John Galsworthy: Omenapuu

John Galsworthy

Omenapuu 

Alkuperäisteos: The Appletree

Suomentanut:

WSOY, 1926

Olen jo pitkään toivonut luettavakseni John Galsworthyn Omenapuuta. Olen hieman harkinnut teoksen ostamistakin omaksi, mutta onnekseni nyt kuitenkin löysin teoksen Projekti Gutenbergin sivuilta, kun etsin brittiläistä klassikkoteosta Pieneen Helmet -haasteeseen. No, olisihan minulta löytynyt Brontea ja Austenia, mutta halusin jotain, mitä en ole aiemmin lukenut. 

Omenapuu on pieni koskettava pienoisromaani, milteipä novelli ensirakkauden huumasta, joka johtaa traagiseen lopputulokseen. Rakenteeltaan teos rakentuu kahdesta aikatasosta, meneillään olevasta ajasta ja takautumasta, muistelmasta. Tavallaan voisi sanoa, että kehyskertomuksen sisällä on toinen tarina.

Tarina alkaa siitä, kun Frank Ashurst ja hänen vaimonsa Stella ovat maaseutuajelulla hopeahääpäivänään. Ymmärtääkseni Stella on ohjaimissa. He pysähtyvät mäkiseen maastoon, tienristeykseen, jonka sivussa on hauta.

Paikka, "kultaisen keltakiulukan ja vihreiden, sulkamaisten lehtikuusten välissä, jotka tuoksuivat sitruunalta huhtikuun lopun auringossa"  sopi "vesivärimaalausta harrastavan ja romanttisia seutuja rakastavan naisen päättäväiselle, ripeälle luonteelle" ja Frank,  joka on puolestaan runollinen mieli alkaa katsella maisemia ja äkkiä ympäristö alkaa tuntua hänestä kumman tutulta. Hän vaipuu muistoihinsa, aikaan, kun hän oli nuorena ylioppilaana patikoimassa toverinsa kanssa Brentistä Chagfordiin.

"Hän huomasi töyräältä tulevalla polulla nuoren tytön. Tämä oli tulossa heitä kohti, oli juuri heidän yläpuolellaan piirtyen taivasta vasten. Hänellä oli kädessään koppa, ja sitä kantavan koukistuneen käsivarren mutkasta paistoi sininen taivas. Ja Ashurst, joka osasi nähdä kauneutta ajattelematta, mitä hyötyä hänelle siitä saattoi olla, ajatteli: "Miten ihanaa!" Tuuli painoi tytön tumman, karkean hameen jalkoja vasten ja tuiversi haalistunutta, sinivihreää, pyöreää lakkia. Hänen harmaa puseronsa oli vanha ja kulunut, kengät rikki, pienet kädet punaiset ja karheat, niska auringonpaahtama. Tumma tukka valui valtoimenaan leveälle otsalle, kasvot olivat oudon lyhyet, ylähuuli samoin lyhyt, niin että sen alta näkyivät hampaiden kärjet, kulmakarvat suorat ja tummat, silmäripset pitkät ja tummat, nenä suora. Mutta hänen harmaat silmänsä olivat kaikkein ihmeellisimmät — niin aamukasteen kirkkaat ... "

Tyttö, Megan on 17-vuotias, kotoisin Walesista, mutta asuu läheisessä maatalossa tätinsärouva Narracomben luona, johon hän kutsuu nuorukaiset, näiden kysyessä majapaikkaa, koska Frankin polvi on kipeytynyt eikä voi jatkaa matkaa. Niin tyttö, kuin maatalon puutarhassa, puron varrella kasvava omenapuu valkoisine kukkineen huumaa Frankin, joka jää vielä taloon, kun toveri jo jatkaa matkaansa.

Omenapuut valkoisine kukkineen, kesän korvalla on kyllä huimaava näky. Frankiakin huimaa.

