tiistai 20. huhtikuuta 2021

KIRJA-ARVONTA! Lukemista kesäksi.

 

 
Kirjahyllyjen täyttyessä on pakko laittaa jotain kiertoonkin, jotta löytyisi tilaa uusille hankinnoille. Tässä olisi tarjolla hyvää lukemista kesäksi ja mielenvirkeyttä näinä haastavina aikoina. Arvon seuraavat teokset:
 
1.
 
Kirja on kertaalleen luettu 

2. 
Kirja on kertaalleen luettu
 
Arvonnassa mukana:
- Anneli A.

3.
 
Kirja on kertaalleen luettu, 
hentoja katkonaisia alleviivauksia joissain kohdin, siisti
(tein tästä esseen opiskeluihini)

4.
 
Siisti, antikvariaattioestos 

5.
Erityiskirjaston poisto, siistit, englanninkieliset teokset
 
Arvonnassa mukana: 
- Kirjarikas elämäni
 
6.
 
Yllätyskirjapaketti
Sisältää yhden tai useamman blogiaikanani esittelemäni teoksen harkintani mukaan. 

Arvonnassa mukana:
 - Kirjarikas elämäni

Arvontaan voit osallistua seuraavasti:
 
1. Jätä kommentti tähän postaukseen ja kerro, mikä/mitkä teokset sinua kiinnostavat. Voit ottaa osaa, niin halutessasi kaikkien kirjojen arvontaan ja jätä linkki (sähköpostiosoite tai salaamaton blogiosoite), josta sinut tavoittaa, jos voitto sattuu kohdallesi.

2. Vaihtoehtoisesti: Voit ilmoittaa osanottohalukkuutesi sähköpostiini (ainoeinontytar . harjula @ gmail . com) ja kertoa mikä/mitkä teokset kiinnostavat, mutta olisi kiva, jos kuitenkin jättäisit myös kommentin tähän postaukseen. 

3. Nimettömät/nimimerkittömät eivät ole mukana arvonnassa. Samoin roskapostiksi tulkittavat viestit poistetaan eikä niitä huomioida.

Aikaa tulla mukaan on ainakin äitienpäivään asti. Arvonta-ajan päättymisestä ilmoitetaan.


sunnuntai 18. huhtikuuta 2021

Oli pakko tehdä vielä yksi...!

Amman insipiroima Copycat-haasteeseentees oli pakko tehdä vielä yksi copycatkansi tästä teoksesta, jota en ole vielä lukenut, mutta joka kovasti kiinnostaisi.

 


 

lauantai 17. huhtikuuta 2021

Copycat-kuume iski taas!

Amman insipiroima Copycat-haaste on kiva haaste, ja kiva, kun hän tämän taas avoimeksi julisti. Tässä minun kirjankanteni. Tein samantien kolmin kappalein, sillä kun inspis iskee, niin iskee rajusti.

Kansi numero 1


 
 
Kansi numero 2





Kansi numero 3





Tyyne-Maija Salminen: Kun koti kävi ahtaaksi!

 


Tyyne-Maija Salminen

Kun koti kävi ahtaaksi

Kirjapaja, 1945

126 s.


Alku: Yli Helsingin. suoraan mereltä, puhalsi syksyinen länsituuli.

Lopetus:Se oli vain tuuli, joka teki omaa tehtäväänsä.

Päähenkilöt: Hilkka Mäki, 15-vuotias, muotiliikkeen asiatyttö, joka asuu kahden vanhemmans siskonsa ja äitinsä kanssa pienessä kerrostaloasunnossa. Hänen paras ystävänsä on samassa rapussa, hieman ylempänä asuva Reino Valkama, joka vuotta vanhempi ja  on asiapoikana paperikaupassa. Reinon äiti käy töissä ja isä on juoppo.

Miljöö: Sodanjälkeinen Suomalainen kaupunkiyhteisö, Helsingin Sörnäinen ja muut alueet sekä Turku.

Hilkka ja Reino haaveilevat kumpikin toisenlaisesta elämästä. Avarammasta, valoisammasta ja varakkaammasta. Hilkka keksii tuuman ja nuoret lähtevät omille teilleen päämääränä Amerikka. He suuntaavat ensin Turkuun ja siellä aikovat Saksaan menevään laivaan, mutta matkaan tulee mutkia.

Tämä on hieman epätavanomainen nuortenkirja. Hilkka ja Reino joutuvat kumpikin rikollisille poluille, mutta kiitos ymmärtäväisten aikuisten selviävät tavallaan kuin "koira veräjästä". Läksy on ollut kuitenkin kova ja tehovava.

Ihana mukava, hyvä vanhan ajan nuortenkirja, lähinnä ehkä tyttökirjallisuutta, miksei kuitenkin sopisi myös pojille. Kristilliset arvot määrittävät kirjan tematiikkaa, mutta eivät liian sormella heristellen kuitenkaan. Mitä hieman kritisoin on kirjan joidenkin henkilöiden nimiä, jotka ovat, hmm. ei niin luontevia ja todenmakuisia. 

Kansipaperin kuvitus on hieno. Harmi, että tekijästä ei ole tietoa.

Erityismaininnan ansaitsee:

"Yhteiskunnalla oli suuret mahdollisuudet kasvattaa nuoriso terveesti ajattelevaksi, jos nuoten elämälle annettaisiin oikea pohja, terve ja normaali kotielämä."

keskiviikko 14. huhtikuuta 2021

Hans Hass: Kameramiehiä meren syvyyksissä!

