Felix Salten: Bambi!

Felix Salten
Bambi
Alkuteos:Bambi
Suomentanut Sirkka Reinelä
Kuvittanut Hans Bertle
WSOY, 1973 (2. painos)
170 + 1 s.

"Hän tuli maailmaan kaukana tiheikön keskellä. Paikka oli tuollainen pieni metsän piilo, näköjään helppo kenen tahansa löytää, mutta silti kaikilta kätkössä. Tilaakin siinä oli vähän, vain juuri tarpeeksi hänelle ja hänen äidilleen."






 

Bambi on lastenkirjaklassikko. Kuitenkin hieman mietin tuota lastenkirjatermiä, sillä tässä on seikkoja, jotka  pistävät hieman mietteliääksi, onko sittenkään ihan lasten kirja. Tässä on paljon myös viitteellistä ja pohtimaan pistävää. 

Bambi kertoo pienen metsäkaurisvasan kasvutarinan. Luonnonkuvaus on hyvin vahvasti läsnä ja pääteemana läpi teoksen. Kuitenkaan tämä ei ole puhtaasti luonnontieteellinen teos, joka kuvaisi metsäkauriiden todellista elämää, vaan faktaan sekoittuu fiktiota ja satua.

Hieman erikoinen on kirjailijan valinta puhua hän-muodossa. Tämä inhimillistää eläinmaailman. Myös Bambin vihollisesta puhutaan Hän-muodossa. Vihollinen jää hieman salaperäiseksi ilmentymäksi, mutta on kyllä tunnistettavissa ihmiseksi, joka metsästää. Kirjan sanoma viime kädessä on se, että niin eläimet kuin ihmiset ovat samalla viivalla, molemmat tuntevat ja kärsivät. Ihminen ei ole kaiken yläpuolella vaan niin ihmisten kuin eläintenkin yläpuolella on vielä jotain suurempaa, kuten Bambi Vanhalle Ruhtinaalle oivaltaen sanoo.

- Ymmärrätkö minua, Bambi? Kysyi vanhus sitten. Bambi vastasi kuiskaten: - Minä luulen... - No, kerro! kehotti vanhus. Bambi punastui ja selitti ääni vapisten: - Joku toinen on meidän kaikkien yläpuuolella... meidän yläpuolellamme ja Hänen yläpuolellaan. - Nyt voin lähteä, totesi vanhus.

Bambi on siis vahvasti kasvutarina, mutta myös luonnon monipuolisuus ja merkitys tulee voimakkaasti esille. Kerronta keskittyy kauriiden elämän kuvaukseen, mutta väliin mahtuu osin erillisenä myös kuvaus, kuin erillinen satu  siitä, kuinka lehtipuut pudottavat lehtensä ja tulee talvi. Tämä luku erottuu muun kerronnan lomasta selkeästi ja poikkeavana muuhun kerrontaan nähden, mutta niveltyy eräällä tavalla yhdistäen kaksi aikakautta Bambin elämässä, astumisen ulos lapsuudesta. 

Teos ei anna pelkästään ruusuista kuvaa Bambin elämästä. Tästä syystä hieman mietinkin tuota lastenkirjagenreä. Tässä on myös raadollista kuvausta. Kuolemaa ei selitetä pois. Se kauhistaa ja järkyttää. Eräällä tavalla tätä voisi luonnehtia fatalistiseksi. Kohtaloa voi yrittää paeta, mutta se on, mikä on.

Mainitsin, että tämä tarina on yhdistelmä faktaa ja satua. Paitsi tuota erillistä tarinaa talven tulosta sadunomaisuus korostuu siinä, kuinka Vanha Ruhtinas pelastaa jäniksen ansalangasta. Tässä vaiheessa tarinaa en enää "uskonut" tarinaan aitona luonnonkuvauksena.

Laaatusanoilla leikittelyä:

Koko metsä oli tulvillaan iloista hälinää. Kuhankeittäjä riemuitsi, kyyhkyset kujersivat, rastaat viheltelivät, peipposet liversivät, tiaiset tirskuttivat. Välillä kajahti närhen riitaisa huuto, harakan pilkallinen nauru....

Tosin tämä kuvauksen monipuolisuus hieman laantuu loppua kohden.

Hans Bertlen kuvitus täydentää tarinaa hienosti.
Maija Karman kansikuva tässä laitoksessa on hieno ja kosketttava. Tosin Karman kansikuvistus pääsee enmmän oikeuksiinsa vanhemassa painoksessa, josta löytyy kuva esimerikiksi Joken postauksessa.

Kuvitus: Hans Bertle

--- --- ---

Bambin on lukenut myös Jokke , joka pitää kirjan nimeä rasitteena, kertoohan teos pikku metsäkauriin elämän pienestä vasasta rotevaksi sarvipääksi. Joken mielestä "Salten kuvaa oikealla asenteella luontoa, ihmisen sekaantumista siihen, metsästystä, ja luonnon valintaa" Joken mielestä eläinten vuoropuhelu ja luonnon inhimillistäminen kuuluu lastenkirjoihin, mutta hänkin näkee, että tämä sopii erityisesti aikuisille.

En itsekään niinkään vierasta tuota luonnon inhimillistämistä, se on eräs kerronnallinen tapa. Minua vain häiritsee se, ettt tämä ei ole oikein puhdas luonnosta kertova teos eikä puhdas satu vaan jossain siinä välimaastossa. Lisäksi minä ehkä hieman vierastan sitä taustalla piilevää filosofiaa, jota olen aisitivinani, mutta johon en täysin pääse sisälle. Ei tämä minusta kuitenkaan ihan huono kirja ole, päinvastoin. Ympäristön ja luonnon kunnioituksen ja arvostuksen puolestapuhujana tämä on oivallinen teos.

