Joseph E. Chipperfield: Musta raivopää!

 

 

Joseph E. Chipperfield

Musta raivopää!

Alkuteos: Dark Fury - Stallion of Lost River Valley

Suomentanut Arto Tuovinen

K.J. Gummerus,  1959

332 s.

Yhdysvaltain länsiosiin sijoittuva tarina, takakansitekstissä mainitut intiaanit ja mustangin kohtalo, siinä aiheita, jotka sai minut ottamaan tämän luettavakseni kierrätyshyllyn tarjonnasta. Hieman väkipakolla tämän luin loppuun, sillä aiheestaan huolimatta tämä ei jaksanut innostaa eikä jättänyt kovinkaan syvää jälkeä lukumuistiin.

Teoksen päähenkilö on Kirk Merret, nuori orpo kaveri, joka on lyöttänyt Burken sirkuksen matkaan. Sirkuksessa on töissä myös Luke Unwin ja kolme hänen toveriaan, jotka ovat vanginneet hurjan villihevosen - Mustan raivopään, josta on tarkoitus tehdä sirkuksen vetonaula. Luke kohtelee hevosta pahoin, jota Kirk ei katso hyvällä.

Musta raivopää on legendanomainen hevonen, joka on intiaaniheimon suojeluksessa ja jotka haluvat, että mustangi pääsisi Kadonneelle virralle, salaiseen kotilaaksoonsa takaisin. He auttavatkin sirkusnäytännön kuluessa hevosen vapaaksi, tämä laukkaa tiehensä ja sirkusteltta syttyy palamaan.

Kirk lähtee hevosen perään löytääkseen itse tuon kadonneen laakson, mutta perään lähtee myös Luke Unwin joukkoineen, jotka haluavat hevosen takaisin.

Tarina alkaa utahilaisesta kaupungista ja liikkuu sieltä pohjoiseen päin, kohti Idahoa. Kalliovuoren maisemissa siis ilmeisesti liikutaan.

Tässä on paljon ylimalkaista luontokuvausta, eikä ne harvat ihmisetkään, joita tässä seurataan ole kummoisemmin kuvattu. Kerronta etenee vuoroin Kirkin, vuoroin Mustan raivopään näkövinkkelistä, jotka kulkevat kohti päämäärään perässään Luke Unwinin joukot.Tämä on hyvin suurelta osin kerronnallista etenemistä, dialogia ei ole juuri lainkaan. 

Kielellisesti aika yksipuolista, toistoa on paljon eikä kuvauksessa nouse tyylillisesti mitään yksilöllistä. No, yksi yksilöllinen ilmaisu on juoksuhiekasta käytetty muoto luistohiekka, mikä lienee suomentajan ratkaisu. En tiedä, onko alkuperäissanastossa eroa juoksuhiekan suhteen.

En pidä tätä kovin uskottavana tarinana. En osaa sijoittaa tätä ajallisesti mihinkään aikaan. Jossain kohdassa mainittiin elokuvat, mikä kuulosti erikoiselta. Hieman tuli mieleeni, että kertoja on nykyajassa, mutta tapahtumat jossain muussa ajassa. Epäuskottavaa on myös, että matkalla ei tavata ketään ihmisiä, ei muita kuin intiaaniheimon jäseniä, jotka seuraavat taustalla ja omalta osaltaan auttavat Mustaa raivopäätä vapauteen. Ilmeisesti kuitenkin coeur d'alene -intiaaniheimo on ihan oikea idaholainen heimo. Tämä minun nimittäin täytyi tarkistaa, koska itselleni nimi oli outo. Toisaalta tarinassa mainitaan heimon päällikkö Punainen Pilvi. Tämän niminen Oglala Sioux -päällikkö on todellinen historiallinen hahmo, mutta ei tietääkseni ja ymmärtääkseni ole missään tekemisissä coeur d'aleneitten kanssa. Lieneekö tämä suomentajan idea - mene ja tiedä. Taustoissa on siis jotain todellisuuspohjaa, sillä ainakin mainituista paikannimistä Lemhi-vuoristo löytyy Idahossa ja Grouse Creek Utahissa. Kokonaisuutta ajatellen jää kuitenkin kaipaamaan enemmän syvällisyyttä ja luonteikkuutta, pieniä elävöittäviä yksityiskohtia, aistivoimaisuutta.