 

Hans Hass Kameramiehiä meren syvyyksissä

Alkuteos: Menschen und haie


Saksan kielestä suomentanut Lauri Hirvensalo 

WSOY, 1953

298 s.


Aloitus: Makailemme lepotuoleissa japanilaisen laivan peräkannella, katselemme mitään ajattelematta aavalle Tyynenmeren-taivaalle, missä suuri Tyynenmeren-aurinko riippuu korkealla näkymättömästä langastaan.

Lopetus: Annan Miranda. Tahdon ratsastaa yöt ja päivät luodakseni tämmän kauneuden valtakunnan. Maailma, joka ei tiedä, mitä varten se elää, ei ansaitse parempaa kuin verta ja tuhkaa. Jos elämä löytää oman tarrkoituksensa, silloin puhkeavat verestä ja tuhasta kaikkein ihanimmat kukat.

Kameramiehiä meren syvyyksissä ja erikoinen teos. Se on yhdistelmä kaunokirjallisuutta ja tietokirjallisuutta. Kirjoittaja on saksalainen meri- ja luontotutkija, joka kaveriensa Jörgin ja  Alfredin kanssa on ollut tutkimusmatkalla Välimerellä, Länsi-Intiassa ja Pohjois-Amerikassa (näitä elämyksiä kuvataan kirjailijan aiemmassa teoksessa Kolme miestä meren pohjalla) ja on nyt palaamassa Eurooppaan Japanin ja Kiinan kautta, halki Aasian. 

Kerronta kulkee lähinnä preesenssissä tai imperfektissä. Dialogia on hyvin vähän, sitäkin enemmän kuvailuja ympäröivästä luonnosta, ihmisistä ja erinäisistä ilmentymistä ja mieleenjuolahtamisista. Eletään toisen maailmansodan aikaa, näin olen ymmärtänyt. Ihmettelen kuitenkin, että sodanjylyn kuuluessa taustalla miehet kuitenkin pääsevät uudelle tutkimusmatkalle Välimerelle, Kreikkaan ja lähialueelle.Tai oikeastaan he kuvaavat sukellusfilmiä jonkin elokuvayhtiön avustuksella. Miehet eivät ole mitään ikäloppuja, joten miksi he eivät ole taistelemassa? Pistää vähän mietteliääksi realistisuuden suhteen. Toisaalta teos on hyvin naturalistinen. Luontokuvauksella on merkittävä osuus teoksessa. Ajan- ja todellisuuskuvaa luovat muun muassa mainnat Baikal-järven syvyydestä, Greta Garbon Ninotchka-elokuvasta ja Max Vallier -nimiseen tutkijaan.


Teoksen genre on kai lähinnä matkakirja. Puhtaaksi tietokirjaksi tätä ei voi sanoa, vaikka tässä puhutaan ja pohditaan paljon evoluutioteorioita ja maailmansyntyjä puhumattakaan eri kulttuuri-ilmentymistä.  Tarinan kertojana on siis Hans Hass, joka kuvailee reissuaan ystäviensä kanssa ei puhtaan teoreettisesti vaan enempi kaunokirjallisesti olematta kuitenkaan puhtaasti kaunokirjallinenkaan.


 

Toisin paikoin kuvaus lähentelee runollisuutta. Ja vaikka en itse aina olekaan samoilla linjoilla, niin että allekirjoittaisin kaikki hänen näkemyksensä,  niin kyllähän nämä hänen mielenliikkeensä ja ajatuskuvionsa ovat kiehtovia.

"Koko maailma tuntui mielestäni yht'äkkiä kokonaan muuttuneelta. Jokaista esinettä ja seikkaa, vaikka se jo sitä ennen olisi ollut kuinkakin tuttu, täytyi nyt katsella toisin silmin; jokainen asennoituminen noihin ongelmiin vaati tarkistusta. Ensi kerran vaistosin nyt sen maailmanavaruuden hyytävän kylmyyden, jossa tämä meidän maapallomme liikkuu äärettömän ykksinäisenä. Rajattomassa, kammottavvassa tyhjyydesssä, jäisessä autiudessas, jolla ei ole vertaistaan, hehkuu äärettömän yksinäisenä ja orpona meidän inhimillisen tuntomme kipinä."

Paikka paikoin teoksessa on siis vähemmän arvostavia näkemyksiä ja joita hieman nieleskellen lukee. Toisaalta mietin taustoja ja ajankuvaa. Vaikka kirjoittajan Kiina-kuvaus ei lainkaan vastaa tämän päivän Kiinaa, niin lukijana jään pohtimaan, miksi kirjoittaja näkee Kiinan tulevaisuuden näin lohduttomana, vaikka aluksi kuvaus tuntuukin kovin ylistävältä. 

"Kiina ei ole sellainen kukka, joka voi kuihtua, vaan kaikkein suurin jalujin käytännöllisen järjen etuvarustus tämän maan päällä. Kiinassa elämä ei merkitse enempää eikä liioin vähempää kuin se todellisuudessa on. Sen vuoksi tämä kaikkein vanhin maa on korkealla kaiken yläpuolella, mikä kyllä yksityistapauksissa voi olla tarkoituksenmukaisempaa ja parempaa, mutta ajan oloon kuitenkin on kuin tuulessa lentävä lehti, joka kääntyy vuoroin niinpäin, vuoroin näinpäin, ja loppujen lopuksi, aivan liiankin pian putoaa jonnekin ajan katuojaan lahoamaan." 


