Susan Vreeland: The Forest Lover!

Susan Freeland

The Forest Lover

Penquin books, 2004 

420 + 1 + 21 s.

 

 

 

 

 

- I went to hitats'uu alone 

- Alone you went?

- For a whole week. I loved it.

- What's  to love in a mean little row of bighouse?

- The whole place. and the people. they are what they are. no pretending. I loved how they all live together, how they make what they need, fine things, cedar mats, baskets, hammocks. --- ---- They live by tradition and in harmony with nature too,

- Puh! You see with storybooks eye, ---- ---

- Whatever the reason, they have something we don't  --- ---  They know things about the workings of nature.

(- Menin hitats'uuhun yksin - Menitkö yksin? - Kokonaiseksi viikoksi. Rakastin sitä. - Mitä on rakastaa kurjassa pienessä rivissä isoja taloja? - Koko paikka. Ja ihmiset. He ovat mitä ovat. Ei teeskentelyä. Rakastin sitä, miten he kaikki elävät yhdessä, miten he tekevät mitä tarvitsevat, hienoja asioita, setrimattoja, koreja, riippumattoja. --- ---- He elävät perinteiden mukaan ja sopusoinnussa luonnon kanssa.  - Huh! Näet satukirjan silmin, --- --- - ​​Olipa syy mikä tahansa, heillä on jotain, mitä meillä ei --- --- He tietävät asioita luonnosta.)

Huikea, huikea tarina värikkäästä persoonasta, perheensä kapinallisesta, joka haluaa mennä metsiin ja maalata Kanadan alkperäiskansojen kulttuuria, toteemipaaluja, elämää. Susan Vreelandin teos The Forest Lover on tarina Emily Carrista. The Forest Lover ei kuitenkaan ole dokumentaarinen elämänkerta, vaan fiktiiviinen tarina, jossa kirjailija on pyrkinyt näkemään asioita taiteilijan silmin. Emily Carr syntyi 1871 Victoriassa / BC. Hän oli taiteilija, taideopettaja ja kirjailija. (Dictionary of Canandian Biography). Vreelandin tarina alkaa vuodesta 1906 ja jatkuu yli ensimmäisen maailmansodan kuvaten Emilyn rakkautta luontoon, kiinnostusta alkuperäiskansojen kulttuuriin ja erityisesti halusta maalata toteemipaaluja, ennen kuin ne kaikki katoavat. Vreelandin teoksessa on vahva naisnäkökulma. Emily haluaa olla taiteilija, ei vain naistaiteilija ja saada tunnustusta. Kun hän saa ensimmäisen alkuperäiskansa-aiheisen näyttelyn Vancouveriin, vastaanotto on tyly. Emily masentuu ja ryhtyy vuokraemännäksi. Kunnes hänen taiteensa herättää muutamissa kiinnostusta ja halu maalata alkaa jälleen herätä. 

Emilyllä on neljä siskoa, joista kaikki eivät jaa Emilyn kiinnostusta. Länsimainen elämä ja alkuperäiskansojen kulttuurin vastakkainasettelu tulee tarinassa esille. Samoin luonnonkansojen  usko versus kristinusko, joka saa minun selkänahkani pahasti kihelmöimään, eikä kristinusko esiinny mitenkään edukseen. Päinvastoin. Emily tutustuu Sophie-nimiseen Squamish-naiseen, joka punoo koreja ja myy niitä, hankkiakseen kristilliset hautamuistomerkit kuolleiden lastensa haudoille. Sophiella on kirjailijan jälkisanojen mukaan todellinen esikuva. Vaikka olenkin tunnustava kristitty en voi sulkea silmiäni siltä, että maailmassa on tehty paljon pahaa kristinuskon nimissä, kun ei ole nähty olennaista. 

Ei sillä, etteikö luonnonkansojen uskonnollisuudessakin olisi samalla lailla asioita, jotka pistävät mietteliäiksi. Otetaan nyt esimerkiksi usko lapsia ryöstävään henkeen. Sinänsähän länsimaisessakin kulttuurissa on peloteltu lapsia "henkilöillä, jotka tulevat ja vievät". Emily oma usko lähenee ehkä panteismia.  Hän kapinoikin oman perheensä "liekehtivää hurskautta" vastaan. 

God breathes in the forest. --- -- the boughs so far above like the vaulting of Notre Dame and that same sacred stillness except for the sighing of wind through pines, like a sustained organ chord. if there¨s any kind of prayer in my life, its that if I seek Him enough, He'll breathe His spririt into my work. - you breathe his spirit into your work.

Väreistä ja taiteesta: Itse taiteellisena luonteena ja taiteita harrastaneena tämä kuvaus väreistä kiinnosti kovasti. Alkaa taas tehdä mieli touhuta värien kanssa.

