Ostensoe Martha: Villihanhet

Kuvakaappaus Abebooks

Ostensoe Martha

Villihanhet

Suomentanut Helmi Kroh

Holger Schildtin Kustannusosakeyhtiö, 1926

237 s

Luettu Projekti Gutenbergista 

 

"Sitten Lind kuuli ensimmäisen villihanhen kirkuvan korkealla ilmassa. Hän kuuli sen yöllä, joka oli kylmä ja kuutamoinen, kuuli ikäänkuin torven toitotuksen pilvettömältä taivaalta. Villihanhet olivat  muuttohommissa — ne lensivät ihmisasuntojen ohi pyrkien etelän soita kohti. Ensi vuonna niiden yksinäiset äänet täyttäisivät ilman kylvöaikana ja sitten uudelleen jälleen, kun maa sulki helmansa luovutettuaan antimensa. --- ---  Lind tunsi mielensä nöyrtyvän kuullessaan villihanhien äänen. Tuo heidän kulkunsa ilmaisi ikuista intohimoa, joka oli sukua koko luomakunnalle, siinä piili salaisuus, jota ei koskaan voida selittää."

Kylläpä luin karussa kauhistuttavuudessaankin järisyttävän upean ja hienon teoksen. Luonto versus ihmisluonto näyttelevät pääosaa tässä maaseutukuvauksessa, joka sijoittuu kuvitteelliseen  Oelandin pikkukaupunkiin Kanadan Manitobassa. 

Villihanhet on paitsi perhekuvaus, myös rakkaustarina. 

Garen perhe: 

Isä Caleb"punaiseen makinaw'iin puettu farmari", joka .piti kireällä valtansa ohjaksia. Vaimo Amelia oli nuoruudessaan rakastanut toista miestä ja saanut aviottoman pojan, jonka oli antanut pois. Tällä vaimonsa nuoruuden hairahduksella Caleb kiristi vaimoaan, varsinkin, kun poika, Mark Jordan saapuu Oelandiin auttamaan erästä sairastunutta leskimiestä. Amelia ei nimittäin halua kenenkään tietävän pojasta eikä eritoten pojan tietävän taustaansa. Se olisi häpeä.

Calebilla on neljä lasta, joista Martin ja Ellen ovat parinkympin paikkeilla olevia kaksosia. Nuorin Charlie on 15-vuotias.

Isä Caleb on rikas mies, joka ei kaihda kierojakaan keinoja saadakseen mitä haluaa. Vaimoaan hän pitää kurissa nuoruuden syrjähypyllä, lapsiaan taas sillä, että jos nämä kapinoivat, niin vaimo saa sen kokea niin nahoissaan kuin henkisesti. Isä Caleb on kitupiikki despootti, joka antaa tyttärensä Ellenin tulla lähestulkoon sokeaksi välittämättä siitä puupennin vertaa,  ja Ellen taas on niin isänsä yksinvaltaan tottunut, että ei pistä paljonkaan hanttiin, kärsii vaan vaieten, kun sen sijaan nuorin tytär, seitsentoistavuotias Judith, iso riuska tyttö, on perheen kapinallinen. 

Caleb on koulun johtokunnassa ja majoittaa myös uuden opettajan Lind Archerin, joka kohta tutustuu Mark Jordaniin ja heidän välilleen syntyy lämmin suhde. Judith puolestaan tuntee vetoa naapurin poikaan. Mutta Isä Caleb on päättänyt pitää lapset orjinaan eikä antaa heidän lähteä pois.

Kerronta on kaikkitietävää, syväluotaavaa kuvausta, jossa luonto, niin ympäröivänä elementtinä kuin ihmisluontonakin kuvastavat toisiaan. En ehkä ihan kaikilta osin tajua ja allekirjoita sitä symboliikkaa, jolla maan kasvua kuvataan, ikään kuin "kalvanana". Lapset kaipaavat ymmärrettävästi vapautta, kukin omalla tavallaan ja erityisesti Judith, mutta vangitseeko maa heidät? Maanviljely ei toki ole mitään helppoa hommaa, mutta isä Caleb on tehnyt siitä kaksin verroin kurjempaa, osalle lapsistaan enemmän kuin toisille. Caleb hyväilee pellavavainioitaan, jotka kasvavat korkeampina kuin koskaan, mutta ei hän maata rakasta, se on hänelle keino rikastua, saada lisää valtaa.

