Joel Haahtela: Perhoskerääjä

Joel Haahtela

Perhoskerääjä

Otava, 2006

189 s.

Kansi: Ei mainintaa 

Aloitus: Heinäkuun kolmantena päivänä vuonna 1991 sain kirjeen, jossa ilmoitettiin, että olin saanut perinnön.

Napakan suora ja selkeä aloitus, joka säväyttää yksinkertaisella ilmaisuvoimallaan. 

Kerronta jatkuu: Luin kirjeen yhä uudestaan ja uudestaan ja olin varma, etten ollut koskaan tuntenut Henri Ruzicka -nimistä miestä. Oli tapahtunut virhe, muuta selitystä ei voinut olla. 

Olen joitakin Haahtelan kirjoja lukenut ja tykännyt enemmän ja vähemmän ja ensivilkaisulla tämäkin tuntui lukuhaluja herättävältä. Tarinan päähenkilön kertoo tarinaansa sujuvasti minä-muodossa. Hänen nimeään ei mainita, mutta hän on naimisissa, vaimon nimi on Eeva. He ovat olleet naimisissa viisi vuotta, mutta nyt vaimo on lähtenyt ulkomaille johonkin työtehtävään, josta ei olisi voinut kieltäytyä. Muutenkin avioliitto on kärsimässä "ravinnonpuutteesta".

Mies lähtee itsekin matkalle, etsimään Henri Ruzickaa, jonka talon ja vähät varat hän on perinyt. Mies matkustaa Saksaan tapaamaan Anna Prinziä, jonka kirjeitä hän on löytänyt tutkiessaan perimänsä miehen rapistuneen talon valtavine kirjastoineen ja perhoslaatikoineen.

Ovi johti kammarista kirjastoon, jonka kaikkia neljää seinää peittivät lattiasta kattoon ulottuvat kirjahyllyt, ja jopa huoneen ainoa ikkuna oli vuorattu kirjahyllyn taakse peittoon. Ainoa valonlähe oli huoneen keskellä pöydän yläpuolella roikkuva messinkinen kattokruunu. Hyllyt notkuivat satojen kirjojen painosta, ja heti ovella tunsin vanhojen kirjojen ikiaikaisen tuoksun, kellastuneen paperin ummehtuneen hajun. Kuljin hitaasti pitkin hyllyjen viertä, tavasin kirjojen nimiä. Suurin osa kirjoista oli saksankielisiä, mutta joukossa oli englannin-, ranskan- ja espanjankielisiä kirjoja sekä kirjoja kielillä, joita en tuntenut. --- --- vedin muutamia kirjoja esiin kohdasta, missä oletin ikkunan olevan, äkillinen valonsäde leikkasi huoneen poikki. Jos ymmärsin oikein, lähes kaikki kirjat käsittelivät samaa aihetta: perhosia. 

Kuka oli Henri Ruzicka ja miksi hän on jättänyt perinnön minulle, miettii mies matkatessaan halki Euroopan, Henri Ruzickan jälkiä seuratessaan, päätyen lopulta Kreetalle. Menneisyyden polut risteävät ja arvoitus saa vastauksensa.

Joel Haahtelan tapa kirjoittaa ja kertoa tarinaa on erikoista vieden ihmismielen pohjimutiin rämpimään ajatuksen viidakossa, udunomaista, josta toisinaan on vaikea ottaa kiinni ensilukemalla. Aloin lukea tätä kiinnostuksella, jossain vaiheessa hieman tympäännyin, loppuun pääsin hieman väsähtäneenä. Tätä postausta kirjoittaessani ja selailtuani sivuja heräsi uusi kiinnostus - ehkä voisin lukea tämän uudelleen. Löytää olennaisen. 

Enemmän kuin perhosista tämä kirja kertoo elämästä ja ennen kaikkea avioliitosta. Mikä minua juuri kolahduttikin, olikin juuri tuon avioliiton symboli: gardenia, jonka mies oli ostanut vaimolleen lahjaksi, jonka piti kestää koko ihmisikä, jonka mies jätti lähtiessään matkalleen ja löysi kuolleena palatessaan. 

Valonsäde kulki hänen kasvojensa yli. Katsoin naista, jota rakastin ja pelkäsin. Työnsin käden häntä kohti, meidän välillemme oli repeytynyt reikä. Käsi hapuili ilmassa, mutta hän ei tarttunut siihen, vaan odotti, minä näin kuinka hän odotti, ja miten vaikea olikaaan sanoa, että halusin takaisin tähän maailmaan, loikata pöydän yli hänen luokseen, kaataa sokeriastiat, nähdän murusten leviävän pitkin pöytää, tulla juosten, naurettavana, vuosien takaa ... 

Vaarakirjastojen Luontoa-haaste: Uhanalainen tai sukupuuttoon kuollut laji. Henri Ruzicka oli etsinyt harvinaisia perhoslajeja. Minä mietin, lukiessani neulatuista perhosista, kuinka sääli olikaan haudata nuo kauniit siivekkäät ummehtuviin laatikoihin. Annetaan siis perhosten lentää ilonamme ja tallennetaan niiden kauneus muilla tavoin, ei eetteriin hukuttamalla.

---

Muualla mainittua: 

Lumiomena: "Haahtelan kirjassa kaikki on samaan aikaan sekä ihmeellistä että arkista", "Täydellinen".

Kirjanpauloissa: "Intensiivinen ja mystinen tunnelma vetää vastustamattomasti mukaan tarinaan."

Kirjava kammari:  "kauniisti kuvattuja kohtauksia, viipyilyä, vaeltelua, ja hieno loppu. Tarvitseeko sitä muuta ollakaan?"

Tarukirja: Hienostelevat metaforat etäännyttivät, mutta teos oli kuitenkin positiivinen ensikosketus kirjailijan teoksiin

 

Liz Fenwick: Salainen ranta

Liz Fenwick

Salainen ranta 

Alkuteos:The secret shore

Suomentanut: Hilkka Pekkanen

WSOY, 2025

518 s.

