Satu Prusti Nelson: Aurinkoon puettu aika!

 

Satu Prusti Nelson

Aurinkoon puettu aika

Markettiimi, 2017

509 s.

Varsinainen aloitus: Suuri ikkuna antoi lounaaseen, tulivuorille päin. Kun katsoin ulos, mennyt aika, jonka luulin jo menettäneeni, syöksyi minua kohti. Siinä hetkessä elin kuusitoista vuotta.

Lopetus: Päälleni putoili paisuvia ilon pisaroita. Césarin keisarinnauru kaikui kirkon kivisillä käytävillä. Sade valui yhtenä verhona ja tuuli rymisi kuin ukkonen.

Päähenkilö: Soledad, meksikolainen nuori nainen, joka on lapsena adoptoitu Pohjoiseen. Ilmeisesti kyse on Suomesta, mutta Suomi, jossa syödään peurankoipea ja simpukoita jouluisin ja omataan venäläistaustaisia (nimien perusteella) sukulaisia ei ole minun tuntemani Suomi. Minun on vaikea hahmottaa miljöötä tältä osin. Yritän kuvitella kartanokodin meren rannalle, mutta mielikuvitukseni ei taivu, ei Helsinkiin, ei Pohjanmaalle, josta tiedän kirjailijan olevan kotoisin. Kuvaus on hieman epätodellista, kuin unelmaa, haaveita, niin ylellistä.Ehkä kuvauksella on haluttu tuoda esiin juuri tätä hienoa ja ylellistä elämää, johon päähenkilö on Meksikon orpokoti/sairaala kautta adoptoitu. Tämä köyhempi puoli vain jää varjoihin, rivien väliin, erikoisten, epätavallisten hahmojen taustoihin.

Ei sillä. Kirjailija osaa kyllä kirjoittaa. Hän juoksuttaa sanoja kuin värejä pensselistä. Kokonaisuus on hyvin taiteellinen. Eikä ihme, sillä onhan kirjailija myös taiteilija. Taiteella onkin merkittävä osuus kerronnassa. 

Jos minun on vaikea hahmottaa sitä Pohjoista, johon Soledad on adoptoitu, niin toisin on Meksikon kuvaus ja Meksikoon tapahtumat suurimmaksi osaksi sijoittuvatkin. Meksiko avautuu lukijalle värikylläisenä, alkuvoimaisena. Alkuperäiskulttuuri on vahvasti läsnä niin historiassa kuin arjessa, sekoittuneena espanjalaisvalloittajien tuomaan kulttuuriin. Mutta se köyhempi Meksiko jää tässäkin taustalle. Tosin César, nuori lahjakas taiteilijapoika, johon Soledad tutustuu lienee köyhistä oloista, mutta tätä köyhyyttä ei tuoda kovi paljon esiin, vaan pojan erityislahjakkuutta, jonka rinnalla merkittävää on myös hänen uskonsa. Ei se katolisuuden ja alkuperäisuskontojen sekoitus, josta Meksiko tunnetaan, vaan elävä, voimaannuttava kristillisyys, madonnankuvista ja krusifikseista paljaaksi riiisuttu tyhjän ristin usko. Tässä uskon kuvauksessakin kirjailja on omintakeinen ja Césarin "evankeliointi" kaikkea muuta kuin suomalaista, vapaakirkollista tai mitään muutakaan tuntemaani tapaa esittää evankeliumin ydin etsivälle ihmiselle. Ja etsijä Soledad on. Voisi sanoa, että Césarin ote on hieman apologinen.

Hän on saapunut Meksikoon opiskelemaan, mutta myös etsimään isoäitiään Guadalupea, jonka lämmön ja läheisyyden hän muistaa vahvana, elämää kantavana voimana. Soledad on saapunut Meksikoon  etsimään juuriaan ja identiteettiään. Soledad ei usko Jumalaan. Hän tietää paljon Meksikon kulttuurihistoriasta, menneisyydestä, muinaisista uskonnoista, jotka kaikki ovat hänelle samanarvoisia. Césarin viittaukset vuorilla tapahtuviin salaisiin menoihin saa Soledadin kylmiin väristyksiin haluamatta uskoa niitä todeksi. Niin ne saa minutkin värisemään. Tämä, erityisesti teoksen loppupuolella nouseva animismi tuo synkkiä sävyjä kerrontaan ja saa minut lukijana varuilleen.

