Barbra Ring: Peik suuressa maailmassa!

Barbra Ring

Peik suuressa maailmassa 

Alkuteos: Da Peik skulde gjøre sin lykke (ei mainita nimiösivulla)

Suomentanut Ilmi Hallstén 

WSOY, 1917 

87 s. 

Pavel setä laski kirjeen kädestään. Hän pyyhkäisi otsaansa selvittääkseen ajatuksiaan. – – –    – – –  Pitikö hänen nyt antaa pois tuo valkotukkainen pikkuvanha miehenalku, nyt kun hän oli ruvennut niin suuresti hänestä pitämään ja saavuttanut hänen täyden luottamuksensa? Professori Pavel Benedikt Hennemannille se oli vaikeampaa kuin mikä muu tahansa.

 –  Kirjoittaako hän kovin surullista? kyseli Peik. Hän oli noussut ja seisoi nyt Pavel sedän polvien välissä. Pavel setä katseli häntä ja silitti hänen vaaleita hiuksiaan.

– Tätisi tahtoo sinut luokseen tehdäkseen sinusta saksalaisen ja antaakseen sinulle paljon rahoja, hän sanoi. 

–  En mie enempää rahhaa tarvitse, sanoi Peik ja näytti viisikruunusta.  – Ja mie tahon olla siun luonas enkä taho lähteä mihkään, josta en tiiä, missä se on. 

– Hmm. hm. Niinkö? Etkö tahdo? hymyili Pavel setä.

 – Mutta tämä koskee sinun tulevaisuuttasi. Meidän täytyy ajatella mitä sinusta on tuleva maailmassa, pikku mies. - Minusta tulee ajuri tai rohvessoyöri, Peik vallan varmasti päätteli. – Kumpi siusta on parempaa? – Mutta mie luulen melkein että ajuri on metkempää, hän lisäsi.

Peik on pieni orpo poika, jonka vanhemmat ovat kuolleet. Hänen ainoat sukulaisensa ovat Pavel-setä ja Aada-täti, joka on nyt kirjoittanut Pavelille ja sanonut, että hän haluaa ottaa Peikin luokseen kasvattaakseen tämän kunnon saksalaiseksi ja tarjotakseen tälle suuren perinnön jälkeensä. 

Peikin parhaat ystävät ovat naapurin tyttö Marji ja Ajuri Ondursen Liinukkansa kanssa. Peikillä on oma Liinukkansa, jonka häntä on kadonnut, ja sen tilalle on laitettu sedän partasuti (Katso kansikuvan vasen kulma). 

Peik ja Pavel matkaavat lopulta Berliiniin Aada-tädin luokse, mutta kuinka käykään, kun Aada-täti tekee tuttavuutta Peikin kanssa. Aada-täti kauhistuu Peikin puhetapaa, joka onkin omanlaistaan.

 "Mutta mie oon luvann't Mairille että mie pian luippaan kottiin."  

Aada-täti esittelee Peikille monenlaisia Saksan nähtävyyksiä museoista kirkkoihin ja zeppeliineihin keisarista puhumattakaan. Peikillä on näistä kaikista omat sovellutuksensa. 

Peik suuressa maailmassa on jatkoa kirjailijan aiempaan Peik-teokseen. Ajankuva on 1900-luvun alkukymmenluku ennen ensimmäistä maailmansotaa. Näin oletan, erittäinkin, kun viitataan keisariin ja zeppeliinin ensiesiintymiseen. Yhdessä nämä teokset muodostavat ihastuttavan tarinakokonaisuuden ja lapsikuvauksen, jossa on vauhtia, sukkeluutta ja hersyvää lapsenomaisuutta unohtamatta kasvatuksellisia näkökohtia, jotka on kuitenkin sujutettu rivien väliin ilman suurempaa paatoksellisuutta. Oikea hyvän mielen teos.

Pieni Helmet 2026 -lukuhaaste kohta 21: Kirjassa käydään museossa

Ayako Miura: Tuuli kääntyy tulevaan!

Ayako Miura

Tuuli kääntyy tulevaan

Alkuteos: Michi Ariki

Saksankielisestä, lyhennetystä teoksesta suomentanut Helinä Kuusiola

SLEY, 1987 

Pidän paljon Ayako Miuran teoksista Jäätymispiste, Aurinko sulattaa jään ja Rakkauden sola, jotka ovat kaunokirjallisia teoksia. Tämä teos, Tuuli kääntyy tulevaan puolestaan on elämäkerrallinen teos ja kertoo siitä, kuinka nihilistisestä Ayako Hottasta (Hotta on hänen tyttönimensä) tuli kristitty. Teos on siis elämänkerrallinen kuvaus olematta kuitenkaan puhtaasti elämänkerta. Ayako ei kerro lapsuudestaan eikä perheestään vaan kuvaa tilannettaan sodanjälkeisessä Japanissa, ajautumistaan nihilismiin, sairastumistaan tuberkulooosiin ja kuinka rakkaus johdatti hänet kristityksi. 

