James Oliver Curwood: Kalliovuorten kuningas!

 

James Oliver Curwood

Kalliovuorten kuningas

WSOY, 1957 (4. painos)

Suomentaja?

Kansikuvitus: Martta Wendelin

 

Kirjailijan motiivi teokselle: "Tämä toinen 'luonnonkirjani', jonka tarjoan yleisölle, on eräänlainen tunnustus - tunnustus ja toivomus. Sellaisen miehen tunnustus, joka vuosikausia metsästi ja tappoi, ennen kuin oppi, että erämaa tarjoaa paljon jännittävämpää urheilua kuin teurastamista - ja toivomus etä tämä kirjani opettaisi muitakin ymärtämään, ettei metsästyksen suuri ilo ole tappaminen, vaan elämän lahjoittaminen."

Alkulause: "Hiljaa ja liikkumattomana, ison punertavan kalliolohkareen kaltaisena oli Tyr seisonut useita minuutteja ja silmäillyt valtakuntaansa."

Loppukappale: Syvällä luolassa Muskwa liikahteli levottomasti. Tyr veti syvään henkeään. Senjälkeen (sic) ne nukkuivat, kauan ja hyvin. Ja ehkäpä uneksivatkin....

Olen lukenut aika paljon Curwoodia, mutta tämä tarina on hyvin erilainen lännentarina. Tämän päähenkilöitä tai hahmoja ei ole niinkään ihmiset, vaikka heitäkin on, vaan karhut ja karhujen elämä. Kuinka todenmukainen kuvaus on luonnontieteelliseltä kannalta, on vaikea sanoa, sillä tarinassa on muutamia piirteitä, jotka saavat miettimään eläinlajien vuorovaikutusta ja toimintaa.Niin tai näin, niin kuvaus antaa paljon uutta näkökulmaa ja tietoa karhujen elämästä. Karhut kuulostavat pelottavilta ja vanha sananlasku, "lähde sutta pakoon tulee karhu vastaan", antaa jonkinlaisen käsityksen siitä, kuinka vaarallisesta kaverista on kyse. Ei sillä, ei tämä tarina mitään lempeää nallekarhutyyppiäkään kuvaa.

Kertoja on kaikkitetävä ulkopuolinen, joka kertoo tarinaa vuoroin harmaakarhu Tyrin, mustakarhunpoikasen Muskwan ja vuoroin metsästäjäkaverusten Jim Langdonin ja Bruce Otton näkökulmasta.

Tarina on kertovaa ja kuvaavaa. Virkkeet ovat monipuolisia ja vivahteikkaita. Suoran kerronnan väliin on sujautettu dialogia ja keskustelevuutta. Kertoja käyttää elävää kieltä. Laatusanat värittävät mukavasti kerrontaa.

"Jim nauroi, Sillä Brucen uhkaukset ja  ja tämän hyvinhoidetut, uhkauksista vähääkään välittämättömät kuormahevoset huvittivat häntä."

Bruce Otto kuvataan hahmoltaan käyristyneeksi metallisulaksi, jollaiseksi hänen asennon on tehnyt vuosikausien ratsastus pienillä tunturihevosilla. Jim Langdonia kuvataan hieman enemmän:

"Hänen vaalea parransänkensä ei peittänyt kasvojen rusketusta, jonka hän oli saanut harhaillessaan viikkokausia tuntureilla; hänen paitansa oli rinnasta auki ja paljasti tuulen ja auringon  tummaksi ahavoittaman kaulan; hänen silmänsä olivat harmaansiniset, terävät ja tutkivat, ja hän tarkasteli eteensä avautuvaa näköalaa iloisen innokkaana niinkuin  metsästäjä ja seikkailija ainakin."

Langdon ja Bruce ovat siis metsästysretkellä Kanadan erämaassa ja vuorilaaksoissa, kun he päätyvät harmaakarhu Tyrin reviirille. Miehet eivät ole milloinkaan nähneet yhtä suurta karhua. Langdon päättää  saada sen saaliikseen, ja se olisi viimeinen hänen ampumansa karhu. 

Paitsi upeaa ja kaunista luontokuvausta tässä on myös raakaa kuvausta karhun villieläinluonnosta. Toisaalta vastapainona on herkkyyttä ja koskettavuutta. Erityisen koskettava on kuvaus, kuinka Bruce ampuu vuodenikäisen karhunpoikasen metsästyskoirien ruoaksi ja heittää sen puun alle, jossa on myös vangiksi saatu mustakarhunpoikanen Muskwa. Muskwa ei ymmärrä, että vielä lämmin karhuvainaa on kuollut ja käpertyy entisen leikkitoverinsa viereen käpälä kaulakkain. kun miehet näkevät tilanteen, he muuttuvat hiljaisiksi ja hautaavat kuolleen karhunpoikasen Muskwan nukkuessa.

Tämä oli todella mielenkiintoinen ja avartava lukukokemus. Lukemistani Curwoodin teoksista ehdottomasti kärkiaineistoa. Minään luonnontieteellisenä faktateoksena tätä ei voi pitää, mutta uskoisin, että kirjailija on kuitenkin tiennyt, mistä kirjoittaa ja kuvatessaan karhun käyttäytymiseen liittyviä tekijöitä. En silti haluaisi joutua vastakkain karhun kanssa. Eri karhulajien eroavaisuuksista haluaisin kuitenkin tietää enemmän.

Metafora: "Laakso oli kuin suuri, tyytyväinen kissa, ja tuulen hyväilevään huminaan sekoittuivat äänet olivat kuin unisen kissan kehräämistä."

Kiehtova villileipä-resepti:

"Hän aukaisi yhden raskaista jauhosäkeistä; kaivoi molemmin käsin kolon jauhoihin, otti puolituoppia (sic) vettä ja puoli kuppia kariburasvaa teelusikallisen leivinpulveria ja hyppysellisen suolaa sekoitti nämä ja teki taikinan; Ja viiden minuutin perästä oli leipäteelmys paistinpannussa ja puolen tunnin perästä oli liha paistettu, perunat keitetty ja leipä kullanruskeata."

Outoja ovat: Röyhelörotta, kopaiwa-puu.

---

Kirjan kannet auki kohta 12: Lue kirja, jonka kansissa on villieläimiä