With only squeezed flat tubes she probably had enough  paint for a small canvas board, but she'd have to use strange colours - a smudge of cadmium orange for her broad nose, violet for her sharply edged full lips, the upper one a bit fuller. She worked her cheeks in tints of raw sienna and red earth, then dulled is with a touch of violet and preussian green under her eyes, but Sophie was strong a streak of vermilion along her jaw - and enduring - viridian green for her cheekbones. The fauve colors were enough to make her giddy.  

(Hänellä oli luultavasti tarpeeksi maalia pieneen kankaaseen litteiksi puristetuissa tuubeissa, mutta hänen täytyisi käyttää outoja värejä – kadmiumin oranssia läiskää leveään nenään, violettia teräväreunaisiin, täyteläisiin huuliinsa ja ylähuulia hieman täyteläisempään. Hän maalasi posket raa'an siennan ja punaisen maan sävyillä, ja himmentäen ripauksella violettia ja preussinvihreällä silmiensä alla, mutta Sophie oli vahva – kirkkaanpunainen juova leuassaan – ja kestävä – viridianvihreää poskipäihin. Fauvistiset värit saivat hänet huimaamaan.)

Emily Carr oli kanadalainen. Hän kuitenkin matkusti Ranskaan oppiakseen ajan virtauksista ja sai vaikutteita niin impressionismista, ekspressionismista, fauvinismista kuin kubismista. Vreelandin teosta lukiessani mietin jonkin aikaa, ennen kuin pääsin jyvälle teoksen luonteesta, kertooko hän todellisesta, kerran eläneestä taiteilijasta vai kuvitteellisesta henkilöstä. Teoksessa on muutamia mustavalkoisia kuvia Carrin teoksissa, eikä ne anna oikeaa kuvaa Carrin ilmeikkään omintakeisesta tyylistä ja väreistä. Minun oli pakko etsiä lisätietoa ja sukeltaa todellisen Emily Carrin (katso myös Lisa Baldisseran PDF) maailmaan ja - ah. Olen löytänyt Vincent Van Goghin rinnalle uuden lempitaiteilijan (olin hänen elämäntyylistään mitä mieltä olen). Erityisesti hänen metsäaiheiset maalauksensa saavat minut aivan järisyttäviin tunnelmiin.

Kuvakaappaus: Emily Carr: Totem Mother. Yksityiskohta.

Kuvakaapppaus:  Emily Carr -Loggers' culls. Yksityiskohta

 

Muita taiteilijoita, mainittuja, joiden teoksiin täytyi tutustua.  J.E.H. Macdonald ja Frederick Varley Group oh seven -ryhmästä. 

Kuvakaappaus:

 J. E. H. MacDonald 

— The Group of Seven

Kuvakaappaus: Frederick Varley:Stormy Weather. Yksityiskohta.

Todellakin:

"Paintings feeds the eye just as poetry feeds the ear, which is to say that both feed the soul."

("Taulut ravitsevat silmiä aivan kuten runous ravitsee korvia. Toisin sanoen:  Ne molemmat ruokkivat sielua.")

Alkuperäisheimoja ja paikkoja: Haidat Queen Charlottte Islandilla, Tlingit Alaskassa, Tsimshianit Skeena Riverillä, Kwakiutl, Kitwancool, Kispiox

Yllättävä yhteys L.M.Montgomeryn Runotyttö maineen polulla -teokseen. Mother Hubbard dress.

Tämä oli todellakin huikea luku- ja nettigalleriamatka. Vreelandilta on ilmestynyt suomeksi Sininen neito (Girl in hyacinth blue) teos joka liittyy taiteilija Vermeeriin sekä Artemisian rohkeus (The passion of Artemisia) joihin tahdon  kyllä tutustua. Taiteisiin liittyviä teoksia nämäkin. Ehdotin WSOY:lle tämän The Forest Lover -teoksen suomentamista, mutta saa nähdä. Kovasti toivoisin, että tästä saisi suomennoksen, sillä englannintaitoni ei ole täydellinen ja paljon jäi ymmärtämättäkin, kun en halunnut sanakirjan kanssa lukea. 

Matka halki Kanadan -lukuhaasteeni: Brittiläinen kolumbia ja Vancouver.  

Susan Coolidge: Katyn toimet!

Susan Coolidge

Katyn toimet 

Alkuteos: What Katy Did 

Suomentanut Sirkka Rapola 

Otava, 1977 

203 s.

Kansikuva: Ulla Urkio 

Perhe Carr: 

Carrin perheeseen kuuluu isä, tohtori Carr, joka on leski. Hänellä on kuusi lasta, joista vanhin on Katy, tämän tarinan päähenkilö. Katy on 12-vuotias. Nuorin lapsista on 4-vuotias Phill ja muut lapset, joita on: Clover, Elsie, Henry ja John (joka itse asiassa on tyttö ja oikealta nimeltään Joanna). Tarinan alkaessa lasten äidin kuolemasta on neljä vuotta, mistä voi  p ä ä t e l l ä, koska Phill on 4-vuotias, että äiti on kuollut synnytykseen tai pian sen jälkeen. Lisäksi perheeseen kuuluu Izzie-täti, joka on tohtori Carrin sisko. Izzie-täti on neiti-ihminen ja auttaa taloudenhoidossa. 