Salainen ranta on romanttista historiallista viihdettä. Teoksensa kirjailija on omistanut  

"Karttatytöille, jotka toimivat maantieteellisissä tehtävissä toisen maailmansodan aikana, ja niille miehille ja naisille, jotka kulkivat salaa meritse Cornwallista ja Devonista Bretagnen rannikolle." 

Teoksen päähenkilö ja samalla minäkertoja on tohtori Meredith Tremayne, karttoihin erikoistunut ensimmäinen naisopettaja Oxfordin yliopistossa, lyhyesti Merry, joka on siirtynyt sodan ajaksi komentaja Flemingin sihteeriksi amiraliteettiin. Hänet lähetetään kuitenkin salaiseen tehtävään Cornwallin rannikolle, lapsuutensa ja kotiseutunsa maisemiin. Merryn tehtävänä on piirtää karttoja ja tehdä niihin muutoksia saatujen tiedustelutietojen mukaan, mutta myös ottaa selvää siitä, miksi rannikon kaksi eri sotilastiedusteluryhmää eivät tule toimeen keskenään. Samalla Merry yrittää myös selvittää kadonneen äitinsä arvoitusta. Merryn äiti on alkujaan ranskalainen ja hänestä on alkanut liikkua kaikenlaisia huhuja.

Merry on uraorientoitunut nainen, joka on päättänyt, että ei koskaan mene naimisiin, koska uraa ja avioliitttoa ei voi yhdistää. Hän törmää kuitenkin amerikkalaiseen Jake Russeliin , pitkään ja komeaan sotilaaseen ja journalistiin, joka jakaa saman kiinnostuksen Dorothy L. Sayersin Lordi Peter Wimsey -tarinoihin. Merryn ja Jaken välillä alkaa kipinöidä, mutta myös epäilyksiä leijuu puolin ja toisin. 

Tarina alkaa 5. toukokuuta 1942 ja päättyy 12. joulukuuta 1945.  Kerronnallisesti päivät ja viikot etenevät ei hitaasti eikä nopeasti, eletään vuotta 1942, kunnes tarinan loppupuolella hypätään jo kuukausia eteenpäin ja sodan loppuvuodet hypätään nopeasti "onnelliseen loppuun". Merryn minänäkökulman ohessa on muutamia kirjeotteita sekä Jaken lehtikolumneja. Cornwallin maisemakuvaukset kehystävät elämänmenoa.

Salainen ranta ei kuitenkaan ollut ihan sitä, mitä itse odotin vaan lähinnä rakkaushöttöä ja Merryn ajatustaistelua rakkauden ja uran välillä. Tarinan alussa jännitettä piti yllä Merryn äidin katoaminen, jonka ratkaisu selveni ilman suurta draaman kaarta. Lyhyt jännitysmomentti koetaan, kun Merryn ryhmä saa tehtäväkseen hakea liittoutuneiden lentäjiä ja agentteja Bretagnen rannikolta. Merellä käy kova myrsky ja tehtävä on tullut niin yllättäen, että kaksi miehistä on poissa pelistä joulujuhlinnan takia. Merry tarjoutuu navigoijaksi, sillä hänelle Bretagnen rannikko on lapsuudesta alkaen tullut tutuksi. Joukkueen johtaja ei ensin suostu, mutta antaa sitten periksi, mutta ... Merryn mukanaolosta ei saa tulla julkista. Sen on pysyttävä salassa. No, tästä episodista ei sen enempää, ettei tulisi liikaa paljastuksia. 

Se, minkä tämä teos kuitenkin avaa lukijalle on se salainen ja vuosien työ, mikä on vaadittu ennen Normandian maihinnousua, jota tämä tarina taustoittaa. Ei tämä tarina täysin kehno tarina ollut. Tässä oli yhteiskunnallista sodanaikaista näkökulmaa naisten asemaan ja sodanaikaiseen ilmapiiriin ja olihan tässä erilaisia näkökulmia elämään, iloja ja suruja. Jälkisanoissaan kirjailija tuo esiin teoksen todellisuuspohjaisuutta. Todellisuuteen pohjautuvaa fiktiota siis. Ei tämä nyt kuitenkaan ihan minun kuppini teetä ollut. 

Mikä kolahti: 

On pelottavaa / rakastaa / sellaista, mitä kuolema saattaa koskettaa. / Rakastaa, toivoa, haaveilla / ja, voi, menettää. / Houkkien touhua tämä, / rakkaus, / mutta on pyhä tunne / rakastaa sellaista, mitä kuolema saattaa koskettaa. / 

Sillä sinun elämäsi on elänyt minussa; / sinun naurusi on ilahduttanut minua; / sinun sanasi on ollut minulle lahja. 

Sen muistaminen on tuskallinen ilo. 

On inhimillistä rakastaa, / on pyhä tunne / rakastaa / sellaista mitä kuolema saattaa koskettaa.  

Mainitaan, että runo on peräisin 1100-luvulta, kirjoittajaa ei kuitenkaan mainita. Kokeilinpa löytäisinkö vastauksen netin syövereistä ja kyllä. Löytyihän se mm. täältä:

‘Tis a fearful thing to love what death can touch. / A fearful thing / to love, to hope, to dream, to be – / to be, And oh, to lose. / A thing for fools, this, / And a holy thing, / a holy thing /to love. /

For your life has lived in me, / your laugh once lifted me, / your word was gift to me.

To remember this brings painful joy.

‘Tis a human thing, love, / a holy thing, to love /what death has touched. 