--- --- ---

Tämä sopii Helmet 2020 lukuhaasteen kohtaan 20: Luonnon monimuotoisuutta käsittelevä kirja

Petina Gappah: Pimeydestä loistaa valo!

Petina Gappah

Pimeydestä loistaa valo

Alkuteos: Out of Darkness, Shining Light

Suomentanut: Aleksi Milonof

Tammi, 2029

377 s.

"Tämä on kertomus siitä, miten me kannoimmme pois Afrikasta bwana Daudin, tohtorin, David Livingstonen ruumisraasun, jotta hän pääsi meren yli omaan maahansa haudattavaksi."

Tarinan kertojana on Halima, sansibarilainen orjanainen, jonka Livingstone on ostanut vapaaksi ja luvannut tälle oman talon. Tosin Halima on annettu puolisoksi Amoda-nimisella miehelle.

Tarinan toisena kertojana on Jacob Wainwright, joka on syntyjään afrikkalainen, mutta päätynyt orjalaivan kautta Intiaan kristilliseen kouluun ja tullut kristityksi. Jacob on palava kristitty, jonka haaveena on saada pappisvihkimys Englannissa ja päästä sitten lähetystyöhön oman kansansa keskuuteen.

En oikein tiedä, miten tähän tarinaan tulisi suhtautua. Osin se on historiaan pohjautuva. Henkilöt ovat todellisia (?) ja tapahtumakin. Lukujen aluissa olevat päiväkirjaotteet lienevät autenttisia lukuunottamatta Jacob Wainwrightin, koska kirjailija mainitsee lopussa, että "kun Wainwrightin oikeasta päiväkirjasta julkaistiin otteita, oli Gappah jo saanut kirjansa valmiiksi".

Kyllä tämän luki, vaikkakaan ei mitenkään nopeasti, ihan viimeisillä sivuilla alkoi jo lukuväsymyskin painaa päälle. 

Mikä minua eniten häiritsee saatuani kirjan luettua on Jacob Waingwrightin nimiin laitettu kuvaus siiitä, miten tarinaa on todellisuudessa kerrottu ja miten se siis on tässä tarinassa kerrottu. Pitäisikö minun uskoa enemmän historian kirjoitusta vai tämän kirjan selostusta tuosta matkasta? 

David Livingstonesta ei anneta kovin mairittelevaa kuvaa tässä teoksessa, minkä myös Kirjaluotsi

on havainnut. Lumiomena puolestaan kiinnostui Haliman (joka oli retkikunnan kokki ja edusti naisnäkökulmaa) osuudesta, mutta Jacob Wainwrightin osuus taas oli hänelle liian uskonnollinen.

Minä en sinänsä karsastanut kristillistä näkökantaa, mutta Jacob oli minusta turhan "itseriittoinen". Toisaalta hän oli hyvin palavasieluinen ja asialleen antautunut. En myöskään jakanut ihan kaikkia hänen näkemyksiään ja muun muassa kristinuskon kääntymismetodeista olen hänen kanssaan hieman eri linjoilla.

Kansikuva on hieno, joskin taipuu hieman naivistiseen suuntaan ja tuo mieleen lastenkirjan, mitä tämä ei millään muotoa ole. Päällyksen on suunnitellut Eevaliina Rusanen. Teoksesta nimestä vielä sen verran, että en oikein päässyt jyvälle mikä oli se valo, joka pimeydestä loistaa. Alkuteoksen sanatarkempi suomennos olisi Ulos pimeydestä, loistava valo, mutta sekään ei oikein avaudu. Tarinassa käydään ristivetoa afrikkalaisten heimouskontojen, islamin uskon ja kristinuskon kesken eikä mikään niistä oikein nouse toista korkeammalle, vaikka kristillistä symboliikkaa on toki paljon.Minulla on vähän sellainen tunne, että nimi on pikkuriikkisen ironissävytteinen.

Teos jätti siis minuun hyvin ristiriitaisen vaikutelman. Toisaalta tarinan motiivi ei liene ollutkaan kuvata David Livingstonen elämää vaan tuoda esiin hänen retkikuntansa jäsenten, alkuperäisten afrikkalaisheimojen puolta tuon ajan elämänmenoon ja tapahtumiin näissä oloissa. Suketus pitää teosta eloisana, herkullisena, mutta myös raadollisena kertomuksena tapahtumista David Livingstonen kuoleman jälkeen. Ja kyllä, kerronta on eloisaa, välillä järistyttävää ja juurikin raadollista. Kirsin Book Clubissa   teoksen taustoja ja kirjailijaa esitellään laajemmminkin.

...

Kirjallinen maailmanvalloitus: Zimbabwe, sillä kirjailijaon Zimbabelainen. Tarina sijoittuu Keski-Afrikkaan ja matkaa tehdään ilmeisesti useamman maan halki.

Helmet 2020 lukuhaaste kohta 18: Sinulle tuntematonta aihetta käsittelevä kirja

Apostoliset isät!

Suomalaisen teologisen kirjallisuusseuran julkaisuja 100
Apostoliset isät
Suomentanut Heikki Koskenniemi
Helsinki, 1975

Apostoliset isät -teos sisältää varhaisten kristittyjen kirjoituksia ensimmäiseltä ja toiselta vuosisadalta.

Muutamia huomioita teksteistä:

"Ei kaikkien haavojen parantamiseen sovi sama laastari." 

