Steinunn Sigurdadottir: Heida - Lammaspaimen maailman laidalta!

Steinunn Sigurdadottir

Heida - Lammaspaimen maailman laidalta

 Alkuteos: Heida - fjalldalabondinn

Suomentanut Maarit Kattilakoski

Like 2020

294 s. 

Kirjailijan alkusanat:

Ollessani kirjoittamassa romaania kesämökilläni Etelä-Islannin itäosissa vuoden 2025 keväällä eräs ystävistäni tuli kylään ja julisti: "Sinun on pakko tavata Heida!" Ystäväni kertoi, että Heida on sankari, joka oli käynyt taisteluun estääkseen yksityistä energiayhtiötä ostamasta viljelysmaitaan. Tavallisesti omissa oloissaan viihtyvä Heida oli taistelun myötä joutunut mukaan julkisten asioiden hoitoon, paikallispolitiikkaan ja jopa perustamaan uutta ympäristöpuoluetta. Olin niin vaikuttunut kuulemastani, että lähdin tapaamaan Heidaa tämän maatilalle, joka sijaitsee alle tunnin ajomatkan päässä kesämökiltäni.

Tämä teos kertoo siis Heidasta, Heida Asgeirsdottirista joka kirjailijan sanoin näytti "epätavallisen pitkältä haltijalta". Heida asuttaa Ljotarstadirin tilaansa, kasvattaa lampaita, mutta kokeillut myös mallinuraa ja poliisin tointa. Teos jakautuu vuodenaikojen mukaan, mikä kuitenkaan ei ole täysin relevantti jaottelu, vaan lyhyet luvut polveilevat vähän sinne tänne lampaiden pidosta ja maatilan asioista riimittelyyn ja yhteiskunnalliseen vaikuttamiseen. Mielenkiintoisen teoksesta tekee islantilainen kulttuuri ja luonto. Tämä ei ole ihan tavanomainen elämänkerta. Enemmän kuin Heidasta tämä valottaa suhdetta maahan ja luontoon. Vaikuttavin luku onkin vasta teoksen loppupuolella: "Tämä maa omistaa sinut". Hallinta, vastuu, se, mitä jätämme jälkeemme tuleville sukupolville.

Entisaikaan täällä asuivat

 esi- ja isovanhemmat.

Elämän polkua kapeaa,

kerran vain jokainen  kulkea saa.

Sä mieleesi paina,

säilö muistissasi aina,

tämä maa sinut omistaa.

Ja jos paha henki,

pimeyden renki,

tahtoo rikkauksia taata,

taipua ethän saata.

Lujana pysy yhä,

muista vala pyhä,

myydä et voi maata.

- Gudmundur Bödvarsson 

Mitä opin luetusta: 

Ihmettelin, kun puhuttiin lampaiden sarvista. No, pässeillä se ei kuulostanut niin oudolta, mutta että myös uuhilla. Jotenkin ajatus tuntui oudolta. Mutta kuinka ollakaan, kun etsin tietoa asiasta. Kyllä lampaissakin vaihtelua riittää, sarvilla tai ilman.

 

 ---

Vaara-kirjastojen Luonto-lukuhaaste kohta: Päähenkilöllä on vahva luontosuhde

--

Kirja hyllyssä -blogin Kaisa oli odottanut teokselta kaunokirjallisempaa otetta ja piti kerrontaa kömpelönä. 

Kirjojen tuomaa -blogin Kata puolestaa kiinnostui teoksen myötä oman maan lammastaloudesta 

Villasukka kirjahyllyssä ei ihastunut Heidan runoihin, mutta toteaa niissä silti olevan voimaa  

Kirjasähkökäyrä puolestaan toteaa Heidan "olevan uskomaton kertomus vahvaluonteisesta naisesta, joka tekee sitä mitä haluaa ja osaa, ja jos ei osaa, opettelee."

Jorma Kurvinen: Reksa - Kaukalon ammattilainen

Jorma Kurvinen

Reksa - Kaukalon ammattilainen

Pohjonen , 1987

168 s.

Kansi Heikki Salmi 

Urheilu ei ole minun juttuni. Tulipa nyt kuitenkin luettua tämä teos suomalaisesta jääkiekkolegendasta, kun "piti päästä Edmontoniin" Halki Kanadan -matkallani eikä kirjallisuutta tällä saralla ollut pilvin pimein. No, teos oli ihan mielenkiintoinen historiallinen yleiskatsaus jääkiekkoiluun niin harrastuksena kuin ammattilaisnäkökulmasta. Historiallinen, sillä teos kuvaa aikaa 60-lvuulta 80-luvulle. Kirja kertoo siis ajasta ennen Suomen ensimmäistä jääkiekon maailmanmestaruutta, joka olikin sitten sellaista kansanjuhlaa, ettei paremmasta väliä. Tuostapa onkin, asian tarkistettuani, hui! jo useampi kymmenen vuotta. Niin se aika kuluu.

Kuten sanoin, urheilu ei ole minun juttuni enkä ole jääkiekko-otteluitakaan seurannut kuin jokusen harvan kerran, olisiko ollut juuri tuolloin viimemmäksi, vai silloin, kun Suomi voitti Olympia-kultaa, josta onkin sitten vähempi vuosia aikaa. Minulla on vain yksi vahvempi muisto siitä, kun seurasin jotain ottelua, tilanne oli jännä ja uskokaa tai älkää, niin huokaisin mielessäni rukouksen, että "Anna Suomen saada maali" ja sitten Suomi sai maalin. Sitä, mikä ottelu oli kyseessä, en muista. Siitä on jo aikaa. 

No, mitä tulee tähän Kurvisen teokseen Reksasta, eli Reijo Ruotsalaisesta, niin tämä on kuten Jokke,  joka myös on lukenut teoksen, "ihan hyvin kirjoitettu pelielämänkerta". Kirjailija Kurvinen kuvaa Reijon lapsuutta Oulussa ja jääkiekkokiinnostuksen heräämistä. Poika kasvaa ja kehittyy, on omatoiminen liikkeissään. Vuosien mittaan poika, jo nuori mies alkaa herättää kiinnostusta kauempananakin maailmalla ja hänet kutsutaan NHL:ään, Sopimus New York Rangersin kanssa syntyy aikanaan. 

New York Rangers itse asiassa satsasi kaudella 1981-1982 kaikkeen poikkeukselliseen paljon ja seuran johto odotti koko joukkueelta suuria. Tämä oli ollut lähtökohtana, kun valmentajaksi ostettiin Herbert Brooks, Yhdysvaltain fantastisen kultamitallijoukkueen valmentaja ja Lake Placidin sankari. Herbert Brooksin ja Reksa Ruotsalaisen oli ollut määrä tavata jo siellä, Lake Placidin olympiakaukalossa, mutta merkillinen kohtalon leikki oli estänyt sen. Ja Reksan potiessa Suomessa olkapäätään Herbert Brooks oli tehnyt olympialaisissa ihmeitä: kannustanut amerikkalaisen yliopistojoukkueensa taistelemaan kullan kotimaahan. Neuvostoliiton "voittamaton" joukkue kaatui jenkkien hurmiossa pelaavan amatööriporukan edessä 4-3 ja sen maailmankuulu valmentaja Viktor Tihonov joutui kummastelemaan: "Meidän huonoin miehemme on parempi kuin heidän parhaansa, mutta he voittivat silti.".

Kun televisio-ohjelma kimpoaa muistikuvan luetusta

Tämä kohta tekstistä nousi esille, kun katselin tv:stä Panttikonttoria ja sinne tuotiin jääkiekkomailaa, josta tuoja kertoi, että siinä oli pelaajien nimikirjoitukset juuri tästä ottelusta, jota kutsutaan nimellä "miracle on ice". Panttikonttori tosin oli uusinta, mutta yhteensattuma oli mielenkiintoinen.

Kun Reksakin lopulta asettuu NYR:n riveihin Reksan Peli kulkee, vaikka englanninkieli takkuaa. Vuodet vie myös Sveitsiin, löytyy vaimo, palataan valtoihin ja siirrytään Kanadaan, Edmonton Oilersin riveihin. 

Reksa - Kaukalon ammattilainen ei keskitys vain yhden miehen ympärille, vaikka Reksan elämän matkassa kulkeekin ja tämän mietteitä kyselee. Teos kuvaa ammattilaispelaajan arkea niin hyvässä kuin pahassa. Peli voi olla välillä aika rajua eikä kaukalopelkoa saa syntyä. Reksakaan ei kolhuitta selviytynyt, mutta periksikään ei antanut. 

---

Lukuhaasteista: Yleensä toimntatapani on ollut  yksi kirja / yksi haaste poikkeuksena omat haasteeni. Laitan tämän nyt kuitenkin poikkeuksellisesti useampaan haasteeseen, koska on niin osuva ja tämä poikkeus nyt vahvistakoon säännön.

Oma Halki Kanadan -haasteeni (jota varten tämän erityisesti lainasin päästäkseni Edmontoniin)

Kyyti Finna 2026 Kesäkuu: Kirja, joka liittyy kulttuurikaupunki Ouluun (lainasin aiemmin Ouluun sijoittuvan kirjan, jonka jätin kuitenkin kesken, koska oli niin räävitön)

Satakirjastojen lukuhaaste kohta 29: Kirjan kannessa on jokin jääurheiluväline 

 

David Albahari: Syötti!

David Albahari

Syötti

Alkuteos: Mamac

Suomentanut Kari Klemelä

Mansarda, 2007

141 + 1 s. 

Kansi: Keijo Ahlqvist

Kannen kuvat: Kari Klemelä

Kirjailijakuva: AleksandarDragutinovic 

Löysin tämän teoksen äärelle, etsiessäni kirjaa, joka jollain tavalla sijoittuisi Calgaryyn. Teoksessa ei kuitenkaan puhuta Calgarystä mitään. Paitsi takakansitekstissä, jossa mainitaan, että kirjailija, joka on syntynyt Jugoslaviassa (maa, jota ei enää ole) on muuttanut aikoinaan Kanadan Calgaryyn. 

Syötti on jännä teos, tai ei siis jännän jännä, vaan jännän erikoinen tyyliltään ja genreltään. En oikein tiedä, onko tämä fiktiota vai faktaa, elämänkertaa vai tyyliteltyä muistelua ilman omakohtaisuutta ja kuitenkin kerronnan takaa voi aistia kirjailijan äänen, kokemuksen.

