KIRJA-ARVONTA! Lukemista moneen lähtöön! VIELÄ EHTII!

Pakko on taas pistää kirjoja kiertoon, kun ei tilat riitä. Tässä olisi nyt lukemista moneen lähtöön. 

Voit ottaa arvontaan osaa seuraavasti:

Jätä kommentti ja ilmoita, mikä/mitkä kirjapaketit sinua kiinnostavat. Voit ottaa osaa kaikkien kirjojen arvontaan. Kukin kirjapaketti arvotaan erikseen. Muista antaa linkki, josta sinut tavoittaa tarvittaessa. Voit vaihtoehtoisesti jättää ilmoituksen osallistumisesta myös sähköpostiini: ainoeinontytar . harjula @ gmail . com. 

Huom. Roskipostiksi tulkittavat viesti poistetaan, eikä ne ole mukana arvonnassa.

Aikaa ilmoittautua mukaan on ainakin tuonne heinäkuun puoliväliin. Ilmoitan ajan päättymisestä erikseen.

Lukuiloa!

Paketti 1

Laura Ingals Wilderin kirjasarja

Englanninkielisiä

Teoksia 7 kpl

Arvonnassa mukana:

1. Sara  K.

Paketti 2

Helge Ingstad: Kultamaan Bill

James Curwood: Nuori metsänvartija

Frank D. Packard: Salaperäinen nainen

 Paketti 3

Ester Wier: Voittajat

Elisabeth George Speare: Tunnuskuvana majava

Ev. Sterner: Kauas vuorten taakse

Paketti 4

Katri Savolainen: Palmikkopäinen tyttö

Tuulia: Kukkarannan nuorisotasavalta

Irja Lappalainen: Tuuli tuli kaupunkiin

Arvonnassa mukana:

1. Anniina
2. Sara K. (Palmikkopäinen tyttö -teoksen osalta)

Paketti 5

Janette Oke

Love comes softly

Englanninkielinen hengellinen kirja

Mukana arvonnassa:

1. Kirjarakkautta

Liisa Vuorinen: Lapsuuden kuvat!

Liisa Vuorinen
Lapsuuden kuvat
Suomen luterilainen evankeliumiyhdistys, 1965
268s.

Lapsuuden kuvat sisältää lyhyitä episodimaisia kertomuksia lapsuudesta.Ilmeisesti nämä ovat todellisuuspohjaisia. Tarinoiden päähenkilö on Elisa, jonka elämää  tarinoissa käydään läpi pienestä tytöstä lähelle rippikouluikää.

"Äiti pyyhkäisi essun kulmaan kyynelen. Oli niin mukavaa, kun lapsi osasi äite-sanan. Kyllä siitä ihminen tulee, niin pieni ja heikko kuin olikinvuosi sitten syntyessään. Ensi viikollahan se  jo täyttää ensimmäisen ikävuotensa. - Elisa konttasi ihan saunaan asti, äiti kehaisi mummulle. Kynnyksetkin meni, että keikkui vain."

Kynnyksen  ylittämisestä ihan omin avuin alkaa Elisan tarina 30-luvun maaseutuyhteisössä, jossain Hämeessä. Tampereen kaupunki mainitaan, ja Hämeenlinna, josta eno tuo markkinatuliaiseksi kansallispukuisen nuken. Harviala, Haltianselkä Kukkia... 

Elisa asuu äitinsä ja mummonsa kanssa, isä on jossain, ei tietoa,missä, mutta  tulee kuitenkin kerran katsomaan Elisaa. Köyhyyden rinnalla kulkee rikas mielikuvitus ja toive koulunkäynnistä. Elämää varjostaa kuitenkin silmien näkökyvyn vähittäinen huonontuminen. 

Pidin tästä kirjasta ja sen lapsinäkökulmasta. Minua hämmästytti se asumismuoto, jossa talossa ei ollut edes keittiötä, vaan ruoka laitettiin ulkona keittokodassa. Kirjassa on myös hengellinen puolensa, mutta mitenkään saarnaava tämä tarina ei ole. Kun näkö menee, usko antaa kuitenkin luottamusta tulevaisuuteen. 

Kirjassa on paljon paikallisväriä ja murreilmaisuja, mikä tuo kerrontaan raikkautta ja elävyyttä ja mukavaa kirpakkaa mausteisuutta.Tässä muutamia esimerkkejä, jotka nousivat kerronnan lomasta:

Nuken pää oli mennyt mäikäleiksi. Laskiaisen viettoon kuulunut pikiä pellavia -sanonta on tuttu,mutta tällaista versiota en ole ennen kuullutkaan. Enkä ole koskaan ajatellut,että taikinaan vastattaisiin, Minun ympäristössäni on puhuttu aina vaivaamisesta.

"Hurroo,pitkiä pellavia kasvakoon, hurrooooo!Laskiaisrauhaa, papuja kauhaan, hurrooo!Hurroo roikinaa, mamma vastaa taikinaa."

Mukavilta ja erikoisilta ilmaisuilta kuulostivat myös: Puun puikkosta pulikkaa,

porukoppeli ala jullata, tyyrättyä . Ajan kuvaa toi maininta Pohjolan-Koitto -karamellipaperista. Itse mietin, tarvitseeko minun  säilytellä kaikkea, mitä laatikoista ja lootista löytyy, mutta Elisaa mummu neuvoo säilyttämisen tielle sanomalla,että "Mitään sellaista ei ole, jota ei seitsemään vuoteen tarvita"

Paikallista väriä on myös ilmaisu Holja, joka tarkoitti linja-autoa. 

Erikoiselta uskomukselta, jollaista en ole itse kuullutkaan,  kuulosti  mustalaisäidin vakuutus, että aikuisena ilmenevä selkäsärky johtui harjaksista lapsen selässä. Nämä piti nypätä  pois jo silloin,kun lapsi oli pieni, kun ne oli ensin saatu esiin voitelemalla pienen hartiat jollain rasvalla, jonka on annettu kuivua selkään ja sitten poistettu.  Kun harjakset on näin saatu esille, ne nypätään pois.

"Kuin uninäköä Elisan äiti muisti jonkun vanhan ihmisen hänen lapsuudessaan kertoneen samantapaisesta.- On se tainnut ennne muinoin olla tapana täällä Hämeessäkin, äiti puoliääneen,enemmän itselleen kuin toiselle äidille mumisi."

Muutama ruokalaji, joista ainakin toista voisi kokeillakin: 

Mutti, joka maistuuperunavarikoistaikinalle, mutta on löysää. ILmeisesti kyse oli jonkinlaisista perunaletuista, joista ei kuitenkaan puhuttu lettuina.

Piimäkyrsät

Piimää

ohrajauhoja

leivinpulveria

sokeria

Tämä oli kiva kirja, mukava lukea, elämänmakuinen teos, jonka parissa viihdyin.Kirjassa mainittu Kirkastusjuhla minun täytyi googlata ja tulla näin tämänkin ilmaisun ja paikallisen juhlan suhteen sivistyneemmäksi.

---

Kirjatunteet-haaste

Tarja Leinonen: Tuohitähtipuu!

Tarja Leinonen
Tuohitähtipuu
Karisto, 2020
179 s

Sotien jälkeiseen kainuulaiskylään sijoittuva Tuohitähtipuu on nautinnollista luettavaa. Pidin tästä kirjasta paljon. Elämän arkisuus, ilot ja murheet tulevat lämpimällä herkkyydellä kuvatuksi. Lestadiolaisen yksinhuoltajan, sotalesken selviämistä arjen haasteissa ja uskon ja toiveiden ristiriitalaineissa kuvataan kunnioittavasti, ei rääpeksien. Hieno pieni teos, jonka kaltaisia saisi julkaista enemmänkin.