- Ignatios kirjeessään Polykarpokselle

Teos on toki mielenkiintoinen ja täynnä viittauksia niin Uuden- kuin Vanhan Testamentinkin kirjoituksiin. Toisaalta tekstit ovat hyvinkin erilaisia sävyltään kuin Raamatun tekstit, joten ymmärrän hyvin, miksi näitä ei ole katsottu kaanoniin kuuluviksi. Mikä minua erityisesti häiritsee, on se hieman rasistinen sävy, millä tavalla juutalaisuutta jossain kohdin kuvataan, erityisesti Polykarpoksen marttyyriossa. Polykarpos oli kristitty marttyyri, joka joutui elävältä poltetuksi. Tekstin mukaan 

"kansanjoukko toi oitis paikalle puita ja risuja työmailta ja kylpylöistä ja varsinkin juutalaiset antoivat tässä apuaan tapansa mukaan." 

 Jotenkin en osaa liittää ensimmäistenkään vuosisatojen juutalaisia roomalaiseen menoon, vaikka juutalaisten ja kristittyjen välit olisivat kuinka tulehtuneet olleet.

Erikoinen oli myös Kleemensin kirjeessä maininta tarujen Fenix-lintuun. Viiteselityksissä tuodaankin esiin, että tämä on ensimmmäinen maininta kyseisestä linnusta kristillisessä kontektissa ja, että Fenix-linnusta on myöhemmin muodostunut suosittu ylösnousemussymboli. Minusta se edustaa kuitenkin enemmän jälleensyntymisajatusta kuin uudestisyntymistä, joilla termeillä on merkittävä ero.

---

Seinäjoen kaupunginkirjaston Aikamatkalla -lukuhaaste kohta 14: Vuosina 0–1499 julkaistu tai sille ajalle sijoittuva kirja. Alkuperäistekstit ovat ensimmäiseltä tai toiselta vuosisadalta jälkeen Kristuksen. 

Knud Meister - Carlo Andersen: Nelitoistavuotias salapollisi!

Knud Meister - Carlo Andersen

Nelitoistavuotias salapoliisi

Alkuteos: En detektiv paa fjorten

Suomentanut Kirsti Ahlman

K.J. Gummerus, 1954

"Tämä on ensimmäinen kirja Janista. Ja samanatien kerrommme teille, että Jan-kirjat tulevat olemaan salapoliisiromaaneja."

 Näin tekijät esittelevät nuoren mielikuvitussankarinsa, 14-vuotiaan Jan Helmerin, jonka isä on rikoskomissario Mogens Helmer. Tämän tarina alkaa pankkiryöstöllä, joss kööpenhaminalainen Kauppa- ja Teollisuuspankki ryöstetään, ei kuitenkaan keskellä kirkasta päivää, vaan sateen ryöpytessä valtoimenaan. Mikä on mielenkiintoinen yksityiskohta nykyelämää ja suomalaista työelämää ajatellen, niin ryöstö tapahtuu lauantaipäivänä. En tiedo, miten muualla maailmassa pankit ovat auki, mutta tässä kuvastuu siis ainakin jossain määrin ajallinen aspekti. On eletty toisenlaisessa ajassa ja maailmassa.

Jan lähtee ystävänsä Erlingin kanssa Jyllantiin setänsä maatilalle kesää viettämään. Tätä ennen hän on kuitenkin ehtinyt kuulla viimeisimmmät uutiset pankkiryöstöstä ja että ryöstöstä epäillään Gentleman-Harrya, jota ei kuitenkaan tunnu löytyvän mistään. Jyllannissa Jan ja Erling tekevät tuttavuutta muun muassa laulavan rengin kanssa (jonka laulamista tosin Janin poliisikoira Boy säikkyy) , ja jonka kanssa pojat alkavat tutkia salametsästäjien toimia. Näihin puuhiin eksyy mmyös Janin pikkusisko Lis, joka ei halua olla veljeä huonompi ja lyökin Janin kanssa vetoa siitä, että hän selvittää salametsästäjien tapauksen ennen Jania.

Loppujen lopuksi niin Lis kuin Jankin joutuvat kokemaan jännittäviä hetkiä, joiden ratkaisuun vaikuttavat niin punaiseksi värjäytynyt kangaspalaan kiedottu kivenmurikka kuin heinillä täytetty puukenkäkin. 

Nelitoistavuotias salapoliisi on ihan mukava pojille suunnatun salapoliisikirjasarjan aloitusosa. Kyllä näitä vain lukisi enemmänkin muun, vähän raskaamman tarjonnan lomassa vielä näin vanhempana ja naissukupuolen edustajanakin.

---
Olen aiemmin lukenut sarjasta teokset: Nuoret salapoliisit ja Käykää päälle, pojat.

---

Helmet lukuhaaste kohta 43: Kustantamon kirjasarjassa julkaistu kirja

L. Onerva: Iltarusko!

L. Onerva
Iltarusko
Runoja
Otava,  1952
71 + 1 s.

Löysin tämän pienen runokirjan kirpputorilta ja hieman selailtuani aloin kiinnostuakin. Yksinkertaiset oranssit kannet eivät nekään yhtään hälventäneet ajatusta, että tämä saattaisi olla lukemisen arvoinen teos. L.Onerva on nimenä tuttu, mutta en ole hänen teoksiinsa aiemmin tutustunut, joten siinäkin mielessä oli kiintoisaa tutustua näihin pieniin säkeisiin.

Iltarusko on jaoteltu ajallisesti eri vaiheisiin. Vertauskuvallisesti voidaan ajatella, että runot ilmentävät ihmiselämää yhteen päivään tiivistettynä. Aamut, Päivät, Illat, Yöt ja Kajastus. Runoissa on rytmiikkaa, loppusoinnullisuutta ja joissakin on haettu inspiraatiota kalevalasta.

Vala, päivä valkeutta,

hohtele hopeoitasi

yksinäiselle ovelle,

ilottoman ikkunalle!

Anna, aurinko, apua,

kukkuroitse kultiasi

vaeltajalle varjometsän,

illan tyhjän tyttärelle.

