Steinunn Sigurdadottir: Heida - Lammaspaimen maailman laidalta!

Steinunn Sigurdadottir

Heida - Lammaspaimen maailman laidalta

 Alkuteos: Heida - fjalldalabondinn

Suomentanut Maarit Kattilakoski

Like 2020

294 s. 

Kirjailijan alkusanat:

Ollessani kirjoittamassa romaania kesämökilläni Etelä-Islannin itäosissa vuoden 2025 keväällä eräs ystävistäni tuli kylään ja julisti: "Sinun on pakko tavata Heida!" Ystäväni kertoi, että Heida on sankari, joka oli käynyt taisteluun estääkseen yksityistä energiayhtiötä ostamasta viljelysmaitaan. Tavallisesti omissa oloissaan viihtyvä Heida oli taistelun myötä joutunut mukaan julkisten asioiden hoitoon, paikallispolitiikkaan ja jopa perustamaan uutta ympäristöpuoluetta. Olin niin vaikuttunut kuulemastani, että lähdin tapaamaan Heidaa tämän maatilalle, joka sijaitsee alle tunnin ajomatkan päässä kesämökiltäni.

Tämä teos kertoo siis Heidasta, Heida Asgeirsdottirista joka kirjailijan sanoin näytti "epätavallisen pitkältä haltijalta". Heida asuttaa Ljotarstadirin tilaansa, kasvattaa lampaita, mutta kokeillut myös mallinuraa ja poliisin tointa. Teos jakautuu vuodenaikojen mukaan, mikä kuitenkaan ei ole täysin relevantti jaottelu, vaan lyhyet luvut polveilevat vähän sinne tänne lampaiden pidosta ja maatilan asioista riimittelyyn ja yhteiskunnalliseen vaikuttamiseen. Mielenkiintoisen teoksesta tekee islantilainen kulttuuri ja luonto. Tämä ei ole ihan tavanomainen elämänkerta. Enemmän kuin Heidasta tämä valottaa suhdetta maahan ja luontoon. Vaikuttavin luku onkin vasta teoksen loppupuolella: "Tämä maa omistaa sinut". Hallinta, vastuu, se, mitä jätämme jälkeemme tuleville sukupolville.

Entisaikaan täällä asuivat

 esi- ja isovanhemmat.

Elämän polkua kapeaa,

kerran vain jokainen  kulkea saa.

Sä mieleesi paina,

säilö muistissasi aina,

tämä maa sinut omistaa.

Ja jos paha henki,

pimeyden renki,

tahtoo rikkauksia taata,

taipua ethän saata.

Lujana pysy yhä,

muista vala pyhä,

myydä et voi maata.

- Gudmundur Bödvarsson 

Mitä opin luetusta: 

Ihmettelin, kun puhuttiin lampaiden sarvista. No, pässeillä se ei kuulostanut niin oudolta, mutta että myös uuhilla. Jotenkin ajatus tuntui oudolta. Mutta kuinka ollakaan, kun etsin tietoa asiasta. Kyllä lampaissakin vaihtelua riittää, sarvilla tai ilman.

 

 ---

Vaara-kirjastojen Luonto-lukuhaaste kohta: Päähenkilöllä on vahva luontosuhde

--

Kirja hyllyssä -blogin Kaisa oli odottanut teokselta kaunokirjallisempaa otetta ja piti kerrontaa kömpelönä. 

Kirjojen tuomaa -blogin Kata puolestaa kiinnostui teoksen myötä oman maan lammastaloudesta 

Villasukka kirjahyllyssä ei ihastunut Heidan runoihin, mutta toteaa niissä silti olevan voimaa  

Kirjasähkökäyrä puolestaan toteaa Heidan "olevan uskomaton kertomus vahvaluonteisesta naisesta, joka tekee sitä mitä haluaa ja osaa, ja jos ei osaa, opettelee."

Wilson Gage: Sinihaikaran saari

 Wilson Gage

Sinihaikaran saari

Alkuteos: Big blue island

Suomentanut Eila Kivikkaho

Kuvitus Glen Rounds

WSOY, 1967

Kansi: Maija Karma

112 s.

