Renia Spiegel: Renian päiväkirja!

 

Renia Spiegel  - yhdessä sisarensa Elisabeth Bellakin kanssa

Renian päiväkirja

Nuoren tytön elämä holokaustin varjossa

Suomenttanut Ilkka Rekiaro

Tammi, 2020

 

Renian päiväkirja on autenttinen nuoren tytön päiväkirja. Se on aloitettu tammikuun lopulla 1939 ja päättyy 25. heinäkuuta (jonka jälkeen Renian poikaystävä kirjoittaa viimeiset sivut). Tähän ajanjaksoon, sodan varjostamaan mahtuu nuoren lahjakkaan tytön unelmat ja toiveet, jotka päättyvät ennenaikaisesti julmiiin surmanluoteihin.

Renian päiväkirja alkaa kuin mikä tahansa tyttökirja. Tämän tyttökirjaluonteen kirjalle antaa Renian kuvaus Renian luokkayhteisöstä. Renia asuu Prxemyślissä mummonsa luona. Hänellä on sisko, Arianka. Äiti ja isä ovat eronneet. Arianka, joka on Reniaa viitisen vuotta nuorempi on Puolan Shirley Temple jota äitinsä managerisoi. Renian paras ystävä on Norka, jonka kanssa hän koulussa istuu vierekkäin. Renia unelmoi kirjailijan urasta hän kirjoittaa runoja.Vaikuttaa, että Renialla on vahva mielikuvitus, sillä hän kirjoittaa runon jopa roskalaatikosta.

Oi yö! On vihdoinkin pimeää!

Täällä viihdy mä en! Mua häiritään!

Jäi kaupungin lämpö ja aurinko

Tuli tukaluus sijaan. Mikä vahinko!

Muuan sivu näin purki sydäntään

Keskeltä viikkolehteään.

Mut eilenhän vasta ostettiin

Ja tänään jo roskiin heitettiin! --- ---- ---

Roskalaatikkorunon voisi näin jälkikäteen ajatella olevan symbolinen kuvaus Reniasta, jota natsihallinto pitää 'yhteiskunnallisena roskana'. Renia elää sodan varjossa, mutta sodasta Renia ei puhu kovin paljon. Sota ja sen tuomat jännitteet kyllä vilahtavat tekstien lomassa ja tulevat loppua kohden vahvemmiksi.

 "Eilen näin, kun juutalaisia hakattiin. Joku saksalaiseen univormuun pukeutunut ukrainalainen hirviö pieksi kaikkia vastaantulevia. Hän löi ja potki heitä, emmekäme mahtaan mitään, olimme niin heikkoja ja kykenemättömiä...  Meidän oli nieltävä se mukisematta. Ja sillä hetkellä ainoa lohtuni oli koston ajatus, kyllä, kosto on suloinen, mutta se ei saisi olla verinen. Ja minä haluan elää siihen hetkeen saakka, jolloin voin nostaa pääni pystyyn, jolloin olen tasaveroinen, vapaa ihminen vapaassa demokraattisessa maassa! Minä haluan olla silloin onnellinen Zygun kanssa, kaikkien jotka ovat joutuneet kestämään tämän häpeän, tämän teurastuksen ja nöyryytyksen  --- ---- ---"

 

Suurimmaksi osaksi päiväkirjamerkinnät ovat tavallista nuoren tytön elämää, toiveita ja kaipuuta. Tarkoitan siis, että tämä ei ole pelkästään ja ainoastaan holokauskuvaus, vaan hyvin paljon nuoren kasvavan tytön tavallista elämää tunteineen, jotka vaihtelevat itseluottamuksesta epävarmuuteen.  Äiti, joka asuu Varsovassa on kaukana ja Renia kaipaa häntä. Kun sota syttyy ja Prxemyśliä pommitetaan, Renia ja Arianka ja Ukki pakenevat Lwóviin, Mummin jäädessä Prxemyśliin. Renia on harras juutalainen, joka uskoo ja luottaa Jumalaan. Tämä juutalaisen hartauselämä ja pienet kulttuuriset ilmaisut ovatkin kiintoisia yksityiskohtia. Niitä ei ole monia, mutta luovat mukavaa yksityiskohtaisuutta kulttuuriseen näkökulmaan.

Arianka on ilmeisesti välillä äitinsä luona Varsovassa, välillä Renian kanssa isovanhempiensa luona. He palaavat Prxemyśliin ja elämä jatkuu sodasta huolimatta. Renia kaipaa äitiään, jota kutsuu hellittelynimellä Buluś. Hän alkaa päiväkirjamerkintöjensä lopussa kohdistaa rukouksensa sekä Jumalalle että äidilleen luöttaen siihen, että nämä auttaisivat häntä. Renian elämään ilmaantuu myös ensirakkaus - Zygmunt, lyheysti Zygu. Suurimmaksi osaksi tämä päiväkirja onkin tämän nuoren rakkauden ja tunteiden kuvausta. 

Kun sota jatkuu ja Prxemyślistä muodostetaan getto elämän mahdollisuudet kapenevat kapenemistaan. Zygmunt järjestää Renian pikkkusiskon Ariankan turvaan ja yrittää sitten pelastaa Renian ja vanhempansa, jotka ovat piiloutuneet talon ullakolle. Hän ei kuitenkaan ehdi tehdä sitä, vaan natsit löytävät piiloutuneet ja laukaukset kajahtavat. Zygmunt kirjoittaa Renian päiväkirjaan viimeisten hetkien tunnelmat.

Renian päiväkirjaa voi verrata Anne Frankin päiväkirjaan, mutta mielestäni se on turhaa. Mielestäni sitä ei myöskään pitäisi tehdä. Holokaustin varjossa on elänyt varmasti monia nuoria juutalaistyttöjä, jotka ovat pitäneet päiväkirjoja, mutta harvojen päiväkirjat ovat säilyneet kertomassa heidän tarinaansa. Renian päiväkirjan säilyi. Se oli pitkään hänen siskonsa Ariankan hallussa kunnes hän päätti julkaista sen. Tässä teoksessa on Ariankan, joka säilyäkseen hengissä otti katolisen kasteen ja muutti nimensä Elisabethiksi jälkisanat ja omat viitteet tiettyihin päiväkirjan tilanteisiin liittyen.  Myös Renian äiti on aiemmin vaihtanut  nimensä ja ottanut  katolisen kasteen.Tätä juutalaisuuden ja kristinuskon katolista puolta hieman mietin minkä verran se on vaikuttanut ilmaisuihin ja  englanninkieliseen laitokseen, josta suomennos on tehty. Mielenkiintoinen kysymys on myös tämä juutalaisuuden ja kristillisyyden yhteensovittaminen, sillä 'kristityksi kääntyminen' oli yksi selviytymiskeino, mutta oliko se sydämen ja sisimmän tasolla tapahtunut, on eri kysymys. Tämä kysymys ei tietenkään ole tämän teoksen pointti. Se vain mietityttää perheen vaiheita ajatellessa.