Tämä runo kuvastaa hyvin teoksen tunnelmaa. Runot ovat hieman alakuloisia, kaipuuta, yksinäisyyttä kuvastavia. Voisi sanoa että tämä on aika pessimistissävytteinen teos, jossa toki on myös jonkinasteisen realistisuuden ote ihmiselämän katoavaisuudesta tai tuntemattomaan vievästä tiestä. Se, että runot on jaoteltu päivänvaiheiden mukaan herättää minussa ajatuksen, että Aamussa olisi toiveikkaita runoja, päivät olisi elämänkylläisiä ... mutta ei. Oltiin sitten elämän aamussa tai illassa niin kaipaus on kova, tyydytystä ei ole löydetty, etsintä ja jano jatkuu. Tosin se, että runot päättyvät kajastukseen ikuisuuden äärellä tuo jotain toiveikkuutta: Kuitenkin elämä on ylistämisen arvoinen.

Tähän päätteeksi vielä yksi runonäyte,  joka mielestäni sopii hyvin tähän nykyiseenkin aikaan.

Ihmisten maa

Ihmisten maa, olet luotu ihmistä varten

vapauden päivään, valoon rientämään.

Jumalan maa, jumaluuden astinlauta,

olet kutsuttu aurinko-aikaan säteilevään!

Olet luotu onnen itselles voittamaan kerran

voimalla unelman, sydänten uhrityön,

niin että vastaisuuden valtakunta

on vapaa vallasta murheen ja mustan yön!

Ihmisten maa, sua kutsuu, ihminen,

työsaralle hyvien voimien ikuisten! 

...
Hannu Mäkelä on Kirjoittanut Onervasta valaisevan kuvauksen, joka omalla tavalla avaa näidenkin runojen taustaa.

....

Ompun runohaaste, jossa määrittelisin tämän hyvin tummansiniseksi. Näissä on alakulon tummia sävyjä, mutta myös toivoa ja kaipuuta.

Pohjoinen lukuhaaste kohta 9: Kirja, jonka käsikirjoituksen kirjailija todennäköisesti on kirjoittanut mustekynällä paperille.

Juan Ramón Jiménez: Harmo ja minä!

Juan Ramón Jiménez
Harmo ja minä
Andalusialainen elegia.
Alkuteos: Platero y you
Suomentanut Tyyni Tuulio
Kirjailijan esittely: Erkki Vierikko
WSOY, 1963
137 s.

"Harmo on pieni, villava ja pehmeä, pinnalta niin hienoinen että sen luulisi olevan pelkkää pumpulia, kokonaan vailla luita. Mutta sen silmien gagaattipeilit kiiltävät kovina kuin kaksi kristallinmustaa koppakuoriaista."

Harmo on aasi. Harmo on ystävä, jonka seurassa kirjailija vaeltaa nuoruuden muistoissa kotikaupunkinsa Moguerin kaduilla ja kujilla tarkastellen luontoa ja niin eläinten kuin ihmistenkin elämää ja puuhia. 

"Pieni tyttö oli Harmon ihastus. Kun se vain näki tytön lähenevän syreenien lomitse valkoisessa hamosessaan, riisihattu päässä, ja kuuli hellän huutelun: - Harmo, pikku Harmo, niin aasi hupakko tahtoi katkaista narunsa, hypähteli kuin lapsi ja kiljui vimmatusti.

Lapsi luotti aasiin sokeasti, oli monet kerrat sen vatsan alla, antoi sille pikku potkuja ja pisti kätösensä, joka oli kuin narduksen kukka, tuohon suureen punaiseen suuhun, isojen keltaisten hampaiden keskelle, tai veti korvista, jotka aasi painoi hänen ulottuvilleen, ja nimitteli ystäväänsä kaikilla hellillä muunnelmilla: Harmo pieni, Harmonen, Harmukka!"

"Kun tähdet jo ovat näkyvissä kuulaan vihreällä taivaalla, laulu helisee sointuvana kuin vapaa kulkunen."

Kuinka voi taivas  olla kuulaan vihreä? Paitsi jos näkee revontulia, mutta revontulia en osaa tähän tekstiyhteyteen liittää ja ihmettelen.  

Laskiaismaanantai

Suomessahan puhutaan laskiaissunnuntaista tai laskiaistiistaista, joten tämä maininta on kiinnostava ja herättää utelaisuuden espanjalaisten juhla-aikojen erilaisuuteen suomalaiseen nähden. Miksi maanantai ja onko kyseessä sama ajankohta kuin suomalaisella laskiaisella?

Harmo on erityislaatuinen teos ja ylistyslaulu luonnon moninaisuudelle ja kiintymyksestä merkitykselliseen eläinystävään. Harmo on haikea tarina. Sen pienet kuvaukset andalusialaisesta elämästä ovat yhdistelmä arkea ja runollisuutta.  Baltasar Lobon piirrokset täydentävät tekstiä ja luovat omanlaistaan tunnelmaa.

----

Harmosta on lukenut myös Hurja Hassu Lukija, joka pitää teosta sympaattisena ja nopealukuisena.

....

Helmet lukuhaaste kohta 20: luonnon moninaisuutta käsittelevä kirja

Seinäjoen kaupunginkirjaston Aikamatkalle -lukuhaaste kohta 18: 1910-luvulla ilmestynyt tai 1910-luvulle sijoittuva kirja. Alkuperäisteos on ilmestynyt 1916.

On tullut tehtyä vähän kirjahankintoja viime aikoina!

Eräs huvittelunmuoto mulla on selailla nettiantikvariaattien tarjontaa, joskus jotain lipuu ostoskoriinkin, niin kuin nyt nämä vanhat, vaan niin mielenkiintoiset teokset.

