm. Viipuriin. Wikipedian mukaan Kaikkonen tässä teoksessa kuvaisikin juuri Värtsilän ruukkiyhteiskuntaa. 

Ruukkiyhteiskunta:

"Onnellisena hääräilee Annikka uudessa kodissaan, Harjun valkeassa pikku talossa. – – –  kuinka he lapsena olivat ihailleet tätä Taivaan Pankkoa. – – –  – – – Täältä näkyy kauas. Näkyy joen uoma, joka ruukin kohdalla yltyy koskeksi, näkyy kirkko ja entinen koti. Näkyvät vielä ruukin laajat peltoaukeamat ja niiden takana ylväs mäntymetsä, jossa salskeat, punakylkiset männyt muodostavat avaan vilvaan temppelin, 'kirkkometsän', jossa puut humisevat rauhaa. Ja Annikka muistaa, että sen takana on vieä 'Satumetsä', jossa valkea jäkälä muodostaa ihmeellisen korukudoksen maan pinnalle." 

Vanhat lauseparret: 

Taitavat olla onnellinen pari, kun noin yhdessä laulelevat, tuumaa nuorempi neitosista, joka äskettäin on tullut paikkakunnalle. - Onnellinenko? vastaa toinen. - No siitä nyt ei osaa vielä mitään sanoa, ennen kuin ovat säkin suolaa yhdessä syöneet. 

Mainittakoon vielä, että Suuren takojan alasimella on voittanut aikoinaan  Suuren Pohjoismaisen Kilpailun parhaana kristillisenä romaanina (yhdessä Tanskan kanssa). 

Satakirjastojen lukuhaaste 2026 kohta 1: Kirjassa on kuva kirjailijasta

 

Vuokko Niskanen: Hiekkalan lasten tarina!

Kansikuvitus: Leena Lumme

Vuokko Niskanen

Hiekkalan lasten tarina

Gummerus, 2006

464 s.

Kuvittanut Sanna Hietala

Kansikuvitus: Leena Lumme 

Vuokko Niskasen Hiekkalan lasten tarina kertoo lapsuudesta Karjalassa, Laatokan rannalla Käkisalmen liepeillä. On Olavi ja Inkeri, Annikki ja myöhemmin junassa syntyvä pikkuveli. On naapurin lapset. On koulun aloittaminen ja ystävysten leikit, ilot ja surut. On karjalan murre. On isä, joka joutuu sotaan ja ukki, joka on poliisi ja mummi. Ja on yhteisö, joka hajaantuu, kun evakkoon joudutaan. 

Hiekkalan lasten tarina on kokoomateos, johon kuuluu teokset:  Hiekkalan lapset, Hiekkalan lapset matkustavat, Arvo ja Inkeri, Olavi oppii lukemaan, Hyvästi Hiekkala, Älä pelkää Inkeri, Hiekkalan lapset evakossa ja Hiekkalan lasten ilonpäivät.

Hiekkalan lasten tarina on lämminhenkinen lapsentajuinen muistelmateos lapsuudesta  Karjalan kannaksella. Alussa luvut ovat lyhyehköjä, hyvin yksinkertaisia kuvauksia jostain asiasta tai tilanteesta ja pitenevät loppua kohden saaden ympärilleen lisää kerronnallisia vivahteita. Mainio lisä kerrontaan on Sanna Hietalan mustavalkokuvitus, jossa on runsaasti yksityiskohtia (yhdessä kuvassa vähän liiankin yksityiskohtaista).  Niskanen käsittelee monia lasten arkeen kuuluvia asioita, jotka varmasti ovat ajankohtaisia myös tämän päivän lasten kohdalla, kuten erilaiset pelot ja vaaralliset leikit. Nykyään saa lukea somehaasteista, jotka ovat vaarallisia, Hiekkalan lapsissa on yllättävää ajankohtaisuutta, vaikka enää ei lapsia kuritetakaan "koivuvitsalla". 

Kokoomateos poikkeaa kuitenkin alunperin 1970-/1980-lukujen vaihteessa ilmestyneistä teoksista siinä, että alkuperäisteokset olivat erityisesti suunniteltu juuri lukemaan oppineille, opetteleville. Teosten ensimmäinen luku oli suuraakkosin ja tavutettuna ja tarinan edetessä fontti muuttui pienemmäksi ja tavutus jäi pois. Kokoomateoksen  kieliasua on myös tarkistettu ja korjailtu. 