Miljöö ja ajankuva:

Carrin perhe asuu Burnetissa, pienessä maaseutukaupungissa, joka "kasvoi niin nopeasti kuin osasi" (hauska ilmaisu). Carrin perheen koti oli kaupungin laidassa. 

"Se oli iso, nelikulmainen, valkoiseksi maalattu talo, jonka ikkunoissa oli vihreät luukut ja jonka julkisivua kaunistivat ruusujen ja elämänlangan peittämät pylväät." Neljä vankkaa akaasiapuuta varjosti pääovelle johtavaa hiekkakäytävää. Sen toisella puolen oli hedelmätarha, toisella halkopinoja, aittoja ja jääkellari. Talon takana etelään viettävä keittiökasvitarha ja sen takana niitty puroineen ja pähkinäpuineen. Neljä lehmää oli laitumella, kaksi punaista, yksi keltainen - sen sarvien terävissä kärjissä oli tinasuojukset - ja yksi valkoinen ja herttainen, nimeltä Daisy."

Olen sijoitttanut tarinan mielessäni enemmän Yhdysvaltain itärannikolle kuin Keski-Länteen, vaikka kirjailija, Susan Coolidge, oikealta nimeltään Sarah Chauncey Woolsey on syntynyt  1835 Ohion Clevelandissa. Toisaalta, kun hieman tarkistelin sijainteja ja kuvauksia kirjailijan lapsuudesta ja elämästä ( Sara Kokkonen: Kapina ja kaipuu -teos) niin ei tuo Ohiokaan ole kaukaa haettu miljöönä ja englanninkielinen Wikipedia sijoittaakin tarinan Ohion järvialueelle, kuvitteelliseen Burnetin kaupunkiin.  Kokkonenkin tuo teoksessaan esille, että Katyn tarinassa (5-osainen sarja) on jonkin verran omaelämäkerrallista ainesta. 

Kaupungissa on kaksi kilpailevaa koulua (rouva Knightin ja rouva Millerin koulut, jotka sijaitsivat aivan vierekkäin). Oliko ne ainoastaan tytöille vai myös pojille ei kerrota, kuitenkin kuvauksesa puhutaan vain Knightin tytöistä ja Millerin tytöistä.

Teos on ilmestynyt alkujaan 1872. Teoksessa viitataan Kuningatar Victoriaan. Teos on kristillishenkistä, jos ei kohta kuitenkaan varsinaisesti uskonnollista kirjallisuutta. Teoksessa kuvataan lapsiperheen arkea 1800-luvun puolivälissä tai sen jälkeen. Päähenkilö Katy on villikko, jonka raju luonne kuitenkin tasaantuu vakavan onnettomuuden myötä. Onnettomuus tosin olisi voinut katkeroittaa mielen, ellei avuksi olisi tullut serkku Helen, joka itse oli myös invalidi ja josta tulee Katylle "hyvä haltijatar". 

Teoksessa on pieni opettavainen ote, jossa ennemminkin tulee esiin, ei niinkään se, että kärsimys ja tuska jalostaisi mieliä, kuin se, että kärsimyksestä ja tuskasta huolimatta voi löytää elämisen arvoisia asioita. 

Kasvutarinahan tämä selkeästi on. Eikä sellaisena yhtään huono. Kun ajattelee viime ajan uutisia niin kyllä nykyaika tarvitsisi nimenomaan kasvua ja kehitystä tukevaa kirjallisuutta, hyviä elämänarvoja ja selkeitä rajoja kasvulle.

Kummastusta aiheuttavia tilannekuvia:

"Katy oli tällä välin istunut kirjakaapin hyllyllä... " Miten kukaan pystyisi istumaan kirjakaapin hyllyllä? Ei ainakaan minun kirjakaappieni hyllyillä.

"Herkullinen osoittautui olevan mietoa etikkavettä. Se oli aivan lämmintä, mutta miten olikaan, ullakolla ja suoraan pullon suusta juotuna se maistui hurmaavalta." Hmm. Ei kyllä maistuisi minulle.

"... Katy ja Clover rakensivat kauniin lehtimajan parsanoksista puun alle." Hmm. Parsa, en osaa kuvitella parsaa ja lehtimajaa yhdessä.

Kirjallisuusviitteitä:

Tasson Vapautettu Jerusalem (onkohan liian raskata luettavaa 12-vuotiaalle?) Rosamunda (sen lukeminen lohduttaa Katya pitkäveteisessä tilanteessa), Robinson Crusoe, Tuhkimo- ja Punahilkka-satuihin myös viitataan. Ryövärikissa, Kultaisten tekojen kirja, Avara avara maailma, Norja ja norjalaiset, Ristin varjo, Sveitsiläisen Robinson perheen jatko-osa, Harry ja Lucy, Ponnistele ja menesty, 

Minua kiinnosti hieman selvitellä näitä teoksia ja seuraavassa hieman kaivelujen tuloksia.