- Mikäs tässä muukaan auttaa, hän sanoi. - Ei minusta ole sinun kakkujesi syöjäksi. Darrell tulistui. - Maissikakkuja meni vaikka millä mitalla, hän sanoi. - Jos ne oli pahoja, niin kuinka ne sitten menivät kuin kuumille kiville? - Öhöm, ukko kähisi. Hän oli selin veljensä pojanpoikaan, mutta kahvipannun kuhmuisesta kyljestä heijastui kuva hänen kasvoistaan ja naama näkyi olevan naurussa. Darrellia harmitti. Pitikö hänen niin hanakasti iskeä joka sanaan kuin koira keppiin?

Darrell on äiditön poika Detroitista. Isä kadonnut omille teilleen. Darrellin ikää ei mainita. Äiti on kuollut keuhkotautiin ja Huolto huoltaa pojan isosetänsä luokse Tenneeseehen. Ukko, pojan isoisän veli asuu yksinään Tennesee-joen saaressa, jossa hänellä on yksi lehmä. Darrell haaveilee Floridasta. Sinne hän lähtee heti, kun saa rahaa. Tänne hän ei kyllä jää. Mutta kuinka käykään. Omalaatuinen luonto valtavine sinisine haikaroineen ja villihanhineen ottaa pojan vastustamattomaan otteeseensa.

Wilson Gage, oikealta nimeltään Mary Q, Steele kuvaa jäyhän karulla tavalla pienen pojan ja vanhan ukon suhteen kehittymistä, elämää puolikesyn ja villin luonnon välimaastossa.  

Mustavalkoinen yksinkertaisen luonnosmainen kuvitus täydentää tarinaa. Pieni, vähäeleinen tarina, jossa on kuitenkin syvyyttä enemmän kuin ensialkuun arvelisi.

--- 

Pieni Helmet 2026 kohta 15: Kirjan kannessa tai nimessä on lintu 

 USA:n osavaltiovalloitus Tennesee

Jorma Kurvinen: Reksa - Kaukalon ammattilainen

Jorma Kurvinen

Reksa - Kaukalon ammattilainen

Pohjonen , 1987

168 s.

Kansi Heikki Salmi 

Urheilu ei ole minun juttuni. Tulipa nyt kuitenkin luettua tämä teos suomalaisesta jääkiekkolegendasta, kun "piti päästä Edmontoniin" Halki Kanadan -matkallani eikä kirjallisuutta tällä saralla ollut pilvin pimein. No, teos oli ihan mielenkiintoinen historiallinen yleiskatsaus jääkiekkoiluun niin harrastuksena kuin ammattilaisnäkökulmasta. Historiallinen, sillä teos kuvaa aikaa 60-lvuulta 80-luvulle. Kirja kertoo siis ajasta ennen Suomen ensimmäistä jääkiekon maailmanmestaruutta, joka olikin sitten sellaista kansanjuhlaa, ettei paremmasta väliä. Tuostapa onkin, asian tarkistettuani, hui! jo useampi kymmenen vuotta. Niin se aika kuluu.

Kuten sanoin, urheilu ei ole minun juttuni enkä ole jääkiekko-otteluitakaan seurannut kuin jokusen harvan kerran, olisiko ollut juuri tuolloin viimemmäksi, vai silloin, kun Suomi voitti Olympia-kultaa, josta onkin sitten vähempi vuosia aikaa. Minulla on vain yksi vahvempi muisto siitä, kun seurasin jotain ottelua, tilanne oli jännä ja uskokaa tai älkää, niin huokaisin mielessäni rukouksen, että "Anna Suomen saada maali" ja sitten Suomi sai maalin. Sitä, mikä ottelu oli kyseessä, en muista. Siitä on jo aikaa. 

No, mitä tulee tähän Kurvisen teokseen Reksasta, eli Reijo Ruotsalaisesta, niin tämä on kuten Jokke,  joka myös on lukenut teoksen, "ihan hyvin kirjoitettu pelielämänkerta". Kirjailija Kurvinen kuvaa Reijon lapsuutta Oulussa ja jääkiekkokiinnostuksen heräämistä. Poika kasvaa ja kehittyy, on omatoiminen liikkeissään. Vuosien mittaan poika, jo nuori mies alkaa herättää kiinnostusta kauempananakin maailmalla ja hänet kutsutaan NHL:ään, Sopimus New York Rangersin kanssa syntyy aikanaan. 