Millaista oli kansakouluopetus sota-aikana?

Elvi käytti myös rekimatkan läksyn opettelemiseen. Hän piti käsiä korvilla, ettei poikien lukeminen olisi häirinnyt ja antoi tulla kovalla äänellä:

Huelva, Tinto, Mijares, / Jucar, Margo, Hemares,/ Sangoneva, Ebro, /Guadiana Guadalquivir.

Itse en muista paljoakaan kouluaikojeni maantiedon opetuksesta, mutta Espanjan jokia me ei ainakaan opeteltu.

Sota ja laulut pistivät myös vähän mietteliääksi: 

Ei minun isäni henki ollunna halapa. En ikkään laula sitä lauluva, hän sanoi nikotellen.  

Satakirjastojen lukuhaaste kohta 14: Kirjassa rakennetaan jotakin

Muualla mainittua:

Sukututkijan loppuvuosi:  Ei sisällä turhaa dramatiikkaa vaan pysyy realistissävytteisenä 

Lastenkirjahylly: "hieman vanhakantaisesta lapsikuvaksesta huolimatta tarinoista on otettu yllättävän paljon uusia painoksia" ja "Jonkinlaista potentiaalia uusimmalle uusintapainokselle saattaa olla myös jo ikääntyneiden karjalaisten lukemistona". 

Kirjojen keskellä: Luontevasti kerrottua arkielämää entisajoilta 

 

 

Tulla Hägström: Petra ja villihevonen

Tulla Hagström

Petra ja villihevonen

Alkuteos: Petra och vildhästen

Suomentanut Irmeli Helin

Kansipiirros Kirjailijan, -suunnittelu Barbro Lundberg 

Artko, 1979

157 s.

 

 

Aloitus: Petra Granbergin tullessa ulos pihalle oli vielä pimeää. Lumi narisi jalkojen alla, ja tähdet tuikkivat korkealla hänen päänsä yläpuolella. Hän oli menossa navettaan.

Petra on 16-vuotias (?)  nuori, hevoshullu, joka varhain aamulla huomaa hämäräperäisen hevoskuljetusauton kotinsa lähistöllä ja kuulee kahden miehen oudon keskustelun. Hän ottaa auton rekisterinumeron ylös ja pistää sen talteen sen enempiä miettimättä.

Petra käy Karinin ratsastuskoulua. Hänen ystävänsä Siv käy myös tallilla ratsastamassa. Siv on sokea. Petra on myynyt oman Pääsky-poninsa Siville ja etsii nyt uutta hevosta. Hän luulee löytäneensä unelmiensa hevosen, kun isä ostaa hänelle Laran. Mutta kaikki ei ole kunnossa. Ratsastaessaan Laralla Petra huomaa, että Lara ontuu.  Petraa kiinnostaa myös lähistöllä liikkuva villihevonen. Kenen se on?

Hevosia, varkaita, surua ja iloa liittyy tähän ihan luonnikkaaseen hevostarinaan. Tarinasta tekee hieman epätavanomaisemman se, että kerronnassa on mukana sokean mahdollisuudet ratsastusharrastukseen, ja erityisesti kouluratsatukseen, jossa määrätyillä kuvioilla on suuri merkitys. Kuinka sokea pystyy esimerkiksi suunnistamaan tiettyyn pisteeseen maneesissa? Kerronnassa puhutaan jostain opastimesta, ja kaiuista, äänien heijatumisista, mutta tämä kaikki käy kyllä yli minun ymmärryksen. 

Hauska sivujuonne ja lukiessa mieleen noussut yhdistävä tekijä, kun vähää aikaisemmin olin nähnyt Tohtori tuli kaupunkiin -sarjan jakson, jossa sokeaa pappia yritettiin saadaan liikkeelle ja ratsastamaan, ettei ihan mökkiytyisi. Ei mitään helppoa hommaa, sanoisin ja vaatii aika paljon uskallusta, apuvoimia ja sisukkuutta, ettei heti anna periksi.  

---

Vaara-kirjastojen Luontoa-lukuhaaste: Pääosassa eläin 

Aune Sarkanen: Minä olen Ethelka

Aune Sarkanen  (Aili Somersalo)

Minä olen Ethelka 

Gummerus, 1931 

139 s. 

Juna oli täpötäynnä väkeä, etupäässä koululaisia ja muita kesälomalta palaavia. 