Tekijän esipuheesta:

Olin teini-ikäinen koulutyttö, kun kuulin kerran jonkun koulussa sanovan: "Naisilla ei ole sielunelämää." Voiko se olla totta? Jostakin syystä nämä sanat osuivat erityisesti minuun. Niin nuori kuin olinkin, aavistin kuitenkin, että vaikka monet naiset kävivät innokkaita keskusteluja vaatteista ja kampauksista ja silloin tällöin juorusivatkin toisista, he toisaalta ehdottomasti pystyivät kokemaan syviä uskonnollisia elämyksiä. 

Tuuli kääntyy tulevaan on Ayako Hottan, myöhemmin Miura, "sisäisen elämän tarina". Ayako kuvaa tapahtumia, jotka sijoittuvat vuosien 1947 ja 1960 välille. Ayako oli ammatiltaan opettaja. Kun Japani hävisi toisen maailmansodan ja joutui USA:n miehittämäksi Ayako joutui syvään kriisiin. Hän koki, että kaikki se, mitä hän oli lapsille opettanut olikin väärää. Hän ei tiennyt, mihin enää voi uskoa, joten hän "omaksui nihilistisen asenteen" tietämättä että se lopulta johtaisi hänen elämänsä käännekohtaan. "Nihilismi, niin minulle nyt selvisi, on tyhjää filosofiaa, joka epäilee maailman olemassaoloa ja kieltää lopulta itsensäkin."

Tuuli kääntyy tulevaan on mielenkiintoinen sukellus japanilaiseen yhteiskuntaan nuoren, tuberkuloosiin sairastuvan naisen ajatusmaailman kautta. Tämä on paljon enemmän kuin kuvaus kasvusta kristityksi tai kirjailijuudesta. Tämä on mitä kaunein ja syvällisin rakkaustarina. 

Mikä minua kuitenkin syvästi harmittaa on se, että tämä suomenkielinen versio on lyhennetty ja käännetty saksankielestä. Tämän takia kerronnasta jää varmasti pois hyvin oleellista, japanilaiseen elämään ja kulttuuriin liittyviä aspekteja, jotka erityisesti kiinnostaisivat ja toisivat kuvaukseen syvyyttä. Uskoisin, että tämä ongelma näkyy erityisesti runo-otteissa, joita teoksessa on jonkin verran.  Japanilainen tanka- ja haikurunous on toki tuttua, mutta en voi olla miettimättä lukiessani näitä Ayakon ja Tadashan runoja, että ne ovat kovin suorasanaisia. 

Kahden vuoden ajan olet opettanut ja moittinut minua –

ja nyt huomaankin rakastavani sinua. 

Mikä tästä ja niistä muista runoista, tekee runon? Tunne! Kuinka välittää runon tunnelma ja tunnelataus kääntäessä, siitä lienee kyse ja sitä jäin kaipaamaan. Kuinka toivoisinkaan, että tästä saisi lyhentämättömän suoraan japaninkielestä tehdyn käännöksen.

Vink vink! Tämä vinkkinä vain kaikille japaninkääntäjille.

 Muutamia ajatushelmiä:

"Likaisessakin lammessa kasvaa puhtaita kukkia"

"Kävellessäni lumisateen jälkeen koulun pihan poikki yritin päästä suoraan määrättyyn pisteeseen. Vaikka luulin kävelleeni suoraan, näin jälkieni hoipertelevan sinne tänne." 

Kirjallisuusviitteitä:

Carossa, Gheorghiun 25. hetki, Rilken Marienleben ja Yuriko ja Kenji Miyamoton Kahdentoista vuoden kirjeenvaihto. Lois Pascal Mietteitä ja Tatsuo Horin kirja Naoko

Usko ja tiede

Kun puhuin ystävieni kanssa Jumalasta, sain usein kuulla: "Ei Jumalaa voi olla olemassa! Nykyisenä tieteellisesti edistyneenä aikana ei ole olemassa mitään mitä ei voida todistaa." --- --- "Hyvä on, jos Jumalan olemassaoloa ei voi todistaa, osoittakaa minulle edes se että Jumalaa ei ole!" Silloin ystäväni useimmiten vaikenivat ja raapivat hämillään päätään. Jos ei ole tieteellisiä todisteita Jumalan olemassaoloa vastaan, on toki epätieteellistä kieltää hänen olemassaolonsa. Niin he kuitenkin tekivät ja väittivät, että olisi epätieteellistä sanoa, että Jumala on olemassa. He eivät huomanneet, että heidän vastustuksensa oli yhtä epätieteellistä.

