James Oliver Curwood: Vaaran polulla!

James Oliver Curwood

Vaaran polulla 

Alkuteos: The Danger Trail

Suomentanut Eero Alpi

Karisto, 1942

211 s. 

Aloitus: Howland tunsi ehkä ensimmäisen kerran elämässään haaveellisuutta; hänessä hehkui halu saada kokea jotakin outoa, uutta ja haaveellista. Kylmällä napaseudun taivaalla kimaltelivat miljoonat tähdet kultaisten, mutta jäisten silmien tavoin. Hänen takanaan pujotteli erämaan halki jään peittämä Saskatchewan kuin valkoinen lanka, ja puolen peninkulman päässä näkyivät Prince Albertin, sivistyksen viimeisen etuvartion valot. 

Päähenkilö Jack Howland on ammatiltaan insinööri, 31-vuotias. Hän on kotoisin Yhdysvaltain Illinoisista, pieneltä farmilta, josta on lähtenyt "takomaan omaa kohtaloan". Hän oli myynyt sanomalehtiä, päässyt juoksupojaksi erääseen insinööritoimistoon ja kunnianhimo oli herännyt ja se kasvoi kasvamistaan, kunnes eräänä päivänä hän sai tehtävän, josta hän oli haaveillut kaikki oppivuotensa.

Howland, me olemme päättäneet uskoa  teillw Hudson-lahden rautatien rakentamisen. --- --- Teidän täytyy rakentaa raiteet kolmetuhatta peninkulmaa käsittävän, Pohjois-Amerikan karuimman seudun halki, ja tästä alkaen olkoon  teidän tunnuslauseenne: "Menestyä tai menehtyä". Voitte ilmoittautua Le Pasiin ...

Tarina alkaa Saskatchewanin Prince Albertista ja vanhasta Windsor-hotellista, jossa hän ensimmäisen kerran kohtaa Jean Crosset -nimisen miehen, joka on puoliksi ranskalainen, puoliksi cree-intiaani.

Hän seurasi katseellaan pohjolan miehen siroa vartaloa, joka liikkui kauniisti ja notkeasti kuin metsän villipedon... 

Mainittakoon, että myöhemmin mainittua, kyseisen henkilön liikkumistyyliä,  sipsuttelua  hieman ihmettelen. Minun on hyvin vaikea kuvitella, että mies, erämaan kesytön kulkija s i p s u t t e l i s i.  Kiinnitin huomiota myös sikarinpoltteluun, mitä pidin hieman epäuskottavana piirteenä, enkä kyllä itse paljonkaan sytyttelisi tulitikkuja dynamiitin lähellä.

Toinen henkilö, johon Howland 'törmää' on mykkä Meleese. Nuori ja kaunis nainen, johon Howland kohtalokseen rakastuu. 

Meleese on esiintynyt mykkänä, mutta se osoittautuu valheelliseksi. Howland joutuu hyökkäyksen kohteeksi, mutta selviää siitä Croissetin avustuksella, joka on seurannut Howlandia. 

Howlandin matka jatkuu rautatietyömaalle Wekuskoon, jossa aiemmin toimineet Gregson ja Thorne -nimiset miehet eivät halunneet enää työskennellä toimessaan. Heitä on kohdanneet erinäiset onnettomuudet. Ja onnettomuuksiin joutuu Howlandkin, tai sanotaan, että erittäin kiperiin tilanteisiin, joihin vain kirjailijan mielikuvitus voi miehen viedä.

Croissetin ja Howlandin, samoin kuin Howlandin ja Meleesen suhteet ovat ristiriitaisia. Välillä kumpikin tahoillaan haluaa auttaa Howlandia, välillä he toimivat miehen pään menoksi. Croisset sanoo välillä suoraan Howlandille, että tämä ansaitsisi kuolla, hän tappaa tämän, mutta ei sitten kuitenkaan tapa. Kuka ja mikä on lopulta kaiken takana? Loppukohtaus käydään suljetussa majassa, johon Howland on suljettu ja jossa tämä odottaa milloin häneen, seinissä olevista ampuma-aukoista iskeytyy luoti. Kello käy vääjäämättömästi ...

Tämä ei ehkä ole parhainta Curwoodia. Mutta onhan tämä jännittävä, erämaahenkinen kostotarina, jossa selvitetään omankäden oikeudella niin menneisyyden rikoksia kuin rakkauden solmuja.

---

Halki Kanadan  -lukuhaasteeni: Tarinassa liikutaan Saskatchewanin ja Manitoban maisemissa

Mitä muuta:

Teos on ilmestynyt myös nimellä Jack Howlandin seikkailut. Kuvakaappaus Antikvaari.fin sivuilta. Tässä vanhassa painoksessa on todella upea kansikuvitus. Olisi kiva tietää tekijä. 

Sekä WSOY:n Riksin sarjassa nimellä Kuolemanmajan salaisuus, mikä onkin aika osuva nimisuomennos teokselle. Suomentaja onkin eri kuin aiemmin ilmestyneessä. Kuvakaappaus antikvariaatti.net

Teoksen on lukenut nimellä Kuolemanmajan salaisuus Jokke, jonka mielestä "kirjan tenho perustuu erämaan kuvaukseen ja salaperäisyyteen."