 

 

Näin alkaa tämä vilskettä ja vilinää täynnä oleva koululaiskertomus, jonka päähenkilöitä on italialaisen Ethelkan lisäksi Eevi (13 v) ja hänen serkkuns Ossikka ja Muori (10v), ilmeisesti kaksoset, näin olen nyt ymmärtäväni, pikkusisko  Tessi (9v)  ja veli Arvi (12 v). Tämä serkusjoukko on kotoisin Viipurista ja ovat nyt matkalla Helsinkiin, jossa Eevi ja Tessi aloittaisivat tyttökoulussa, Muori ja Ossikka yhteiskoulussa ja Arvi menisi normaalilyseoon. Lisäksi joukkoon asettuu myös Irma, joka oli Eevin ikäinen.  

Ajankuva on 30-luvun suomi, jos kohta Ethelka, tuo italialainen tyttö, joka on Anna-tädin lapsuudenystävän tytär ja "varmasti pieni enkeli". Anna-täti on postineiti ja serkusjoukon oikea täti, jonka luona he eivät kuitenkaan asu. Koulukortteeri on Venla-tädin luona, jolla on kaksi mustaa kissaa Hamlet ja Ofelia ja papukaija, jonka nimi ei minua miellytä, niin historiallinen kuin onkin, ja joka aina sopivissa paikoissa huutaa: apua, apua! Venla-täti on aina välillä syvästi järkyttynyt ja Anna-täti, joka on hänen hyvä ystävänsä saapuukiin vähän väliä paikalle pistämään asioita järjestykseen ja olemaan Venla-tädin tukena lapsikatraan järjestyksessä pitämisessä.

Minä olen Ethelka on tyypillinen lasten ja nuortenkirja. Olen määritellyt tämän tyttökirjaksi, vaikka määritelmä ei ihan eksakti ehkä ole, sillä joskin kirjan nimen mukaan Ethelkalla on varsin merkittävä asema kerronnassa tapahtuu tässä yhtä ja toista myös muulle lapsijoukolle, kuten esimerkiksi Ossikalle, joka parsimistalkoissa nielaisee vahingossa silmäneulan. 

Sanoin, että tyypillinen. Se ei ehkä ihan täysin pidä paikkaansa. Onhan tässä lapsille ominaista kohellusta ja vilskettä mutta on tässä kuitenkin jotain hieman epätyypillistäkin, kuten lapsella nimi Muori. Kerronnassa on humoristista otetta ja vaikka Anna-täti antaakin kasvatuksellisia neuvoja ei tämä ole lainkaan "opettajamainen". Ja Venla-täti, joka koulukortteeria pitää on kaikkea muuta kuin hahmo, jonka kuvittelisi ottavan lapsia asuntoonsa asumaan. 

Mitä tulee Ethelkaan niin hänen isänsä on kirjailija. Äiti on ilmeisesti kuollut. Ethelka on asunut Italiassa, jossa hänen isänsä myös on, mutta onko isä italialainen vai suomalainen on minulle hieman epäselvä asia. Ethelka puhuu kuitenkin suomea, joten hän on suomalainen, mutta onko hän suomalaisitalialainen on epäselvää.

Ethelka ei ole lainkaan enkelimäinen vaan aika venkula, jonka anteeksipyyntö naapuruston naisille on kaikkea muuta kuin anteeksipyyntö ja mikä päättyykin italiankieliseen rimpsuun:

"Mi saluti caramente il Suo signor padre, la Sua Signora madre, Suo fratello e Sua sorella! "

Ethelka myös kertoilee suuna päänä "kummitusjuttuja" Italiasta muille lapsille, kuten: "meillä on laajat makaroni pellot ja joka aamu vien tuoreita vermisellin kukkia pöydälle" . Määritelmä moisesta satuilusta kummitusjutuksi on hieman erikoinen, sanoisin. Ethelka saa kuitenkin kuulla opettavia sanoja valehtelusta ja Ethelka yrittää parhaansa totuudenpuhumisessa ja kerrottuaan tosiasioita Italiasta, saa Arvi elämänsä ensimmäisen kympin maantiedon kokeessa. 

Tämä on ensimmäinen osa kolmiosaista tarinaa. Seuraavat osat on Ethelka  hurjistuu ja Rikas Ethelka. Kirjat ovat ilmestyneet 1930-luvulla, ja jotain ajan ilmapiiristä on pujahtanut tähänkin teokseen.

Lapset suunnittelevat pääsiäiskutsuja ja kuvaelmien esittämistä, jossa katsojat saisivat arvata, mitä esitys esittää. 