 

Tykkään lukea vanhoja tyttökirjoja. Nykyisin olen laajentanut poikakirjojen puolellekin. Kartanoromantiikka kiinnostaa myös, kuten historia. Joan Haslipin Keisarinnan yksinäisyys -teosta olen haikaillut jo pitkän aikaa.  Kirpputorilta onnekseni löysin tämän Itävallan Keisarinna Elisabetista kertovan elämänkerran.

James Oliver Curvoodin kirjat kiinnostavat lännen- ja erämaa-aiheillaan. Tämän teoksen kansikuva on erityisen kiehtova ja kutsuva, sillä rakastan viulumusiikkia. Tosin en tiedä, missä määrin viulua soittava mieshenkilö liittyy tarinaan, jollain tavalla ilmeisesti kuitenkin, koska on kanteen kuvattu.

Grönlanti on maanosa, joka kiehtoo karuihin seutuihin mieltynyttä makuani. Tämäkin on elämäkerrallinen ja historiallinen teos eskimokulttuurin ohella. Tilasin myös saman kirjoittajan toisen teoksen, joka ei ole vielä minulle asti ehtinyt. Odotan kuitenkin näiltä kahdelta teokselta kiintoisaa matkaa jäiselle vyöhykkeelle.

Kansikuvattomia teoksia ovat L. Onervan runokirja, joka löytyi myös kirpparilta, Erna Heinbergin IIIA-luokan Inkeri (koululaiskertomus) sekä West Lathropin intiaaniseikkailu Mustan virran vanki. Harmikseni huomasin sittemmin, että siitä olisi löytynyt myös kansikuvallinen vaihtoehto toisaalla. No. Useamman kirjan tilaus samasta paikasta kuitenkin säästi postikuluissa. 

Tässäpä näitä kiehtovia tarinoita pitkäksi aikaa puhumattakaan muista ennestään lukemattomista teoksista, joita hyllyihini on kerääntynyt tai joita kirjastoautolta tulee lainailtua. Ei lukeminen maailmasta lopu ja hyvä niin, ainakin, jos on hyvää luettavaa.

K. Henninen: Marjatan lupaus!

K. Henninen
Marjatan lupaus
Suomen kristillisen työväen liitto ry, 1944
52 s.

Kirjailija on tekstissään Lukijalle tuonut esiin, että hän on tahtonut kuvata lottien (Lotta Svärd) elämää rintamalla. Täytyy kuitenkin sanoa, että lotta-teema on hyvin nimellinen tässä teoksessa. Myöskään sotaa ei kovinkaan paljon kuvata.

Tämän pienen kirjasen päähenkilö on Marjatta, joka toimii kanttiinilottana jossain päin rintamaa. Marjattaa tekijä kuvaa seuraavasti:

"Marjatta oli hurmaavan kaunis. Tumma, luonnostaan kihara tukka oli kammattu taaksen nutturalle ja hänen syvistä sinisistä silmistään säteili aurinkoinen loiste. Lempeä hymy leikitteli huulilla." 

Marjatta on kristillisen naiskuvan ihanne.

Marjatan vastapainona on Laila, joka joka tulee Helsingistä. Laila kuvataan maailmallisena, huulet paksussa punamaalissa, posket puuteroituna, kulmakarvat nypityt ja mustatut tukka käherretty. 

Marjatta rakastuu nuoreen sotamieheen Lauriin he kihlautuvat ja sitten Lauri palaa rintamalle. Marjatta on tunnustava kristitty, mutta toverit saavat hänet mukaan seuraleikkiin, eikä Marjatta voi vastustaa, kun eräs nuori vänrikki vetää hänet lähemmäksi itseään, vaikka tietääkin, että tämä on vaarallista leikkiä. Lopulta seuraleikin edetessä huippuunsa Marjatta juoksee tiehensä, ulos pimeään ja hän sairastuu kylmässä yöilmassa.

Kirjailija on siis tahtonut puolustaa tällä teoksella lottien kunniaa ja mainetta, mutta enemmän tämä on kuin kenen tahansa nuoren uskovaisen tarina, joka potee syyllisyyttä. Se, että Marjatta on lotta samoin kuin Laila, joka lopulta hänkin muuttaa elämänsä suuntaa ja jättää ehostukset pois ei mielestäni korosta erityisesti lottien elämää ja vaikeuksia. Samat jännitteet ovat kenen tahansa nuoren elämää. 

Kuinka sitten käy Marjatan ja Laurin? Lauri haavoittuu rintamalla eikä selviä elävien kirjoihin. Marjatta ehtii kuitenkin sopimaan Laurin kanssa ja Lauri testamenttaa Marjatalle kotitalonsa, joka nyt jäisi ilman isäntää. 

Enemmän kuin sota- tai lottakuvaus tämä on erään nuoren uskovaisen tarina ja painottuu kristilliseen sanomaan. 

Lotta Svärd -järjestöllä oli aika tiukat kristillismoraaliset säännöt. Kuinka hyvin tämä pieni vihkonen kuvaa todellisuutta tämän suhteen on vaikea sanoa. Olisiko Lailan kaltainen, eronnut nainen jonka elämä oli aika räväkkää, voinut liittyä lottiin? Nimi Marjatan lupaus ei viittaa niinkään lottalupaukseen kuin "pysyä uskollisena Jumalalle".

Sinänsä tämä oli ihan mukava pieni näyte sotavuosien kristillisestä tarjonnasta. Olisin kuitenkin kaivannut alun johdannon mukaisesti enemmän rintamaolojen kuvausta ja Lotta Svärd -kuvausta.

Helmet 2020 -lukuhaaste kohta 33: Kirjassa tapahtuu muodonmuutos

Seinäjoen kaupunginkirjaston Aikamatkalle -lukuhaaste kohta 9: sota-ajasta kertova kirja

Joken rauhan haaste Tämä kirja aika-aspekti on jatkosota, jonka voidaan nähdä olleen osa toista maailmansotaa.