Villihanhet on jylhää, vavahduttavaa kerrontaa, jossa ei juuri romantisoida sen paremmin luontokuvauksilla kuin ihmissuhteissakaan. Draamankaari on nouseva, ja jännitteinen, suvantoon laskeutuva.  Syystä tai toisesta mieleeni tulee lukemani Willa Catherin tarinat. Martha Ostensoe on syntyjään Norjasta ja muuttanut myöhemmin Kanadan Manitobaan ja pohjois-amerikkalaistunut. Saattaisin mielelläni tutustua hänen teoksiinsa enemmänkin, niitä ei vain taida pahemmin olla suomennettu. 

Suommennoksesta: "Se ei merkinnyt nyt mitään, että hän oli ollut Ellenin unelmien ainoa e s i n e ."

Hmm. unelmien kohde olisi parempi käännös, mutta tämä onkin kirjoitettu ja suomennettu sata vuotta sitten. Siitä huolimatta suosittelen tutustumista, jos kaipaat vahvasti ja jäntevästi kerrottua psykologista tarinaa.

...

Matkani halki Kanadan Manitoba 

Satakirjastojen lukuhaaste kohta 11: Kirjassa on voimaa tai painetta 

Kirjamessuilemaan olisi tarkoitus....

   

Olen ilmoittautunut mukaan paikalliskirjaston kirjamessumatkalle Helsinkiin lauantaipäiväksi. Hieman on viime aikoina mielessäni pyörinyt, että jos kuitenkin lähtisi useammaksi päiväksi, varsinkin, kun perjantaina olisi ollut pari erityisen kiinnostavaa juttua. Mutta ... elämässä ja matkustelussa on sen verran haasteita, eikä vain rahallisesti, että realistisesti ajateltuna taitaa kuitenkin olla parempi tyytyä  tähän yhden päivän mahdollisuuteen. Onhan se kuitenkin vaihtelua arkeen sekin.  

Messuohjelmasta poimin lauantain osalta esiin seuraavat, jotka saattaisivat olla kiinnostavia. On siinä ja siinä ehtisinkö ajoissa paikalle (Senaatintori klo 10.30-11.00)  kuuntelemaan Pääroolissa Esko Roine, joka olisi kyllä kiinnostava persoona.

Menee aina hetken aikaa ottaa suunnat selville ja tilanne haltuun eikä ole hyvä pitää kiirettä vaan katsella ja edetä kaikessa rauhassa. Ohjelmassa ei oikeastaan mitää järisyttävän kiinnostavaa ollut, mutta seuraaviin voisin harkita suuntaamista.

Kruunuhaka klo 13.00: Tutkimuksesta yleistajuiseksi tietokirjaksi. Itse kirjoittavana henkilönä on mielessä pyörinyt ideoita ja aiheita, joten ajatukset siitä, kuinka kirjoitetaan yleistajuinen tietokirja kuulostaa kovinkin kiintoisalta, vaikka unelmat omasta kirjailijuudesta jäisikin unelman tasolle. 

Töölönlahti 14.00 Kirjallisuuden kiperät kysymykset on kirjasomen paneelikeskustelu, mikä tietysti kiinnostaisi.

Töölö klo 14.30 Sana lihaksi: Ruumis riveillä ja rivien välissä on taas kirjoittavan näkökulmasta mielenkiintoinen aihe: kehon ja aistien käyttö kirjoittamisessa. Nimistään huolimatta lavat eivät ole vierekkäin, joten siirtyminen keskustelusta toiseen tekee tiukkaa. 

Senaatintorille voisi palata, jos vielä ehtii ennen paluukyytiä, klo 16.00 kuuntelemaan Janne Saarikiven Kieli vie -keskustelua.