"Katsokaa, kuka minä sitten olen? Ethelka asettui mahtipontiseen asentoon. – Katsokaa tänne, minä seison tässä, pikimustassa mekossa, otsa rypyssä ja käsi käskevästi näin ojennettuna, kohollaan. Kuka minä olen? – Mooses Punaisen meren rannalla! Ethelkan silmät melkein liekehtivät.  – Mooses! Mikä Mooses – Mussolini tietysti!"

Onkin mielenkiintoista katsoa, kuinka tämä lähes sadan vuoden takainen poliiittinen ilmapiiri näkyy jatko-osissa. Tavanomaisuudessaan siis kuitenkin hieman epätyypillinen lasten- ja nuortenkirja.

Kirjallisuusviitteitä:

Arvi lukee Araukaani-intiaaneista. Kyseessä on ilmeisesti Gustave Aimardin intiaani-aiheiset nuortenkirjat. Samoin "Partiolaisen urotyö" kiinnostaa lukijaa. Tästä en tiedä, onko kyseessä jokin kirja vai kenties sanomalehdessä ollut uutinen. Digitaaliset aineistot -haulla tuli Helsingin sanomien 18.12.1930 ilmoitus Ukko Kivistön Pöllövartion seikkailut -teoksesta, jonka lisämääreenä oli partiolaisten urotöitä. Ehkä viittaus koski sitten tätä teosta. 

Näitä pieniä ajanilmentymiä on joskus hauska bongailla kerronnan lomassa. Ne luovat todellisuuden tuntua ja aidon elämän ilmapiiriä. 

Teoksessa muutamia jännitteitä, jotka minua mietityttävät. Ensinnäkin se, miksi lapsia lähetetettiin Viipurista Helsinkiin asti kouluun? Eikö Viipurissa olisi ollut mahdollisuuksia siinä, missä Helsingissäkin? 

Toinen seikka on italialaisuus. Ethelka saa tulopäivänsä iltana syödäkseen makaronia, mutta se on maultaan hyvin erilaista kuin Italian makaronit. Viiniä ei ole tarjolla vaan maitoa. Pahiten kuitenkin minua värähdyttää, kun Ethelka saa moitteita siitä, että hän ei ole pessyt kasvojaan.

"Ethelka katseli kattoon. – Emme me Italiassakaan yhtämittaa pulikoi vedessä... isä Giovanni, se on se meidän ikioma kalastajamme, sanoo että nahka vain kuluu, ja ja Bettina sanoo, ettei Pyhä Neitsyt yhtään pidä liiallisesta siisteydestä! Se on vallan syntiä! - Mutta Bettinahan on katolinen, etkä sinä ole. - En, myönsi Ethelka vastahakoisesti. – mutta minä voin tulla ... jos minun täytyy kovin usein peseytyä. - Ethelka, Anna tädin ääni oli nuhteleva, – kuinka voit puhua noin? En olisi ikinä uskonut, että sinä olet noin epäsiisti! Tiedän varmasti, että isä olisi pahoillaan, jos hän tämän tietäisi. Näitkö häntä koskaan likaisena? - Ethelka pohti asiaa. – En, myönsi hän sitten ... "

Tämä asenteellisuus  katolisuutta ja italialaisuutta kohtaan on, no pöyristyttävä. On myös epätavanomaista että tyttölapsi, vaikka tämä onkin saanut, äiditön kun on, kasvaa vapaasti ja ilman suuria sääntöjä ei pitäisi huolta siisteydestä. Jään mielenkiinnolla tutkimaan, kuinka Italiaa kuvataan jatko-osissa ja kuinka Ethelkan ihmiskuva kehittyy.

... 

Kyyti 2026 -lukuhaaste Helmikuu: Kirja liittyy Italiaan 

Sigrid Undset: Lannistumaton sydän

Sigrid UndsetLannistumaton sydän – Kertomus 1700-luvun Norjasta

Alkuteos: Madame Dorthea

Suomentanut Anna-Maria Tallgren

WSOY, 1942

317 s. 

ALKU : Kun Dorthea rouva raotti ulko-ovea, painoi tuuli päin, niin että tuikku, jonka hän oli laskenut käytävän pöydälle, melkein sammui.