Tuberkuloosin hoidosta:

Kahdeksan kylkiluun poistaminen? Hmm. Montakos kylkiluuta ihmisellä onkaan. Tästä minun täytyi ottaa selvää. 

... 

Satakirjastojen lukuhaaste 2026 kohta 23; Kirjassa on kirjailija 

Hyvää Ystävänpäivää!

 Oikein hyvää Ystävänpäivää! 

Näin ystävänpäivä mielessäni katsastin kirjahyllyjeni ystävä-tarjonnan ja tällaisia teoksia sieltä löytyi. Tietysti ystävyyttä löytyy myös monissa muissa teoksissa, nämä nyt vain jo nimellä kutsuvat ystävyyden lähteille. 

Oman anagrammistisen aforismin mukaisesti:

      Ystävys on sävytys

            ei väsytys.  

                    -AH

Erik Hansen: Arnaluk

Erik Hansen

Arnaluk

Alkuperäisteos:

Suomentanut Asko Pulkkinen

WSOY, 1920

152 s.

Tukkukauppias Holm on juuri tullut konttrorista kotiin. On ollut rasittava päivä, hän on väsynyt ja nauttii sen tähden kaksinkertaisesti suloisesta rauhasta levätessään nojatuolissaan iltalehteä silmäillen. Viereisessä ruokasalissa kilisevät lautaset ja veitset. Vanha palvelijatar kattaa päivällispöytää. Ilta jo hämärtyy.

Tukkukauppias Holm odottaa vaimoaan ja poikiaan Erkkiä ja Helgeä kotiin, jotka ovat menneet katsomaan Mars-kuumailmapallon ilmaannousua. On syksy ja myrskyä ilmassa. Vaimo palaa kotiin, mutta pojat ei. He ovat yleisön huomaamatta nousseeet ilmapallon koriin, juuri ennen kuin sitä ollaan siirtämässä myrskyn alta suojaan, kun irrotetut narut irtoavat miesten käsistä ja myrsky vie pallon. Hädissään pojat huutavat apua, mutta mitään ei ole tehtävissä. 

Vasta sillä hetkellä ilmaisivat pojat venheessä-olonsa päästäen kamalan hätähudon.

Erkki on 16-vuotias ja Helge 12-vuotta. 

Kuumailmapallosta ei myrskyn laannuttua kuulla mitään ja kaikki luulevat poikien päätyneen mereen ja kuolleen. Kaikki, patsi poikien äiti, joka ei lakkaa toivomasta. Ja pojat ovat kuin ovatkin selvinneet - Grönlantiin, mutta kuinka he selviävät keskellä jäätä ja pakkasta? Hyvänä apuna on kuumailmapalloon lastatut tavarat ja säilykkeet, sillä kuumailmapallolla oli tarkoitus tehdä tieteellinen tutkimusmatka. Pojat antavat laskeutumispaikalleen nimen Toivon laakso ja pitävät urheasti toivoa yllä, mutta kun jääkarhu ryöstää heidän ruokavarastonsa, alkaa toivo hiipua.

Tässä vaiheessa tarinaan astuu tanskalainen Nordstrand, joka on asuttanut pientä Tassinorkin kylää muutaman kymmenen vuotta, toimien pienen grönlantilaisen kauppa-aseman hoitajana. Vuosittain tulevan kauppalaivan Hans Egeden avulla hän saa kerran vuodessa pinkan sanomalehtiä, joita sitten on lukenut yhden päivää kohti. Nordstrandilla on myös kasvatti, nuori tanskalaissyntyinen tyttölapsi, joka on syntynyt valaanpyyntialuksella, äiti, joka on ollut kapteenin puoliso on kuollut ja kapteeni ei tiedä, sillä "laivassa ei ollut yhtään naista lasta hoitamaan". 

– Antakaa lapsi minulle, Nordstrand sanoi. – Otan sen omaksi lapsekseni. Minä hankin sille grönlantilaisen imettäjän ja kasvatan ja opetan sen ihmiseksi. 

Lapsi saa nimen Ellen kuolleen äitinsä mukaan, mutta paikalliset antavat hänelle omankielisen nimen Arnaluk.