Laila Kohonen: Miehuuskoe 1917!

Laila Kohonen
Miehuuskoe 1917
Otava, 2017
157 s.

"Se onnistui! 
Vilho seisoi rantatörmällä vettä valuen. Hän oli kiertänyt koko Olavinlinnan, vaikka Birger oli väittänyt, ettei hänestä olisi siihen."

Vilho on 13-vuotias savonlinnalaispoika. Hänen isänsä on kauppias. Hän kuuluu siis kaupungin keskiluokkaan, porvareihin. Vilhon kaveri Birger on hienostoperheestä, kartanonomistajasuvusta. Muita ystäviä on Petja, joka on venäläistä sukua, hänen isänsä on Anton Nikolajevits, mikä seikka pelastaa Petjan myöhemmissä vaiheissa. Lisäksi on Kaija, joka on köyhän perheen tyttö.

Eletään vuoden 1917 syksyä. Savonlinnassa kuohuu. Lyseossa pitäisi opiskella enemmän venäjää, mikä saa oppilaat hiljaiseen vastarintaan. Kaupunkiin perustetaan suojeluskuntia, toisilla on valkoinen hihanauha, toisilla punainen. Mei naa syntyä tappelu, mutta aseet päätetäänkin pistää kuivuneeseen kaivoon, paitsi,että kaikkia ei pistetäänkään ja siitä kannellaan Viipuriin, josta tulee venäläinen rangaistuspartio, joka alkaa vangita kaupunkilaisia. Vilho alkaa kavereineen vakoilla venäläisiä ja viedä viestiä vangituista näiden perheille, mutta jäävät kiinni. Petja selviää venäläisenä mutta Vilho viedään vangiksi. Se onkin erilainen miehuuskoe kuin Olavinlinnan kiertäminen. Lopulta vangeille välitetään viesti leivän sisällä: Suomi on julistautunut itsenäiseksi.  

- Minä en sekaannu itsenäisen maan asioihin", sanoo komentaja saatuaan vahvistuksen asialle. - Olette vapaita!

Miehuuskoe 1917 pohjautuu kirjailijan isän kokemuksiin. Ihan kelpo nuortenkirja, jossa aimo annos historiaa arjen tasolla. Tosin tämä on vain pieni osa tuon ajan historiaa, enkä voinut olla ajattelematta tulevaisuutta. Mitä vuosi 1918 oli tuova Savonlinnaan. Mutta se kai olisi toisen kirjan aihe.

....
Pohjoinen-lukuhaaste kohta 15: Kirja, jossa on kansalaisaktivismia
Helmet 2020 -lukuhaaste kohta 37: Ajankohta on merkittävä tekijä kirjassa
Seinäjoen kaupunginkirjaston Aikamatkahaaste kohta 7: Kirja, joka kuvaa jonkin merkittävän tapahtuman aikaa.

Paavo Ruotsalainen:Erakon majalla & Joululoma erakon majalla!

Paavo Ruotsalainen
Erakon majalla
WSOY, 1940
141 s.

Joululoma erakonmajalla
WSOY, 1943k
129+ 1 s.

- Saanko, setä, tietää ikäsi? hän kysyi. 

- Arvaapas! - Ehkä viisikymmentä vuotta. 

- Kuusikymmentä kuusi. - miten se on mahdollista? 

- Eihän siinä ole mitään mahdottomuutta. Tallella on ikä eletty. 

- Mutta sinähän näytät paljon nuoremmalta! . Katollapa on jo lunta, sanoi Erakko osoittaen tukkaansa. 

- Sekin pukee sinua, setä. Sinä tunnut hyvin nuorelta!

- Ruumiimme on ajatustemme  yhteenlaskettu summa! Ei enempää eikä vähempää! 

- Eihän toki! 

- Varmasti. Jos saat pidetyksi ajatuksesi nuorina ja tuoreina pysyy ruumiisikin kauan norjana. Tosin tähän pitää lisätä myös vanhempien ajatukset aina kolmanteen ja neljänteen sukupolveen saakka. Jumalan kiitos: ei toki edemmäksi taaksepäin. 

- Mutta saahan moni syntymästään saakka heikon ruumiin. 

- Saa juuri vanhempiensa perintönä. Mutta moni heikko on saanut vahvan ja terveen ruumiinakaisin oppimalla oikein ajattelemaan terveitä ja elinvoimaisia ajatuksia. 

- Mutta voivatko ajatukset antaa joustavuutta ja voimaa ruumiseen sittenkään? 

- Ei ole tarkoin vielä tutkittu hengen ja sielun vaikutusta ruumiiseen. Mutta niin se on loppujen lopuksi, että millä elätämme henkeämme ja sieluamme sillä lopulta elää ruumiimmekin.

Erakonmalla on kertomus Pentistä, nuoresta Helsinkiläisestä lyseolaisesta, joka on päättänyt lopettaa koulunkäynnin isänsä kauhistukseksi. Pentti pestautuu sillinpyyntialukselle Petsamoon. Matkalla pohjoiseen, jossain Kuusamon seuduilla hän kuitenkin eksyy reitiltään, joutuu karhun takaa-ajamaksi ja pelastautuu saarelle, jolla asuu entinen opettaja, erakon elämää. Ja Erakko lopulta Pentin pelastaa, paitsi karhun kynsistä, myös kouluelämään turhautumiselta.

Hieman pohdin lukiessani teoksen ajankuvaa. Kirjassa viitataan venäläisiin. Dramatiikkaa tarinaan tuo paitsi erämaa myös Erakon pojan kohtalo. Erakko luulee poikansa hukkuneen metsälampeen, mutta kirja päättyy hyvin yllättävästi. Poika palaakin elävänä, mutta perin laihtuneena ja nälkiintyneenä kotimaisemiin. Hänet on kaapattu rajan yli venäjälle. En voi olla ajattelematta kolmikymmenlukua, jolloin suomalaisia kommunisteja pakeni venäjälle paremman elämän toivossa. 