"Nyt täällä kanadalaisessa kaupungissa....   --- ---- ... olen valinnut nykyiseksi olinpaikakseni rajaseudun, kaupungin, joka sijaitsee preerian laidalla ja pohjoisen reunalla, missä aurinko etenee taivaanrannan yli varsinkin talvella epävarmasti ja matalalla, samalla tavalla kuin itse kuljen kaupungin keskustan ja hajanaisten lähiöalueiden halki.

Kirjastossa tämä on kuitenkin määritelty luokkaan 84.2 eli kertomakirjallisuuteen. Ehkä tämän voisi määritellä pienoisnovelliksi, mutta ... en kuitenkaan oikein tiedä. Kerronnallisesti tässä on vivahdus sisäistä monologia. Kertojaminä kuuntelee aikoinaan äänittämiään kelanauhoja, joissa hänen äitinsä kuvaa elämäänsä entisessä jugoslaviassa, serbinä. Muistot äidistä, elämästä sotien (II maailmansota ja Jugoslavian hajoaminen) keskellä, kertojaminän muutto Kanadaan, keskustelut kirjailija Donaldin kanssa "jokivarren kahvilassa", haave kirjoittaa, haave saada äidin tarina kirjaksi, suhde äitiin, menneisyyteen ja elämään ovat tärkeitä teemoja. Teoksessa ei ole lukuja, vaan kerronta on yhtä suoraa pötköä. Ajatuksen virtaa, jota tauottaa vain pisteet ja pilkut ja muut välimerkit.  

Kiintoisa teos kuitenkin. Herätti kiinnostuksen tutkia, miten se olikaan, se Jugoslavian hajoaminen, vaikka teoksessa varoitetaan menneisyyteen uppoamisesta.

"Et voi tulla onnelliseksi, jos sinulla ei ole mitään muuta kuin menneisyys etkä pysty luopumaan muistoistasi," 

Kolahdus ajatuksissa:

"Siellä, missä jokaisella äänellä on kaksinkertainen kaiku, ei voi olla totuutta." 

Mainittakoon vielä, että teos on palkittu kolmesti: NIN-palkinto 1996 parhaana romaanina, Balkanika-palkinto ja Brücke Berlin -palkinto. 

--

Kirjallinen maailmanvalloitus: Serbia, Bosnia Hertsegovina

Matkani halki Kanadan: Kirjailija asuu Calgaryssä ja vaikka Calgarya ei itse tarinassa mainita, siinä puhutaan pikkukaupungista preerian laidalla, jonka voi ajatella olevan kirjailjan kotikaupunki (vähän ontuvaa, mutta menköön paremman puutteessa. 

Satakirjastojen lukuhaaste kohta 22: Kirjoittaja ollut ehdolla kirjallisuuspalkinnon voittajaksi useammin kuin kerran (tulkitsen, että kun kirja on palkittu kolmesti, niin ehdollakin on oltu.

---

Muualla mainittua:

Mummo:  Tarina alkoi vetää Mummoa ankeasta ulkoasusta huolimatta. Tosin hänen oli ensin vaikea löytää kohtaa, jossa katkaista tarina, jotta voisi nukkuakin välillä.  (Sama juttu minulla.  Lopetin lukemisen, kun silmät alkoivat lupsahdella.

Penjami:  "S y ö t t i   on pitkä monologi, jossa on läsnä monenlaisia ääniä ja näkökulmia." ja "Ajatuksia herättävä lukukokemus. Sikäli poikkeuksellinen, että en todellakaan ymmärrä, mistä tuo kirjan nimi tulee." (Samaa mietin itsekin. Kokeilin jopa googlekääntäjällä alkuperäisen nimen suomennosta, mutta eipä se siitä muuksi muuttunut.)

Hurja Hassu Lukija:  "Teksti vain juoksi eteenpäin ilman hengähdystaukoja. Punaista lankaakaan kirjassa ei ollut, vaan se muodostui juuri noista pienistä hetkistä äidin ja/tai kertojan elämässä. Ja silti kaiken tämän jälkeen voin sanoa, että ei yhtään hullumpi."

Ayako Miura: Tuuli kääntyy tulevaan!

Ayako Miura

Tuuli kääntyy tulevaan

Alkuteos: Michi Ariki

Saksankielisestä, lyhennetystä teoksesta suomentanut Helinä Kuusiola

SLEY, 1987 

Pidän paljon Ayako Miuran teoksista Jäätymispiste, Aurinko sulattaa jään ja Rakkauden sola, jotka ovat kaunokirjallisia teoksia. Tämä teos, Tuuli kääntyy tulevaan puolestaan on elämäkerrallinen teos ja kertoo siitä, kuinka nihilistisestä Ayako Hottasta (Hotta on hänen tyttönimensä) tuli kristitty. Teos on siis elämänkerrallinen kuvaus olematta kuitenkaan puhtaasti elämänkerta. Ayako ei kerro lapsuudestaan eikä perheestään vaan kuvaa tilannettaan sodanjälkeisessä Japanissa, ajautumistaan nihilismiin, sairastumistaan tuberkulooosiin ja kuinka rakkaus johdatti hänet kristityksi. 

Tekijän esipuheesta:

Olin teini-ikäinen koulutyttö, kun kuulin kerran jonkun koulussa sanovan: "Naisilla ei ole sielunelämää." Voiko se olla totta? Jostakin syystä nämä sanat osuivat erityisesti minuun. Niin nuori kuin olinkin, aavistin kuitenkin, että vaikka monet naiset kävivät innokkaita keskusteluja vaatteista ja kampauksista ja silloin tällöin juorusivatkin toisista, he toisaalta ehdottomasti pystyivät kokemaan syviä uskonnollisia elämyksiä. 

Tuuli kääntyy tulevaan on Ayako Hottan, myöhemmin Miura, "sisäisen elämän tarina". Ayako kuvaa tapahtumia, jotka sijoittuvat vuosien 1947 ja 1960 välille. Ayako oli ammatiltaan opettaja. Kun Japani hävisi toisen maailmansodan ja joutui USA:n miehittämäksi Ayako joutui syvään kriisiin. Hän koki, että kaikki se, mitä hän oli lapsille opettanut olikin väärää. Hän ei tiennyt, mihin enää voi uskoa, joten hän "omaksui nihilistisen asenteen" tietämättä että se lopulta johtaisi hänen elämänsä käännekohtaan. "Nihilismi, niin minulle nyt selvisi, on tyhjää filosofiaa, joka epäilee maailman olemassaoloa ja kieltää lopulta itsensäkin."

Tuuli kääntyy tulevaan on mielenkiintoinen sukellus japanilaiseen yhteiskuntaan nuoren, tuberkuloosiin sairastuvan naisen ajatusmaailman kautta. Tämä on paljon enemmän kuin kuvaus kasvusta kristityksi tai kirjailijuudesta. Tämä on mitä kaunein ja syvällisin rakkaustarina. 

Mikä minua kuitenkin syvästi harmittaa on se, että tämä suomenkielinen versio on lyhennetty ja käännetty saksankielestä. Tämän takia kerronnasta jää varmasti pois hyvin oleellista, japanilaiseen elämään ja kulttuuriin liittyviä aspekteja, jotka erityisesti kiinnostaisivat ja toisivat kuvaukseen syvyyttä. Uskoisin, että tämä ongelma näkyy erityisesti runo-otteissa, joita teoksessa on jonkin verran.  Japanilainen tanka- ja haikurunous on toki tuttua, mutta en voi olla miettimättä lukiessani näitä Ayakon ja Tadashan runoja, että ne ovat kovin suorasanaisia. 

Kahden vuoden ajan olet opettanut ja moittinut minua –

ja nyt huomaankin rakastavani sinua. 

Mikä tästä ja niistä muista runoista, tekee runon? Tunne! Kuinka välittää runon tunnelma ja tunnelataus kääntäessä, siitä lienee kyse ja sitä jäin kaipaamaan. Kuinka toivoisinkaan, että tästä saisi lyhentämättömän suoraan japaninkielestä tehdyn käännöksen.

Vink vink! Tämä vinkkinä vain kaikille japaninkääntäjille.

 Muutamia ajatushelmiä:

"Likaisessakin lammessa kasvaa puhtaita kukkia"

"Kävellessäni lumisateen jälkeen koulun pihan poikki yritin päästä suoraan määrättyyn pisteeseen. Vaikka luulin kävelleeni suoraan, näin jälkieni hoipertelevan sinne tänne." 

Kirjallisuusviitteitä:

Carossa, Gheorghiun 25. hetki, Rilken Marienleben ja Yuriko ja Kenji Miyamoton Kahdentoista vuoden kirjeenvaihto. Lois Pascal Mietteitä ja Tatsuo Horin kirja Naoko

Usko ja tiede

Kun puhuin ystävieni kanssa Jumalasta, sain usein kuulla: "Ei Jumalaa voi olla olemassa! Nykyisenä tieteellisesti edistyneenä aikana ei ole olemassa mitään mitä ei voida todistaa." --- --- "Hyvä on, jos Jumalan olemassaoloa ei voi todistaa, osoittakaa minulle edes se että Jumalaa ei ole!" Silloin ystäväni useimmiten vaikenivat ja raapivat hämillään päätään. Jos ei ole tieteellisiä todisteita Jumalan olemassaoloa vastaan, on toki epätieteellistä kieltää hänen olemassaolonsa. Niin he kuitenkin tekivät ja väittivät, että olisi epätieteellistä sanoa, että Jumala on olemassa. He eivät huomanneet, että heidän vastustuksensa oli yhtä epätieteellistä.

Tuberkuloosin hoidosta:

Kahdeksan kylkiluun poistaminen? Hmm. Montakos kylkiluuta ihmisellä onkaan. Tästä minun täytyi ottaa selvää. 

... 

Satakirjastojen lukuhaaste 2026 kohta 23; Kirjassa on kirjailija 

Latifa: Kätketyt kasvot!