Lannistumaton sydän on ennen kaikkea tarina naisesta. Dorthea on suuren perheen äiti. Seitsemän lasta hänellä on (äkkiseltään katsottuna). Vanhin poika Vilhelm on vihreäsilmäinen ja punatukkainen, mistä häntä on kiusoilteltu. Järkevä poika hän on. Sitä seuraava on Klaus. "kaunis poika" ja jota pituutensa vuoksi usein ajatellaan vanhimmaksi. Bertel on herkkä lapsi. 

- Katso – voi katso äiti, se on harakka – eikö se olekin kaunis! Kävi ilmi, että poika tunsi kaikki linnut, joita he näkivät tai kuulivat. Hän osasi myös matkia niitä – vihelteli kuin mustarastas harjulla ja kuherteli kilpaa viidakossa oleskelevien metsäkyyhkysten kanssa. - Rakas pikku Bertel, kuka on opettanut sinulle kaiken tämän, mitä tiedät linnuista? Poika punastui. - Vilhelm, hän sanoi hitaasi. Ja vieläkin hiljemmin: – ja Dabbelsteen.

, Birgitta, Elisabeth, Rikke ja Pikku-Kristen. Dorthean mies, Jørgen Thestrup on lasitehtaan isännöitsijä (?) Tosin on Dorthea ollut aviossa jo aiemminkin, kun hänen äitinsä oli naittanut hänet 16-vuotiaana paljon vanhemmalle miehelle Bisgaardille. Ei Jørgenkaan mikään nuorukainen ollut, kyllä hänelläkin ja Dorthealla vaikuttaisi olevan ikäeroa melkoisesti, mutta liitto on kuitenkin ollut onnellinen, omavalintainen. 

Tarina alkaa siis talvisena myrskypäivänä. Ilta lähenee ja äiti odottaa Vilhelmiä ja Klausia kotiin. He ovat lähteneet kotiopettajan Dabbelsteenin matkassa käymään jossain eivätkä ole palanneet. Äiti huolestuu. Ja kun aletaan kysellä kuullaan, että Dabbelsteen on suunnannut pojat mukanaan kotiseuduilleen päin. Isä Thestrup lähtee muiden kanssa etsimään heitä. 

Pojat selviävät isoäitinsä luokse Vilhelmin järkevyyden takia. Ja sieltä takaisin kotiin Brovoldiin. Mutta kun etsijät yksi toisensa jälkeen myös palaavat ei Jørgen Thestrup palaakaan. Hän on kadonnut, vaikka olisi luullut risteävän poikien matkan kanssa. 

Aika kuluu eikä Thestrupin kohtalosta saada lopullista selvyyttä. Dorthea rouva jää yksin lasten kanssa. Kuinka hän selviää. Miten käy lasten? Tehdas saa uuden isännöitsijän. Dorthean on huutokaupattava omaisuutensa, muutettava. Järjestettävä vanhempien poikien kouluolot. Suunnattava toisaalle. 

Sigrid Undsetin Lannistumaton sydän on kuvaus 1700-luvun loppupuolen norjalaisesta yhteiskunnasta. Dorthea on, ei aivan aatelistoa, mutta säätyläisrouva. Hänellä on palveluskuntaa imettäjistä keittiöpiikoihin. Dorthean suhde äitiinsä on varauksellinen. Taustalla on peiteltyjä salaisuuksia. 

Lukiessani mietin, millaista mahtoi elämä olla Norjassa 1700-luvun viimeisillä vuosikymmenillä? Dortheasta mainitaan, että hän on ollut opettaja ja lapset käyvät koulua. Elisabethkin, joka tarinan loppupuolella on  vielä  viisivuotias  neuloo ja ompelee ja kutoo varsin sievää nauhaa. Millaiset kouluolot olivat Norjassa tuolloin? Mietin tätä lukiessani ja vertailen Suomen historiaan. Vilhelmille ja Klausille suunnitellaan katedraalikoulua. Varmaankin paremmissa perheissä luku- ja kirjoitustaito hallittiin, mutta maalaisväestön suhteen ehkä ei niinkään. Sääty-yhteiskunta saneli paljon ihmisten eloa ja oloja tässäkin tarinassa.

Kiintoisa tarina tämä oli ja hienovaraista kerrontaa, joka olisi uudemmankin lukukerran arvoinen. Erityisesti Dorthean luonteen osalta olisi kiintoisaa tarkemmin pystyä analysoimaan tarinaa.  Teoksen loppupuolella hän käy keskustelua saksalaisen Sharlackin kanssa hengellisistä kysymyksistä. Sharlack on kai katolinen, minkä mystiikkaan liittyviä piirteitä Dorthea pitää haihatteluna.  Dorthean luonnetta ja maailmankuvaa pitää koossa järki. Päivä edustaa hänelle valoa ja hyvää elämää, yö taas pimeyttä ja pahaa. 