New York Rangers itse asiassa satsasi kaudella 1981-1982 kaikkeen poikkeukselliseen paljon ja seuran johto odotti koko joukkueelta suuria. Tämä oli ollut lähtökohtana, kun valmentajaksi ostettiin Herbert Brooks, Yhdysvaltain fantastisen kultamitallijoukkueen valmentaja ja Lake Placidin sankari. Herbert Brooksin ja Reksa Ruotsalaisen oli ollut määrä tavata jo siellä, Lake Placidin olympiakaukalossa, mutta merkillinen kohtalon leikki oli estänyt sen. Ja Reksan potiessa Suomessa olkapäätään Herbert Brooks oli tehnyt olympialaisissa ihmeitä: kannustanut amerikkalaisen yliopistojoukkueensa taistelemaan kullan kotimaahan. Neuvostoliiton "voittamaton" joukkue kaatui jenkkien hurmiossa pelaavan amatööriporukan edessä 4-3 ja sen maailmankuulu valmentaja Viktor Tihonov joutui kummastelemaan: "Meidän huonoin miehemme on parempi kuin heidän parhaansa, mutta he voittivat silti.".

Kun televisio-ohjelma kimpoaa muistikuvan luetusta

Tämä kohta tekstistä nousi esille, kun katselin tv:stä Panttikonttoria ja sinne tuotiin jääkiekkomailaa, josta tuoja kertoi, että siinä oli pelaajien nimikirjoitukset juuri tästä ottelusta, jota kutsutaan nimellä "miracle on ice". Panttikonttori tosin oli uusinta, mutta yhteensattuma oli mielenkiintoinen.

Kun Reksakin lopulta asettuu NYR:n riveihin Reksan Peli kulkee, vaikka englanninkieli takkuaa. Vuodet vie myös Sveitsiin, löytyy vaimo, palataan valtoihin ja siirrytään Kanadaan, Edmonton Oilersin riveihin. 

Reksa - Kaukalon ammattilainen ei keskitys vain yhden miehen ympärille, vaikka Reksan elämän matkassa kulkeekin ja tämän mietteitä kyselee. Teos kuvaa ammattilaispelaajan arkea niin hyvässä kuin pahassa. Peli voi olla välillä aika rajua eikä kaukalopelkoa saa syntyä. Reksakaan ei kolhuitta selviytynyt, mutta periksikään ei antanut. 

---

Lukuhaasteista: Yleensä toimntatapani on ollut  yksi kirja / yksi haaste poikkeuksena omat haasteeni. Laitan tämän nyt kuitenkin poikkeuksellisesti useampaan haasteeseen, koska on niin osuva ja tämä poikkeus nyt vahvistakoon säännön.

Oma Halki Kanadan -haasteeni (jota varten tämän erityisesti lainasin päästäkseni Edmontoniin)

Kyyti Finna 2026 Kesäkuu: Kirja, joka liittyy kulttuurikaupunki Ouluun (lainasin aiemmin Ouluun sijoittuvan kirjan, jonka jätin kuitenkin kesken, koska oli niin räävitön)

Satakirjastojen lukuhaaste kohta 29: Kirjan kannessa on jokin jääurheiluväline 

 

Kristin Harmel: Pariisin tytär!

 

Kristin Harmel

Pariisin tytär

Alkuteos: The Paris Daughter

Suomentanut Aila Herronen

Tammi, 2026

336 s.

Saatu kustantajalta mainostarkoitukseen. Tämä ei kuitenkaan ole mainos, vaan henkilökohtainen näkemys ja lukukokemus teoksesta.

Mutta minulla on sinut ja sinulla on minut ja meidän lapsilla on toisensa. Juliette ojensi vaistomaisesti kätensä ja halasi Eliseä. Naisten vällin jäänyt Mathilde kikatti ylättyneenä ja kiskaisi Julietten hiuksia saaden naiset nauramaan. Minä olen aina halunnut  sisaren, Juliette sanoi irrottauduttuaan Mathilden otteesta. - Niin minäkin. Elisen hymy hyytyi, ilme muuttui päättäväiseksi. - Sinulla on aina minut, tuli mitä tuli. Kun he katselivat toisiaan, Julietten mielen valtasi rauha. Näin oli tarkoitettu. He kaikki olisivat turvassa täällä, ja jonakin päivänä sota loppuisi ja miehitys olisi pelkkä pelottava muisto. Hän nosti toisen käden Mathilden pikku poskelle ja toisen Elisen olalle, ja katsoi Eliseä silmiin. - Ja sinulla on aina minut.