Triviaa:

Curwoodin teos ilmestyi alkujaan 1910. Siitä on tehty mykkäajan elokuva vuonna 1917. Teoksen taustalla on rautatien rakentaminen Hudsonin lahdelle, joka valmistui 1929 (I maailmansota keskeytti hankkeen, joka oli alkanut jo 1910 tai hieman aiemmin). Rata yhdistää The Pas'n (Curwoodin kirjassa Le Pas) Churchiliin Hudsonin lahdella. 

Einar Odd Mortensen: Turkiskauppiaana intiaanireservaatissa!

Einar Odd Mortensen

Turkiskauppiaana intiaanireservaatissa

Alkuteos: Mitt liv blant Nord-Kanadas Indianere 1925-1928 

Suomentanut Marja-Liisa Tolvanen 

148 s.

Takansi: Eräänä talvisena päivänä vuonna 1925 norjalainen kaupunkilaisnuorukainen pakkaa kapsäkkinsä ja lähtee kaukokaipuunsa ajamana kohti Pohjois-Kanadan tiettömiä erämaita. Einar Odd Mortensen päättyy turkiskauppiaaksi intiaanireservaattiin, jossa hänen on opittava elämään täysin erilaisten ihmisten parissa ja karun luonnon armoilla.

Turkiskauppiaana intiaanireservaatissa on Einar Odd Mortensenin omaelämänkerrallinen kuvaus hänen kokemuksistaan turkiskauppiaana ja -metsästäjänä Pohjois-Kanadan tundralla 1920-luvulla.  Kirjassa on kirjailijan jälkipolvien  johdanto, esipuhe ja jälkikirjoitus Einar Odd Mortensenista, teoksen taustoista ja hänen myöhemmistä vaiheistaan. Turkiskauppiaana intiaanireservaatissa on keskeneräinen käsikirjoitus,

Suomentaja kuvaa alkusanoissaan Turkiskauppiaan kirjoitustyyliä liikemiesmäisen asiallisesta terävän havainnollisen vaihelevaksi, jossa "sydämellinen ja poikamainen huumorintajua ja myötätunto" sävyttävät "luonnonihailijan ja esteetikon maalailevan runollisiakuvauksia".  Lisäksi suomentaja vakuuttaa, että Einarissa "ei ole tippaakaan rasistia", vaikka hän käyttääkin "nykyaikana kielletyiksi katsottavia sanoja" 

Hmm. Ehkä näin. Einari on kuitenkin länsimaisen kulttuurin edustaja, joka on kaivannut pois "länsimaisesta elämänrytmistä". Mortensen on saanut intiaaneista romanttisen sankarikuvan lähinnä poikakirjojen  (Fenimore Cooper) perusteella, ja tämä kuva kyllä nopeasti murenee, hänen tehdessä tuttavuutta Cree-alkuperäiskansan kanssa ja eläessään heidän keskuudessaan.

Väki, jonka keskuudessa liikun, kuuluu Cree-intiaaneihin. Jos antaisin kuvauksen heistä vielä erikseen sen lisäksi, mitä muissa yhteyksissä tämän kirjan sivuilla kerrotaan, tulisi siitä sekoitus hyvää ja pahaa sellaisena kuin minä heidät näen. --- Mutta ymmärrän hyvin, että kuvaukseni esittelevät vain yhden mittapuun ja yhden hyvyin subjektiivisen näkemyksen. 

Mortensen itse myöntää "olevansa maasta, jossa hän voi nauttia hyvinvointiyhteiskunnan etuja", ja kuinka hänen silmänsä sen vuoksi "antavat yksipuolisen ja ulkonaisen, pintapuolisen kuvan".  

En mene sanomaan, etteikö kuvaus Cree-kansan köyhyydestä ja oloista olisi totta.  Mutta se, miksi alkuperäiskansan elämä on sellaista kuin on jää ruotimatta. Mortensen ei paneudu niinkään menneisyyteen, kuin kuvaa olevaa hetkeä.  No, kyllähän Mortensen tuo esiin sen, että valkoiset ovat vieneet intiaanien maat ja "maksavat näille siitä, että nämä ovat luopuneet oikeuksistaan". 

Ja vaikka hän ei suoraan politisoikaan olojen kurjuudesta, syistä ja seurauksista, Einar Odd Mortensenin kuvauksessa tulee rivien välissä hyvin esiin se riisto, mitä alkuperäiskansat ovat kohdanneet, ja jollakin tasolla Mortensen on itse osa tätä riistoa turkiskaupan pitäjänä, jossa turkikset vaihtuvat tavaraan suhteessa, joka ei ehkä ole ihan tasapuolinen, vaikka intiaaneillakin olisi yrityksensä ja keinonsa. 