— Yehuda Halevi 

Vielä kansikuvasta: 

Kansikuvittajasta ei teoksessa ole mainintaa. Kaunis rantamaisema, yksinäinen nainen tähyämässä taivaalle, auringonlasku. Romanttista kyllä ja myönnän, että kiinnitti katseeeni teokseen kirjastokäynnillä, jos kohta nimikin oli jäänyt mieleeni. Teoksessa toki viitataan lentäjiin ja päähenkilön veli on lentäjä, mutta ei teoksen pääpaino kuitenkaan ole lentäjissä, vaan enemmän merellä ja vesillä liikkumisessa. Tässä mielessä kansi ei ihan vastaa sisältöä.

Satakirjastojen lukuhaaste 2026 kohta 28: Kirjassa tutkitaan jotakin asiaa. 

Muualla:

Kirjan jos toisenkin Jane ei valitsisi tätä kirjaa päästäkseen sisälle ajankuvaan, romantiikan nälkään kylläkin. 

 

David Albahari: Syötti!

David Albahari

Syötti

Alkuteos: Mamac

Suomentanut Kari Klemelä

Mansarda, 2007

141 + 1 s. 

Kansi: Keijo Ahlqvist

Kannen kuvat: Kari Klemelä

Kirjailijakuva: AleksandarDragutinovic 

Löysin tämän teoksen äärelle, etsiessäni kirjaa, joka jollain tavalla sijoittuisi Calgaryyn. Teoksessa ei kuitenkaan puhuta Calgarystä mitään. Paitsi takakansitekstissä, jossa mainitaan, että kirjailija, joka on syntynyt Jugoslaviassa (maa, jota ei enää ole) on muuttanut aikoinaan Kanadan Calgaryyn. 

Syötti on jännä teos, tai ei siis jännän jännä, vaan jännän erikoinen tyyliltään ja genreltään. En oikein tiedä, onko tämä fiktiota vai faktaa, elämänkertaa vai tyyliteltyä muistelua ilman omakohtaisuutta ja kuitenkin kerronnan takaa voi aistia kirjailijan äänen, kokemuksen.

"Nyt täällä kanadalaisessa kaupungissa....   --- ---- ... olen valinnut nykyiseksi olinpaikakseni rajaseudun, kaupungin, joka sijaitsee preerian laidalla ja pohjoisen reunalla, missä aurinko etenee taivaanrannan yli varsinkin talvella epävarmasti ja matalalla, samalla tavalla kuin itse kuljen kaupungin keskustan ja hajanaisten lähiöalueiden halki.

Kirjastossa tämä on kuitenkin määritelty luokkaan 84.2 eli kertomakirjallisuuteen. Ehkä tämän voisi määritellä pienoisnovelliksi, mutta ... en kuitenkaan oikein tiedä. Kerronnallisesti tässä on vivahdus sisäistä monologia. Kertojaminä kuuntelee aikoinaan äänittämiään kelanauhoja, joissa hänen äitinsä kuvaa elämäänsä entisessä jugoslaviassa, serbinä. Muistot äidistä, elämästä sotien (II maailmansota ja Jugoslavian hajoaminen) keskellä, kertojaminän muutto Kanadaan, keskustelut kirjailija Donaldin kanssa "jokivarren kahvilassa", haave kirjoittaa, haave saada äidin tarina kirjaksi, suhde äitiin, menneisyyteen ja elämään ovat tärkeitä teemoja. Teoksessa ei ole lukuja, vaan kerronta on yhtä suoraa pötköä. Ajatuksen virtaa, jota tauottaa vain pisteet ja pilkut ja muut välimerkit.  

Kiintoisa teos kuitenkin. Herätti kiinnostuksen tutkia, miten se olikaan, se Jugoslavian hajoaminen, vaikka teoksessa varoitetaan menneisyyteen uppoamisesta.

"Et voi tulla onnelliseksi, jos sinulla ei ole mitään muuta kuin menneisyys etkä pysty luopumaan muistoistasi," 

Kolahdus ajatuksissa:

"Siellä, missä jokaisella äänellä on kaksinkertainen kaiku, ei voi olla totuutta." 

Mainittakoon vielä, että teos on palkittu kolmesti: NIN-palkinto 1996 parhaana romaanina, Balkanika-palkinto ja Brücke Berlin -palkinto. 

--

Kirjallinen maailmanvalloitus: Serbia, Bosnia Hertsegovina

Matkani halki Kanadan: Kirjailija asuu Calgaryssä ja vaikka Calgarya ei itse tarinassa mainita, siinä puhutaan pikkukaupungista preerian laidalla, jonka voi ajatella olevan kirjailjan kotikaupunki (vähän ontuvaa, mutta menköön paremman puutteessa. 

Satakirjastojen lukuhaaste kohta 22: Kirjoittaja ollut ehdolla kirjallisuuspalkinnon voittajaksi useammin kuin kerran (tulkitsen, että kun kirja on palkittu kolmesti, niin ehdollakin on oltu.

---

Muualla mainittua:

Mummo:  Tarina alkoi vetää Mummoa ankeasta ulkoasusta huolimatta. Tosin hänen oli ensin vaikea löytää kohtaa, jossa katkaista tarina, jotta voisi nukkuakin välillä.  (Sama juttu minulla.  Lopetin lukemisen, kun silmät alkoivat lupsahdella.

Penjami:  "S y ö t t i   on pitkä monologi, jossa on läsnä monenlaisia ääniä ja näkökulmia." ja "Ajatuksia herättävä lukukokemus. Sikäli poikkeuksellinen, että en todellakaan ymmärrä, mistä tuo kirjan nimi tulee." (Samaa mietin itsekin. Kokeilin jopa googlekääntäjällä alkuperäisen nimen suomennosta, mutta eipä se siitä muuksi muuttunut.)

Hurja Hassu Lukija:  "Teksti vain juoksi eteenpäin ilman hengähdystaukoja. Punaista lankaakaan kirjassa ei ollut, vaan se muodostui juuri noista pienistä hetkistä äidin ja/tai kertojan elämässä. Ja silti kaiken tämän jälkeen voin sanoa, että ei yhtään hullumpi."