Tässä ei ole juurikaan huumoria, ei tunteita eikä sentimentaalisuutta. Sanoisin, että aika yksioikoisesti tarinaa viedään eteenpäin ja yleisellä tasolla edetään. Kerronnallisesta tavasta mainittakoon kuitenkin mustangin Mustan raivopään inhimillistäminen.

"Eläimen seistessä horjuvilla kavioillaan, pää surkeasti riipuksissa, sen aivojen läpi näytti kulkevan - kuin piinaa lisätäkseen - erilaisten harhakuvien saatto, harhakuvien, joissa esiintyi kanjoneita ja laaksoja, joissa oli vettä... Musta raivopää ravisti itseään kuin pyrkien säilyttämään järkensä selvänä."

Samaistuminen jää kuitenkin vajaaksi. Luonnonsuojelullinen tarkoitusperä teoksen legendamaisessa otteessa on kuitenkin vahva.

Kirjailija J.E.Chipperfield on syntyjään englantilainen ja suomeksi häneltä on ilmestynyt myös Ystäväni opaskoira -niminen teos. Häneltä on kuitenkin ilmestynyt monia eläinaiheisia teoksia, myös koirista kertovia. Mene ja tiedä, josko häneltä löytyisi joku innostavampi teos. Tämä teos palautuu kuitenkin kierrätykseen.

Simone De Beauvoir: Erottamattomat!

 

Simone de Beauvoir

Erottamattomat

Alkuteos: Les inséparables, Simone de Beavoir

Suomentanut Lotta Toivanen

Kosmos, 165 s.

 

"Mikään maailmassa ei ole yhtä suloista kuin saada tuntea, että on olemassa joku, joka ymmärtää meitä täysin ja jonka ystävyyteen voimme ehdottomasti luottaa." (Zazan kirjeestä Simonelle)

Erottamattomat on Simone de Beauvoirin kaunis, viehättävä kunnnianosoitus hänen ystävälleen Zazalle, johon hän tutustui yhdeksänvuotiaana syksyn ensimmäisenä koulupäivänä. Erottamattomat ei ole kuitenkaan niinkään dokumentaarinen muistelmateos (teoksen alun esipuhetta, jonka on kirjoittanut Simone de Beauvoirin ottotytär, sekä lopussa olevaa valokuvaliitettä ja muutamaa kirjeotetta lukuunottamatta) vaan kaunokirjallinen teos, jossa päähenkilöinä on Sylvie Lepage ja Andrée Gallard. Teoksen kertojaminä on Sylvie.

Kiinnostuin tästä teoksest Kirja vieköön -blogin esittelyn kautta ja kun kirjastoreissullani näin tutun kansikuvan, jota olin mainitsemaani blogiin jättämässäni kommentissa luonnehtinut herkäksi ja puoleensa vetäväksi, otin teoksen siltä seisomalta mukaani, enkä pettynyt. Minua ei niinkään kiinnostanut feminismi (josta kirjailija ennen kaikkea tunnetaan) eikä liberaali elämäntyylikään. Ystävyys, ranskalainen koululaiselämä, nuoruus ja ajankuva ovat niitä teemoja joista nautin tässä teoksessa.

Hieno pieni teos ystäväyyden voimasta ja merkityksestä, mutta myös siitä, kuinka vaikeaa on elää ympäröivän maailman puristuksessa, muiden odotuksissa ja omien sisäisten paineiden ristivedossa  kasvaa turvallisesti aikuisuuteen. Tässä teoksessa on syvää kauneutta ja melankolisuutta.

Tälle  luontokuvaukselle erityismainita:

"Kuljeksin kastanjametsässä, sain saniaisista sormeeni havan, poimin polunvarsilta kimpun kuusamaa ja sorvarinpensasta, maistoin karhunvatukkaa, mansikkaa, kanukanmarjaa ja kirpeää happomarjaa, nuuhkin heilimöivän tattarin huumaavaa tuoksua, painauduin maahan ja haistelin kanervien  hempeää aromia. Istuskelin isolla niityllä hopeapoppelien juurella ja avasin Fenimore Cooperin romaanin. Poppelit kuiskivat tuulen virissä. Haltioiduin tuulesta. Tuntui sitä, että puut maailman eri laidoilla puhuivat toisilleen ja Jumalalle, niiden musiikki ja rukoukset kulkivat sydämeni läpi ja kohoilivat kohti taivasta."