Tasson Vapautettu Jerusalem  (Jerusalem Delivered) on tunnettu italialainen teos La Gerusalemme liberata. Runoelma ristiretkistä, ei siis romaani.

Alkuperäistekstissä Rosamundan muoto on alkuperäistekstissä Rosamond. Sillä löytyi Maria Edgeworthin teos Rosamond: A Sequel to Early Lessons – 1821, joka kuvausten perusteella saattaa hyvinkin olla oikea. Toinen hyvä vaihtoehto on Mary J. Holmes Rosamond, or, the Youthful Error: A Tale of Riverside. 

Kallistuisin Edgeworthin teokseen, sillä myös Harry ja Lucy saattaisi viitata Edgeworthin teokseen Harry and Lucy. Sara Kokkonen Kapina ja kaipuu -teokessaan viittaa kirjailijaesittelyssään didaktistisuuteen, mikä myös kuvaa Edgeworthin Harry and Lucy -teosta.

Robinsonin perhe tarkoittaa David Wyssin the Swiss Family Robinsonia, josta on myös suomennos. Mutta onko teos yksittäinen teos, vai useampiosainen, en oikein päässyt selville. Siksi tuo jatko-osan toivominen jäi mietityttämään.

Ryövärikissa   R.M.Ballantynen The History of the Robber Cat. Ryövärikissasta on ilmestynyt myös The Robber Kitten-niminen teos.

Kultaisten tekojen kirja on Charlotte M. Yongen vuonna 1864 ilmestynyt  A Book of Golden Deeds of All times And All Lands. 

Avara avara maailma ei ole maantieteellinen teos, vaan Susan Warnerin Elisabeth Wetherell -nimellä kirjoittama kasvutarina The Wide Wide World. (kts: Riitta Kuivasmäki A Chaste Mind with a Noble Longing for Beauty. Finnish-language
Children's Literature 1851-1899/). Harmi, että teosta ei ole suomennettu, sillä olisi mielenkiintoista lukea se, sillä tarina on Katyn tarinan esikuva. 

Norja ja norjalaiset teos on Norway and the Norwegians. En löytänyt mitään erityistä yksittäistä teosta, johon tämä voisi viitata.

Ristin varjo  viitannee William Adamsin allegoriaan The Shadown of the Cross.  

Ponnistele ja menesty lienee Mary Howitin  Strive and Thrive. 

---

Tuon alkuperäistekstin löytäminen toi kiintoisa näkökulman tarinaan. Tämän voisi jossain vaiheessa lukea alkuperäisenä ja tehdä suomennoksesta muutamia huomioita, ainakin yksi lapsista on nimetty uudelleen, Dorry on saanut suomenkielisen nimen Harry. Kiintoisa valinta, sillä äkkiseltään en huomannut muutoksia muiden lasten nimissä. Mainittakoon, että tämä on ilmestynyt suomeksi myös:

1. Katrin toimet (Otava 1900, suomentaja Elin Hagfors), jossa lasten nimet on suomalaistettu (kts. Kirjasampo). 

2. Mitä Katy Teki. Gummerus, 1914. Suomentaja Armida Enckel. Tämä teos, jossa on myös suomennettu alkperäisteoksessa oleva alkuruno, löytyy Gutenbergista  ja olisikin mielenkiintoista siihen tutustua. 

Kuvakaappaus: Finlandiakirja

 

Kuvakaappaus: Kirjasampo

3. Katy Kotonaan. Atlas, 1946. Laipio Kirsti. 

Olisipa mielenkiintoista tehdä pientä vertailua näiden suomennosten kesken. 

---  

Kyyti Finna -lukuhaaste, Toukokuu: tarinoita perheestä 

---

Muualla mainittua:

Matkalla mikä-mikä-maahan  "Tällaiseen viattomuuden ja hyväntahtoisuuden maailmaan on hyvä paeta hakemaan turvaa ja myös toivoa ja lohtua juuri tällaisina aikoina" 

 

Kirjahyllyni viidellä adjektiivilla.

Näin tämän kirjameemihaasteen instassa joitakin aikoja sitten ja ajattelin, josko kokeilisin omien kirjahyllyjeni penkomista. Tässä pieni adjektiivinen esittely omista kirja-aarteistani.  

 

Kaunein

Kauneus on tietysti katsojan silmässä ja kauneutta toki kirjahyllystäni löytyy enemmänkin. Valitsin nyt kuitenkin tämän vanhemman painoksen Frances Hodgson Burnetin Salainen puutarha -teoksesta, josta minulla on WSOY:n klassikkopainoskin olemassa. Paitsi, että tämän painoksen kansi on kaunis on myös tarina kaunis. 