Susan Vreeland: The Forest Lover!

Susan Freeland

The Forest Lover

Penquin books, 2004 

420 + 1 + 21 s.

 

 

 

 

 

- I went to hitats'uu alone 

- Alone you went?

- For a whole week. I loved it.

- What's  to love in a mean little row of bighouse?

- The whole place. and the people. they are what they are. no pretending. I loved how they all live together, how they make what they need, fine things, cedar mats, baskets, hammocks. --- ---- They live by tradition and in harmony with nature too,

- Puh! You see with storybooks eye, ---- ---

- Whatever the reason, they have something we don't  --- ---  They know things about the workings of nature.

(- Menin hitats'uuhun yksin - Menitkö yksin? - Kokonaiseksi viikoksi. Rakastin sitä. - Mitä on rakastaa kurjassa pienessä rivissä isoja taloja? - Koko paikka. Ja ihmiset. He ovat mitä ovat. Ei teeskentelyä. Rakastin sitä, miten he kaikki elävät yhdessä, miten he tekevät mitä tarvitsevat, hienoja asioita, setrimattoja, koreja, riippumattoja. --- ---- He elävät perinteiden mukaan ja sopusoinnussa luonnon kanssa.  - Huh! Näet satukirjan silmin, --- --- - ​​Olipa syy mikä tahansa, heillä on jotain, mitä meillä ei --- --- He tietävät asioita luonnosta.)

Huikea, huikea tarina värikkäästä persoonasta, perheensä kapinallisesta, joka haluaa mennä metsiin ja maalata Kanadan alkperäiskansojen kulttuuria, toteemipaaluja, elämää. Susan Vreelandin teos The Forest Lover on tarina Emily Carrista. The Forest Lover ei kuitenkaan ole dokumentaarinen elämänkerta, vaan fiktiiviinen tarina, jossa kirjailija on pyrkinyt näkemään asioita taiteilijan silmin. Emily Carr syntyi 1871 Victoriassa / BC. Hän oli taiteilija, taideopettaja ja kirjailija. (Dictionary of Canandian Biography). Vreelandin tarina alkaa vuodesta 1906 ja jatkuu yli ensimmäisen maailmansodan kuvaten Emilyn rakkautta luontoon, kiinnostusta alkuperäiskansojen kulttuuriin ja erityisesti halusta maalata toteemipaaluja, ennen kuin ne kaikki katoavat. Vreelandin teoksessa on vahva naisnäkökulma. Emily haluaa olla taiteilija, ei vain naistaiteilija ja saada tunnustusta. Kun hän saa ensimmäisen alkuperäiskansa-aiheisen näyttelyn Vancouveriin, vastaanotto on tyly. Emily masentuu ja ryhtyy vuokraemännäksi. Kunnes hänen taiteensa herättää muutamissa kiinnostusta ja halu maalata alkaa jälleen herätä. 

Emilyllä on neljä siskoa, joista kaikki eivät jaa Emilyn kiinnostusta. Länsimainen elämä ja alkuperäiskansojen kulttuurin vastakkainasettelu tulee tarinassa esille. Samoin luonnonkansojen  usko versus kristinusko, joka saa minun selkänahkani pahasti kihelmöimään, eikä kristinusko esiinny mitenkään edukseen. Päinvastoin. Emily tutustuu Sophie-nimiseen Squamish-naiseen, joka punoo koreja ja myy niitä, hankkiakseen kristilliset hautamuistomerkit kuolleiden lastensa haudoille. Sophiella on kirjailijan jälkisanojen mukaan todellinen esikuva. Vaikka olenkin tunnustava kristitty en voi sulkea silmiäni siltä, että maailmassa on tehty paljon pahaa kristinuskon nimissä, kun ei ole nähty olennaista. 

Ei sillä, etteikö luonnonkansojen uskonnollisuudessakin olisi samalla lailla asioita, jotka pistävät mietteliäiksi. Otetaan nyt esimerkiksi usko lapsia ryöstävään henkeen. Sinänsähän länsimaisessakin kulttuurissa on peloteltu lapsia "henkilöillä, jotka tulevat ja vievät". Emily oma usko lähenee ehkä panteismia.  Hän kapinoikin oman perheensä "liekehtivää hurskautta" vastaan. 

God breathes in the forest. --- -- the boughs so far above like the vaulting of Notre Dame and that same sacred stillness except for the sighing of wind through pines, like a sustained organ chord. if there¨s any kind of prayer in my life, its that if I seek Him enough, He'll breathe His spririt into my work. - you breathe his spirit into your work.

Väreistä ja taiteesta: Itse taiteellisena luonteena ja taiteita harrastaneena tämä kuvaus väreistä kiinnosti kovasti. Alkaa taas tehdä mieli touhuta värien kanssa.

With only squeezed flat tubes she probably had enough  paint for a small canvas board, but she'd have to use strange colours - a smudge of cadmium orange for her broad nose, violet for her sharply edged full lips, the upper one a bit fuller. She worked her cheeks in tints of raw sienna and red earth, then dulled is with a touch of violet and preussian green under her eyes, but Sophie was strong a streak of vermilion along her jaw - and enduring - viridian green for her cheekbones. The fauve colors were enough to make her giddy.  

(Hänellä oli luultavasti tarpeeksi maalia pieneen kankaaseen litteiksi puristetuissa tuubeissa, mutta hänen täytyisi käyttää outoja värejä – kadmiumin oranssia läiskää leveään nenään, violettia teräväreunaisiin, täyteläisiin huuliinsa ja ylähuulia hieman täyteläisempään. Hän maalasi posket raa'an siennan ja punaisen maan sävyillä, ja himmentäen ripauksella violettia ja preussinvihreällä silmiensä alla, mutta Sophie oli vahva – kirkkaanpunainen juova leuassaan – ja kestävä – viridianvihreää poskipäihin. Fauvistiset värit saivat hänet huimaamaan.)