Menemättä sen enempää juoneen sanon vain, että tämä ei ollut kuitenkaan minun kirjani. Tarina oli kyllä koskettava, hyvin ja vivahteikkaasti kerrottu, mutta oli jotain muuta, kuin olin odottanut, vaikka jossain määrin ehkä aavistinkin käyväksi. Tarinassa on monia ulottuvuuksia ja syviä pohjavirtoja, puhumattakaan vastakkainasetteluista, joilla on vahva teemallinen merkityksensä. Englantilainen maalaismiljöö, brittiläisen elämäntavan kerrostuneisuus, sääty-yhteiskunta luovat taustan ja miljöön klassiselle ensirakkaustarinalle. Tämä maaalaismiljöön kuvaus onkin teoksen parhainta antia. Teoksen alussa viitataan Euripideen Hippolytokseen. Viittaukset Cypron jumalattaren kostoon, Teokritokseen tai Chewellin virtaan käyvät täysin yli minun ymmäryksen, minähän en ole koskaan oikein ollut innostunut Kreikan jumalaistarustoista, mutta asiaan perehtyneet ehkä ymmärtävät tämän kirjallisen kytköksen paremmin. 

Tarina on kerrottu täysin Frankin näkökulmasta kaikkitetävän kertojan toimesta. Frankia ei juurikan kuvata vaan enemmänkin hänen saamiaan, kokemiaan vaikutelmia. Frankin luonne rakentuu ympäröivän miljöön ja tapahtumien myötä.  Mikä minua jäi mietityttämään, rivien välistä heränneenä kysymyksenä, on, tiesikö Frankin vaimo Stella mihin hän pysähtyi etsiessään paikkaa piknikilleen vai oliko kyse puhtaasta sattumasta?

Erikoinen rinnastus: Molemmilla oli kirjallisia harrastuksia, kummallakaan ei ollut hattua päässä.

Hauska ilmaisu: "jos istuutuu sen (puron)  pohjaan, ei vesi ulotu pään yli." 

Kalastustapa: Taimenien kutitus

...

Pieni Helmet 2026 -lukuhaaste kohta 1: Brittiklassikko

Mainittakoon, että John Galsworthy on saanut Nobel-palkinnon vuonna 1932

...

Muualla  mainittua:

Jokke:  Tiivis traaginen pienoisromaani

Tuijataa vanhanaikainen mieshegemoninen romantiikka hieman tökki

Kirjojen kamari: Kaunista ja lumoavaa kieltä 

P.S. Rakastan kirjoja Maaseudun kuvaus lumoaa taianomaisuudellaan 

Kirjan pauloissa bloggaajan mukaan "Omenapuuta on sanottu maailman kauneimmaksi rakkausromaaniksi". Hmm. Enpä kyllä sanoisi.

Patricia Wentworth: Askelkivet

Kuvakaappaus: Kirjasampo

Patricia Wentworth

Askelkivet

Alkuteos: The Waterplash 

Suomentanut Sirkka Rapola

Otava,  1977

286 s.

Aloitus: Greeningsin kylä on noin puolentoista mailin päässä Embankin maaseutukaupungista. Jonakin päivänä kaupunki vielä nielaisee kylän: sen maalauksellisen vanhan kirkon, jota monen monituisen sukupolven haudat ympäröivät, sen kadun, mökki- ja huvilarykelmät, sen uusklassisen pappilan, joka oli rakennettu vanhan, 1801 palaneen tilalle, ja sen pienet hienot, 1700-luvun loppupuolella rakennetut, Randomin suvulle tarkoitetut talot. Mutta se päivä ei ihan vielä koita, koska Puolenpennin tie, joka yhdistää kylän Embankiin, ei oikeastaan johda mihinkään pitemmälle, vieläpä päättyy juuri Greeningsin luona puroon, joka on sillä kohtaa levinnyt lammikoksi.

Tämä tien kohta, jossa askelkivet voivat olla liukkaita ja joita pitää kulkea varoen, muodostuu kohtalokkaaksi muutamille Greeningsin kylän asukkaille.

Keskiössä on Randomin suku, jonka kolmesta veljeksestä, Jamesista, Jonathanista ja Arnoldista tarinan juoni alkaa kehittyä. Randomin kartanon omisti James, joka oli naimaton vanhapoika. Jonathanilla on poika Edward, ensimmäisestä avioliitostaan. Nykyinen puoliso Emmeline asuu portinvartijan talossa yhdessä kissojensa kanssa, joita on parhaimmillaan kymmenkunta. Kartanoa hallitsee kuitenkin Arnold, jolle James, joka on kuollut joitakin aikoja sitten, on testamentannut omaisuutensa, koska Edwardin uskotaan kuolleen. Hänestä ei ole kuultu mitään viiteen vuoteen. Kun Edward palaakin yllättäen, kaikki säälittelevät häntä, koska ei ole saanut mitään ja oli sentään ollut setänsä lempilapsi. Edward ei palatessaan astu kartanoon, vaan asettuu Lordi Burlingtonille tilanhoitajaksi. Edwardista huhutaan kaikenlaista, missä hän on ollut ja mitä hän on mahtanut tehdäkään. Mutta Burlington ei usko huhuja, vaan uskoo nuoreen Edwardiin. 

Muista henkilöistä:

Susan Wayne, joka saapuu kartanoon luetteloimaan kartanon kirjastoa. Clarice Dean tyrkky sairaanhoitaja. Vanhapiikaneidit Mildred ja Ora Blake, rouva Stone tyttärensä Jimmy Heard, joka löytää ensimmäisen uhrin, William Jackson, vaimonsa Annien rahoilla elelevä miehenpuoli, Ruth Ball, Miss Silverin vanhan tuttavan tytär, joka on Greeningsin pappilan rouvana, kauppaa pitävä Mrs Aleksander, Tohtori Croft, nuori ja innokas komisario Bury, joka uskoo olevansa jäljillä ja valmis pidätykseen,  Superintendentti Nayler, joka toppuuttaa nuorta alaistaan, Poliisipäällikkö (?) Lamb,  päänsärkyä poteva rouva Dean ja monia muita ompeluseuralaisia. 

Askelkivet ei ole varsinainen mysteerikirja, vaikka dekkari onkin. Syyllinen paljastuu lukijalle aika äkkiä, vaikka epäilyksiä langetetaan vähän sinne ja tänne. Arkista maalaismiljöötä synkistämään tuodaan tapaus historian hämäryydestä ja hautakiven synkästä runosta. Tämä ei kuitenkaan ole lainkaan tylsä kirja. Kahta outoa kuolemantapausta, jotka ovat sattuneet peräkkäisinä perjantai-päivinä juuri kyseisen, alussa mainitun tienkohdan paikkeilla, tulee erinäisten keskustelujen jälkeen selvittämään neiti Maud Silver yhdessä Scotland Yardin Frank Abbotin kanssa. Maud Silver ehkä muistuttaa Agatha Christien neiti Marplea, mutta poikkeaa kuitenkin taustaltaan ja olemukseltaan kanssasisarestaan. Eivät he ihan yksi yhteen ole. 

Minua niin suunnattomasti harmittaakin, että näitä Silverin tutkimuksia, ei ole kaikkia suomennettu, koska nämä ovat kyllä verrattomia tarinoita, jos kaipaa pientä jännitystä ja aivovoimistelua, sillä kyllä näissä sitäkin tulee. Otava on suomentanut 32:sta kirjasta kuusi Miss Silverin Tutkimuksia -nimikkeen alla ja lukisin kyllä enemmänkin tämänkaltaisia dekkareita, joissa ei revitellä eikä mässäillä rikosten brutaaliudella. Suosittelen tutustumaan, jos ei ole aiemmin tuttuja. 

...

 Satakirjastojen lukuhaaste kohta 7: Kirjassa on vettä

Jean Webster: Patty ja Priscilla

Jean Webster

Patty ja Priscilla

Alkuperäisteos: When Patty Went to College

Kustannusliike Minerva O.-Y, 1920

Ilmestynyt myös Sirkka Rapolan suomentamana nimellä Patty Korkeakoulussa 

Luettu Gutenbergista

 

Jatko-osa St.Ursula koulun tyttöihin. Pääosassa Patty Wyat ystävineen, joista mainittakoon erityisesti Priscilla. Patty käy naisille suunnattua koulua, College Settlement Association, sen viimeistä vuotta. Ajallinen miljöö on 1900-luvun alku tai kyseisen vuosituhannen vaihde. Patty on aina valmis pieniin kepposiin ja opiskeluun hän suhtautuu niin sanotun joustavasti. 

Minulle on hieman epäselvää amerikkalaisen koulujärjestelmän verrannollisuus suomalaiseen ja erityisesti mikä on ero Collegen ja Universityn välillä. Tarkoittavatko molemmat yliopistoa? 

Asia selvenee, kun tarkastin, mitä Sara Kokkonen on kirjoittanut tästä teoksesta kirjassaan Kapina ja Kaipuu (Avain, 2015):  "Toki asiaan kuuluvat anteeksipyynnöt ja mahdolliset rangaistukset, mutta sen jälkeen asia on pois päiväjärjestyksestä. Hieno esimerkki on Patty korkeakoulussa -kirjan loppukohtaus, kun Patty lintsaa kirkosta ja käy piispan kanssa vakavan keskustelun." 