Muutama kolahtanut sanonta.

"Miks'on julmia tunteja nin paljon?"

"Kun sydän suree, kipu tuntuu kaikissa raajoissa."

 

--- ---- 

minä rakastin, minä haaveilin, minä kaipasin.

Kaikki oli hiljaista, kirkasta ja tuoretta

lumessa omenapuiden kukista

me vain istuimme siellä

kalpeina onnesta

valkoisina kukista.

Aurinko meitä armahti

ja meidät kastehelmillä hunnutti

Ei, sitä ei tapahtunut!

Mutta olisipa voinut.

------

Tällä mukana  Joken rauhanhaasteessa 

Ulla-Maija Paavilainen: Suurin niistä on rakkaus!

 

 

Ulla-Maija Paavilainen

Suurin niistä on rakkaus - Kirsti Paakkasen tarina

Otava, 2020

346 s.

Pitäisi tehdä johtajuusesitttely teologian opintoihini liittyen ja valitsin tarkasteluni kohteeksi tämän uutuusteoksen. Tosin en vielä tiedä, miten tuon esseen saan aikaiseksi. Minulla on aina ollut vähän vaikeuksia saada aineistoa johdonmukaiseen järjestykseen. No, mietitään, mietitään. Ja tässä miettiessä voisin jakaa jotain pientä yleisestä lukukokemuksestani.

---

Tämä oli mielenkiintoinen elämäkerta vahvasta ja räväkästä naisyrittäjästä, jonka elämään on mahtunut niin iloja kuin suruja, mutta joka ei ole antanut periksi vaikeuksienkaan keskellä. Teos lähtee liikkeelle lapsuudesta ja syntymästä.

"Pakkaspäivän aurinko kitkuttaa vaivalloisesti järvenselän yli." 

On vuosi 1929 keskisuomalaisessa saarijärveläisessä mökissä.Olot ei ole suurudella pilattuja. Heti alussa mieltäni kiinnittää maininta Kirsti Paakkasen Helmi-äidin iästä, jota isä Vihtori tuntuu pitävän korkeana ja lastensynnyttämiselle varsin myöhäisenä. 

 "Mikä ikä se on lapsen saamiselle? Pitäisikö  tätä hävetä? Ei kylällä kenelläkään toisella saman ikäisellä ole enää imeväisiä. Hyvä, kun on edes hampaista leuassa."

Hmm. Pistää todella mietteliääksi, onko noin, vai onko tässä hieman hyperbolistista kerrontaa. Olot ovat varmasti olleet toisenlaiset tuolloin. Naimisiin on menty nuorena ja kasvettu eri tahtia, mutta silti. Eihän kolmikymmentä vielä ole ikä eikä mikään.

Köyhät olot ovat kuitenkin se kasvupohja, jolta Kirsti Paakkanen on ponnistanut. Koulua hän ei paljoa käynyt. Liikunnasta tai 'heilumisesta' tyttö saa opettajalta täyden kympin. 

Ensimmäisen liiketoimensa tyttö pistää pystyyn 5-vuotiaana. Äiti on paistanut tytölle lettuja lohdutukseksi, kun joutuu jättämään tämän vähäksi aikaa yksikseen. Vaan eipä hän niitä itse syö vaan täyttää letut mansikkka- ja vadelmahillolla ja käärii ne yksittäin paperiin, jonka on leikannut pitsimäiseksi. Sitten hän lähtee unikkojen reunustamaa hiekkatietä naapureihin myymään näitä lettukääröjä viidellä pennillä kappale.  Ensimmäinen suuri idea on syttynyt.

Äidin roolin merkitys tulee kirjassa vahvasti esille. Helmi-äiti rohkaisi Kirstiä, loi tähän uskoa itseensä ja elämään.

Ja itseensä Kirsti on uskonut eikä ole periksi antanut. 

Kirsti Paakkasen tarina on kuva oman tiensä kulkijasta, persoonallisesta ja vahvasta naisesta, jonka tie on kulkenut köyhyydestä rikkauksiin. Raha ja vaikutusvalta eivät kuitenkaan ole saaneet häntä unohtamaan juuriaan. Kodin antaman kasvupohjan merkitys korostuu tarinassa. Köyhistäkin oloista voi ponnistaa korkealle, kun on rakkautta, jota osoittaa.

---

Kirsti Paakkasen mainostoimistoajalta tuntenut Riitta K. kuvaa Paakkasta luovaksi ja intuitiiviseksi luonnonvoimaksi, mitä hän tämän kirjan mukaan onkin.

Riitta Ylilehto pitää Paavilaisen kirjoittamaa Paakkas-elämäkertaa inspiroivana, ihmettelee kuitenkin muutamia lyhyitä jaksoja suosittelee olemaan lukematta loppua, joka hänen mielestään latistaa tarinan. En tiedä tarkoittaako hän kahdeksatta lukua vai epilogia vai molempia yhdessä. Kahdeksannessa luvussa on kuitenkin tarinan kannalta hyvin merkityksellinen kohtaus, joka liittyy äidin vahvaan rooliin Kirsti Paakkasen kasvutarinassa, joten kyllä se luku puoltaa paikkaansa.

Kirjakaapin kummitus pitää Paakkasen elämäntarinaa ei vain yhden yritysjohtajan muotokuvana vaan kuvauksena suomalaisen yhteiskunnan muutoksesta ja yritysjohtamisesta laajemminkin.

Frank Walker: Jack!

 

Frank Walker 

Paimenkoira Jack 

Alkuteos. Jack

Suomentanut Pirkko Huhtanen

WSOY, 1976

204 s.

 

Jack oli pelkkiä silmiä, korvia ja kuonoa aistiessaan outoa ympäristöään ja erikoisesti sitä kiinnostivat kotkottavat ja kaakattavat linnut, jotka tulivat talon keititön takaovesta.  Uteliaisuus vain lisääntyi kun sen nenään kantautui herkullisia tuoksuja uunista ja hellalla porisevista kattiloista. Rex asteli huolettomasti sisään viimeisenä, osoitti ylenkatsettaan valtavalla haukotuksella ja asettui  sitten makuulle omaan nurkkaansa. Tom otti Jackin Philipiltä ja asetti sen maahan. - No niin, parasta kun alat tutkia paikkoja ja totut tähän taloon.

Talo on Tom Evingin, vaimonsa Agneksen ja heidän lastensa Philipin ja Marjorien koti, Scargillin torpassa. Tom on alueen riistanvartija. Perhe rakastaa koiria. Rex oli pitkäkarvainen saksanpaimenkoira, vanha ja uskollinen työtoveri, joka läheni jo 'eläkeikää'. Jack oli "belgianpaimenkoirien karaistuneeseen rotuun kuuluvien valioyksilöiden urospentu". Sen täydellinen nimi oli Jacques De Montpelier, lyhyesti vain Jack.

Tom alkaa kasvattaa koiraa ja opettaa tämän tottelemaan käskyjä. Jack on nopea oppimaan, joskin sille sattuu myös haavereita, joiden aiheuttamat vammat vaativat eläinlääkärin toimenpiteitä. Tottelevaisuuskokeissa Jack voittaa palkinnon jos toisenkin ja siitä tulee kuuluisa. Monet haluaisivat ostaa Jackin, mutta ei Tom luopuisi koirasta mistään hinnasta.

Vuosien kuluessa Jack on Tomin rinnalla ottamassa kiinni niin salametsästäjiä kuin lampaita tappanutta villiintynyttä koiraakin. Läheisessä joessa asustavia saukkoja se myös pyydystää, sillä Tomin mielestä saukkoja piti vähentää, koska ne vievät kaikki kalat joesta. (Tätä en oikein sulattanut, sillä minusta saukoillakin on oikeutensa elää ja olla osa luontoa).

Jack on rehellistä, aitoa ja elävää koiranelämää pennusta aikuisuuteen. Kerronta on kaikkitetävän ulkopuolisen kuvailua siitä, millaista on kasvattaa koiraa, kiintymyksestä ja surusta, kun pitkäaikainen eläinystävä kuolee. Kun vanha Rex kuoleee vanhuuttaan hakee Tom heti uuden koiran tilalle ja Jackin toveriksi. Charlie DeMontpellier haetaan samasta kennelistä, mistä Jackin on hankittu. Charliesta tulee lähes yhtä hieno ja hyvä kuin Jackistakin.

Varoitus: Tämä on hieno koiratarina, mutta surullinen. Jack putoaa korkealta kalliolta yrittäessään nujertaa ovelaa Saukkoa, katkaisee selkärankansa ja halvaantuu. Kirjailija kuvaa koskettavasti ja eläytyen koiran tuntemuksia, kun pitäisi päästä kotiin, mutta takajalat ei toimi."Mutta Tom tulee kohta, Jack ajattelee." Tom tulee ja oivaltaessaan tilanteen, tekee sen ainoan ratkaisun, mikä on tehtävissä.

Pakko sanoa, että kyyneleet eivät olleet kaukana viimeistä lukua lukiessa. Mutta mitä tekee Tom, kun perheen naiset Agnes ja Marjorie ottavat kovin raskaasti Jackin menetyksen. Hän soittaa Wilfille ja kysyy,olisiko tällä myydä yhtä belgianpaimenkoiran pentua.

Kummastutti kovasti:

Jackille annettiin suklaanappeja palkinnoksi, mikä oudoksutti minua. Olen jostain kuullut, että  koirille ei kai saisi syöttää suklaata.

Eräs poikkeava tekstityyli:

Jack oli jo ylhäällä kun aurinko ojensi sormensa ja alkoi valaista taivasta. Auringon sormet olivat kielikuva, joka erottui muuten tavanomaisen tekstin lomasta. Tavanomainen ei tarkoita tylsää tai puisevaa. Teksti on kertovaa ja kuvailevaa, jossa omat lukijantunteeni käyvät laidasta laitaan. Erityisesti kuvaus siitä, miten lampaiden tappajakoira saavutetaan ja mitä sitten tapahtuu saa sisikunnan värisemään. Tarkoitan, että sanastossa ei ole mitään ylilyöntejä tai suuria hehkutuksia, ei erikoisia sanoja, joita ei ymmärtäisi. Tämä on kertomus koirankasvusta ja koirankasvatuksesta, mutta myös pieni perhetarina, johon kuuluu olennaisena osana koirat.

...

 

 

Joutsenet Jumalan kasvoilla. Udmurttilaista kansanrunoutta. Suom. Raija Bartens.

Joutsenet Jumalan kasvoilla

Udmurttilaista kansanrunoutta.

Suomentanut Raija Bartens.

Suomalaisen kirjallisuuden seura 1994

 

 

 

Kaunis sininen taivas, jonka halki joutsenet lentävät herätti kiinnostukseni, samoin kuin hieman tavallisuudesta poikkeava kirjallisuudenlaji ja kaukainen maailmankolkka. Kirjanen sisältää parisenkymmentä runoa, jotka on lajiteltu tyypiltään arkaaiseeen kansanrunoon ja tyypiltään nuorempaan kansanrunoon. Lopussa on listausta viitteistä. Jälkisanoissa suomentaja kertoo hieman taustatietoa Udmurtiasta, sen asukkaista ja kulttuurista ja runojen merkityksestä. Lopuksi on vielä listausta kirjallisuutta.

Täytyy sanoa,että nämä runot menivät hieman yli minun ymmärrykseni. Kuitenkin joukossa oli ainakin yksi runo, jonka muutama säe sävähdytti.Runosta Nuorikko pari ensimmäistä säettä malliksi tyylistä ja tunnelmasta.

Tunsitko sirpin viiltävän,

kun lähdit leikkaamaan ruista?

Tunsitko sydämen polttavan,

kun lähdit isäsi kotoa?

***

Kuka hienon hienon huivini

otti kesken pesun?

Vieras hienon, hennon ruumiini

otti kesken kasvun.

Jälkisanoissa kuvaillan näitä runoja näin:

Pohjoisen Euraasian kansat,, Keski-Aasiankin ja Pohjois-Amerikan alkuperäiskansat ovat laulaneet ja laulavat monet vieläkin, 'minä'tai 'me'muotoista ihmisen kohtalosta kertovaa laulua. Se on ottanut muodon elämänkerrallisena henkilölauluna tai ihmiselämän kriisikohtien itkuvirtenä.Se on ollut arkaaisten aikojen naisillekin sallittu runouden muoto, vastakohtana miesten laulamalle, heimon perinnettä tallettaneelle pyhälle,jumalista ja haltioista kertoneelle runolle.Udmurtit, kuten lähisukulaisensa komitkin, ovat tämän vuosituhantisen ihmisten kohtalon laulun säilyttäneet."

Ehkä tämä oli vähän liian kielitieteellistäa kuvailua runoissa ja sanoissa, ollakseen ihan minun omintani. Kuitenkin se,etttä parinkymmenen runon joukossa oli muutamakin runo, jotka koskettivat sisisintä oli tämän runokirjan arvoinen kokemus.

-----

Ompun runohaaste

Helmet 2020 -lukuhaaste kohta 32:Kirja on alunperin jullkaistu kielellä, jota et osaa (en tiedä, onko runot alkujaan olleet kirjana, mutta ainakin ne ovat olleet kieltä, jota en osaa)

J.O. Curwood: Sudenpyytäjät!

 

J.O.Curwood

Sudenpyytäjät

Alkuteos:  The wolf hunters

Suomentanut O.A.Joutsen

WSOY, 1959 (4. painos)

133 +1 s.

WSOY, 1959 (4. painos)

Alkulause: Kanadan saloilla oli pakkastalvi

Loppulause: Mutta varmasti olen täällä taas,kun jäät lähtevät järvistä!

Kuka halusi palata Kanadan saloihin ja erämetsiin? Hän oli Rod Drew, joka asui äitinsä kansa Detroitissa.Koulua käydessään hän oli tutustunut Vabinosiin, jonka äiti oli intiaani, isä Lontoosta Kanadan Montrealiin muuttanut , turkiskaupan hoitajaksi ryhtynyt mies.

Rod ja Vabinos, lyhyemmin Vabi, ystävystyivät sen kolmen kuukauden aikana, jonka  Vabi vietti Detroitissa. Palatessaan takaisin kotiinsa Vabi pyysi Rodia tulemaan   luokseen talveksi.

Vabilla on sisko Minnetaki.

Sudenpyytäjät kertoo Rodin, Vabin ja vanhan intiaanin Mukokin sudenpyyntireissusta talvisessa erämetsässä, jossa vaarana on paitsi luonto, myös vihamielinen intiaaniheimo, jonka johtaja Vunga on mustasukkainen kauppias Newsomelle, joka sai Minnetaki-prinsessan ja janoaa kostoa tälle ja tämän perheelle.

 Sudenpyytäjät on kaikkitietävän ulkopuolisen kerrontaa ja kuvailua kolmikon metsästysretkeltä, jonka aikana he joutuvat pakenemaan niin susilaumaa kuin Vungan joukkojakin. Suden päänahkojakin, joista on luvattu maksaa hyvä hinta myös kertyy samoin kuin Rodin pyytämästä Hopeaketusta on tulossa oiva palkka. Kolmikko löytää myös vanhan erämaamökin jossa on kaksi luurankoa.

Vaistomaisesti kaikki kolme kumartuivat jälleen ensimmäisen luurangon puoleen. Toinen sen  pitkistä käsivarsista nojasiastiaan, joka joskus oli ollut sanko, mutta jonka laudat jo ammoin sitten olivat lahonneet ja luhistuneet kokoon vanteiden väliin.Sormet olivat vieläkin nyrkissä ja pitelivät tiukasti tuohenpalasta. Vasen käsivarsi riippui sivulla; tarkasti tutkiessaan samanpuoleista kylkeä keksi Mukoki suureksi tyytyväisyydekseen lyhyen nirhamaisen kolon yhdessä kylkiluussa.

- Kas tähän kuolema tuli!hän huudahti. Pistää julmettu puukko toisen kylkeen. Huono tapa kuolla! Paljon kärsii - ei aina kuole kohta. Kehno tapa tappaa toinen.

- Huh! Rodia puistatti. Tätä tupaaei ole tuuletettu varmaan sataan vuoteen. Lähdetään ulos!

Mökistä löytyy myös pussillinen kultahippuja. Toisen luurangon nyrkkiin pusertuneen käden tuohenpalassa on  kartta kullan löytöpaikalle. Tämä osa tarinaa onkin pohjustuksena teoksen jatko-osalle Aarteenetsijät.

Niin Sudenpyytäjät kuin Aarteenetsijät on ilmestynyt WSOY:n Punainen sulka -sarjassa ja suunnattu lähinnä nuorille kasvaville pojille. Muistaakseni minulla on joskus ollut tuo Aarteenetsijät-kirja, mutta se on jäänyt lukematta ja olen sen laittanut pois sen paremmin siitä kiinnostumatta. Nyt alkoi hieman tehdä mieli, josko sittenkin voisi senkin lukea. Toisaalta tämä Sudenpyytäjät ei kaikilta osin ollut ihan mun juttu.Tässä oli liikaa tappomeininkiä. En tykännyt myöskään tavasta pyydystää susia ja ottaa niiltä vain päänahka. Myös ihmishengellä ei tunnu  olevan paljonkaan arvoa, ainakaan Vungan joukkoon nähden, jotka ovat tämän kertomuksen antagonisteja,eikä heille ole annettu juurikaan inhimillisiä piirteitä.Vungan joukko onkin kuvattu lähinnä varjoissa ja taustalla liikkuvana  hämäränä joukkona, uhkatekijänä, jolle ei sympatioita kerätä.

Luontokuvauksessa on muutamia hienoja yksityiskohtia ja vanhan intiaanin Mukokin puhetavassa ilmenee paitsi jotain Mukokin luonteesta (liioitteleva) myös taustasta kouluja käymättömänä villinä. Nämä dialogiset lauseet tuovat kerrontana pientä vaihtelua ja mausteisuutta. Toisaalta kun oikein ajattelee, niin kerronnassa on vahvoja stereotypioita ja lännenkirjojen tyyppielementtejä. Mitään suuria kerronnallisia yksityiskohtia tai tajunnan räjäyttäviä ahaa-elämyksiä ei ainakaan minulle syntynyt. Sanastoltaan ja ilmaisutavaltaan aika yksipuolista kerrontaa, jossa sana kirpelöidä tuntui erottuvan edukseen. Toisaalta tämä on komen kaveruksen tiivistä yhdessäolon kuvausta, jossa ystävyys on tärkeä ja kaveria ei jätetä -henki vahva. Eli ei tätä voi aivan tyhjänpäiväseksikään tarinaksi sanoa.

...

Judith Pella: Vallankumouksen vuosisata päätösosat!

 

Judith Pella. Vallankumouksen vuosisata. Punainen aamu.  Alkuteos:White nights, red morning

Suomentanut Eeva Saarimaa. Aikamedia 2010. 477 s.

Judith Pella. Vallankumouksen vuosisata. Verellä sinetöity. Alkuteos: Passage into light. Suomentanut Eeva Saarimaa. Aikamedia, 2010. 337 s.

Judith  Pellan seitsenosainen teossarja Vallankumouksen vuosisata on fiktiivistä historiaa tai historiallista fiktiota, kuinka vain. Tuntuu hieman hämmentävältä lukea fiktiivistä kerrontaa todellisista henkilöistä, vaikka nämä todelliset henkilöt ovatkin sivuosassa ja kerronnan päähenkilöt ovat kuivitteellisia.Samalla kun tämä on eräänlainen historian kertaustunti on tämä myös viihdyttävää ajankulua, jos kohta kaikki kerronnalliset elementit eivät olekaan viihdyttäviä vaan saavat aikaan muunlaisia tunteita. Romanttisen ja historiallisen juonen rinnalla kulkee hengelliset pohdinnat. 

Bureninin ja Fedorsenkojen sukujen tarina tuli siis päätökseensä. Tapahtumia on riittänyt ja juonenkäänteitä, jotka eivät aina ole menneet ainakaan minun odotusteni mukaisesti.Kertojana on ollut kaikkitietävä ulkopuolinen, joka on vienyt tarinaa eteenpäin kuvaillen ja kertoen. Dialogia on ollut siellä täällä, ei erityisen paljon , mutta kohtuullisen mukavasti.

Muutama huomiointi yksityiskohtiin liittyen:

Kirjallisuusviite kirjaan Punainen neilikka minua hieman mietitytti, mutta tarkistus tämän teoksen ilmestymisajankohdasta kyllä kertoi, että viittaus oli mahdollinen, joskin se ponnahti kerronnasta hieman irrallisena ja tyylillisesti poikkeavana.

Sen sijaan yksi historiallinen yksityiskohta Punainen aamu -osiossa oli, niin kuin uumoilinkin, virheellinen.

Juri Fedorsenko, joka oli lääkäri  ja toimi tässä tarinassa tsaari Nikolai II perhelääkäri Botkinin kanssa tutki verenvuototautia, jota tunnetusti Tsaarin nuorin lapsi sairasti. Jurin kertoi Botkinille:

"Ei ollut kovin vaikeaa päästä selvyyteen salaisuudesta, jota piilotellaan Tsarkoje Selossa. Tutkimusteni edetessä havaitsin, että  verenvuototautia on esiintynyt säännönmukaisesti Euroopan kuningashuoneissa. Ensin se havaittiin kuningatar Viktorian nuorimmassa pojassa Leopoldissa. Sitä ennen hemofiliasta ei ollut minkäänlaista havaintoa Britannian kuninkaallisten keskuudessa. Viktorialla oli viisi tytärtä, kaikki taudin potentiaalisia kantajia. Näistä sekä Alice että Beatrice ovat synnyttäneet verenvuototautia sairastavan jälkeläisen. Tämän perusteella me tiedämme, että Alice eli keisarinna Alix, Venäjän kruununperillisen äiti....."

Täh! Minulla oli se luulo tai tietämys, että Alix oli alkujaan saksalainen prinessa (ja saksalainen syntyperä kyllä mainitaan myöhemmin). Tarkistuksen jälkeen sain todeta, että oikeassahan minä olinkin. Alix oli alkujaan saksalainen prinsessa, mutta hänen äitinsä oli Kuningatar Viktorian tytär Alice. Eli tuossa lainaamassani kohdassa tulisi olla "Alice, eli keisarinna Alixin äiti ja Venäjän kruununperillisen isoäiti...".En tiedä, onko tämä virhe tullut suomentajalle vai onko tämä kirjailijan ajatusvirhe. Kuitenkin, kun kyse on historiaan pohjautuva teossarja, olisi hyvä, jos tällaiset detaljit olisivat oikein.

Suomibongauksia:

"Sekään ei tyydyttänyt Leniniä, joka oli kyllästynyt kokouksiin ja puheisiin. Suomessa sijaitsevasta piilopaikastaan käsin hän ryhtyi painostamaan bolsevikkeja, jotta nämä järjestäisivät kansannousun."

 "Suomesta on tullut monta junaa täynnä sotilaista, jotka haluavat tukea bolsevikkeja."

 

...

Helmet 2020 lukuhaaste kohta 7: Kirjassa rikotaan lakia

 Kirjatunteet:Kirja teki minut surulliseksi. BINGO!

 

 

HIroshima 75 vuotta!

Tänään 6.8.2020 on kulunut 75-vuotta siitä, kun Hirosimaan pudotettiin atomipommi, joten nostanpa tämän teoksen muistuttamaan meitä tuosta ajasta ja tekojen vaikutuksista. Että emme unohtaisi vaan muistaisimme ja kauhistuisimmme ja näin välttäisimme ennen tehdyt virheet.

Laura Soinne: Kuka sinä olet?

Laura Soinne
Kuka sinä olet?
WSOY, 1936
159 + 1 s.

Alkulause: Oli se aika ennen joulua, jolloin päivä ei lainkaan tahdo valjeta.

Loppulause: Pääsiäissunnuntain harmaa taivas alkoi selvetä, ja aurinko pilkisti esiin.

Päähenkilö Veera

Sekä alkuluku että loppuluku on kaikkitietävän ulkopuolisen kerrontaa, Tarina alkaa sekä päättyy kujalle, jota hautajaissaaatto kulkee. Tarinan alussa hautajaissaattoa seuraa nainen, joka työntää lastenvaunuja kohti rakennusta, josta hautajaissaatto on tulossa. Tarinan lopussa hautajaissaattoa seuraa nuori nainen ja vanha mies. Tarinan alussa teoksen päähenkilö Veera on lastenvaunuissa matkalla kohden vaivaistaloa, tarinan lopussa Veera katselee hautajaissaattoa isänsä kanssa.

Paitsi alku- ja loppulukua kirjan kertoja on Veera. Hän kirjoittaa kirjeitä ensin Herra Jumalalle Taivaassa ja sitten tuntemattomalle henkilölle. Loppupuolella kirjemuoto vaihtuu tavalliseen kerrontaan. 

Veera kertoo kirjeissä elämästään vaivaistalossa, sen arjesta ja ihmisistä. Ensi alkuun kerronta on lapsen näkökulmasta lapsenomaista, iän karttuessa kerrontakin muuttuu. 

