Homeira Qaderi
Tanssia moskeijassa - Afgaaniäidin kirje pojalleen
Alkuteos kirjoitettu farsiksi
Englanninkielestä kääntänyt Irmeli Ruuska
WSOY, 2022
186 s.
Homeir Qaderin Tanssia moskeijassa on kaunokirjallinen elämänkerta. Kerrottu, kuten kirjailija tuo esiin, niin uskollisesti ja totuudenmukaisesti kuin inhimillisesti on mahdollista. Joitakin nimiä, paikkoja ja paljastavia yksityiskohtia on muutettu ihmisten yksityisyyden ja henkilöllisyyden suojelemiseksi.
Tarina alkaa esipuheella, joka alkaa kuin sadut: "Olipa kerran armeliaan Jumalan aikana vuorten takana kaukaisessa kaupungissa perhe, jolle suotiin poika, ja hänen lempinimekseen annettiin Shah-Pesar, "kuninkaan jälkeläinen". Satu jatkuu kuin ainakin Tuhannen ja yhden yön tarinoista tutulla Aladinin taikalamppuvariaatiolla, jossa lähtökohta on pojan syntymä ja merkitys afganistanilaisessa kulttuurissa.
Vaikka tarina alkaakin näin kirjailijan veljestä, on kerronta kuitenkin Homeiran näkökulma, naisen näkökulma yhteiskunnassa, jossa miehillä on valta ja naiset piilotetaan katseilta.
Homeira oli "reipas, vilkas lapsi, liian nuori ja energinen ymmärtääkseen pelätä". Hänen perheensä ei ehkä ollut kaikkein vanhoillisin näkemyksissään. Sain sellaisen käsityksen, että Homeiraa rakastettiin ja hänelle annettiin mahdollisuuksia, joita ei yleensä tytöille suotu. Hän alkaa teini-iässä opettaa kylän tytöille luku- ja kirjoitustaitoja moskeija-teltassa, salaa, talebanien pitäessä vieressä vartiota. Tämä kaikki perheen sallimana.Uhkaavia tilanteita tulee, kun tytöt haluavat tanssia ja taputtavat kovaäänisesti. Tilanteen pelastaa kuitenkin nuori komea taleban, johon Homeira rakastuu ja joka alkaa myös salaa opiskella kirjoittamista Homeiran johdolla. Käy kuitenkin niin, että tällä ensirakkaudella ei ole tulevaisuutta. Nuori taleban lähetetään toisaalle taisteluun, jossa hän kuolee.
Homeira kertoo, kuinka hän ei muista aikaa, jolloin hänen kotimaassaan ei olisi sodittu. Oli venäläiset ja sitten talebanit. Kerronta on koskettavaa ja mukaansatempaavaa. Homeiran kerronnasta saa hyvin elävän kuvan maasta, kansasta, uskonnosta, elämästä, sodasta, naisten asemasta. Mitä hieman kummastelin ja mikä oli minulle outoa ja ennen tietämätöntä oli kuvaus talebaneista, siitä, kuinka heidät tunnisti siitä, että silmät oli kajalilla rajattu. Jotenkin en osaa yhdistää tätä "meikkaustapaa" taleban-miehiin.
Kerronta etenee kronologisesti lapsuudesta aikuisuuteen. Tämän rinnalla kulkee Homeiran kirjeet lapselleen, jotka on painettu toisenlaisella fontilla.
"Siitä, kun sinut riistettiin minulta, on nyt yhdeksänsataakahdeksankymmentäviisi yötä. Yhdeksataakahdeksankymmentäviisi yötä ovat ulovat tuulisudet repineet tuutulaulujani riekaleiksi. Nyt, kun olen tuhansien kilometrien päässä sinusta ja teistä kaikista, tässä pienessä huoneessani Kaliforniassa, ainoa todiste syntymäsi riemusta on vatsaani koristama keisarileikkausarpi. Se on äitiyteni kunniamerkki."
Kun Homeira kasvaa, hän avioituu ja elää suht rauhallista avioelämää Iranissa, jossa hän saa opiskella, ja jossa voi elää vapammin. Mutta sitten useamman vuoden jälkeen tilanne muuttuu. Homeira on opiskelunsa opiskellut, ja sallii itselleen lopulta lapsen saannin, josta on siihen asti kieltäytynyt. Mutta Afganistaniin paluun myötä mies liittyykiin talebaneihin, ottaa itselleen toisen puolison, jota Homeira ei salli. Hän ei halua vaimo numero ykköseksi. Mies ottaa avioeron ja lapsi, jää miehelle.
Kirjeet lapselle on kirjoitettu Kaliforniassa, jonne Homeira on matkustanut. Homeira on kirjailija. Hän on kirjoittanut tarinoita ja kirjallisuus on ollut tärkeää niin häennelle kuin perheelle muutenkin. Homeira alkaa itsekin kirjoittaa tarinoita. Mutta kun ensimmäinen
Homeiran kirjoittama tarina julkaistaan lehdessä siitä syntyy suuri äläkkä. Lehdet pitää hävittää, sillä ei ole sallittua, että lehdessä
mainittaisiin naisen nimi. Perhe on ylpeä Homeirasta, mutta joutuu suojelemaan itseään ja toinen toisiaan. Vaarallisia tilanteita on, mutta jotenkin niistä selvitään.
Jälkisanoissaan Homeira kertoo, kuinka hän meni takaisin Kabuliin, jotta saisi poikansa huoltajuuden. Ja erinäisten oikeussalitaistelujen jälkeen se hänelle lopulta myönnettiin.
Upea, upea tarina. Voisin vielä mainita tähän loppuun, että tässä on hienot kannet, erityisesti kansikuva (suunnittelija Sanna-Reeta Meilahti). Tuohon syvään, metsänvihreään väriin uppoaa kuin tähän tarinaankin. Hellyys ja läheisyys ovat läsnä siinä, missä toisenlaisetkin tunteet.
Muualla blogeissa:
Kirjarikas elämäni: Kiinnostava ja antoisa lukuelämys
Kirjamuuri: Koskettava, kerronnaltaan kaunis, syvästi tunteisiin menevä tarina
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti