17 marraskuuta 2026

Charles Mercer: Kylä vuorten varjossa

Charles Mercer

Kylä vuorten varjossa 

Alkuteos: Rachel Cade (1956)

Suomentanut Inkeri Hämäläinen

Gummerus, 1959 

428 s.

Kansi: Aarne Kotilainen

Saattoiko missään olla parempaa paikkaa kuin täällä, tämän hohtavan maan sydämessä? Täällä maan ja taivaan välillä, veden ja puun välillä. tässä paikassa, missä Paul oli sanonut rakastavansa häntä. Hän sanoi: – Juuri täällä. Paul hymyili hänelle. Sitten hän hitaasti rypisti otsaansa. – Pidät kai huolta itsestäsi? Rachel saattoi tuskin kuulla hänen sanojaan. Hän kuunteli omaa sydäntään ja hyönteisten keskipäivälaulua. – Pidän, hän sanoi epämääräisesti. – Tarkoitan... ovatko asiasi hyvin? Paul sanoi. – Tietysti ne ovat hyvin. – Ymmärrätkö, mitä tarkoitan? kysyi Paul vielä. – Totta kai ymmärrän. Sanon sinulle, että kaikki on hyvin.

Henkilöistä:

Teoksen päähenkilö on Rachel Cade, amerikkalainen sairaanhoitaja, lähtöisin Kansasista. Protestanttisen lähetysjärjestön työntekijä. Toiminut leikkaussalihoitajana tohtori Spencerin alaisuudessa Yhdysvalloissa (?). Kun eräs naimisissa oleva lääkäri rakastuu Racheliin aiheuttaen näin harmillisen tilanteen, Rachel lähetetään Belgian Kongoon, pieneen Dibelan kylään, jossa on tehtävää. Rachel saa itse valita lähteäkö vai ei. Dibelassa on ennestään vanha tohtori Bickel, joka on pyytänyt lähettämään hänelle lääkkkeitä. Saapuessaan Dibelaan tohtori Bickel kuitenkin kuolee heti ja Rachel jää yksin apunaan vain alkuperäiskansaa edustavat Kulu ja Musinga. Nämä puolestaan ovat luonteiltansa tyystin erilaisia. Musinga on itsetietoinen hyväkäs, joka ajattelee vain itseään ja omaa arvokkuuttaan, jota hän ajattelee lisäänvänsä ikkunalasisilla silmälaseilla, kun Kulu taas on oppivainen, asioista kiinnostunut ja itsestä poispäin suuntautuva. Kulu ja Musinga edustavat tarinassa myös vastakkaisia asioita, toisiaan vastaan taistelevia ideoita. Kulu edustaa muutosta, Musinga vanhaa ja muuttumattomuutta. 

Rachel saa kohta huomata, että vaikka kohteeseen on joskus aikoinaan saatu aikaan sairaala, ei paikalliset kuitenkaan käytä sitä, vaan ovat kiinni perinteisissä taikauskoisissa käsityksissään. Tohtori Bickelkään ei ole saanut mitään aikaiseksi. Rachel päättää kiivetä vuorille, joka on tabu saadakseen rikottua taikauskoiset käsitykset. 

Rachel alkaa kuitenkin vähin erin opettaa Kulua lukemaan, pitämään hartaushetkiä. Kylä vuorten varjossa teoksen pohjavire kallistuu kristillisistä aspekteista huolimatta enemmän profaaniin. Tämä ei ole perinteistä lähetystyötä kuvaava teos, mitä sillä sitten tarkoitetaankaan. Rachelilla on kristilliset perusarvot, mutta hän on ihminen ja hänellä on kokemuksensa. Erityisesti viitataan 16-vuotiaana tapahtuneeseen tilanteeseen, jota ei täysin avata, mutta jolla on vaikutuksensa Rachelin sielunelämään. Rachelilla on myös takanaan purkautunut kihlaus. Rachel on päälle kolmikymppinen, kaunis ja viehättävä nainen, jonka huomioi myös Henri Lecomte belgialainen, Rugerin alueen siirtomaa päällikkö, jolla on vaimo Marie.

