Enid Blyton: Seikkailujen linna

Enid Blyton

Seikkailujen Linna

WSOY, 1969

Alkuperäisteos: The castle of adventure

Suomentanut: Laila Järvinen

Kuvittanut: Stuart Tresilian

263 s.

 

Olen lukenut kirjan edellisen kerran kolmetoista vuotta sitten ja kirjoitin siitä silloin näin.  Koska aiempi kuvaukseni on selkeä ja kertoo olennaisen, en nyt lähde toistamaan aiemmin kertomaani, kerronpa vain muutamasta yksityiskohdasta, joihin tällä kerralla kiinnitin huomiota. 

Suomennos:

"Lapset tepastelivat poikki suuren pihan". Hmm. Tepastella sana kuulostaa hieman oudolta muun sanaston lomassa. Siinä on vivahdus jotain ... ei niin vakavaa. Olisi mielenkiintoista tietää, mikä se alkuperäissana on, nähdä kävelytyyli, kun kävellään, tai astellaan tai loikitaan tai – tepastella.  

"Ei", sanoi Mrs. Mannering ... Hmm! Miksi  on jätetty englanninkielinen termi? Miksi ei kerrota, että rouva Mannering sanoi?!

""Hän oli huolissaan filmirullistaan, vaikka ne olivatkin huolellisesti kääritty öljytakkiin." Hmm. Jack on ryömimässä ahtaassa tunnelissa, jonka virtaava vesi on syövyttänyt. Tilaa ei pahemmin ole. Öljytakkikäärö rintataskussa tai puseron alla tuntuu vähän liian massiiviselta. Tässäkin olisi kiva tietää, miten asia on ilmaistu alkuperäistekstissä.

Jotain, mistä piti ottaa selvää:

"Huoneessa oli suuri seinäkaappi, ja kun lapset uteliaina aukaisivat sen oven, he näkivät siellä vanhaa kiinalaista posliinia ja hopeaesineitä – vaikka nyt olivat niin ruostuneita ..." Ruostuuko posliini? Tätä minun täytyi jäädä ihan miettimään, sillä minusta posliini ei ruostu. Tästä täytyi ihan ottaa selvää ja niinpä sitä taas tuli pieni tiedonjyvänenkin hankittua. 

 

"Sytyttäkää valo, kuului Kikin ääni, jostakin pimeästä käytävästä. "Sytyttäkää valo." Lapset nauroivat. Oli kummallista, miten Kiki joksus puhui aivan kuin järjellisiä lauseita." 

 

Stuart Tresillianin mustavalkoinen kuvitus tuo tarinaan oman mukavan lisäsäväyksen. Erityisesti tämä Kiki-papukaijan kohtaaminen maakotkan kanssa sävähdytti voimallaan ja tunnelmallaan.

Kiki onkin tarinan persoonallisuuksia, jonka myötä kerronnassa riittää paitsi vauhtia ja jännittävyyttä, niin myös ripaus huumoria. Toisaalta Kikin tempausten myötä kirjailija "kaivaa maata roistojen jalkojen alta", saaden heidät näyttämään tyhmemmiltä, kuin mitä he ovatkaan. Toisaalta en tiedä, mitä itse ajattelisin, jos äkkiä kuulisin tyhjässä tilassa veturinpillejä, kissannaukumisia ja koiranhaukuntaa. Menisikö minultakin tolkku pois.

Rohkeudesta: 

"En tunne itseäni ollenkaan rohkeaksi, mutta luultavasti ihminen silloin on todella rohkea, kun hän tekee jotain huolimatta siitä, että pelkää". 

Niinpä, mutta ei sitä silti pidän olla tyhmänrohkea. Jos Jack olisi poistunut linnasta heti, kun huomasi, että siellä tapahtuu jotain outoa ja kertonut kaiken rouva Manneringille, olisi kaikki varmasti selvinnyt nopeammin. Toisaalta seikkailua ei olisi ollut, eikä sitä myöten tarinaakaan. 