 

 

 

Latifa yhteistyössä Chékéba Hachemin kanssa

Kätketyt kasvot - Neljä vuotta talibanien ikeen alla 

Alkuteos:Visage Volé, avoir vingt ans á Kaboul

Suomentanut Anu Partanen 

WSOY, 2002

Kansi: Yves Dejardin 

222 + 2 s.

 

Elämä loppuu aina,

En halua elää alistettuna.

Jos alistuminen on elämäni edellytys

En halua sellaista elämää

Orjuudessa

Vaikka taivaalta sataisi kultaa

sanon taivaalle

En halua sellaista sadetta

 

Kätketyt kasvot on nuoren naisen tarina talibanien hallitsemasta Afganistanista.  Latifan perheeseen kuuluu kaksi veljeä ja sisko, sekä vanhemmat. He asuvat Kabulissa. 27. syyskuuta 1996, aamulla kello 9 perheen elämä muuttuu. Ovea paukutetaan. Kaupungilla räjähtelee. Talibanit ovat saapuneet Kabuliin. Latifa on 16-vuotias, journalismista kiinnostunut nuori nainen, joka on juuri aloittamassa yliopisto-opinnot, joihin tähän mennessä on naisillakin ollut mahdollisuus. Mutta nyt se ei enää ole mahdollista. Naisten täytyy pukeutua burkaan ja kulkea vain miesten saattelemina. Latifan äiti, joka on lääkäri ei enää saa toimia työssä. Niin kuin ei Sorayakaan, Latifan sisko, joka on toiminut lentoemäntänä.

 

Kätketyt kasvot avaa afganistanilaista historiaa, sen monia vaiheita neuvostomiehityksestä talibanien saapumiseen ja päättyy WTC-iskuihin, jonka jälkeen USA alkoi taistella talibaneja vastaan. Kerronta ei ole mitenkään kronologista, kerronnassa on nähtävissä se kaaosmaisuus, mikä varmasti on ollut tapahtumien myötä ihmisten arkea.  Latifa kuitenkin rohkaistuu ja alkaa pitää salaista koulua naapuruston lapsille. Hän saa kutsun Pariisiin puhumaan naisten puolesta. Lähtö merkitsee pakolaisuutta, sillä paluuta Afganistaniin ei ole. Talibanit ovat kuulleet  televisioidusta puheesta ja hävittäneet perheen kodin. 

 

Katson vaatteen huolellisesti viimeisteltyä kangasta, joka on ommeltu päähän täydellisesti  sopivan lakin päälle ja ulottuu  jalkoihin saakka. Toiset ovat paljon lyhyempiä ja varmasti mukavampia. Pieni kirjailtu ristikko silmien ja nenän kohdalla pelottaa minua. - Isä osti meille tuollaiset, ne ei ole yhtä pitkät. - Sisareni löysi tämän tädin luota, se on vanha ja täti oli isokokoinen! Sovita sitä. Jos haluat joskus lähteä ulos, tarvitset tällaista. Tottelen ilahduttaakseni häntä, mutta myös tietääkseni mitlä sen alla tuntuu. Tukehdun. Kangas liimautuu nenään, ja on vaikea sovitella kirjailtua  ristikkoa silmien eteen. --- --- kuulen oman hengitykseni kaavun sisällä. Tulee kuuma. Jalat sotkeutuvat helmoihin, en ikinä pysty kantamaan tuolalista vaatekappaletta. --- --- Se ei ole vain vaate, se on vankila. --- ---

Minun on kuitenkin kääriydyttävä siihen jos haluan mennä ulos.  Pienen pieni ristikkoikkuna tuo mieleen kanarialinnun häkin. Ja minä olen se lintu. Ryömin vaatteen alta nöyryytettynä, raivoissani. Kasvoni kuuluvat minulle.  

 

---

Harry Bernstein: Näkymätön muuri!

 

Harry Bernstein

Näkymätön muuri

Alkuteos: The Invisible Wall

Suomentanut Mika Tiirinen 

Otava, 2007

 286 s.

Aloitus: Oli niitä harvinaisia kesäiltoja, jolloin ei satanut. Savu oli hälvennyt ja paljastanut syvänsinisen taivaan, ja ilma oli leuto, raikas ja lempeä. 

 

 

 

Näkymätön muuri on kaunokirjallista kerrontaa,  elämänmakuista kaikessa köyhyydessään ja puutteellisuudessaan. Tällä en tarkoita kirjallisia tehokeinoja vaan köyhän perheen oloja ja elämisen mahdollisuuksia. Kyseessä on elämänkerrallinen proosateos, ei dokumentaarinen vaan koettuun pohjautuvaa elämysmatkaa ensimmäisen maailmansodan aikaan brittiläisessä yhteiskunnassa, Manchesterin lähistöllä työläiskaupunginosan kadulla, jossa kadun toisella puolella asuu euroopan mantereelta muuttaneita juutalaisperheitä, toisella puolella kristittyjä.

Harry on juutalaisen perheen nuorimmainen. Hänellä on veljet Saul ja Joe sekä siskot Lily ja Rose. Äiti on kodin sydän, joka yrittää pitää katraansa ruoassa. Isä työskentelee räätälinä ja antaa vähistä ansioistaan murto-osan kotiin. Äiti alkaakin pitää kauppaa olohuoneessaan lisätäkseen tuloja.

Näkymätön muuri on raadollista luettavaa. Hämmästyttävää on se, että Harry, joka on tarinan minäkertoja on ollut 96-vuotias julkaistessaan tarinansa. Täytyy sanoa, että tämä tarina menee ihon alle.

"Kaikki alkoi Puolassa, missä isäni syntyi esikoisena perheeseen, jossa oli kymmenen äänekästä, kuritonta lasta. --- ----  Isoäitini oli perheen matriarkka. Hienostuneesta ulkonäöstään huolimatta isoisäni ansaitsi elantonsa vierailemalla hautausmailla ja lausumalla kuolleille rukouksia ihmisten puolesta, jotka eivät kyenneet siihen itse. Lisäksi hän lauloi häissä ja bar mitsva -juhlissa. --- --- Isä oli perheen ongelmalapsi. Hänet oli pantu töihin, kun hän oli viiden vanha, ja hän oli tehnyt pitkää päivää monenlaisissa töissä. Hänen mestarinsa olivat hakanneet ja potkineet häntä ja hänestä oli tullut synkkä, katkeroitunut, väkivaltainen ja  hankala."

Harryn isä on kaksitoistavuotias, kun isoäiti hylkää hänet. Pojan palatessa töistä hän huomaa talon tyhjäksi. Muu perhe on vienyt huonekalutkin ja muuttaneet Englantiin. 

Ei ihme, että pojasta on tullut synkkä. Rakkaudettomuus on maailman julmin ase. No, poika lähtee etsimään perhettään ja löytää heidät tuolta mainitulta kadulta. Isoäiti naittaa hänet nuorelle juutalaistytölle ja muuttaa itse muun perheen kanssa Amerikkaan.

Harry Bernsteinin Näkymätön muuri ravistelee vahvasti ajatuksiani. Kun on tullut luekneeksi useammankin kymmenen holokaustiin liittyvän tarinan, on minulle muodostunut tietynlainen kuva juutalaisesta perheestä, ja Harryn perheen elämä ei oikein korreloi siihen muodostamaani kuvaan.  Tämän tarinan kuva on köyhyyttä ja kurjuutta, köyhän perheen arkea. No, tuttua toki on se, että juutalaisia vieroksutaan ja he saavat osakseen kaikenlaista ryönää. Harryn äiti haluaisi laittaa pojan parempaan kouluun johon hänet on jo luvattu ottaa, mutta kun poika, jonka äidillä on ollut varaa vain puukenkiin, kopistelee koulun kiillotettuja käytäviä, rehtori käskee tämän poistumaan. Hän ei halua puukenkien jälkiä hienoille käytävilleen. 

Eikä Harryn perheenjäsenten kemiatkaan ole aina sulassa sovussa. Ristiriitoja syntyy yhden jos toisen välillä. Erityisesti perheen tyttären Rosen suhde äitiin on vaikea ja Lilyn unelmat karisevat, samoin kuin Harryn toive tulla toimittajaksi saa tylyn tuomion: "Sinähän olet juutalainen."

Punaisena lankana teoksessa on kuitenkin se, kuinka työläiskaupunginosan pienen kadun asukkaat löytävät toisensa ja kuinka näkymätön muuri alkaa rakoilla. Raadollisuudestaan huolimatta teoksessa on läheisyyttä ja lämpöä. Juutalaisen kulttuurin ilmentymät sekoittuvat maailmantapahtumien myötä poliittisiin intohimoihin ja rakkaus voi syttyä siellä, missä se ei ole kulttuurisesti toivottavaa. Loppujen lopuksi rakkaus on kuitenkin se, joka voi murtaa näkymättömät muurit.

Seinäjoen kaupunginkirjaston tunteet lukuhaaste 2024, kohta 18. pettymys. Vaikka tämän teoksen kokonaiskuvaa ei voi luonnehtia pettymykseksi, kokee yksi ja toinen kirjan henkilöitä pettymyksiä.

Ariana Neumann: Isäni sodan salaisuudet!

Ariana Neumann

Isäni sodan salaisuudet

Alkuteos: When time stopped: A memoir of My Father's War and What Remains

Suomentanut: Susanna Tuomi-Giddings

Into, 2023

322 s.

 

 

"Kaikkiin asioihin ei ole niin helppo kajota käsin ja puhein, kuin yleisesti luullaan, useimmat tapahtumat ovat sanattomia ja toteutuvat tilassa, johon sanoilla ei ole pääsyä." - Rainer Maria Rilke. Kirjeitä nuorelle runoilijalle, 1903. Suomentanut Liisa Enwald

Ennen kuin tarina alkaa, teoksen alkulehdillä lainataan Rainer Maria Rilken runonsäettä, joka kuvaa hyvin tämän teoksen teemaa. Joistain asioista ei vain voi, syystä tai toisesta puhua. Toinen runoilija, jota kirjoittaja lainaa ennen kuin aloittaa tarinasa on Pablo Nerudaa:

Jos joka päivä / putoaa joka yöhön /on kaivo / johon kirkkaus on suljettu.

On käytävä istumaan /varjon kaivon reunalle /ja ongittava pudonnutta valoa / kärsivällisesti.  - Pablo Neruda. "Si cada dia cae" kokoelmasta El Mar y las Campanas. Suomentanut Pentti Saaritsa.