Erkki ja Helge ovat tehneet huomion ja jättäneet grönlantilaisten kulkutien varteen viestin, jonka Norstrand löytää ja lähtee poikia pelastamaan. Näin kaikki on hyvin. Elämä jatkuu, mutta koti ja äiti, jota Helge erityisesti kaipaa on vielä kaukana. Vaaroiltakaan ei täysin vältytä ennen kuin Hans Egede saapuu vieden pojat ja erään norjalaisen, seikkailuissaan ryvettyneen merimiehen takaisin kotiin. Paitsi seikkailua tässä on myös paljon yleistietoutta tai no, triviaalia tietoa eikä romantiikalta vältytä. Norstrandilla on yksinäisyyden kaipuuseensa omat nuoruuden surunsa, ja Erkki, Erkki ei saa mielestään Arnalukia. 

"Ilta on hämärtynyt tähdet tuikkivat"

Erkki pysähtyy. Hän näkee edessään "tamassan", näkee maan, kaukaisen Pohjolan juuri samanlaisena kuin sillon ensi kertaa Toivon laakson rinteeltä. Niemi niemen vieressä, värikylläisinä, puhtoisina, mahtavapiirteisinä. Hän näkee mursun silmät, muistaa toivon, jota napaseudun yö tukahdutti, mutta ei voinut hävittää, tuntee uudelleen pelastumisen ilon. Ja hän näkee edessään Tassinorkin ja jouluyön kuutamosen pakkaskirkkaine taivaineen. ---  --- ja syvällä hänen sisimmässään palavat Arnalukin tummat silmät samanlaisina kuin ne loistivat silloin, avomielisinä ylvään puhtaina.

Erik Hansenin Arnaluk on huikea tarina, jossa on seikkailua, luontokuvausta ja romantiikkaa. Pääpaino on kuitenkin tämän  erikoisen saarialueen luonnonoloissa. Ajankohta, johon tarina sijoittuu on 1900-luvun ensimmäisellä vuosikymmmenellä. Teoksessa viitataan ainakin vuosiin 1904 ja 1906 menneisyytenä, sekä Arktisen alueen tutkijoihin Mylius Eriksen, Hagen ja Jörgen Brönlund?  Tanskan ja Grönlannin yhtenäisyyttä korostetaan ja kerronnassa on toki kolonialistisia piirteitä puhumattakaan kristillisestä arvomaailmasta, joka ilmenee mm. poikien äidin toivossa saada lapsensa kotiin. Suhde alkuperäisasukkaisiin on lämmin, joskin hieman mietin muutamia kuvauksia, erityisesti pienen Pinguit-pojan suhteen. 

Mustavalkoinen kuvitus, jonka tekijää ei mainita on mukava lisä kerrontaan. Tämä oli kiehtova kuvaus sadan vuoden takaa hyvinkin ajankohtaisesta aiheesta sinänsä.  

Luonnon kuvaus:

Ja hän kertoo heille Grönlannista, maailman kauneimmasta maasta, Tanskan pohjoisimmasta osasta, valtion jalokivestä ja Tanskan ihanimmasta maakunnasta. Jäätiköstä, ikuisista, määrättömistä sisämaan jäistä, jotka raivaavat tiensä mereen ja lohkeilevat muodostaen jäävuoria, mahtavia möhkäleitä, jotka irtautuivat jääemostaan ja ukkosen tapaan jyristen liukuvat mereen. Revontulista, valtavista taivaan valoista, kesästä, jolloin aurinko paistaa lakkaamatta, syvien vuonojen kauneudesta ja kukin koristettujen, marjarikkaiden laaksojen reheveyydestä. Suuresta hiljaisuudesta, luonnon majesteetillisesta äänettömyydestä, jäänlähdöstä, jolloin napaseudun hyytynyt maailma herää eloon, ja meri, Grönlannin ehtymätön ruoka-aitta, kuohuu täynnä hylkeitä, mursuja ja kaloja, rekimatkoista, kun rakeiksi jäätynyt lumi ratisee jalaksen alla, tuiskun myllerryksestä, myrskyn ulvonnasta ja tuulen tohinan tarinoista.  

Grönlannin kieli:

tamassakukussarpatdårtokarnavêrutigssiangaluit, joka siis merkitsee: tämä kaikki on harjoittelua, ettei tehtäisi virheitä. (Googlekääntäjän mukaan: Jos teet tämän, pystyt siihen).

-- 

Satakirjastojen lukuhaaste 2026 kohta 15: Kirjan nimi ei ole suomea. Jos ei oteta alaotsikkoa lukuun, niin nimi Arnaluk on grönlantia ja tarkoittaa naista. 

Aune Sarkanen: Etelka hurjistuu!

 

 

Aune Sarkanen (Aili Somersalo)

Etelka hurjistuu

Gummerus, 1933

169 s.