Tätä kirjaa voisi jollain tasolla kutsua keskustelevaksi.Hans Hass ei ainoastana kuvaa matkalaisten kokemuksia, vaan keskustelee maailmankaikkeuden ja olevien olojen kanssa. Taustalla vaikuttava sodan ilmapiiri ja maailman kohtalot väijyvät tekstin lomassa ja luovat hieman fatalistisen tunnelman. 

Paitsi omia ja matkatoveriensa kokemuksia tarinassa on Ksenofonin, apumieheksi palkatun miehen tarinoita kulkuriajoiltaan. Nämä kertomukset eivät ole mitenkään laveita, mutta eivät myöskään tosikkomaisia. Kirjassa on myös genreltään poikkeavia osioita, kuten yksi luku, jossa tuodaan muiden kirjoittajien  näkemyksiä haikaloista, toisin sanoen tekstilainoja.Hait ovat yksi merenelävistä, joita sukeltajat erityisesti haluavat kuvata. Tyystin poikkeava aiheesta, joskin sivuaa luontoteemaa, on eräs luku, joka on kirjoittettu sadun muotoon. Lisäksi teoksen loppuluku (josta alun ote) on jostain tarusta tai legendasta tai historiasta, sillä sen toisena osapuolena Mirandan ohella on Aleksanteri. Mutta mihin tämä tarina viittaa, on minulle arvoitus.
 

Kokonaisuutena tämä on ihan kiehtova teos, joskin aika ajoin mietinkin todellisuuden ja maustetun kerronnan rajoja. Esimerkiksi sukellusvarrusteiden kuvaukset jäävät hieman vajaiksi. Millaisia sukkelluspuvut olivat nelikymmenluvulla? Erityisesti eräs sukelluskypärän putoaminen päästä (tai paremminkin pään putoaminen sukelluskkypärästä) sai kuvauksena mietteliääksi. Että miten on mahdollista, että sen voisi noin vain pistää päähän takaisin ja sukelus jatkuu häiriöttä. Myös kuvaus siitä, että reilu kymmenkunta haita uiskentelee lähistöllä miesten kuvatessa ilman pelkoakaan, että kävisivät päälle saa mietteliääksi.

Kaikista kurjimman tunnelman luo kuitenkin se periaatteiden katoaminen, mikä sukellusporukalla ilmenee. Ensin he kammoksuvat ja tuomitsevat ryöstokalastusen (dynamiittia  veteen), mutta kun haita ei vain löydy, niin sitten jo tehdään yhteistyötä dynamiittimiesten kanssa ja johan alkaa haitakin tulla näkyville. Niin luonnontieteellistä tutkimusta kuin miehet tuntuvat tekevänkin, niin nämä kuvaukset vievät kyllä pohjan tieteentekemisen etiikalta.

---

Tällä mukana Kirjoja ulapalta -haasteessa

 



tiistai 13. huhtikuuta 2021

Faidoni Plato!

 FAIDONI PLATO

Platonin keskustelma Sokrateen viimeisistä hetkistä ja sielun kuolemattomuudesta

Kreikan kielestä käänsi ja selityksillä sekä johtavalla alkulauseella varusti T:ri J. W. Calamnius.
Ensimmäisen kerran julkaissut Weilin ja Göös 1882

Projekti Gutenberg

Kuva: Aino H.

 

 

 

Teoksen kääntäjän mukaan ”vanhalla klassillisella kirjallisuudella, suuremmassa määrässä kuin milläkään muulla, on ylentäväinen ja puhdistava voima sen jalon hengen kautta, joka sen teoksissa ilmestyy”. En tiedä,olenko Calamniuksen kanssa ihan samaa mieltä tämän teoksen ylentävästä ja puhdistavasta voimasta tai teoksen jalosta hengestä. Sen sijaan voin sanoa, että olen yhden sivistykseen kuuluvan asian kampittanut, nimittäin tutustumisen antiikin kreikkalaiseen filosofiaan, josta minulla ei ollut aiemmin juurikaan tuntumaa. Sokrates ja Platon ovat toki niminä tuttuja, mutta heidän sanomisiinsa en ole perehtynyt aiemmin. Kreikkalaista filosofiaa on tosin jossain määrin sivuttu teologian opinnoissani, mutta se on ollut vain kuulopuhetta.

Faidoni Plato on kertovaa dialogia toisen kautta. Ekherates-niminen henkilö kysyy Faidonilta Sokrateen kuolemasta ja Faidoni kertoo näistä tapahtumista. Muita henkilöitä kuin Sokrates tarinassa on Simnias ja Kebes, joiden keskustelua Sokrateen kanssa Fainoni siis Ekheratokselle purkaa.


Ekheratekselle vaikuttaa Sokrateen puheet olleen ihan selkeitä ”sillä minusta näyttää Sokrates näitä puhuneen niin ihmeellisen selvästi, että vähälläkin järjellä varustettu voi ne käsittää.” kuten kaikille, jotka puhetta kuuntelivat. Mutta minä lukijana - ”hämmennyksiin minä niistä kaikista vaan joudun”. 

Teksti on laveaa ja kaikkea muuta kuin selkokieltä. Pää aivan menee pyörälle ja teksti soljuu silmäportista aivoihin mutta ymmärrys jää kovin vajavaiseksi. Kuinka pitää asioita näin monimutkaisesti selitellä ja laverrella ympäri ämpäri. Ja se, joka tämän taitaa selkokielelle saattaa ja jotain tolkkua näihin sanakäänteisiin saada on kyllä melkoinen kielinero.

Muutamia lausahduksia, jotka tavalla tai toisella nousivat tekstistä:


” kaikki, jolla vastakohtaa on, syntyy omasta vastakohdastansa eikä mistään muusta”


"Ei mikään lintu laula, kun sen on nälkä taikka vilu taikka kun sillä on jotain muuta surua."


"Varokaa, ett’en minä innoissani petä sekä itseäni että teitäkin ja sitten lähde pois jättäen kuten mettiäinen pistimen teidän sieluihinne.”

 

Tekstissä oli paljon pureksittavaa, eikä kaikki niin hyvältä maistuvaa. Filosofista sanoilla leikkimistä ja suoran asian mutkaiseksi vääntämistä, erinäisiä uskomuksia, joita ei muinaisten tai nykyistenkään aatekannattajien kanssa jaa. Mikä minua erityisesti hämmästytti, oli, että karman-laki onkin peräisin (?) Sokrateelta, tai hän on sen jostain omaksunut. Samaten ajatuksia herättää hänen kuolemantuomionsa ja sen täytäntöönpano. 

---

Kirkko ja kaupunki -lehden lukuhaaste kohta 3: Kirja, joka on kirjoitettu eKr. 

Kirjallinen maailmanvalloitus: Kreikka

perjantai 2. huhtikuuta 2021

Minna Canth: Hanna

 HANNA

 Kirj.

 Minna Canth

 1917 (1886)

Projekti Gutenberg

 

En ole aiemmin Minnan Canthia lukenut, mutta hänen näytelmiään elokuvasovituksena kyllä nähnyt televisiosta. Jostain syystä olen vierastanut hänen tekstejään enkä nyt Hanna-novellin luettuani tiedä, olenko ihastunut vai vihastunut.

Hanna on Kamreeri Mellinin tytär. Hänen ikää ei mainita, mutta tarinan alussa hänestä käytetään nimitystä Pikku-Hanna.Mikään pikkuinen sanan varsinaisessa merkityksessä hän ei voi olla, sillä hän käy kuitenkin tyttökoulua, lukee ranskaa ja on kovin huolissaan äidistään. Suhde isään on vaikeampi. Mellinin perhe on herrasperhe. Perheessä on piikoja. Tätä isäntäväen ja palvelijoiden välistä seikkaa hieman mietin, kun välillä kerrottiin, kuinka äiti paistoi ohukaisia. Miksei piiat? Toisesa yhteydessä äiti menee puhumaan oliko se veden keitosta, en nyt muista.  Mari ei anna laittaa kissalle maitoa, Miina luuttuaa, Miina nauraa, Mari nauraa, Miina nauraa. Mari hakee voileipää.Onko Miina ja Mari sama henkilö, mietin, mutta ei. Ilmeisesti kyse on kahdesta eri henkilöstä, joiden 'virkaa' ei sen enempiä selitetä. Myöhemmin palvelijaksi tulee suorasuinen Liisa.

 

Kertoja on kaikkitetävä ulkopuolinen, joka vie tarinaa  eteenpäin Hannnan näkökulmasta. Kertoja käyttää lyhyitä lauseita. Laatusanojaja verbejä on runsaati ja murrettakin käytetään. Tykkään tarinan ilmeikkyydestä alkupuolella. Kertojaääni on vivahteikas, murteikas. Samoin dialogeissa muiden puheessa vilahtelee murreilmaisuja, puhekielisyyttä, mutta Hanna puhuu kirjakieltä. Miksi? Hanna on sivistyneen perheen sivistynyt tytär. Tämä korostuu.


Ajankuva on 1800-luvun loppupuoli. Soveliaisuus ja säätyjen vaatima käytös tulee esille tyttöjen välisessäs eurustelussa poikien kanssa. Ei ollut soveliasta olla samassa huoneessa ilman förkeliä. Förkeli-sana on minulle outo, mutta kun nyt mietin, niin tulee ilmeisesti ruotsinkielestä ja tarkoittaa esiliinaa, ei esiliinaesiliinaa vaan henkilöä, joka toimii 'esiliinana' nuorille naisille, sillä "nuoren tytön maine riippuu hiuskarvan nenässä".

Kaiken kaikkiaan lauserakenteet ovat erikoisia, hieman vanhahtavia toki, mutta ymmärrettäviä omituisuudessaankin. Mukavan venkuloita sanajärjestyksineen, eivätkä kuitenkaan aivan puhekielisiäkään. ”Silmien edessä pyöri niin somia, täriseviä vinkuroita ja korvissa soi, että kumisi

Muita outouksia on kahveri ja näin Pääsiäisen aikoihin ilmaisu Kihlatorstai. Mistä tulee savolaiseen (?) kielenkäyttöön kiirastorstain sijasta Kihlatorstai. Myös sanonta pohjaanpalaneesta ruoasta  "piispa on käynyt puurossa" on aivan ennenkuulematon.

Pidin tarinan alkupuoliskosta, mutta loppupuoli alkoi mennä niin synkäksi ja toivottomaksi että kokonaisuus muodostui raskaaksi luettavaksi. Lopuksi tuli tunne, että olipa tämä surkea kuvaus ihmisistä, jotka elävät, mutta eivät siltikään elä.


Minnan Canth tunnetaan naisasian puolestapuhujana ja kyllä, tässä oli naisen asemaa nuoren kasvavan tytön näkökulmasta kerrottuna. Miehet kuvattiin yksi toisensa jälkeen epäedullisessa valossa. Hanna isä oli viinaksiin menevä, ja ilmeisesti ei niin uskollinen aviossaankaan. Oli naittamassa tytärtään vanhemmalle vakavaraiselle ihmiselle, josta Hanna huolinut. Kuitenkin yksi pieni lause eräällä vierailulla, kun Hanna sairastuu tuo esiin,että isällä olisi ehkä ollut parempiakin tunteita tytärtään kohtaan. Tämä oli kuitenkin vain pienen pieni vilahdus, jokat tuli ja meni. Rakkaudessaan ja uskossaankinpettynyt Hanna jäi varjokuvaksi, jonka elämään ei paljon iloa ilmaantunut, vai pilkahtiko sitä heräävän kevään myötä? Loppu jäi hieman kysyväksi. Mutta ei, en tykännyt tästä tarinasta kokonaisuutena, niin ihastuneena kuin ensi alkuun olinkin Canthin ilmaisuun ja erikoiseen tapaan liittää sanoja toisiinsa.

---

Joken Runokulman Luetaan kirjoja Gutenbergista -haaste


...

Hanna on luettu myös Kirsin Bookclubissa ja nähty sen ajankohtaisuus ja klassikkoasema. Kauneutta ja kevyttä komiikkaa lukemastaan löysi Kirjaluotsi, Riitta K koki Hannan kehityskaaren kuvauksen riipaisevana ja Anneli A huomioi hyvin kerrotun ajankuvan. Itse luin tämän Joken postauksen innoittamana.

Jose en tästä lukukokemuksesta muuta saanut, niin voinhan nyt ainakin sanoa, että olen Canthiin tutustunut, mutta jos kaikki hänen teoksensa päättyvät näin surkeasti ja ovat näin yksipuolisia näkemyksissään, niin tämä jää kyllä ainoaksi tutustumiseksi.

torstai 1. huhtikuuta 2021

Kapteeni Marryat: Uudenmetsän lapset!

 

Kapteeni Marryat

Uudenmetsän lapset

Mukaillen suomentanut Anni Swan

3. painos

Otava, 1947


Alku: Vuosi 1647 oli myrskyinen aika Englannille.

Lopetus: Tähän päättyy Edward Beverleyn ja hänen sisarustensa tarina. Usein he vielä vanhoilla päivilläänkin muistelivat uurasta ja onnellista elämäänsä köyhässä metsänvartijantalossa, jolloin he vileä olivat - Uudenmetsän lapsia.

Historiallinen ajankohta: Englannissa kansa on kääntynyt itsevaltaista Kaarle I vastaan, ottanut tämän vangiksi ja mestanneet. Kansa on jakaantunut kuningasmielisiin kavaljeereihin ja Cromwellin johtamiin parlamentin joukkoihin, joita kutsutaa keropäiksi.

Tunnusmerkit: Kavalieerit käyttävät matalaa hattua, joissa on sulka. Keropäät käyttävät suippopäistä sokeritoppaa muistuttavaa korkeaa hatttua. Kavalieereilla oli myös hiukset olkapäille, kun keropäillä hiukset oli leikattu päätä myöten.

Päähenkilö: Edward Beverley ja sisaruksensa Alfred, Alice ja Edit, jotka jäävät orvoiksi, kun heidän isänsä, joka taistelee kuninkaan puolella kaatuu Nasebyn taistelussa. Lapset ottaa hoiviinsa vanha metsänvartija Jaakko Armitage, koska Cromwellin joukot polttavat heidän kotinsa ja heidän huoltajansa, vanha Agata-tätikin kuolee.

Tämä oli ihan mielenkiintoinen teos, joka avarsi lisää historiallista tietämystäni kyseisestä ajanjaksosta. Verrattuna aiemmin lukemaani Rosvolaakson tyttäreen, joka sijoittui samaan historialliseen ajankohtaan tämä oli paljon miellyttävämpi lukukokemus, jos kohta tässäkin oli vähän liikaa sitä mentaliteettia, että aseilla asiat korjataan. Taistelukohtaukset tosin eivät olleet niin brutaaleja kuin Rosvolaakson tyttäressä.

Kuvauksessa oli joitain kohtia, jotka mietityttivät ja saivat pohtimaan, millaista oli elämä 1600-luvun englannissa, kuten villiintyneet lehmälaumat metsissä. Olen aina ajatellut, että lehmät ovat aika kesyjä eläimiä, jotka eivät kovin helposti villiintyisi, toisin kuin hevoset, mutta mene ja tiedä.

Aika ajoin minua myös mietitytti tuo mainita mukaellusta suomennoksesta. Tarina etenee sujuvasti ja tarinaa lukee joutuisasti, ei siinä mitään, ainakin tähän kuvaukseen asti:

"Ratsastettuaan noin kolme mailia hän saapui eräälle nummelle, jolloin hän huomasi äskeiset miehet noin kilometrin päässä erään mäen harjalla ..."

Hmm. Vaikka olisi kuinka laaja näköala, niin voisiko erottaa ihmisiä kilometrin päästä? Pikkasen vaikuttaa epätodelliselta. Pohdinkin aika ajoin lukiessani, missä määrin tässä on anniswania enemmän kuin marryatia. Ehkä asiaa voisi tutkia lukemalla alkuperäisteoksen Gutenbergista. 

---

Kirjan kannet auki -lukuhaaste kohta 14: Lue kirja, Jonka kansien tekstifontti on erikoinen. 

...