College on siis korkeakoulu. Miten olikaan tämä kouluaste unohtunutkin mielestäni. 

Patty ja Priscilla sisältää viisitoista episodimaista lukua. Ensimmäisessä luvussa Patty ja Priscilla saattavat huonettaan uuteen uskoon vastoin sääntöjä. Pattylla on kuitenkin keinonsa saada talonmies puolelleen.  Kepposista ja kujeilevasta luonteestaan, ilmenee mm. omalaatuisella tavalla lohduttaa pelokkaita nahkiaisia (ensiluokkalaisia), huolimatta Patty on reilu ja hyväsydämminen tyttö, joka myös saattaa kaksi Italian-ystävää yhteen kaikkien onneksi. Luvut ovat siis toisistaan irrallisia episodeja, eikä kyseessä ole lainkaan jatkuvajuoninen tarina. Nämä Pattyn ja ystäviensä tempaukset ovat kuitenkin olleet mukavaa ja viihdyttävää luettavaa, huumorilla kyllästettyä opiskelijaelämää, jossa yhteisöllisyyden kasvattava merkitys korostuu.

---

Websterin kirjojen naisnäkökulmaa avaa Sara 

Kirjavuori kritisoi teosta feminismin puutteesta ja Pattya taantumuksellisesta ilkeydestä. Aika rankka arvio, sanoisin, ei Patty ilkeä mielestäni ollut, kujeilu vain ehkä meni toisinaan liian pitkälle. Hmm. Tätä rajaa kiusaamiseen voi kyllä pohtia, mikä on ero ilkeämielisellä kiusaamisella ja kujeilulla?

Anne Kamma & Pamela Johnson: If you lived with the indians of the northwest coast

 

 

If you lived with the indians of the northwest coast

Anne Kamma (teksti) Pamela Johnson (kuvitus)

Scholastic, 2002

63 + 1 s. 

 

Löytyipä erittäin mielenkiintoinen kirja tässä taannoin selaillessani nettiantikvariaattitarjontaa. Opetustarkoituksiin tehty pieni, englanninkielinen kirjanen upeine kuvineen esittelee Kanadan Brittiläisen Kolumbian rannikkoelämää luoteisrannikon intiaaniheimojen näkökulmasta, perinteitä ja kulttuuria ennen kuin länsimainen kulttuuri muutti elämää. 

 

Heimot ovat: Tlingit, jotka asuvat ylempänä Alaskassa, Haidat, joilla on saarensa Prince of Wales- saaren ja Vancouverin saaren välissä, Tsimshianit, Kwakiutlit (joista kertoo myös Crawenin Kuulin pöllön kutsuvan), Bella Coolat, Coast Salish, ja Nootkat, jotka asuvat Vancouverin saarella. Makah-heimo asuu USA:n puolella (Washington State).

 

Teos tuo esiin tätä luoteisrannikon intiaanikulttuuria monipuolisesti esille. Esittelee talot, joissa asuttiin ei vain oman perheen kesken, vaan laajempina yhteisöinä, juhlat (potlatch), joita järjestettiin mm. oman aseman ylläpitämiseksi. Luoteisrannikon intiaaniheimoille merkittävä puu oli seetri, josta saatiin ei vain ainekset kanootteihin vaan myös vaatteisiin. Ja tämä olikin minulle outo asia. Miten voi puun kaarnasta tehdä vaatteita, mutta kyse oli jostain sisemmästä aineksesta, jota saatii päälikaarnan alta. Myös puun juuristoa käytettiin. Luoteisrannikon intiaaniheimojen pääasiallinen elinkeino oli kalastus ja erityisesti lohi. Erikoista oli myös tieto kynttiläkaloista, erittäin rasvaisista kaloista, joita käytettiin valaistukseen. 

 

Mikä yllätti oli tieto villakoirista, joista saatiin villaa. Villakoiria (Wool Dog) kasvattivat Puget Soundin Salish-naiset. Ymmärtääkseni nämä koirat olivat jotakin muuta kuin nykyiset villakoirat, sillä tämän teoksen mukaan nämä Salishien villakoirat ovat kadonneet. Kuvan niistä on kuitenkin maalannut Paul Kane -niminen henkilö vuonna 1855.  