Etelka riehaantui:  – Tuolla, näettekö, tuolla on Portofino! Näettekö Pyhän Yrjön kirkkoa tuolla kummulla, ja tuota pientä satamaa, se on luonnonsatama... Tuolla on majatalo... ja tuolla on se pieni huvila, jossa isä ja minä asumme..! Ja tuolla – katsokaa tarkasti – on viinitarha, ja omistaja on jettatore. 

Minä olen Etelka -kirjasta tutun italialaissuomalaisen tytön seikkailut ja toilailut jatkuvat ja tällä kerralla matkataankin pieneen italialaiseen kalastajakylään Portofinoon, jonne Etelka on palannut vietettyään yhden talven Helsingissä. Etelka on kutsunut Helsinkiläisen koulukortteerin ystävänsä luokseen. Irman, joka on sairastunut ja jolle lääkäri on suositellut matkustamista Etelään ohella Italiaan matkustaakin tuttu joukko: Pappilan lapset Eevi, Arvi ja Tessi sekä heidän kaksosserkkunsa Ossikka ja Muori. Mukaan lähtee myös Anna-täti ja Venla-täti, joka tuttuun tapaansa saa aika ajoin "järkytyksiä". 

Kerronta on kaikkitietävää kuvailua suunnitelmista ja valmisteluista, Italiaan päästää vasta sivulla kuusikymmentä, jolloin Juna kiiti Lombardian tasangon halki. Maissi ja vehnäpellot aaltoilivat ja näiden välissä seisoivat silkkiäispuut riveissä. Väkeä oli peltotöissä, mutta vetojuhtina melkein yksinomaan härkiä.  Kerronnassa on matkakirjan otetta nimistöineen ja luonnonkuvailuineen. Hieman humoristinen ote kertojalla on, joskin välillä mietin onko hieman väheksyvältä kuulostavaa asenne naamioitu huumoriksi. 

Se on puuaura, hän sanoi. - Olen lkenut, että täällä vielä paikoitellen käytetään samanlaista puuauraa kuin kaksituhatta vuotta sitten. Muori oli sitä mieltä, että Mussolinin olis kiellettävä niiden käyttö, annettava maalaisväestölle määräys ostaa reilut aurat Laborista ja viedä vanhat musoon. - Äiti sanoo, ettei ole väliä, vaikka olisikin vähän vanhanaikainen, mutta en luule, että äitikään pitäisi eläessään kahden tuhannen vuoden vanhaa esiliinaa, Tessi huomautti. 

Ennakkoluuloisuus tulee ilmi myös  maanalaisessa, kun Venla-täti miettii, kuinka kestävä tunneliverkosto on.

Osa maanalaisen rautatien verkosta  oli jo melko vanhaa, osan olivat sotavangit maailmansodan aikaan rakentaneet. Eräs osa oli italialaisten työtä... Italialaisten! Venla tädin sydän hypähti kurkkuun. Kykeneekö italialainen kunnolla muuhun kuin vääntämään posetiivia? 

Nimi Etelka hurjistuu muodostuu kuvaavaksi tarinan nimeksi vasta kerronnan loppupuolella, kun totuus alun tekstiotteen Jettatoresta paljastuu. Enpä kerro itse tapausta, mutta sen seurauksena isä Ralf pistää Etelkan ruotuun ja sulkee tämän huoneeseensa. Etelka kuitenkin karkaa mistä seuraa se kaikkein hurjin seikkailu. Karkumatka päätyy roistojen kynsiin ja Etelkaa etsimään lähteneet Ossikka ja Muori myös. Kaikki päättyy kuitenkin onnellisesti, kun Ossikka keksii keinon lähettää hätäviestin vuorilta alas laaksoon iloisesti solisevaa puroa myöten.

Etelka hurjistuu on ihan metka kirja. Yhdistelmä matka- ja seikkailukirjaa, jonka hahmot ovat ilmeikkäitä ja omintakeisia. No, onhan tässä jotain rivienvälistä aistittavissa olevaa asenteellisuutta. Loppujen lopuksi hyvin vähän kuvataan paikallista väestöä. Pääpaino on lasten tekemisissä joissa kyllä vaihtelua riittää. 

Minun tekisi kuitekin mieleni tietää vähän enemmän Italian taloudellisesta ja yhteiskunnallisesta tilanteesta 1930-luvun alun tietämillä. Jotain vertauskohtaa ehkä on löydettävissä Jean Websterin Vehnäprinsessa -teoksessa, jonka voisi lukea uudelleen. 