Ihan metkoja vielä näin vanhempanakin nämä tarinat kyllä ovat. Aika ajoin näiden pariin palailee ihan lystikseen. 

--- 

Pieni Helmet 2026 -lukuhaaste kohta 16: Kirjan kannessa tai nimessä on linna 

---

Muualla mainittua:

Hemulin kirjahylly: Hemuli on jo lapsena ihaillut rohkeutta ja neuvokkuutta, joka tarinan lapsissa ilmenee

Einar Odd Mortensen: Turkiskauppiaana intiaanireservaatissa!

Einar Odd Mortensen

Turkiskauppiaana intiaanireservaatissa

Alkuteos: Mitt liv blant Nord-Kanadas Indianere 1925-1928 

Suomentanut Marja-Liisa Tolvanen 

148 s.

Takansi: Eräänä talvisena päivänä vuonna 1925 norjalainen kaupunkilaisnuorukainen pakkaa kapsäkkinsä ja lähtee kaukokaipuunsa ajamana kohti Pohjois-Kanadan tiettömiä erämaita. Einar Odd Mortensen päättyy turkiskauppiaaksi intiaanireservaattiin, jossa hänen on opittava elämään täysin erilaisten ihmisten parissa ja karun luonnon armoilla.

Turkiskauppiaana intiaanireservaatissa on Einar Odd Mortensenin omaelämänkerrallinen kuvaus hänen kokemuksistaan turkiskauppiaana ja -metsästäjänä Pohjois-Kanadan tundralla 1920-luvulla.  Kirjassa on kirjailijan jälkipolvien  johdanto, esipuhe ja jälkikirjoitus Einar Odd Mortensenista, teoksen taustoista ja hänen myöhemmistä vaiheistaan. Turkiskauppiaana intiaanireservaatissa on keskeneräinen käsikirjoitus,

Suomentaja kuvaa alkusanoissaan Turkiskauppiaan kirjoitustyyliä liikemiesmäisen asiallisesta terävän havainnollisen vaihelevaksi, jossa "sydämellinen ja poikamainen huumorintajua ja myötätunto" sävyttävät "luonnonihailijan ja esteetikon maalailevan runollisiakuvauksia".  Lisäksi suomentaja vakuuttaa, että Einarissa "ei ole tippaakaan rasistia", vaikka hän käyttääkin "nykyaikana kielletyiksi katsottavia sanoja" 

Hmm. Ehkä näin. Einari on kuitenkin länsimaisen kulttuurin edustaja, joka on kaivannut pois "länsimaisesta elämänrytmistä". Mortensen on saanut intiaaneista romanttisen sankarikuvan lähinnä poikakirjojen  (Fenimore Cooper) perusteella, ja tämä kuva kyllä nopeasti murenee, hänen tehdessä tuttavuutta Cree-alkuperäiskansan kanssa ja eläessään heidän keskuudessaan.

Väki, jonka keskuudessa liikun, kuuluu Cree-intiaaneihin. Jos antaisin kuvauksen heistä vielä erikseen sen lisäksi, mitä muissa yhteyksissä tämän kirjan sivuilla kerrotaan, tulisi siitä sekoitus hyvää ja pahaa sellaisena kuin minä heidät näen. --- Mutta ymmärrän hyvin, että kuvaukseni esittelevät vain yhden mittapuun ja yhden hyvyin subjektiivisen näkemyksen. 

Mortensen itse myöntää "olevansa maasta, jossa hän voi nauttia hyvinvointiyhteiskunnan etuja", ja kuinka hänen silmänsä sen vuoksi "antavat yksipuolisen ja ulkonaisen, pintapuolisen kuvan".  

En mene sanomaan, etteikö kuvaus Cree-kansan köyhyydestä ja oloista olisi totta.  Mutta se, miksi alkuperäiskansan elämä on sellaista kuin on jää ruotimatta. Mortensen ei paneudu niinkään menneisyyteen, kuin kuvaa olevaa hetkeä.  No, kyllähän Mortensen tuo esiin sen, että valkoiset ovat vieneet intiaanien maat ja "maksavat näille siitä, että nämä ovat luopuneet oikeuksistaan". 

