Sinimaaria Kangas: Sielunhevonen!

 

Sinimaaria Kangas

Sielunhevonen

Into, 2017

243 s.

"Me lopetamme vasta kun valo hiipuu ja koko taivas on mielipuolisen punainen. Ilta laskee täällä niin äkkiä. Vatsalihaksista on jäljellä enää kytevät rauniot, mutta on olo kevyt kuin tuulessa haviseva maissi ja valkoinen perhonen, joka horjahtelee hämärissä. Se on suurempi kuin ne perhoset kotona, mutta sen siivet ovat yhtä kalpeat ja valo väreilee niiden pinnassa kuin veri."

Teoksen päähenkilö on Juuli, seitsentoistavuotias nuori, kaksoiskanasalainen. Hänen äitinsä, Rebekka,  on ameerikkalainen, kotoisin Yhdysvaltain itärannikolta. Isä on suomalainen, tai olisiko suomenrutosalainen, Uffe. Juuli asuu maatilalla, jossain päin Suomea. Juulilla on sisko Sofia, joka on naimisissa (?) ja odottaa. Rebekka, Juulin äiti on hevoshullu ja levoton sielu. Tekee yöllisiä metsäretkiä ja ottaa Juulin jo taaperona mukaansa. Juulista tulee hevoshullu, vähän äitinsä pakottamana. Sofiaa ei hevoset kiinnosta. Rebekalla on hevonen, Harry. Tärkeä ja läheinen. Nämä kaksi ovat kuin lauma. Kun Rebekan äiti sairastuu, ratsastus jää sivuun, Juulin kilpailuilla ja voitoilla ei ole enää merkitystä. Mutta Harryn selässä Rebekan äiti voi hyvin, kunnes sairaus vie voiton ja hän kuolee. Myös Harry on vanha ja saa kuolla Rebekan myötä. Hevonen ja Rebekka kuuluivat vain toisilleen.

Juuli kaipaa äitiä. Hän lähtee USA:han sukulaisiin etsimään itselleen samanlaista sielunhevosta kuin Harry oli äidilleen. Hän löytää Henryn. Henry vain aiotaan myydä toisaalle.

Sielunhevonen on hevoskirja, mutta se on paljon enemmän kuin hevoskirja. Juuli elää tunnemyrskyssä äitinsä kuoleman jälkeen. Hän tutustuu myös Nickiin, nuoreen mieheen, jonka taustalla paljastuu rankkoja juttuja. Nick on Idahosta. Tallitöissä Juulin sukulaisilla. Tullut lepuuttamaan hermoja

Täytyy sanoa, että minulla on vaikeuksia suhtautaua täysin ymmärryksellä Nickiin. Juonenkäänne tässä suhteessa on tosin tätä päivää, erityisesti Yhdysvalloissa. Nick on kuitenkin reilu, ystävällinen, ymmärtää Juuliakin. Mutta se syyllinensyytönasetelma ei ole helppo pala. Se pistää miettimään. 

Ei tämä huono kirja ole. Hevosrakkauden ohella ihmissuhteiden solmuja avataan. Myös Juulin ja Sofia-siskon välienselvittelyä loppupuolella. Äidinläheisyys ja etäisyys. Kaipauksessa ja ikävässä on osa tuskaa ja syytöstä. Menneisyydestä nousee kysymyksiä, kipupisteitä.

Kerronta on kaikkitietävää, ajassa etenevää. Välillä on muutamia takautumia. Kieli on monipuolista. Kielikuvat raikkaita ja omalaatuisia, mielikuvia, tunteita herättäviä.

"Että autotkin osasivat hiipiä, varsinkin tämä Chevyn rämä, jonka laitoja reunusti ruoste kuin keltainen pitsi."

Metsän kuristama aukio

"Että yö oli lämmintä samettia eikä mitään kylmää maitoa."