Mikä minua kuitenkin tässä tarinassa hieman hämmensi ja mietitytti oli sukulaisuussuhteet. Tarinan keskiössä on sotaleski Anna, jolla on lapset Sakari ja Ella. Ella on syntynyt vasta Annan miehen kuoleman jälkeen. Lisäksi hänellä on Sakaria nuorempi poika Olavi, jonka hän on kuitenkin antanut kasvatiksi siskolleen Kertulle, jolla ei ole omia lapsia. Sitten on mummo, Hilja, joka on Annan kuolleen miehen äiti. Eli Annan anoppi. Anna asuu Purolan pientilalla. Kerttu on lunastanut Annan osuuden sisarusten kotitilasta, jota hän hoitaa.

"Olavin tulevaisuus on turvattu. Kerttu-tädillä on metsää, jonka äidin sisarukset ovvat jalomielisesti jättäneet tilaa viljelemään jääneelle. Vain äidille on maksettu pieni osuus,jota tämä nyt piilottelee säästökirjallaan."

Mutta mutta. Sitten on Kauko, joka on ilmeisesti Kertun mies. Mutta onko Kerttu sittenkin Annan miehen sisko eikä Annan sisko, sillä Kaukosta mainitaan:

"Kun Kauko on saanut auton pysäytettyä, HIlja komentaa vävyään nostamaan tuomiset auton peräluukusta."

Mutta onko Kaukokaan Kertun mies,sillä Kaukon yhteydessä mainitaan myös Vilho eli Vilikki, Sakarin serkku, ja Kertullahan ei lapsia ollut.  Näitä hämmentäviä sukulaisuussuhtekuvauksia tulee vastaans siellä täällä eikä niissä tunnu olevan mitään loogisuutta ja kun on luullut pääsevänsä perille kuka on kenenkin sisko ja veli tai serkku niin kohta taas on jokin maininta kälystä tai muu seikka, joka pistää kaiken nurin niskoin.

Jos ei nyt kuitenkaan oteta lukuun näitä hmisten välisten suhteiden solmukohtia, niin tämä on todellakin hieno pieni tarina, jota luki mielikseen. Ajankuva, elämänmeno on kerrottu kielellisesti soljuvasti ja elävästi. Tuttujen, kirjakielisten sanojen joukkoon sekaantuu murre- ja paikallisilmaisuja, jotka tuovat lisää väriä ja elävyyttä. Lauseet eivät ole monimutkaisia vaan selkeitä ja ilmaisuvoimaisia. Tykkään perhe- ja kyläyhteisö näkökulmasta. Tarinan keskiössä ei ole vain leskirouva Anna, vaan myös lapset pääsevät  ääneen ja tuovat tarinaan oman mukavan värikkyyden ajatuksillaan ja toimillaan, joista voisin mainita esimerkiksi Ellan vasikan ja porsaan nimeämisen. Tunnelmallinen elämänmakuinen teos tämä todellakin. 

Kielen kuvaavuudesta:

"Sakari alkaa hyräillä nälkää hiljaiseksi."

Tarinan vahvin oivallus ja kokoava ilmaisu:

"Armo on syntiä  suurempi"

Vaikka halusin tämän ilmaisun tähän laittaa, niin tämä teos ei ole niinkään hengellinen teos, tässä ei tuputeta eikä saarnata. Tuohitähtipuu on yhden perheen selviämistarina sodanjälkeisinä vuosina, kun kaikesta on pulaa, halla vie perunasadon ja polio on viedä  pienimmän.

...

Pohjoinen lukuhaaste kohta 21: Romaani, joka sijoittuu Kainuuseen

Seinäjoen kaupunginkirjaston Aikamatkalla -lukuhaaste kohta 29. Vuonna 2020 ilmestynyt tai vuoteen 2020 sijoittuva kirja

Martha Sandwall-Bergström: Enkelten puro!

Martha Sandwall-Bergström

Enkelten puro

Alkuperäisteos: Änglarnas bäck

Suomentanut Sinikka Åberg

Otava, 1961

216 s.

Kansikuvitus: Peter von Martens

Alkulause: Varovaisesti, kuljettaen aasia keskellään, kiipesivät lapset jyrkkää vuoristopolkua alaspäin kylää kohti.

Päähenkilöt: Pepita ja Pedro ovat sisaruksia Espanjan Andalusiasta. Heillä on lisäksi pikkuveli Pablo ja pikkusisko Maria Rosa, joka on sairas. Pepita on 12-vuotias, vuoden vanhempi kuin Pedro. Tämä ikäkysymys on vähän hakusalla, sillä jossain vaiheessa myös Pedron kohdalla mainitaan 12-vuoden ikä. Maria Rosa on viisivuotias, mutta Pablon ikä jää avoimeksi. Tosin hänestä on maininta, että "kuusitoistavuotias pikkuveli Pablo pitäen sylissään mustaan kissanpoikaa." Tämä on kuitenkin puhtaasti lapsus, sillä silloinhan hän olisi isoveli ja toisaalta Pablo kuvataan pienokaisena, eikä kuusitoistavuotias ole enää mikään pienokainen.

Pepitan ja Pedron tehtävänä on kuljettaa päivittäin vuohenmaitoa läheiseen kylään myytäväksi. Pedro on myös vuohipaimenena läheisillä vuorilla.

Enkelten puro on  hämmentävä yhdistelmä arkista, köyhän perheen tosielämän kuvausta Andalusian rinteillä, toisaalta se omaa pieniä sadun  ja seikkailukertomuksen otteita, olematta kuitenkaan tyylipuhdas seikkailukertomus tai satukaan.

Saattaessaan kodissaan vieraillutta hämäräsokeaa Isä Franciscoa alas kylään Pepita ja Pedro saavat kuulla legendan Estebanin Madonnasta, Maria Rosasta, jonka mukaan kylän moni tyttö, myös Pepitan ja Pedron pikkusisko, on saanut nimensä, ja ihmeestä, jonka myötä kylän halki virtaava puro on saanut nimensä. Pepita uskoo, että jos he löytäisivät kadonneen Madonnan patsaan tämä voisi parantaa heidän pikkusisarensa.

He lähtevätkin etsimään puron alkulähdettä kertoen vanhemmilleen etsivänsä kadonneita vuonia, jotka on salaperäisesti hävinneet Pedron vahtivuorolla. Etsintämatkalla he saavat seurakseen syyhyisen kulkukoiran sekä  hieman yksinkertaisen Santosin, joka etsii kadonnutta sikaa. Myös Isä Francisco liittyy joukkoon, sillä hän kokee olevansa vastuussa Pepitan uskosta, jonka hän näkee vaarantuvan, jos ihmettä ei tapahdukaan. 

Lopulta lapset löytävät puron alkulähteen, mutta Madonnan sijasta he löytävätkin luolan ja luolasta jotain yllättävää, mikä ei kuitenkaan yllätä lukijaa, sillä kaikki on kerrottu jo kirjan takakannessa ja alkulehdillä kerronnassa, viittein ohjailtu kohden huipennusta.

Muutamia huomioita kerronnassa:

Kerronnan lomassa on muutamia jänniä yksityiskohtia ja kuvauksia, jotka saavat lukijan ihon vähän kihelmöimään, kuten tämä:

Ukolla oli vyötäisillään pieni kori. " Siihen hän kokosi ainoata riistaa, jota saattoi saada ilman ansoja ja pyssyä: etanoita. Juuri tänään hänellä oli ollut onnea. Koko kori oli täynnä etanoita, samoin itse ukko. Etanat ryömivät korista ulos ja liikkuivat hänen ympärillään."

Uh! Ajatus etanoista ryömimässä iholla ja yltympäri vartaloa kuulostaa inhottavalta. Eikä ukkokaan siitä tykännyt vaan pyysi lapsia keräämään etanat takaisin koriin ja sitomaan sen kannen paremmin kiinni.

Toinen seikka, mikä sai hieman mietteliääksi oli hämähäkki, jonka purema sai Santosin sätkyttelemään jalkojaan 24 tunnin ajan. Tätä seikkaa minun täytyi ihan googlata ja löysinkin viittauksia Tarantellaan, mutta en mitään tosiasiallista, tieteellistä näyttöä siitä, että sen myrkky aiheuttaisi tanssikohtauksia. Hämähäkkien 'tanssiin" kyllä löytyi viittauksia.