Elise on Yhdysvalloista Ranskaan muuttanut nainen, samoin kuin Juliette. Naisia yhdistää paitsi kansallisuus myös äitiys. He tapaavat toisensa puistossa, jossa Juliette auttaa Elisen lääkäriin, tämän voidessa huonosti. Kumpikin naisista odottaa lasta parin kuukauden erolla. 

Elise on naimisissa nimekkään taiteilijan Olivier LeClairin kansa. Elisekin on taiteilija, jonka mielenkiinnon Olivier ohjaa puuveiston pariin ja jossa Elise kehittyykin taitavaksi. Juliette on naimisissa Paul Foulonin kanssa, joka on haavoittunut I maailmansodassa. Juliettella ja Paulilla on kirjakauppa La Librairie de Réves. 

Elise synnyttää esikoisensa Mathilden. Olivier on toivonut poikaa, mutta tytär sulattaa kuitenkin pian miehenkin sydämen. Julietten perheeseen kuuluu aiemmin syntyneet pojat Claude ja Alphonse. Hänen aiemmin synnyttämänsä tytär Antoinette on kuollut. Uusin tulokas saa nimekseen Lucie. 

Elisestä ja Juliettesta tulee hyvät ystävät ja Mathilde ja Lucie kasvavat "kuin kaksi marjaa" rinta rinnan. Sitten syttyy sota. Saksa miehittää Ranskan. Elisen mies Olivier on kommunistien vastarintatoiminnassa, mikä johtaa pidätykseen ja ongelmiin. Elise joutuu pakenemaan natseja ja joutuu tekemään elämänsä vaikeimman päätöksen: ottaako Mathilde mukaan pakomatkalle vai jättääkö hänet turvaan Julietten luo?

Pariisin tytär on koskettavan kaunis, mutta myös rujon traaginen tarina äitiydestä ja ystävyydestä sodan varjossa. Se on myös tarina syyllisyydentunteista, mielenterveyden horjumisesta ja anteeksiannosta.

Pidin tästä tarinasta. Pariisin tytär on ennen kaikkea kuvaus kahdesta naisesta, aviopuolisosta ja naisesta, heidän toiveistaan, ajatuksistaan  ja tunteistaan, mutta myös heidän perheitään kuvataan hyvin ja elävästi. Henkilöhahmot on hyvin kuvattuja, heihin pystyy samaistumaan, myötäelämään ja välillä ihmettelemään, mitenkäs hän nyt äkkiä noin ajattelee. Pinnan alla kuplii ja kuohuu. Nykyhetki on tässä, mutta myös menneisyys, ei vain sota, luo varjoja idyllin ylle. 

Kahden erilaisen naisen kautta Kristin Harmel luo kuvan siitä, mitä on elää sodan jännitteiden keskellä. Itse sotatapahtumia ja vaiheita ei juuri kuvata, vaan kerronta etenee enempi arjen tasolla, mielenliikkeissä. Ajallisesti kerronta etenee reippaanlaisesti. Jonkin verran kerronnassa on takautumia, joilla taustoitetaan henkilökuvaa. Kertoja on kaikkitietävä, joka kohdistaa kerronnan vuoroin Eliseen, vuoroin Julietteen ja loppupuolella kerronnallinen suurennuslasi kohdistuu myös  itse "Pariisin tyttäreen". Teoksessa on vahva psykologinen ote. 

Jos pidit Kristin Harmelin Unohdettujen nimien kirjasta, pidät varmasti myös tästä teoksesta. Itselleni tuo rakastamani teos tulikin mieleen päästyäni lukiessani  Aurignonin kuvitteelliseen kulmakuntaa. Isä Clément Égise Saint-Alban kirkosta. ei nakuttanut muistikuvia. Haluaisinpa lukea tuo Unohdettujen nimien kirjan uudelleen. 

Fiktiotahan tämä tarina on, joskin tarinan taustoitus on tehty historiaan perehtyen ja todellisia tapahtumia seikkoja  esikuvina tarinaan upottaen. Voin suositella tätä kaikille historiallisista romaaneista kiinnostuneille. Tämä on enemmän kuin historiallista rakkausviihdettä tai sotaromantiikkaa. 

Pieni Helmet 2026 kohta 23. Uusin kirja lempikirjailijaltasi. Laitan tämän nyt tähän, sillä Harmel on kiinnostava kirjailija, jos kohta en hänen kaikista teoksistaan ole niin innoissani ollutkaan. 

Joel Haahtela: Perhoskerääjä

Joel Haahtela

Perhoskerääjä

Otava, 2006

189 s.