Soledad  on nimensä mukaisesti yksinäinen. Hän etsii lepoa ja rauhaa vaikkakin taistelee  kynsin ja hampain vastaan sitä rauhaa, jota César tarjoaa. 

Aurinkoon puettu aika on hyvin erikoinen teos.Toivoin kovasti saavani tämän luettavakseni, mutta - tämä ei aivan ollut minun kirjani. Minua häiritsee erityisesti tuo edellä mainitsemani epätodellisuuden tunne ja yltiöylellisyys, jota ei auta se, että tässä on myös paljon virheitä sana-asuissa. En tiedä liekö syy oikoluennassa vai siinä, että kirjailija on kotiutunut Yhdysvaltoihin. Esimerkkinä nyt lause:  Se hän peri Andres. Ja teos on kerronnallisesti hyvinkin kirjakielistä, jossa ei murteita käytetä. No, ei tämä nyt niin iso asia ole eikä häiritsevinkään. Kaikkein häiritsevintä on se, että minulle ei jäänyt tästä levollista oloa.

Päähenkilö löysi levon ja rauhan yksinäisyyteensä, löysi identiteettinsä  ja löysi rakkauden (tässä ei niinkään puhuta romanttisista tunteista, mutta väreily Soledadin ja Césarin välillä on hyvin ilmeinen ja vahva, vaikka tästä henkilökemiasta ei puhutakaan). Minulle lukijana jäi epävarmuus ja pelko kaivertamaan, sillä ne kaksi asiaa, jotka paloivat olisi saanut jäädä palamatta, tai jos ne nyt olikin juonen kannalta oleellisia, että paloivat, niin se kolmaskin asia olisi saanut palaa sen sijaan, että joutui vain roskiin. Tämä henkimaailman läsnäolo aivan teoksen loppumetreillä teki oloni rauhattomaksi ja se, että se jäi edelleen sinne väleihin väijyksiin  teki lukukokemuksesta, ei niin hyvän. Toisaalta - ehkä tämän voisi lukea uudelleen ja kokeilla, onko tämä psykologinen vaikutus yhä yhtä vahva uudelleen lukiessa vai löytäisinkö rauhan minäkin tästä lukukokemuksesta.

Kauneus ilmaisuissa:

Sillat, minä rakastaisin välillemme avarat sillat ----

--

Teoksen on lukeneet myös hän, jolla on Kirjarikas elämä, Kaikkea kirjasta ja  Tuhansien sivujen Marja-Liisa.

---

Kirkko ja kaupunki -lehden lukuhaaste kohta 33: kirjan päähenkilö on yksinäinen

Karen Kingsbury: Valheen jäljet!

Karen Kingsbury
Valheen jäljet
Alkuteos: Firstborn series nro 3, Found
Suomentanut  Eeva Saarimaa
Aikamedia, 2017
351 s.

Kingsbury jatkaa tutulla tyylillään Baxterin perheen tarinaa. Keskiössä on Dayne Mathews, John Baxterin vanhin poika, joka on olosuhteiden pakosta aikoinaan annettu adoptoivaksi ja jota leskeksi jäänyt John nyt jäljittää tietämättä, että Dayne on itse jo saanut selville mistä hän on lähtöisin ja tehnyt jopa tuttavuutta perheeseen näiden tietämättä. Toinen päähenkilö on nuori kristillisen teatterin ohjaaja Katy, jolla on lämpimiä tunteita Daynea kohtaan samoin kuin tällä häneen, vaikka Hollywoodin filmiviidakko luo omat paineensa asioihin.

Kingsburyn teksti on viihdyttävää, hiljalleen eteenpäin soljuvaa, välillä tunnelma kohoaa jännitteitä luoden.Siirtymät eri tilanteista toisiin ja näkökulmavaihdokset ovat luontevia. Paitsi Daynen ja Katyn maailmoja, kirjailja kuvaa myös leskeksi jääneen Johnin ajatuksia sekä hänen tyttärensä Ashleyn pohdintoja hänen odottaessaan toista lastaan ja viidestä sisarusparvesta ainoana tuntien isänsä salaisuuden.Ashleyn synnytys keskellä rajuilmaa ja tornadon riehuminen pienessä keskilännen kaupungissa  onkin kirjan kerronnassa korkeimmalle kohoavia kuvauksia

Kingsbury kirjoittaa kristillistä fiktiota, jossa Jumalan huolenpito arkisssa asioissa käy käsi kädessä tai etsivänä ihmisen valintojen ja pyrkimysten suhteen. 