Jossain välissä olisi sitten tarkoitus käydä katsastamassa antikvariaattipuolta, kierrellä ja katsella ja tietysti pitäisi jotain syödäkin välillä ja kierrellä ihan muuten vain katsastelemassa, mitä kiintoisaa sattuisi löytämään.

Tallaista siis suunnitteilla, mutta ans kattoo kuinka käy 24. päivä. Olisihan se kiva, jos olisi joku kaverina mukana matkassa, mutta niitä harvoja tuttuja näissä seuroissa on kovin vähän. Mutta eihän sitä koskaan tiedä, jos vaikka jonkun kanssa pääsisi peräti juttusille. Ei kai se vaatisi, kuin hieman rohkeutta moikata. 

Aila Nissinen: Linneakukka ja Punaposki!

 

Aila Nissinen

Linneakukka ja Punaposki

WSOY, 1947

136 s.

Kuvitus: Maija Karma

Sain tässä taannoin kivan viestin Nissisen Punaposki ja Marja-Liena -teoksen esittelystä. Siitä innoittuneena halusin tutustua tähän aiempaan teokseen, jossa Linneakukan salaisuuskin selvisi. Kun sitä tuossa jatko-osassa ihmettelin.

Olipa kerran, ihan äskettäin, ihmislapsi, jonka posket olivat Oikein Punaiset, ja häntä kutsuttiinkin punaposkeksi. Punaiset poskensa hän oli saanut siksi, että hän oli aina ulkona, ja siellä hän oli oppinut tuntemaan monenlaisia kukkia ja hyönteisiä ja kasveja. Punaposki asui meren rannalla, ja rannalla on paljon valkoista hiekkaa, ja rannan takana on niitty, ja niityn takana metsä, ja metsän keskellä pieni suo. Punaposkella oli tapana tehdä pieniä tutkimusretkiä, ja kerran, kun oli oikein kaunis päivä, hän lähti suolle.

Linneakukka ja Punaposki on yhdistelmä faktaa ja fiktiota, satua ja todellisuutta. Suolla Punaposki tapaa Linneakukan, eli Vanamon. Vanamon, Linnea-kukan hennon pitkät haarautumat kiemurtelivat kaikkialla, ja Punaposki oli nähnyt, että Äiti ihaili kovasti köynnöskasveja, ja sitä varten Punaposki otti suuren mättään maasta ja vei sen kotiin. siinä samalla mättäällä kasvoi pieni koivuntaimi, ja ketunleivän apilanlehden näköiset lehdykät muodostivat siinä pienen ruusukkeen.  --- ---- Niin, Punaposki otti koko mättään varmuuden vuoksi. Ja sitten hän etsi vanhan saviruukun, pani mättään siihen vanamoineen, koivuineen, ketunleipineen, ja kas, pieni sananjalan lapsikin oli pujahtanut joukkoon! Ja Punaposki kasteli mätästä pienellä punaisella kastelukannullaan joka päivä, jotta mätäs olisi pysynyt kosteana.

Ja kesän mittaan Linneakukka eli Vanamo kertoo Punaposkelle tarinoita suonelämästä, satujen tapaan, mutta ripauksella totuutta luonnon ihmeistä, kuten esimerkiksi käen tavoista munia muiden lintujen pesiin tai heinäsirkkalapsen kasvusta, kuinka se "halkaisee nahkansa". 

Teoksen on kuvittanut Maija Karma. Mitä tässä aloin nyt ihmetellä on se, että hän on kuvannut  Punaposken pikkuisena poikana, vaikka kerronnassa ei esiinny sanoja tyttö tai poika, vaan puhutaan ihmislapsesta, jolla on punaiset posket. Yhtä hyvin Punaposki voisi siis olla tyttökin.  Punaposki viettää kesää maalla. Syksyn tullessa hänen pitää palata kaupunkiin ja aloittaa koulunkäynti.  Syksyn tullen Punaposki palauttaa Linneakukan, eli Vanamon mättäineen kaikkineen takaisin suolle. 