Ja vaikka hän ei suoraan politisoikaan olojen kurjuudesta, syistä ja seurauksista, Einar Odd Mortensenin kuvauksessa tulee rivien välissä hyvin esiin se riisto, mitä alkuperäiskansat ovat kohdanneet, ja jollakin tasolla Mortensen on itse osa tätä riistoa turkiskaupan pitäjänä, jossa turkikset vaihtuvat tavaraan suhteessa, joka ei ehkä ole ihan tasapuolinen, vaikka intiaaneillakin olisi yrityksensä ja keinonsa. 

Jos tämä alkuperäiskansojen tilannekuvaus onkin raakaa ja pöyristyttävää, jota en ihan nikottelematta niele – ja minulla heräsikin halu hieman tutkia kyseisen kansan historiaa saadakseni paremman käsityksen tämän kansan oloista ja elosta – niin tämä oli kuitenkin kiintoisa kuvaus elämästä Pohjois-Kanadan tundralla. Luontokuvaus on upeaa ja hytisyttävää. Sitä vain ihmettelen, kuinka ihmeessä ihminen voi selvitä kantavalle pohjalle, jos hän joutuu rämpimään polvia myöten upottavassa suoliejussa? 

Kirjallisuusviitteet:

James Fenimore Cooperin intiaaniromaanien ohella teoksessa viitataan Helge Ingstadin romaaniin elämästä turkismetsästäjänä. Mielessä vilahti muistikuva, että enkös minä olekin lukenut yhden Ingstadin romaanin ja kyllä: Kultamaan Bill on tullut luettua ja voisipa sen lukea uudelleenkin, jos jostain uudelleen käsiinsä saisi.  Kirja, johon tässä kuitenkin viitataan on Helge Ingstadin Turkismetsästäjänä Pohjois-Kanadan intiaanien parissa ja olisi kyllä kiintoisaa lukea se ihan vertailun vuoksi. Mortensenin teoksen taustoituksessa tuodaan esille, että Ingstadin teos olisi ollut ehkä syynä, miksi Mortensenin käsikirjoitus on jäänyt kesken.

Tällä mukana: 

Vaarakirjastojen LUONTOA  -lukuhaaste 2026 kohta: Äärisäätila

Matkasin myös omassa Halki Kanadan -lukuhaasteessa Manitobaan (provinssi) 

Muualla mainittua:

Kaarlon kirjablogi: Tönköhkö suomennos, mutta mielenkiintoinen sisältö kompensoi huonoja sanavalintoja.  

Kaisa Viitala: Klaanin tulevaisuus!

Kaisa Viitala

Klaanin tulevaisuus

Karisto, 2026

464 s. 

Agnes Hunterin, nykyisin rouva McTorrian tarina jatkuu huikean vaihtelevissa tunnelmissa. Seikkailua ja jännitystä on riittämiin puhumattakaan henkilökohtaisista haasteista, joita tulee vastaan niin avioliitossa kuin suhteissa lähimpiin. Oman osansa arjen haasteista saa myös Fingalin sisko Ailsa, jonka synnytys on käsillä ja josta seuraa erinäisiä ongelmia niin Ailsalle kuin muillekin tarinan henkilöille. Varsinkin, kun Fingal lähtee klaanitapaamiseen ja vaatii Agnesin mukaansa, josta siitäkin syntyy mittavia hankaluuksia ei vain Agnesille vaan Fingalille itselleen.

Yllätykselliset juonenkäänteet puhumattakaan odotetuista tai ei niin odotetuista tapahtumista pitävät lukijan hyvin otteessaan. Kerronta on sujuvaa ja kielellinen ilmaisu reipasta  ja kuvailevaa. Henkilöiden luonteenpiirteet saavat lisävahvistusta, saavatpa uusia ulottuvuuksiakin. Erityisesti Ailsan luonne vahvistuu ja kehittyy.

Kuvaavuudesta:

Agnesia vavisutti muukin kuin kylmä tuuli, joka puhalsi järven yli ja sai veden väreilemään mustan silkin tapaan.