Rachel on tehnyt, vaikka ei sairaanhoitajana saisikaan, umpisuolenleikkauksen eräälle pojalle ja Rachelin kiivettyä Ruwenzor-vuorelle (Rwenzor-vuoristo) hän vähin erin saavuttaa paikallisen väestön luottamusta. Kulu, joka on kääntynyt kristityksi näkee näkyjä, joita Rachel ei arvosta, koska näyt hänen uskonkäsityksensä mukaan ovat kuolemansynti, koska ne korostavat ihmisen minuutta, se on ihmisen  keskiössä olemista. Rachelilla alkaa olla tekemistä kaikkien avuntarvitsijoiden kanssa, eikä hän pysty kaikkeen. Tarvittaisiin lääkäriä.

Rachelin elämä muuttuu, kun vuorilla tapahtuu lento-onnettomuus, jossa ainoa selviytyjä on amerikkalainen kirurgi Paul Wilton. Rachelin ja Paulin välille muodostuu suhde, mutta sitten Paul, joka on sotilasvirassa, joutuu palaamaan. Paulin lähdettyä Rachel saa avukseen  Caleb Aldrichin,  joka on pastorilähetystyöntekijä.

Aika ja miljöö:

Tapahtumat sijoittuvat siis Belgian Kongoon ja siirtomaa-ajan afrikkalaiseen bantu-yhteisöön. Euroopassa käydään sotaa (II-maailmansota), mutta sodan vaikutusta ja merkitystä Afrikalle ei kuvata. Keskiössä on Rachelin sielunmaisema versus paikallisväri. Kylä vuorten varjossa on toki rakkaustarina, rakkaus  suhteena käsitettynä, mutta myös rakkaus maahan nousee esille. Kolonialistiajan hallinto tulee joissain yksityiskohdissa esille, mutta enemmän kuin kolonialistiset piirteet esille nousee kahden kulttuurin väliset erot eikä länsimaisesta sivistyksestä piirretä suoraviivaista selkeää näkemystä hyvänä, vaan asetetaan myös kysymyksiä: mihin tämä johtaa. Mikä on päämääärä? Teoksessa nousee esille myös yksinäisyyden ja ristiriitojen teemat. 

Swahilin-kieli: 

Tarinassa on jonkin verran swahilinkielistä sanastoa: Tumepata hsara kubwa,  Watu wasiokuja kazini jana, watu wasiokuja kazini ... ho-ai! Ho-ai!

Ihan mielenkiinnosta kokeilin, kuinka hyvin google kääntää näitä ja vastaavatko ne teoksen suomennosta ja kyllähän nuo ihan hyvin kääntyivät. Sen sijaan Juana Pendana Sameheana :sta kääntyi vain Sameheana - Antakaan toisille anteeksi.

Mitä myös halusin hieman googlailla: Ptolemaios jo antanut Ruwenzor-vuorille nimen Kuun vuoret ja kyllä vain. Kirjailija on kyllä taustatiedot ja yksityiskohdat hallinnut. 

Paikannimistö:

Dimelaa en löytänyt, paitsi juorua, puheita tarkoittavana sanana. Sen sijaan Goma ja Bukuvu (u=a) ovat oikeasti olevia nykyisen Kongon demokraattisen tasavallan nimistöä.

Eläimistö:

Frankoliinit (kanalintuja), topit (antilooppilaji)

Kirjallisuusviite: 

Le cõte de Guermantes, Proust petti lukijansa. Hmm. Täytyihän tämäkin selvittää,  eli Kadonnutta aikaa selvittämässä -teokseenhan tässä viitataan. 

Kylä vuorten varjossa oli ihan kiintoisa lukumatka. Kristillisistä juonteista huolimatta ei tavanomaista kristillisyyttä, vaan hieman omalaatuista, persoonallista näkemystä, mikä saa ehkä hieman mietteliääksi, jos ei kaikkea näkemystä kristilliset arvot omaavana täysin tyrmäisikään. Pimeyden ja valon välimaastossa tässäkin tarinassa liikutaan eikä jännitystäkään puutu. Tunteet nousevat pintaan loppua kohden. Ei tämä minua itkemään laittanut, mutta huokaisemaan helpotuksesta kylläkin. Lukisinko tämän uudelleen?  Ehkä, ehkä en. Täytyy nyt kuulostella. Jos vertaa Hulmen Nunnan tarinaan, joka myös sijoittuu osin Belgian Kongoon, niin Hulmen tarina vie kyllä voiton. Minua hieman kiusaa ja mietityttää, kuinka suuresti kehitys oli edennyt Kongossa 1940-luvulla? Täytyisi kai selvittää hieman lisää. 

Mainittakoon, että tästä tarinasta on tehty myös elokuva (The sins of Rachel Cade). Pääosissa Angie Dickinson, Peter Finch ja Roger Moore.