Sadun myötä tässä teoksessa opitaan siis tuntemaan luontoa, ihmettelemään sen moninaisuutta ja myös varjelemaan sitä, kuten esimerkiksi siten, että ei mennä muurahaispesiäkään hajalle potkimaan.

---

 

Suomen kirjat ja kirjailijat - Päivittyvä listaus

Gregoriuksen listauksen innoittamana aloin kaivella vanhoja postauksiani ja katsoakseni kuinka hyvin vuodet 1917 eteenpäin täyttyisivät, kun periaate on,"Yksi kaunokirja per vuosi Suomen itsenäisyyden ajalta, ja vain yksi kirja kultakin mukana olevalta kirjailijalta (mutta kirjan ei tarvitse olla hyvä, edustava tai muutakaan)" 

Tämä listaus on päivittyvä, keskeneräinen katsaus, juhlistakoon nyt kuitenkin tätä Aleksis Kiven ja suomalaisen kirjallisuuden päivää.

Mainittakoon, että lukemani laitos ei välttämättä ole siltä ensimmäiseltä julkaisuvuodelta. Ilmestymisvuoden olen pyrkinyt etsimään eri lähteistä, jos se poikkeaa lukemastani painoksesta. 

EDIT: 10.10.206 Päivitinpä hieman listaa. Vielä on aukkoja ... Pitäisi lukea enemmän kotimaista, mutta kun kiinnostukset on, mitä on. 

Kirjan ilmestymisvuosi    Kirjailija 

1917

1918     Somersalo Aili: Päivikin satu

1919 

1920     

1921  

1922     Swan Anni: Pikkupappilassa

1923    Mustasalo Aarne: Jokikylän pojat

1924

1925

1926    Nuorpuu Helga Anjan Onni (Ruusulan tytöt I)

1927

1928

1929

1930     Lydecken Arvid Niilin rannan salaisuus

1931     

1932

1933    Elmgren-Heinonen Tuomi; Ann-Mari Italiassa 

1934

1935

1936 

1937     

1938:    Jylhä Heikki:Delawaren pojat 

1939

1940     Talvio Maila: Itämeren tytär

1941     Kiikka Siiri Auneelan pojat

1942:     Salo Aino: Juhannuslahja 

1943      Kaukovalta Eila Viitosparakin Sole 

1944     Nevalainen Elina Kolmikon seikkailut 

1945     Härmä Leena  Pieni Tuittupää

1946     Honka Aaro Osku ja Kumpp.

1947    Konttinen Aili: Inkeri palasi Ruotsista

1948    Kaikkonen Helli: Kun sinikeijut tulivat

1949

1950   Pakkanen Kaija Annikki sairaanhoito-oppilas 

1951 

1952

1953     Toiviainen Hlja Pelko pois Suruna

1954     Pohjakallio K.A.Timantteja hiotaan

1955      Virtanen Rauha Seljan tytöt

1956     Polva Anni Tiina

1957     Kokki Aira Avattu ovi

1958     Aspegren Ursa: Sininens seikkailu

1959     Otava Merja Priska

1960     Latvala Laura Kanavan Marja

1961     Räsänen Rebekka: Musta lammas lyö päänsä seinään

1962     Rinne Laina: Nauravan kuun harju 

1963     Savolainen Katri: Tyttö Mijas-vuorelta 

1964     Pulla Armas J. Keisarin pääsiäismuna

1965     Hämäläinen Aune    Kenttäsairaalan lotat

1966     Kureniemi Marjatta Onnelin ja Annelin talo

1967     Osmo Visuri: Kevään Kristus

1968     Räsänen Aino Marja: Elefanttitalo 

1969

1970     Aura Louhija: Hannuli

1971 

1972    Rekimies Erkki Näkymätön intiaani

1973    Jansson Tove Kesäkirja

1974

1975

1976

1977    Säisä Eino Se kesä

1978    Vuokko Niskanen: Hiekkalan lapset  (Sisältyy Hiekkalan lasten tarina -kokoomateokseen                     joka ilmestyi  2000-luvulla)