Maantiede: Tarina sijoittuu siis Espanjan Andalusiaan, Sierran vuoristoon, jonka huippuja tarinassa mainitaan. Tämä lisäsi omaa maantieteellistä tietämystäni, sillä minä olisin sijoittanut Sierra Nevadan Yhdysvaltoihin.

Ajankuva:

On vaikea sanoa, mihin aikaan tämä tarina sijoittuu, eletäänkö sotien välistä aikaa vai aikaa sotien jälkeen.

Pepitasta vielä:

Kirjan päähenkilöt on siis sisarukset Pepita ja Pedro. Pepitasta sanotaan, että hän pelokas ja arka. Isäkin kuvaa häntä näin: - Älä ole lapsellinen, sanoi isä moittivasti. - Sinähän pelkäät kaikkea kuin kana. Sinun täytyy tottua siihen, ettet alituisesti riipu äitisi hameissa. Sinähän olet kaksitoistavuotias ja pian naimaiässä. Kaikilla ikäisilläsi kylän tytöillä on jo sulhanen.

Minusta 12-vuotias on täysi lapsi. Ja Pepitakin viis välittää sulhasista. - Hullutuksia! Minä en koskaan mene naimisiin. Tahdon aina olla kotona äidin luona. Tai sitten rupean nunnaksi ja menen luostariin. Tyttö painoi päänsä alas ja hänen leukansa vapisi. - Sen varmasti teenkin, rupean nunnaksi. Ellei Maria Rosa parane, rupeankin nunnaksi.

Pepita saa kuitenkin rohkeutta tarinan edetessä ja ihailijankin, joka lupaa tulla hakemaan hänet sitten joskus omakseen, koska tämä tämän mielestä on "hyvin kaunis ja hyvä".

Kaiken kaikkiaan tässä tarinassa on siis monenlaisia aineksia espanjalaisesta elämäntavasta katoliseen uskoon ja legendoihin, tosielämästä mielikuvitukseen ja ihmeisiin. Tässä, ihmeen jumalallisena ihmeenä ja ihmeen inhimillisen taidon myötä maastossa, kirjailija ei kuitenkaan laita uskoa romukoppaan, vaan Isä Franciscokin saa huomata, että 'usko ei joudu häpeään'.  

Jotain pientä samankaltaisuutta tässä on kuin kirjailijan iki-ihanassa Gulla-sarjassa. Toisaalta tarinat ovat hyvin erilaisia eikä tämä ihan yllä Gullan tasolle. Siinä, missä Gulla-kirjoissa ei juurikaan näkynyt minkään ihmisryhmän suoranaista väheksymistä ja eriarvoistamista, niin tässä teoksessa mustalaiset kuvattiin kyllä tavalla, joka oli ehkä turhan stereotyyppinen koko kansanryhmää ajatellen. On eri asia kuvata joku tietty persoona tietyllä tavalla kuin yhdistää nämä piirteet koko väestöön.

Kansikuvitus on  kiehtovan kaunis ja kiinnostusta herättävä.

--

Kirjatunteissa tämä kirja sai muutamissa kuvauksissa kokemaan vähemmän miellyttäviä tuntemuksia, siksi tähän sopii tämä kohta, että

Vaikka ei kokonaisuutena ollut tokikaan mikään äklöttävä kirja.

H. Franck: Halki malaijilaisen aarniometsän!

H. Franck

Halki malaijilaisen aarniometsän

Toim. Teuvo Pakkanen

Otava, 1918

25 s.

No jopa oli kirjanen. Kirjasen alussa, ilmeisesti toimittaja Pakkanen kuvaa näin:

"Jo ylioppilaana ollessaan amerikkalainen Harry Franck oli päättänyt tehdä matkan maan ympäri ilman rahaa. Suoritettuaan tohtorintutkintonsa hän toteutti aikomuksensa. Siinä hänelle oli eduksi, että hän englanninkielen lisäksi puhui sujuvasti saksaa ja ranskaa ja myöskin hallitsi espanjan- ja italiankieltä. Jo aikaisemmin hän oli lyhyillä matkoilla hankkinut elatuksensa työllään. Hän oli risteillyt Atlantinmerellä kerran karjanhoitajana ja kerran matruusina. - Franck ei ottanut matkalleen aseita, matkatavaroita eikä ruokavaroja, ainoastaan Kodak-valokuvauskoneen ja 104 dollaria valokuvauslevyjä varten. Koko matkansa aikana hän ei yrittänytkään kohota tavallisen työmiehen säädyn yläpuolelle. Tästä retkestään hän on kirjoittanut mieltäkiinnittävän kirjan nimellä 'Kiertolaisena maailman ympäri'."

Tämä pieni kirjanen ilmeisesti perustuukin tähän hänen kirjaansa (A Vagabond Journey Around the World 1910, ilmestynyt suomeksi nimellä Pennittömänä maapallon ympäri, WSOY, 1939).

Pienen esittelyluvun jälkeen alkaa lyhennelmä H. Franckin kertomuksesta matkasta jossain Birman (Burma?) ja Siamin seutuvilla kohti Bankokia.

Odotin kirjaselta hieman enemmän matkan syistä ja tarkoituksesta, mutta se keskittyi vain kuvaamaan Franckin ja hänen australialaisen matkatoverinsa selviytymistä halki viidakon 

Pöyristyttävintä kirjassa oli ne alkuperäisasukkaiden kuvaukset, joita kirjassa esitettiin. 

"Me päätimme lähteä hetki matkalle. Palvelija meni ulos verannalle ja käski boh'n (päällikkö) neuvotteluhuoneeseen. Se oli todellakin villi olento. Ruumiiltaan hän oli hoikka ja kulmikas, rotuunsa nähden iso, vaikkakin meidän mittapuumme mukaan pieni. Iho oli nahkanruskea, tukka lyhyt ja pörröinen, silmät pienet ja levottomat, katse muistutti hiukan leopardia." 

Tämä kuvaus ei vielä kovin pöyristyttävä ole, mutta kuvaus jatkuu:

"Hänen hampaansa olivat betel-pähkinän puremisesta pikimustat, ja esiinpistävät poskiluut viiston otsan alla tekivät hänen kasvonsa rumiksi." 

En voinut olla hätkähtämättä tuon sanan kohdalla - rumiksi.

"Kaiken kaikkiaan se oli olento, joka olisi ollut omassa elementissään rääkyessään metsä-ihmisenä aarniometsän puitten latvoissa"  ei anna sekään oikein arvostavaa asennetta. "Mutta hänen pukunsa oli komean värinen",  myöntää seikkailja Franck.

Kun miehet vaeltaessaan saapuvat nälissään erääseen kylään, he kohtaavat Franckin kuvauksen mukaan "kaksi laihaa syöjätärtä". Kyläläiset eivät ole halukkaita myymään ruokaa länsimaalaisille oudoille muukalaisille, joten nämä käyttävät oman käden oikeutta, tosin jättäen myös maksun valmistamastaan ruoasta. Yrittäessään samaa keinoa myöhemmin toisaalla he eivät onnistukaan vaan kylänväki käy heidän kimppuunsa ja vaikka miehet saavat väen karkoitettua vei väki kaiken mukanaan ja Franckin kuvauksen mukaan jäljelle jäi vain "ruskea lapsikakara, joka ryömi ulvoen pitkin lattiaa", mikä taas vihlaisi sydänalaa kuvauksen raakuudessa. Oppaansa avulla miehet saavat lopulta syödäkseen kuljettuaan nälissään rämeiden ja pensaikkojen kautta seuraavaan kylään. Opas haluaa ostaa miehiltä kypärän, jonka Franck myykin kahdella tecalilla, joista toisen Franck antaa isännilleen. Vaikka toisaalta alkuperäisasukkaiden kuvaukset  saavat välillä haukkomaan henkeä Franck ei kuitenkaan tunnu käyttävän heitä hyödykseen ilman vastinetta. 