 

PaulKane - A Woman Weaving a Blanket. Public domain

 

Olihan teoksessa paljon muutakin mielenkiintoista ja vähemmänkin innoittavaa (uskomukset ja pahoja tekevien lasten pelottelu). Sarjaan kuuluu myös monia muita vastaavia teoksia, joihin, ainakin intiaaniheimojen osalta, tutustuisin. 

Tällä teoksella avaan oman matkani Halki Kanadan: Brittiläinen Kolumbia.  

Enid Blyton: Seikkailujen saari

Kuvakaappaus 1970-luvun painoksesta

Enid Blyton

Seikkkailujen saari 

Alkuperäisteos: The Island of Adventure

Suomentanut Laila Järvinen

WSOY, 1987 (9. Painos) 

Kuvitus Stuart Tresillian 

Kuvakaappaus

 

Mainittakoon, että tämän lukemani kappale kansikuva on virheellinen  ja kuuluu tekijän toiseen teokseen: Seikkailujen laakso.  

Se oli todella hyvin ihmeellistä. Filip Mannering lojui pitkin pituuttaan puun alla ponnisteli algebran tehtävänsä kimpussa. Ketään ei ollut hänen lähellään - ja kuitenkin hän kuuli aivan selvän äänen, joka sanoi kärsimättömästi: "Etkö voi sulkea ovea, senkin hölmö? Ja kuinka monta kertaa minun on käskettävä sinua pyyhkimään jalkasi." 

Enid Blytonin Seikkailu-sarja on lasten- ja nuortenkirjallisuuden klassikkoja. Viisikkojen ohella mitä mainiointa seikkailua ja mielikuvituksen rikastamista. Seikkailu-sarjan päähenkilöinä on sisarukset Filip ja Dinah Mannering sekä sisarukset Jack ja Anne Trent. 

Manneringin sisarusten isä on kuollut ja äiti on taidekuvien ja -teosten välittäjä. Manneringin sisarukset asuvat setänsä Jocelynin ja tädin puolison Pollyn luona vanhassa rapautuneessa kivilinnassa, jossain päin Englannin rannikkoa, joka vilisee vanhoja salakäytäviä ja luolia, sen aikaa, kun heidän äitinsä yrittää hankkia tuloja hankkiakseen perheelle kunnon kodin. Trentin sisarukset, jotka ovat punatukkaisia ja vihreäsilmäisiä ovat täysorpoja, jotka asuvat äreän sukulaisen hoivissa.

Filip on eläinrakas nuori mies, jonka taskuissa vilistää milloin hämähäkkejä, milloin hiiriä, Jack taas haluaa tulla ornitologiksi ja on siis kiinnostunut linnuista. Dinah on reipas ja kiivas luonne, kun taas Anne, vaikka onkin punatukkainen on säyseämpi ja hyvin kiintynyt Jack-veljeensä.  Viidentenä henkilönä, niin voisi sanoa on papukaija Kiki, jonka lystikkäät lausumiset tuovat kerrontaan lystikkyyttä ja huumoria, mutta kerronnallisesti ja juonellisesti saattavat olla tärkeässä asiassa vaaroihin joutuvien lasten pelastamiseksi. 

Seikkailujen saari aloittaa tämän sarjan.  Alussa Filip tutustuu Jackiin ja Anneen. Filip ja Jack ovat ottamassa lisätunteja koulumenestyksen parantamiseksi ja Anne on veljensä seurana. Sitten Dinahilta tulee kirje, jossa hän toivoo veljensä pian palaavan Tyrskyrantaan. Myös Jackin ja Annen sedältä tulee viesti. Hän ei voi ottaa lapsia luokseen loppuloman ajaksi. Mr Roy, joka on opettanut poikia, ei haluaisi Jackin papukaijoineen jäävän, mutta minkäs asialle voi. Ja onhan saatu shekki ihan mainio. Kun Filip lähtee, päättävät Jack ja Anne karata tämän mukaan ja seikkailu on valmis. Eikä se mikään keveä vaaraton juttu olekaan. Öiset valomerkit, salaperäinen Synkkä Saari ja merenalaiset salakäytävät luovat vahvaa tunnelmaa ja kiehtovaa salaperäisyyttä. 