EDIT: Fiba vaihdettu muotoon Hämmentävä kohta:

Ettäkö hän kiipeäisi itse nuoraportaita! Miten Millie kuvitteli hänen kykenevän laskeutumaan niitä pitkin. Vaikka hänellä oli miten vahvat kädet, hänen olisi pitänyt pystyä astumaan alimmalta nuora-askelmalta heikoilla jaloillaan veneeseen, joka heiluisi... Ewen siirtyi laiturin reunalle, ja Agnes tunsi miehen vetävän syvään henkeä, ennen kuin tämä haki jalansijaa, kyykistyi ja kumartui laskemaan rouvansa alas ---- Ewen oli kuitenkin laskemassa Agnesia, Ei Millietä. 

Ajatuskatkos vai mikä lienee tullut eteen, tässä vain on kerronnallinen tarkkuus herpaantunut, kun Agnesista äkkiä tehdäänkin Ewenin rouva. Lukijalle jää epäselväksi oliko Ewen laskemassa Millietä, joka siis oli hänen rouvansa vai Agnesia Millien vielä katsellessa laiturin päällä, vai oliko rouva jo laskettu alas. Ymmärtääkseni kuitenkin vielä laiturilla katselemassa Agnesin selviämistä veneeseen. Täytyy muutenkin sanoa, että tätä nuoratikkailla kiipeämiskuvailua olisi voinut hieman miettiä ja  sillä ainakin itseni oli hyvin vaikea kuvitella sitä "sirkusmaista kiipeilyä", jota muutamissa kohdin kuvaillaan, Uskottavuus hieman kärsii tältä osin. 

Ei sillä, tästä yksittäisestä, sanoisinko hieman hiomattomasta kohdasta huolimatta, viihdyin kyllä tämän tarinan parissa ja viimeisen sivun kääntyessä jäin jo malttamattomana haikailemaan seuraavaa osaa.  Ja täytyy sanoa, että kun sekin sitten on luettu niin jäänen kyllä pohdiskelemaan, mistä löytyykään seuraava yhtä ihastuttava ja valloittava tarina kuin tämä Skotlannin nummille ja linnoihin sijoittuva klaanitarina. Harvinaista herkkua romanttisen historiallisen tarinan ystäväville ja harvinaisuudessaan sitäkin nautinnollisempaa.  Harmittaa vain, kun en hetimmitten tullut hankkineeksi omaksi sitä ensimmäistä osaa, jonka lainasin kirjastosta. Nyt sitä saa metsästää kovakantisena päällyspapereineen kaikkineen ties kuinka kauan ties mistä.

Satakirjastojen lukuhaaste 2026 kohta 5: Kirjassa käsitellään vanhemmuutta

Terttu Järvilehto-Forssell: Sininen sävel

Terttu Järvilehto-Forssell

Sininen sävel

Tammi, 1950 

 142 + 1 s.

Kansi: Maija Karma 

Aloitus: Olipa todellakin epämiellyttävää tulla uuteen kouluun kesken lukukautta!

Lopetus: "Tuolla avaruudessa on meillä jokaisella oma sävelemme, sininen sävel, joka meidän on löydettävä. Se on avaimemme musiikin ihmeelliseen maailmaan."

Sininen sävel on tarina Hannele Harviasta, 16-vuotiaasta tytöstä, joka haaveilee konserttipianistin urasta. Hänen isänsä on aikoinaan myös haaveillut musiikkiurasta, mutta antanut periksi ja valmistunut "vain kanttoriksi". Harvian perhe, johon kuuluu Hannelen lisäksi Leila ja Riitta. Hannele ja Leila ovat melkein kuin kaksosia, mutta eivät kuitenkaan. He ovat syntyneet samana vuonna, Hannele tammikuussa ja Leila joulukuussa. 