Jos tämä alkuperäiskansojen tilannekuvaus onkin raakaa ja pöyristyttävää, jota en ihan nikottelematta niele – ja minulla heräsikin halu hieman tutkia kyseisen kansan historiaa saadakseni paremman käsityksen tämän kansan oloista ja elosta – niin tämä oli kuitenkin kiintoisa kuvaus elämästä Pohjois-Kanadan tundralla. Luontokuvaus on upeaa ja hytisyttävää. Sitä vain ihmettelen, kuinka ihmeessä ihminen voi selvitä kantavalle pohjalle, jos hän joutuu rämpimään polvia myöten upottavassa suoliejussa? 

Kirjallisuusviitteet:

James Fenimore Cooperin intiaaniromaanien ohella teoksessa viitataan Helge Ingstadin romaaniin elämästä turkismetsästäjänä. Mielessä vilahti muistikuva, että enkös minä olekin lukenut yhden Ingstadin romaanin ja kyllä: Kultamaan Bill on tullut luettua ja voisipa sen lukea uudelleenkin, jos jostain uudelleen käsiinsä saisi.  Kirja, johon tässä kuitenkin viitataan on Helge Ingstadin Turkismetsästäjänä Pohjois-Kanadan intiaanien parissa ja olisi kyllä kiintoisaa lukea se ihan vertailun vuoksi. Mortensenin teoksen taustoituksessa tuodaan esille, että Ingstadin teos olisi ollut ehkä syynä, miksi Mortensenin käsikirjoitus on jäänyt kesken.

Tällä mukana: 

Vaarakirjastojen LUONTOA  -lukuhaaste 2026 kohta: Äärisäätila

Matkasin myös omassa Halki Kanadan -lukuhaasteessa Manitobaan (provinssi) 

Muualla mainittua:

Kaarlon kirjablogi: Tönköhkö suomennos, mutta mielenkiintoinen sisältö kompensoi huonoja sanavalintoja.  

J.O. Curwood: Pohjolan kukka

J.O. Curwood

Pohjolan kukka

Alkuteos The Flower of  the North

Suomennos V.M. (Väinö Meltti)

Karisto, 1945

195 + 1 s.

Hän työnsi kätensä syvälle taskuihinsa, jollainen temmpu aina oli viimeisenä, vakuuttavana todistuksena hänen  neuvottomuudestaan, ja asteli hitaasti ympäri huonetta. Pöydällä oli kaksi kirjaa. Toinen, haalistuneihin punaisiin nahkapaperikansiin sidottu, oli muuan kreikkalainen lukemisto, toinen taas Drummondin "Ihmisen nousu". Seinään päin käännetyn kuvan alla, sirosti leikatussa kaapissa, oli tosiia kirjoja. Hän loi pikaisen simäyksen kirjojen nimiin. Siinä oli joukko ranskalaisia romaaneja, Elyn "Sosialismi", Sir Thomas Mooren "Utopia", St. Pierren "Paul ja Virginia" ja kymmenkunta muuta teosta, kuten Balzacin ja Hugon romaaneja ja Danten "Divina Commedia.

Curwoodin Pohjolan kukka on ensisijaisesti rakkaustarina, toissijaisesti erä- ja seikkailukertomus. Teoksen päähenkilö on Philip Whittemore, joka on suunnitellut kalastusyhtiön perustamista jonnekin Pohjoisen Kanadan järviseuduille. Hänellä on ystävä Gregson, joka on taiteilija, ja joka ehkä tästä syystä kuvataan "tyttömäisen herkiksi kasvoiltaan". Teos alkaa Gregsonin kuvauksella unohtumattomasta naisesta, jolla on  "sellaiset hiukset". 

Myös Philip tapaa unohtumattoman naisen Jeannen. Onko Jeanne Gregsonin tapaama unohtumaton nainen? Philip katselee taiteilijaystävänsä luomaa kuvaa naisesta mietteliäänä.

Philipin suunnitelmat kalastusyhtiön suhteen saavat kuitenkin vastaansa salaperäisiä voimia, jotka yrittävät vallata yhtiön. Kuka lopulta on näiden toimien takana. 

Tämä ei ollut ihan parasta Curwoodia. Hieman jäin mietteliääksi ajallisen miljöön suhteen. Tekstin lomassa mainitaan auto. Joko 1800-luvun puolella oli autoja? Vai olisiko ajallinen miljöö sittenkin jo 1900-luvun alkuvuosikymmentä. Tästä ei oikein pääse perille. Goodreadsin mukaan teos on alunperin ilmestynyt 1912, joten tätä taustaa vasten ajankuvakin ehkä on samaa luokkaa.

Tekstiotteessa mainitut teokset otin esimerkkiteksiotteeksi miettiessäni ajallista kytköstä.  Toisaalta teoksissa mainitut kirjallisuusviitteet ovat aina kiehtova yksityiskohta, johon voi kiinnittää huomiota. Hieman selviteltyäni mainittujen teosten syntyaikoja ne  lienevät ensisijaisesti valittu kuvaamaan omistajansa  oppineisuutta ja hyvää kasvatusta. Klassikkoteoksia menneiltä ajoilta, joista nuorin lienee Victor Hugo. Kirjat kuuluvat Fort o'Godin erämaalinnakkeessa asuvalle herra D'Arcanbalille, jonka elämää varjostaa perhetragedia, joka onkin kalastusyhtiön ympärillä pyörivän salaliiton ohella teoksen varsinainen punainen lanka. 