Kansi: Ei mainintaa 

Aloitus: Heinäkuun kolmantena päivänä vuonna 1991 sain kirjeen, jossa ilmoitettiin, että olin saanut perinnön.

Napakan suora ja selkeä aloitus, joka säväyttää yksinkertaisella ilmaisuvoimallaan. 

Kerronta jatkuu: Luin kirjeen yhä uudestaan ja uudestaan ja olin varma, etten ollut koskaan tuntenut Henri Ruzicka -nimistä miestä. Oli tapahtunut virhe, muuta selitystä ei voinut olla. 

Olen joitakin Haahtelan kirjoja lukenut ja tykännyt enemmän ja vähemmän ja ensivilkaisulla tämäkin tuntui lukuhaluja herättävältä. Tarinan päähenkilön kertoo tarinaansa sujuvasti minä-muodossa. Hänen nimeään ei mainita, mutta hän on naimisissa, vaimon nimi on Eeva. He ovat olleet naimisissa viisi vuotta, mutta nyt vaimo on lähtenyt ulkomaille johonkin työtehtävään, josta ei olisi voinut kieltäytyä. Muutenkin avioliitto on kärsimässä "ravinnonpuutteesta".

Mies lähtee itsekin matkalle, etsimään Henri Ruzickaa, jonka talon ja vähät varat hän on perinyt. Mies matkustaa Saksaan tapaamaan Anna Prinziä, jonka kirjeitä hän on löytänyt tutkiessaan perimänsä miehen rapistuneen talon valtavine kirjastoineen ja perhoslaatikoineen.

Ovi johti kammarista kirjastoon, jonka kaikkia neljää seinää peittivät lattiasta kattoon ulottuvat kirjahyllyt, ja jopa huoneen ainoa ikkuna oli vuorattu kirjahyllyn taakse peittoon. Ainoa valonlähe oli huoneen keskellä pöydän yläpuolella roikkuva messinkinen kattokruunu. Hyllyt notkuivat satojen kirjojen painosta, ja heti ovella tunsin vanhojen kirjojen ikiaikaisen tuoksun, kellastuneen paperin ummehtuneen hajun. Kuljin hitaasti pitkin hyllyjen viertä, tavasin kirjojen nimiä. Suurin osa kirjoista oli saksankielisiä, mutta joukossa oli englannin-, ranskan- ja espanjankielisiä kirjoja sekä kirjoja kielillä, joita en tuntenut. --- --- vedin muutamia kirjoja esiin kohdasta, missä oletin ikkunan olevan, äkillinen valonsäde leikkasi huoneen poikki. Jos ymmärsin oikein, lähes kaikki kirjat käsittelivät samaa aihetta: perhosia. 

Kuka oli Henri Ruzicka ja miksi hän on jättänyt perinnön minulle, miettii mies matkatessaan halki Euroopan, Henri Ruzickan jälkiä seuratessaan, päätyen lopulta Kreetalle. Menneisyyden polut risteävät ja arvoitus saa vastauksensa.

Joel Haahtelan tapa kirjoittaa ja kertoa tarinaa on erikoista vieden ihmismielen pohjimutiin rämpimään ajatuksen viidakossa, udunomaista, josta toisinaan on vaikea ottaa kiinni ensilukemalla. Aloin lukea tätä kiinnostuksella, jossain vaiheessa hieman tympäännyin, loppuun pääsin hieman väsähtäneenä. Tätä postausta kirjoittaessani ja selailtuani sivuja heräsi uusi kiinnostus - ehkä voisin lukea tämän uudelleen. Löytää olennaisen. 

Enemmän kuin perhosista tämä kirja kertoo elämästä ja ennen kaikkea avioliitosta. Mikä minua juuri kolahduttikin, olikin juuri tuon avioliiton symboli: gardenia, jonka mies oli ostanut vaimolleen lahjaksi, jonka piti kestää koko ihmisikä, jonka mies jätti lähtiessään matkalleen ja löysi kuolleena palatessaan. 

Valonsäde kulki hänen kasvojensa yli. Katsoin naista, jota rakastin ja pelkäsin. Työnsin käden häntä kohti, meidän välillemme oli repeytynyt reikä. Käsi hapuili ilmassa, mutta hän ei tarttunut siihen, vaan odotti, minä näin kuinka hän odotti, ja miten vaikea olikaaan sanoa, että halusin takaisin tähän maailmaan, loikata pöydän yli hänen luokseen, kaataa sokeriastiat, nähdän murusten leviävän pitkin pöytää, tulla juosten, naurettavana, vuosien takaa ... 