 

13 marraskuuta 2026

Satoshi Yagisawa: Päiväni Morisakin kirjakaupassa

Satoshi Yagisawa

Päiväni Morisakin kirjakaupassa

Alkuteos: Morishaki shoten no hibi  

Suomentanut Antti Valkama

WSOY, 2026

192 s.

Sytytin valot ja aloin tarkastella ympäristöäni löytääkseni jonkin kiinnostavan opuksen. En kuitenkaan osannut lainkaan päätellä, mikä kirja voisi olla mielenkiintoinen. Kaikki olivat samanlaisia, vanhoja ja ummehtuneen hajuisia. Eno tosin olisi varmasti tuosta vain poiminut niiden joukosta suosikkinsa. Kun en keksinyt muutakaan, asetuin seisomaan pokkareiden vuoren eteen ja suljin silmäni. Ojensin kättäni ja nappasin sen, joka ensiksi osui sormiini. Kirja oli nimeltään Erään tytön kuolemaan saakka. Kirjailija oli Saisei Murõ. Muistin lukion äidinkielen tunneilta hänen nimensä, mutta en muuta.

Satoshi Yagisawan Päiväni Morisakin kirjakaupassa on pieni viehättävä teos, jonka lukemiseen ei tarvitse käyttää paljonkaan aikaa. Sujuvaa, sanojen virrassa kulkevaa matkantekoa, japanilaisen kulttuurin sävyttämin värein. Matkan varrella tulee moni japanilainen kirjailijakin esitellyksi - enemmän tahi vähemmän. Näistä tekstiotteeni Saisei Murõn teos Erään tytön kuolemaan saakka olkoon johdantona tarinan päähenkilön Takakon tarinaan. Samoin kuin mainitussa teoksessa "syntynyt suhde parantaa ainakin hetkellisesti päähenkilön haavoja" on Satoshi Yagiwawan teoksen päämotiivi ihmissuhteiden haavoittuvuus ja niistä paraneminen.

Päiväni Morisakin kirjakaupassa jakautuu kahteen osioon: 

Ensimmäinen osio kertoo päähenkilön, joka on myös teoksen minäkertoja, Takakin päivästä Morisakin kirjakaupassa. Takakin seurustelusuhde on päättynyt, miehen kertoessa menevänsä naimisiin (elänyt kaksoiselämää). Tämän seurauksena Takaki eroaa työstäänkin, jonka jälkeen hän saa kutsun enoltaan Saturolta tulla tämän pitämään kirjakauppaan asumaan. Saturo on Takakia viisitoista vuotta vanhempi. Hänen puolisonsa Momoko on lähtenyt ilman selityksiä, ollut kadoksissa viisi vuotta. Takaki ei ole ollut juurikaan kiinnostunut kirjoista. Vähin erin kuitenkin ne alkavat herättää mielenkiintoa samalla kun suhde enoon kasvaa luottamukseksi.

Toinen osa Momokon paluu kertoo Takakin ja Momokon suhteen kehityksestä, sekä Momokon ja Saturon avioliittohaavan paranemisesta.   

Todellakin pieni ja viehättävä teos, jonka kaltaisia teoksia toivoisi löytyvän enemmänkin. Kerronnan sujuvuus, välittömyys ja "aika virtaa nopeana ja pysäyttämättömänä". No, täytyi minun välillä laskea kirja kädestäni nukkuaksenikin. Lukutavoista riippuen, tämän kyllä voisi hyvinkin lukea yhtä syssyä. Sen verran mukavasti ja ilmavasti kerronta kulkee. Eikä miljöökuvauksessakaan ole moitittavaa, Se on, ymmärtääkseni, toimivaa ja aitoa aina Jinbōchōn historiallista kirjakauppakaupunginosaa myöten. 

---

Muualla mainittua:

Unelmien aika  piti alkuasetelmaa kiinnostavana, mutta herpaantui loppua kohden

Kartanon kruunaamaton lukijalle kaikki teoksessa mainitut (mies)kirjailijat, yhtä lukuunottamatta ovat tuttuja. Hän kertoo myös teokselle olevan jatko-osan ja toivoo, että siinä olisi enemmänkin kirjailijamainintoja, myös naiskirjailijoista

 

12 marraskuuta 2026

Ashley Spires: Lare

Ashley Spires

Lare

Alkuteos: Larf

Suomentanut Marvi Jalo

Kvaliti, 2023

"Onko sinusta koskaan tuntunut siltä kuin kukaan ei edes tietäisi, että olet olemassa?"