Kirjan on lukenut myös Jokke, jonka postauksesta bongasin kiintoisan huomion. Toinen Beverleyn pojista onkin Humprey, joka on suomennettu Alfrediksi. Tämä on erikoista, koska lasten tai muita nimiä ei muuten ole kummemmin ilmeisesti suomennettu.

keskiviikko 31. maaliskuuta 2021

Markku Välitalo: Hiljaisilla havumailla!

 

Markku Välitalo

Hiljaisilla havumailla

Omakustanne, 2020


Markku Välitalo on Posiolta kotoisin oleva luontovalokuvaaja, eräkirjailija,  "Luontokuvaus on biologin koulutuksen saaneelle elämänihmettelijälle ennen kaikkea tutkivaa seikkailua, näkemistä ja oivaltamista", kirjoittaa Välitalo teoksensa syntytaustaa. Ja todentotta, Hiljaisilta havumailta -teos tarjoaa  upean kuvamatkan halki pohjoisen luonnon. Kuvien lomassa pääsee tutustumaan luontokuvaajan arjen elämään ja ajatuksiin, konttaamaan jyrkkiä kivisiä rinteitä kuvakulmia etsien aina hyiseen pulahtamiseen keväisillä jäillä. 

Itselleni koskettavinta teoksessa on alun mustavalkoiset lapsuuskuvat ja maisemat, jotka esittelevät kirjailijan taustaa.

"Kesä siivilöityy lehtien läpi. Humisee. Metsätähdet nukkuvat yhä aamu-untansa ketunleipien vierellä. Kielellä maistuu kolmilehden kirpeä happamuus. Metsäimarre hengähtää makeasti. Pajulintu viipyy hetken pensaassa ja nappaa vihreän toukan. Sen surumielisen laulun opin tuntemaan alkukesällä. Monet muut metsän laulut ovat vielä arvoituksia. Varpaissa ja nilkoissa kutittavat variksensaappaat. Jalkapohjissa pistelee erillinen sänkiheinä. Törmän yläpuolella navetan ovi kolahtaa tutusti. Äiti päästää lypsetyt lehmät laitumelle. Hely ja Kalinka ammuvat helpottuneina kevemmin utarein. Lähinaapurista kantautuu liipan kalkutus."

Koskettavia, ajatuksia herättäviä ovat myös valokuvat moninaisuudessaan. Niitä katsellessa syntyy mielikuvia. Syksyisen suon lämpimät maanvärit ja talvisen luonnon tykkylumipeitteiset puut jäähileineen luovat ainutlaatuisen tunnelman ja elämyksen, jossa kuvaajan ajatusmaailma kohtaa katselijan ajatusmaailman. Voi olla, että katselija näkee kuvissa jotain muuta, mitä kuvaaja on nähnyt, mutta ilman että olisi välittänyt oman ajatuksensa ja näkymänsä katselijan nähtäväksi, ei katselijakaan olisi saanut kokea sitä elähdyttävää hetkeään luonnon majesteettiuden ja leikillisyyden äärellä. 

Upea, hieno teos, jota voi lämpimästi suositella vaikkapa lahjaksi luonnonystävälle,  taiteilijalle inspiraatioksi tai pohjoisesta poismuuttaneelle muistoksi kotiseutujen avarista maisemista. Kirjaa  voi tilata tekijältään: markku . valitalo @ gmail . com. 

 

 

Pieni yksityskohta teoksen moniulotteisesta kuvatarjonnasta.Itselleni tuli tästä tykkylumikuvasta mieleen jäätelötötterö. Lieneeköhön kuvaaja itse ajatellut jäätelötötteröä kuvatessaan tätä maisemaa?

----

Kirkko ja kaupunki -lehden lukuhaaste kohta 45: Kirja, jossa on kuvia.

tiistai 30. maaliskuuta 2021

Florence L. Barclay: Silkkiäispuun alla!

 

Florence L. Barclay

Silkkiäispuun alla

Suomentanut Tyyni Haapanen

WSOY, 1916

188 s.


"Tämä oli pieni Sinipoika, joka koetti kantaa tykinkuulia, joka uhmasi koko maailmaa, nenällään hiekkaa, horjumaton luottamus kirkkaissa silmissään, lannistumaton rohkeus sydämessään."


"Mutta se ei ollut veljentyttärenne! Te se olitte jota aina tahoidn tavata, sanoi Poika." Näin alkaa tämä vanha englantilanen viihderomaani, joka kertoo seitsemän päivää kestävän tarnan rakkaudesta. Ei niin, että rakkaus kestäisi vain seitsemän päivää vaan taistelu sen voittamiseksi.

Tarinan päähenkilö on jonkin verran alle nelikymppinen Miss Christobel Charteris, joka on toiminut esilliinana veljentyttärensä Mollien ja Pojan Guy Chelsean välillä. Kyseessä on kuitenkin ollut vain juoni, sillä Guy on tuonut Mollielle kirjelippuja Phililtä, joka tosiasiassa on Mollien rakkaudenkohde. Kun Mollie poistuu näyttämötä alkaa Guyn seitsemän päivän piiritys, jolla hän aikoo valloittaa Christobelin, johon hän on itse palavasti rakastunut. Guy on kymmenen vuotta nuorempi kuin Christobel. Christobel kutsuu Guytä kaiken aikaa Pojaksi tai Sinipojaksi, sillä hän on nähnyt tämän ensimmäisen kerran merenrannalla pikkupojan sinisessä puvussa ollessaan itse 16-vuotias ja seuratessaan tämän leikkejä rantahiekall.