Mitä ilmeisimmin kirjailija on asiansa tunteva, hevosiinkin perehtynyt. Mikä minua kuitenkin hämmensi ja epäilytti oli kuvaus:

"Satuloin Henryn ja nousen kiveltä selkään. Se luimii ja potkii vatsaansa." Voiko hevonen potkia vatsaansa. Aloin miettiä hevosen jalkojen toimintaa. Vertasin omiin jalkoihini. En minäkään pysty vatsaani potkimaan, vaikka pystyn kyllä nostamaan jalan aika korkealle. Voin nähdä hevosen kyllä teutaroivan maassa, mutta en millään pysty kuvittelemaan, näkevän silmissäni hevosta, joka potkii vatsaansa.

Tässä teoksessa on jotain lämmintä. Kirjailjan kosketus elämään on "lämmin ja kevyt kuin hevosen henkäys" Toisaalta hevoset voivat olla rajujakin luonnoltaan. Tämä ei ole kiiltokuvaa. Tässä on myös rujoutta, hevosen kaviopotkun voimaa ja kipeyttä. 

Täyttä laukkaa -haasteessa (löydetty instagrammista) sain tällä kohdan Nuorten aikuisten kirja.

Ville Hytönen (toim.) Poetiikkaa III!

Poetiikkaa III

Toimittanut Ville Hytönen

Savukeidas, 2014

Pieni,kahdeksan eri kirjoittajan esseitä poetiikasta eli runouden teoriasta. Ihan mielenkiintoisia, kysymyksiäkin herättäviä näkemyksiä ja ajatuksia. Tässä muutama poiminta.

"Yksilöllä ei ole suurempaa todellisuutta kuin se mikä hänen päänsä sisään mahtuu." - Ville Hytönen esipuheessaan

"Ei ole mtiään sellaista alkuperäistä luonnosta pulppuavaa omaa ääntä, jota kulttuurinen aines ei olisi samentanut." - Olli Heikkonen tekstissään Neljäs poetiikka.

Itselleni yllättävä oli näkemys, että runo koettaisiin ruumiillisesti. Olen ollut ehkä enempi sillä kannalla, että runot koskettavat eniten tunteisiin. Ruumiillisuudella on ehkä jotain tekemistä rytmin kanssa, jota ilman ei kuulema ole runoakaan. Runon ruumiillisuus ja rytmi löytyivät Olli Heikkisen tekstistä.

Ajankohtaiseen, Riikka Purran ilmisaattamaan ajatukseen että 'kulttuuri on luxusta' nousi minulle V-S.Luoma-ahon tekstistä Eräs poetiikkani kysymys siitä, onko taiteilija yhteiskunnan loinen?  En tiedä tarkoittiko Luoma-aho sanoillaan näin vain oliko ajatus jotenkin ironisen retorinen heitto, toteamus siitä, miten taiteilijoista ajatellaan. 

Harvoin esseitä lukevana nämä eivät olleet kaikkein vaikeatajuisempia, vaikka paikka paikoin olikin ehkä yli ymmärryksen käyvää ajattelua.

--

Helmet 2023 -lukuhaaste kohta 17. Kirja on kokoelma esseitä, pakinoita tai kolumneja

Joel Laikka: Kenraali!

 

Joel Laikka

Kenraali

Valistus, 1946

131 + 1 s.

 

"Vanhempien ihmisten käsitys maailmanmenosta on puhdasta vatkulia. Nykyajan nuoriso on kapinallista ja sillä on kypsemmät mielipiteet kuin ennen eläneillä sukupolvilla."

Kenraalin päähenkilö on Unto Lehtimaa, nuori lukiolainen, joka on viimeistä vaille ylioppilas. Hän tekee koulussa kuitenkin viattomalta vaikuttavan kepposen, lukitsee yhden luokan oven, jossa pidetään tuntia ja jättää avaimen puulaatikon päälle, uskoen, että se siitä löydetään ja ovi saadaan piankin auki. Avain tippuu kuitenkin laatikon reunalta pohjalle puiden alle. Luokassa joudutaan paniikkiin ja oppilaat opettajineen joutuvat poistumaan luokasta lopulta ikkunan kautta. Opettaja ei pysty jatkmaan opetusta. kun sydämestä ottaa pahasti. 