Kirjailijalle sattunut kömmähdys:

Viitaten Etelkan tarinan aiempaan osaan, kirjailija kuvaa, kuinka Venla täti --- vaipui mahtavaan laiskanlinnaan, jonka kerran oli saanut lapsilta lahjaksi  ... Näinhän ei kuitenkaan ollut, vaan lapset olivat hankkineet tädille jalkalampun johon olivat tehneet itse varjostimen, jotta täti voisi lukea nojatuolissaan.

Politiikkaako?

Kalalokit seurasivat jälleen kirkuen laivaa. Muori sanoi, että ne olivat Saksan alamaisia ja että niillä oli rautaristi siiven alla. Tessi koetti parhaansa mukaan etsiä ristiä kaukoputkellaan, mutta ei vain löytänyt. 

Ossikan ja muorin tunnuslause: "Ei mitään tunteita"

Täytyipä selvittää, keitä olivat nämä mainitut henkilöt, kuin Savonarola "joka poltettiin koko äijä", kuten Etelka kuvaa ja saa nuhteet Anna-tädiltä: "Minusta on hiukan sopimatonta, että puhut tuolla tavalla sellaisestakin henkilöstä kuin Savonarola." tai Musius Scevola, jonka mukaan Etelka on nimennyt adoptoimansa "vasentassuisen" koiran, joka on merkittävässä asemassa lopun seikkailun onnelliseen päättymiseen.

Mistä voisin vielä mainita on tuo kansikuva, jota mietin ja jota minun täytyi selvitellä, kuinka todellisen kuvan se antaa ja miten se liittyy itse tarinaan. Kansikuvasta oikeastaan vain Venetsia liittyy tarinaan, sillä Venla-täti astuu erehdyksessä väärään junaan ja joutuu Venetsiaan kadottaen niin lahjoiksi hankkimansa kalakukon kuin silkkisen aluspaidankin. Portofinoa ei kansikuvassa kuvata, jos sellaiseksi ei oteta tuota jalkojaan vedessä liottavaa naishenkilöä oteta lukuun, mutta sijainti ei tällöin pidä lainkaan paikkaansa. Mikä minua myös mietitytti on tuo tulivuori. Ensimmäisenä tuli mieleeni Etna, joka sijaitsee kuitenkin Sisiliassa, mutta tutkiessani asiaa totesin, että onhan Vesuviuskin. Kerronnassa ei kuitenkaan puhuta mitään niin Pisan tornista kuin Vesuviuksestakaan ja vaikka Rooman amfiteatteri kyllä kiinnostaisi Arvia, ei sinnekään nyt kuitenkaan ehditä.

--

Pieni helmet 2026 -lukuhaaste kohta 4.  Kirjassa keräillään jotain. Lapset keräilevät kauniita kiviä.

Helli Kaikkonen: Suuren takojan alasimella

Helli Kaikkonen

Suuren takojan alasimella

Kirjapaja, 1949

341 s.

Helli Kaikkosen Suuren takojan alasimella on monisyinen avioliittokuvaus kahden erilaisen elämänkatsomuksen omaavan parin välillä. Se on myös vahva kehityskertomus lapsen kasvusta aikuisuuteen. Päähenkilö Annikka on uskovaisen kodin lapsi. Mitä hän kuitenkaan ei tiedä, on Pääsiäisen tapahtumat. Niitä ei herkälle pienelle lapselle ole kerrottu. Jeesus on hänelle vain hyvä opettaja ja ystävä. Siksipä, kun erään kerran vieraillessaan Tuovisen tädin luona täti kertookin hänelle ristiinnaulitsimesta, järkyttyy Annikka. Myöhemmin, jo rippikoulun käyneenä ollessaan lastenhoitajana eräässä perheessä saa hän ohjeen, että ei siinä mitään, vaikka hän puhuisi Jeesuksesta, mutta "älä kerro lapsille näitä järkyttävyyksiä". Annikka toteaa, että varmasti Taivaan Isä antaa ymmärrystä toimia oikein. 

Teos alkaa siis lapsuudesta, mutta siirtyy piankin aikuisuuteen. Annikka ihailee Pietarissa näyttelijäksi opiskelevaa Ingaa, joka vierailee kylällä ja järjestää esityksen Minna Canthin Anna-Liisa näytelmästä, jossa hän itse näyttelee pääosaa. Inga kutsuu Annikankin katsomaan näytelmää ja Annikka menee, vaikka uskovaisena ja vanhempiensa opastamina onkin hieman varauksellinen tällaisten huvien suhteen. Onhan Anna-Liisa kuitenkin vakavahenkinen näytelmä. Tällöin yleisössä istuvaan Annikkaan kiinnittää katseensa Jukka Marttinen, jota yleisesti kutsutaan 'Jumalattomaksi Marttiseksi'. Ei Marttinen mikään juomari ole, hän on lukeva, hyvä työmies, mutta jumalankieltäjä, joka ei halua olla missään tekemisissä kristillisten asioiden kanssa. 