Dorthean motto: 

L'amour ´cest un plaisir, l'hommeur c'est un devoir.

 

Silmien värien analysointia: 

... Vaaleansiniset silmänsä ilmaisivat synnynnäistä hienostusta – lempeyttä ja rauhaa.  Hmm! Värikö vai silmistä heijastuva sisäisyyskö sen piirteen aiheutti? 

 

Erityismaininta tälle ilmaukselle:

Raskaana huokauksena kulki tuuli yläkerran portaissa... 

---

Pieni Helmet 2026 -lukuhaaste kohta 3: Kirjassa on sanoja tai lauseita toisella kielellä . Ranskan lisäksi tässä on myös saksankielisiä osia.

 

Muualla:

Hyönteisdokumentti: Romaanina jotenkin muodoton, tarpeettoman haahuileva ja päämäärätön.  Hmm. Ehkä tämän teoksen syvimpään olemukseen on hieman vaikea päästä.

Kirja-aitta: Lukija on huomoinut sääilmiöiden (sateet ja tuulet) keskeisen aseman kerronnassa ja pitää naiskuvausta neutraalina. 

Carolyn Keene: Neiti Etsivä ja robotti

Carolyn Keene

Neiti Etsivä ja robotti

Alkuteos: The Crooked Bannister

Suomentanut Lea Karvonen

Tammi, 1976 (2. painos)

129 + 2 s.

 

 

Kylläpä oli kammottava teos ollakseen Neiti Etsivä -tarina. No, kammottavien piirteidensä lisäksi tämä oli muutenkin aika kehno kirjallinen suoritus. Parempiakin sarjan tarinoita olen lukenut.  

Jonkinlaista goottitunnelmaa ja jännityselementtejä tällä on haettu ja kyllähän käärmeitä nielevät käärmeet ja myrkyt ainakin minua kammottivat.  Paulan isä, asianajan Drew on  saanut toimeksiannon eräältä Melodyn pariskunnalta nostaa syyte Rawley Banister -nimistä  miestä vastaan petoksesta. Asianajan Drewin mielestä Banisterin  arkkitehtonisesti erikoinen linna vallihautoineen saattaisi kiinnostaa Paulaa ja siksi hän pyytää tämän tutkimaan linnaa, jos sieltä löytyisi lisäavuja toimeksiantoon. Avukseen Paula saa serkukset George Fayne ja Bess Marvin ja myöhemmin vielä ystävysten poikaystävät tulevat joukkoon mukaan selvittämään kammottavan herra Banisterin petoksia. Petosvyyhti vie Paulan aina Arizonaan ja pieneen intiaanikylään asti. 

Monenlaista tapahtuu eikä järkytyksiltä ja vaaroiltakaan vältytä tässä muutoin tyypillisesessä tarinassa, joka on suunnattu paljonlukeville ja seikkailua janoaville tytöille. Epätyypillinen sen sijaan on Rawley Bannisterin henkilöhahmo, jonka taidot ja kyvyt olivat moninaiset, mutta suuntautuivat väärille urille. Psykologisen jännityskirjan henkilöhahmona hän olisi varmasti aivan toista luokkaa, kuin tässä, jossa kaikkea vain vähän pintaraapaistaan. 

Kieliopillisuudesta:

 - Miten me sitten pääsemme taloon? George kysyi käytännöllisesti. - Hyvä kysymys? Dave huomautti.

Georgen lausuma on kysymys, johon kysymysmerkki kuuluu, mutta Daven huomautus ei ole kysymys. Siihen kuuluisi huutomerkki.

Mitä tulee suomennokseen, niin on erikoista, että päähenkilön nimi, joka alkuteoksessa on Nancy on suomennettu Paulaksi, mutta ystävien nimiä ei ilmeisesti ole suomennettu, samoin kuin ei muitakaan henkilöitä, Drewin perheen taloudenhoitajasta Hannasta en tosin tiedä, onko se alkuperäinen nimi.  