Näin alkaa Ashley Spiresin yksinäisyyttä käsittelevä teos. Lare, tai Larf, kuten alkupräisnimi kuuluu on isojalka. Olet kai kuullut juttuja tai nähnyt tarinoita tästä Kanadan Saskatchewanissa liikkuvasta taruolennosta, joka lienee sukua Nepalin lumimiehelle. 

Ashley Spiresin kirjoittama ja kuvittama tarina maailman ainoasta isojalasta on lapsenomaisen herkkä, hieman humoristinen. Tarinassa isojalan maailma ja ihmisten maailma kulkee rinnakkain kummankaan maailman kummemmin kummastelematta toistaan, todellisuuden ja sadun raja on hiuksen hieno, jos sellaista onkaan.

Kuten kuvakirjassa kuuluu ollakin kuvat ovat pääosassa ja tekstiä on vähän. Yhdistelmä muodostaa ajatuksia herättävän kombinaation. Minulle tulee isojalasta baretissaan ja kaulahuivissaan mieleen ranskalainen taiteilija. Enemmän kuitenkin kuin taidetta, vaikka taidettahan tämä kuvitus on, voi rivien välistä löytää jotain "luonnollista". 

...

Halki Kanadan -matkallani palasin Saskatchewaniin ja Saskatoniin, jossa kirjailija takakansitekstin mukaan "viettää hiljaiseloa lukuisten pienten karvaisten eäinten ja yhden todella ison ja karvaisen seurassa".  

Satakirjastojen lukuhaaste 2026 kohta 6: Kirjassa katsotaan televisiota 

---

Muualla mainittua:

Kirjahullun päiväkirja 

11 marraskuuta 2026

Sally Carson: Repivä risti

Sally Carson
Repivä risti
Alkuperäisteos: Crooked Cross (1934)
Suomentanut Tuija Tuomaala
Punos, 2025
 
On kummallista, ettei sisäinen ääni varoita meitä jonkin tärkeän tapahtuman lähestymisestä. Emme herää aamulla siihen, että ääni sanoo meille: Tänään tapaat jonkin, joka täyttää koko elämäsi" tai "Tänään teet kohtalokkaan päätöksen, joka pilaa tulevaisuutesi". Useimmat meistä ovat täysin valmistautumattomia ja tietämättömiä siitä, mitä meille on tapahtumassa. Tuona lämpimänä toukokuisena iltapäivänä mikään ei todellakaan vihjannut nopeista muutoksista tai väkivaltaisuuksista.
 
Ajattelin ensin, että en kirjoittaisi tästä teoksesta lainkaan, mutta mietittyäni asiaa, tulin siihen tulokseen, että tämä teos ansaitsee kuitenkin tulla esitellyksi. Ensinnäkin aihe on tärkeä. Toiseksi kirjailija tuo uudenlaisen näkökulman aiheeseen. Kolmanneksi  kustannusliike on pieni, mutta kiinnostava. 
 
Repivä risti sijoittuu 1930-luvun alun Saksaan, Kranachin kaupunkiin. Sen keskiössä on  tavallinen saksalainen Klugerin perhe, johon kuuluu isä Hans, äiti Rosa, pojat Erich ja Helmy sekä tytär Lexa. Lapset ovat jo aikuistuneet. Lexa seurustelee Moritz Weisman nimisen juutalaisen kanssa, heidän pitäisi juuri avioitua. Moritz ei kuitenkaan ole uskonnoltaan juutalainen, vaan katolinen. Miksi näin on, ei selitetä sen kummemmin. Lexalla on erityisen läheinen suhde veljeensä Helmyyn. Lisäksi on lähinaapurusto ja ystäväsuhteet sekä englantilainen Michael, joka on tullut Saksaan kieltä oppimaan.
 
Kun kansallissosialismi alkaa nostaa päätään ja Hitler nousee valtaan, perheen väliset jännitteet alkavat myös nousta. Erich ja Helmy, jotka ovat kärsineet työttömyydestä saavat, liittyessään puolueeseen töitä. Heistä tulee antaumuksellisia natseja. Tosin tätä antaumuksellisuutta voi Helmyn kohdalla hieman kyseenalaistaa. Isä Hans ei liity natseihin vaikka pojat, erityisesti Erich häntä siihen kannustaa. Lexan suhde Moritziin joutuu koetukselle. Hän tekee oman valintansa, mutta joutuu salaamaan seurustelunsa. 
 