Tapahtumat kehittyvät, Kylällä syntyy lavantautiepidemia. Marttinenkin sairastuu, mutta Annikka auttaa sairastuneita ja Marttinen, nähdessään Annikkan uudelleen alkaa toipua. Hän päättää, että tuon tytön hän kyllä poimii. 

Lavantauti vie Annikkan vanhemmat ja hän jää orvoksi, mutta Marttinen, josta Annikkaa on jo varoitettu, on sulaa hyvyyttä tytölle. Ensialkuun. Kun avioliitto on solmittu hän alkaa ohjata tyttöä pois uskonasioista. Hän on miehinen mies ja määrää, että Annikka liittyy samaan kuoroon, kuin hänkin. Virret saa jäädä ja vaihtua muihin lauluihin. 

Syy Marttisen vastahankaan uskonasioihin on lapsuudessa. Hän kokee, että hänen sukunsa on kirottu, sillä monet hänen sukulaisistaan on syntyneet jollain tavalla viallisina. Siksi Marttinen on pitkään ajatellut, että ei koskaan avioituisi, kunnes kohtasi Annikkan. 

Niin Annikka kuin Jumalaton Marttinenkin joutuvat kohtaamaan omat taistelunsa, kun ihmistä väkevämmät voimat ovat asialla.

Suuren takojan alaisimella Helli Kaikkonen käsittelee monia vaikeita teemoja armollisella otteella. Mikä minulla on jäänyt mieleen aiemmasta lukukerrasta joskus lapsuuden ja nuoruuden välimaastossa on kuinka kylännaiset ottivat ja piiskasivat nokkosilla naisen, joka oli ensin piiskannut lapsensa nokkosilla, koska tämä oli pilannut kastikkeen. Annikka on jo lapsena nähnyt, että on hyviä ja on pahoja ihmisiä. Henkilöhahmoissa on moniulotteisuutta ja luonteikkuutta aina Tuovisen tätiä myöten, joka myös joutuu kohtaamaan omat taistelunsa. Kerronta on kaikkitietävää, näkökulmahenkilönä Annikka. Ajankuva vie lukijan aikaan ennen sotia. Yhteiskunnallinen aspekti on vahva. Ruukin väki ei seurustele kyläläisten kanssa. Ruukki ja kyläkunta ovat kaksi erillistä yhteisöä. Kristillisenä teoksena teos ei heristele. Lukija saa muodostaa kantansa ihmis- ja luonnekuvauksen perusteella. Hyvän ja pahan taistelu on ainakin kuin konsanaan Tähtien sodassa, vaikka teokset toki ovat tyystin erilaisista lähtökohdista luodut.

Helli Kaikkosen kyky tarkastella asioita lapsen näkökulmasta tulee hyvin esille kuvauksessa Annikkan eksymisestä matkalla tapaamaan metsässä asuvaa henkilöä.  

"Tie vain kääntyi jonnekin pois, enkä minä sitä enää löytänyt", kertoo Annikka löydettäessä.  Tämä on myös yksi avainlauseista teoksen teemoihin. 

Mitä mietin, on kuvauksen pohjautuminen todellisuuteen. Kuvaako Kaikkonen jotain tiettyä suomalaista ruukkiyhteiskuntaa. Kaikkonen on syntynyt Värtsilässä, jossa vietti lapsuutensa, mutta avioiduttuaan muutti mm. Viipuriin. Wikipedian mukaan Kaikkonen tässä teoksessa kuvaisikin juuri Värtsilän ruukkiyhteiskuntaa. 

Ruukkiyhteiskunta:

"Onnellisena hääräilee Annikka uudessa kodissaan, Harjun valkeassa pikku talossa. – – –  kuinka he lapsena olivat ihailleet tätä Taivaan Pankkoa. – – –  – – – Täältä näkyy kauas. Näkyy joen uoma, joka ruukin kohdalla yltyy koskeksi, näkyy kirkko ja entinen koti. Näkyvät vielä ruukin laajat peltoaukeamat ja niiden takana ylväs mäntymetsä, jossa salskeat, punakylkiset männyt muodostavat avaan vilvaan temppelin, 'kirkkometsän', jossa puut humisevat rauhaa. Ja Annikka muistaa, että sen takana on vieä 'Satumetsä', jossa valkea jäkälä muodostaa ihmeellisen korukudoksen maan pinnalle." 