Unto erotetaan koulusta. Se on kova paikka Unton isälle, joka työläisisänä on toivonut pojalleen parempaa tulevaisuutta.

Unto ottaa kohtalonsa omiin käsiinsä ja lähtee Helsinkiin. Hän saa työpaikan isänsä kirjoittaman suosituksen kautta, mutta helsingin elämä ei oikein innosta. Hän on itse kotoisin pienemmältä paikkakunnalta, jonka nimeä ei mainita. Paikkakunnalla on kuitenkin selluloosatehdas ja Unton kaivatessa takaisin kotiseudulle ja saadessa lomaa lähtee sinne Vanamo-nimisellä sisävesilaivalla. Lisäksi mainitaan katolinen kirkko. En tiedä, onko kyseessä roomalaiskatolinen kirkko, mieleen ei nouse yhtäkään tämän suunnan kirkkorakennusta, vai kreikkalaiskatolista, eli ortodoksista kirkkoa, joilla on joitakin kirkkorakennuksia olemassa. Sisävesilaivanliikennettä on lähinnä Päijänteen ja Saimaan seuduilla ja jostakin syystä sijoitan Unton kotipaikan jonnekin Savon seutuville tai Karjalan suuntaan, jossa ortodoksisuutta on. Tosin teoksessa ei ortodoksisuus ole esillä. Ainoastaan tuo ohimennen laitettu maininta "katolinen kirkko".

Teoksen nimi Kenraali ei vittaa myöskään sotiin eikä armeijaan. Kyse on poikien urheiluseurasta, jonka johtajana Unto on ollut. Teos onkin vahvasti urheilun merkitystä ja voimaa korostava.

Helsingissä Unto menee Eläintarhan mäelle toivoen löytävänsä vastaavan seuran, mutta ei. Helsinki ei tarjoa hänelle sellaista. Hän kaipaa takaisin kotiseudulleen, kaipaa sitä tunnetta, minkä saa aikaan, kun   

"urheilijapoika, joka itsensä uhraten ja kieltäen yrittää voimiensa viimeiseen sammuvaan kipinään saakka joukkueensa voittoa ja saa lihastensa väsymyksestä kaiken kaipaamansa palkinnon ja hyvityksen".

Juuri ennen Helsinkiin lähtöä on ollut kahden urheiluseuran välinen pesäpallo-ottelu, jonka Kenraali on voittanut. Se on ollut tiukka ottelu, jossa tuomarina on ollut Alvari-niminen poika. Alvari on erilainen kuin Unto. Ei urheilullinen vaan äidinpoika, joka käy äidin ompeluseuroissa, lukee paljon. Äitinsä on sitä mieltä, että urheilu on kauhistus.

"Hän on ja hänen tulee olla toisenlainen kuin sinun edustamasi nuorukaistyyppi. Alvari on säädyllinen lapsi."

Kun Unto erotetaan koulusta saa hän kaikkien halveksunnan osakseen, paitsi Kenraalinpoikien ja Irman, joka aikoo olla Unton lailla kapinallinen ja leikata lettinsäkin lygyiksi.

Lomalla Unto joutuu kuitenkin miettimään vakavasti, onko hän liian ylimielinen ja halveksiva Aulista kohtaan, joka tosin on tehnyt vääryyttä pesäpallopelissä. Loppukesän ukkosmyrsky johtaa tapahtumiin, jossa niin Unto kuin Aulis joutuvat kovan paikan eteen ja miettimään elämäänsä Irmasta puhumattakaan, joka on lähtenyt yksin moottoriveneellä järvenselälle. 

Ei tämä ihan huono teos ole, vaikka tyyliltään hieman pateettinen. Dialogia ei ole kovin paljon. Joitakin hieman pitempiä vuoropuheluja käydään ja hieno, vavahduttava ja tematiikkaa syventävä dialogi Unton ja erään toisen pojan välillä käydään kyllä teoksen loppupuolella. Muutoin kerronta on suorasanaista, kaikkitetävää kuvailua. 

Ostin tämän teoksen nettiantikvariaatista, sillä kansipaperit kiehtoivat. Taiteilijana ilmeiseti Aarne Nopsanen. Kohtaus on hyvin kuvaava ja olennainen päähenkilöiden kasvun kannalta.