Othmar Franz Lang: Antakaa veljeni takaisin!

Othmar Franz Lang
Antakaa veljeni takaisin
Alkuteos: Rufe in den Wind
Suomentanut Ulla Mari Kellomäki
WSOY, 1982
176  - 1 s.

Kansikuva: Matti Kota

Jürgenista oli hienoa, että hänellä oli veli joka oli kaikkialla mukana. Myös tämän Wenzin pariskunnan luona. Veli joka nukkui samassa huoneessa. He makasivat päät vastakkain ja niin he saattoivat jutella kaikenlaista. Tietysti kuiskaten. Mitä kaikkea oli tapahtunut, mikä heitä oli suututtanut ja kenet he vielä kunnolla nujertaisivat. Puheenaiheita riitti loputtomiin. Eikä Jürgenia lainkaan haitannut, että kaikki sanoivat: "Voi miten herttainen poika tuo Thomas onkaan. Voi noita kultaisia kiharoita ja sinisiä silmiä."

Niin, Jürgen ja Thomas asuvat lastenkodissa. He ovat jo monena viikonloppuna käyneet vieraisilla Wenzin pariskunnan luona, jossa herra Wenz on luvannut rakentaa heille ullakkohuoneen ja junaradan kellariin. Kunnes erään kerran kaikki lopahtaa veljien väliseen kinasteluun.

Seuraavan vuorossa on Gütersin perhe. Asia kuitenkin mutkistuu, kun lastenkodin johtajatar puhuu sivu suunsa. Gütersit haluavatkin vain Thomasin.

Othmar Franz Langin kertomus vanhempiensa hylkäämistä veljeksistä on karu kertomus paitsi veljeydestä ja perheen menettämisestä, tarpeesta tulla hyväksytyksi. Tarinaan viedään eteenpäin ensisijaisesti Jürgenin näkökulmasta. Kerronta ei etene kronologisesti vaan tarinaa viedään eteenpäin kahdessa eri aikajanassa. On nykyhetki, jossa Jürgen etsii löytääkseen salaa muuttaneet Gütersit, jotka ovat vieneet häneltä veljen ja on aika, tilanteet, jotka ovat johtaneet tilanteeseen. 

Kirjoittajan myötätunto, tosin hahmojensa kautta,  tuntuu olevan vahvasti Jürgenin myötä, kun taas rouva Qüters kuvataan vähemmän mairittelevana. 

Hän katseli rouva Gütersiä: musta puku, mustat kiiltonahkakengät ja omituisen maidonvaaleat sukat. Näytti siltä kuin hänen jaloissaan ei olisi ollut lainkaan verta, vain maitoa. Sintumaitoa.

Kun  rouva Güters lopulta lastenkodin uuden johtajan taivuttelusta tuo Thomasin katsomaan veljeään, ei veli halua edes kättä antaa veljelleen. Veli oli lopullisesti viety, manipuloitu rouva Gütersin tavoitteita, tarpeita varten, mutta taustalla oli myös Güterssien tyttäret, jotka omilla tahoillaan olivat myös vaikuttaneet, kumpikin omalla tavallaan.

"Minä en enää tahdo tietää sinusta mitään." No, hän, Jürgen, selviytyisi siitä, vaikka ei itse olisi ikinä sanonut niin. Hänen veljensä saisi vielä nähdä, kuinka hän siitä selviytyisi. Veli, mikä se oikeastaan oli? Oliko silä sanalla mitään merkitystä? Eikö veljeä voisi myös etsiä jostakin itselleen? Jos joskus tapaisi jonkun josta piti? Ehkä hän kerran löytäisi ystävän. Jonkun, joka olisi oikea juuri hänelle. Sellaista sattui, niin oli tapahtunut, ja miksi niin ei voisi tapahtua vieläkin? Ystävä rajun vastatuulen ja hyytävien päivien varalle, ystävä pilkkopimeään yöhön. 