Christobel itse on menossa naimisiin isänsä vanhan tuttavean, erään Professorin kanssa, jonka Ann-sisar ilmeisesti 'leikkii' sairasta ja toimii näiden yhteensaattamiseksi vähemmän kunniallisin keinoin.

Viisi tai kuusi (en nyt ole ihan varma)  Guy ja Christobel tapailevat silkkiäispuun alla ja juovat teetä. Sitten Christobel kertoo menevänsä naimisiin professorin kanssa. Guy lähtee lentääkseen Atlantin yli ja tehdäkseen ennätyksen. Sitten tarina saa käänteen. Christobel näkee unta, mutta tämä uni on kirjoitettu tarinaan niin, että mietin, onko kirjailija ensin aikonut suunnata kirjan toisille urille, mutta päätynytkin muuttamaan juonen suuntaa, sillä koko uniepisodi lyö ainakin minut pienellä ällikällä ja sanoisinko pettymyksellä. No, ei ehkä pettymyksellä, mutta jonkinasteisella tyytymättömyydellä, koska mieleeni tulee muuan espanjalainen tv-sarja, joka alkoi mennä sellaiseen suuntaan, josta en pitänyt, mutta joka sitten, koko sarja nimittäin, osoittautuikin päähenkilön uneksi.

Ei tämä sinänsä huono kirja ollut, Onnellinen loppu on aina onnellinen loppu, ja siihen saa olla tyytyväinen. Brittiläinen elämäntapa 1900-luvun alkupuolella on aistittavissa ja jännitteet yhteiskuntaluokkien ja säätyjen välillä yhtä lailla kuin ikäerokysymykset. Vaikka onkin luokiteltavissa, jos ei nyt ihan kioskikirjallisuudeksi, niin vähemmän mairittelevaksi rakkaus- ja viihderomaaniksi, niin tämä kyllä herättää myös syvempiä ajatuksia rakkauden olemuksesta ja merkityksestä. 


Kirkko ja kaupunki -lehden lukuhaaste kohta 10: Kirja, joka pohjautuu johonkin Raamatun kertomukseen.

Laitan tämän tähän kohtaan, sillä tarinana kehyksenä on kertomus Jerikon valloituksesta seitsemässä päivässä. Tarinassa viitataan myös muutamiin muihin Raamatun kohtiin. Mikään uskonnollinen teos tämä ei kuitenkaan ole, vaan kyseessä on lähinnä näiden vertauskuvallinen käyttö.


Kirjan on lukenut myöskin Tyty, jonka mielestä tämä oli "ihan  mukava" tarina. Hänkin pohti lukiessaan samaa  kuin minä, mitä ovat räjähtelevät kakut. Hän on myös kiinnittänyt huomiota ajan yhteiskunnallisiin näkökulmiin hyvin kiintoisalla tavalla.

keskiviikko 24. maaliskuuta 2021

Lutgen Kurt: Arktiksen armoilla!

Kurt Lutgen

Arktiksen armoilla: Kein Winter Für wölfe

Suomentanut Eero Ahmavaara

WSOY, 1957

227 s.


 





 

"Minä en tunne eskimoita -vielä, vastasi McAllen- Mutta olen kutakuinkin varma siitä, että he yhtä vähän kuin Alaskan intiaanit, joita olen jokseenin tarkoin tutinut, ovat aina olleett niin laiskoja, holtittomia ja alkoholiin taipuvia kuin nykyisin. Me, tämän maan herrat ja valtiaat olemme tehneet heidät sellaisiksi salliessamme turkisten ostajien käydä heidän kanssaan vaihtokauppaa, jossa maksuvälineinä ovat viina ja säilykkeet. Me olemme panneet heidän päähänsä mielikuvan, että elämä voisi aina olla noin helppoa. Me olemme kevytmielisesti järkyttäneet heidän elämäntapojaan, jotka soveltuivat erinomaisen hyvin maan luontoon."

 

Tarinan kertoja on kaikkitietävä ulkopuolinen, joka vie tarinaa eteenpäin välillä ylhäältäpäin, ulkopuolisena kertoen, että tätä tapahtui näin ja näin. Kerronta on pääosin suoraa kerrontaa.Varsinaista dialogia on vähemmän. Eri henkilöhahmot pääsevät kuitenkin kukin vuorolaan ääneen omalla tavallaan ja ääneellään. Eniten äänessä on kuitenkin merimies Jarvis, joka on myös kirjan päähenkilö. Juoni on lyhykäisessään tämä: Yhdysvaltain presidentti on lähettänyt viestin  Karhu-aluksen kapteeni Tuttlelle, jonka pitäisi, jos suinkin kykenisi lähteä pelastamaan 257 merimiestä, joiden alus on jäämeren rannikolla ahtojäiden saarntamana. Karhun kapteeni saa myös alukselleen nuoren tohtori McAllenin, jonka tarkoituksena on tutkia eskimoiden elämää. Karhu-alus ei kuitenkaan kykene tehtävää suorittamaan ja näyttää siltä, että noita merimiehiä ei päästä millään tavalla pelastamaan. Voidaan vain toivoa, että he selviäisivät jotenkin talven yli, mikä kylläkin näyttää mahdottomuudelta.

Merimies Jarvis, joka on elämässään saanut kokea monenlaista ja kantaa sisimmässään elämän aikana kertyneitä traumoja illmoittaa, että on yksi mahdollisuus. Kuljetetaan eskimoille lahjoitettuja porolaumoja yli jäätikön. Jarvis lähtee uhkarohkealle matkalle seuranaan tohtori McAllen.