Lopulta matkalaiset saapuvat Rehangin kasarmille ja eurooppalaisen vieraanvaraisuuden äärelle.

"Puolen tunnin ajan kulkivat he bungalovimme ja komendantin asunnon väliä kuljettaen höyryäviä vatteja. Pieni pöytämme oli vaipuaa kokoon kuormansa alla, ennenkuin kersantti antoi merkin, että saimme ruveta syömään. Siinä oli keitettyä kalaa, reisipaisti, kyljystä ja silavoitua lintua, hedelmiä ja vihanneksi hämmästyttävät määrät ja lajit. Kersantti nauroi meidän hämmästyksellemme ottaessaan taskustaan esille parin veitsiä ja kahveleita."

He olivat saapuneet sivistyksen äärelle.

Lopussa on taas lyhyt kuvaus siitä, kuinka Franck tovereineen sai  vielä kokea paljon ennen saapumistaan Bankogiin josta hän seuraavaksi matkasi Honkongiin.

Tämä lyhyt kertomus kuvaa hyvin kolonialistista aikakautta. Kun hieman katselin kartttoja seuduista joita Franck matkasi näyttävät nykykartat hyvin erilaisilta. Myös maidet nimet ovat muuttuneet eikä enää puhuta sen paremmin Birmasta kuin Burmasta, joka nykyisin tunnetaankin Myanmarina. 

Vaikka tässä toisaalta oli seikkailun makua ja olojen ja luonnonkin kuvausta, niin tämä oli pieni pettymys. Toisaalta lukisin mielelläni sen pitemmän teoksen, josta on laaja kuvaus Matkakirjoja-blogissa. Ehkä se antaisi hieman paremman ja monipuolisemman kuvan, kuin mitä tämä lyhyt kuvaus antaa. 

---

Helmet 2020 -lukuhaaste kohta 41: Kirjassa laitetaan ruokaa.

Kirjantunteet -haasteessa 

 Kirjallinen maailmanvalloitus: Myanmar (entinen Burma)

Onerva Vartiainen: Tule mukaan, Mirjami!

Onerva Vartiainen

Tule mukaan, Mirjami

WSOY, 1969 (2. painos)

136 s.

"Mirjami tunsi, että itku oli lähellä, hän tunsi itsensä pieneksi, mitättömäksi, hikiseksi. Voi, jospa hän olisikin niin pieni, ettei kukaan häntä näkisi. Hän katsoi Puhkusen kättä, Puhkunen kirjoitti kaunokirjoituksella hänen asioitaan tuohon paperiin, jossa oli paikka kolmelle valokuvalle. Ja luokka kuunteli, oli ihan hiljaa... Mikä oikeus Puhkusella oli kysellä hänen asioitaan kaikkien kuullen... Vaikka näkiväthän ne tietysti jo heti hänen jatketusta takistaan, että hän oli köyhä, toisenlaisen kuin muut. Kyllä kai se näkyi päältä..."

Mirjami Nevanen on 12-vuotias, täyttää 13 tarinan edetessä. Hän on muuttanut äitinsä ja veljensä kanssa maalta kaupunkiin. Isä on missä on, jossain Helsingissä.  Vanhemmat ovat eronneet isän alkoholismin takia. Mirjami käy yhteiskoulua ja on muuton takia joutunut vaihtamaan koulua. 

Mirjamin perhe on köyhä. Äiti on emännöitsijänä toimitusjohtaja Paavisen perheessä. 

Tule mukaan, Mirjami kertoo niistä vaikeuksista, mitä uusi ympäristö tuo. Mirjami pohtii sopeutumista luokkaan, tulla yhdeksi muiden rinnalle, olla yksi joukosta. Se ei ole helppoa. Köyhyys tuo omat ongelmansa arkeen ja selviytymiseen. Kun äiti sairastuu eikä voikaan mennä töihin, Mirjami joutuu pohtimaan, kuinka he selviävät.

Tule mukaan, Mirjami on vahvasti yhteiskunnallinen kertomus koululaiskertomuksen ohella. Teoksessa kuvastuu hyvin samanlaiset ongelmat kuin nykypäivänä, mutta sosiaaliturvaseikat ovat olleet vasta tulollaan. Sairasvakuutus on tullut vasta hiljattain. Kun Mirjamin äiti sairastuu, menee Mirjami tuuraajaksi Paaviselle. vaikka hänen pitäisi olla koulussa. Rouva Paavinen soittaa lääkärin, jolle maksetaan ja ostetaan lääkkeitäkin.  Sairasvakuutustoimistossa käydään hakemassa osa maksuista takaisin, mutta silti joudutaan syönään silakoita monena päivänä. Lisäksi Paavinen puhuu Mirjamin äidille mahdollisuudesta saada asumistukea. Tässä kohdassa tarinaan minä kuitenkin aloin miettiä, mitä hyötyä siitä asumistuesta on, jos omaksi osuudeksi jää edelleen se sama summa, minkä he joutuvat nykyisestä asunnostaan maksamaan. Ainoa lisä hyvinvointiin olisi ehkä se, että asunto olisi tilavampi ja parempi kuin nykyinen yhden huoneen asunto. Myös elatusapua aletaan hakea. 

Sosiaaliturva on varmasti kehittynyt ja parantunut sitten 60-luvun. Hieman yritin selvittää milloin nuo mitkäkin tuet ovat tulleet, mutta en ihan kaikista päässyt selvyyteen. Sairausvakuutus tuli kuitenkin kahdessa osassa vuosina 1964 ja 1967.

Tule mukaan, Mirjami on siis yhteiskunnallinen kuvaus köyhän, yksinhuoltajaperheen mahdollisuuksista kouluttaa lapsensa ja selviytyä arjen tilanteissa, mutta myös lapsen sisäisen maailman kuvaus ystävien ja toveruuden merkityksestä, oikeudesta ja mahdollisuuksista olla yksi joukosta.

Persoonallisuudesta:

Kerronta on kaikkitetävän ulkopuolisen, näkökulma Mirjamin. Selittävää, kertovaa tarinan eteenpäin viemistä, jota dialogi täydentää mukavasti ja luonnikkaasti. Persoonallisuutta tuo ihmiskuvaukseen Mirjamin opettaja, joka puhuu kolmannessa persoonassa. "Kuka uskaltaa puhua samaan aikaan kun Puhkunen puhuu?" "Kuulkaa mitä Puhkunen sanoo..." "Kuulkaa, kuulkaa kun Puhkunen varoittaa oikein vakavasti..."

----

Olen lukenut Onerva Vartiaiselta myös teoksen Valo pimeässä on hyvä.

Christopher Beck: Meripartiolaisia!

Christopher Beck

Meripartiolaisia

Englanninkielestä suomentanut Jussi Tervaskanto

Arvi A. Karisto, 1939 (2. painos)

269 s.

Meripartiolaisia on reipashenkinen poikakirja, täynnä seikkailua, joka välillä käy todellavaaralliseksi, toisaalta myös täynnä rohkeutta ja partiolaisen tunnusalauseen Aina valmiina -hengen mukaista toisen pulaan joutuneen auttamista.

Päähenkilö Roddy Kynaston on 16-vuotias nuorukainen Walesin rannikolta Portglaskin satamakylästä. Ollessaan eräänä päivän ystävänsä Arnold Gillamin kanssa Pendarg Headilla hän kuulee huudon ja lähtee tutkimaan sen alkuperää. Hän löytääkin nuoren pojan, joka pitelee viimeisillä voimillaan kiinni jostain kivenlohkareesta. Vuorenrinne on jyrkkä, sinne ei pääse sen paremmin alhaalta kuin ylhäältä. 