1979

1980 

1981     Kunnas / Tuovinen:Oliko hangella verta? 

1982     Kiuru Paavo: Kannaksen kansaa 

1983     Niskanen Vuokko Älä pelkää Inkeri

1984

1985

1986

1987    Sahimaa Jaakko    Itke itkusi pihlajapuu

1988    Ekqvist Eero    Punainen varjo

1989

1990     Heinämaa Anna: Iira 

1991     Pekkarinen Pirkko: Vaahteralaakson tyttö 

1992

1993

1994

1995    Lehtinen Sinikka Syvyydellä on hopeahapset

1996

1997     Pättikangas Eira Vain routainen maa

1998     Rane Irja Talvipuutarha

1999     Mustonen Enni Ruiskukkaseppele 

2000    Malmi Timo: Ihmisten maa

2001 

2002     Raili Mikkanen Ei ole minulle suvannot

2003

2004

2005

2006    

2007

2008     Vartainen Onerva Valo pimeässä on hyvä 

2009

2010  

2011     Haakana Veikko Unien kirja

2012     Eskola Katarina: Tyttö pitkänsillan molemmin puolin

2013     Rauhala Pauliina Taivaslaulu

2014     Leinonen Maaria: Hoida meitä hiljaisuus   

2015

2016    Hirvisaari Laila Hiljaisuus 

2017    Kohonen Laila: Miehuuskoe 

2018    Leikola Markus: Sakean veren vuosi

2019     Venho Johanna Ensimmäinen nainen

2020     Haahtela Joel Hengittämisen taito

2021     Hagner Aino Leivän syrjään 

2022     Kinnunen Tommi    Pimeät kuut

2023     Kortelainen Anna: Kulkija

2024     Hiltunen Jari O. Teho-osasto

2025     Joel Haahtela: Sielunpiirtäjän ilta

2026     Kaisa Viitala: Klaanin tulevaisuus

Northwoods Cradle Song - From a Menominee Lullaby

 

Northwoods Cradle Song - From a Menominee Lullaby

Douglas Wood (teksti) & Lisa Desimini (kuvitus) 

Simon & Schuster Books for Young Readers, 1996

 

"Ne Pa Ko, my sleepy head, In your basswood cradle bed, Soft, down-cushioned, gently sway To the song the night winds play."

Näin alkaa tämä intiaaniäidin kehtolaulu pikkusoturilleen. Olisi mielenkiintoista kuulla tämä laulu laulettuna. Youtubesta näyttää kyllä löytyvän aiheeseen liittyviäkin kehtolauluja, täytyypä tutkia tarkemmin...

Etummaisessa kansiliepeessä on  kerrottu, että tämä, kirjan teksti, on runollinen sovitus alkuperäisestä Menomine kehtolaulusta ja taimmaisessa kansiliepeessä on kerrottu, että Douglas Wood on paitsi kirjailija, myös laulaja, runoilija ja luonto-opas, joka on monella lailla tutkinut Minnesotan metsien kauneutta ja rikkautta. (Mainittakoon kuitenkin, että Menomineitten asuinalueet sijoittuvat Wisconsininiin ja Michiganiin.) Myös kuvittajasta, Lisa Desimini, on esittely. Teoksen alkulehdillä sekä kirjailija että kuvittaja  tuovat esiin näkemyksensä tämän kuvakirjan syntyyn ja taustoihin, kuten siihen, että Menomineet, (alkujaan Oma no meni-wuk, tarkoittaa villiriisin ihmiset tai villiriisikansa) ovat kotoisin Wisconsinista (Weese-coh-seh). 

Kaunis kuvakirja, jonka kuvituksessa on yön syvyyttä ja luonnon läheisyyttä ja paljon lämpööä ja äidin rakkautta, äidin, joka kuulee, on lähellä ja tahtoo aina pitää pienokaisensa turvassa. 

Olisipa todellakin hauska tutustua siihen alkuperäisversioon ja kuulla kehtolaulu ihan laulettunakin. 

--- 

Satakirjastojen lukuhaaste kohta 3: Kirjan kannen koko on suurempi kuin 22 x 14 cm 

 

Joel Haahtela: Sielunpiirtäjän ilta!