En muista, milloin tämän olen edellisen kerran lukenut, uusintalukunakin tämä oli ihan mukavaa ajanvietettä ja mikä näissä Seikkailu-sarjan kirjoissa on hienoa, on Stuart Tresillianin mustavalkoinen kuvitus, mikä lisää tunnelmaa mukavasti. Mikä minua hieman uteloittaa on paikkojen nimeämisen puuttuminen. Voin kuvitella, että tämä sijoittuu jonnekin päin Brittein saaria, rannikkoalueelle, mutta tätä ei voi oikein sijoittaa kuitenkaan kartalle, koska sijainteja ei mainita, maisemia voidaan kyllä jonkin verran kuvailla, mutta minne päin tarina sijoittuu on täysin arvoitus. Luontokuvaus on silti hyvin autenttinen. Mikä myös uteloitti ottamaan selkoa oli Jackin kiinnostus Synkkään Saareen, jossa mahdollisesti voisi nähdä sukupuuttoon kuolleen siivettömän ruokin.  Ei siis pelkkää seikkailua, vaan hieman luonnontiedettäkin rivien välissä. 

Kyyti 2026 -lukuhaaste Tammikuu: kirja aloittaa sarjan  

Muualla arvioiutua:

Jokken kirjanurkka:  Jännittävä avausosa, joka ei jätä Blyton-faneja kylmäksi. Jokke on kiinnittänyt myös huomiota nykyajan ja kirjan kirjoittamisajankohdan välisiin arvoasetelmiin.

Oksan hyllyllä -blogisti on kunnellut teoksen äänikirjana ja pitää teosta viehättävällä tavalla aikansa lapsena 

Etty Hillesum: Päiväkirja 1941-1943

Etty Hillesum

Päiväkirja 1941-1943

Alkusanat J.G.Gaarlandt

Alkuteos: Het verstoorde leven (Häiriintynyt elämä)

Suomentanut Anita Odé

Otava, 1984 

"Olen tehnyt kuolemattoman palveluksen ihmiskunnan hyväksi: En ole koskaan kirjoittanut huonoa kirjaa." 

Hämmentävä lukukokemus, en muuta voi sanoa. Etty Hillesumia on rinnastettu Dietrich Bonhoefferiin, ja tämä mielen pohjalle vuosien takaa jäänyt rinnastus on pohjana lukukokemukselleni. Mitä yhteistä, mitä erilaista heissä on. Bonhoeffer oli saksalainen pappi, joka ei paennut eikä piiloutunut, teki vastarintaa ja vastasi teoistaan. Etty oli hollantilainen juutalainen, opiskelija, joka ei myöskään piiloutunut. Ettyn vastarinta oli hyvin erilaista kuin Bonhoefferin. Sitä voisi luulla antautumiseksi vääjäämättömyyden edessä, paitsi, että jos yhtän ymmärsin, kyse ei ollut antaumisesta, vaan todellisuuden tunnustamisesta. Etty ei uhriutunut. Yhä uudelleen  ja uudelleen Ettyn elämännäkemys on, kaikesta sorrosta, julmuudesta ja tuhoamisesta huolimatta: "Elämä on kaunis ja minä tunnen olevani vapaa." Etty on "valmis todistamaan jokaisessa tilanteessa kuolemaan saakka, että elämä on kaunis ja arvokas eikä ole Jumalan syytä, että kaikki on niin kuin nyt on."

Tämä Ettyn jumalasuhde on erikoinen ja hämmentävä. Etty on juutalainen, mutta hän lukee Pyhän Augustinuksen kirjoituksia, Raamattua. Sanoisin, että näkemys on enemmän filosofis-henkinen Hän käy ... kuolemanvakavaa keskustelua syvimmän olemuksensa kanssa jota nimittää yksinkertaisuuden vuoksi Jumalaksi. Kaiken "häiriintyneisyyden" keskellä Etty lepää itsessään ja turvaa itseensä.  Ja tuo itse, tuo kaikkein syvin ja rikkain minussa, se johon turvaan, sitä nimitän Jumalaksi. 

Kristillisyydestä:

"Rauhasta voi tulla aitoa rauhaa vasta kun jokainen yksilö löytää rauhan sielustaa ja voittaa muita ihmisiä kohtaan tuntemansa vihan" tai "En näe muuta tietä kuin että jokainen meitstä kääntyy sisäänpäin ja repii itsestään kaiken sen pahan, minkä vuoksi hän haluaisi tuhota toiset." 

Tätä jälkimmäistä keskustelukumppani pitää kristillisyytenä ja onhan näissä ajatuksissa, kummassakin jotain vuorisaarnamaista. 