Joululoma erakonmajalla jatkaa tarinaa, kun Pentti palaa Erakon vieraaksi joulua viettämään. Kerronta vaihtelee metsästyskuvauksista, joita on runsaasti, hengellisiin pohdintoihin ja vähän sivutaan poliittista ilmapiiriäkin. Puhutaan Suomen pojista, jotka ovat menossa vapauttamaan Vienaa ja Suur-Suomesta unelmoidaan, Bolsevikit pitävät omaa menoaan rajan takana, jonne Erakon Otto-poika palaa (laittomasti) hakemaan rakasta viuluaan. Ajallisesesti tämä teos sijjoittunee siis vuodden 1918 jälkeisiin aikoihin, jonnekin 1920-luvulle ja heimosotien aikaan enemminkin kuin kolmikymmenluvulle, mutta mene ja tiedä.

Niin Erakon majalla kuin sen jatko-osakin ovat mielenkiintoisia ajankuvia, joita värittää ennen kaikkea metsästys- ja kalastuskuvaukset. Hengellisillä pohdinnoilla on oma osansa ja niiden osalta näitä voisi sanoa myös kristilliseksi kirjallisuudeksi. Erakon maja - tarinaan on kirjoitettu jatkoakin tosin kustantajaksi on myöhemmin valikoitunut Kuva ja Sana. Toisaalta metsästyskuvaus ja seikkailu rajan takana luovat kontrastia näile pohdinnoille, jotka kuitenkin kuuluvat luontevina arjen elämään.

Alun teksiote on kiintoisa ja erikoinen näkökulma herättäen  monenlaisia ajatuksia niin hengellisistä tulkinnoista kuin genetiikastakin.  

Niiin Erakon majalla kuin Joululoma erakon majalla on erähenkistä poikakirjallisuutta. Joululoma erakon majalla teos päättyy Karhunkaatoon, jossa erakkovanhukselle on käydä köpelösti, mutta kiitos reippaiden poikien ja toverien selviää kuin selviääkin vain pintaraapaisulla. 

--
Erikoinen sanavalinta: puhaltui. En ihan päässyt selville, mitä tällä tarkoitettiin, mutta jotain paikalle saapumisen astetta se ilmensi.
...
Pohjoinen lukuhaaste kohta 14: Kirja, jossa muutetaan tai matkustetaan pohjoiseen.
Helmet 2020 -lukuhaaste kohta 31: Kirjassa kerrotaan elämästä maaseudulla
Seinäjoen kaupunginkirjaston Aikamatkahaaste kohta 5: Kirja, joka sijoittuu talveen

Aira Kokki: Elmerin kuuma kesä!

Aira Kokki
Elmerin kuuma kesä
WSOY, 1971
124 + 1 s.
Kansikuvitus: Maija Karma

"Elävässä elämässä asiat tapahtuvat koko lailla eri tavalla kuin sarjakuvissa ja seikkailukirjoissa. Sarjakuvissa loikitaan kuvasta toiseen ja kirjoissa juoni ja tapahtumat  ravaavat kirjoittajan päähänpistojen mukaan. Ja juuri sarjakuvissa valehdellaan kaikista eniten. Niissä ollaan kainaloita myöten paksussa humpuukiliemessä. Sillä melkein aina kuvien ja juttujen tekijät pistävät tapahtumat tottelemaan itseään. Mutta todellisessa elämässä asiat eivät niin vain ole komennettavissa. Ja todellisuudessa kaikki onkin paljon vahvemmin sitten sitä mitä on."

Elmerin kuuma kesä kertoo Paulista, jonka isä ja äiti ovat muuttaneet Australiaa ja yrittävät saada siellä asiat järjestymään niin, että Paulikin pääsisi muuttamaan sinne. Pauli asuu enonsa Elmerin luona. Paulin paras kaveri on Valtu. Valtu on se, joka keksii ratkaisun Paulin ongelmaan, sillä Pauli ei haluaisi muuttaa Australiaan. Valtu keksii, että kun Elmeri nai rikkaan talollisen Anna Teljon ja muuttaa tämän kanssa yhteen, niin Elmeri voi myydä oman talonsa Paulin vanhemmille. Mutta Elmeri on ujo ja aikaansaamaton, vaikka tykkääkin Annasta.

Naima-asioiden lisäksi Elmerillä on tukalat paikat vanhan tuttavan Arskan takia. Arska on karannut vankilasta ja tulee pyytämään Elmeriltä apua. Elmeri on tukalassa tilanteessa, koska hän tietää, että Arska, kun suuttuu, niin siitä on oksat pois. Elmeri tuumii ja miettii, mutta Elmerin tuumiessa Pauli menee ja vie leipä- ja eväspussin Arskan neuvomaan paikkaan. Sillä aikaa Elmeri on tuumailunsa tuuminut ja mennyt kertomaan tietonsa virkavallalle. 

Tulee kesä ja Elmeri, Pauli ja Valtu muuttavat Kutupurolle kalastamaan ja juustoja tekemään. Lähistöllä alkaa olla muitakin retkeilijöitä eikä kesä pääty ennen kuin Elmerillä on todella tukalat paikat, mutta niin on Arskallakin, joka on uudelleen karannut vankilasta.