Kirjailija, jonka omiin kokemuksiin tarina osin sijoituu, tuo tässä teoksessa esiin natsismin nousun yhden perheen ja tämän lähipiirin kautta. "Se on koskettava, hätkähdyttävän ajankohtainen kuvaus, siitä, miten nopeasti ("Kuin hitaasti leviävä tahra") turmiollinen aate voi levitä yhteiskunnassa ja miten se imaisee otteeseensa tavalliset ihmiset, jotka etsivät ulospääsyä oman elämänsä ahdingosta (takakansiteksi)." 
 
Teoksen kiinnostavuutta ja merkittävyyttä lisää se, että se on kirjoitettu ajankohtana, jota kuvataan. Näin teos ei ole vain fiktiivistä kaunokirjallisuutta, vaan ajankohtaista silminnäkijä kuvausta, kokemusasiantuntijuutta, joka tuo oman painoarvonsa realistisuudelle.
 
Punoskustannus on  pienkustantamo, jonka keskiössä on unohdetut naiskirjailijoiden teokset, kirjallisuuden pienet helmet. Kustantamon sivuilla on vain pieni esittely kirjailijasta, jonka elinkaari ei ollut pitkä vain 38-vuotta. Repivä risti on ensimmäinen osa kolmiosaisesta trilogiasta ja lukisinpa mielelläni ne jatko-osatkin. Ehkä kustantamo ottaisi nekin suomennettavikseen, ainakin toivon sitä. Sen verran mietteliääksi teos minut lopussa jätti. 
 

05 marraskuuta 2026

BjØrn Rongen: Tunturiluolan vankina

 

BjØrn Rongen

Tunturiluolan vankina

Alkuteos: Bergtatt i Risehola (1953)

Suomentanut Kerttu Juva

WSOY, 1955

118 + 2 s.

Kansi:  Lauri Manninen 

Pojan nimi oli Ola, aivan samoin kuin teidän kahden – eikö se olekin ihmeellistä? Hän asui talossa, jonka nimi oli Harjula, ihan niin kuin mekin. Pihan ympärillä oli sama laidun ja sama tunturi ja tässä samassa tuvassa hän kasvoi ja leikki lapsena ollessaan. Tuolla Olalla ei kylläkään ollut paljon aikaa leikkimiseen. Sillä ennen vanhaan, ja tämä tapahtui kauan sitten, täytyi lasten tehdä työtä ja auttaa kotonaan jo aivan pienestä pitäen. Minä en itse muista, kuinka kaikki tapahtui, koska olin silloin van pieni tytöntyllerö. Mutta  monta vuotta jälkeenpäin puhuivat ihmiset siitä kylässä, ja monet muistavat vieläkin nuo jännittävät päivät.

Kerronnallisesti tarinan tarinassa sisältävä seikkailukertomus, jossa 9-vuotias Ola-poika joutuu suuren ukkosilman aikana tunturiluolan vangiksi yhdessä kahden vuohen ja pikkukilin kanssa.

Ulkokehässä on talvi,  eletään joulun ja uudenvuoden aikaa. Serkusjoukko on kokoontunut sukulaisperheen luokse lomanviettoon. On kaupunkilaisserkut Ola ja Tone ja talon omat lapset Guri, Olav ja Jon ja vielä Gurianne, "joka oli vanhin kaikista". Lapset ovat kokoontuneet isoäidin luokse, jossa tuoksui "uunissa paistuvilta omenoilta" eikä "joulu tuntunut joululta ilman näitä vierailuja isoäidin tuvassa."

Sisäkehässä on kesä ja isoäidin tarina lastenlapsille. tarina Olasta, joka saa lapset kipristelemään jännityksestä ja  ja Ola-pojan (joka on tarinan kaima) kerskailemaan, mitä hän olisi vastaavassa tilanteessa tehnyt. Ja aivan kuin Shererazade Tuhannen ja yhden tarinoissa jättää isoäitikin tarinansa aina kesken, jatkaakseen seuraavana päivänä, sillä hänen täytyy "välillä levätä" tai "ompa jo tullut pimeää" tai on jotain muuta tekemistä tai ajateltavaa.