En ole lukenut Jean Websterin Setä Pitkäsaari tai Paras Vihollinen teoksia, mutta olen ymmärtänyt, että nekin on kirjemuotoon kirjoitettu ja kertovat orpokodissa  asuvan tytön elämästä tuntematonta hyväntekijää kohtaan. Tässä teoksessa on paljolti samaa, joskin orpokodin sijasta on vaivaistalo ja tuntematon hyväntekijä, jollaiseksi Veeran kirjeiden vastaanottaja lopulta osoittautuu onkin tämä isä, joka on vain huvitellut Veeran äidin kanssa, jonka kohtalo on karu.

Pidin tästä kirjasta paljon, erityisesti alussa, lapsen näkökulmasta kerrottuna tämä oli oivallista ja elävää kerrontaa. Jotkut sanat, lapsen tajunnan kautta esitettyinä olivat hauskoja, osan ymmärsi, osa jäi hieman mietiyttämään, kuten pistellinki, joka tarttis tehdä ja joka liittyi jotenkin poutaan,  tai hiuksista tehty kurru. Piano on pijaniino ja huissatuoli mahdollisesti keinutuoli ja puterkeli tarkoittanee tuberkuloosia.

Hauska, erikoinen teos, jossa on sävyjä monenlaisia. Huumoria, iloa, valoa - alakuloa. Kokonaisuus jää ehkä hieman alavireiseksi sävyltään, vaikka lopun maininta pilvien väistymisestä kuvastaa elämän ja anteeksiannon voimaa.

"Rakkaus antaa harmaalle ja yksitoikkoiselle elämälle ihmeellisen kirkkaat värit."

"En kuitenkaan näe maailmaa niin kirkkaana kuin olin kuvitellut."

"Mielikuvitus näyttää olevan väreiltään rikkaampi kuin todellisuus."

 

Eila Kaukovalta: Me tapaamme taas, Marianna!

Eila Kaukovalta
Me tapaamme taas, Marianna
Otava, 1941
125 s.

Jatko-osa Tuntematon Marianna -teokseen jatkaa Sole Auerin kirjeenvaihtoa ystävänsä Mariannan kanssa. Talvisotaan viitataan teoksen alussa ja Solen perheeseen tulee Viipurista evakkolapset Riitta ja Pekka. Riitta haaveilee fkilminäyttelijän työstä ja on  erittäin kaunis ja filmaattinen. Pekkarinenkin hänestä kiinnostuu. Pekka on avoin pikkupoika joka paljastaa perheen salaisuudet.

Solen luokka ottaa kummiperheen pohjoisesta.

Koululaiselämää ilman suurempia erikoisuuksia. Aloin lukea tätä naistenviikolla ja huomioin muutamia naisiin liittyviä stereotypioita, joista mainittakoon Pekkarisen tuhahdus siitä, että on niin naisten tapaista kiinnittää huomiota hauskimman näköiseen (kummilapsiasiaa pohdittiin).Pekkarinen saa kuitenkin Solelta vastauksen, että kylläpä Pekkarinen itsekin on kiinnittänyt huomiota ulkonäköön (Riitan vaaleat kutrit, nimittäin). 

Sole on myös huolissaan veljensä seurustelusuhteesta ja vaikka onkin päättänyt olla sekaanatumatta asiaan, kuten oli tehnyt siskonsa kanssa, tahtomattaan sekoittaa asiat, niin, että veljen morsian on kuihtumaisillaan suruun.

Tämä oli loppujen lopuksi aika tavanomainen tyttökirja. Odotin,että tässä olisi ollut enemmänkin ajankohtaan liittyvää aatemaailmaa rivien välissä, mutta ei. Yksi sana tosin ei olisi suotava ja ilmaisee joitain kaikuja vuodesta 1940, jota aikaa tämä lähinnä kuvaa.

Sonja Hedberg: Pappilan-Kaisa ulkomailla!

Sonja Hedberg

Pappilan-Kaisa ulkomailla

Alkuteos: Prästgårds-Kajsa Reser utomlands

Suomentanut Eero Perkiö

Kuvittanut Kerstin Frykstrand

K.J.Gummerus, 1959

119 s.

Kaisa on 12-13 vuotias maalaispappilan tyttö, joka käy koulua Tukholmassa. Hänen paras kaverinsa on Kirsti, joka asuu isovanhempiensa luona Tukholmassa. Kun Kaisa kertoo kesälomasuunnitelmistaan, kuinka hän on lähdössä sukulaistensa kanssa ulkomaille, saksalaiseen kylpyläkaupunkiin ja vähän kiertelemään maata, Kirsti on vähän allapäin. Kesä Tukholmassa ei vaikuta ollenkaan kivalta. Kaisa saa idean ja pyytää vanhemmiltana luvan, että Kirsti, joka rakastaa puutarhatöitä tulisi hänen sijaisekseen pappilaan ja niin tapahtuu.

Pappila-Kaisa ulkomailla on keveä matkakertomus, jossa vuorottelee kaikkitetävän kertojan tarinointi, Kaisan kirjeet matkalta Kirstille ja Kirstin yksi kirje Kaisalle ja Kaisan päiväkirja-aines. Ei mikään pituudella pilattu, helppo- ja nopealukuinen teos.

Ajankohta on sodanjälkeinen jälleenrakentamisen aika.

"Hampuri on hirveän suuri kaupunki ja siellä on hienoja taloja ja tavattomasti myymälöitä. Mutta siellä saa nähdä myös jotakin murheellista. Siellä on autioita taloja, joiden lävitse voi nähdä, jostakin on kokonainen seinä poissa, niin että tyhjät huoneet näkee sisältäpäin. Ne ovatviime sodan jätteitä, raunoita. Ajattele, miten kauheata kaupungissa on mahtanut olla, kun pommeja on pudonnut kaikkialle."

Kaisa joutuu matkalla pieniin seikkailuihin, ja saa Ingrid-tädin ja Erik-sedän hieman toppuuttelemaan tyttöä, mutta kun Kaisa eräällä orpolasten auttamistapahtumassa saa päähänsä ottaa pienen orvon tyttölapsen mukaan Ruotsiin Koti-Pappilaan, niin nämä ei tiedä, miten pitäisi suhtautua. Niin kuitenkin tapahtuu ja Ingrid-täti, joka on matkan aikana ollut sairaalloinen heltyykin tyttöä kohtaan, niin tästä lopulta tuleekin tädin tyttö.