Aira Kokki on mun suosikkikirjailijoita, sillä hänen tyylinsä on niin omintakeista ja  kuten alkuotteessa sanotaan,  "tapahtumat ja kerronta ravaa kirjoittajan päähänpistojen mukaan" ja ottaa mukaansa. Elmerin kuuma kesä ei ole tyypillinen poikakirja (naimapuuhat ovat yleensä naisten hommia) sanan varsinaisessa merkityksessä. Seikkailuakin toki on, kuten kunnon poikakirjassa tuleekin. Romanttinen tämä tarina ei ole, vaikka Elmeri lopulta saadaan lausumaan tunteellisia. Kokin kerronnallinen tyyli on jotain, mille minä en löydä sanoja.

Sanoilla leikittelyä ja kuvailua:

"Ilma haisi kuin hunaja ja se ui nenästä sisälle melkein itsestään."

Hyperbolaa:

"Ja pehmeä ssammalkin upotti paikka paikoin polviin asti."

Jotenkin en osaa kuvitella polviin asti olevassa sammalikossa rämpivää ihmistä, mutta lukemisen nautintoa se ei haitannut vähääkään.

...

Seinäjoen kaupunginkirjaston Aikamatka -lukuhaaste kohta 24:1970-luvulla ilmestynyt tai 1970-luvulle sijoittuva kirja. Kirja on ilmestynyt 70-luvulle, mutta se ehkä kuitenkaan kuvaa 70-luvun elämää, enkä tiedä kuvaisiko oikein 60-luvunkaan, sillä kuvaus siitä, kuinka kahvipannu pestiin hiekalla ja vedellä on sanoisinko vähän erilaisempi, kuin mihin on tottunut, näin siitäkin huolimatta, että tämä tapahtui mökkiolosuhteissa.

Miika Tynjälä: Kunhan vaellamme samaa tietä!

Miika Tynjälä

Kunhan vaellamme samaa tietä

Tapio Nousiaisen elämä ja palvelutyö kristittyjen yhteyden puolesta

Päivä Oy, 2019

431s.

"Ja minä havaitsin ympärilläni miljoonia valkopukuisia olentoja. Heidän ihonvärinsä vaihteli ebenholtsinmsutasta ja kahvinruskeasta norsunluunvalkoiseen. Kaikilla heillä oli päässään kultainen kruunu ja palmunoksa käsisään. He lauloivat kotiinpäässeiden laulua: 'Pelastus tulee meidän Jumalaltamme, joka valtaistuimella istuu, ja Karitsalta."

Joitakin kuukausia sitten minulle oli jätetty kommentti, jossa pyydettiin, että arvostelisin tämän kirjan. Pistin kirjan mieleeni ja kun tilaisuus tuli hankin käsiini kirjastoautolla.

Tapio Nousiaisen nimi on minulle tuttu, mutta en juurikaan tiennyt hänestä mitään. Minulla oli jonkinlainen mielikuva hänen laajalevikkisimmistä kirjoistaan Leipää ja suolaa sekä Yksi ainoa elämä. Tämä mielikuva on muodostunut minulle täysin ilman, että olisin lukenut kyseisiä teoksia. Jossain määrin Tynjälän isoisästään kirjoittama elämänkerta avarsi näkemystäni ja herätti ainakin jonkinasteista kiinnostusta joihinkin Nousiaisen teoksiin, kuinka syvää ja mielenkiintoa herättävää, jää nähtäväksi.

Kunhan vaellamme samaa tietä ei ole varsinaisesti elämänkerta, vaikka toki elämänkerrallisia aineksia onkin ja teos kulkee suht kronologisesti lapsuudesta kuolemaan ja siihen henkiseen perintöön, jonka Nousiainen jälkeensä jätti. Nousiainen oli paitsi saarnamies ja teologi myös lakitieteen tutkinnon suorittanut tuomari ammatiltaan. Kirja ei kuitenkaan käsittele juurikaan tätä puolta Nousiaisen elämästä, vaan keskittyy Nousiaisen uskoontuloon ja hengelliseen työhön puhujana ja kirjailijana. Kirjoittaja, joka on siis Nousiaisen tyttärenpoika on käyttänyt lähteinä ensisijaisesti Nousiaisen kirjoja, joista osassa on elämäkerrallisia aineksia. Teosta voisi kuvata elämänkerralliseksi kirjallisuuskatsaukseksi.

Kunhan vaellamme samaa tietä piirtää Tapio Nousiaisesta muotokuvan, jossa piirtyy asialleen vihkiytyneen miehen kuva. Teoksesta kuvastuu vahva ja arvostava asenne.

Kunhan vaellamme samaa tietä on kappale suomalaista herätyskristillisyyttä, jossa avautuu hengellinen ilmapiiri aina sotia edeltävältä ajakta nykyaikaan. Se valottaa paitsi kristinuskon ydintä, pelastusta Kristuksessa, myös niitä ristiriitoja joita eri seurakunnissa on vuosien saatossa ilmennyt, tosin pääpaino on Suomen Vapaakirkon historiassa.

 

Lukukokemukseni oli kiintoisa matka halki vuosien eikä yhtään huono lukukokemus, jos kohta tämä teos ei ehkä avaudu uskosta osattomalle samalla tavalla kuin sellaiselle, jolle hengelliset asiat ja usko on omakohtaisesti tuttua.

Itse teologian opiskelijana allekirjoitan hyvinkin Tapio Nousiaisen ajatuksen siitä, kuinka: "Teologia voi olla hengellisesti kuolettavaa ja vahingollista ilman elävää uskoa."

Uskovaiset, jotka jättävät evankelioinnin toisille "Ovat kuin Oulun jääkellarin lohia". Mutta ei kaikista ole evankelistoiksi. Tynjälä tuo teoksessaan esille, että Tapio Nousiainen olisi ennen kaikkea ollut armoitukseltaan raamatunopettaja, itselleni jää kuitenkin vahvasti mielikuva siitä, että hän oli ennen kaikkea evankelista.