Vaarakirjastojen Luontoa-haaste: Uhanalainen tai sukupuuttoon kuollut laji. Henri Ruzicka oli etsinyt harvinaisia perhoslajeja. Minä mietin, lukiessani neulatuista perhosista, kuinka sääli olikaan haudata nuo kauniit siivekkäät ummehtuviin laatikoihin. Annetaan siis perhosten lentää ilonamme ja tallennetaan niiden kauneus muilla tavoin, ei eetteriin hukuttamalla.

---

Muualla mainittua: 

Lumiomena: "Haahtelan kirjassa kaikki on samaan aikaan sekä ihmeellistä että arkista", "Täydellinen".

Kirjanpauloissa: "Intensiivinen ja mystinen tunnelma vetää vastustamattomasti mukaan tarinaan."

Kirjava kammari:  "kauniisti kuvattuja kohtauksia, viipyilyä, vaeltelua, ja hieno loppu. Tarvitseeko sitä muuta ollakaan?"

Tarukirja: Hienostelevat metaforat etäännyttivät, mutta teos oli kuitenkin positiivinen ensikosketus kirjailijan teoksiin

 

Liz Fenwick: Salainen ranta

Liz Fenwick

Salainen ranta 

Alkuteos:The secret shore

Suomentanut: Hilkka Pekkanen

WSOY, 2025

518 s.

Salainen ranta on romanttista historiallista viihdettä. Teoksensa kirjailija on omistanut  

"Karttatytöille, jotka toimivat maantieteellisissä tehtävissä toisen maailmansodan aikana, ja niille miehille ja naisille, jotka kulkivat salaa meritse Cornwallista ja Devonista Bretagnen rannikolle." 

Teoksen päähenkilö ja samalla minäkertoja on tohtori Meredith Tremayne, karttoihin erikoistunut ensimmäinen naisopettaja Oxfordin yliopistossa, lyhyesti Merry, joka on siirtynyt sodan ajaksi komentaja Flemingin sihteeriksi amiraliteettiin. Hänet lähetetään kuitenkin salaiseen tehtävään Cornwallin rannikolle, lapsuutensa ja kotiseutunsa maisemiin. Merryn tehtävänä on piirtää karttoja ja tehdä niihin muutoksia saatujen tiedustelutietojen mukaan, mutta myös ottaa selvää siitä, miksi rannikon kaksi eri sotilastiedusteluryhmää eivät tule toimeen keskenään. Samalla Merry yrittää myös selvittää kadonneen äitinsä arvoitusta. Merryn äiti on alkujaan ranskalainen ja hänestä on alkanut liikkua kaikenlaisia huhuja.

Merry on uraorientoitunut nainen, joka on päättänyt, että ei koskaan mene naimisiin, koska uraa ja avioliitttoa ei voi yhdistää. Hän törmää kuitenkin amerikkalaiseen Jake Russeliin , pitkään ja komeaan sotilaaseen ja journalistiin, joka jakaa saman kiinnostuksen Dorothy L. Sayersin Lordi Peter Wimsey -tarinoihin. Merryn ja Jaken välillä alkaa kipinöidä, mutta myös epäilyksiä leijuu puolin ja toisin. 

Tarina alkaa 5. toukokuuta 1942 ja päättyy 12. joulukuuta 1945.  Kerronnallisesti päivät ja viikot etenevät ei hitaasti eikä nopeasti, eletään vuotta 1942, kunnes tarinan loppupuolella hypätään jo kuukausia eteenpäin ja sodan loppuvuodet hypätään nopeasti "onnelliseen loppuun". Merryn minänäkökulman ohessa on muutamia kirjeotteita sekä Jaken lehtikolumneja. Cornwallin maisemakuvaukset kehystävät elämänmenoa.