"Siunatkoon, jopa on paha paikka! huudahti Davies, läähättäen ehdittyään Roddyn rinnalle. Hänen ilmeensä oli säikähtynyt, kun hän reunan yli kurkistettuaan keski pojan, joka pysytteli kallion seinämässä kiinni, puolitiessä taivaan ja meren välissä. - Emme ikinä voi päästä häneen käsiksi, lisäsi hän epätoivoisena."

Davies on lähitalon isäntä, joka on tullut köyden kansa avuksi. Kallio on vain ulospäin työntyvä ja käyttä ei saa pojan ulotuville.

Roddy on katsellut kallionseinämää ja ajattelee, että jos hänet lasketaan alas hieman sivummalta, niin hän pystyy siirtymään kallion kuvetta  pojan luokse ja viemään köyden tälle.

Tukala paikka, jonka kuvaus jää minulle hieman epäselväksi ja mikä jossain määrin tuntuu epäuskottavaltakin. Minun on vaikea kuvittella tilannetta, jossa toisella kädellä pitää kiinni jostain kivennytystä ja toisella kaivaa koloa kallioon saadakseen tukea jalalle.

No, epäuskottavuudesta huolimatta tämä oli metka ja kiva kirja, jossa tapahtumia riitti. Kun poika, Drake Denny on saatu pelastettua, hänet otetaan joukkoon mukaaan. Denny isä on entinen merikapteeni, joka poikansa kanssa asuu kumollaan olevassa laivanhylyssä. Kapteeni Denny kautta Roddy kuulee myös laivanhylystä, joka seisoo jollain matalikolla ja jonka poikajoukko voisi saada vartiolaivakseen.

Mennessään tutkimaan laivaa pojat joutuvat tekemisiin miesjoukon kanssa, jolla on jotain hämäriä suunnitelmia laivan suhteen, mutta ajavat heidät pois. Miesjoukon johtaja kuitenkin tulee Roddya ja Drakea vastaan myöhemmin, kun he ovat veneellä myrskyn keskellä ja heidät pelastetaan kalastusalukselle. Myrskyjä ja haaksrikkoja seuraa toinen toisensa perään. Pojat saavat uuden tuttavuuden Kirby Scottista, joka etsii isänsä laivanhylkyä Vestaa ja jossa on tärkeitä papereita New Foundlandin malmivaltaukseen. Kirby pyydetään poikavartion johtajaksi.

Seikkailut ei pääty siihen. Roddy ja  Drake lähtevät tutkimaan maastoa ja joutuvat erästä luolaa tutkiessaan todelliseen hengenvaaraan. Minulle tulee ahtaanpaikan kammo jo lukiessa. Siitäkin selvitään, vaikka tässäkin kuvauksessa on puutteensa. Tämän jälkeen seuraa heti perään valtava myrsky ja ukonilma ja uusi haaksirikko, joka vie pojat ja laivanväen, johon heidät on saatu pelastettua juoksuhiekkariutalle. Tässä on taas epäuskottavuutta tai ainakin minun on hyvin vaikea kuvitella tilannetta. Ja kun siitä on selviydytty, niin sitten on vielä dynamiittilastissa oleva laiva lähellä erästä kartanoa, jota uhkaa tuhoutuminen, jos laiva lipuu merivirtojen viemänä sen lähelle. 

Kiperiä tilanteita siis riittää.

Kaikki päättyy Vestan hylyn löytämiseen. Roddykin pukeutuu sukelluspukuun ja kokee jälleen uuden seikkailun, kun häntä vastassa on valtava meriankerias. Kirbyn kaipaamat paperit kuitenkin löydetään ja hylky, jossa on muutakin arvokasta - niin, sen Roddy huutaa huutokaupassa itselleen.

...

Tämä ei ollut hassumpi lukukokemus.  Esimerkiksi sukelluspukuun pukeutumisen kuvaus herättää uteliaisuutta historiallisiin faktoihin nähden. Teoksen alkulehdillä mainitaan, että tämä on "suomalaisen partioliiton kirjallisuusvaliokunnna hyväksymä", joten ehkä nämä yksityiskohdat sitten on todettu paikkanspitäviksi, niin uskomattomilta kuin jotkut kuvaukset vaikuttavatkin. 

Kirja on ilmestynyt alkujana sata vuotta sitten. Uudempikin painos teoksesta löytyy kuin tämä lukemani laitos. Kerronnallisesti tämä ei kuitenkaan ole vanhahtavaa vaan ihan lukukelpoista puhekieltä. No, muutama erikoisempi ilmaisu löytyy, kuten juoksuhiekasta mainittu 'liejupulla'. Meriseikkailusta kun on kysymys on tässä myös paljon merisanastoa, joista ainakin pyykatti kuulosti minun korvaan oudoimmalta ja ennen kuulemattomalta.

---

Kirja sai minut joidenkin kuvausten kohdalla

Tällä mukana Kirjoja ulapalta -haasteessa

Laura Ingalls Wilder: These Happy Golden Years!

Laura Ingalls Wilder

These Happy Golden Years

Puffin Books, 1975

237 s.

It was a beautifully sunny day, and that afternoon when the work was all done, Laura hoped that Mary Power woud come to talk to her while they crocheted. Ma was gently rockin while she knitted by the sunny window, Carrie piecing her patchwork, but somehow Laura could no settle  down. Mary did not come, and Laura had just decided that she would put on her wraps and go to see Mary, when she heard sleigh bells.

Laura on ensimmäistä päivää jälleen kotona oltuaan ensimmäisessä opettajantehtävässään kaukana kotoa. Laura on vasta 15-vuotias, siis alle säädetyn 16-vuoden aloittaessaan opettajana. Viikot Brewstereillä ovat olleet pitkiä ja välillä pelottaviakin, kun Brewsterin rouva seisoo veitsi kädessä miehensä sängyn vierellä ja vaatii tätä viemään hänet pois tältä kauhealta seudulta.  Laura ei olisi tiennyt, kuinka hän olisi selvinnyt, ellei muuan Almanzo Wilder olisi jokaisen viikon lopussa tullut hevosvaljakollaan hakemaan Lauraa kotiin ja vienyt jälleen takaisin. Ei edes paukkupakkaset estäneet häntä noutamasta Lauraa.Laura kuitenkin miettii, minkä vuoksi Almanzo tekee näin ja päätyy sanomaan, että sitten kun hän on jälleen kotona, hän ei halua kulkea Almanzon kanssa. Hän on kiitollinen siitä, että pääsee käymään kotona, mutta ei enempää. 

Nyt, kun Laura on jälleen kotona hän on iloinen, että tuo kauhea aika on ohitse ja kaipaa ystäviensä seuraa, mutta ystävät ovatkin hekin tahollaan rekiajelulla. 

These Happy Golden Year - suomeksi ilmestynyt nimellä Onnen kultaiset vuodet, kertoo Lauran nuoruusajasta, aikustumisesta, seurustelusta - rakastumisesta ja päättyy oman kodin perustamiseen. Paitsi opettajan tointa, Laura on töissä myös Miss Bellin ompeluliikkeessä. Palkkaa hän saa viisi senttiä päivältä ja työpäivä on seitsemästä aamulla viiteen iltapäivällä eli kymmenen tuntia ja omat eväät piti olla mukana. Isä Ingalls pitää tätä ihan menettelevänä sopimuksena. Minä vähän mietin, millainen palkka tuo viisi senttiä mahtaisi nykyrahassa olla kymmenen tunnin työpäivästä.

These Happy Golden Years on täynnä arjen pieniä askareita, ja elämän pieniä iloja, mutta myös elämän ankaruutta myrskyn iskiessä. Kuvaus kahdesta pienestä pojasta, joista toinen selviää luunkaan murtumatta, mutta toisen menehtyessä on raastavaa luettavaa. 

Laura on isänsä tavoin uudisraivaaja sisimmältään. Hän on itsenäinen, mutta ei tiukka feministi.