Rumin

Kävin hyllyjen tarjonta läpi, en vain löytänyt tähän mitään, minkä voisin esitellä kirjahyllyni rumimpana teoksessa. Rumia kansia kyllä löytyisi, rumia, koska ne on repaleisia, kuvattomia, karmean värisiä, mutta tarinat ovat kaikkea muuta kuin rumia. Tietysti joissakin tarinoissa esiintyy myös rumuutta, Hieman mietin tähän kohtaan Aili Somersalon Mestaritontun seikkailuja. En kuitenkaan osaa pitää tätä kantta rumana. Sitä vastoin laitoin sen pelottavimpien sarjaan. 

Pelottavin kansi 2

 

Pelottavin

Pelottavimmaksi kansikuvaksi valitsin tämän Norri, Kekkonen & Knuuttilan tietokirjan Jean D'Arcista ja onhan tarinakin vähän pelottava, jos kohta historian hahmona kiehtova. Nuo keskiaikaiset hirviöhahmot, kuten tuossakin leijailee taustalla, ovat karmeita. En ymmärrä, miten niitä on kukaan on voinut haluta nurkkiinsa luimistelemaan, kuten monissa Keski-Euroopan rakennuksissa saattaa olla. 

 

Värikkäin

Värikkäitäkin teoksia löytyy ja ehkä värikkäämpiäkin, valitsin nyt kuitenkin nämä kaksi rinnakkaisteosta: Blumen der Alpen & Blumen der Berg, jotka esittelevät alppien ja vuorten kasvimaailmaa. Kaunis katsella, vaikka kieltä ei ymmärräkään. 

 Söpöin

Söpöimmäksi valitsin kansikuvan perusteella tämän Elina Aron Ruusutalon Maijun, joka kuuluu viimeisimpiin hankintoihini, ja jota en ole vielä ehtinyt lukemaan. Maatalon tyttönä lehmänvusut kuuluvat kyllä söpöimpiin juttuihin, mitä elämässä voi kohdata. Isot lehmät taas voivat olla pelottavia, kuten minä sain kokea ihan pienenä, kun juoksin sellaista pakoon saunaan. Kasvettuani jonkin aikaa ei ne enää olleetkaan niin pelottavia.

Tässä vielä toinen söpö kansikuva: L.Voronkovan Aurinkoinen päivä.  

Söpöin kansikuvitus 2

Ja lopuksi sitten..

Tärkein

 

Näissä kirjoissa ei ole kansikuvaa, paitsi tuossa ranskankielisessä taitaa olla. En ole lukenut ranskaa sen paremmin kuin swahilia tai navajoakaan. Hebreaa olen hieman opiskellut ja englantia ja ruotsia, jonka kielistä Raamattua parhaillaan luen. Swahilinkielisen Raamatun löysin kerran kirpparilta ja koska se oli tosi edullinen, ostin ihan mielenkiinnosta. Navajonkielisen taas hankin vuosia sitten kiinnostuksestani Amerikan alkuperäiskansojen kulttuuriin. Ehkä näistä jotain voisi oppia kun vertailee käännöksiä rinnakkain. 

Minun oli vaikeuksia tässäkin kohdassa valita, sillä tärkeitä ja merkittäviä teoksia toki on Alcotista ja Montgomerystä alkaen, puhumattakaan Dickensistä.

Dickensin Kaksi kaupunkia löytyy kahtena erillisenä suomennoksena, englanninkielisenä pokkarina ja Kuvitettuna Klassikkona, joka sekin löytyy sekä suomeksi että englanniksi. 

 

Henry Bordeaux: Seetrien alla

 

Kuvakaappaus /muokattu Abebooks

Henry Bordeaux

Seetrien alla

Alkuteos: Yamilé sous les cédres

Suomentanut J.A.Hollo

Wsoy, 1925

146 s.

Luettu Projekti Gutenbergista 

 

Seetrien alla on traaginen rakkaustarina, jota Khalil Khuri -niminen henkilö kertoo minäkertojalle, jonka nimeä ei mainita. Toisaalta tarina on kuin ainakin matkakertomus Libanoniin ja Syyriaan, jota kirjailija voisi kuvata.

Beirut,jonka edustalla leviää rusottava hiekkaranta, kohoo meren yläpuolelle punaisine, pengermittäin ylenevine kattoineen sinne tänne siroteltujen viheriöiden läikkien ympäröimänä, kukkuloihin nojautuen ja suojelevan majesteettisen Libanonin vallitsemana. Enkö ollut Savoijassa, synnyinseudullani, nähnyt Lausannen siten kohoavan vedenneitona sinisen Genèvejärven helmasta? Mutta Lausanne näyttää kalpealta ja jäiseltä,  muistelossakin, tämän kaupungin rinnalla, jota iltarusko hehkuttaa. Kaikki lännen maiden näyt kalpenevat ja käyvät jääkylmiksi, kun saavumme näiden uusien maiden rantaan. Tuntuu siltä kuin silmiemme ja esineiden väliin työntyisi  värillinen lasi. Kultainen tomu väikkyy ilmoilla kaiken päivää, ja yön aikana näyttävät kiertotähden liikkuvat lamput lähenevän toisiansa taivaankumon ylen sinisestä, pehmeästä ja raskaasta sametista irroittuen 

Minäkertoja kertoo kehystarinaa matkastaan, jolla hän kuulee tarinan Jamilesta, kauniista nuoresta, kauneudessa ja luonteessa vertaistaan vailla olevasta neidosta. Khalil Kuri, joka on tuntenut Jamilen ja ollut tämän kanssa kihloissa esitellään minäkertojalle ja  kertoo puolestaan tarinan tarinan sisällä.