Salainen ranta ei kuitenkaan ollut ihan sitä, mitä itse odotin vaan lähinnä rakkaushöttöä ja Merryn ajatustaistelua rakkauden ja uran välillä. Tarinan alussa jännitettä piti yllä Merryn äidin katoaminen, jonka ratkaisu selveni ilman suurta draaman kaarta. Lyhyt jännitysmomentti koetaan, kun Merryn ryhmä saa tehtäväkseen hakea liittoutuneiden lentäjiä ja agentteja Bretagnen rannikolta. Merellä käy kova myrsky ja tehtävä on tullut niin yllättäen, että kaksi miehistä on poissa pelistä joulujuhlinnan takia. Merry tarjoutuu navigoijaksi, sillä hänelle Bretagnen rannikko on lapsuudesta alkaen tullut tutuksi. Joukkueen johtaja ei ensin suostu, mutta antaa sitten periksi, mutta ... Merryn mukanaolosta ei saa tulla julkista. Sen on pysyttävä salassa. No, tästä episodista ei sen enempää, ettei tulisi liikaa paljastuksia. 

Se, minkä tämä teos kuitenkin avaa lukijalle on se salainen ja vuosien työ, mikä on vaadittu ennen Normandian maihinnousua, jota tämä tarina taustoittaa. Ei tämä tarina täysin kehno tarina ollut. Tässä oli yhteiskunnallista sodanaikaista näkökulmaa naisten asemaan ja sodanaikaiseen ilmapiiriin ja olihan tässä erilaisia näkökulmia elämään, iloja ja suruja. Jälkisanoissaan kirjailija tuo esiin teoksen todellisuuspohjaisuutta. Todellisuuteen pohjautuvaa fiktiota siis. Ei tämä nyt kuitenkaan ihan minun kuppini teetä ollut. 

Mikä kolahti: 

On pelottavaa / rakastaa / sellaista, mitä kuolema saattaa koskettaa. / Rakastaa, toivoa, haaveilla / ja, voi, menettää. / Houkkien touhua tämä, / rakkaus, / mutta on pyhä tunne / rakastaa sellaista, mitä kuolema saattaa koskettaa. / 

Sillä sinun elämäsi on elänyt minussa; / sinun naurusi on ilahduttanut minua; / sinun sanasi on ollut minulle lahja. 

Sen muistaminen on tuskallinen ilo. 

On inhimillistä rakastaa, / on pyhä tunne / rakastaa / sellaista mitä kuolema saattaa koskettaa.  

Mainitaan, että runo on peräisin 1100-luvulta, kirjoittajaa ei kuitenkaan mainita. Kokeilinpa löytäisinkö vastauksen netin syövereistä ja kyllä. Löytyihän se mm. täältä:

‘Tis a fearful thing to love what death can touch. / A fearful thing / to love, to hope, to dream, to be – / to be, And oh, to lose. / A thing for fools, this, / And a holy thing, / a holy thing /to love. /

For your life has lived in me, / your laugh once lifted me, / your word was gift to me.

To remember this brings painful joy.

‘Tis a human thing, love, / a holy thing, to love /what death has touched. 

— Yehuda Halevi 

Vielä kansikuvasta: 

Kansikuvittajasta ei teoksessa ole mainintaa. Kaunis rantamaisema, yksinäinen nainen tähyämässä taivaalle, auringonlasku. Romanttista kyllä ja myönnän, että kiinnitti katseeeni teokseen kirjastokäynnillä, jos kohta nimikin oli jäänyt mieleeni. Teoksessa toki viitataan lentäjiin ja päähenkilön veli on lentäjä, mutta ei teoksen pääpaino kuitenkaan ole lentäjissä, vaan enemmän merellä ja vesillä liikkumisessa. Tässä mielessä kansi ei ihan vastaa sisältöä.

Satakirjastojen lukuhaaste 2026 kohta 28: Kirjassa tutkitaan jotakin asiaa. 

Muualla:

Kirjan jos toisenkin Jane ei valitsisi tätä kirjaa päästäkseen sisälle ajankuvaan, romantiikan nälkään kylläkin. 

 

David Albahari: Syötti!

David Albahari

Syötti

Alkuteos: Mamac

Suomentanut Kari Klemelä

Mansarda, 2007

141 + 1 s. 

Kansi: Keijo Ahlqvist

Kannen kuvat: Kari Klemelä

Kirjailijakuva: AleksandarDragutinovic 

Löysin tämän teoksen äärelle, etsiessäni kirjaa, joka jollain tavalla sijoittuisi Calgaryyn. Teoksessa ei kuitenkaan puhuta Calgarystä mitään. Paitsi takakansitekstissä, jossa mainitaan, että kirjailija, joka on syntynyt Jugoslaviassa (maa, jota ei enää ole) on muuttanut aikoinaan Kanadan Calgaryyn. 