Kirjan miljöö on saksalainen lastenkoti. Onko se itä- vai länsisaksalainen? Välillä minusta tuntuu, että tämä voisi olla itäsaksalaista elämää, välillä mietin, eikö sittenkin oltaisi länsisaksassa? Kirjan kirjoittamisen aikaan Berliinin muuri oli vielä pystyssä, mutta onko sillä väliä? Tarinahan on ennen kaikkea nuoren pojan kasvutarina, pojan, joka ei ole saanut elämältä kovinkaan hyviä lähtökohtia ja hänenlaisiaan, kaltoinkohdeltuja lapsia on niin idässä kuin lännessä. Nuoria, jotka eivät anna sanella ajatuksiaan, jotka rajuudessaankin kaipaavat ymmärrystä ja rakkautta osakseen. Mutta kuka heitä huomaa, näitä jürgeneitä. Kaikkihan tahtovat vain thomaksia, pehmeitä luonteita, joihin on helppo vaikuttaa,  saada heidät mieleisikseen.

Yhteiskunnallinen manipulaatio? Onko se rivien välistä luettavissa? Ajatus vain tuli mieleeni, nyt, tätä postausta kirjoittaessani, ei niinkään lukiessani.

...

Kansikuvasta sen verran voisin mainita, että Matti Kodan tyyli on hyvin tunnistettava, omanlaisensa. Ei ehkä sellainen tyyli, joka minua erityisen valtavasti innoittaisi tai koskettaisi, vetoaisi. Ehkä tähän kirjaan kuitenkin sai juuri kansikuva tarttumaan - mene ja tiedä.

Anu-Riikka Peuranen: Eemil - Erään adoption tarina!

Anu-Riikka Peuranen

Eemil - Erään adoption tarina

Aarnihopea-julkaisut, 2015

179 s.

Eemil - erään adoption tarina on kertomus siitä, kuinka pienestä 3-vuotiaasta kiinalaisesta Binqiangista tuli suomalainen Eemil. Adoptointiin liittyvää byrokratiaa ja neuvontaa käydään läpi siinä, missä Eemilin kasvua ja kehitystäkin. Kirjan voi jakaa kolmeen osaan, joissa ensin on haave lapsesta ja päätös, adoptointiin hakeutuminen, sitten adoptointimatka Kiinaan, joka ei ole päivän tai kahden reissu ja viimeisenä lapsen sopeutuminen uusiin oloihin.

Kirja oli ihan mielenkiintoinen. Kirjan kuvaliitteestä katsoo hymyilevä, suloinen pieni poika ja kiintoisinta kirjassa onkin tämän pienen pojan kasvun ja kehityksen kuvaaminen.

Kirja puhuu myös erilaisuudesta ja erityistarpeisuudesta. Eemil oli niin sanottu Special Child, erityislapsi. Hänellä oli  spina pifida eli selkärankahalkio yksinkertaisesti sanottuna. Kirjassa puhutaan myös syömishäiriöistä, adoptioperheessä oli anorektikko ja Eemililläkin oli vaikeuksia syömisen  kanssa, hän olisi syönyt ja syönyt ja syönyt ilman määrää.

Näin tämä tarina ei ole ainoastaan adoptiotarina, vaan myös perheen tarina selviytymisestä uusien haasteiden keskellä, haasteiden, jotka on itse valinnut osakseen.

Kirja myös yllätti minut.

Viisivuotisneuvolakäynti oli osoittanut, että Eemil pärjäsi ikätasotesteissä jo keskiverto suomalaislapsen tavalla. Kävimme tosin fysioterapeutilla hakemassa muutaman täsmällisen  ja tarkistuttamassa asioita, joilla vielä parantaisimme motoriikkaa. Olin myös vähän huolestunut pojan äärimmäisestä notkeudesta. Harva viisivuotias tekee spagaatin tai saa taitettua sormensa kämmenen lisäksi kämmenselkään kiinni? Myös polvet ja kyynärpäät näyttivät menevän nivelistä yli.

Tämä yllätti ja toi tarinan jotenkin kohti, koska oman harvinaissairauteni yksi piirre on yliojentuvat nivelet, ja siksi kirjallisuusmaininnat yliojentuvuuteen ovat kiintoisia, vaikka ne eivät olisikaan yksi yhteen oman tilanteeni kanssa.