Ulkokehällä kuvataan lähinnä lasten tunteita ja halua kuulla tarina loppuun, sisäkehällä Olan kokemuksia vuohipaimenessa, ystävystymistä Harmaan (vuohi) ja Vip-koiran kanssa sekä kaikkea sitä, mitä rajuilman myötä seuraa. Itsekin jossain vaiheessa aloin miettiä, kääntyykö tämän liian rajuksi lastenkirjaa ajatellen, mutta ei. Ei kääntynyt ja huokaisin helpotuksesta.

Suomennoksesta sanoisin sen verran, että tässä on jonkin verran suomalaistamista, mm. tunturitalon nimi Harjula. Myös Alkuperäisnimi Bergtatt i Risehola on suomennettu hyvin yksinkertaisesti, sillä alkuperäisnimeen liittyy tarinan taustalla kulkevat kansanuskomukset vuorenpeikoista ja keijuista. Lastennimiä ei sensijaan ole suomennettu. Lastennimissäkin tulee outo hyppäys, sillä alussa oli kaksi Olaa, mutta lopussa on sekä Gurianne että pikku-Guri, mitä ihmettelen, mistä hän tarinaan ilmestyy? Olisikin mielenkiintoista lukea tämä alkuperäiskielellä. vaikka norjankieli taitaisi olla vielä vaikeampaa kuin ruotsinkieli, vaikka yhteneväisyyttä kielissä onkin. Tämä on ilmestynyt myös englanninkielisenä käännöksenä Olaf and the Echoing Cave, joka on jo hieman kuvaavampi käännös kuin pelkkä tunturiluola.

Mainittakoon, että tämä teos on saanut vuonna 1954 Norjan opetusministeriön myöntämän palkinnon.

Kyyti 2016 -lukuhaaste marraskuun kirja: selviytymistarina 

Muualla:

Hyönteisdokumentti 

04 marraskuuta 2026

James Oliver Curwood: Vanha valtatie

James Oliver Curwood

Vanha valtatie

The Ancient Highway (1925)

Suomentanut H. Vaaja 

WSOY, 1959 (3. painos)

238 s.

Kansikuvitus: Eeli Jaatinen

En kaipaa enää mitään muuta kuin Peribonkan hiljaisuutta, ihanan Mistassinin hurjaa kohinaa ja noita St.Johnin järven aurinkoisia, ruahallisia ja hiljaisia laaksoja, joissa naiset yhä paistavat leivät ulkosalla ja miehet ajavat autojen asemesta hevosella.

Clifton Brant on ollut kymmenen vuotta maailmalla, kokenut  I maailmansodan taistelukentät, jonka jälkeen vaellellut ympäri maailmaa ja miltei kuollut  häneen kohdistuneessa hyökkäyksessä Hipoongissa, jossain päin Kiinaa (?). Vuosien jälkeen hän palaa kotiseudulleen ja lapsuuskotinsa maisemiin, jossa tapaa pienen pojan ja koiran, jolla on sama nimi, kuin hänen omalla kauan sitten kuolleella koiralla. Poika Joe on kaltoinkohdeltu pieni poika, joka on asunut viinanpoltolla elävän miehen luona. Clifton ottaa pojan ja koiraan mukaansa jatkaessaan matkaansa. Cliftonilla on välit selvitettävänä Ivan Hurdin -nimisen miehen kanssa, jonka luokse hän meneekin vaatiakseen tältä "velkansa". 

Vanha valtatie on curwoodilaista seikkailu- ja erähenkistä kirjallisuutta. Ei parhainta Curwoodia. Kerrronaltaan tarina sijoittuu maailmansotien väliseen aikaan. Ajankuvaa piirtää autot ja junat ja vesitasot. Clifton kuitenkin, samoin kuin muutama muu keskushenkilö, kävelevät mieluummin kuin liikkuvat autolla. Tarinan keskiössä on paitsi Cliftonin välienselvittely Hurdin kanssa, myös romantiikka. Clifton on jo nelissäkymmenissä ja hänellä on naistenvihaajan maine, mutta niin hän vain rakastuu Antoinette St.Ivesiin, joka on reilusti nuorempi ja tunnustaa heti ensikättelyssä tämän tavatessaan rakastavansa tätä. Antoinette puolestaan on ylpeä ja itsetietoinen nainen, joka ei tunnustakaan rakkauttaan, vaikka tarvitsee Cliftonin apua päästäkseen eroon Hurdista, joka tahtoo Antoinetten itselleen. Sekavaan kuvioon liittyy Antoinetten veljen Gaspardin ja  Angelique Fanchonin rakkauskuviot. Muitakin henkilöitä, jotka on mainittu teoksen ensilehdellä toki tarinaan liittyy.