"Almanzo, I must ask you something. Do you want me to promise to obey you?"  Almanzon mielestä yksikään kunnon mies ei vaatisi tätä vaimoltaan. "Well, I am not going to say I  will obey you. Said Laura." Kysymykseen kannattaako Laura naisten oikeuksia Laura vastaa, että hän ei halua äänestää, mutta hän ei halua antaa lupausta, jota ei voisi pitää. Hän ei voisi totella ketään vastoin omaa ymmärrystäään.

Pidän paljon näistä Lauran kertomuksista lapsuudestaan. Näiden kerronta on yksinkertaista, mutta kuvauksellista ja elävää elämänläheistä elettyä ja koettua. Voin suositella mitä lämpimimmin.

j.k. Täytyy vielä mainita, että vaikka nämä Ingalls Wilderin kirjat ovatkin siis omaa laatuaan ja fiktiiviselämänkerrallista ainesta niin nyt uudemman kerran lukiessani tuo veitsikohtaus Brewstereillä toi mieleeni Jane Eyren Kotiopettajattaren romaanin. Näissä teoksissa ei kuitenkaan ole kovinkaan paljon kirjallisia viitteitä. Runouteen näissä on joitain mainintoja. Enemmän kuin kirjallisuudella näissä tuntuu olevan merkitystä lauluilla. Isä Ingallsin viulunsoitto ja perinteiset laulut ovat tärkeässä roolissa Lauran ja perheen elämässä.

Tämä

 Tällä mukana myös Kirjahyllyn aarteet -lukuhaateessa.

---

Paul Wilkes: Keskuspuiston yksinäinen!

Wilkes Paul

Keskuspuiston yksinänen
Alkuteos: Fitzgo. The Wild Dog of Central Park
Suomentanut Riitta Kallas
WSOY, 1973 (4. painos)
132 s.







"Minulle se oli vain keskikokoinen, ruskean ja valkoisen kirjava koira, josta syystä tai toisesta sai sen käsityksen, että sen suonissa virtasi pisara suden verta. Joylle se oli puiston uljas prinssi, joka rohkeasti otti vastaan mitä tuleman piti, hyvällä ilmalla tai pahalla."

Paul ja Joy asuvat New Yorkissa, Keskuspuiston lähettyvillä olevan kerrostalon neljännessä kerroksessa, josta Joy seuraa keskuspuiston yksinäistä koiraa, joka ei päästä ketään lähelleen. Ei ketään, kunnes samassa kerrostalossa tsekkiläinen mies alkaa tehdä tuttavuutta koiran kanssa. Tuo tälle herkkupaloja, hiljaa puiston penkillä istuen ja odottaen. Vähin erin koira kiintyykiin mieheen, joka antaa sille nimen Fitzgo. 

"Se on mainio nimi, koska se sanoo koirasta aivan kaiken. Se tarkoitaa nuorukaista, joka on saanut hyvän kasvatuksen."

Eräänä päivänä, kun Fitzgo on alkanut luottaa Vanhaan Tsekkiin ei koira ilmaannukaan entiselle paikalleen. Mitä on mahtanu tapahtua. Hän alkaa etsiä koiraa ja löytää sen lopulta puiston pensaikosta verisenä, silmä umpeen muurautuneena.

"Hän tuskin uskoi silmiään. Oli mahdotonta ymmärtää, että joku saattoi vihata eläintä niin paljon. Koiran turkki oli täynnä veritahroja alkaen syvästä viillosta, joka kulki sen nenän poikki, aina suuriin verijälkiin, jotka melkein peittivät sen hännän. Vatsa ja kyljet olivat puhtaammat, sillä niitä se ulottui nuolemaan, mutta kaikki muu oli lian ja veren tahrimaa."

Eräältä naapurilta mies saa kuulla, että jotkut "vintiöt olivat käyneet sen kimppuun", mutta rouva ei ollut voinut tehdä mitään, ei tiennyt, mitä voisi tehdä. "Jos olisin soittanut poliisille, ne olisivat ehkä lähettäneet koiran kiinniotajan." Talossa, jossa ei vuokrasopimuksen mukaan saanut pitää lemmikkieläimiä, oltiin hyvin kiinnostuneita Keskupuiston yksinäisestä koirasta.

Vanha Tsekki kuitenkin hoitaa koiraa ja vie sen lopulta asuntoonsa. Kun taloon tulee uusi ovenvartija ei tämä suvaitse koiraa, vaan pyydystää sen narulla ja koira melkein kuristuu, ennen kuin eräs asukas puuttuu asiaan ja pelastaa koiran ovimiehen raa'asta käsittelystä.

Vanha Tsekki saa kuitenkin häätöukaasin. Tässä yhteydessä on mainittava, että minua kovasti kummastuttaa, että vuokrasopimuksen mukaan ei asunnossa saisi olla astianpesukonetta, pesukonetta ai vaatteiden kuivaajaa tai että niihin ja muihin kojeisiin tarvittasiin vuokranantajan lupa. Vanha  Tsekki ei tiedä, mitä tehdä. Hän vie Fitzgon takaisin puistoon toivoen, että tämä selviäisi, kuten oli aiemminkin selviytynyt. Mutta Fitzgo on jo kesyyntynyt ja kiintynyt mieheen ja tulee takaisin surkeassa kunnossa, tällä kerralla kuitenkin Joyn ja Paulin kerrokseen. Nämä ovat muuttamassa omakotitaloon Brooklyniin. He menevät tapaamaan Tsekkiä ja sopivat tämän kanssa, että Fitzgo muuttaa heille.

Keskuspuiston yksinäinen on lämminhenkinen koiratarina yksinäisestä kulkukoirasta, joka vähitellen kiintyy vanhaan mieheen, kokee kolhuja, mutta selviää niistä hyvien ihmisten avulla. Tarinan loppu on hieman hämmentävä - ainakin minulle. Se jättää hieman epävarman olon siitä, onko loppu onnellinen vai ei. Nukahtaminen lopen väsyneenä kansallispuistoseikkailun jälkeen, ajettuaan hirviurosta kilometrikaupalla saa mietteliääksi. Koira palasi seikkailun jälkeen - kaikki hyvin. Koira vain lepää seikkailunsa jälkeen. 

---

Kirjatunteet -haastebingo: Kirja herätti minussa myötätuntoa Fitzgoa kohtaan. Tuntui raastavalta se kohtelu, jota Fitzgo joiltain sai, mutta onneksi oli myös niitä myötätuntoisia, eläinrakkaita ihmisiä, jotka näkivät pintaa syvemmälle.

Eddy De Wind: Pääteasema Auschwitz

Eddy De Wind
Pääteasema Auschwitz
Selviytyjän muistiinpanot leiriltä
Alkuteos: Eindstation Auschwitz -Mijn verhaal vanuit het kamp (1943-1945)
Suomennos: Sanna van Leeuwen
WSOY, 2020
253 s.


"Kuinka kaukana ovat nuo sinisinä siintävät vuoret? Kuinka laajalle levittäytyy tasanko kirkkaassa kevätauringossa."

Pääteasema Aushwitz - Eddy De Windin kertomus holokaustista alkaa kuin runo. Runous on kuitenkin kaukana elämästä noissa oloissa ja De Windin kokemuksissa. Hän voi vain kaukaa katsella sinisenä siintävää taivasta ja vuoria. Ne ovat kuin unelma elämästä, joka on viety häneltä ja monilta muilta.