Teos jakautuu kolmeen osaan, jossa ensimmäinen osa "Libanonin seetrit" keskittyy minäkertojan kerrontaan, toinen osa "Jamilen tarina" on Khalil Kurin tarina, joka on siis kuin versio Shakespearen Romeosta ja Juliasta, mutta itämaille sijoitettuna.

Tätä Akkarin Romeota ja tätä Bšarren Juliaa erotti toisistaan heidän uskontojensa ja heimojensa välillä vallitseva tuhatvuotinen viha aivan toisin kuin Veronan rakastavaisia Capuletin ja Montaguen sukujen välinen vihamielisyys.  

Kolmas osa "Paluu vuorelta" palaa minäkertojan kerrontaan. 

Jamile, jonka tarina kiinnostaa minäkertojaa, on maroniittikristityn libanolilaisperheen 16-vuotias  tytär. Hänellä on veli Butros ja sisko Muntaha. Jamile ja Khalil Kuri kihlautuvat. Viettäessään päivää Libanonin vuorilla Seetripuulehvikössä sinne saapuu muhamettilaisia, joiden johtajana on komea Omar Omar-bei-el-Hussein. Seurueet katselevat toisiaan, vieraanvaraisuutta osoitetaan ja Omar kutsutaan Jamilen perheen vieraaksi puhumaan hevoskaupoista. Yön tullen Jamile karkaa Omarin kanssa. Jamilen isälle jätetään myötäjäisiksi upea Selma-niminen ratsu.

Tämä karkaaminen muslimin kanssa on anteeksiantamaton, ja jos sen voisi vielä anteeksiantaa niin uskonsa kieltämistä ei. Tästä seuraa kuolemantuomio.  Näin siitäkin huolimatta että ennen karkaamista Jamile on antanut Khalil Kurille kihlalahjat takaisin näin osoittaen, että purkaa kihlauksen.

Jamilen veli Butros ja Khalil Kuri lähtevät hakemaan Jamilea takaisin tuomittavaksi. 

Mietin lukiessani kuinka paljon tässä on historiallisuutta, onko tämä tositarina vai täyttä fiktiota. Esipuheessa minä-kertoja, jolle tarina on kerrottu, tuo esiin Libanonin ja Lähi-Idän historiaa. Maroniitteihin liittyviä historiallisia yksityiskohdista mainitaan Deir-el-Kamarin ja Zahlen verilöylyt. Tarina sijoittuu 1800-luvulle, sen loppupuolelle.

Kulttuurisia yksityiskohdat, kuten arabialaisen puvun kuvaus:  

Ajaje, hartioilla silkkiburnus ja päässä keffije, eräänlainen huntu, joka liehuen suojelee niskaa ja kasvoja auringon paahteelta, ja jonka kiinnittää otsaan musta aghal.

Kirjallisuusviittauksista voisi mainita runoilija Lamartinen, jonka 11-vuotias tytär Julia de Lamartine kuoli 1832 Beirutissa ja jonka nimen tämän teoksen minäkertojaa löytää kaiverrettuna yhteen vuoriseetriin.

Sekä Eugène-Melchior de Vogüé, jonka matkakirjan kuvaukseen maroniittien liioittelutaipumuksista tässä teoksessa viitataan.

Tämä kaikki saa minut lukijana todella hämmennyksiin. Mikä on totta, mikä tarua? Kaiken kaikkiaan Seetrien alla on kuitenkin traagisuudestaan huolimatta jylhän kaunis rakkaustarina. Velvollisuus uskonnolliseen perinteeseen versus rakkauden voima ja puhtaus tulevat esiin tarinan lopussa, kun kun Khalil Khuri ja minäkertoja tapaavat Jamilen nuoremman sisaren Muntahan, joka ei ensin halua muistella viidenkymmenen vuoden takaisia asioita. Kumpi on pahempaa, kieltää rakkaus vai kieltää ja pettää uskonsa? Tästä ristiriidasta kumpuaa ajatuksia herättäen tämän tarinan syvin teema. 

L.T.Shearer: Kissa, joka jäljitti kaappaajan

L.T. Shearer

Kissa, joka jäljitti kaappaajan

Alkuteos: The Cat and the Christmas Kidnapper

Suomentanut Pirjo Lintuniemi

Bazar 2025

394 s. 