Teos päättyy mielestäni hieman vajaasti.

Philip vapisi. Jeanne astui huoneen poikki hänen luokseen ääneti ja hiipi hänen syliinsä.  Ja sitten  Fort o¨Godin isäntä kääntyi verkalleen heihin päin ja ojensi molemmat suuret kätensä. "Rakkaat lapseni" sanoi hän.

Entä sitten? Mitä sitten tapahtui? Itse lukiessani jäin viime sanoiksi toistamaan tuon "rakkaat, rakkaat lapseni". Siihen olisin ollut tyytyväisempi. Kerronta on muutenkin teoksessa hyvin yksinkertaista. Kertovasti etenevää, jossa on kyllä dialogia mukana, mutta ei juurikaan luonnonolojen kuvailua tai tunnetilojen ilmaisuja. Dramatiikkaa tapahtumiin tuo muutamat tapahtumat ja hirmuinen koskenlaskukohtaus, josta päähenkilö hädin tuskin selviää hengissä. Mutta mitään suuria maalailuja tässä ei ole ja tapahtumakuvauksetkin jäävät yksinkertaisiksi eikä kovin moniulotteisiksi. Lopputulema on hieman sekava ja jotkin tapahtumat jäävät osin epäselviksi. Mielikuvitus ja luetun siirtyminen lukijan mielessä kuviksi jää vaillinaiseksi ja tätä jäin kaipaamaan.

Pohjoinen 2024 -lukuhaaste kohta 12 Kirjassa nukutaan ulkona, teltassa tai autiotuvassa 

James Oliver Curwood: Kalliovuorten kuningas!

 

James Oliver Curwood

Kalliovuorten kuningas

WSOY, 1957 (4. painos)

Suomentaja?

Kansikuvitus: Martta Wendelin

 

Kirjailijan motiivi teokselle: "Tämä toinen 'luonnonkirjani', jonka tarjoan yleisölle, on eräänlainen tunnustus - tunnustus ja toivomus. Sellaisen miehen tunnustus, joka vuosikausia metsästi ja tappoi, ennen kuin oppi, että erämaa tarjoaa paljon jännittävämpää urheilua kuin teurastamista - ja toivomus etä tämä kirjani opettaisi muitakin ymärtämään, ettei metsästyksen suuri ilo ole tappaminen, vaan elämän lahjoittaminen."

Alkulause: "Hiljaa ja liikkumattomana, ison punertavan kalliolohkareen kaltaisena oli Tyr seisonut useita minuutteja ja silmäillyt valtakuntaansa."

Loppukappale: Syvällä luolassa Muskwa liikahteli levottomasti. Tyr veti syvään henkeään. Senjälkeen (sic) ne nukkuivat, kauan ja hyvin. Ja ehkäpä uneksivatkin....

Olen lukenut aika paljon Curwoodia, mutta tämä tarina on hyvin erilainen lännentarina. Tämän päähenkilöitä tai hahmoja ei ole niinkään ihmiset, vaikka heitäkin on, vaan karhut ja karhujen elämä. Kuinka todenmukainen kuvaus on luonnontieteelliseltä kannalta, on vaikea sanoa, sillä tarinassa on muutamia piirteitä, jotka saavat miettimään eläinlajien vuorovaikutusta ja toimintaa.Niin tai näin, niin kuvaus antaa paljon uutta näkökulmaa ja tietoa karhujen elämästä. Karhut kuulostavat pelottavilta ja vanha sananlasku, "lähde sutta pakoon tulee karhu vastaan", antaa jonkinlaisen käsityksen siitä, kuinka vaarallisesta kaverista on kyse. Ei sillä, ei tämä tarina mitään lempeää nallekarhutyyppiäkään kuvaa.

Kertoja on kaikkitetävä ulkopuolinen, joka kertoo tarinaa vuoroin harmaakarhu Tyrin, mustakarhunpoikasen Muskwan ja vuoroin metsästäjäkaverusten Jim Langdonin ja Bruce Otton näkökulmasta.

Tarina on kertovaa ja kuvaavaa. Virkkeet ovat monipuolisia ja vivahteikkaita. Suoran kerronnan väliin on sujautettu dialogia ja keskustelevuutta. Kertoja käyttää elävää kieltä. Laatusanat värittävät mukavasti kerrontaa.

"Jim nauroi, Sillä Brucen uhkaukset ja  ja tämän hyvinhoidetut, uhkauksista vähääkään välittämättömät kuormahevoset huvittivat häntä."

Bruce Otto kuvataan hahmoltaan käyristyneeksi metallisulaksi, jollaiseksi hänen asennon on tehnyt vuosikausien ratsastus pienillä tunturihevosilla. Jim Langdonia kuvataan hieman enemmän:

"Hänen vaalea parransänkensä ei peittänyt kasvojen rusketusta, jonka hän oli saanut harhaillessaan viikkokausia tuntureilla; hänen paitansa oli rinnasta auki ja paljasti tuulen ja auringon  tummaksi ahavoittaman kaulan; hänen silmänsä olivat harmaansiniset, terävät ja tutkivat, ja hän tarkasteli eteensä avautuvaa näköalaa iloisen innokkaana niinkuin  metsästäjä ja seikkailija ainakin."