Uskottavuus koetuksella: 

- Minä tiedän, Paula sanoi. - Etsitään metsästä nuoria puita, niin pitkiä että ne ylettyvät vallihaudan yli ja tehdään niistä silta. He menivät kuun valaisemaan metsään. Ei ollut vaikea löytää sopivia puuntaimia, mutta niiden katkaisemiseen ilman kirvestä oli hankalampaa. Lopulta heidän onnistui yhteisvoiin taivuttaa muutamia vesoja niin että ne katkesivat. Pojat raahasivat ne vallihaudalle ja sijoittivat ne yksitellen vierekkäin kuilun poikki. Pian oli jonkinlainen silta valmis. - Minä kokeilen, onko se turvallinen, Ned sanoi. - Voi Ned, älä mene! Bess rukoili. - Sinä voit pudota tuleen. Odotetaan kunnes liekit ovat sammuneet.

Hmm. Puiden kaataminen ilman kirvestä. Sillan kestävyys, jos puut ovat olleet taivutellen katkaistavia? Kuulostaa kovin hataralta. Enpä taitaisi itse uskaltaa mennä. Kohtaus kuitenkin osoittanee jonkinlaisia partiotaitoja samoin kuin myöhemmin ilmaantuva "elävän sillan tekeminen" Paulan pelastamiseksi.  

Triviaalitietoa:

Carolyn Keene on pseudonyymi ja Neiti Etsiviä on kirjoittaneet useat eri kirjoittajat. Toisin sanoen kyseessä on "tarinatehtailu" mikä eittämättä johtaa tarinoiden johdonmukaisuusepäselvyyksiin ja samankaltaisuuspiirteisiin, mutta myös siihen, että tarinoissa on vaihtelevuutta myös kirjallisten ansioiden suhteen. 

Mikä mielenkiintoista, että myös Lea Karvonen suomentajana on pseudonyymi. Tämä tieto on joskus muinoin tullut vastaani luettuani jotain Enid Blyton Viisikoihin liittyvää juttua. Kirjailijat eivät halunneet suomentaa Viisikkoja omalla nimellään, mikä kertoo jotain paitsi suomentamisen tasosta myös asenteista Viisikkoja kohtaan.  

... 

Tämä oli kuitenkin mitä parhain täsmäkohde Pieni Helmet 2026 -lukuhaasteeseen, kohta 14: Kirjassa on robotti, drone tai jokin vastaava laite

Lucy Adlington: Neljä punaista puseroa.

 27.1. on Holokaustin uhrien muistopäivä.

Esittelyssä juuri ilmestyvä  

 

Lucy Adlington

Neljän punaista puseroa - Tositarinoita naisista holokaustissa 

Alkuteos: For Red Sweaters, Powerfull True Stories of Women and the Holocaust 

Suomentanut Sirpa Saari

Docendo, 2026

432 s. 

Sain tämän arvostelukappaleen/markkinointituotteen pyynnöstäni Docendolta. Tämä ei kuitenkaan ole mainos, vaan esittely ja  oma lukukokemukseni ja arvioni teoksesta.

Olen Lontoon Imperial War Museumin osastolla, joka esittelee konfliktien vaikutuksia tavallisiin ihmisiin. Jotta ymmärtäisin punaisen villapuseron tarinan, minun on kuljettava läpi holokaustin historian apunani valokuvia, elokuvanpätkiä, ääninauhoja, asiakirjoja ja muita tämän neuleen kaltaisia esineitä. Pusero on vaatekappaleena tavallinen, mutta sillä on kerrottavanaan poikkeuksellinen tarina. Puseron lahjoitti museon kokoelmiin sellisti Anita Lasker-Wallfisch. Pusero pelasti hänen henkensä Aushwitzissa.  

Lucy Adlingtonin Neljä punaista puseroa on hieman erilainen näkökulma holokaustiin. Toki Adlingtonkin tarkastelee natsisaksan aikaa kärsimyksestä käsin, mielettömyyden ja vainon aikana, jossa ihmisyydellä ei ollut paljonkaan sanottavaa, kun erityisesti yhtä kansanryhmää kohtaan kohdistui silmitön viha ja tuhovimma. 

Pääpaino teoksen tarkastelukulmassa on kuitenkin hyvin arjen tasolla, siinä selviytymisessä ja keinoissa säilyä hengissä tilanteissa, joissa ei vaikuttanut olevan selviämisen mahdollisuutta. 

Neljä punaista puseroa on paitsi tietokirja vaateteollisuuden ja erityisesti neulomisen (itse käytän tästä käsityömuodosta sanaa kutominen) merkityksestä paitsi sodan välineenä ja resurssina, myös yksilötasolla selviytymisen keinona epäinhimillisissä oloissa. 