Kansikuva: Moesha Parirenyaywa 

Olipas veikeä tarina ollakseen dekkari. Kotoisa jännitystarina, dekkari, jossa rikoksia selvittämässä on kolmivärinen kissa nimeltä Conrad. Conrad on ominut omakseen jokilaivassa asuvan eläkkeellä olevan poliisin Lulu Lewisin (arvonimi on korkeampi kuin pelkkä poliisi, mutta en nyt jaksa kaivaa sitä esille. Conrad ei ole mikään tavallinen katti, vaan puhuva kissa, joka tosin puhuu vain Lululle. 

Kissa, joka jäljitti kaappaajan on sarjan neljäs, ja lukisinpa kyllä ne aiemmatkin osat, sen verran kutkuttava tämä tarina oli, vaikka en ihan "uskottavana" ajatusta puhuvasta ja rikoksia ratkovasta kissasta pitänytkään. Pitkään lukumatkan varrella ajattelin, että Conrad tosiasiallisesti on vain sivuroolissa, hyvin vähäisessä, mutta kyllähän "hänellä" oli ratkaiseva rooli rikoksen selviämisessä, vaikka ei niin suurensuuri ollutkaan. 

Mukavan erilainen dekkari, joka ei kuitenkaan ollut varsinainen dekkari siinä mielessä, että lukijalla olisi  mahdollisuus noukkia johtolankoja ja miettiä syyllistä isosta määrästä henkilöitä, vaikka jonkinlaista pohdintaa saattaakin ylläpitää hyvin rakennettu juoni. Kerronnassa oli kuitenkin yksi pieni yksityiskohta, jonka paikkaa ja merkitystä jäin pohtimaan, miksi se oli kirjoitettu mukaan juonenkulkuun. Se jäi jotenkin leijumaan ilmassa muiden lankojen solmiutuessa näppärästi yhteen. 

Anneli lukuvinkeissään: Leppoisa dekkari ilman väkivaltaa 

Satakirjastojen lukuhaaste kohta 13: Kirjan keskeisenä hahmona on eläin  

Elina Aro: Nokkoskaarteen Piritta!

Elina Aro

Nokkoskaarteen Piritta 

Pellervo, 1948

189 s.

 Kansikuvittaja: Ei tietoa

Aloitus: Auto, joka oli lakattu kiiltävänmustaksi, mutta jonka pintaa peitti nyt paksu keltaisenharmaa pölykerros, pyrki sinnikkäästi ylös Nokkosmäkeä. Se oli lähtenyt aamuvarhaisella Kuurharjun matkailumajalta ehtiäkseen vielä keskipäivän aikaan Kiennarjärven luonnonkauniille saaristorannoille.

Matkailijat päätyvät Nokkoskaarteen pieneen mökkiin, jota asustaa halvaantunut taiteilijaisä vaimonsa Martan ja tyttärensä Piritan kanssa. Taiteilijaisä  Mario Cesaroti on aikoinaan saapunut Italiasta  orpona katupoikana toimittuaan aikansa laivapoikana. Enää hän ei pysty maalaamaan kuten aiemmin, mutta on veistellyt pieniä hauskoja puueläimiä ja myynyt niitä turisteille. Taiteellisen lahjakkuutensa hän on siirtänyt tyttärelleen Piritalle. 

Martta-äiti on kotoisin Nokkoskaarteen omistavasta Keltaisestatalosta, johon suhteet kuitenkin katkesivat tyttären avioiduttua ulkomaisen kulkijan kanssa. Oman osansa ennakkoluuloista saa Pirittakin aloittaessaan koulun, jossa häntä aletaan kutsua "kesärotaksi". Piritta jää pois koulusta. Sitten Piritta jää orvoksi. Ensin kuolee isä, sitten kohta äitikin. Piritta muuttaa tätinsä Olkan luokse Piikkoon. Olkalla ja miehellään Einarilla on tytär, joka käy koulua, mutta Piritta, joka olisi kouluiässä laitetaan paimentamaan lehmiä ja auttamaan talon töissä.

Piritan onneksi hänen taiteellisen lahjakkuutensa huomaa Piikossa maksavana kesävieraana oleva lapseton lehtori, joka vaimonsa (on parantolassa) kanssa ottaa Piritan luokseen asumaan ja elämään heidän kasvattilapsenaan.

Kerronnallisesti Nokkoskaarteen Pirita on nopealukuinen, ajallisesti nopeasti ja elämänvaiheittain etenevä tarina, jossa jää paljon aukkoja, kun kerronnassa hypätään uuteen elämänvaiheeseen. 