---

Helmet 2022 -lukuhaaste kohta 1: Kirjassa yhdistetään faktaa ja fiktiota

Charles Dickens: Dombey ja poika!

 

Charles Dickens

Dombey ja poika

Alkuteos: Dombey and Son

Suomentanut: Aino Tuomikoski

Karisto, 1991 (2. kielellisesti korjattu painos)

956 s.

 

Dombey ja poika oli ihan mukava lukukokemus. Ei niin iki-ihana kuin David Copperfield tai Kaksi Kaupunkia, mutta moninverroin kiintoisampi ja koskettavampi kuin Pickwick-kerhon paperit. Näin mittavaan tarinaan mahtuu Dickensin tapaan monia henkilöhahmoja, joiden elämää ja vaikutuksia päähenkilöiden elämään kirjailja kuljettaa monenlaisissa "ratojen risteyksissä", kuten yksi henkilöistä, hra Toodle puolisolleen Pollylle Ihmisten ajatuksia kuvailee.  

Hra Toodle on vain sivuhenkilö, samoin kuin hänen vaimonsa Polly, joka palkataan hra Dombeyn perheeseen lapsenhoitajaksi ja imettäjäksi. Hra Dombeyn vaimo on kuollut synnytykseen. Lapsi, poika joka saa isänsä mukaan nimen Paul on isänsä silmäterä, jota hän kasvattaa liikkeensä jatkajaksi. Dombeyllä on myös tytär, Florence, mutta tätä isä ei huomaa lainkaan. 

Pikkupoika kasvaa hoitajansa ja sisarensa hoidossa. Hän ei ole kuitenkaan vahva rakenteeltaan, niin kuin ei ollut äitinsäkään. Paulista sanotaan, että  "Hänen järkensä on liian voimakas hänen ruumiiseensa verrattuna. Hän sielunsa on tuntuvasti liian suuri sellaiseen ulkokuoreen."

Isä Dombey lähettää pojan (ja sisaren siinä sivussa) vahvistumaan paikkaan, joka ei ehkä ole kaikkein paras paikka, mutta ei huonoinkaan, samoin kuin ei naapurissa oleva koulukaan, jonne poika laitetaan ilman sisartaan. Poika saa kuitenkin tavatta sisartaan hetkittäin. Siitä seuraa, että poika vain heikkenee heikkenemistään, kunnes tapahtuu vääjäämätön.

Minä pidin paljon tarinan alkuosasta, kuudestatoista ensimmäisestä luvusta. Lapsikuvaus oli herkkää, tunteisiin vetoavaa ja koskettavaa. 

Seuraa käänne, jonka taustavoimana ja antagonistina on hra Dombeyn konttoripäällikkö Carver, jonka valkohampainen hymy saa Florencessa pelonväristyksiä aikaan. Jollakin tavalla myös hra Dombay on antagonisti, sillä hän on hyvin vastenmielinen päähenkilö.

En lähde tämän enempää tarinaa purkamaan, mainitsen vain vielä yhden merkityksellisen henkilön, toisen rouva Dombeyn, Editin. Edit on kaunis, viehättävä ja yhtä ylpeä kuin hra Dombey. Edit on opettettu jo leikki-iässä punomaan juonia miesten päänmenoksi, päämääränä hyvä naimakauppa. Hänestä on tullut viekas, metsästetty ja kaupisteltu,  niin että itsekunnioitus on kadonnut  ja neitonen vain inhoaa itseään. Mutta on  omassa kostonmetsästyksessään, yhtä ylpeä kuin herra Dombey.

Hra Dombeyn, Carkerin ja Edithinkin vastapainona on Florence, joka kaikesta sydämestään rakastaa isäänsä ja tahtoisi saada tämän rakkauden osakseen, Walter, johon Florence kiintyy, kun tämä pelastaa hänet "hyvän rouva Brownin" käsistä, kapteeni Cuttle, joka on hyväntahtoinen, mutta ei aina osaa arvioida asioita ihan oikein, sekä Walterin sukulainen, joka pitää pientä laivatavarakauppaa.