Langdon ja Bruce ovat siis metsästysretkellä Kanadan erämaassa ja vuorilaaksoissa, kun he päätyvät harmaakarhu Tyrin reviirille. Miehet eivät ole milloinkaan nähneet yhtä suurta karhua. Langdon päättää  saada sen saaliikseen, ja se olisi viimeinen hänen ampumansa karhu. 

Paitsi upeaa ja kaunista luontokuvausta tässä on myös raakaa kuvausta karhun villieläinluonnosta. Toisaalta vastapainona on herkkyyttä ja koskettavuutta. Erityisen koskettava on kuvaus, kuinka Bruce ampuu vuodenikäisen karhunpoikasen metsästyskoirien ruoaksi ja heittää sen puun alle, jossa on myös vangiksi saatu mustakarhunpoikanen Muskwa. Muskwa ei ymmärrä, että vielä lämmin karhuvainaa on kuollut ja käpertyy entisen leikkitoverinsa viereen käpälä kaulakkain. kun miehet näkevät tilanteen, he muuttuvat hiljaisiksi ja hautaavat kuolleen karhunpoikasen Muskwan nukkuessa.

Tämä oli todella mielenkiintoinen ja avartava lukukokemus. Lukemistani Curwoodin teoksista ehdottomasti kärkiaineistoa. Minään luonnontieteellisenä faktateoksena tätä ei voi pitää, mutta uskoisin, että kirjailija on kuitenkin tiennyt, mistä kirjoittaa ja kuvatessaan karhun käyttäytymiseen liittyviä tekijöitä. En silti haluaisi joutua vastakkain karhun kanssa. Eri karhulajien eroavaisuuksista haluaisin kuitenkin tietää enemmän.

Metafora: "Laakso oli kuin suuri, tyytyväinen kissa, ja tuulen hyväilevään huminaan sekoittuivat äänet olivat kuin unisen kissan kehräämistä."

Kiehtova villileipä-resepti:

"Hän aukaisi yhden raskaista jauhosäkeistä; kaivoi molemmin käsin kolon jauhoihin, otti puolituoppia (sic) vettä ja puoli kuppia kariburasvaa teelusikallisen leivinpulveria ja hyppysellisen suolaa sekoitti nämä ja teki taikinan; Ja viiden minuutin perästä oli leipäteelmys paistinpannussa ja puolen tunnin perästä oli liha paistettu, perunat keitetty ja leipä kullanruskeata."

Outoja ovat: Röyhelörotta, kopaiwa-puu.

---

Kirjan kannet auki kohta 12: Lue kirja, jonka kansissa on villieläimiä

J.O. Curwood: Sudenpyytäjät!

 

J.O.Curwood

Sudenpyytäjät

Alkuteos:  The wolf hunters

Suomentanut O.A.Joutsen

WSOY, 1959 (4. painos)

133 +1 s.

WSOY, 1959 (4. painos)

Alkulause: Kanadan saloilla oli pakkastalvi

Loppulause: Mutta varmasti olen täällä taas,kun jäät lähtevät järvistä!

Kuka halusi palata Kanadan saloihin ja erämetsiin? Hän oli Rod Drew, joka asui äitinsä kansa Detroitissa.Koulua käydessään hän oli tutustunut Vabinosiin, jonka äiti oli intiaani, isä Lontoosta Kanadan Montrealiin muuttanut , turkiskaupan hoitajaksi ryhtynyt mies.

Rod ja Vabinos, lyhyemmin Vabi, ystävystyivät sen kolmen kuukauden aikana, jonka  Vabi vietti Detroitissa. Palatessaan takaisin kotiinsa Vabi pyysi Rodia tulemaan   luokseen talveksi.

Vabilla on sisko Minnetaki.

Sudenpyytäjät kertoo Rodin, Vabin ja vanhan intiaanin Mukokin sudenpyyntireissusta talvisessa erämetsässä, jossa vaarana on paitsi luonto, myös vihamielinen intiaaniheimo, jonka johtaja Vunga on mustasukkainen kauppias Newsomelle, joka sai Minnetaki-prinsessan ja janoaa kostoa tälle ja tämän perheelle.

 Sudenpyytäjät on kaikkitietävän ulkopuolisen kerrontaa ja kuvailua kolmikon metsästysretkeltä, jonka aikana he joutuvat pakenemaan niin susilaumaa kuin Vungan joukkojakin. Suden päänahkojakin, joista on luvattu maksaa hyvä hinta myös kertyy samoin kuin Rodin pyytämästä Hopeaketusta on tulossa oiva palkka. Kolmikko löytää myös vanhan erämaamökin jossa on kaksi luurankoa.