Ariana Neumanin tarina isänsä sodan salaisuuksista on tarina, joka sijoittuu toisen maailmansodan aikaiseen Tsekkoslovakiaan ja Saksaan. Se on tarina holokaustin varjossa elävästä miehestä ja hänen perheestään. Ensisijaisesti näen kuitenkin tämän tarinan sukututkimuksellisena teoksena. Miten vaikeaa on löytää "liha luiden päälle", merkitykset nimettömille henkilöille valokuvissa, jälkeenjääneiden papereiden merkitykset. Arianalle suvun historiaan oli myös matka "isän tuntemiseen".

Pablo Nerudan ja Rainer Maria Rilken runot ovat symboleja sille etsinnälle ja tietojen keräämiselle, joihin kirjailija ryhtyi isänsä kuoleman jälkeen. Isänsä, joka ei koskaan kertonut tarinoita menneisyydestään, ei valottanut sukuhistoriaansa. Pysäyttävä löytö lapsuudessa, saa selvityksen vasta  isän jälkeenjättämistä papereista, jotka vievät kirjoittajan halki menneisyyden tutustumaan sukulaisiin, joista ei ollut kuullutkaan.

"Keskimmäisellä hyllyllä isän lasikaapissa, kultaisilla kerubeilla ja punaisella emalilla koristellun hienon taskukellon ja rintapieleen kiinnitettävän timanttikoristeisen koppakuoriaiskellon välissä lepäsi hyvin yksinkertainen sileä kultakello, joka oli aina ollut minusta tylsä. Se ei tehnyt mitään. Se ei soittanut musiikkia. Se ei kilahtanut tunnin ja puolen tunnin merkiksi. Siinä ei ollut yhtäkään jännittävää  tai ihastuttavaa komplikaatiota. Se ei ollut kaunis, herkkä eikä koristeellinen. Minä kysyin isältä, miksi hän piti siitä. Hän vastasi sen olevan tarkka ja mainitsi oman isänsä. "Oliko se minun isoisäni kello?" minun on täytynyt kysä. "Ei", hän vastasi, "minä ostin sen, koska minulle tuli siitä mieleen hänen kellonsa." 

Tarina, vaikka kertookin sodanaikaisesta euroopasta alkaa kuitenkin Venezuelassa. Kaiken kaikkiaan kiintoisa, hieman erilainen näkökulma holokaustiin. 

...

Muualla blogeissa:

Anun ihmeelliset matkat Anu löysi teoksen "pihvin" päähenkilön muuntautumisesta toiseksi ja pääsystä Berliiniin.

Itselleni tämän teoksen pihvi oli yhtymäkohdat omaan elämääni, toisin sanoen mainita yliliikkuvuudesta.

"Tunnistan hänen kätensä, pitkä sormet ja niiden otteen. Hansin tapa pidellä esineitä näytti usein muiden mielestä kömpelöltä. Hänellä oli yliliikkuvat nivelet, joten se oli hänelle täysin luonnollista. Minä tiedän sen, koska minullakin on yliliikkuvat nivlet. Kolmella lapsellani samoin kuin Hansilla ja minulla, on nivelet, jotka kääntyvät tavallista enemmän. Myös pitelemme esineitä oudosti. Sellaiset asiat kuin pyörällä ajo, pallon sieppaaminen ilmasta, kynän piteleminen, kehon asetteleminen tuoliin --- ---  lasteni alakoulun opettajat huomauttivat siitä meille ja suosittelivat harjoitteita, joilla parantaa heidän motorisia taitojaan. --- ---- perinnölliseen yliliikkuvuuteen liittyvään vaivaan nimeltä dyspraksia."

---

Tällä saan kirjallisessa maailmanvalloituksessani valloitettua Venezuelan.

Anna Pölkki: Metsien kaukainen sini!

 

Anna Pölkki

Metsien kaukainen sini

Avain, 2024

221 + 1 s.

Kansi: Laura Noponen

 

 

Mutta minkälaista on elää arkea metsien kaukaisessa sinessä ja puutarhan vihreässä olohuoneessa? Kutsun lukijan kylään luokseni, kulkemaan arkea kanssani yli vuodenkierron. Avaan lukijalleni päiväkirjani metsien kaukaiseen sineen.

Anna Pölkin päiväkirjatarina omasta elämästään ja unelmistaan on nuoren naisen rohkea tarina siitä, kuinka unelmat kantavat läpi vaikeuksien. Anna Pölkin oma voimalause "metsien kaukainen sini" on tuttu Anni Swanin tyttökirjaklassikkoteoksesta Pikkupappilassa, Anna Pölkin lempiteoksesta. Ja sanottakoon nyt tässä, että myös minulle Swanin Pikkupappilassa ja sen jatko-osa Ulla ja Mark ovat Swanin teoksista rakkaimmat. 

Anna Pölkin Metsien kaukainen sini on kuitenkin hyvin erilainen teos, kuin Swanin idyllinen pappilakuvaus. Ei sillä, kyllä tässäkin on idyllisyyttä, asuuhan kirjailija itse idyllisessä punaisessa talossa metsien keskellä, hoitaa puutarhaa ja poimii villivadelmia Kangasniemen metsiköissä. Tyttökirjallisuuden tutkijana Pölkin elämään luo intertekstualisuutta niin Montgomeryn pieni runotyttö Emilia kuin Vihervaaran Annakin. Kirjallisuus, kirjoittaminen on se voimanlähde, mikä tuo iloa arkeen, mistä kumpuaa unelmat ja Anna Pölkin lumoavat kakut, joihin on voinut tutustua hänen aiemmin ilmestyneessä Kakkuja salaisesta puutarhasta -teoksessaan. 

Anna Pölkin kerronnassa on paljon tyttökirjamaista otetta ja annashirleymaista optimistisuutta.

Elämä  jatkuu. Kukat kasvavat, ruoho on yhä vihreää. Aina on uusi mukula, sipuli tai siemen istutettavana.

En voi lukiessani olla ajattelematta, kuinka yksi yhteen tämä ajatus meneekään Montgomeryn Anna-kirjojen, ehkä hänen lainatuimpaan lauseeseensa siitä, kuinka Jumala on taivaassa ja kaikki on hyvin maan päällä. Lause, jota Anna Pölkki itsekin teoksessaan lainaa.

Anna Pölkin teos avaa kuitenkin oven myös synkempiin maailmoihin. Hän kertoo avoimesti sairastumisestaan kaksisuuntaiseen mielialahäiriöön. Näin Metsien kaukainen sini ei ole vain kirjallisuudentutkijan arkea, elämänmuutosten tuomia haasteita tai  oman kirjailijuuden haaveita vaan myös vahvaa vertaistukea. Päiväkirjakerronnan ohella Anna Pölkki tuo teoksen lopussa enemmän kertovasti ja kuvaavasti kokemuksistaan terveydenhuollossa. Ja täytyy sanoa, että vaikka Anna Pölkki ei, ymmärrettävästikään, avaa kaikkea, niin kuvaus järkyttää ja laittaa vähintäänkin mietteliääksi, mikä on inhimillisen kohtaamisen mitta, kun toisen mieli järkkyy. Itsekin elämässäni olen joutunut omaa kohtaamiskykyäni punnitsemaan, enkä voi, täytyy myöntää, ainakaan kehuskella taidoillani. 

Anna Pölkin Metsien kaukainen sini on puhutteleva teos. Se on tärkeä puheenvuoro, ei vain lukemisen ja kirjallisuuden merkityksestä ihmisen hyvinvoinnille vaan myös laajemmin. Hyvinvointiyhteiskunta - mitä se on? Mistä se muodostuu? Meistä ihmisistä. Toinen toisistamme. Siitä, että näemme omien pelkojemme taakse. Sinä siinä, olet ihminen - minun lähimmäiseni. 

Seinäjoen kaupunginkirjaston Tunteet -lukuhaaste, kohta 14. masennus tai uupumus

 --

Muualla blogeissa:

Kirsin kirjanurkka 

Unelmien aika 

Petri Saraste: Isäni vaiettu sotavankeus!

 

Petri Saraste

Isäni vaiettu sotavankeus

Otava, 2024

236 + 1 s.

Petri Sarasteen Isäni vaiettu sotavankeus on yhdistelmä suku- ja sotahistoriaa. Puhdas sotakirjallisuus tietokirjagenrenä ei varsinaisesti ole minun intresseissä, mutta sukututkimus kyllä. Tartuin tähän teokseen lähinnä siksi, että kaipasin taustatietoa aiheesta sotavankeus . Unelmissani on kirjoittaa erään hieman kaukaisemman sukulaisen elämäntarina kirjaksi (unelma, joka kyllä vaikuttaa liian monimutkaiselta ja vaikealta haasteelta, mutta unelma nyt kumminkin). 

Isäni vaiettu sotavankeus käsittelee kuitenkin Suomen sotavuosia laajemmin, kuin kirjailijatoimittaja Sarasteen isän kokemusten kautta. Sen vuoksi kirjan nimi on ehkä hieman väärin valittu, sillä sotavankeus on vain pieni osuus laajemmassa kokonaisuudessa, joka on siis sekä perhehistoriaa että sotahistoriaa aina Talvisodasta Lapin sotaan. Toisaalta nimi on  hyvin osuva, sillä sotavankeudesta yleisesti ottaen kai haluttiin mieluummin vaieta.

Teoksen ulkoasu ja luettavuus on hyvä. Ilmavasti kirjoitettu, fontti selkeä, luvut lyhyitä.  Teoksen kiintoisinta ainesta on Petri Sarasteen isän itsenä kirjoittama päiväkirja tunteistaan ja kokemuksistaan, joka on painettu erilaisella fontilla. Tältä osin kirja antaa autenttisuutta kokijan sisäisiin ajatuksiin, joita itse koen kirjaprojektissani tarvitsevani. Kuinka päästä sisälle päähenkilön nahkoihin, on ongelma, jos omat kokemukset ja elämänmeno on kovin erilaista. 