Juutalaisuudesta: 

"Polvistuminen on ele joka ei ole periytynyt meille juutalaisille sukupolvesta toiseen. Minun on pitänyt oppia se vaivalloista tietä."

Kirjallisuudesta:

Paitsi Pyhää Augustinusta ja Raamattua Etty lukee Jungia, Schubertia, Tolsoita, Dostojevskin Idioottia, Venäjän kielioppia, Jungia, Tolsoita. Ja erityisesti Rilkeä. Rilkeen hän palaa yhä uudelleen.

Etty pohtii Rilken runon sanaa Weltinnenraum (Maailman sisustus). 

Holokaustista ja ajan ilmapiiristä:

Jos kaikki tämä kärsimys ei johda ajatusmaailman laajentumiseen, suurempaan inhimillisyyteen, jolloin kaikki pikkuseikat ja sivuasiat haihtuvat elämästä, silloin se on ollut turhaa.

Hämmentävää, hyvin hämmentävää teologiselta näkökannalta katsottuna. Osittain hyvin ajankohtaista sanottavaa ja muistutettavaa  tälle ajalle. Elämme ajassa, jossa historia uhkaavasti näyttää toistavan itseään. Kuitenkin tässä on myös jotain, mitä vierastan ja mikä saa minut varuilleni oman vakaumukseni kannalta. Voisin jopa arvioida, että tässä on vivahdus varhaista New Age -ajattelua. 

Hämmentävä, hämmentävä teos, ei dokumentaarisuuden, vaan teologiselta kannalta. 

Pieni sivujuonne, detalji, joka sai minut mietteliääksi oli se aspiriini-määrä, jota Etty käytti päänsärkyyn. Nykytietämyksen valossa sanoisin, että se lähenteli jo vaarallista määrää. 

 Satakirjastojen lukuhaaste kohta 18: Kirja on kierrätetty

Amy Le Feuvre: Pieni palvelustyttö

 

 

Amy Le Feuvre

Pieni palvelustyttö

Alkuteos: The little maid

Suomentanut:  Th. Yrjö-Koskinen [Theodolinda Hahnsson]

WSOY 1909

Luettu Projekti Gutenbergista

Hän oli puettu ruskeaan hameeseen, mustaan liiviin sekä virttyneeseen siniseen huopahattuun, johon oli koristeeksi pantu musta nauhasolmuke sekä harmaa likainen variksensulka. Hän oli kietonut käsivartensa polviensa ympäri, ja jalat, joissa oli rikkinäiset kengät, lepäsivät jonkunlaisen appelsiinin kuorista ja rikkinäisistä pulloista sekä tinasohjosta muodostuneen läjän päällä. Hänen silmänsä olivat siniset ja suuret, ja hänen hiuksensa, jotka olivat epämääräisen ruskeata väriä, riippuivat oikosina suortuvina hänen hentojen vilustuneiden kasvojensa ympärillä. Mutta hän oli uneksija. Tarkka tutkija olisi havainnut, että hänen sielunsa oli kaukana hänen ympäristöstää

Pieni palvelustyttö on tarina Greetasta, alkuperäiseltä nimeltään Peggy. Hän on pieni 13-vuotias slummien lapsi, jonka vanhemmat ovat kuolleet ja siksi asuu invaliditätinsä, rouva Perkinsin luona Bone Alleylla, Lontoossa. Greetalla on yksi haave: päästä palvelukseen. Greeta käy säännöllisesti pyhäkoulussa ja on kuullut Raamatun kertomuksen pienestä israelilaisesta palvelustytöstä ja spitaalisesta Naimanista. Greeta haluaisi olla kuin tuo pieni tyttö, ja päästä myös johonkin hienoon taloon, jossa on "sairas kapteeni". 

Pieni palvelustyttö on paitsi vahvan kristillisen sanoman sisältävä tarina, myös tarina määrätietoisesta, erikoislaatuisesta pienestä tytöstä, jonka määrätietoisuus lopulta johtaa toiveiden täyttymiseen. Tarinassa on myös paljon huumoria omalaatuisine teologisine pohdintoineen. 

Kun tytön täti kuolee ja Greeta miettii, mitä nyt, hän saa neuvoja karamellikauppiaan rouva Creeneltä, jonka kanssa hän on hyvä ystävä. Greeta ei kuitenkaan jaksa odottaa vaan ottaa itse asioista selvää ja menee välitystoimistoon, jossa hänen vilkas puheensa ja erikoislaatuisuutensa ei kuitenkaan tee suurta vaikutusta, päinvastoin. Greeta joutuu lähtemään tyhjin käsin pois aikoen palata seuraavana päivänä, sillä hän ei halua mitä tahansa paikkaa, vaan:  

minä toivon hyvää palveluspaikkaa oikean herrasväen luona".