Pappilan-Kaisa ulkomailla on herkkävireinen, raikas lastenkirja, jossa on myös hengellisiä aspekteja,  erityisesti viimeisessä luvussa, jossa usko ja tiede eivät ole vastakkaiset vaan toisiaan täydentäviä ja vahvistavia tekijöitä.

"--- --- tähdet, jotka niin ystävällisinä tuiikkivat tuolla ylhäällä taivaan holvissa, valaisevat yötä kuin kynttilät - ja ne muistuttavat meitä siitä,että Jumala alati näkee meidät ja valvoo meitä, myös silloin kun elämä on työlästä ja vaivalloista ja kaikki ympärillämme näyttää pimeältä. - Mutta me tiedämme myös jatkoi Erik-setä, - että tähdet ovat planeettoja, suuria maailmoja, useimmissa tapauksissa suurempia kuin tämä meidän maamme. Ne liikkuvat maailmankaikkeudessa määrättyjen täsmällisten lakien mukaan. Kukaan ei voi laskea niiden lukumäärää. Kun katselemme tähtitaivasta, niin silmämme näkevät yä uusia ja uusia tähtiä, miljoonia ja taas miljoonia. - Kuka on saanut aikaan tämän ja kuka ohjailee taivaankappaleita niiden salaperäisillä radoilla? Ei ainakaan kukaan ihminen, niin paljon toki tiedämme. - Kun ajattelemme kaikkea tuota ja jos olemme täysin rehellisiä, niin meidän on sanottava itsellemme: Jumala on olemassa ja hän on Kaiken Luoja. - Maailma on täynnä ihmeitä, tuntemattomia ja ihmeellisiä asioita ja voimia. Niitä on vuorissa ja merissä, joissa ja järvissä, maan uumenissa ja avaruuden säteilyssä. Tiedemiehemme ja tutkijamme keksivät yhä useampia ja useampia luonnon ihmeitä ja ottavat ne ihmien palvelukseen. Minä puolestani, jatkoi Erik-setä, olen sitä mieltä, että jokainen tuollainen satumainen ja merkittävä keksintö on uusi todistus siitä,että Jumala on olemassa."

Olen aiemmin lukenut Sonja Hedbergin Pappilan lapset ja Pappilan lapset opintiellä. Olin siinä käsityksessä, että tämä olisi jatkoa niihin, mutta näin ei kuitenkaan ole. Kaisa pappila on aivan eri pappila tai ainakin tämä Pappilan perhe on eri Pappilan perhe kuin noissa kahdessa muussa Pappila-teoksessa.Tässä teoksessa on Kerstin Frykstrandin hauska ja eloisa kuvitus, jonka tyyli on sadun ja arkitodellisuuden yhdistelmää.

Kirjatunteet -haasteessa

Allan Aldous: Kutsukaa lentävä lääkäri!

Allan Aldous

Kutsukaa lentävä lääkäri

Alkuteos: Doctor with wings

Suomentanut Matti Käki

Otava, 1962

171 s.

Päähenkilö:David Locke on skotlantilainen lääkärinpoika  Edinburghista. 

"Totuus asiassa oli,että hän ei ollut halunnut lähteä tutusta Edinburhistaan, ystäviensä ja kaiken muun luota, mikä oli ollut osa koko hänen elämäänsä - ainakin siihen päivään asti, vuosia sitten, ei, sittenkin vain viisi kuukautta aikaisemmin - jolloin hänen isänsä oli ilmoittanut, että hän oli hakenut paikkaa Australian Lentävässä lääkäripalvelussa, koska oli ehdottoman tärkeätä hänen vaimonsa terveyden tähden,että he muuttaisivat lämpimään ja kuivaan ilmanalaan."

Perhe muuttaa Alice Springsiin, joka todellakin on hyvin erilainen seutu kuin Edinburgh. Vähin erin David kuitenkin kiinnostuu Lentävien lääkärien toiminnan teknisestä puolesta. Eräällä retkellä lähiseudulla perhe ottaa kyytiin peukalokyytiläisen "Territorion kirjoittamatttoman lain" vuoksi. Poika on näännyksissä vedenpuutteesta. Poika, Bert kertoo uskottavalta tuntuvan tarinan, mutta ennen pitkää Davidille selviää, että Bert on puhunut muunnettua totuutta. Hän on karannut kotoaan, koska siellä on niin karua olla.

Kutsukaa lentävä lääkäri on ihan lukukelpoinen tarina, jossa on ripaus Australian maantiedettä ja historiaa. Tämä historia ei kaikilta osin näyttäydy aurinkoisena, sillä kuvaukset alkuasukkaista ovat aikansa ajatuksia ja ilmapiiriä ilmentäviä. Lukiessa tulee mieleen, kuinka erilailla tässä kuvataan Australian aboriginaaleja kuin esim.Madeline Brentin Elektran tyttäressä. Tosin teokset ovat erilaisia, mutta suhtautuminen aboriginaaleihin on kuin yö ja päivä.

Myös Locken perheen suhtautuminen Bertiin, tuohon karanneeseen poikaan kuvastaa säätyeroja, jos kauniisti sanotaan.

- Mutta hänellä ei ole ketään ystäviä taisellaista, David vastusti. - Otaksun hänen ajattelevan saavansa pysyä täällä yhtä kaikki.

Sitten häntä on kehoitettava ajattelemaan toisella tavoin, tohtori Locke sanoi. - Olen pahoillani, David. Mutta katsokaamme totuutta silmiin. Hän ei ole meidänlaisemme henkilö. - Kyllä, tiedän sen, isä, mutta...

-No et kai voi sanoa, että pitäisit kaverista.

-Tuota, en. Minä säälin häntä. Ja mieluummin olen hänen kanssaaan kuin maleksin ympäriinsä yksinäni.

-Mutta David rakas, hänen äitinsä sanoi. - Kuten isäsi sanoi, Bert ei ole meidänlaisemme henkilö. Meidän on oltava tarkkoja näissä asioissa.

David lähtee isänsä mukana sairaslennolle ja jää eräälle maatilalle seuraamaan elämää siellä.Kohdatessaan Bertin uudelleen, hän joutuu vaaralliseen seikkailuun, ja saa huomata, kuinka tärkeää työtä Lentävä lääkäripalvelu tekee. Bertkin saa huomata, että hänelle sittenkin tahdotaan hyvää.

Jos ei ota lukuun noita eriarvoistavuustekijöitä, niin tämä on ihan mielenkiintoinen teos. Jollakin tavoin tämä saa ajattelemaan, että kenties tämä kirja on ollut innoittajana australialaisessa tv-sarjassa Lentävät lääkärit. Ainakin tässä on jotain samaa tenhoa. Pidin aikoinaan paljon tuosta tv-sarjasta eikä olisi hullumpaa, jos se taas jossain vaiheessa uusittaisiinkin.