--

Kun kirjailija oli minulle  ennestään tuntematon, halusin tietää hänestä hieman enemmän, ja löysinkin tiedon, mikä yllätti. Kirjailija on myös Rosvo Roope -elokuvan käsikirjoittaja. 

---

Helmet 2023 -lukuhaaste kohta 24: Kirja kertoo urheilijasta

Lily Ebert ja Dov Forman: Lupauksen voima!

 

Lily Ebert ja Dov Forman

Lupauksen voima - Kuinka selviydyin Auschwitzista ja säilytin elämänhaluni

Alkuteos: Lily's promise: How I survived Auchwitz and Found the Strenght to Live

Suomentanut Jussi Tuomas Kivi

Karisto, 2022

311 s.

"Meidän on oltava voimakkaita ja sanottava kerran toisensa jälkeen. se tapahtui", hän sanoo eräässä haastattelussa. "On tärkeää, että maailma tietää, mitä tapahtui. Meitä on jäljellä enää muutamia... Suurin osa meistä ei ole enää elossa. Mitä tapahtuu muutaman vuoden päästä."

 Tarina saa alkunsa Unkarista, Bodyhádista, jossa Lily sisarustensa, Imin, Renen, Pirin, Belan ja Bertan kanssa viettävät onnellista lapsuutta isän, Apun ja äidin Anyakan kanssa. Perhe on uskonnollinen juutalaisperhe, joka noudattaa ja kunnioittaa juutalaisia perinteitä. Perheen isä  kuolee vuonna 1942 keuhkokuumeeseen. Saksalaiset miehittävät Unkarin 1944, mutta jo tätä ennen on antisemitistisiä lakeja määrätty ja juutalaisten elämä tehty vaikeaksi. Nuoret miehet ovat kadonneet työleireille, niin myös Muu perhe elää ensin Bodyhádin ghetossa,  hetken Lily on jollain maatilalla töissä, mutta palaa muun perheen yhteyteeen - joutuakseen ensin Pecsiin ja sitten junan kyytiin kohden Auschwitzia. Siellä nuorimmat lapset Berta ja Bela sekä Anyuka-äiti ohjataan vasemmalle, Lily, Rene ja Piri oikealle. Imi on joutunut erilleen.

Sisarukset selviytyvät hengissä siksi, että kykenevät työhön. Mutta venäläiset joukot lähestyvät, samoin amerikkalaiset ja saksalaiset joutuuvat perääntymään, keskitysleiriä aletaan tyhjentää ja alkaa kuolemanmarssi "Vosimmeko vain kadota? Piileskellä jossakin? Ajattelin aina isälleni tekemääni lupausta huolehtia muista. Sitten käy kuitenkin niin, että marssijoiden vartijat pakenevat itse ja Lily sisaruksineen huomaavat olevansa vapaita. 

Lily Ebert 97 v, on kirjoittanut tämän teoksen yhdessä lapsenlapsenlapsensa kanssa. "En koskaan odottanut selviytyväni Auschwitzista ja perustavani perhettä", hän ssanoo. "Nyt juhlin kymmenen lapsenlapsen ja kolmenkymmenenneljän lapsenlapsenlapsen kanssa."

Lily ei klorifioi juutalaisia. Työssä selviytyjien keskuudessaan hän seuraa hämmentyneenä, kuinka kärsimyksiä vertaillaan. - Mitä sinä muka tiedät kärsimyksistä. Ne, jotka piiloutuivat, olivatko heidän kärsimyksensä, epäinhimilliset olosuhteensa jotenkin merkityksettömämpiä, kuin heidän, jotka elivät piinaavissa oloissa kuolemanleireillä. Se, että oltiin selviydytty ei estänyt katkeruudelta, ja onko se ihme.

Miksi jotkut sitten katkeroituivat enemmän, ja toiset vähemmän, tai selättivät katkeruutensa. Lily Ebertin ja Dov Formanin teoksen alkuteoksen nimi How I survived Auchwitz and Found the Strenght to Live on käännetty mielestäni hieman eri suuntaan, kuin suomalainen käännnös. Ero on tosin hiuksen hieno, "löysin voiman elää" / säilytin elämänhaluni. 