Petri Saraste on ammatiltaan toimittaja, ollut ulkomaankirjeenvaihtajana MTV:llä ja teoksessa on kyllä nähtävissä ammattilaisen ote. Asioihin on perehdytty ja niitä on tarkasteltu monelta kantilta. Toisaalta tämä tuo perspektiiviä aikaan ja tapahtumiin, mutta toisaalta myös hajottaa tarinaa itse sotavankeudesta ja sotavankeuden oloista. Myös kerronnan kronologia voisi olla jäntevämpi. Nyt luvuissa on turhaa toistoa ja eestaas soutamista Toisaalta näihin on tutkijan vaikea päästä käsiksi ja nykyään vielä vaikeampaa, minkä kirjailija toteaakin tuomalla nykyajan ja viimeisimmät uutistapahtumat osaksi historiaa.

Tämä teos on kokonaisuutena, ei niinkään sotahistorioitsijan steriili ja objektiivinen kuvaus, kuin pojan kuvaus isänsä ja tämän perheen vaiheista sodassa ja sodanjälkeeen. Miten nämä tapahtumat ja vaiheet ovat vaikuttaneet kirjoittajaan itseensä on sivujuonteena  kerronnassa. Isä oli opettaja, pojasta tuli toimittaja isänsä innoittamana. Sota ja sen tuomat traumat taas toivat perhe-elämään ja kanssakäymiseen oman ryytinsä.

Ei tämä huono lukukokemus ollut. Ehkä luen vielä uudelleen nuo kirjoittajan isän itse kirjoittamat sivut ja lopun viiteluettelosta voisi tsekata muutaman vinkin. Aihe pysynee mielenkiinnnon kohteena edelleen.

Pieni Helmet 2024 -lukuhaaste kohta 8. Kirjan nimessä on perheenjäsen

Homeira Qaderi: Tanssia moskeijassa!

 

Homeira Qaderi

Tanssia moskeijassa - Afgaaniäidin kirje pojalleen

Alkuteos kirjoitettu farsiksi

Englanninkielestä kääntänyt Irmeli Ruuska

WSOY, 2022 

186 s.

Homeir Qaderin Tanssia moskeijassa on kaunokirjallinen elämänkerta. Kerrottu, kuten kirjailija tuo esiin, niin uskollisesti ja totuudenmukaisesti kuin inhimillisesti on mahdollista. Joitakin nimiä, paikkoja ja paljastavia yksityiskohtia on muutettu ihmisten yksityisyyden ja henkilöllisyyden suojelemiseksi. 

Tarina alkaa esipuheella, joka alkaa kuin sadut: "Olipa kerran armeliaan Jumalan aikana vuorten takana kaukaisessa kaupungissa perhe, jolle suotiin poika, ja hänen lempinimekseen annettiin Shah-Pesar, "kuninkaan jälkeläinen". Satu jatkuu kuin ainakin Tuhannen ja yhden yön tarinoista tutulla Aladinin taikalamppuvariaatiolla, jossa lähtökohta on pojan syntymä ja merkitys afganistanilaisessa kulttuurissa.

Vaikka tarina alkaakin näin kirjailijan veljestä, on kerronta kuitenkin Homeiran näkökulma, naisen näkökulma yhteiskunnassa, jossa miehillä on valta ja naiset piilotetaan katseilta. 

Homeira oli "reipas, vilkas lapsi, liian nuori ja energinen ymmärtääkseen pelätä". Hänen perheensä ei ehkä ollut kaikkein vanhoillisin näkemyksissään. Sain sellaisen käsityksen, että Homeiraa rakastettiin ja hänelle annettiin mahdollisuuksia, joita ei yleensä tytöille suotu. Hän alkaa teini-iässä opettaa kylän tytöille luku- ja kirjoitustaitoja moskeija-teltassa, salaa, talebanien pitäessä vieressä vartiota. Tämä kaikki perheen sallimana.Uhkaavia tilanteita tulee, kun tytöt haluavat tanssia ja taputtavat kovaäänisesti. Tilanteen pelastaa kuitenkin nuori komea taleban, johon Homeira rakastuu ja joka alkaa myös salaa opiskella kirjoittamista Homeiran johdolla. Käy kuitenkin niin, että tällä ensirakkaudella ei ole tulevaisuutta. Nuori taleban lähetetään toisaalle taisteluun, jossa hän kuolee.

Homeira kertoo, kuinka hän ei muista aikaa, jolloin hänen kotimaassaan ei olisi sodittu. Oli venäläiset ja sitten talebanit. Kerronta on koskettavaa ja mukaansatempaavaa. Homeiran kerronnasta saa hyvin elävän kuvan maasta, kansasta, uskonnosta, elämästä, sodasta, naisten asemasta. Mitä hieman kummastelin ja mikä oli minulle outoa ja ennen tietämätöntä oli kuvaus talebaneista, siitä, kuinka heidät tunnisti siitä, että silmät oli kajalilla rajattu. Jotenkin en osaa yhdistää tätä "meikkaustapaa" taleban-miehiin. 

Kerronta etenee kronologisesti lapsuudesta aikuisuuteen. Tämän rinnalla kulkee Homeiran kirjeet lapselleen, jotka on painettu toisenlaisella fontilla. 

"Siitä, kun sinut riistettiin minulta, on nyt yhdeksänsataakahdeksankymmentäviisi yötä. Yhdeksataakahdeksankymmentäviisi yötä ovat ulovat tuulisudet repineet tuutulaulujani riekaleiksi. Nyt, kun olen tuhansien kilometrien päässä sinusta ja teistä kaikista, tässä pienessä huoneessani Kaliforniassa, ainoa todiste syntymäsi riemusta on vatsaani koristama keisarileikkausarpi. Se on äitiyteni kunniamerkki."

Kun Homeira kasvaa, hän avioituu ja elää suht rauhallista avioelämää Iranissa, jossa hän saa opiskella, ja jossa voi elää vapammin. Mutta sitten useamman vuoden jälkeen tilanne muuttuu. Homeira on opiskelunsa opiskellut, ja sallii itselleen lopulta lapsen saannin, josta on siihen asti kieltäytynyt. Mutta Afganistaniin paluun myötä mies liittyykiin talebaneihin, ottaa itselleen toisen puolison, jota Homeira ei salli. Hän ei halua vaimo numero ykköseksi. Mies ottaa avioeron ja lapsi, jää miehelle.

Kirjeet lapselle on kirjoitettu Kaliforniassa, jonne Homeira on matkustanut. Homeira on kirjailija. Hän on kirjoittanut tarinoita ja kirjallisuus on ollut tärkeää niin häennelle kuin perheelle muutenkin. Homeira alkaa itsekin kirjoittaa tarinoita. Mutta kun ensimmäinen Homeiran kirjoittama tarina julkaistaan lehdessä siitä syntyy suuri äläkkä. Lehdet pitää hävittää, sillä ei ole sallittua, että lehdessä mainittaisiin naisen nimi. Perhe on ylpeä Homeirasta, mutta joutuu suojelemaan itseään ja toinen toisiaan. Vaarallisia tilanteita on, mutta jotenkin niistä selvitään.

Jälkisanoissaan Homeira kertoo, kuinka hän meni takaisin Kabuliin, jotta saisi poikansa huoltajuuden. Ja erinäisten oikeussalitaistelujen jälkeen se hänelle lopulta myönnettiin. 

Upea, upea tarina. Voisin vielä mainita tähän loppuun, että tässä on hienot kannet, erityisesti kansikuva (suunnittelija Sanna-Reeta Meilahti). Tuohon syvään, metsänvihreään väriin uppoaa kuin tähän tarinaankin. Hellyys ja läheisyys ovat läsnä siinä, missä toisenlaisetkin tunteet.

Muualla blogeissa:

Kirjarikas elämäni: Kiinnostava ja antoisa lukuelämys

Kirjamuuri: Koskettava, kerronnaltaan kaunis, syvästi tunteisiin menevä tarina

 

Tova Friedman & Malcolm Brabant: Auschwitzin tytär!

 

Tove Friedman & Malcolm Brabant

Auschwitzin tytär

Alkuteos: The daughter of Auschwitz

Suomentanut Heikki Eskelinen

Tammi, 2023

363 s.

"Vaikka me viimeiset jäljellä olevat keskitysleireistä selviytyneet kerromme tarinaamme uutterasti, se näyttää silti painuvan unohduksiin. Kauhistuin huomatessai, miten tietämättömiksi nuoret amerikkalaiset osoittautuivat erään juutalaisjärjestön* teettämässä ja syyskuussa 2020 julkaistussa haastattelututkimuksessa.Kahdella kolmanneksella haastatelluista ei ollut minkäänlaista käsitystä holokaustissa kuolleiden juutalaisten määrästä. Lähes puolet ei osannut nimetä yhtään keskitysleiriä tai ghettoa. 23 % uskoi, että holokausti on myytti tai että tietoja siitä on paisuteltu, 17 % sanoi pitävänsä uusnatsien esittämiä mielipiteitä hyväksyttävinä. Samanlainen Euroopassa 2018 toteutettu tutkimus osoitti, että kolmasosa eurooppalaisista oli yhtä tietämättömiä tai ei ollut edes kuullut holokaustista." 

*Conferensse of Jewish Material Claims Against Germany

Näin Tova Friedman taustoittaa esipuheessaan tätä elämänsä tarinaa. Tovan tarina alkaa Puolassa, Tomaszów Mazowieckissä, ja sen ghettossa. Tova on 2-3-vuotias ja hän seuraa aikuisten keskusteluja pöydän alla tilan ahtauden vuoksi, sillä natsit ovat miehittäneet Puolan ja väki sullottu ghettoon, eristyksiin.

Gestapo, SS, Toimikaa, Annokset, Margariini, Hitler, Kaatui kuolleena kaduille, Nälkäkuolema, Palestiina, Juutalaisneuvosto, Ghetto, Kropfitsch,Taas yksi, Lapsiparka, Niskaan.

Mieleenpainuvia sanoja, pelkoa, vihaa, häijyyttä kalskahtaen. Pöytäliian reunojen ulkopuolelta ei koskaan kuulunut hyviä uutisia.

Tova on sisukas, Hän puree ja potkii raivoissaan natsisotilasta, joka on viemässä hänen kaunista turkistakkiaan (sillä juutalaiset eivät saaneet omistaa mitään arvokasta) äitinsä katsoessa kauhuissaan. Sittemmin Tovan äiti suojelee lastaan, painaa tämän päähän jo pienestä, että natseja ei saa katsoa silmiin, on alistuttava, selvitäkseen hengissä.