Ennen kaikkea Neljä punaista puseroa on tarina neljästä ihmiskohtalosta: Jockin (Jochewet Heidenstein), Anitan (Anita Lasker-Wallfisch) , Chanan (Zumerkorn) ja Regina Feldman (Riva). Näistä neljästä kolme selvisi läpi holokaustin, yhden kohtaloksi koitui Chelmno. 

Lucy Adlingtonin teos valottaa holokaustia uudesta näkökulmasta. Teos tuo esiin sen seikan, kuinka massiivisesta moniulotteisesta, kaikkiin elämänalueisiin ulottuvista kysymyksistä holokaustissa onkaan ollut kysymys ja juuri siksi, että natsisaksan lonkerot ulottuivat niinkin arkiseen työhön kuin sukankutomiseen tekee siitä entistä järkyttävämmän. Holokausti, se, että se tapahtui, ei koske vain heitä, jotka toteuttivat julmimmat käskyt, jotka olivat pahimpia petoja, vaan holokausti ulottuu laajemmalle yksilöihin. Kuka puki ylleen juutalaisilta riistettyjä vaatteita, kuka käytti heidän puretuista neuleistaan uusiksi valmistettuja puseroita - kuka sodan keskellä elänyt ajatteli sitä, mistä tämä vaate tai asuste on tullut? 

Teoksen historiallinen näkökulma on toki kiintoisa. Ja henkilökuvaukset, elämänkerrallinen aines koskettaa. Mitä kuitenkin mietin, on punaisten puseroiden fyysisyys. Oliko fyysisiä, museon vitriineissä nähtäviä puseroita lopulta kolme vai kaksi? Tämä jäi minulle hieman avoimeksi. Kuitenkin kun luin uudelleen merkitsemiäni kohtia, niin totesin, että kyllä, kyllä niitä oli kolme. Anitan ja Jockin puserot lähekkäin Briteissä ja Chanan veljelleen lahjoittama Yad Vashemissa, Israelissa. Mutta missä on se neljäs pusero?

Pusero 1. Jock ja hänen sisaruksensa Rita ja Stella pääsivät lähtemään Saksasta Englantiin Kindertransport-kuljetuksissa. Heillä kaikilla kolmella oli äitinsä Manian aikoinaan heille ostamat punaiset villapuserot. 

Pusero 2: Chanalla oli myös punainen villapusero, jonka hän kuitenkin lahjoitti veljelleen Josefille tämä paetessa Puolasta Venäjälle. Chana ei selvinnyt, mutta Josef selvisi läpi sodan. Chanan punainen villapusero on Yad Vashemin museon kokoelmissa. 

Pusero 3. Anita löysi punaisen villapuseronsa "Kanadasta", keskitysleirin vaatevarastosta, johon kerättiin ne vaatteet, jotka juutalaisilta riistettiin.  Siitä, kenen pusero alkujaan oli, ei ole tietoa. 

Pusero 4:n kohdalla fyysisyys jää enemmän symboliselle tasolle. Näin ainakin minulle lukijana. Regina toimi neulojana/kutojana keskitysleirillä ja säilytti sillä tavalla henkensä. Hän kutoi punaraitaista puseroa, ei itselleen vaan vartijana toimivalle natsille. Lisäksi punaisiin villapuseroihin viitataan laajemminkin, muun muassa Anne Frankiin viitataan.

Mitään hauskaa luettavaa tämä teos ei ole. Teos valottaa historiaa, aikaa kuitenkin kiinnostavasti. Muutamat mustavalkoiset valokuvat tuovat tarinat lähelle ja viitteet luovat autenttisuutta. Holokausti on ollut paljon esillä viime aikoina kirjallisuudessa,  ja se on hyvä, sillä se on jotain, minkä ei toivoisi toistuvan. On myös hyvä, että sota-aikaa tuodaan esille hieman eri näkökulmista. Aihe on myös yvinkin  ajankohtainen. Kirjailijan ajatuksia vihan loputtomasta uusiutumisesta ei ole vaikea tänäkään päivänä vaikea tunnistaa todellisuudeksi. Adlingtonin Neljä punaista puseroa muistuttaa  tärkeästä asiasta: Emme saa unohtaa heitä, joiden veri huutaa maasta. Ehkä ei kostoa, vaan vapautusta vihasta. 

... 

Pieni Helmet 2026 -lukuhaaste kohta 24: Kirja on julkaistu vuonna 2026