Teoksessa vuorottelee Lilyn muistot ja Dovin kertomus. Lily on saanut amerikkalaiselta sotilaalta setelin, johon sotilas on kirjoittanut tervehdyksen "A start to a new life. Good luck and happiness. Dov on Lilyn lapsenlapsenlapsi. Lily on ehtinyt asua niin Sveitsissä, Israelissa ja erinäisten vaiheiden jälkeen asettunut Englantiin. Seteli ja muistot ovat kulkeneet matkassa ja Dov laittaa twitteriin kuvan setelistä löytääkseen tietoa sotilaasta, joka sen on kirjoittanut. 

Keski- tai itäeurooppalaisilla juutalaisilla on tapana nimetä vastasyntynyt äskettäin kuolleen perheenjäsenen ukaan - ehkä isoäidin tai isoisovanhemman. Se pitää heidän musitonsa elossa ja mahdollistaa sen, että nimen saanut varttuu kiinnostuneena edeltäjäänsä kohtaan, --- --- yleensä emme nimeä vauvoja traagisissa olosuhteissa kuoleliden ihmisten mukaan. Holokausti muodostaa ainoan poikkeuksen. --- --- Renellä ja Pirillä on kaikilla Nechama-niminen tytär - hepreankielinen nimi tarkoittaa lohtua.

Kohta puhutteli ja sai ajattelemaan oman suvun nimikäytäntöä. Ehkä tuo tapa ei ollut vain juuttalainen tapa. Omassa perheessäni minua on aina erityisellä tavalla mietityttänyt se, että isälläni oli vanhempi veli, joka kuoli lapsena, ja lapsella oli sama nimi kuin isälläni, Ei täsmälleen sama, sillä toisena nimenä oli kuolleen setäni nimi. Näin tuo lapsena kuollut, perheen vanhin lapsi "eli" myöhemmin syntyneissä isässäni ja sedässäni. Se, millä perusteella lapsille on annettu nimi siis mietityttää minua sukututkijana. Onko esi-isissä, äideissä samanimisiä. Omien sisaruksieni kohdalla en tätä menneisyyden nimivuorottelua ole huomannut, paitsi joidenkin kohdalla toisen nimen kohdalla, tosin elossa olevien.

Kaikkialla on puhdasta ja kiiltävää, mitään ei ole maalattu keltaiseksi, eikä missään ole raidallista kangasta. Ei muistutuksia.

Tämä maininta, jossa Lily kuvaa toimintaa selviytyjien parissa, on kiintoisa, sillä olen monesti miettinyt näitä Auschwitz-kuvausten kansiratkaisuja. Miksi ne ovat niin samankaltaisia. Miksi taustalla on sinivalkoraitaa, kunnes erään kerran muistin, että ai niin, se raitakangas keskitysleirivangeilla. Tässä se tuli vahvistettua. Voisiko kuitenkin kustantajat löytää jonkin muunkin, hieman yksilöllisemmän kansiratkaisun, sillä vaikka kyse on teemasta, joka yhdistää eri kustantajien julkaisemia holokaust-kuvauksia, niin kyse on kuitenkin yksilöistä, ei massasta, joksi natsit halusivat heidät sulauttaa. 

EDIT: Mainittakoon, että tämän suomenkielisen teoksen kansikuva on vastaava englanninkielisen teoksen kanssa.

---

Helmet 2023 -lukuhaaste kohta 22: Kirja kertoo aiheesta josta olet lukenut paljon

 

Blogistania 2022 -äänestyksestä!

 

Otin ensimmäistä kertaa osaa Blogistania-äänestykseen Tietokirjojen osalta.

Minun ääneni saivat:

3. pistettä Anna-Liisa Perämäki: Anne Frank ja hänen kohtalosisarensa. Into 2022.