Tomaszów Mazowieckin ghetto, supistettu ghetto, Starachowicen työleiri, Auschwitz-Birkenaun tuhoamisleiri, siinä tie, jota Tova ja äitinsä kulkevat, kauhujen ja kuoleman keskellä. He joutuvat lopulta erilleen isästä.  

Auschwitzin tytär on monella tapaa samanalainen holokaust-kuvaus, kuin niin monet muut viime vuosina ilmestyneet todistajanlausunnot tästä mielettömyydestä, kuitenkin myös hyvin erilainen. Tova Friedman on kirjoittanut tämän yhdessä Malcolm Brabantin kanssa, joka on palkittu sotakirjeenvaihtaja. Se, että tämä on tarina lapsesta keskellä sodan mielettömyyttä tekee tästä poikkeuksellisen, erilaisen. Toisaalta tarina on kirjoitettu aikuisen äänellä, taaksepäin katsoen, muistellen, muistoihin ja hetkiin palaten, hetkiin, jotka mieluiten unohtaisi, jotka yhä aiheuttavat painajaisia, pelkoa. 

Pienen Tovan matka halki holokaustin on ihme. Mitä muuta voi ajatella tarinaa lukiessa. Hän palaa takaisin kaasukammiosta, jonne keskitysleirin  lapsijoukko on marssitettu.  On sattunut virhe. Ryhmä on väärä. 

Tova Friedmanin tarina on hyvin ja monipuolisesti kirjoitettu. Aihe on tärkeä. Saako, pitääkö holokausti unohtaa. Vapautuessaan monet halusivat unohtaa, poistaa tatuointisa katuakseen sitä myöhemmin. Tovallekin lääkäri ehdotti tatuoinnin poistoa, mutta hän ei sitä halunnut. Tatuointi todisti kokemuksista. Tämä tarina saa kysymään, mitä sitten, kun ei enää ole jäljellä ketään tuon ajan, kokemusten kokijaa? Estääkö muistaminen asioita toistumasta, vai muistuttaako ne siitä, että tämä voi toistua milloin tahansa?

Friedman ja Brabant eivät mässäile julmuuksilla. He kertovat olennaisen. Vain yhden kuvauksen ohitan nopeasti liian järkyttävänä. Tova ei voinut sitä ohittaa ja se syöpyi syvälle hänen näkömuistiinsa. 

Koskettavana , vavahduttavana esille nousee Tovan elämän ohella gheton arki, jossaä äidit lähettävät lapsiaan etsimään ruokaa gheton muurien taakse. Henryka Lazowertównan Pieni salakuljettaja -teoksesta olevat runo-otteiden sanat soivat vaikuttavina:

Kainalossani pussi, karkeata kangasta,

ylläni tahraiset rääsyt

juoksen nopein nuorin jaloin

suydämessäni aina pelko.

Kaikki on silti kärsittävä,

kaikki on silti kestettävä,

jotta huomenna te kaikki

voitte syödä leipää kylliksenne.

Låpi seinien, reikien, läpi tiilimuurien

yöllä, aamun valjetessa, päivällä

nälkäisenä, uhkarohkeana, ovelana

kuljen äänettömästi kuin varjo.

Kauneutta ja myötätuntoa sodan julmuuden keskelle tuo puolestaan juutalainen rukous kuolleiden puolesta. Khadishin sanat, joita luetaan hiljaa, salaa käsien lapioidessa multaa ruumiiden päälle.

Tämä on  todistajanlausunto tässä ajassa, kirjoitettu tämän ajan termein välittäen kuitenkin tuon mielettömän ajan tunteet ja tapahtumat mahdollisimman autenttisesti. Mitä jäin ilmaisullisesti miettimään, oli lause  "Me kaikki tärisimme aivan kuin meidät olisi tainnutettu etälamauttimella". Etälamautin, oliko niitä jo tuolloin? Onko metafora kyllin  vahva ja toimiva,  tuomaan kokemuksen voiman tähän päivään,

Vahvasti, vaikuttavasti, eläytyen, mutta historiallisiin faktoihin perehtyen kirjoitettu tarina pienen tytön selviytymisestä halki ihmismielen järjettömyyden.

Kiitos kustantajalle arvostelukappaleesta.

---

Helmet 2023 -lukuhaaste kohta 49: Kirja on julkaistu vuonna 2023

Saimi Peltonen: Pienet hevoset Lapin yössä!

 

Saimi Peltonen

Pienet hevoset Lapin yössä

Pilot-kustannus 2003

Kuvitus Jenni Lindfors

Liisalle omistettu tarina Korpelan talon elämästä sotavuosien Lapissa. Lyhyitä, katkelmanomaisia muistikuvia, joissa kuitenkin punaisena lankana pienen tytön kasvu lapsesta aikuisuuden kynnykselle, hengellisestä heräämisestä. Taustalla lestadiolaisuus. Ei kuitenkaan mitenkään saarnatyylinen eikä heristelevä tyyliltään.

Kuvaus alkaa pirtin kuvauksella: "Astun porstuasta oikealle pirttiin, jossaon viisi ikkunaa. Yhden ikkunan alla on penkki. Sitten on sänky, toinen sänky ja nurkassa päästä vedettävä sänäky, pitkä pöytä, kaksi penkkiä, äidin ja isän sänky, nurkkakaappi, tiskipöydän tapainen, muuri ja portaat muurin päälle, puuhella, musta pata, kahvipannu aina hellalla ja pölkyn päällä vesiämpäri sekä rukki ja hahtuvakoppa."

Siinäpä sitä sisustusta. Omasta lapsuudestani muistan myös päästävedettävän sängyn ja muurin ja muurin päälle menevät portaat. 

Tässä tarinassa ei kuitenkaan eletä Keski-Suomen maisemissa, vaan Lapin perukoilla, Kemijokivarressa, jossa "joki virtasi kirkasta vettä kuin Siionin virta. Uitiin ja kahlattiin yli karikkojen saaresta toiseen, Isosaari, Pikkusaaari, Heinäsaari ja Kaukonvalko, joka oli uitonherran saari - Rovaniemen herrasväkeä."

Omaelämäkerrallinen lapsuuskuvaus siis. Kerrontaa elävöittää mustavalkoinen kuvitus, jonka on tehnyt Jenn Lindfors. Lainatessa ajattelin, että saisin tästä inspiraatiota omien muistelmieni kirjoittamiseen, mutta ei sitä innoitusta oikein syntynyt. Viihdyin kuitenkin tämän teoksen äärellä. Kuvaukset liikkuvat koulumaailmasta sodan syttymiseen, elämästä saksalaisten rinnalla ja evakkomatkasta Ruotsiin, paluusta kotiin ja jälleenrakentamiseen.

Mainittakoon vielä, että kyllä tässä hevosistakin puhutaan. Erityisen arvon saa Korpelan talon Putte, vinokavioinen hevonen, jota ollaan ottamassa sotaan. Mutta kuinka käy? 

"Isä kertoi, että juoksukierron kokeessa Putte oli lentänyt polvilleen, eikä ollut tahtonut päästä ylös. - Herrat käskivät minun viedä kaakkini kotiin, isä nauroi.  Olet sinä, Putte, viisas hevonen. Putte kopsautti hieman vinoa kaviotaan ja hirnahti hilpeästi." 

Lukiessani heräsi kysymys: Osaavatko hevoset ajatella? Tiesikö Putte mitä teki, tekikö tarkoituksella mitä teki?

 Hauska, elämänmakuinen kuvaus

--

#täyttälaukkaa haasteen löysin instagrammista ja hevosten ystävänä tämä alkoi heti kiinnostaa

Emily Wu & Larry Engelmann: Kuin höyhen myrskytuulessa!

 

Emily Wu & Larry Engelmann

Kuin höyhen myrskytuulessa - Kiinalaistytön tarina

Gummerus, 2008

Alkuteos: Feather in the Storm

Suomentanut Ari Ahola

Kansikuva: Meg Takamura/IZA Stock/Getty Images

384 s.

Opin laulamaan ja laskemaan leikkikentällä ja vähitellen minusta tuli taitava kuminarun yli hyppäämisessä. Pian pystyin hyppäämään narun yli edes sitä näkemättä seuraamalla vain edessäni olevien lasten liikkeitä. Opimme hyppäämään yhtenä joukkona ja välttämään harha-askelia ja toisiimme törmäämistä. Aluksi leikki oli vain hauskaa ajankulua. Huomasin kuitenkin ajan mittaan, että leikkimme oli ihanteellinen tapa valmistaa lapsia niihin odotuksiin, joita he kohtaisivat siinä sosialistisen samanlaisuuden maailmassa, johon me olimme syntyneet.

Wu Yimao on syntynyt perheeseen, jonka isä oli intellektuelli yliopisto-opettaja (samoin ilmeisesti äiti oli opettaja), Amerikassa aikoinaan opiskellut, minkä vuoksi perhe joutui "mustalle listalle" ja vastavallankumouksellisena isä joutui "leirille". Wu Yiamao eli Maomao oli myös vasenkätinen, mikä ei myöskään ollut sallittua. Maomao puhui myös Tianjinin murretta, mikä erottui muusta paikallisesta puhetavasta ja se aiheutti nauruntirskettä kuulijoissa. Pahin ongelma, johon ei voinut vaikuttaa oli kuitenkin tuo isän menneisyys, mikä mustasi maineen koko perheeltä.

Kuusikymmenluvulla Kiinassa syntyy kulttuurivallankumous. Perhe kohtaa lisää vaikeuksia.  Isä ja äiti lähetetään maaseudulle. Lapset jää  yliopiston yhteydessä olevaan päiväkotiin.