Tapahtumat etenevät tukkityömaalla, Quebecin metsissä ja Missassini-joen varrella, Metabetchewanissa Lake St.Johnin tienoilla, jossa kaksi yhtiötä, joista toisen omistaa Hurd, ottavat mittaa toisistaan. Draaman kaari päättyy valtavaan tukkisumaan, josta Clifton ja Antoinette, kuinka ollakaan pelastuvat (katso kansikuva). 

Lukuvaikeuksia:

"Vanha koti oli raunioina. Tuli oli sen tuhonnut ja laakeista liuska - sekä hiekkakivipaasista tehdyt seinät olivat murtuneet. Keskellä hävitystä kohosi voitollisena muuan poikkiseinä, se, joka oli tukenut suurta savupiippua. Kylmänä talviyönä oli hän syntynyt tulennoksen kohistessa juuri tuohon savupiippuun ja takan äärellä oli hän unelmoinut ensimmäiset haaveensa valloituksista ja seikkailuista siinä ihmeellisessä maailmassa, joka niin sanomattoman laajan levisi hänen ympärillään."

Hmm. Syntynyt savupiippuun?! Mitä ihmettä. Ehkä kuitenkin kyse on epätyydyttävästä suomennoksesta ja tarkoitettiin, että tulennos kohisi savupiippuun Cliftonin syntyessä. Tässä se nähdään, kuinka vuosia lukeneenakin saattaa olla vaikeuksia lukutaidossa. 

Huijasiko hän?

"Lahjoitan teille kaksi asiaa, hän sanoi. Ensimmäinen on summa rahaa - puhtaimmat kaksisataa dollaria, mitä te ikinä olette pitänyt pesemättömissä käsissäne, Tooker! Tässä ne ovat. Kymmenen kappaletta kymmenendollarin seteleitä, niin uusia, että kuulisitte niiden kahisevan, jos korvanne olisivat puhtaat. Ne saatte, koska olette hoitanut  Joea niin hyvin."

Hmm. Clifton lupasi Tookenille 200  dollaria, mutta antoi tälle tosiasiassa vain 100 dollaria. Huijasiko hän? Eikö Tooken osannut laskea vain uskoiko hän mitä toinen sanoi? Vai onko kyse suomennosvirheestä, lapsuksesta? Sillä Tooken pistää rahat taskuunsa, nostaa ensin hylkäänsä sikarin maasta eikä ole moksiskaan. Kuitenkin Tooken ei vaikuta siltä, etteikö hän tuntisi rahan arvoa.

1920-luvun naiset 

Naiset eivät enää ole sellaisia kuin ennen muinoin – jos he jotakin haluavat, eivät he rukoillen ja itkien istu kädet ristissä. He ottavat kohtalonsa omiin käsiinsä – varsinkin leikkotukkaiset naiset. 

Mietityttääpi:

"Aion kaataa kaksi miljoonaa tukkia"

Hmm. Aloin miettiä, kuinka paljon metsää siinä mahtaa kaatua, jos kerralla ja yhteen syssyyn aikoo kaataa tuollaisen määrän puita. Johan siinä tulee valtavaa tuhoa. Suomi elää puusta. Ja varmasti on tuo määrä puita kaadettu vuosien varrella, mutta ... Ihan alkaa päätä huimata ajatukset.

Tekoälyn mukaan kaksi miljoonaa tukkia tarkoittaisi käytännössä n. 400 000-500 000 kuutiometriin valmista sahatavaraa, jolla puumäärällä voisi rakentaa 10 000 - 15.000 puutaloa. Kaikkien tukkien kuljetus taas vaatisi 15 000 - 2000 tukkirekkaa jotka muodostaisi satojen kilometrien jonon. Suomalainen suursaha tai paperiteollisuus puolestaan käyttäisi tämän määrän tukkeja noin 1/2 - 1 vuoteen täydellä teholla toimiessaan.

Onko 2 miljonaa tukkia kirjailijan hyperbolaa (kirja kirjoitettu 1925) vai onko Pohjois-Amerikassa tosiaan tehty noin mittavia hakkuita? Tämähän on tietysti fiktiivinen tarina, mutta se todellisuus ja uskottavuus? Uskottava tarinankerronta oli kyllä hieman koetuksella joiltain osin, ei vähiten pääsankariparin selviäminen tukkisumasta.