2. pistettä Eero Ojanen & Timo Jantunen:  Zacharias Topelius - Suomalaisten satusetä. Avain, 2022

 

 

 

Helmi Salokannel: Rajakylän lapset!

Helmi Salokannel

Rajakylän lapset

WSOY, 1961

137 S.

Kansi kuva: Sauli Rantamäki

NTK 143

"Koetapas etsiä kartalta Eksymän kylää! No niin, arvasinhan sen. Ei löytynyt." Näin siis kirjailija esipuheessa teoksensa seuduista. Eksymä on merenkulkuun liittyvä termi, mutta tässä teoksessa se on siis kyläkunta jossain pohjoisessa. Ja vaikka Eksymän kylää ei kartalta löydä, niin Saittajärven löytää ja löytövaaran, jotka mainitaan paikaniminä, mutta kun Suomen karttaa katselee, niin kilometrejä niiden välillä on kyllä tämän tarinan kannalta niin paljon, että lienevätkö nimet kirjassa ihan yksi yhteen todellisuuden kanssa.

Tarina on siis sijoitettu pohjoisen perukoille, jonnekin Lapin tunturiseutuville. Metsääkin on ja järviä. Eletään sotavuotta 1942-43.

Henkilöitä: Iippa Kukkuma, Ikää ei mainita. Eksymän talossa asuu Pieta-ämmi ja Sammeli-ukko, ja he ovat Iipan isovanhempia äidin puolelta. Lisäksi Eksymässä on Emäntä-Riika. Lapsia on Miili ja kaksoset Jukka ja Lillukka, sekä vielä sylivauva-Lallukka. Teoksen alussa Iippa saapuu hiihtäen Eksymään kysymään Miiliä kaverikseen etsimään Tupsuniskaa, ajoporoa, joka on jossain Pisteen heinäsaroilla nähty.

Taivaalla on lentänyt viisitoista saksalaisten stukaa, jotka Iippa on laskenut ja Routeloaavalla päin on nähty desantteja.

Miettis-Hemma, talosta toiseen kiertävä pärekoppien tekijä on hieman epäileväinen. "Ei niitä ole ennenkään näkynyt kylän liepeillä."

Miili saa kuitenkin luvan lähteä kun eivät "etäälle hiihdä"

Iipan ja Miilin poronetsimisretki vie Iipan kylmään kylpyyn suolammessa, Tupsuniskaa ei lödy. Lapset selviytyvät erämökkiin,  pelästyvät sutta, joka osoittautui koiraksi, josta on luvattu 2000 markan löytöpalkkio ja Tupsuniskan sijasta otetaan mukaan Poikkisarvi.

Suurempi seikkailu lapsia kuitenkin kohtaa, kun on käyty hetki koulua opettajan johdolla, vietetty joulujuhlaa, joka keskeytyy kun kouluneteiseen heitetään käsikranaatteja. Opettaja osoittautuu vakoilijaksi, mutta pääsee pakoon. Aika kuluu ja rauhoittuu kesää kohden, mutta  Pieta-ämmi, joka on vanhaa tietäjäsukua kokee etiäisiä ja kun Riika-äiti lähtee  asioille lähtevät lapset Akanlahteen kaloja narraamaan. Kesäisestä retkestä ei tulekaan hauska, vaan hurja pakomatka, kun kylästä alkaa näkyä savua ja Aution talo palaa. Kuuluu konekiväärin papatusta ja lapset joutuvat pakenemaan niin metsäpaloa kuin desanttejakin.

Jännittävä seikkailu päättyy lopulta takaisin kotikylään saklaisten lentokonekyydissä. Desantit ovat hävinneet rajan yli, tuhoja on tehty, mutta kaikki on selvinneet hengissä.

Mielenkiintoinen, hieman jännäkin seikkailutarina jatkosodan ajoilta. Todenmukaisuus ehkä hieman kärsii, mutta pidän tästä inhimillisyyden näkymisesä taholla, josta sitä ei odottaisi.