Syötti on jännä teos, tai ei siis jännän jännä, vaan jännän erikoinen tyyliltään ja genreltään. En oikein tiedä, onko tämä fiktiota vai faktaa, elämänkertaa vai tyyliteltyä muistelua ilman omakohtaisuutta ja kuitenkin kerronnan takaa voi aistia kirjailijan äänen, kokemuksen.

"Nyt täällä kanadalaisessa kaupungissa....   --- ---- ... olen valinnut nykyiseksi olinpaikakseni rajaseudun, kaupungin, joka sijaitsee preerian laidalla ja pohjoisen reunalla, missä aurinko etenee taivaanrannan yli varsinkin talvella epävarmasti ja matalalla, samalla tavalla kuin itse kuljen kaupungin keskustan ja hajanaisten lähiöalueiden halki.

Kirjastossa tämä on kuitenkin määritelty luokkaan 84.2 eli kertomakirjallisuuteen. Ehkä tämän voisi määritellä pienoisnovelliksi, mutta ... en kuitenkaan oikein tiedä. Kerronnallisesti tässä on vivahdus sisäistä monologia. Kertojaminä kuuntelee aikoinaan äänittämiään kelanauhoja, joissa hänen äitinsä kuvaa elämäänsä entisessä jugoslaviassa, serbinä. Muistot äidistä, elämästä sotien (II maailmansota ja Jugoslavian hajoaminen) keskellä, kertojaminän muutto Kanadaan, keskustelut kirjailija Donaldin kanssa "jokivarren kahvilassa", haave kirjoittaa, haave saada äidin tarina kirjaksi, suhde äitiin, menneisyyteen ja elämään ovat tärkeitä teemoja. Teoksessa ei ole lukuja, vaan kerronta on yhtä suoraa pötköä. Ajatuksen virtaa, jota tauottaa vain pisteet ja pilkut ja muut välimerkit.  

Kiintoisa teos kuitenkin. Herätti kiinnostuksen tutkia, miten se olikaan, se Jugoslavian hajoaminen, vaikka teoksessa varoitetaan menneisyyteen uppoamisesta.

"Et voi tulla onnelliseksi, jos sinulla ei ole mitään muuta kuin menneisyys etkä pysty luopumaan muistoistasi," 

Kolahdus ajatuksissa:

"Siellä, missä jokaisella äänellä on kaksinkertainen kaiku, ei voi olla totuutta." 

Mainittakoon vielä, että teos on palkittu kolmesti: NIN-palkinto 1996 parhaana romaanina, Balkanika-palkinto ja Brücke Berlin -palkinto. 

--

Kirjallinen maailmanvalloitus: Serbia, Bosnia Hertsegovina

Matkani halki Kanadan: Kirjailija asuu Calgaryssä ja vaikka Calgarya ei itse tarinassa mainita, siinä puhutaan pikkukaupungista preerian laidalla, jonka voi ajatella olevan kirjailjan kotikaupunki (vähän ontuvaa, mutta menköön paremman puutteessa. 

Satakirjastojen lukuhaaste kohta 22: Kirjoittaja ollut ehdolla kirjallisuuspalkinnon voittajaksi useammin kuin kerran (tulkitsen, että kun kirja on palkittu kolmesti, niin ehdollakin on oltu.

---

Muualla mainittua:

Mummo:  Tarina alkoi vetää Mummoa ankeasta ulkoasusta huolimatta. Tosin hänen oli ensin vaikea löytää kohtaa, jossa katkaista tarina, jotta voisi nukkuakin välillä.  (Sama juttu minulla.  Lopetin lukemisen, kun silmät alkoivat lupsahdella.

Penjami:  "S y ö t t i   on pitkä monologi, jossa on läsnä monenlaisia ääniä ja näkökulmia." ja "Ajatuksia herättävä lukukokemus. Sikäli poikkeuksellinen, että en todellakaan ymmärrä, mistä tuo kirjan nimi tulee." (Samaa mietin itsekin. Kokeilin jopa googlekääntäjällä alkuperäisen nimen suomennosta, mutta eipä se siitä muuksi muuttunut.)

Hurja Hassu Lukija:  "Teksti vain juoksi eteenpäin ilman hengähdystaukoja. Punaista lankaakaan kirjassa ei ollut, vaan se muodostui juuri noista pienistä hetkistä äidin ja/tai kertojan elämässä. Ja silti kaiken tämän jälkeen voin sanoa, että ei yhtään hullumpi."