 
Greetalla riittää mielikuvitusta ja hän puhelee itsekseen toiveistaan ja todellisuudesta ikään kuin siten voisi saada selvän tilanteestaan.

Tullessaan ulos välitystoimistosta, hän seisoo alakuloisena kadulla, kun hänet huomaa nuori nainen ja kysyy, mikä hätänä.

Kuvakaappaus: Gutenberg

Keskusteltuaan tytön kanssa, tämä nainen, Joyce Churchill ottaa lisää selvää tytön taustoista ja kuinka ollakaan, Greeta pääsee hänelle ja siskolleen Helenalle palvelutytöksi maaseudulle. Lontoon slummeissa eläneelle Greetalle maaseutu on ensin pettymys, kuinka likaista siellä onkaan (muta tarttuu jalkineisiin), mutta vähin erin hän huomaa ihanat kukat, joita voi poimia ilmaiseksi toisin kuin kaupungissa, jossa niistä saisi maksaa. Sitten tapahtuu onnettomuus: Helena putoaa portaissa ja toivuttuaan sisarukset lähtevät Bournemouthiin. Greeta saa väliaikaisen paikan rouva Dalen, johon hän on tutustunut läheisessä maatalossa, luona Lontoossa ja sitten hän on onnesa kukkuloilla: Rouva Dalen luo saapuu sukulainen, sairas kapteeni Intiasta. 

No, tarinassa on todellakin draaman kaarta kylliksi ja punainen lanka juoksee soljuvan pirteänä kuin keväinen puro. 

Kaiken kaikkiaan Pieni palvelustyttö on mainio ja lysti tarina, jonka hengellistä otetta ei pidä pelästyä. Ajankuva ja Greetan luonnekuva ovat kerrassaan mukaansatempaavia. 

Itselläni kiinnittikin huomiota muutamat erikoiset ilmaisut, jotka tosin on otettava myös ajankuvaan liittyvinä ja sinänsähän kielelliset ilmaisut ovat ajansaatossa vaihdelleet hyvään tai huonoon suuntaan.

Ilmaisullisuudesta: 

Kävelykyvyttömässä käytetään ilmaisua  viallinen, mikä soinnahti korvaan erikoiselta, samoin kuin "tulin tänne entispäivän edellisenä päivänä".  Tarkoitetaanko sillä toissapäivän edellistä päivää vai edellispäivän edellisenä eli toissapäivänä. Niin tai näin, niin asianhan voisi tarkistaa Gutenbergista, jossa alkuperäisteos on saatavilla, vaan hauskalta tuo varhainen suomennos kyllä kuulostaa, samoin kuin "viivymme poissa toiseen päivään" 

Mikä myös sai miettimään aikaa ja tapoja oli erään naapurinrouvan huoli, kun Greeta oli hakemassa lääkäriä loukkaantuneeelle Helenalle.

Mutta, siunatkoon sinua, tyttö, ethän sinä tuolla tavalla saata lähteä Ferndaleen ilman hattua!

Tuntuu jotenkin nurinkuriselta huolestua siitä, onko hattu päässä vai ei, kun on hätä käsissä. Tämä on kuitenkin myös osoitus tarinan humoristisesta puolesta, joka tekee tarinasta elävän ja ilmeikkään. 

Olen aiemmin lukenut Amy Le Feuvren Teddyn nappi -teoksen ja luulenpa, että mielelläni lukisin lisääkin kirjailijan teoksia. Täytyypä tutkia Gutenbergia lisää.

Muualla mainittua:

Sarankirjat  

Olen Saran kanssa samaa mieltä, että suomalaisen version kansikuva ei ole tarinan mukainen. Se kuvastaa enemmänkin sitä sarjaa, jossa teos on ilmestynyt. Teos on on ilmestynyt myös englanninkielisenä nimellä A Stordinary Little Maid, mikä nimi luo paremmat kehykset päähenkilön erityislaatuiselle luonteelle, jota jotkut voivat pitää yksinkertaisena, mutta on kaikkea muuta kuin yksinkertainen.

Satakirjastojen lukuhaaste kohta 16: Kirja noudattaa draaman kaarta