Vanhat lauseparret: 

Taitavat olla onnellinen pari, kun noin yhdessä laulelevat, tuumaa nuorempi neitosista, joka äskettäin on tullut paikkakunnalle. - Onnellinenko? vastaa toinen. - No siitä nyt ei osaa vielä mitään sanoa, ennen kuin ovat säkin suolaa yhdessä syöneet. 

Mainittakoon vielä, että Suuren takojan alasimella on voittanut aikoinaan  Suuren Pohjoismaisen Kilpailun parhaana kristillisenä romaanina (yhdessä Tanskan kanssa). 

Satakirjastojen lukuhaaste 2026 kohta 1: Kirjassa on kuva kirjailijasta

 

Vuokko Niskanen: Hiekkalan lasten tarina!

Kansikuvitus: Leena Lumme

Vuokko Niskanen

Hiekkalan lasten tarina

Gummerus, 2006

464 s.

Kuvittanut Sanna Hietala

Kansikuvitus: Leena Lumme 

Vuokko Niskasen Hiekkalan lasten tarina kertoo lapsuudesta Karjalassa, Laatokan rannalla Käkisalmen liepeillä. On Olavi ja Inkeri, Annikki ja myöhemmin junassa syntyvä pikkuveli. On naapurin lapset. On koulun aloittaminen ja ystävysten leikit, ilot ja surut. On karjalan murre. On isä, joka joutuu sotaan ja ukki, joka on poliisi ja mummi. Ja on yhteisö, joka hajaantuu, kun evakkoon joudutaan. 

Hiekkalan lasten tarina on kokoomateos, johon kuuluu teokset:  Hiekkalan lapset, Hiekkalan lapset matkustavat, Arvo ja Inkeri, Olavi oppii lukemaan, Hyvästi Hiekkala, Älä pelkää Inkeri, Hiekkalan lapset evakossa ja Hiekkalan lasten ilonpäivät.

Hiekkalan lasten tarina on lämminhenkinen lapsentajuinen muistelmateos lapsuudesta  Karjalan kannaksella. Alussa luvut ovat lyhyehköjä, hyvin yksinkertaisia kuvauksia jostain asiasta tai tilanteesta ja pitenevät loppua kohden saaden ympärilleen lisää kerronnallisia vivahteita. Mainio lisä kerrontaan on Sanna Hietalan mustavalkokuvitus, jossa on runsaasti yksityiskohtia (yhdessä kuvassa vähän liiankin yksityiskohtaista).  Niskanen käsittelee monia lasten arkeen kuuluvia asioita, jotka varmasti ovat ajankohtaisia myös tämän päivän lasten kohdalla, kuten erilaiset pelot ja vaaralliset leikit. Nykyään saa lukea somehaasteista, jotka ovat vaarallisia, Hiekkalan lapsissa on yllättävää ajankohtaisuutta, vaikka enää ei lapsia kuritetakaan "koivuvitsalla". 

Kokoomateos poikkeaa kuitenkin alunperin 1970-/1980-lukujen vaihteessa ilmestyneistä teoksista siinä, että alkuperäisteokset olivat erityisesti suunniteltu juuri lukemaan oppineille, opetteleville. Teosten ensimmäinen luku oli suuraakkosin ja tavutettuna ja tarinan edetessä fontti muuttui pienemmäksi ja tavutus jäi pois. Kokoomateoksen  kieliasua on myös tarkistettu ja korjailtu. 

Millaista oli kansakouluopetus sota-aikana?

Elvi käytti myös rekimatkan läksyn opettelemiseen. Hän piti käsiä korvilla, ettei poikien lukeminen olisi häirinnyt ja antoi tulla kovalla äänellä:

Huelva, Tinto, Mijares, / Jucar, Margo, Hemares,/ Sangoneva, Ebro, /Guadiana Guadalquivir.

Itse en muista paljoakaan kouluaikojeni maantiedon opetuksesta, mutta Espanjan jokia me ei ainakaan opeteltu.

Sota ja laulut pistivät myös vähän mietteliääksi: 

Ei minun isäni henki ollunna halapa. En ikkään laula sitä lauluva, hän sanoi nikotellen.  

Satakirjastojen lukuhaaste kohta 14: Kirjassa rakennetaan jotakin

Muualla mainittua:

Sukututkijan loppuvuosi:  Ei sisällä turhaa dramatiikkaa vaan pysyy realistissävytteisenä 

Lastenkirjahylly: "hieman vanhakantaisesta lapsikuvaksesta huolimatta tarinoista on otettu yllättävän paljon uusia painoksia" ja "Jonkinlaista potentiaalia uusimmalle uusintapainokselle saattaa olla myös jo ikääntyneiden karjalaisten lukemistona". 

Kirjojen keskellä: Luontevasti kerrottua arkielämää entisajoilta