Joel Haahtela

Sielunpiirtäjän ilta

Otava, 2025

237 s.

Kannen suunnittelu: Päivi Puustinen 

Pieniä otoksia ihmismielen liikahduksista, frakmentteja elämästä, jotka yhdessä muodostavat yhtäaikaa sekä kauniin, että hieman rosoisen kuvakudoksen, kuin maalauksen, jonka ei ole tarkoituskaan kuvata kaikkea, mutta luo kuitenkin ehjän kokonaisuuden. Yhdessä aiemmin lukemani, mutta Haahtelan uusimman teoksen - Talvikappelin kanssa - tämä muodostaa hienon teosparin, jotka korreloivat toisiaan aiheeltaan, vaikka kirjailija ei näitä olisikaan tarkoittanut toistensa vastinpariksi.

Sielunpiirtäjä liikkuu Hollannissa, Talvikappeli Italiassa. Molemmissa liikutaan taiteen maailmassa. Toisaalta elettiinköhän Talvikappelissa renesanssia, kun Sielunpiirtäjä on enemmän barokkia? Eli uudemmassa teoksessa palattiin aiempaan aikaan? 

Sielunpiirtäjän kertoja on vanha, maalaustaiteen mestari.  Hän on leski, jo iälliseksi tullut.  Päivät hän maalaa alakerrassa, lähellä maata ja ihmisiä ja illat kirjoittaa päiväkirjaansa yläkerrassa, lähempänä Jumalaa.

Kerronta on siis minäkertojan päiväkirja, jossa mestari käy läpi elämäänsä, muistelee vaimoaan Agnesia ja kuolleita lapsiaan, erityistä poikaansa Paulusta. Apuna  on Grietje, uskollinen taloudenhoitaja. Nuoruuden ystävä, Rijnvliet,  pyytää Mestarilta palvelusta, ota vielä yksi oppipoika. Jacob on nuori, saanut alkuopetusta Vermeeniltä. Jacob on suutari Mostaertin poika. Suutari on pahapäinen ja vaimo, Jacobin äiti Anne saa sen tuntea. 

Rikas kauppias Cuypers pyytää maalarimestaria  maalaamaan muotokuvansa. Maalarimestari antaa tehtävän Jacobille, jonka työtä hän ohjaa ja valvoo. 

Sanon Jacobille, että kaikissa ihmisissä on Jumalan kuva. Älä maalaa Cuypersia, vaan maalaa Jumalan kuva hänessä. Maalaa kasvot ja se mikä on kasvojen takana. Maalaa kasvoille mies mutta silmiin lapsi, se mitä Cuypers ei muista enää itsessään olevan. Jacob kuuntelee ja luulen, että hän ymmärtää sanani, vaikka on tietysti toinen asia, näkyykö ymmärtäminen kankaalla. Yritän vielä selventää ajatuksiani sanomalla, että usein luonnon on elävämpi kuin lopullinen teos. Monet maalarit pyrkivät arvokkuuteen ja työstävät samalla elämän pois ...

Joel Haahtela ei työnnä elämää pois. Kerronnassa rivien välistä nousevat versot , pienet suuret ajatukset, joista jotkut nousevat kirkkaampina, toisten jäädessä varjoihin - niinkuin elämässäkin toiset tapahtumat nousevat ja toiset haipuvat. Haahtelan tapa kirjoittaa ei ole juoniromaanimaisuus. Se ei tarkoita, etteikö hänen teoksissaan olisi punaista lankaa, joka nivoo pienet sirpaleet, frakmentit yhteen ehjäksi kokonaisuudeksi. 

Kaikista Haahtelan kirjoista tämä oli teos, jossa en "loukkantunut lukijanmielessäni". Tarkoittaako se ehkä sitä, että tämä oli kesy verrattuna joihinkin muihin! Ehkä, ehkä ei. Tämä oli poikkeava muihin lukemiini haahteloihin ja kuitenkin tässä oli ihan niitä samoja ihmismielen liikkeitä, kuin kaikissa muissakin. Hieno teos kaiken kaikkiaan. 