Emily Carr oli kanadalainen. Hän kuitenkin matkusti Ranskaan oppiakseen ajan virtauksista ja sai vaikutteita niin impressionismista, ekspressionismista, fauvinismista kuin kubismista. Vreelandin teosta lukiessani mietin jonkin aikaa, ennen kuin pääsin jyvälle teoksen luonteesta, kertooko hän todellisesta, kerran eläneestä taiteilijasta vai kuvitteellisesta henkilöstä. Teoksessa on muutamia mustavalkoisia kuvia Carrin teoksissa, eikä ne anna oikeaa kuvaa Carrin ilmeikkään omintakeisesta tyylistä ja väreistä. Minun oli pakko etsiä lisätietoa ja sukeltaa todellisen Emily Carrin (katso myös Lisa Baldisseran PDF) maailmaan ja - ah. Olen löytänyt Vincent Van Goghin rinnalle uuden lempitaiteilijan (olin hänen elämäntyylistään mitä mieltä olen). Erityisesti hänen metsäaiheiset maalauksensa saavat minut aivan järisyttäviin tunnelmiin.

Kuvakaappaus: Emily Carr: Totem Mother. Yksityiskohta.

Kuvakaapppaus:  Emily Carr -Loggers' culls. Yksityiskohta

 

Muita taiteilijoita, mainittuja, joiden teoksiin täytyi tutustua.  J.E.H. Macdonald ja Frederick Varley Group oh seven -ryhmästä. 

Kuvakaappaus:

 J. E. H. MacDonald 

— The Group of Seven

Kuvakaappaus: Frederick Varley:Stormy Weather. Yksityiskohta.

Todellakin:

"Paintings feeds the eye just as poetry feeds the ear, which is to say that both feed the soul."

("Taulut ravitsevat silmiä aivan kuten runous ravitsee korvia. Toisin sanoen:  Ne molemmat ruokkivat sielua.")

Alkuperäisheimoja ja paikkoja: Haidat Queen Charlottte Islandilla, Tlingit Alaskassa, Tsimshianit Skeena Riverillä, Kwakiutl, Kitwancool, Kispiox

Yllättävä yhteys L.M.Montgomeryn Runotyttö maineen polulla -teokseen. Mother Hubbard dress.

Tämä oli todellakin huikea luku- ja nettigalleriamatka. Vreelandilta on ilmestynyt suomeksi Sininen neito (Girl in hyacinth blue) teos joka liittyy taiteilija Vermeeriin sekä Artemisian rohkeus (The passion of Artemisia) joihin tahdon  kyllä tutustua. Taiteisiin liittyviä teoksia nämäkin. Ehdotin WSOY:lle tämän The Forest Lover -teoksen suomentamista, mutta saa nähdä. Kovasti toivoisin, että tästä saisi suomennoksen, sillä englannintaitoni ei ole täydellinen ja paljon jäi ymmärtämättäkin, kun en halunnut sanakirjan kanssa lukea. 

Matka halki Kanadan -lukuhaasteeni: Brittiläinen kolumbia ja Vancouver.  

Susan Coolidge: Katyn toimet!

Susan Coolidge

Katyn toimet 

Alkuteos: What Katy Did 

Suomentanut Sirkka Rapola 

Otava, 1977 

203 s.

Kansikuva: Ulla Urkio 

Perhe Carr: 

Carrin perheeseen kuuluu isä, tohtori Carr, joka on leski. Hänellä on kuusi lasta, joista vanhin on Katy, tämän tarinan päähenkilö. Katy on 12-vuotias. Nuorin lapsista on 4-vuotias Phill ja muut lapset, joita on: Clover, Elsie, Henry ja John (joka itse asiassa on tyttö ja oikealta nimeltään Joanna). Tarinan alkaessa lasten äidin kuolemasta on neljä vuotta, mistä voi  p ä ä t e l l ä, koska Phill on 4-vuotias, että äiti on kuollut synnytykseen tai pian sen jälkeen. Lisäksi perheeseen kuuluu Izzie-täti, joka on tohtori Carrin sisko. Izzie-täti on neiti-ihminen ja auttaa taloudenhoidossa. 

Miljöö ja ajankuva:

Carrin perhe asuu Burnetissa, pienessä maaseutukaupungissa, joka "kasvoi niin nopeasti kuin osasi" (hauska ilmaisu). Carrin perheen koti oli kaupungin laidassa. 

"Se oli iso, nelikulmainen, valkoiseksi maalattu talo, jonka ikkunoissa oli vihreät luukut ja jonka julkisivua kaunistivat ruusujen ja elämänlangan peittämät pylväät." Neljä vankkaa akaasiapuuta varjosti pääovelle johtavaa hiekkakäytävää. Sen toisella puolen oli hedelmätarha, toisella halkopinoja, aittoja ja jääkellari. Talon takana etelään viettävä keittiökasvitarha ja sen takana niitty puroineen ja pähkinäpuineen. Neljä lehmää oli laitumella, kaksi punaista, yksi keltainen - sen sarvien terävissä kärjissä oli tinasuojukset - ja yksi valkoinen ja herttainen, nimeltä Daisy."

Olen sijoitttanut tarinan mielessäni enemmän Yhdysvaltain itärannikolle kuin Keski-Länteen, vaikka kirjailija, Susan Coolidge, oikealta nimeltään Sarah Chauncey Woolsey on syntynyt  1835 Ohion Clevelandissa. Toisaalta, kun hieman tarkistelin sijainteja ja kuvauksia kirjailijan lapsuudesta ja elämästä ( Sara Kokkonen: Kapina ja kaipuu -teos) niin ei tuo Ohiokaan ole kaukaa haettu miljöönä ja englanninkielinen Wikipedia sijoittaakin tarinan Ohion järvialueelle, kuvitteelliseen Burnetin kaupunkiin.  Kokkonenkin tuo teoksessaan esille, että Katyn tarinassa (5-osainen sarja) on jonkin verran omaelämäkerrallista ainesta. 