--- älymystö ei ymmärrä elämäntapansa todellista hintaa, eikä kykene uudistamaan ajatteluaan, sillä ajatukset kasvavat kokemuksesta. Ja jos ette kykene uudistamaan omaa ajatteluanne, olette epäpäteviä opettajaam opiskelijoita, johtaja päätteli. Sen vuoksi kaikki ylemmän opetuksen opettajat ja oppilaat muuttavat maaseudulle elämään talonpoikien keskuudessa --- 

Ajatukset kasvavat kokemuksesta kuulostaa ihan tajuttavalta ajatukselta, joltain, mitä voi soveltaa esimerkiksi, jos haluaa kirjoittaa kirjoja. On oltava kokemuksia, jotta voisi kirjoittaa kokemuksista, ymmärtää. Toisaalta tässä, tämän tarinan yhteydessä kyse on muusta. En ole juurikaan  perehtynyt Kiinan historiaan ja menneisyyteen, vaikka tiedän toki sen ihmisoikeustilanteen. Kulttuurivallankumouksen taustat ja vaikutukset ovat jääneet nimen tasolle. Kuin höyhen myrskytuulessa tuo yhden näkökulman noihin vaiheisiin eikä se ole mitenkään mairitteleva kuva. Mielenkiintoinen yhteensattuma tai kontravisio tähän teokseen oli taannoin YLE Areenasta katsomani dokumentti suomalaisista maolaisista joskus 60/70-luvun vaiheissa. Ei ymmärrä, ei ymmärrä, paitsi sen, että pieni ihminen yhteiskunnan suurissa rattaissa saattaa pahasti musertua, kun mennään ääri-ilmiöihin, eikä ymmärretä että olemme yksilöitä, emme massaa.

Kuin höyhen myrskytuulessa on kiinalaisen tytön tarina, kasvusta vallankumouksen keskellä, hyljeksittynä, mutta periksiantamattomana. Kerronta oli sujuvaa, minä-kertojan näkökulmasta. Tämä oli suht nopealukuinen, kiinnostava, ajatuksia herättävä teos. Paikka paikoin kuvaus kävi kyllä etovaksi.  Odotin kyllä, että tarina päättyisi muuttoon pois maasta, mutta ei. Emily Wun muistelmat lapsuus- ja nuoruusvuosistaan kattavat yhdeksäntoista vuotta hänen elämästään ja päättyvät siihen, kun Mao kuolee ja alkaa uusi vaihe Kiinan politiikassa. Wu Yiamao hyväksytään yliopistoon, ja hän pääsee kotiin vuorilta, johon "oppineena nuorena" hänet oli määrätty elämään maaseudun väestölta oppia ottamassa. Minua olisi kovasti kiinnostanut, miten hän (ilmeisesti) lähti maasta ja miksi? Miten hänen perheenjäsenille kävi?

Kauneutta muuten rujoihin kokemuksiin tuo muutama kiinalainen runo, erityisesti tämä, jos oikein olen tulkinnut Li Pon runo, jonka on suomentanut Pertti Nieminen (tiedot alkulehdeltä).

Sinä kysyt, miksi majailen vihreillä vuorilla,

Minä hymyilen, vastaamatta, sydämeni rauhassa.

Persikankukka ui virran myötä kauas pois.

On toinen taivas ja maa, joka ei ole ihmisten ilmoilla.

 

Helmet 2023 -lukuhaaste kohta 29: Kirjassa on minä-kertoja

Teoksesta muualla:

Järjellä ja tunteella piti tätä monella tapaa vaikuttavan teoksena

Viola Wallenius: Koti Keniassa!

 

Viola Wallenius

Koti Keniassa

Otava, 2021

222 s.

"En minä tiedä, kuinka voisin olla äiti, kun olen vielä itsekin ihan lapsi." -Fatuma 14 v.

 

 

 

Viola Walleniuksen Koti Keniassa on kertomus nuoresta, joka etsii paikkaansa yhteiskunnassa ja maailmassa. Tarina kertoo nuoresta, joka lähtee kehitysapuyhteistyöhön vapaaehtoisena todetakseen, että sijoitus ei olekaan siellä, mihin hän ensin luuli lähtevänsä, vaikka sitten pääseekin sinne, minne alunperin oli tarkoituskin lähteä - kenialaiseen kylään, Makongenin.

Edelleen tarina kertoo sopeutumisesta uuteen kulttuuriin, ilmastoon, mutta myös niistä vaikeuksista, mitä auttamistahto tuo eteen. Tarina kertoo, kuinka kertoja kasvaa, muuttuu, oppii uutta.

Olla valkoisena mustan kansan keskellä, sitä kertoja myös pohtii. Tarinan kokijana kertoja haluaisi olla vain ihminen ihmisen rinnalla, ei valkoinen tai musta.

Enemmän kuitenkin kuin kertojasta itsestään tämä teos kertoo kenialaisten, kohtaamiensa nuorten, milteipä lasten elämistä ja kohtaloista. Kertoja ei tuo itseään esille, esimerkiksi opiskeluaika mahdutetaan vain muutamaan lauseeseen, samoin hyväntekeväisyysjärjestön perustaminen esitetään vain toteavasti. Olisi toki ollut mielenkiintoista lukea, mitä vaikeuksia sellaisen perustamisessa mahtoi olla. Mutta ei. Kertojan pääpaino tarinassaan on toinen - Kenialaiset ja erityisesti lapset.

Pidin tästä teoksesta, vaikka olisin ehkä halunnut lukea enemmän myös kertojasta itsestään. Nuori, mutta sydämeltään vahva ja rohkea nainen, ei tosin yksin, mutta  hyvin nuorena, ja josta tuli seitsemän orvon kenialaislapsen äiti. Ei niin, että hän olisi ottanut äidin roolin, vaan se annettiin hänelle, kun yksi lapsi toisensa jälkeen, itse, vapaehtoisesti alkoi kutsua häntä äidiksi ja elämänkumppaniaan isäksi. Sen sai aikaan rakkaus, välittäminen, huolenpito. 

Valokuvaliite toi Kenian punaisen mullan kosketusetäisyydelle ja silminnähtäväksi, vavahduttavaksi elämykseksi. Lukujen väliset mustavalkoiset valokuvat puolestaan toivat tarinaan toisenlaista perspektiiviä.

Pidän myös kansiratkaisusta.  Teoksen graafinen suunnittelu ja visuaalinen ilme on Tommi Tukiaisen, mutta onko sitä myös kannen suunnittelu, jäi minulle kuitenkin hieman epäselväksi.

--

Helmet 2023 -lukuhaaste kohta 1: Kirjassa on kartta

Jacqueline Woodson: Ruskea tyttö unelmoi!

 

Jacqueline Woodson

Ruskea tyttö unelmoi

Alkuteos: Brown Girl Dreaming

Suomentanut Katja Laaksonen

S&S, 2021

288 + 1 s.

"Jokainen voikukan puhallus kerrallaan / ja aina kuin Tuiki tuiki tähtönen / iltaisin mua katsellen soi / toiveeni on aina sama.

Jokainen pudonnut ripsi / ja kesän ensimmäinen kiiltomato kerrallaan... / Unelma pysyy.

Mitä toivoit? / Tahdon kirjailijaksi. 

Jokainen kruuna / ja päiväunelma ja öinen uni / jopa kun ihmiset pitävät suuruudenhulluna...! /

Tahdon kirjailijaksi.

Jokainen auringolasku ja auringonnousu ja jokainen / kylmää ikkunaa vasten laulettu laulu kerrallaan:

Halki vuorten, /  Halki meren ---- "

 

Jacqueline Woodsonin Ruskea tyttö unelmoi on eloisa teos, täynnä pieniä lapsuuden ja kasvuosien muistikuvia. Omaelämäkerrallista aineesta sisältävä teos valottaa kirjailijan elämää  Ohiossa, jossa isä asuu, Etelä-Carolinan Greenvillessä, jonne äidin kanssa muutetaan isovanhempien luokse ja New Yorkissa, jonne äiti muuttaa. Eletään aikaa, jolloin ihmisoikeustaistelut olivat ajankohtaisia. Perhe, ystävät, naapurusto, monet arkiset asiat kielenkäytöstä lapsuuden tuoksuihin elävät näissä pienissä säkeissä.

Säkeissä - nyt, kun kirjoitin tuon, niin huomasin, kuinka sanat voivat viedä moneen suuntaan. Sanojen voiman ja ilmaisukyvyn on löytänyt myös Jacqueline, joka unelmoi kirjailijuudesta. 

Teoksen tyyli on hyvin lapsenomainen, silti vaikuttava, niin kuin naivistinen taide. Teksti on rohkeaa, arkailematonta ja keveää. Keveyden takana kuitenkin on ilmaisun voimaa. Itse ajattelin lukiessani, että näinkin voi elämää lähestyä. Näinkin voi asioita kuvata - säe säkeeltä.

Nämä eivät kuitenkaan ole runoja, vaikka lyyrisyyys hieman pilkottaakin paikka paikoin. Nämä toimisivat yhtä hyvin suorasanaisena, toisenlaisena tekstiasetteluna. Välillä pohdin, miksi sanat on jaoteltu siten kuin ne on jaoteltu. Mikä ero on lauseella, virkkeellä ja säkeellä? Itse olisin rivittänyt tekstin osin toisella tavalla (kuten olen tehnyt tekstiotteessa). 

Tämä oli hieno lukukokemus. Hauska, ymmärrettävä, tajuntaa laajentava, näkökulmaa avartava. Yllättävää oli teoksen uskonnollinen puoli. Jehovan todistajien elämää on harvemmin kuvattu profaaneissa teoksissa. Itselleni tuo elämä on tuttua (en itse ole Jehovan todistaja) ja oli erikoista huomata, kuinka samanlaisena se esiintyy niin Yhdysvalloissa kuin Suomessa, kuinka samanlaisena se on pysynyt 1960-luvulta nykypäiviin. 

Omalaaatuinen, persoonallinen teos, jonka voisin hyvinkin lukea uudelleen. Tässä on  jotain mitä tahtoisin selventää itselleni. En esimerkiksi ymmärtänyt, nähnyt, löytänyt nimiölehdellä mainittuja viittauksia eri teoksiin. Sen sijaan löysin  muita viittauksia. Olisi kiintoisaa tutustua kirjoittajan mahdollisesti muihin kirjoittamiin teoksiin. Teos on saanut Astrid Lindgren muistopalkinnon vuonna 2018. Alkuteos on ilmestynyt 2014.