Teoksessa on siis monia henkilöitä ja näkökulmia. Kerronta on sujuvaa, polveilevaa toki, mutta kiinnostavaa. Kerronassa on ironiaa ja yhteiskuntakriittistä otetta ja pientä hulvattomuuttakin. Alun tunteisiin vetoavaa otetta lukuunottamatta tarina ei ole kuitenkaan liian tunteellinen tai sentimentaalinen. 

Dickensin kerronta on laveaa, mutta ei lavertelevaa. Se, mitä hän kertoo tai jättää kertomatta vie tarinaa loogisesti eteenpäin. Tämä on hyvin psykologinen romaani. Dickens kritisoi kaupallisuutta, menestystä ja pohtii koston mentaliteettia. Hyvän elämän pohjaa. Keskiössä on myös naisen asema ja isä-tytär -suhde.

 Ei huono teos ollenkaan, vaikka itse ehkä olisin ollut hieman armollisempi Edithille, joka kuitenkaan ei ollut kaikkein kehnoimpia hahmoja. 

Voisin harkita tämän teoksen hankkimista itsellenikin lukeakseni tätä uudemmankin kerran.

Erityismainita tälle näkemykselle:

Toivo on poiju ---  se kelluu vain, niin kuin kaikki muutkin poijut, eikä sitä voi minnekään ohjata. Toivon kuva on myös ankkuri, mutta mitä hyötyä minulla on ankkurista, jollen tapaa pohjaa, minne sen laskisin. 

---

Teoksen on lukenut myös Anna, Matkalla Mikä Mikä Maahan, ja hän on tiivistänyt olennaisen tarinasta minua paljon selkeämmin ja ytimekkäämmin.

Helmet lukuhaaste kohta 29: Kirjassa kuvataan hyvää ja pahaa

Enid Blyton: The Famous Five - Five Have A Puzzling Time and other stories!

 

Enid Blyton

The Famous Five. 

Five Have A Puzzling Time and other stories.

Red Fox (Random House Children's Book)

156 s.

Tämä suomentamaton Viisikko-kirja sisältää kahdeksan lyhyttä Viisikko-tarinaa, jotka on aiemmin julkaistu Enid Blytonin lehdissä. Ihan vinkeä nostalgiapläjäys. Niminovelli Five Have A Puzzling Time on kaikkein pisin ja kertoo kuinka Pauli (George) ja serkut Leo (Julian), Dick ja Anne ovat viettämässä lomaa Kirrinissä Paulin luona. He muuten vaikuttavat aina olevan Kirrinissä, eikä Leon, Dickin ja Anne kotona. No, yöllä Pauli näkee valoa Kirrinin saarelta, joka on hänen ikioma saarensa. Paulilla on kuitenkin hammassärkyä ja hän joutuu menemään hammaslääkäriin eikä pääse heti saarelle tarkastamaan tilannetta, Sen sijaan serkut menevät sinne, mutta eivät löydä mitään, sen sijaan Anne kadottaa toisen sandaalinsa. Paulin tullessa hammaslääkäristä lapset lähtevät uudelleen saarelle ja mitä sitten tapahtuu - empä paljastakaan, mutta tarinaan liittyy myös Paulin kotoa kadonneet koirankeksit. Ihan mukava pieni tarina, jossa tosin on paljon tuttua Viisikko-ainesta.

Muuta seitsemän tarinaa ovatkin sitten lyhempiä, Niissäkin lapset joutuvat erilaisiin outoihin tilanteisiin ja seikkailuihin, joissa kaikissa ei kyse kuitenkaan ole kyse roistoista, vaikka niitäkin riittää.

Mukavahan se olisi, jos Viisikkoja olisi muutama lisää, mutta vaikuttaa siltä, että Blytonilla on muitakin mukavia teoksia. Yöpöydällä on yksi englanninkielinen teos odottamassa ja televiossa on YLE:llä esitetty Mallory Town -sarjaa, mikä sekin vaikuttaa ihan kiinnostusta myös kirjoihin herättävältä. 

---

Helmet 2022 -lukuhaaste kohta 21: Kirja liittyy lapsuuteesi. Tämä nimenomainen teos oli uusi tuttavuus, mutta Viisikko-kirjat olivat lapsuuteni lempilukemista ja hyvin vahva arjen tylsyyden poistaja, joihin mielelläni palailen vielä näin  aikuisenakin.

APUA! OSAAKO KUKAAN AUTTAA!