---

Helmet 2020 -lukuhaaste kohta 39: Kirjassa lennetään

Kirjatunteet haasteessa

Naistenviikko 2020 päätöspäivän kirjana Liisan Hiiskun Muistathan vielä Stiinan?

Liisa Hiisku
Muistathan vielä Stiinan
Pellervo, 1947
208 s.

Naistenviikko päättyy ja tänään viettävät nimipäiväänsä Kristiina, Tiina, Kirsti, Kirsi, Krista, Kiia, Tinja. Olisi minulta löytynyt hyllystäni pari Tiina-kirjaakin, mutta päädyin nyt kuitenkin tähän teokseen, voidaanhan Stiina-nimi katsoa juontuvan Kristiinasta, vaikka, Stiinaa ei sellaisenaan kalenterista löydykään.

Muistathan vielä Stiinan on jatkoa teokseen Stiina löytää tiensä. Miljöö on sodanjälkeinen Suomi ja maaseutu, jonka elämänmuotoa ja tapaa tällä teoksella on haluttu kuvata ja tuoda esiin. Ehkä jopa hieman idealistisestikin, sillä alun kuvaus pääkaupungin sykkeestä on täydellinen vastakohta kulttuuriympäristönä.

Stiina on Yli-Mantilan 19-vuotias tytär. Hänen veljensä Jaakko asuu perheensä kanssa Taka-Mantilaa jääden hieman vieraammaksi. Sisko Alma,  sen sijaan on perheensä kanssa lähempänä. Vielä on Stiinalla yksi veli Lauri.

En tiedä, mutta jostain syystä ja erityisesti noiden nimien takia, kuten Iso-Niku minulle  tulee mieleen pohjalaisuus. Kerronnassa ei kuitenkaan juuri ole pohjalaisuuteen viittaavia murresanoja ja kuvaus mustikkametsistä ei oikein istu minun mielikuvissani Pohjanmaan lakeuksille. Ainoa vieraampi sana, mikä tässä esiintyy on häkkyre.

"Mutta kun heinänteko sitten alkoi, Stiina tunsi todella virkistyvänsä. Paahtavassa helteessä oli tosin rasittavaa tehdä häkkyreitä ja täyttää kuormia, mutt sitä suloisemmalta maistui nopea uiminen ja lyhyt lepohetki ruokailutauoilla."

Heinäpellolla on lapsena vietty tovi jos toinenkin, mutta meillä heinät laitettiin seipäille kuivumaan. Täytynee kai taas tutkia tuon häkkyre-sanan etiomologiaa.

Kertojana tarinassa on kaikkitietävä ulkopuolinen, joka vie tarinaa eteenpäin Stiinan näkökulmasta. Tarina alkaa Helsingistä, jonne Stiina on tyttöystävänsä Kertun, tämän poikakaverin Juhon ja toisen pojan, Reinon kanssa lähteneet tutustumaan. Helsingissä asuu Meeri, joka on naimisissa Pentin kanssa ja jotka ovat Stiinan lapsuudenystäviä.

Vähän naisnäkökulmaa:

- Ja te tulette tietysti mukaan, Meeri ja Pentti?

- Miten minä voisin, kuka olisi pojan kanssa? vastusti Meeri alistuneella äänellä, jossa kuitenkin oli hiven alakuloisuutta.

- Eikö teillä sitten ole ketään, joka voisi sitä joskus katsoa, jotain mummuatai tätiä? ihmetteli Kerttu.

- Ei ketään koko kaupungissa. Täällä saa kyllä vuokrata jonkinlaisia kotomiehiä - naisten muodossa tietenkin - mutta en minä uskaltaisi sitä vieraalle jättää.

- Oletteko te sitten aina kaiket illat kotona? ihmetteli Juho puolestaan.

- Minä olen, Pentti käy joskus elokuvissa ja voimistelemassa ja kokouksissa.

- Mutta sehän on hirveätä! huudahti Kerttu. - Mitä sinä sitten nautit koko Helsingistä?

Kerttu kultta, jos minä toden sanon, niin ei tästä kaupungista nykuisin taida nauttia kukaan muu kuin sellaiset matkailijat kuin te, sanoi Meeri.

Meerin elämä näyttää kovasti siis olevan seinien sisällä oloa, mutta Stiinan ja ystäviensä vierailun seurauksena Meerikin pääsee teatteriin ja Pentti oppii lastenhoitoa ja kotimiehen askarreita.

Nelikko ei selviä Helsingin reissusta ilman seikkailua. Stiina on joutua ryövätyksi ja eksyy ja Juho puolestaan joutuu pahoinpidellyksi ja ryöstetyksi.Kyllä maalla on toisenlaista.

Yli-Mantila on iso talo, hyvinhoidettuja Stiina on sydämeltään maaseudun ihminen. Rakkausasioista hän ei vain tunnu pääsevän selvyyteeen. Hän pitää Reinosta, ja Reino pitää hänestä, mutta haluaako hän naimisiin? Stiina haluaa vain elää ja nauttia olostaan. Sitten paikkakunnalle tulee maanmittari Matti, jonka tehtävänä on katsastaa tiloista luovutukseen alueita karjalaisten evakkojen asuttamiseen. Matti on paitsi maanmittari myös taiteilija, joka maalaa Stiinasta taulun ja lupaa maalata vielä Yli-Mantilastakin. Mattikin alkaa kosiskella Stiinaa ja Stiinasta on luontevaa olla Matin seurassa.

Muistathan vielä Stiinan ei ole kuitenkaan keveä rakkauskertomus. Siinä on myös traagisia piirteitä. Sodan  jäljet ja vaikutukset saavat aikaan monenlaista seurausta myös Stiinan lähipiirissä. Pohjasävy tarinassa on kuitenkin valoisa ja niistä tunteistaankin Stiina lopulta pääsee selvyyteen paetessaan räksyttävää koiraa puuhun kesken mustikkareissun.

"Olen aina luullut,että rakkaus tulisi kuin ukkosen jyrinä. Ja nyt minusta tuntuu kuin olisin pitkästä aikaa kotona ja oikein oma itseni. Kuinka tyhmä olenkaan ollut!"

Sara on lukenut teosparin ja pitää niitä realistisina, joskin joitain ärsyttäviä piireteitä omaavina. Teksti oli hänestä kuitenkin  elävää ja sujuvaa.