Pirita valmistuu ylioppilaaksi ja miettii tulevaisuuttaan. Jatko-opintoja Ateneumissa.  Hän saa kuitenkin kirjeen.  Keltaisentalon isäntä on sairastunut, isäntä on joka on hylännyt tyttärensä ja joka on siis Piritan isoisä. Pirita lähtee takaisin Nokkoskaarteeseen, hoitaa isäntää Keltaisessatalossa, mutta  asuu tutussa mäkimökissä. Hän tapaa jälleen Isontalon Hannun, joka aikoinaan oli häntä koulussa haukkunut, mutta joka kuitenkin äidin kuoltua oli tuonut maitoa ja leipää oven taakse. Tunteita herää molemmin puolin.

Tarinan loppu jää avoimeksi, mutta suuntaa antavaksi. Keltaisentalon isäntä kuolee.  Keltaisestatalosta tulee orpokoti, mutta Nokkoskaarrre testamentataan  Piritalle.

Minä tarvitsen sitä ja se tarvitsee minua. Jäisin tänne jo nyt, jos voisin, mutta minun täytyy ensin noudattaa sitä kutsumusta, jonka olen saanut isän perintönä. Ensi kesänä tulen tänne ja tuon ukin ja mummin (lehtoripariskunta) mukanani. Kerran, sitten kun tunnen, että osaan jotakin ja että olen jotakin saavuttanut, palaan tänne – ja jään tänne. Jos petyn, palaan tänne sittenkin, niin kuin isäkin palasi ... 

Nokkoskaarteen Pirita kuvaa aikaa mennyttä. Eletään agraariyhteiskunnassa. Kansakoulu on ehkä vasta muotoutumassa, sitä ei ainakaan nähdä välttämättömänä, kuten Piritan kohdalla hänen tätinsä taholta. Oppi- tai yhteiskoulujakin kuitenkin on jo olemassa. Ei tämä ihan torppariaikaakaan enää oikein ole. On autojakin, turismia. Tietysti tämä on fiktiota, jossa ei ole pyritty kuvaamaan niinkään aikaa, todellisia paikkoja, kuin nuoren ihmisen kasvua ja kehitystä, taiteellista kutsumusta.  

Kirjailija on syntynyt Lammilla, asunut lapsuutensa Mikkelissä. Hän on toiminut myös opettajana omalla paikkakunnallani. Missä määrin kuvauksessa on vaikutteita kirjailijan omilta, elämän varrella tutuiksi tulleilta  seuduilta on vaikea sanoa. 

Vähän italiaa: 

L'onda dal mar divisa

Bagna la valle e'lmonte;

Va passeggiera

In tiumi,

Va prigionniera

In fonte,

Mormora sempre e geme

Fin che non torna al mar,

Al mar, dov' ella nacque,

Dove acquisto gli umori,

Dove da' lunghi errori

Spera di riposar. 

 

Kaukana merestä laine virtaa kautta laaksojen ja vuorien; vapaana virroissa vierii, vankina lähteissä läikkyy, alati kuiskaa ja huokaa, kunnes palaa mereen taas, mereen missä syntyi, mistä kosteutensa sai, missä pitkistä harhailuistaan toivoo levähtävänsä. 

---

 

Vihdoinkin!

Vihdoinkin! Kuukausien odotuksen jälkeen ja monen monituisten tarkastusten jälkeen, paikalliskirjasto avasi vihdoin viimein ovensa. Toivoa sopii, että tilat nyt pysyisivät kunnossa ja käytössä. Ei sillä, etteikö luettavaa löytyisi omistakin hyllyistä, mutta onhan nyt mahdollista laajentaa näkymiä hieman useampaan suuntaan, kun ei tarvitse miettiä omia rajallisia mahdollisuuksia ... kyllä kirjasto on sentään hyvä palvelumuoto. 

No, mitä sitä sitten tuli lainattua, kun mahdollisuus tarjoutui.  

Kissa, joka jäljitti kaappaajan on dekkari, jossa rikoksia ratkoo kissa. Hieman erikoinen asetelma, joka on tullut vastaan joskus muinoin kirjablogien viidakossa ja jäänyt mieleeni kutkuttavana, täytyy tutustua -ajatuksin. 

 

Genjin tarina taas kiinnosti japanilaisen kulttuurin edustajana. Pituutta tarinalla on kyllä huimasti ja tämä on vasta ensimmäinen osa teoksesta. Silmäilyn perusteella ei ehkä ole kovin vaikeatajuista luettavaa, kuinka mukaansatempaavaa sitten on, sen aika näyttää.

Lainasinhan minä sitten vielä yhden kirjan, jonka olin varannut sukututkimusmielessä. Sitä selaillessani huomasin kuitenkin, että kyseinen kirja onkin kaunokirjallinen teos, eikä vastannut saamaani mielikuvaa. No, saan siitä kuitenkin toukokuun kirjan Kyyti-Finna -haasteeseen.

Varauksia olen jo ehtinyt tehdä, muun muassa heinäkuun Klassikkohaastetta ajatellen. Jääköön yllätykseksi, minkä klassikon olen päättänyt "selättää".  

Että kyllä tätä oli odotettukin.