Tällä matkasin Halki Kanadan ja Quebecin metsissä    

 

01 marraskuuta 2026

The Ontario Readers Third reader!

The Ontario Readers 

Third Reader 

Eri kirjoittajia 

Luettu Projekti Gutenbergista  

Tutustuinpa Projekti Gutenbergin avulla Kanadan Ontarion koululaisten elämään, millaisin eväin heitä opetettiin lukemaan. Tämä ontariolainen lukukirja koostuu hyvin monenlaisista tarinoista, runoista, novelleista ja tietopohjaisista tarinoinneista. Runot ja tarinat ovat klassisia, isänmaallisia ja uskonnollista eetosta sisältäviä, onpa joukossa jokunen hieman huumorisävytteinenkin, omasta mielestäni ei niin onnistunut kuvaus. Lukujen välissä on erilaisia sanaharjoituksia, opasteita sanojen lausumiseen ja tavutukseen, mikä olikin kiintoisaa, sillä tämä sanapainotus ja tavutus tuo eron omaan tapaani nähdä tai lausua ihan tuttujakin sanoja.

Luin tämän vain osittain, sillä jätin alun selostukset pois ja luin vain varsinaiset luvut. Täytyy myös tunnustaa, että koska englannintaitoni ei ole täydellinen, minä googlesuomensin aika paljon näistä. Tässä muutama poiminta tarjonnasta.

Charles Dickensin pieni novelli A child's dream of a star ja Tennysonin  runo The queen of May vavahduttivat. Dickensin lyhyisiin novelleihin tutustuisin mielelläni enemmänkin, jos niitä vain jostain löytyisi. Ihan vain vinkkinä suomentajillekin. (vink vink!) ja Tennysonin runoihinkin voisi ehkä tutustua enempi. Wordsworthin runo We are seven oli tuttu Wordsworthin runokokoelmasta, jonka joskus aikoinaan luin.

Nathaniel Hawthornin Golden touch oli tuttu tarina Kuningas Midaksesta (tosin en ole koskaan aiemmin lukenut, vain kuullut tarinasta) ja minulle oli yllätys, että tämä tarina löytyy hänenkin versiona. Kyseessähän on antiikin mytologiaan liittyvä tarina.

Minusta oli mielenkiintoista myös lukea lämmön eri puolista, säteilystä ja imeytymisestä , metallien, eri materiaalien ja värien vaikutus lämpötuntemuksiin olikin kaikkea muuta kuin puuduttavaa luettavaa.  Samoin kiintoisaa tietoa toi kuvaus puiden ja kasvien lehtien rakentumisista valottavat luvut.

Kaiken kaikkiaan tämä oli ihan kiintoisa kurkistus ontariolaiseen koulusivistykseen 1800-luvun loppupuolelta. Tässä ei kovinkaan paljon kerrottu ontariolaisesta elämästä, mutta muutamia viitauksia kuitenkin löytyi, kuten se, että Thomas Mooren runo A cadanian boat song on kirjoitettu kesällä 1804 Ottawa-joella. Hieman selvitellessäni tätä seikkaa, täytyy kuitenkin todeta, että toisaalta on mainittu, että runo olisikin kirjoitettu St. Lawrence joella. Ilmeisesti nämä kaksi jokea kuitenkin yhtyvät jossain kohtaa Montrealia. 

Faintly as tolls the evening chime,
Our voices keep tune and our oars keep time;
Soon as the woods on the shore look dim,
We’ll sing at St. Anne’s our parting hymn.
Row, brothers, row, the stream runs fast,
The Rapids are near, and the daylight’s past.


Why should we yet our sail unfurl?
There is not a breath the blue wave to curl;
But when the wind blows off the shore,
O sweetly we’ll rest our weary oar.
Blow, breezes, blow, the stream runs fast,
The Rapids are near, and the daylight’s past.


Utaw’a’s tide! this trembling moon
Shall see us float over thy surges soon.
Saint of this green isle! hear our prayers;
O grant us cool heavens, and favoring airs.
Blow, breezes, blow, the stream runs fast,
The Rapids are near, and the daylight’s past.


Niin tai näin tällä matkasin Halki Kanadan ja Ontarion provinssin. 

 ---

Omia kouluaikaisia lukukirjoja olisikin mielenkiintoista katsella ja vertailla. Tarinoita ja runoja niistäkin löytyy, mutta olikohan niissä lausumiseen tai tavutukseen opastavia välihuomioita. Arvoituksia taisi joissakin olla, jos en ihan väärin muista.