Vaistomaisesti kaikki kolme kumartuivat jälleen ensimmäisen luurangon puoleen. Toinen sen  pitkistä käsivarsista nojasiastiaan, joka joskus oli ollut sanko, mutta jonka laudat jo ammoin sitten olivat lahonneet ja luhistuneet kokoon vanteiden väliin.Sormet olivat vieläkin nyrkissä ja pitelivät tiukasti tuohenpalasta. Vasen käsivarsi riippui sivulla; tarkasti tutkiessaan samanpuoleista kylkeä keksi Mukoki suureksi tyytyväisyydekseen lyhyen nirhamaisen kolon yhdessä kylkiluussa.

- Kas tähän kuolema tuli!hän huudahti. Pistää julmettu puukko toisen kylkeen. Huono tapa kuolla! Paljon kärsii - ei aina kuole kohta. Kehno tapa tappaa toinen.

- Huh! Rodia puistatti. Tätä tupaaei ole tuuletettu varmaan sataan vuoteen. Lähdetään ulos!

Mökistä löytyy myös pussillinen kultahippuja. Toisen luurangon nyrkkiin pusertuneen käden tuohenpalassa on  kartta kullan löytöpaikalle. Tämä osa tarinaa onkin pohjustuksena teoksen jatko-osalle Aarteenetsijät.

Niin Sudenpyytäjät kuin Aarteenetsijät on ilmestynyt WSOY:n Punainen sulka -sarjassa ja suunnattu lähinnä nuorille kasvaville pojille. Muistaakseni minulla on joskus ollut tuo Aarteenetsijät-kirja, mutta se on jäänyt lukematta ja olen sen laittanut pois sen paremmin siitä kiinnostumatta. Nyt alkoi hieman tehdä mieli, josko sittenkin voisi senkin lukea. Toisaalta tämä Sudenpyytäjät ei kaikilta osin ollut ihan mun juttu.Tässä oli liikaa tappomeininkiä. En tykännyt myöskään tavasta pyydystää susia ja ottaa niiltä vain päänahka. Myös ihmishengellä ei tunnu  olevan paljonkaan arvoa, ainakaan Vungan joukkoon nähden, jotka ovat tämän kertomuksen antagonisteja,eikä heille ole annettu juurikaan inhimillisiä piirteitä.Vungan joukko onkin kuvattu lähinnä varjoissa ja taustalla liikkuvana  hämäränä joukkona, uhkatekijänä, jolle ei sympatioita kerätä.

Luontokuvauksessa on muutamia hienoja yksityiskohtia ja vanhan intiaanin Mukokin puhetavassa ilmenee paitsi jotain Mukokin luonteesta (liioitteleva) myös taustasta kouluja käymättömänä villinä. Nämä dialogiset lauseet tuovat kerrontana pientä vaihtelua ja mausteisuutta. Toisaalta kun oikein ajattelee, niin kerronnassa on vahvoja stereotypioita ja lännenkirjojen tyyppielementtejä. Mitään suuria kerronnallisia yksityiskohtia tai tajunnan räjäyttäviä ahaa-elämyksiä ei ainakaan minulle syntynyt. Sanastoltaan ja ilmaisutavaltaan aika yksipuolista kerrontaa, jossa sana kirpelöidä tuntui erottuvan edukseen. Toisaalta tämä on komen kaveruksen tiivistä yhdessäolon kuvausta, jossa ystävyys on tärkeä ja kaveria ei jätetä -henki vahva. Eli ei tätä voi aivan tyhjänpäiväseksikään tarinaksi sanoa.

...

Vilho Rantanen: Pako Lapin erämaassa!

Vilho Rantanen

Pako Lapin erämaassa

Päivä Oy, 1988

178 s.

"Olipa kerran - siitä on jo yli kolme vuosikymmentä - pieni, mutta onnellinen koti kaukana Inkerinmaalla."

Näin alkaa kertomus Juho Tuomen perheestä. Inkerinsuomalaisesta perheestä, jonka isä on maallikkosaaarnaaja ja jonka perheeseen kuuluu äiti Mari ja tyttäret Tyyne, Tiina ja Tarja. Tyyne on 6-vuotias ja Tarja 9-vuotias. Tarja on myös sairastanut lapsihalvauksen ja hänen toinen jalkansa on rampa.

Eräänä heinäkuun päivänä Juho tulee kotiin sananjulistusmatkalta Leningradista ja kertoo, että hänet on perheineen määrätty poistumaan kotoaan kymmenen päivän kuluessa. Minne, sen saa hän itse päättää, mutta ei Moskovaan eikä 100 km lähemmäksi raja-aluetta. Jos  tänä aikana ei poistu, niin sitten lähdetään viemään pakolla ja valita ei saa.

Juho Tuomi pähkäilee asiaa vaimonsa kanssa ja he päätyvät matkustamaan Muurmanskiin, sieltä voisi mahdollisesti päästä pakenemaan Suomeen. Vaimon veli asuu jo Suomessa.

Muurmansk, kaupunki jäämeren rannalla on hyvin toisenlaista seutua kuin kotiseutu Inkerissä. Jo junamatkalla perhe saa nähdä, millaisiin oloihin he ovat matkalla.