---

Pohjoinen lukuhaaste kohta 25: Kirja, joka käsittelee tasa-arvoa, Jacqueline Woodson: Ruskea tyttö unelmoi

USA:n osavaltiovalloitus: Ohio 

--

Teoksesta muualla:

Kirjahilla

Yöpöydän kirjat

Siniset Helmet, jossa blogisti nautti  "Eniten iskevästä kielestä ja elämäkerrallisesta metafiktiosta".

Eero Ojanen & Timo Jantunen: Zacharias Topelius!

 

Eero Ojanen & Timo Jantunen

 Zacharias Topelius - Suomalaisten satusetä

Avain, 2022

399 + 1 s.

Kansi: Annukka Mäkijärvi

Ojasen & Jantusen teos  Sakari Topeliuksesta on monipuolinen tietokirja suomalaisen kirjallisuuden pioneerista. Se ei ole vain elämänkerta vaan myös, kirjallisuuskatsaus Topeliuksen tuotantoon ja elämäntyöhön. Teoksessa avautuu paitsi Topeliuksen elämä ja aatemaailma myös suomalaisuus, Suomen historia ja synty uudella tavalla. Teoksen perusteella voisi sanoa jopa, että Suomea ei olisi ilman Topeliusta, niin vahvana Topeliuksen vaikutus Suomalaisuuden itsetunnon nousuun teoksessa tuodaan esille. Väite on toki hieman liioiteltu, sillä Topelius ei toki ole ainoa historian henkilö, joka on noussut vaikuttamaan kehityksen virtojen  suuntauksissa. 

Teos jakautuu seitsemään osaan. Aluksi Eero Ojanen tuo esiin elämänkerrallisen katsauksen lapsuudesta ylipiston professoriksi, runoilijasta sadunkertojaksi. Timo Jantunen puolestaan luo katsauksen  Topeliuksen proosakirjallisuuteen ja satukirjallisuuteen.  Jantunen on paneutunut myös Topeliuksen kasvatusajatteluun Ojasen syventyessä puolestaan siihen, mikä vaikutus Topeliuksella on ollut Suomi-kuvan luomisessa ja Suomen kirjoittajana. Ojanen pohtii myös omassa osiossaan Topeliuksen maailmankatsomusta. Runouteen kirjoittajat ovat paneutuneet yhdessä.

Ojasen ja Jantusen Zacharias Topelius  on tiivis tietoteos, joka tuo mielenkiintoisella tavalla Topeliuksen elämää ja aatemaailmaa. Kirjailijat ovat ammentaneet "vettä monesta lähteestä" ja saaneet aikaan kiintoisan ja avarakatseisen syväluotauksen paitsi kirjailijasta, myös hänen teoksistaan. 

Omassa hyllyssäni lukuvuoroa on esimerkiksi odottamassa Tähtien turvatit -teos, jonka tematiikkaa tässä teoksessa on avattu sen verran, että mietin, millainenkahan lukukokemuksesta muodostuukaan. No, saa nähdä, milloin ehdin paneutua asiaan.

Topelius oli vahva vaikuttaja, jonka sydämellä oli niin pikkulintujen hyvinvointi kuin metsien suojeleminen.

Luonnon suojelun teemat korostuivat entisestään, kun Topelius alkoi kirjoittaa voimakkaasti myös Suomen metsien puolesta lisääntyvää metsänhakkuuta ja suoranaista haaskuuta vastaan.

Aihe, joka on ollut tapetilla viime aikojen uutisoinnissa. Topeliukselle metsä ei ollut vain metsäteollisuuden tai muunkaan talaoudellisen toiminnan raaka-ainevarasto vaan hänelle se merkkitsi Suomen ja sen olemasaolon kannalta jotain elävämpää. Metsä oli kuin turkki, jota ilman täällä kylmässä Pohjolassa pärjää perin huonosti, ja metsän tuhoamista hän piti suorastsan väkivaltaisena toimintana.

Topelius oli aikanaan edistyksellinen suhteessaan naisten oikeuksiin. Toisaalta hän edusti konservatiivisuutta ja torjui jyrkästi kristillisen arvomaailman rapauttamispyrkimykset. Kristillisestä uskosta luopuminen tai sen aseman heikentäminen johtaisi koko yhteiskuntamoraalin heikkenemiseen ja erilaisin kielteisiin seurauksiin. Topelius ei kuitenkaan olla jyrkkä moralisti ja esimerkiksi lapsille kirjoitamisessa hän painotti lapsen omaa ymmärrystä oikeasta ja väärästä. Lapsen piti saada itse oivaltaa.

Teoksessa on muutamia oikoluku- ja muita virheitä. Pari hämmentävämpääkin.

Romaanisssa (Välskärin kertomukset) Topelius kuvaa Suomen ja Ruotsin historiaa Kustaa II Aadolfista Kustaa III:een. Alunperin oli tarkoitus edetä aina Vaasan paloon 1952...  Tämä saattaisi mennä painovirheen nimiin, mutta kyllä tämä kuitenkin oikolukuvaiheessa olisi pitänyt äkätä, samoin kuin tämä toinenkin.

Talvella 1854 perhe olikin jo suunnittelemassa asunnonhankintaa ja muuttoa, kun tapahtui Topeliuksen ja perheen kannalta työuran ehkä merkittävin yksittäinen käänne: Keisari Nikolai II sekä hänen poikansa, perintöruhtinas ja yliopiston kansleri Aleksanteri vierailivat maaliskuussa Suomessa.

Tässä on mitä ilmeisimmin menneet Venäjän keisarit sekaisin, sillä Nikolai II ei ollut vielä vallassa vuonna 1854 vaan vasta vuosisdan loppupuolella ja uuden alkaessa.

Erityismaininta tälle topeliaaniselle ajatukselle:

Ilon maaperästä nousevat viisauden idut

Kiitos Avain-kustantamolle arvostelukappaleesta!

---

Helmet 2022 -lukuhaaste kohta 31: Kirjassa on jotain sinulle tärkeää Jaan Topeliuksen kanssa metsien merkityksen hyvinvoinnille ja kristillisyyden merkityksen

Natalia Pflaumer: Perheeni!

 

Natalia Pflaumer (kertoja)

Olga Ziv (kirjalliseen asuun muokannut)

Alkuteos: Mojá semjá

Suomentanut Lauri Kemiläinen

Tammi, 1945

227 s.

Aloitus: Bronnyikadun varrella sijaitsevassa huoneistossa oli hyvin ahdasta.

Lopetus: Niin, tulevia päiviä!

Perrheeni on nimensä mukaisesti kertomus perheestä. Kertoja on Natalia Pflaumer. Hän on syntynyt 1878 aviottomana lapsena.Varhaisimman lapsuuden hän on asunut veljensä Misan kanssa talossa, jonka omisti täti Julia, kätilö,

Huoneistossamme oli paljon pimeitä soppia. Lastenkamarissamme, joka oli omituinen, pimeä huone, ei ollut edes ikkunoita. OIkeastaan sitä oli vaikea nimitätäkään lastenkamahhriksi. Siellä ei ollut mitään valoisaaa, iloista ja kirkasta. Huoneessamme ei ollut edes leluja -noita rakkaita rikkinäisiä nukkeja, karvattomia karhuja palikoita, vaunuja ja muuta sellaista. Ei ollut äitiäkään. 

Aina välilä Natalia pääsee käymään isänsä ja täti Siman luona. Kun Natalia on 15-vuotias, hänen isänsä on kuollut ja hän asuu Sima-tädin luona. Tädin sisäkkö Varja paljastaa Natalialle salaisuuden. Hän on Sima-tädin aviottomana syntynyt tytär. Natalia ei enää viihdy tätinsä luona. HÄn lähtee opiskelemaan, alkaa kotiopetttajaksi ja avioituu Insinööri Pflaumerin kanssa. Opettajan toimiessaan Natalia on kärsinyt kylmyydestä ja kokenut kovia aikoja. Natalia saa kuulla, että hän ei pysty saamaan lapsia.

Perheeni on mielenkiintoinen kirja, jota luin hyvillä mielin ja innostuneena. Natalia tapaa ensin pienen Sereza-pojan, joka taluttaa sokeaa miestä. Natalia ottaa pojan hoiviinsa. Serezasta tulee Pflaumerien ensimmäinen lapsi. Kaikkiaan lapsia kertyy vuosien mittaan kuusi. 

Tässä on paljon lapsenkasvatuksellisia seikkoja. Nataliasta ja hänen miehestään tulee kuuluisia. "Että noin vain ottaa huolehtiakseen lapsista, jotka ei edes ole omia." Heistä tehdään juttu Komsomolskaja pravda -lehteen, jonka jälkeen perhe saa valtavasti postia. Muun muassa eräältä puna-armeijalaiselta, joka lähetti Kaukoidästä Valjalle ja Vasjalle (sisarukset, jotka on myös tulleet perheeseen) ihastuttavan itsesäveltämänsä laulun pienestä siperialaisesta karhunpojasta.

Teos alkaa 1800-luvun lopusta ja päättyy 1939 paikkeille. Vallankumousajat sivuutetaan, niihin ei viitata ollenkaan.  Neuvostoliiton politiikkaankin viitataan hyvin vähän, tosin tämä poliittinen puoli alkaa näkyä aivan loppupuolella enemmän. 

Erikoiselta tätä taustaa vasten kuulostaa maininta: - Mitä Pinkerton-seikkailuja te, kansalainen minulle oikein kerrottekaan. Nataliasta on tullut avustaja poliisilaitokselle, jonne kertyy katulapsia, joita sitten pitää ohjata lastenkoteihin tai vähän karumman kuuloisiin oloihin, joihin joutumista lapset pelkäävät. Natalia on saanut kuulla Vovalta (jonka hän on ottanut hoteisiinsa osaksi aikaa) , että eräässä lastenkodissa tapahtuu varkauksia, mihin laitoksen johtaja tuntuu suhtautuvan perin penseästi.

Kuitenkin kaikitenkin, vaikka lopussa viitataan Isä Staliniin ja rivien välissä on havaittavissa tietynlaista hapatusta pidin tästä teoksesta todellakin paljon. Tässä oli tunnetta ja hyväntahtoisuutta, sydämen sivistystä ja heikoista välittämistä. Eikä kerrontakaan ollut yhtään hullumpaa. Sujuvasti ja luontevasti tämä eteni.

---.

Helmet lukuhaaste kohta  40: Kirja kertoo maasta, jota ei enää ole