Olen hieman hämmennyksissäni tämän teoksen suhteen. Kirjan takakannessa ja nimekkeessä tätä teosta kuvataan päiväkirjana, dokumenttina, jälkisanoissa selostuksena keskitysleirioloista. Itse en osaa yhdistää mitään näistä määreistä tähän teokseen. Tämä on liian kaunokirjallinen teos ollakseen hetki hetkeltä, päivittäin kirjoitettu muistio, päiväkirja tapahtumista ja tunteista. Tämä on liian kaunokirjallinen ollakseen asiapitoinen dokumentti noista ajoista ja tapahtumista. Tämä on niin kaunokirjallnen teos, että mietin lukiessani, missä määrin tämä voisi olla haamukirjoitettu tai jälkikäteen romaanimuotoon saatettu kertomus De Windin muistikuvien pohjalta. Jälkisanat kuitenkin vakuuttavat, että "tekstiä ei ole muokattu myöhemmin, eivätkä siihen ole vaikuttaneet muuttuneet muistot tai vapauttamisen jälkeen saadut myöhemmät tiedot. Siksi kertomus on rehellinen ja sillä on suurta historiallista arvoa." Kaunokirjallisessain asussa tämä toki antaa kuvan keskitysleirioloista ja natsien toimista. Tuo jopa aivan uudenlaisen näkökulman aiemmin lukemiini keskitysleirikuvauksiin.

Kaunokirjallisena teoksena näen tämän myös siksi, että Eddy De Wind ei kerro tarinaansa minä-näkökulmasta. Tarinan päähenkilönä esiintyy Hans, jonka elämää Eddy De Wind tarkastelee, ja jonka tarinaa hän kertoo kaikkitietävänä ulkopuolisena. Tosin ensimmäinen luku voisi olla Eddyn isensä näkökulma. Hansista aletaan puhua vasta toisesta luvusta alkaen. En siis  osaa pitää tätä päiväkirjana sen paremmin kuin dokumenttina, vaikka dokumentaarista aineistoa sisältääkin. 

Minua hämmentää hieman myös  pieni ristiriita siinä, milloin tämä on kirjoitettu. Takakansitekstin mukaan tämä on kirjoitettu sodan loppuvaiheessa, saksalaisten aloitettua vetäytymisen De Windin ollessa vielä Auschwitzissä leiriolosuhteissa.  De Windin perheen jälkisanoissa sanotaan:

"Heti saksalaisten lähdön jälkeen Eddy alkaa kirjoittaa vihkoon kertomusta Auschwitzin kokemuksistaan, ja tuon vihon tekstit ovat tässä kirjassa." 

Eddy De Wind muistaa itse yhden tunteen. Hänen on kerrottava jokaiselle, mitä on tapahtunut.

"Jos kirjoitan sen nyt muistiin ja jokainen saa tietää sen, samanlaista ei voi tapahatua enää koskaan. Samalla halusin tehdä tilinpäätöksen itseni kanssa, ikään kuin olisin voinut vapauttaa itseni kaikesta siitä, mikä mielessäni kummiteli, siirtämällä sen ulkopuolelleni, paperille. Illuusio. Hankin paksun vihon  --- ja kirjoitin siihen joka päivä hyvin pienellä käsialalla loputonta selostusta vuoteeni reunalla entisessä puolalaisessa tuvassa."

Näin Eddy De Wind siis itse kuvaa kirjoitamisprosessiaan ensimmäisen julkaistun teoksensa esipuheessa. Tämä antaakin hieman valoa siihen, miksi kertomuksen päähenkilö on Hans, eikä Eddy. Hän halusi päästää irti tapahtumista siirtämällä ne ulkopuolelleen.

Holokaustkuvauksena tämä ei ollut lainkaan niin järkyttävää luettavaa, kuin jotkut lukemani kuvaukset. Tässähän ollaan välillä 'melkein inhimillisiä'. Tätä inhimmillisyyttä ei voi kuitenkaan lukea natseille ansioksi vaan tappioksi. 

"Juuri siksi, että Mengele suostuu pyyntöön ja osoittaa siten tietävänsä, mitä inhimillisyys on, tekee hänen teoistaan Auschwitzissa erityisen moitittavia." 

He olisivat voineet pysyä ihmisinä, mutta he eivät tehneet sitä vaan antautuivat kasvattamaan lapsiaan veren hengessä.

Pääteasema Auschwitz ei toki silti ole kevyttä eikä viihdyttävää luettavaa. Se tuo esiin paitsi yhden selviytymistarinan, myös uusia näkökulmia aiheeseen. Itseäni puhuttteli erityisesti Hansin ja erään toisen vangin välinen keskustelu, jossa natsihallintoa verrattiin feodaaliyhteiskuntaan.

"Katso nyt heidän valtakoneistoaan. Se  toimii puhtaan feodaalisesti. Täällä leirissä siitä nähdään tyylitelty versio. Leiri on eräänlainen herttuakunta. Leirinvanhin on vasalli SS:n armosta. Hän harjoittaa valtaansa antamalla etuoikeuksia. Parakinvanhimmat ovat kreivejä, joilla asemassaan pikkujohajina on mahdollisuus 'organisoida'. Heidän henkilökuntansa on alempaa aatelia, joka sortaa maalaisia. Katso vaikka meidän parakkimme ovenvartijaa. Tavallisessa sairaalassa ovenvartija saa palkan  tekemästään työstä. Täällä hän on valta-asemassa. --- Jokaisesta palveluksesta, jonka hän tekee potilaalle, on maksettava. Niin hän saa palkkansa. Vain tavallinen kansa, jolla ei ole valta-asemaa, joutuu kärvistelemään litralla soppaa ja annoksella leipää. Siinä on räikein ajateltavissa oleva oikosulku vallankäytön ja oikeuden välillä. Täysin epädemokraattista. Feodaalista."

Vaikka tämä teos ei siis lukukokemuksena vaikuttanut suurestikaan tunnemaailmaani eikä herättänyt sen paremmin inhoa kuin myötätuntoakaan, niin tämä kuitenkin herätti ajatttelemaan asioita syvemmin ja laajemmin. Erityisesti De Windin perheen jälkisanat ja Eddy De Windin kirjoitelma Kuoleman edessä, joka on lisätty teoksen loppuun toivat lukukokemukseen jotain elähdyttävämpää, ja saivat myös ajattelemaan itse tarinaa toisella, uskottavammalla tavalla. Ehkä se, että tämä kirja ei herättänyt niinkään tunteita on merkki siitä, että tätä ei ole kirjoitettukaan herättämään tunteita vaan välittämään faktatietoa siitä, mitä kerran tapahtui, ja minkä ei toivoisi enää koskaan tapahtuvan.

---

HikkaJ Kirjavinkeissä on myös hämmentynyt teoksen minä-kerrontamuodottomuudesta mutta on huomannut myös karun onnen ja brutaaliuden vastakkaisuudet. 

Kirjakassi kuvaa teosta vaikuttavaksi ja poikkeavaksi monien holokaus-kuvausten joukossa, ja suosittelee lukemaan. Lukemista minäkin voin suositella.

----

Helmet 2020 lukuhaaste kohta 21: Pidät kirjan ensimmäisestä lauseesta.

Jokken rauhanhaaste

Gunnar Widegren: Pörri - se olen minä!

Gunnar Widegren
Pörri - se olen minä
Alkuteos: Raggen - Det är jag
Suomentatnut Laila Järvinen
WSOY, 1952
236 s.




"Lapsen vilkas temperamentti todistaa vain orastavaa älykkyyttä."

Vilkasta ja temperamenttista kerrontaa on tämä viihdekirja, jonka pääosassa on nuori Pörri-neiti, oikealta nimeltään Maria Winroth. Nimen Pörri hän sai vilkkaan ja temperamenttisen Per-Lennart Lundbladin mainitessa, että "sillähän on samanlainen tukkakin kuin Pörrillä. Pörri on vain paljon kauniinpi. Sanottakoon, että Pörri oli Per-Lennartin koira ja tämä tapahtui silloin kun oltiin lapsia. Mutta siis Pörriksi Maria jäi, niin että melkein unohti oman oikean nimensä.