"Inkerimaalla --- oli tasankoa, laajoja kaalisarkoja, vihertäviä peltoja. Täällä taas aavaa suota, kituliasta männikköä, rämeistä korpea."

Muurmanskiin saapuessa sisin järkyttyy. 

"Siellä kotona nuokkuivat omena- ja päärynäpuut ihanien hedelmiensä painosta, valmistuivat porkkanat ja perunat, paisuivat täydet kaalinkerät; täällä oli kiveä ja karukkoa, autiota rantaa."

Muurmanskissa perhe asettuu ensin asumaan erään kalastajan saunarakennukseen, erinäisten kieltojen jälkeen isä Juho saa työpaikan Muurarina ja elämä asettuu jälleen uomiinsa. Sitten Juhosta aletaan kysellä ja Juho päättää, että on tullut  aika lähteä pakomatkalle.

He ovat saaneet jo asunnon toisaalla ja kertovat talon emännälle, että lähtevät marjastamaan. 

Pako Lapin erämaassa on todellisuuspohjainen kertomus siitä, kuinka Inkerinsuomalaisia vainottiin 1930-luvun Venäjällä  tai siis siloisessas Neuvostoliitossa. Jotkut, kuten Tuomen perhe pääsi pakenemaan. Kirjan kerronta on suurimmaksi osaksi  kuvausta tundraolosuhteista ja maastosta, jossa perhe  kulkee isän kartan ja kompanssin avulla. Eväiden loppuessa syödään marjoja ja sieniä ja uupumus valtaa mielen. Lisäksi isä Tuomi ei tiedä,että Lapin tuntureilla kompanssi ei näytä oikeaa suuntaa magneettisuuteen vaikuttavan rautapitoisuuden takia. Perhe eksyy lopulta ja ja alkaa kulkea harhaan, kunnes he lopulta päätyvät erään Lapinmiehen savuille.

Olisin kaivannut kerrontaan hieman monipuolisuutta. Nyt kerronnassa ei ollut lainkaan takaa-ajoa. Yhden kerran perhe kuuli koiranhaukuntaa ja valitsivat sen takia toisen reitin. Jos ei ota lukuun sitä, että joukossa oli yksi rampa ja nuorin oli vain 6-vuotias ja että perheen  äiti kaiken lisäksi odotti vauvaa,  ja silti piti kulkea monta kymmentä kilometriä päivässä niin pako  tuntui kovin "helpolta". Toisaalta kirjan teema on hengellinen ja painopiste Jumalan huolenpidossa. Perheen isän usko siihen, että Jumala pitää huolen ja vie perille  on vahva (no, kyllä se välillä hieman horjuu ja perheneäidin usko enemmänkin). kaikkein vavahduttavimmalta kerronnassa olin, kun tytöt alkoivat kitistiä uupumuksen keskellä, niin isä Juho otti yhden tytön puhutteluun eikä se tainnut olla vain puhuttelua, että nyt ei saa kitistä vaan kuljettava on, vaikka väsyttäisikin. Ei pakomatka siis helppo ollut, ääriolosuhteet olivat karut ja veivät voimia niin henkisesti kuin fyysisesti.

Kerronta on sujuvaa, yksinkertaista ja maalailematonta. Siksi itselläni kerronnan lomasta pyrähti kuin lintuna lentoon tämä runollinen ilmaisu:

"Yö tuli hiljaisin askelin kuin erämaan ilves."

--- --- ---

Tundran lumoissa -haaste

Kirjankansibingo: metsä

Dagfinn Grønoset: Erämaatalon Anna!

Dagfinn Grønoset

Erämaatalon Anna

Otava, 1974

Alkuteos: Anna i ødemarka

Suomentanut Elvi Sinervo

107 s.

Kirja alkaa näin:

- Minut myytiin Haugsetvoldeniin. Mieheni sai minusta 300 kruunua.

Anna syntyi 1900-luvun alkuvuosina. Hänen perheensä oli köyhä ja ollessaan 3-vuotias, Anna annettiin ensimmäisen kerran vieraille. Hän sai mukaansa vain hohtavanvalkoisen, nauhoin ja pitsein koristellut kastemekon, mutta tämänkin aarteen talon isäntä poltti talon uunissa. Annan kuitenkin kasvoi ja pääsi kouluunkin kun pisti oikein tiukalle hoitopaikkansa väen. Rippikoulun käytyään Anna löysi puolison - Pitkän Karlin, joka tanssitti häneltä jalat alta. Pitkä Karl oli luonteeltaan kulkija eikä pysynyt pitkään paikoillaan, hän oli myös saamaton ja viinaan menevä. Kuljettuaan aikansa Karlin matkassa Anna lähtee omille teillee, tapaa kuuden lapsen yksinhuoltajan ja jää tämän avuksi. Nainen kuitenkin kuolee ja Anna jää hoitamaan lapsia, etsii heille kodit ja sitten paikalle saapuu Pitkä Karl ja taas reissataan sinne sun taas, kunnes saavutaan Haugsetvoldeniin ja sinne Anna jää, kun Pitkä Karl myy puolisonsa talon isännälle.