Kaupungissa on kaksi kilpailevaa koulua (rouva Knightin ja rouva Millerin koulut, jotka sijaitsivat aivan vierekkäin). Oliko ne ainoastaan tytöille vai myös pojille ei kerrota, kuitenkin kuvauksesa puhutaan vain Knightin tytöistä ja Millerin tytöistä.

Teos on ilmestynyt alkujaan 1872. Teoksessa viitataan Kuningatar Victoriaan. Teos on kristillishenkistä, jos ei kohta kuitenkaan varsinaisesti uskonnollista kirjallisuutta. Teoksessa kuvataan lapsiperheen arkea 1800-luvun puolivälissä tai sen jälkeen. Päähenkilö Katy on villikko, jonka raju luonne kuitenkin tasaantuu vakavan onnettomuuden myötä. Onnettomuus tosin olisi voinut katkeroittaa mielen, ellei avuksi olisi tullut serkku Helen, joka itse oli myös invalidi ja josta tulee Katylle "hyvä haltijatar". 

Teoksessa on pieni opettavainen ote, jossa ennemminkin tulee esiin, ei niinkään se, että kärsimys ja tuska jalostaisi mieliä, kuin se, että kärsimyksestä ja tuskasta huolimatta voi löytää elämisen arvoisia asioita. 

Kasvutarinahan tämä selkeästi on. Eikä sellaisena yhtään huono. Kun ajattelee viime ajan uutisia niin kyllä nykyaika tarvitsisi nimenomaan kasvua ja kehitystä tukevaa kirjallisuutta, hyviä elämänarvoja ja selkeitä rajoja kasvulle.

Kummastusta aiheuttavia tilannekuvia:

"Katy oli tällä välin istunut kirjakaapin hyllyllä... " Miten kukaan pystyisi istumaan kirjakaapin hyllyllä? Ei ainakaan minun kirjakaappieni hyllyillä.

"Herkullinen osoittautui olevan mietoa etikkavettä. Se oli aivan lämmintä, mutta miten olikaan, ullakolla ja suoraan pullon suusta juotuna se maistui hurmaavalta." Hmm. Ei kyllä maistuisi minulle.

"... Katy ja Clover rakensivat kauniin lehtimajan parsanoksista puun alle." Hmm. Parsa, en osaa kuvitella parsaa ja lehtimajaa yhdessä.

Kirjallisuusviitteitä:

Tasson Vapautettu Jerusalem (onkohan liian raskata luettavaa 12-vuotiaalle?) Rosamunda (sen lukeminen lohduttaa Katya pitkäveteisessä tilanteessa), Robinson Crusoe, Tuhkimo- ja Punahilkka-satuihin myös viitataan. Ryövärikissa, Kultaisten tekojen kirja, Avara avara maailma, Norja ja norjalaiset, Ristin varjo, Sveitsiläisen Robinson perheen jatko-osa, Harry ja Lucy, Ponnistele ja menesty, 

Minua kiinnosti hieman selvitellä näitä teoksia ja seuraavassa hieman kaivelujen tuloksia.

Tasson Vapautettu Jerusalem  (Jerusalem Delivered) on tunnettu italialainen teos La Gerusalemme liberata. Runoelma ristiretkistä, ei siis romaani.

Alkuperäistekstissä Rosamundan muoto on alkuperäistekstissä Rosamond. Sillä löytyi Maria Edgeworthin teos Rosamond: A Sequel to Early Lessons – 1821, joka kuvausten perusteella saattaa hyvinkin olla oikea. Toinen hyvä vaihtoehto on Mary J. Holmes Rosamond, or, the Youthful Error: A Tale of Riverside. 

Kallistuisin Edgeworthin teokseen, sillä myös Harry ja Lucy saattaisi viitata Edgeworthin teokseen Harry and Lucy. Sara Kokkonen Kapina ja kaipuu -teokessaan viittaa kirjailijaesittelyssään didaktistisuuteen, mikä myös kuvaa Edgeworthin Harry and Lucy -teosta.

Robinsonin perhe tarkoittaa David Wyssin the Swiss Family Robinsonia, josta on myös suomennos. Mutta onko teos yksittäinen teos, vai useampiosainen, en oikein päässyt selville. Siksi tuo jatko-osan toivominen jäi mietityttämään.

Ryövärikissa   R.M.Ballantynen The History of the Robber Cat. Ryövärikissasta on ilmestynyt myös The Robber Kitten-niminen teos.

Kultaisten tekojen kirja on Charlotte M. Yongen vuonna 1864 ilmestynyt  A Book of Golden Deeds of All times And All Lands. 

Avara avara maailma ei ole maantieteellinen teos, vaan Susan Warnerin Elisabeth Wetherell -nimellä kirjoittama kasvutarina The Wide Wide World. (kts: Riitta Kuivasmäki A Chaste Mind with a Noble Longing for Beauty. Finnish-language
Children's Literature 1851-1899/). Harmi, että teosta ei ole suomennettu, sillä olisi mielenkiintoista lukea se, sillä tarina on Katyn tarinan esikuva. 

Norja ja norjalaiset teos on Norway and the Norwegians. En löytänyt mitään erityistä yksittäistä teosta, johon tämä voisi viitata.

Ristin varjo  viitannee William Adamsin allegoriaan The Shadown of the Cross.  

Ponnistele ja menesty lienee Mary Howitin  Strive and Thrive. 