Pörri on siis nuori neiti, joka on töissä tukkukauppias Bergling & Pojalla. Siellä on myös töissä Penu, jonka lyhyestä mitasta konttorin tytöt tätä kiusoittelevat. Penu on ollut tukkukauppiaalla töissä jo edesmenneen Berglingin aikana ja nykyinen tukkukauppias, poika on siinä kolmenkymmenenviiden. Pörrin ja Penun lisäksi muita henkilöitä konttorissa on Gullan sekä Josephine Baker, jonka oikea nimi on Lizzie. Lizzien vanhemmat olivat sirkustaitelijoita ja Lizzie urheilullinen ja osaava nainen, joka sai nimen Josephine Baker erään villin ja hmm. nolonkin tanssiesityksen jälkeen. Myöhemmin joukkoon tulee Kristiina Gyllenstjerna (sekään ei tytön oikea nimi). Miehistä puolta edustaa Pörrin isä Lehtori Winroth ja Purjo, jota Pörri on suudellut porstuassa.

Pörrillä on  paljon sisaruksia, tyttöjä vain, osa naimisissa, osa vielä kotona. Vilskettä riittää ja touhua.

Pörri - se olen minä on kaiken kaikkiaan kepeää ja keveää viihdekirjallisuutta. Kertojana on Pörri, jonka tietä avioliiton onnelaan erinäiset tapahtumat siivittävät tai ovat siivittämättä.

Kyllä tämä ihan luettavaa oli, lystikästä ja vauhdikasta menoa, ehkä hieman annipolvamaista, vaikka en ole Anni Polvaa lukenut muuten, kuin Tiina-kirjoja, ja tämä ei kuitenkaan ihan tiinamainen tarina kuitenkaan ole. Epärealistista romanttista hupsutusta sanoisin, jossa rivien välissä on kuitenkin aitoakin perhe-elämän dynamiikkaa, lapsen nimeämisen logiikkaa ja ihmissuhteiden kiemuroita. 

Pörri - se olen minä on alunperin ilmestynyt 1936. Ajankuva kerronnassa näyttäytyy paitsi Lizzien lempinimessä Josephine Baker, joka on todellinen viihdemaailman henkilö. Tässä yhteydessä tosin on pieni pistävä sivumaku, joka hieman vie ajatuksen rasistiseen suuntaan, vaikka kerronnallisesti yritetään ollakin humoristisia. Lizzie - Josephinen Bakerin kirpeät sanat eräässä tilanteessa vain ilmaisevat jotain piilevää taustalla ehkä olevan. Myös Mussoliiniin on pieni viittaus. Kielellisesti tämä on reipasta ja vauhdikasta, osin kuitenkin hieman vanhentunutta.  Muutamat ei kirjakieliset ilmaisut ovat ihan paikallaan tuomassa väriä, mutta sellainen suomennos kuin Hamburgissa kuulostaa lähinnä hassulta.

Yleisilmeeltään tämä oli aika vinkeä kirja, joka loppupuolella muutti muotoaan ja sukelsi aivan uusiin svääreihin. Kirjan alku ja loppu ovat kuitenkin kaikitenkin sopusoinnussa keskenään tästä erikoisesta hyppäyksestä huolimatta.

---

Pörristä on lukenut myös Lumiomena, jonka mielestä tämä on silkkaa höpönlöpöä, mutta viihdyttävässää muodossa, mutta toisaalta myös vanhanaikaista suloa ja eleganssia. No, ehkä näin.

---

Helmet 2020 -lukuhaaste kohta 8: Kirja, jonka joku toinen valitsi puolestani. Sain tämän yllätyskirjana muiden, pyytämieni BookCrossing-kirjojen mukana.

Kerstin Thorvall: Tyttö huhtikuussa!

Thorvall Kerstin
Tyttö huhtikuussa
Alkuteos: Flicka i april
Suomentanut Kaisa Hirvonen
Otava, 1962
164 s.

Alku: Etelään menevässä Norlannin junassaa istuu tyttö nimeltään Lena Berg.

Päähenkilö: Lena Berg on 7-vuotiaasta alkaen unelmoinut tulevansa kerran muotipiirtäjäksi. Kaikki sai alkunsa vesiväreistä ja piirustuslehtiöstä, johon hän alkoi innoissaan piirrellä paperinukkeja.

"Minusta tulee muotipiirtäjä ja matkustan Pariisiin kun tulen isoksi", hän sanoi opetajalla palattuaan kouluun joululoman jälkeen. Ja opettaja nauroi sanoen: "Ajatella kuinka hauskaa." Sillä hän oli nuori ja iloinen ja hänellä oli hyvä arvosana psykologiassa."

Tämä tekstiote hieman valottaa tämän kirjan olemusta. Kyse on psykologisesti painottuva nuortenkirhja, joka tarkastelee nuoren tytön kehitystä. Tytön, joka on kasvanut maalla, tiukassa kurissa, on hyvinkasvatettu, omaa tilaa kaipaava. 

Lena lähtee lopulta Tukholmaan Sjövallin Mainos-, muoti- ja piirustuskouluun, jota johtaa rouva Byrenius. Lena on aivan eri maata kuin koulun muut oppilaat. Hän on kaukana muodikkaasta, kuten rouva Byrenius luonnehtii. 

Lenalla on "pienet kapeat kasvot, suuret harmaat silmät, pieni suu ja pieni nenä. Hennot olkapäät, jotka koukistuvat avuttomasti eteenpäin, ja pienet rinnat. Pitkät hauraat kädet. Ja näiden lisäksi voimakas leveä lantio ja paksut reidet. Alhaaltapäin Lena on kokonaan toinen tyttö kuin ylhäältä. Aivan kuin Jumala olisi leikannut kaksi tyttöä kahtia ja sovittanut ne sitten väärin yhteen."

Leena inhoaa ulkonäköään eikä pidä itsestään, mutta uskoo, että kaikki muuttuu, kun hänestä tulee muotipiirtäjä.

Lena saa kuitenkin huomata, että muotipiirtäjäksi ei niin vain tulla. Lisäksi hänen oma näkemyksenä piirrostekniikoista on erilainen kuin Johtaja Byreniuksella. Myös sopeutuminen muiden oppilaiden joukkoon vie oman aikansa. Vähitellen Lena alkaa saada kuitenkin kiitostakin töistään.Myös  tunteet alkavat elää omaan elämäänsä erään Mikaelin kiinnittäessä häneen huomiota ja herättäessä hänet, 'harmaavarpusen' eläväksi.

Kerronta: Kerstin Thorvallin kerronta on sujuvaa, hieman epätavanomaista.  Rivien välistä voi aistia ajankuvan ja asiat, joiden kanssa nuoret kipuilevat, mutta joista ei tohdita puhua. Tyttö huhtikuussa on raikas psykologinen nuoruudenkuvaus, jonka jatkoteoksen Tyttö Pariisissa mielelläni lukisin. Tämä ei ole aivan pienten tyttöjen kirja kuitenkaan, juurikin tuon psykologisen otteen vuoksi, vaan enempi siinä aikuistuvalle, aikuisuuden kynnyksellä oleville nuorille tytöille. Tämä kuuluu Otavan Isojen tyttöjen kirjasto -sarjaan.

Loppulause: Rakkaus on ehtymätön aihe.

Kerronnan kuvaavuudesta: "Laulu hiipii hänen ihonsa sisäpuolelle."

Pisti vähän mietteliääksi: "Mitä arvoa on hyveellä, ellei kukaan pyri ryöstämään sitä?" 

----

Lastenkirjahylly esittelee Tyttö huhtikuussa ja Tyttö Pariisissa -teoksia  luonnehtimalla näitä sovinnaisiksi. No, kyllä, sovinnaisia nämä ovat, mutta viitteitä ajan epäsovinnaisuudesta on rivien välissä.

Sara on lukenut Tyttö huhtikuussa -kirjan osana tyttökirjamaratonia ja pohtii sitä, mahtaako kirjailija irvailla luomilleen vastakkaisille luonnekuvauksille. Itsekin mietin tuota irvailua tuossa postauksen alkuun liittämässäni kuvauksessa opettajan suhtautumisella Lenan unelmiin. Saattaa olla, että tässä on pientä ironiaa mukana.