Haugsetvoldenista tulee Annalle paikka, jonka hän kokee omakseen raskaasta työstä ja puurtamisesta huolimatta. Talo on vanha erämaamökki, jota isännöi emäntä Tyri ja miehensä Jo. Heillä on poika Johan ja lisäksi taloon asutetaan sotavuosina Jenny-niminen nainen, jolla ei 'kaikki ollut ihan kotona'. Kun talonväki vuosien vieriessä sairastuu ja kuolee jää Anna asumaan Haugsetvoldeniin, josta on tullut hänelle koti.

Erämaatalon Anna on kerronnaltaan musitelevaa. Kerronnassa on vuoroin kirjailijan kertomana Anna vaiheita ja Annan omia muisteluja, jotka menevät iloisesti lomittain eikä välttämättä aina tiedä, onko kertoja kirjailija vai Anna itse. Kirjassa on myös valokuvaliite.

Tämän kirjan myötä avautuu Norjan vuonojen ja tuntureiden elämä ihan eri tavalla kuin kuvakirjoissa. Norjalainen elämä 1800-luvulta alkaen avautuu rivien välissä jännänä ja järkyttävänäkin (vaikka kirjan varsinainen tarina sijoittuu 1900-luvulle).

...

Helmet lukuhaaste 2017 kohta 39 Ikääntymisestä kertova kirja. Tosin tässä kirjassa on enemmän kovasta työnteosta kysymys, sitkeydestä ja periksiantamattomuudesta sekä vastuuntunnosta, mutta kyllä tuota ikääntymistäkin sivutaan.

Wa-Sha-Quon-Asin (Harmaapöllö): Erämaan pyhiinvaeltajat!

Wa-Sha-Quon-Asi (Harmaapöllö)
Erämaan pyhiinvaeltajat
Alkuteos: Pilgrim of Wild
Suomentanut Kaija Kauppi
Otava, 1973
264 s.






Touladi

Tieni kutsuu, houkuttaa
   länteen, itäään, pohjaa päin;
moni tie vie kodin suuntaan,
   minun tieni eteenpäin.
            Taakse jää vain harmautta,
                 kuljen yhä matkaa lisää
             Etsiessäin kauneutta
                 Luojan multa kätkemää.

                                      - John Masefield
                                        Suom. Kaija Kauppi

Eräänmaan pyhiinvaeltajat kertoo puoliverisestä Wa-Sha-Quon-Asinista, eli Harmaapöllöstä, jonka sukujuuret ainakin puoliksi juontavat Skotlantiin, mutta joka samaistuu enemmän intiaaneihin, kuin valkoisiin juuriinsa, sekä hänen puolisostaan Anahareosta, joka on täysiverinen irokeesi. Tapahtumat sijoittunevat jonnekin 1930-luvun tietämille, jos osaan yhtään arvioida. 

Pariskunta lähtee etsimään metsästysmaita ja löytää kaksi orpoa majavanpoikasta. Anahareon naisenvaistot heräävät ja he ottavat majavat suojateikseen. Harmaapöllö päättää lopettaa majavanmetsästyksen täysin.

Erämaan pyhiinvaeltajat kertoo siitä, miten Harmaapöllöstä tulee majavien suojelija. Majavien, jotka on miltei tyystin hävinneet Ontariosta. Syynä metsänhakkuut.

Kerronta on välillä hyvin suorasanaista, arkista ja teoreettista, välillä hyvinkin runollista. Kaikessa kuvastuu kaipaus vapauteen.

Kahden orvon majavanpoikasen kohtalo on kadota erämaihin,

Ja Anahareo laihtui ja tuli kalpeaksi ja kuoppaposkiseksi; hänen silmiinsä ilmestyi rasittunut ja nälkäinen katse. Kerran hän sanoi: "Mitähän me olemme tehneet. Mitä tahansa muuta meille olisi saanut tapahtua - mitä tahansa muuta, mutta ei tätä." Ja erään toisen kerran: "Me luulimme, että saisimme pitää ne aina", ja unissaan hän sanoi: "Ne rakastivat meitä."

Anahareo lähtee välillä kultaa etsimään Harmaa Pöllön tuttavan kanssa. Harmaa Pöllö jää etsimään kadonneita majavaystäviä, löytämättä. Sen sijaan hän löytää kaksi uutta majavaa Jelly Rollin eli Pomon ja Rawhide. Nämä majavat eivät ensi alkuun tule  lainkaan toimeen keskenään, mutta kun erään kerran Piisami miltei tappaa Jelly Rollin Rawhidekin hyväksyy Jelly Rollin, joka kuin ihmeen kaupalla toipuu mittavista haavoistaan.

Minusta tuntuu, että olen lukenut tämän kirjan joskus aiemmin. Tarina on niin tuttu. Ainakin minun hyllystäni löytyy herttainen majavatarina samaiselta kirjoittajalta ja olen minä tainnut nähdä filmatisoinninkin näistä henkilöistä. 

Ei yhtään hassumpi tarina. Majaviin vallan samaistui. 

...

Helmet lukuhaaste 2017 kohta 5: Kirjassa liikutaan luonnossa