Muualla mietittyä:

Kirsin Book Club: Sielunpiirtäjän illassa on  elämän paletin kirkkaita ja tummia värejä 

Mane Haahtelalle tutusti niukan täydellistä kerrontaa, välillä jopa aforistista 

Kirjakaapin kummitus:  Levollisesti ja ihmistä ymmärtäen kerrottu kaunis tarina i taiteesta, taiteen tekemisestä ja elämänkulusta

Hemulin kirjahylly:  "Kokoaan suurempi, vangitsevan kaunis tarina"

Lois Lowry: Näkemiin Ellen!

Lois Lowry

Näkemiin Ellen

Alkuteos: Number the stars

Suomentanut Salme Moksunen (toim. Päivi Lankinen)

Gummerus Junior, 1991

Kansi: Angela Oker-Blom (typografia Liisa Holm) 

- Ellen hei, juostaan kilpaa tuonne kadunkulmaan!

Annemarie on 9-vuotias tanskalaistyttö Kööpenhaminasta.  Annemarien paras ystävä on samassa talossa asuva Ellen Rosen. Ellen on juutalainen ja Tanska on natsien valloittama.  Ja kohta, kun Annemarie saa Ellenin suostuteltua juoksuun törmäävät he kahteen kadunvarressa seisovaan saksalaismiehittäjään ja kuulevat sanan Halte! Miksi te juoksette? Annemarien ja Ellenin seuraan ilmestyy myös Annemarien suorasuinen uhmakas pikkusisko Kirsti, joka ei tykkää, kun toinen saksalaisista silittää hänen takkuuntuneita hiuksiaan.

Isoja tyttöjä pelottaa, mutta Kirstiä ei, ja se, että Kirsti muistuttaa sotilaan oma pikkutytärtä pelastaa heidät kiperästä tilanteesta.

- Menkää kotiin, tytöt. Menkää lukemaan läksyjänne. Mutta älkää juosko. Älkää juosko niin kuin huligaanit. Sanoo sotilas ja tytöt kiirehtivät pois sotilaiden kääntyessä toisaalle.

Lois Lowryn Näkemiin Ellen muistuttaa jonkin verran Eva-Lis Wuorion kirjaa Salainen taistelu. Ajankuva ja osittain miljöökin muistuttavat toisiaan. Eivät teokset kuitenkaan yksi yhteen ole. Lois Lowryn teos on tarina rohkeudesta ja urheudesta. Paitsi tanskalaisten kokonaisvaltaisesta vastarinnasta, jota he osoittavat, vaikka maa onkin joutunut sotilaallisesti antautumaan, myös siitä, kuinka pienikin, vaikka pelkäisi, voi osoittaa rohkeutta, kuten Annemarie joutuu osoittamaan saadakseen tärkeän paketin toimitettua isoisälleen, joka on kuljettamassa kalastusveneellään juutalaisperheitä pois maasta, turvaan vihollisiltaan.

Näkemiin Ellen on historiallista fiktiota, joka pohjautuu yksittäisiin tositapahtumiin. Henkilöt ovat fiktiivisiä, mutta esimerkiksi Peter Nielsenissä yhdistyy kaikki ne nuoret vastarintataistelijat, jotka henkensä uhalla eivät hyväksyneet sitä, mitä parhaillaan tapahtui tai oli tapahtumassa. Minulle oli myös uutta historiallista tietoa se, että Tanska upotti oman laivastonsa, estääkseen saksalaisia ottamasta sitä omaan käyttöönsä tai että itse asiassa yhden saksalaisen diplomaatin (G.F.Duckwitz) tietovuoto oli tärkeässä asemassa siinä, että suurin osa Tanskan juutalaisista pelastui joukkotuholta.

Kaiken kaikkiaaan kiintoisa teos, johon kannatti tutustua ja kannattaa tutustua.

Kyyti Finna 2026 kohta 10. Lokakuu: Palkittu kirja . Tämä teos on palkittu Newberry-mitalilla.