Ajallisesti ja ehkä aatteellisestikin mielenkiintoisena pidän kuvausta saksalaisten ja suomalaisten hyvästä rinnakkainelosta. Politiikkaa ei tässä puhuta, mutta mielenkiintoinen ja minua lastenkirjatutkimuksen kannalta kiinnostava ja  mielenkiintoinen yksityiskohta on, kun Iippo ja Miili tekevät olkiukkokummituksen pelotetllaakseen maitoa hakevaa sotamies Lipposta, joka on kova pälpättäjä ja kerskuri.

"Suuri valkoinen haamu irtaantuu riihen seinustalta ja lähenee ... se lähenee... lähenee... ja aivan äkkiä se leijaa Lipposen edessä ... ja kahisee! Huiiih! Puussa kyyhöttäjiäkin aivan hirvitti tämä kummitusmainen tunnelma. Lipponen oli töksähtänyt paikalleen. Iippo kävi käsiksi naruihinsa, ja "kaveri" kohotti kätensä arvokkaaseen hitler-tervehdykseen."

Maininta Hitler-tervehdyksestä on, sanoisinko hieman erikoinen ja poikkeava nuortenkirjallisuudessa Tämän teoksen ajankuvaan suhteutettuna se kertoo jotain ja jättää monia kysymyksiä, vaikka huomioisi, että tervehdys on pistetty humoristiseen yhteyteen.

Mainittakoon, että kirjailija, oikealta nimeltä Helmi Kellokumpu on lappilainen kirjailija. Hän on ilmeisesti saanut Anni Swan -muistokilpailusssa kunniamaininnan tämän kirjan ilmestymisvuonna. Enkä minä tätä huonona teoksena pitänytkään. Minua kiinnostaa sota-ajan kuvaukset lasten- ja nuortenkirjallisuudessa ja erityisesti juurikin talvi- ja jatkosota-aiheiden kuvaukset. Tämä on pohjimmiltaan hyvin lämminhenkinen teos jännitysmomentista huolimatta. Sanasto (poronripuset, kallokkaat, ärmäkkä, nutukkaat) asiantuntevaa ja miljöötä tehokkaasti luova. Mikä minua, jos palaan aloitukseeni on se, kuinka pitkän matkan pieni lapsijoukko pystyy matkaamaan, vaikka välillä käytettäisiinkin venettä. 

Paitsi sota-ajan historiaa täytyy mainita että aika on ollut toinen myös kurituksen suhteen. Pienen Lallukan sanat kiroilevalle sotilaalle "Ität ei vittiinkään ole antanut tinulle talpeekti tolkipäälemmiä" korventaa sielua. Ajatus, että solkipäävyöllä lyötäisiin pientä (tai suurempaakaan) lasta, kuten Lalluka toteaa saaneensa on sydäntäsärkevä.

Viime aikoina on puhuttu siitä pitäisikö kirjoja muokata nykyajatuksia vastaaviksi. Pitäisikö tämäkin teos siis pistää kuvauksena roskakoriin, jos tekstiä ei muuteta. Minusta ajakuva on tärkeä tarinoissa, oli se ajankuva sitten hyvä tai huono. Se kertoo jotain ajastaan ja auttaa huomaamaan, mikä on muuttunut hyvään, mikä huonoon suuntaan.

---

Pohjoinen 2023 kohta  19: Kirjassa on tunturi tai vaara

Merja Mäki: Ennen lintuja!

 

 

 

Merja Mäki

Ennen lintuja

Gummerus, 2022

415 + 1 s,

 

 

 