---

Tuon alkuperäistekstin löytäminen toi kiintoisa näkökulman tarinaan. Tämän voisi jossain vaiheessa lukea alkuperäisenä ja tehdä suomennoksesta muutamia huomioita, ainakin yksi lapsista on nimetty uudelleen, Dorry on saanut suomenkielisen nimen Harry. Kiintoisa valinta, sillä äkkiseltään en huomannut muutoksia muiden lasten nimissä. Mainittakoon, että tämä on ilmestynyt suomeksi myös:

1. Katrin toimet (Otava 1900, suomentaja Elin Hagfors), jossa lasten nimet on suomalaistettu (kts. Kirjasampo). 

2. Mitä Katy Teki. Gummerus, 1914. Suomentaja Armida Enckel. Tämä teos, jossa on myös suomennettu alkperäisteoksessa oleva alkuruno, löytyy Gutenbergista  ja olisikin mielenkiintoista siihen tutustua. 

Kuvakaappaus: Finlandiakirja

 

Kuvakaappaus: Kirjasampo

3. Katy Kotonaan. Atlas, 1946. Laipio Kirsti. 

Olisipa mielenkiintoista tehdä pientä vertailua näiden suomennosten kesken. 

---  

Kyyti Finna -lukuhaaste, Toukokuu: tarinoita perheestä 

---

Muualla mainittua:

Matkalla mikä-mikä-maahan  "Tällaiseen viattomuuden ja hyväntahtoisuuden maailmaan on hyvä paeta hakemaan turvaa ja myös toivoa ja lohtua juuri tällaisina aikoina" 

 

Kirjahyllyni viidellä adjektiivilla.

Näin tämän kirjameemihaasteen instassa joitakin aikoja sitten ja ajattelin, josko kokeilisin omien kirjahyllyjeni penkomista. Tässä pieni adjektiivinen esittely omista kirja-aarteistani.  

 

Kaunein

Kauneus on tietysti katsojan silmässä ja kauneutta toki kirjahyllystäni löytyy enemmänkin. Valitsin nyt kuitenkin tämän vanhemman painoksen Frances Hodgson Burnetin Salainen puutarha -teoksesta, josta minulla on WSOY:n klassikkopainoskin olemassa. Paitsi, että tämän painoksen kansi on kaunis on myös tarina kaunis. 

Rumin

Kävin hyllyjen tarjonta läpi, en vain löytänyt tähän mitään, minkä voisin esitellä kirjahyllyni rumimpana teoksessa. Rumia kansia kyllä löytyisi, rumia, koska ne on repaleisia, kuvattomia, karmean värisiä, mutta tarinat ovat kaikkea muuta kuin rumia. Tietysti joissakin tarinoissa esiintyy myös rumuutta, Hieman mietin tähän kohtaan Aili Somersalon Mestaritontun seikkailuja. En kuitenkaan osaa pitää tätä kantta rumana. Sitä vastoin laitoin sen pelottavimpien sarjaan. 

Pelottavin kansi 2

 

Pelottavin

Pelottavimmaksi kansikuvaksi valitsin tämän Norri, Kekkonen & Knuuttilan tietokirjan Jean D'Arcista ja onhan tarinakin vähän pelottava, jos kohta historian hahmona kiehtova. Nuo keskiaikaiset hirviöhahmot, kuten tuossakin leijailee taustalla, ovat karmeita. En ymmärrä, miten niitä on kukaan on voinut haluta nurkkiinsa luimistelemaan, kuten monissa Keski-Euroopan rakennuksissa saattaa olla. 

 

Värikkäin

Värikkäitäkin teoksia löytyy ja ehkä värikkäämpiäkin, valitsin nyt kuitenkin nämä kaksi rinnakkaisteosta: Blumen der Alpen & Blumen der Berg, jotka esittelevät alppien ja vuorten kasvimaailmaa. Kaunis katsella, vaikka kieltä ei ymmärräkään. 

 Söpöin

Söpöimmäksi valitsin kansikuvan perusteella tämän Elina Aron Ruusutalon Maijun, joka kuuluu viimeisimpiin hankintoihini, ja jota en ole vielä ehtinyt lukemaan. Maatalon tyttönä lehmänvusut kuuluvat kyllä söpöimpiin juttuihin, mitä elämässä voi kohdata. Isot lehmät taas voivat olla pelottavia, kuten minä sain kokea ihan pienenä, kun juoksin sellaista pakoon saunaan. Kasvettuani jonkin aikaa ei ne enää olleetkaan niin pelottavia.

Tässä vielä toinen söpö kansikuva: L.Voronkovan Aurinkoinen päivä.  

Söpöin kansikuvitus 2

Ja lopuksi sitten..

Tärkein

 

Näissä kirjoissa ei ole kansikuvaa, paitsi tuossa ranskankielisessä taitaa olla. En ole lukenut ranskaa sen paremmin kuin swahilia tai navajoakaan. Hebreaa olen hieman opiskellut ja englantia ja ruotsia, jonka kielistä Raamattua parhaillaan luen. Swahilinkielisen Raamatun löysin kerran kirpparilta ja koska se oli tosi edullinen, ostin ihan mielenkiinnosta. Navajonkielisen taas hankin vuosia sitten kiinnostuksestani Amerikan alkuperäiskansojen kulttuuriin. Ehkä näistä jotain voisi oppia kun vertailee käännöksiä rinnakkain. 

Minun oli vaikeuksia tässäkin kohdassa valita, sillä tärkeitä ja merkittäviä teoksia toki on Alcotista ja Montgomerystä alkaen, puhumattakaan Dickensistä.

Dickensin Kaksi kaupunkia löytyy kahtena erillisenä suomennoksena, englanninkielisenä pokkarina ja Kuvitettuna Klassikkona, joka sekin löytyy sekä suomeksi että englanniksi. 

 

Henry Bordeaux: Seetrien alla

 

Kuvakaappaus /muokattu Abebooks

Henry Bordeaux

Seetrien alla

Alkuteos: Yamilé sous les cédres

Suomentanut J.A.Hollo

Wsoy, 1925

146 s.