Perhe muuttaa Helsinkiin parempien koulutusmahdollisuuksien vuoksi. Hannele inhoaa koulunkäyntiä, erityisesti matematiikka, josta hän hädin tuskin selviää. Äiti haluaisi kuitenkin Hannelen jatkavan ylioppilaaksi. Hannele vain haluaa soittaa, soittaa ja soittaa ja saakin lopulta luvan jättää koulun keskikouluun ja siirtyä Musiikkiakatemiaan, jossa hän saa opettajakseen Ilmari Hongiston, joka huomaa tytön lahjakkuuden ja alkaa opettaa tätä yksityisesti ja valmistella kohtakin  ensimmäistä konserttia. 

Leila on luonteeltaan täysin toisenlainen. Hän pestautuu kesäksi sillilaivaan. Leila on tullut isoisäänsä, joka on ollut merimies ja Hannele on tullut isoäitiinsa, kipakkaan rouvaan, jonka luona Marjamaan kartanossa Hannele viettää kesän puutarhahommissa ja saa siinä sivussa soittaa kartanon flyygeliä.

Sisaruskolmikon nuorin Riitta on perheen kaunotar ja ajattelee vain miten näyttäisi kauniilta sisarusten yrittäessä koulia tämän itserakkauteen taipuvaista mieltä.

Sininen sävel on minäkertojan, Hannelen  näkökulmasta kerrottu  tyypillinen tyttökirja ja koululaistarina, mutta pientä epätyypillisyyttäkin teoksessa on aistittavissa.

Hannele tekee tuttavuutta parinkin pojan kanssa, Jukka on koulutoveri yhteiskoulusta ja Raimo Musiikkiakatemiasta. Ja sitten on Ilmari, joka neuvoo Hannelea hakemaan apurahaa/stipendiä musiikin jatko-opintoihin Pariisiin. Kuka näistä kolmesta vie voiton aikuistuvan Hannelen mielessä vai onko musiikki lopulta ainoa, joka vie mennessään, siitä loppu antaa vain vihjauksen.

Mitä ihmettelen on kuvaus isästä, jota alkaa vaivata vatsakivut ja hän ajattelee niiden johtuvan umpisuolesta. Hän ei vain ehdi ajatella lääkäriä, menee sitten kesällä, mutta tämä käy kohtalokkaaksi. Minun on vaikea tajuta isä Harvian tapaa sivuuttaa asia eikä puolisokaan pane pahemmin hanttiin. Rahahuolet ajavat terveyden ohitse. Tämä kaikki kuitenkin kerrotaan pikavauhtia syventymättä sen syvemmin kuvaamaan tilanteita. Pääpaino on Hannelen musiikkiurassa, joka huipentuu kevään ensikonserttiin. 

Rakenteeltaan suvuja, musiikkitermistöä konserttiohjelmistoa myöten sisältävä tarina, jonka lukeminen kävi ihan sutjakkaasti, vaikka itselleni musiikkitermistö onkin täyttä hepreaa. Loppupisteen jälkeen jäin haikailemaan teokselle jatkoa. Tätä ei ilmeisestikään ole kuitenkaan olemassa, vaan jatko jää ikäänkuin leijailemaan pilvien lailla lukijan mielensopukoihin.

--- 

Pieni Helmet 2026 -lukuhaaste kohta 22: Kirjan kannen pääväri on sininen tai kirjan nimessä on sana sininen

Osmo Visuri: Kevään Kristus

Kuvakaappauksesta (Finlandiakirja) muokattu

Osmo Visuri

Kevään Kristus 

WSOY, 1967 

93 + 3 s.

Miten vuodenajat vaikuttavat ihmisen elämään? Pohjolan asukkaina tunnemme, kuinka sateinen syksy, pitkä pimeä talvi ja toisaalta taas heräävä kevät heijastuvat mielialoistamme. Tilastot kertovat syntyneisyyden ja kuolleisuuden käyrien noudattelevan vuodenaikojen rytmiä. Maapallomme eri puolilla vallitsevat olosuhteet säätelevät elämää, jonka salaisuus on kiehtonut ihmistä kaikkialla. Missä on karjaonnen ja kasvuvoiman salaisuus, miten vuodenajat syntyvät, mistä sade ja tuli ovat lähtöisin? Siinä kysymyksiä, jotka ovat yhteisiä koko ihmiskunnalle. Siksi on palvottu aurinkoa, kuuta, maata, vettä, tulivuoria ja kaikkia niitä alkuvoimia, joiden on kuviteltu kätkevän elään suuren salaisuuden. --- --- Kaikkialla missä ihminen on kokenut luonnon suuruuden, hän pitänyt sitä Suuren Tuntemattoman ilmenemismuotona.