Erilaisuudesta:

Kuka meistä poikkeaa ja kenestä, ihmisiä kun ollaan kaikki?

...

Syöminen sallittu -kirjallisuushaste kategoria 3: Tietokirja, joka käsittelee syömishäiriöitä (Adoption ohella kirjassa puhutaan myös syömishäiriöistä)

Tällä avaan myös omalta osaltani Havaitse harvinaisuus -haasteeni, sillä vaikka spina pifida ei sinänsä ole kovin harvinainen ilmiö, niin adoptioäidin maininta sormien kääntämisestä kämmenselkään kiinni on harvinainen piirre.

Hilda Stahl: Elisabet ja salaperäinen laatikko!

Hilja Stahl
Elisabet ja salaperäinen laatikko
RV-kirjat, 1993
Alkuteos: Elisabet Gail and the secret box
Suomentanut Salme Moksunen
124 s.

Libby paiskasi kiiltävän laatikon vuoteelleen. Hän ei tahtonut katsoa sitä eikä koskea siihen.  Kuinka se mies kehtasi edes kuvitella, että hän tahtoisi tuntea hänet! Hän vihasi sitä miestä! Miten se voi ensin hylätä hänet, kun hän oli kolmen ikäinen, ja sitten olettaa, että hän antaa anteeksi ja rakastaa sitä?

Libby kiskoi kouluvaatteet yltään, tempasi farkut jalkaansa ja kauhtuneen oranssinvärisen paidan päälleen.

Hänen huoneensa ovi lennähti auki, ja Susan ryntäsi sisään. Hänellä oli yllään farkut ja vaaleansininen paita. Hänen kullankeltainen tukkansa oli korvien yläpuolelta kahdella poninhännällä, jotka heilahtelivat koko ajan hänen liikkeidensä mukaan.

- Voi Libby! Susan huudahti kiihkeästi. - Anna minä yritän avata tuon laatikon. Minua kiinnostaaa, mitä sen sisällä on. Kai sinuakin? HÄn kurkotti kättään laatikkoa kohti, mutta Libby tönäsi hänet pois. 

- Älä koske siihen, Libby kiljaisi kädet nyrkissä, jalat harallaan. - Kukaan ei saa tulla lähellekään.

- Mutta Libby! Enkä edes minä? Mehän ollaan siskoksia, Susan kuiskasi silmät melkein kyynelissä.

- Ei oikeita siskoksia, Libby kivahti terävä leuka koholla.

Elisabet Gail eli Libby on sijoituslapsi. Hänen sijaisvanhemmillaan Vera ja Chuck Johanssonilla on muitakin lapsia, joista Susan on yksi. Myöhemmin perheeseen ollaan adoptoimasa myös kahdeksanvuotiasta Tobya,.

Libbyn äiti on Australiassa ja isä kuollut. Johanssonit haluaisivat adoptoida myös Libbyn, mutta tämän äiti ei ole suostunut adoptioon. 

Kun Libby saa kirjeen ja erikoisen laatikon kuolleelta isältään joutuu hän kriisiin. Laatikko on japanilainen taikalaatikko, mikä kiinnostaa myös Libbyn kasvattisisaruksia. Libby ei kuitenkaan halua ajatella laatikkoa. Hän piilottaa se komeroonsa ja haluaa työntää biologisen isänsä pois mielestään.

Kun hän sitten lopulta on valmis avaamaan laatikon, onkin se kadonnut? Kuka sen on vienyt? Tobyko, joka tuntuu jostain syystä pelkäävän Libbyä kamalasti, ei kai kukaan Johanssonin lapsista?

Elisabet ja salaperäinen  laatikko on hengellinen lastenkirja, jossa nuoren tunnot ovat vahvasti läsnä. Mitä on olla puoliorpo, sijoituskotilapsi, sosiaalilapsi, kuten Elisabetin koulutoveri ja naapurintyttö Brenda ärsyttävästi Libbyä kutsuu.

Sarjaan kuuluu:

Elisabet ja uusi perhe

Elisabet ja salaperäinen laatikko

Elisabet ja ilkeä kaksoisolento

....