Merja Mäen Ennen lintuja on erikoinen teos. Sen kieli on alkuvoimaista, vahvaa ja perinteikästä, paikallisväritteistä. Vahvoja vaikutteita kalevalalaisesta maailmasta. Buabo, saiju, bunukka, "kasvaa täysmieliseksi". Sanasto luo omalta osaltaan miljöötä kiintoisasti, välillä hieman kummastustakin herättäen pertti (ei miehennimi vaan pirtti, tupa). Kuvaus on hyvin elävää ja kuvaavaa.Tunnelmallista ja aikaan, paikkaan sidonnaisuuksia luova. Eletään talvisodan vaiheissa Laaatokan karjalassa, Sortavalan Haavuksen saarella. Teoksen päähenkilö Alli kaipaa isänsä lailla kalastajaksi. Äitinsä, jonka ensimmäinen puoliso, Allin isä, on kuollut, taas sanoo, että Allin on löydettävä ammatti ja on laittanut vanhinpansa parantajanoppiin, kansanparannusta oppimaan. Mustasuola kynnyksellä ja lyylityskivet pihamaalla saavat kulmakarvat vähän kohottumaan, kaikkeen sitä ihmiset uskovat. Taikausko ja todellisest taidot ja luonnonlääkinnälliset keinot sekoittuvat. Allilla on pikkusko Ilmi, jonka kasvua "täysimieliseksi" odotetaan Kyse ei kuitenkaan ole muusta, kuin aikuiseksi kasvamisesta. Lisäksi on pikkuveli Tuomas, jonka kaksospuolikas Aatos on kuollut sodan alkumetreillä. Kun paikalle ilmestyy Sylvi, Tuomaan morsian, joka odottaa lasta alkaa Allin ja äitinsä väleihin tulla lisää skismaa, kun äiti alkaa katsoa Sylviä maireasti.

Allin ja äitinsä välit ovat hakauksessa. Alli kaipaa äitinsä hyväksyntää, rakkautta. Äitinsä taas on jäyhä luonne, kylmän, kalsena vaikutelman tekevä, joka puolestaan kaipaa Allin taholta kunnoitusta ja äidin tahtoon alistumista. Alli, ensimmäisestä avioliitosta olevana, jää jotenkin lapsipuolen asemaan. Ristiriita äidin ja Allin välillä jää selvittämättä, kaihertamaan, ymmärtämättä.

Sota jatkuu ja perhe jotuuu evakkomatkalle sukulaisiin Pohjanmaalle, josta Allin kasvatti-isällä (Ilmin ja Kaksosten isä) on kotoisin. Muun perheen lähtiessä evakkokyydillä jää Alli Sylvin kanssa kuljettamaan lehmiä jalkapatikassa. Allin ja Sylvin välit lähenevät, mutta elämä ei ole helppoa Allille. Hän saa käydä kovan koulun ennen kuin löytää paikkansa ja onnensa.

Olisin pitänyt tästä teoksesta paljonkin, jos lukunautintoa ei olisi häirinnyt muuan sanavalinta. Suomalaiset kirosanat vielä jotenkin sylkäisisin pois, vaikka niidenkin ylenmääräinen käyttö vie lukuhaluja, mutta kun "siunaus ja kirous" liitetään yhteen se menee liialti yli, olkoonkin, että teoksen kieleen kuuluu paikallisväri. Ajattelin jo, että jätän lukemisen sikseen, mutta sinnittelin loppuun.

Tosin minua hieman mietitytti tuo kalevalaisuuden vahvuus liitettynä sota-aikaan ja nelikymmen-luvulle. Onko se todella ollut niin vahvaa tuolloin?!  No, kyllähän sitä vielä nykyäänkin on kalevalaista jäsenparannusta sun muuta. Kalevalainen taikausko kulki käsikädessä ortodoksisten tapojen kanssa tässä teoksessa. Aika-aspekti oli tämän vuoksi hieman erikoinen ja vei mielen jotenkin paljon kauemmas kuin sotavuosiin. Myönnän, että tällaisen sisäsuomalaisen on vaikea tietää mitään itäkarjalaisesta elämänmenosta. 

Mistä annan erityiskiitoksen kustantajalle on panostuksen teoksen ulkoasuun. Kansi (suunnitellut Jenni Noponen) herätti heti lukuhalua. Upea ja vahva tarinaa tukeva. Lisäksi sisäkansien sininen aallokko tuo lisäarvoa. Laatokan aalloista nousee tarina Allista, meren ja aaltojen linnusta.

"Yö oli hauras ja hiljainen" 

 

--

Helmet 2023 -lukuhaaste kohta  30: . Kirja on ollut ehdokkaana kirjallisuuspalkinnon saajaksi. Merja Mäki sai tästä teoksesta Aamulehden Tulenkantaja -palkinnon.