Osmo Visurin kuvateos Kevään Kristus valottaa arkisin ja kulttuuri-ilmentymin kuinka luonnontapahtumat heijastuvat Raamatun sivuilla. Pienin arkisin ja kulttuurisin ilmentyminen hän tuo Jeesuksen ajan  Israelin ja opetukset lähemmäksi meidän aikaamme. Kevään Kristus on Elämän Kristus.

Mielenkiintoinen, avartava luotaus maahan Raamatun tekstien takana ja sopivasti näin Pääsiäisen aikaan tuli luettua. Harmillisesti teoksen sidonta ei kestänyt sivujen kääntelyä vaan joudun nyt miettimään, yritänkö paikkailla teosta vai laitanko paperinkeräykseen. 

Osmo Visuri: Syklaamia kutsutaan Salomon kruunuksi

 Kyyti 2026 Huhtikuu: Kirjan nimessä on vuodenaika

Lorna Cook: Kadotetun rakkauden vuodet

Lorna Cook

Kadotetun rakkauden vuodet

Alkuteos: The Lost Memories

Suomentanut Nina Mäki-Kihniä

Bazar, 2026

336 s.

Kannen suunnitelija Timo Numminen

Saatu arvostelu-/markkinointikappaleena kustantajalta mainostarkoituksessa. Tämä ei kuitenkaan ole mainos, vaan henkilökohtainen mielipide ja näkemys teoksesta. 

Vehnä oli jo täydessä mitassaan - olihan elonkorjuun aika - ja voin sävyissä hehkuva pelto jatkui kaukaisuuteen kuin olisi rientänyt ottamaan vastaan kesäauringon kirkkaita säteitä. Hän ei tuntenut karheita vihneitä vaikka hiveli tähkäpäitä kämmenellään eikä nähnyt pientä traktorin vetämää leikkuupuimuria, joka alkoi parturoida peltoa. Kaiken sellaisen katse sivuutti mennessään kauemmas metsänrajaan, kun hän kuunteli ja odotti. Tämä oli viimeinen hetki, vihonviimeinen hetki, kun mies voisi palata hänen luokseen. Sen jälkeen tulevaisuus olisi sinetöity - ja kohtalo täyttyisi.  

Lorna Cookin Kadotetun rakkauden vuodet on, samoin kuin hänen aiemmat suomennetut teoksensa, kahden aikatason tarina. 

On toinen maailmansota ja vuosi 1944  ja 19-vuotias Kitty, joka auttaa isäänsä The Duck -pubissa. Kitty kuitenkin toivoo pääsevänsä toisenlaisiin sotaponnisteluihin, se on, jollekin maatilalle maatytöksi, jonka ikärajan hän on juuri saavuttanut.  Ja on vuosi 2011 ja Amy, joka pitää pientä teehuonetta. Amy on Kittyn tyttärentytär. Näin tämä tarina on myös sukupolvitarina. Tarina sijoittuu englantilaiseen maaseutumiljööseen Suffolkissa. 