Bloggerin ulkoasua ei pääse muuttamaan. Ei auta edes välimuistin evästeiden poisto. Joidenkin linkittämieni blogien linkit eivät myöskään toimi, minkä vuoksi juuri haluaisin ulkoasua muokata.

EDIT: Siis hallintapaneelissa ULKOASU:n muutos ei onnistu.Teeman kautta onnistuu jotain tehdä, mutta sekin aiheuttaa häiriöitä. 

Onko kenelläkään samaa ongelmaa? 

En pysty löytämään apuja bloggerin ohjeista tuota välimuistin poistoa lukuunottamatta.

Kiitos, jos joku osaa auttaa.

Aaro Honka: Osku ja kumpp.

 Aaro Honka

Osku ja kumpp.

Osku Ovelan kirjeiden valossa

WSOY, 1946

169 s.

Enpähän ole aikohin, jos ollenkaan, mitään näin erikoisella tyylillä kirjoitettua kirjaa aiemmin lukenut.Tästä ei oikein tiedä, onko tämä totta, tarua vai pullistelua. Jos ajatellaan ajallista miljöötä, joka on jatkosodan aika 1941-1944, niin tässä on jotain todenperää, mitä tulee talkootöihin, ja siihen, että poika kirjoittaa kirjeitä isälleen "sinne jonnekin". Mutta tapahtumat, niitä talkootöitä ja erästä tapahtumaa, lukuunottamatta eivät kuvasta lainkaan aikaa kuvattua.

Osku on lyseon ekaluokkalainen vuonna 1941. Hänellä on pikkuveli Emppa, joka täyttää 10 vuotta vuonna 1944. Hän on siis siinä seitsenvuotias teoksen alussa. Perheeseen kuuluu äiti, ja äidin veli Eno Taneli, joka vuosien mittaan ihastuu Oskun ja kumpp. avustuksella postineitiin, kihlautuu ja avioituu tämän kanssa.

Kirjailija Aaro Honka on kirjoittanut lukuisia kirjoja, joita wikipediassa kuvataan partiohenkisiksi. En tiedä, mitä se partiohenkinen wikipediassa tarkoittaa, enkä ole Hongan kirjoja muita lukenut, mutta tämän teoksen partiohenkisyys, siitä huolimatta, että partio mainitaan, on kaikkea muuta kuin partiohenkeä. Ainakin minun näkemykseni partiotoiminnasta on hyviyn erilainen, kuin se sekasorto, mitä niiden talkootoimien ohessa Osku ja kumpp. saavat aikaan. Kun Osku viimeisessä kirjeessä toivottaa isän takaisin kotiin sodan loputtua, niin jo on aikakin isän tulla kotiin ja laittaa jöötä talouteen, sillä meno on ollut Oskun kuvausten perusteella ollut melkomoista.

Muutamana  heinäkuun ehtoona, kuan voudin kaksoset, Viki a minä pelasimme tosissamme mottipeliä täällä Jussilan isossatuvassa, niin rupesi äkkiä kuulostamaan siltä, kuin olisi puoli tusinaa mammutteja tulossa villissä ravissa tätä pytinkiä kohti. Mutta tuskin me ehdimme  edes kunnolla rypistää pärstäämme hämmästykseen, kun jo kävi kymmenkunnan beaufortin tuuli ovissa, jotka lensivät lonksahtanen saranoiltaan. Jotakin tummaa vilahti oviaukossa ja Jussilan silmäpuoli kolli rääkäisi hengenhädässä loikaten leipävartaalle, siksi pahasti sekin pelästyi. 

Mutta leipävartaassa oli muutenkin ilmeisesti painoa tarpeeksi, koska se kollin ponkaisun aiheuttamana rysähti kerran ja romahti alas. No se mammuttilaulma oli eno Taneli, joka juuri sopivasti sai hengähtämään pysähtyessään koko leipävartaallisen Jussilan kivikovia kyrsiä kalloonsa. Niistä oli taas sellainen vaikutus, että vanha honkainen lattiapalkki, jolla mammuttia leikkivä eno juuri seisoi, katsoi saaneensa tarpeeksi painoa niskaansa ja sukelsi keskeltä katkenneena lattian alle. Ei kai ihme, että enon vvaltavasta kidasta kajahti kammottava karjaisu, kun hän vajosi syvyyksiin saaden vielä ohimennen lisäsurvaisun lankun toisesta päästä...