Alkulehdellä kerrotaan, että tämän tarina pohjautuisi todellisiin tapahtumiin ja ainakin tässä mainitaan todellinen napatutkija Hall ja viitataan tämän napatutkimusmatkaan. Tämä ei kuitenkaan ole puhtaasti faktaa, sillä tässä on fiktiota mukana aika paljonkin.

Matkalla porojen saamiseksi Nomesta Beringin niemelle Jarvis kertoo nuoruudestaan McAllenille. Näissä kerronnoissa mainitaan suuri vesiputous jossain Kanadan tundralla, jota intiaanit kutsuvat Veden hengeksi ja jota Jarvis on lähtenyt erään brittiaatelisen kanssa etsimään, ja joka olisi Niagaraa mahtavampi. Tämä kuulosti aika mielikuvitukselliselta ja minun täytyi vähän googlailla, mutta ilmeisesti tällainen vesiputous löytyy Labradorista, ainakin yhdistän tämän Churchilin putouksen tässä kerrottuun.

Kirja tuo hyvin esiin Alaskan karut olosuhteet ja Alaskan alkuperäiasukkaiden elämäntapakin tulee, ainakin jollain tasolla esille, vaikka pääosan viekin Jarvisin seikkailut ja puheet. McAllen, jonka alkuperäinen suunnitelma oli tutkia alkuperäisasukkaita saakin matkallaan uuden suunnan urasuunnitelmilleen, kun kaksikko joutuu kohtaamaan voimattomuutensa aavemaisessa eskimokylässä, jonka asukkaat ovat nälkäänkuolemassa.

 

 

Tähän teokseen sopivat seuraavat laatusanat: kannustava, kunnioittava, taisteleva, ankara ja elämän mullistava. Tarina on traagisen kylmä ja jäinen. Vauhtia ja tilanteita riittää hyvän seikkailukirjan verran. Jonkin verran tarinaan jää kuitenkin aukkoja ja pelastusretkikunnan etenemisen kuvausta olisi voinut hieman jämäköittää. Myös todellisuuden ja fiktion raja häilyy,  eikä tätä siis huolimatta viittauksista todellisiin tapahtumiin voi pitää historian osalta yhtä pitävänä.


Ilmaisuvoimaa: "Tunnin toisensa jälkeen hän taivalsi siten kiehuvan lumen läpi..."

 

 

Täällä tätä kirjaa on pidetty matkakirjana, mutta itse en näkisi tätä sellaisena, vaan puhtaana seikkailukirjana, jossa on hyödynnetty todellisia tapahtumia. 

Ei huono, mutta parempiakin teoksia aiheeseen ja teemoihin liittyen löytynee.

 

Kartta näyttää alueen, jossa tarina liikkuuu. Viivan, joka osoittaa Jarvisin ja McAllenin reitin olen itse piirtänyt hahmottaakseni vähän paremmin sitä, missä liikutaan.

-----

Kirkko ja Kaupunki -lehden lukuhaaste kohta 25: Kirja, jossa eletään poikkeusoloissa.

Aino Mäkinen: Sudenkorentojen lentonäytös!

 

Aino Mäkinen

Sudekorentojen lentonäytös

Gummerus, 1938

Kansikuva: E. Jaatinen

108 s.




Sudenkorentojen lentonäytös on 14 sadun kokoelma, joista kaksi on näytelmämuodossa. Ensimmäinen saduista kertoo pojasta, joka etsi satuja ja tarinakokoelman viimeinen on jouluinen näytelmä kahden pojan kuusenhakumatkasta, johon auringonsäkenet tuovat oman ilkamoivan leikillisyyden. Näistä mikään ei oikein kolahtanut minuun, vaikka tuo kansikuva jotenkin veti näiden satujen puoleen.No, oli näissä jotain, mikä puhuttelikin kuten satu Äidin enkeli.


"Äidin rakkaushan se on! Se on Jumalan kirkastama huokauksen kukkanen. Älä kätke sitä lapseltasi äiti. Anna hänen hengittää sen tuoksua. Ja kun kirkas, valvova silmäsi sammuu ja hellä, auttava kätesi vaipuu lepoon, silloin rakkautesi kukkanne elää lapsesi sydämessä ja viitoittaa oikeaan hänen askeleensa."

 

 Näytelmä Äidin neuvo jatkaa teemaa ja siitä saisi hieman muokkaamalla ihan kivan näytelmäesityksen vaikka äitienpäivänäytelmäksi. Vanhojan nämä ovat ja tunnelma ja ajatukset ilmaisevat aikaansa. Näissä pienissä saduissa tai tarinoissa on hieman erikoinen yhdistelmä sadun lumoa ja arkipäivän todellisuutta. Ehkä  näistä uudelleen lukemalla löytäisi jotain  enemmänkin, kuin nyt sain.


"Sinne meni, mistä tuli, jäljellä ei ainoatakaan. - Mitä tuota tuskittelet, torui seinänrako. - Katso toiste tokullensa, mitä takana tapahtuu." Näin päättyy pojan sadun etsintämatka ja hyvä neuvohan tuo on meillekin, katsoa joskus taaksensakin, vaikka yleensä onkin hyvä katsoa eteensä. Ainakin näin kevätjäisillä teillä.

----

Kirjan kannet auki -lukuhaaste kohta 20: Lue kirja, jonka kannessa on sama nimi kuin sinulla etu- tai sukunimi)