Kerronnallisesti nämä kaksi aikajännettä vuorottelevat. Mielenkiintoinen kerronnallinen ja aikatasoja yhdistävä tekijä on päähenkilöiden samankaltainen lähtötilanne. Kitty tapaa amerikkalaisen lentäjän, Charlien,joka "väenväkisin" tuppautuu pubiin saadakseen olutta äskettäisen hermoja koettelevan tapauksen vastapainoksi, vaikka pubi ei vielä ole avautunut ja Amy tutustuu amerikkalaiseen mieheen Jackiin, joka on saapunut paikkaunnalle isänsä ja isoisänsä kanssa läheisellä lentokentällä järjestettävään muistotilaisuuteen, läikyttämällä olutta tämän puserolle. Tarkoituksellista tai ei, samankaltaisuus esiintyy myös perhekuviossa, sillä Kittyllä on vanhempi sisko Janie ja Amyllä  isosisko Caroline. Mikä minua lukiessa hieman mietitytti oli kerronnasta puuttuva väliin jäänyt sukupolvi. Kitty asuu isänsä kanssa The Duckin yläkerrassa, Amyn isästä mainitaan vain, että hän on jättänyt perheensä, ja äitikin ilmaantuu tarinaan sivuosassa vasta tarinan keriytyessä. 

Kittyn ja Amyn aikakaudet alkavat loksahdella kohdakkain, kun Amy vie valokuvaajana toimivan Jackin kotitilalleen kuvaamaan. Kitty, joka on jo yli kahdeksankymmentävuotias, on kiipeillyt ullakolla, mistä hän saa kuulla ja Jack auttaa hakemaan lisää tavaraa ullakolta, muun muassa Kittyn vanhoja päiväkirjoja ja menneisyys alkaa kummitella Kittyn mielessä muistojen tulvassa. Kittyn kokemusten versus Amyn tunne-elämän välinen vuorovaikutus ja jännite tihentyy hitaasti, mutta vääjäämättömästi.

Lorna Cook taitaa hyvän tarinan ainekset kuin ainakin hyvä kokki, joka saa vähistä aineksista maittavan sopan. Hitaasti edeten, kypsytellen tarina kehittyy ja saavuttaa lakipisteensä ja ainakin itse olin lopulta sellaisessa tunnetilassa, jota en aloittaessani olisi odottanut. Upea, upea tarina. 

Kiitos kustantajalle hienosta lukukokemuksesta! 

--- 

100 kirjastojen -lukuhaaste 2026 kohta 8: Kirjassa kuunnellaan jazzia . Teoksessa viitataan tanssimiseen Glenn Millerin Kuutamosonaatin tahdissa, ja jos tanssitaan jonkin sävelmän tahtiin, niin kyllä siinä kuunnellaankin. Glenn Miller kai edusti svingiä, joka on jazzin alalaji, näin minulle ainakin kerrottiin, kun tein pienen haun asian tiimoilta.

Maeve Binchy: Ystävyyden piiri!

 

Kansikuva: Stuart Bodek

Maeve Binchy

Ystävyyden piiri

Alkuteos: Circle of Friends

Suomentanut Tiina Ohinmaa

Suuri Suomalainen kirjakerho, 1999 (WSOY, 1998)

528 s.

Heather oli ratketa riemusta nähdessään Even. Hän huudahti Evelle innoissaan kun huomasi tämän kävelevän aulan poikki. Lapset olivat juuri harjoittelemassa kuvaelmaa, ja Heatherkin oli kietoutunut lakanaan. Hän esitti Simon Kyreneläistä, miestä, joka auttoi Jeesusta kantamaan ristinsä.  Sitä ei Knockglenissä olisi voinut kuvitellakaan vielä muutama viikko sitten. - Tuletko kannustamaan minua kun me esitetään tämä oikeasti? Heather uteli. - Äiti Francis ei varmaan ajatellut tässä mitään kannustusjoukkoja... - Mutta kun minä kuulun hyviin ihmisiin. Minä autan Jeesusta, astun väkijoukosta keventämään hänen taakkaansa, Heather sanoi. 

Maeve Binchyn Ystävyyden piiri on hauska, lämminhenkinen kuvaus, pieni vilke silmäkulmassa kirjoitettu kuvaus irlantilaisuuden ja protestanttisuuden välimaastossa. Teoksen päähenkilöksi voi luonnehtia Benny Hogania, joka teoksen alussa viettää 10-vuotissynttäreitään. Benny (Bernadette) toivoo lahjaksi vaaleanpunaista  samettimekkoa, mutta saa sen sijaan lujasta kankaasta ommellun laivastonsinisen hameen ja sinipunakirjavan saaristolaisvillapaidan. Benny on kooltaan kookas, mistä hän saa jatkuvasti kuulla muilta paitsi vanhemmiltaan. Bennyn isä on vaatekauppias ja hän pitää Herrainpukimoa. Bennyn äiti on miestään huomattavasti vanhempi. Vanhemmat pitävät Bennyä tiukassa valvonnassa, mutta rakkaudella ryyditettynä. 

Eve Malone puolestaan on orpo, joka on kasvanut paikallisessa luostarissa äiti Francisin ja muiden nunnien hoidossa. Even äiti on läheisen kartanon, Westlandsin tytär, joka on avioitunut luostarin puutarhurin kanssa. Seikka, jota ei ole kartanossa suvaittu. Even äiti on kuollut tyttären syntyessä ja mies kuollut surusta. Suku on sallinut Even hoitamisen luostarille eikä ole ollut missään tekemisissä tämän kanssa. Westlandsit ovat protenstantteja, kun muuten henkilöt tarinassa edustavat katolisuutta.

Bennyn äiti on pakottanut tämän kutsumaan Even 10-vuotissynttäreilleen, mistä Benny ei oikein tykkää, mutta yllätten tyttöjen välille muodostuu vahva ystävyyssuhde. 

Kolmantena joukossa on Nan, joka on rakennusmiehen tytär, melko rikkaasta perheestä, mutta isä on alkoholiin taipuvainen ja väkivaltainenkin. 

Syntymäpäiväkutsujen jälkeen tarinassa siirrytään huimasti eteenpäin. Benny on alaoittamassa yliopistossa, samoin Nan. Evekin haluaisi yliopistoon, mutta mistä rahat. Luostarilla ei ole varaa. Eve lähtee Westlandsiin tapaamaan sukulaisiaan ja tapaa serkkunsa Simonin ja toisen serkun Heatherin, joka on vielä lapsi.  

Nan puolestaan pyrkii elämässä ja yhteiskunnallisesssa arvoasteikossa ylemmäs keskiluokkaisesta työläistaustastaan. 

Yliopisto tuo mukanaan paitsi opiskeluja, myös uusia ystäviä ja erityisesti poikaystäviä. Benny tekee tuttavuutta Jack Foleyn kanssa, joka ei saa silmiään irti naisista. Bennyyn on iskenyt silnänsä myös hänen isänsä kauppa-apulainne Sean Walsh, joka on Charles Dickensin luoman Uriah Heepin hengenheimolainen. 

Paljon muitakin henkilöitä tarinassa toki on. Maeve Binchy kuljettaa Knocglenin väkeä ja Dublinin elämää ristiin rastiin välillä hieman yllättäen vaihtaen kuvakulmaa. Lukijana saa miettiä, että mitenkäs tämä näin hyppäsi ihan toisaalle? Tylsää tarinointia tämä ei toki ole. Tarinassa on dramatiikkaa ja arkea, nuoruuden unelmia ja toiveita. Maeve Binchy kuvaa hyvin yhteiskunnallisia kerrostumia, ystävyyden syntymistä ja siihen vaikuttavia tekijöitä. Binchy ei moralisoi vaan kuvaa ihmiset luonteineen niin hyvässä kuin pahassa, lujuudessa kuin heikkoudessa sellaisina kuin he ovat - armollisena. Teoksen aikamiljöö on 1950-60-lukujen vaihdetta. Määrittelin tämän aikalaisromaaniksi, vaikka teos on alkujaan ilmestynyt 1990-luvulla. Teoksessa on kuitenkin vahvana teemana muutos. Benny kasvaa näkemään Jackin luonteen taakse ja kasvaa itsekin vahvaksi itsenäiseksi selviytyjäksi. Teoksen loppukuvaus on vahva ja vakuuttava.

 ---

Pieni Helmet 2026 -lukuhaaste kohta 5: Kirjan kansi tai nimi on mielestäsi kaunis