Kerronta on siis hyvin yliampuvaa, huumoristista toki, mutta vähän liiallista luodakseen uskottavan miljöön sotavuosien kotirintaman oloista.Mukana on siis vahvaa liioittelua ja pientä ironiaakin joissain kohdin puhumattakaan puhtaasta mielikuvituksesta. Uskottavinta on kuvaus siitä, miten koulupojat joutuvat hämilleen, kun saavat nuoren uuden miesopettajan, jonka pitäisi heidän mielestään olla rintamalla, ja minkä vuoksi he kohtelevat tätä sen mukaisesti, kunnes opettaja näyttää heille tekojalkansa. Kaikkein epäuskottavin tarina on kuvaus kahdella jalalla kävelevästä lehmästä, joka olisi vanha sirkuslehmä, ja jonka Taneli on ostanut maidon heruttajaksi. Sota on läsnä rivien välissä ja poikien leikeissäkin, kun he käyvät omia taistelujaan mädillä kasviksilla tai lumilinnoituksessa ja jotain ajan hengestä kuvastaa myös "aatuntyyliset viikset",

En tosiaankaan tiedä, mitä tästä teoksesta ajattelisin. Olisi kiva kuulla, jos joku on lukenut tämän tai jonkun muun Aaro Hongan teoksen, niin mitä ajatuksia niistä on herännyt. Onko ne kaikki samalla kaavalla kerrottuja? Itse tuskin tulen enempää tätä lajia tarvitsemaan. 

---

Helen Wells: Cherry Ames Companion nurse!

 

Helen Wells

Cherry Ames Companion nurse

Springer Publishing Company2008

176 s (212)

Suomessa Cherry Ames tunnetaan Ursulana, joten käytän tässä postauksessa tätä nimeä. Ursula on sairaanhoitaja, alan pätkätyöläinen, sillä hän on töissä milloin missäkin. Sairaanhoitajan toimensa ohella Ursula joutuu mukaan salaperäisiin tapahtumiin ja seikkailuihin, joissa hänen nokkeluuttaan ja älyäään koetellaan. 

Tällä kertaa Ursula matkustaa kirjailijja Martha Loganin kanssa Englantiin ja Skotlantiin. Mrs Logan on telonut kätensä, joka on kipsissä ja oikeastaan hänen ei pitäisi matkustaa lainkaan, mutta Ursulan avun turvin se onnistuu. Mrs Logan on uuden kirjansa tiimoilta kiinnostunut englantilaisista taidekokoelmista, erityisesti yksityisestä Carewen taidekokoelmasta, jonka turvatoimet ovat mittavat ja johon sovittua tapaamista hän ei halua jättää käyttämättä, niin vaikea sellaista kun on saada.

Lentokoneessa Ursula ja Mrs Logan tekevät tuttavuutta herra Hazardin kanssa, joka tuntuu tietävän taiteesta aika paljonkin. Muitakin tuttavuuksia matkan varrella ilmaantuu, myös muuan Peter, joka on oppilaineen vierailemassa Edinburghissa, jonne matkalaisten päämäärä suuntautuu. 

Ursula ei olisi Ursula, jos hän ei tälläkin matkalla joutuisi salapoliisiksi, tällä kertaa kansainvälisen taidevarkauden tiimoilta. 

Ursulat on ihan mielenkiintoisia. Harmi, että näitä ei kaikkia  ole suomennettu. Olisi niin paljon helpompi lukea omalla äidinkielellä, kuin vieraalla kielellä, vaikka alkuperäisväriä ja joitakin kulttuuripiirteitä voikin olla vaikea kääntää suomeksi. Esimerkiksi tässä teoksessa sellainen voisi olla Jaywee, nuorista koostuva ryhmä, joka auttaa Ursulan kotipaikkakunnan sairaalassa vapaaehtoisina. Hieman jäin myös miettimään faktan ja fiktion rajaa, kun juonen kannalta Shah Liddy vierailee Englannissa, mutta ilmeisesti kyse on kuitenkin puhtaasta  fiktiosta, sillä en löytänyt ketään todellista shaahi Liddyä englantilaisine puolisoineen.

...

Mainittakoon, että teoksen lopussa on luku sarjan toisesta Cherry Ames staff nurse -teoksesta, mistä johtuu tuo sivumääräero. Tätäkään teosta ei ole suomennettu.