Luettu Projekti Gutenbergista 

 

Seetrien alla on traaginen rakkaustarina, jota Khalil Khuri -niminen henkilö kertoo minäkertojalle, jonka nimeä ei mainita. Toisaalta tarina on kuin ainakin matkakertomus Libanoniin ja Syyriaan, jota kirjailija voisi kuvata.

Beirut,jonka edustalla leviää rusottava hiekkaranta, kohoo meren yläpuolelle punaisine, pengermittäin ylenevine kattoineen sinne tänne siroteltujen viheriöiden läikkien ympäröimänä, kukkuloihin nojautuen ja suojelevan majesteettisen Libanonin vallitsemana. Enkö ollut Savoijassa, synnyinseudullani, nähnyt Lausannen siten kohoavan vedenneitona sinisen Genèvejärven helmasta? Mutta Lausanne näyttää kalpealta ja jäiseltä,  muistelossakin, tämän kaupungin rinnalla, jota iltarusko hehkuttaa. Kaikki lännen maiden näyt kalpenevat ja käyvät jääkylmiksi, kun saavumme näiden uusien maiden rantaan. Tuntuu siltä kuin silmiemme ja esineiden väliin työntyisi  värillinen lasi. Kultainen tomu väikkyy ilmoilla kaiken päivää, ja yön aikana näyttävät kiertotähden liikkuvat lamput lähenevän toisiansa taivaankumon ylen sinisestä, pehmeästä ja raskaasta sametista irroittuen 

Minäkertoja kertoo kehystarinaa matkastaan, jolla hän kuulee tarinan Jamilesta, kauniista nuoresta, kauneudessa ja luonteessa vertaistaan vailla olevasta neidosta. Khalil Kuri, joka on tuntenut Jamilen ja ollut tämän kanssa kihloissa esitellään minäkertojalle ja  kertoo puolestaan tarinan tarinan sisällä.

Teos jakautuu kolmeen osaan, jossa ensimmäinen osa "Libanonin seetrit" keskittyy minäkertojan kerrontaan, toinen osa "Jamilen tarina" on Khalil Kurin tarina, joka on siis kuin versio Shakespearen Romeosta ja Juliasta, mutta itämaille sijoitettuna.

Tätä Akkarin Romeota ja tätä Bšarren Juliaa erotti toisistaan heidän uskontojensa ja heimojensa välillä vallitseva tuhatvuotinen viha aivan toisin kuin Veronan rakastavaisia Capuletin ja Montaguen sukujen välinen vihamielisyys.  

Kolmas osa "Paluu vuorelta" palaa minäkertojan kerrontaan. 

Jamile, jonka tarina kiinnostaa minäkertojaa, on maroniittikristityn libanolilaisperheen 16-vuotias  tytär. Hänellä on veli Butros ja sisko Muntaha. Jamile ja Khalil Kuri kihlautuvat. Viettäessään päivää Libanonin vuorilla Seetripuulehvikössä sinne saapuu muhamettilaisia, joiden johtajana on komea Omar Omar-bei-el-Hussein. Seurueet katselevat toisiaan, vieraanvaraisuutta osoitetaan ja Omar kutsutaan Jamilen perheen vieraaksi puhumaan hevoskaupoista. Yön tullen Jamile karkaa Omarin kanssa. Jamilen isälle jätetään myötäjäisiksi upea Selma-niminen ratsu.

Tämä karkaaminen muslimin kanssa on anteeksiantamaton, ja jos sen voisi vielä anteeksiantaa niin uskonsa kieltämistä ei. Tästä seuraa kuolemantuomio.  Näin siitäkin huolimatta että ennen karkaamista Jamile on antanut Khalil Kurille kihlalahjat takaisin näin osoittaen, että purkaa kihlauksen.

Jamilen veli Butros ja Khalil Kuri lähtevät hakemaan Jamilea takaisin tuomittavaksi. 

Mietin lukiessani kuinka paljon tässä on historiallisuutta, onko tämä tositarina vai täyttä fiktiota. Esipuheessa minä-kertoja, jolle tarina on kerrottu, tuo esiin Libanonin ja Lähi-Idän historiaa. Maroniitteihin liittyviä historiallisia yksityiskohdista mainitaan Deir-el-Kamarin ja Zahlen verilöylyt. Tarina sijoittuu 1800-luvulle, sen loppupuolelle.

Kulttuurisia yksityiskohdat, kuten arabialaisen puvun kuvaus:  

Ajaje, hartioilla silkkiburnus ja päässä keffije, eräänlainen huntu, joka liehuen suojelee niskaa ja kasvoja auringon paahteelta, ja jonka kiinnittää otsaan musta aghal.

Kirjallisuusviittauksista voisi mainita runoilija Lamartinen, jonka 11-vuotias tytär Julia de Lamartine kuoli 1832 Beirutissa ja jonka nimen tämän teoksen minäkertojaa löytää kaiverrettuna yhteen vuoriseetriin.

Sekä Eugène-Melchior de Vogüé, jonka matkakirjan kuvaukseen maroniittien liioittelutaipumuksista tässä teoksessa viitataan.

Tämä kaikki saa minut lukijana todella hämmennyksiin. Mikä on totta, mikä tarua? Kaiken kaikkiaan Seetrien alla on kuitenkin traagisuudestaan huolimatta jylhän kaunis rakkaustarina. Velvollisuus uskonnolliseen perinteeseen versus rakkauden voima ja puhtaus tulevat esiin tarinan lopussa, kun kun Khalil Khuri ja minäkertoja tapaavat Jamilen nuoremman sisaren Muntahan, joka ei ensin halua muistella viidenkymmenen vuoden takaisia asioita. Kumpi on pahempaa, kieltää rakkaus vai kieltää ja pettää uskonsa? Tästä ristiriidasta kumpuaa ajatuksia herättäen tämän tarinan syvin teema.