Tällä kuittaan Helmet lukuhaaste 2016 kohdan 46: Alle  18-vuotiaan suosittelema kirja. Tätä suositteli minulle siskontyttö, jolta kirjan myös lainasin.

Kirjallinen USA:n osavaltiovalloitus: Nebraska (En tiedä, mihin osavaltioon varsinainen tarina sijoittuu, mutta Nebraskalla on oleellinen osa tarinassa)

Jaber Hala: Lentävällä matolla Bagdadiin!

Hala Jaber
Lentävällä matolla Bagdadiin
Haluan pelastaa nämä lapset"
Tammi, 2009
Alkuteos: The flying Carpet to Bagdad One Woman's Fight for Two Oprhans of War
Suomentanut Tuija Tuomaala
262 s 

Kun tassuttelimme desinfioitua käytävää pitkin, pahojen aavistusten aallot kasvoivat vatsassani ja levisivät pamppailevaan sydämeeni. Kyse ei ollut  vain huolesta, ehtisimmekö takaisin hotelliin ennen ulkonaliikkumiskiellon alkamista. Valmistauduin sokkiin, joka minua osastolla odotti. Koko ruumiini oli jännittynyt, kun seurasime lääkäriä käytävän päässä olevasta ovesta. Näin tytön heti: pikkuruinen hahmo valtavassa huoneessa, siteisiin käärittynä kuin pienoiskokoinen muumio. Hän nukkui kyljellään yllään viltti joka oli levitetty tunnelinmuotoisen ristikon pääle, jotta se ei osuisi hänen ihoonsa. Lapsi ei ollut tietoinen muissa sängyissä makaavien palaneiden naisten kivuista, mutta jokin häntä häiritsi. Hän nukkui ja hänen kalpeat silmäluomensa värähtelivät niin kuin pikkulasten luomet silloin, kun he näkevät painajaisia. Hän vaikersi hiljaa, aivan kuin olisi liiaksi kärsimystensä uuvuttama itkeäkseen ääneen. Vuoteen vieressä seisoi hänen isoäitinsä, joka leyhytteli häntä pahvinpalalla. Kyyneleet valuivat vanhuksen poskia pitkin. Hän näytti siltä kuin olisi itkenyt kellon ympäri päiväkausia.

Hala Jaber on libanolinainen toimittaja. Hän on naimisissa brittiläisen Steven kanssa. Steve on lehtivalokuvaaja. He ovat töissä brittiläisellä sanomalehdellä. Sanomalehden päätoimittaja pyytää Halaa etsimään lasta, joka voisi olla moottorina ssanomalehden järjestämälle varainkeruukampanjalle Irakin sodassa kärsiville lapsille.

Lentävällä matolla Bagdadiin on tairna äitiydestä. Toivosta tulla äidiksi ja pettymyksestä, kun lasta ei olekaan tulossa. Paitsi äidittömyyttä Lentävällä matolla Bagdadiin on myös ketomus siitä, kuinka Irakain kansa vapautettiin diktaatttoristaan ja siitä, mitä sitten seurasi. Lentävällä matolla Bagdadiin sijoittuu Tuhannen ja yhden yön kaupunkiin, satujen valtakuntaan, mutta tämä tarina ei ole satua. Tämä  tarina on totta kaikessa raakuudessaan, mutta myös rakkaudessa.

Lentävällä matolla Bagdadiin on tarina paitsi Halasta ja hänen urastaan, toiveistaan, taistelusta epätoivon ja kyynisyyden keskellä myös tarina 3-vuotiaasta Zahrasta , joka  menetti vanhempansa ja viisi sisarustaan palavassa autossa matkalla pois räjähtelevästä Bagdadista. Lentävällä matolla on myös kertomus Hawrasta, pienestä vauvasta, joka pelastui samaisesta autosta äitinsä heittäessä hänet palava auton ikkunasta ulos tien varteen.

Hala Jaberin kirjoittama tarina elävästä elämästä on tarina Bagdadin kansasta, sen kärsivistä lapsista sodan keskellä. Sodan, joka ei  lähes pariakymmentävuotta myöhemminkään näytä laantuneen.

Koskettava vaikuttava teos, jonka kauniit kannet vetivät puoleensa kirpparilla.

...

Helmet lukuhaaste 2016: kohta 42: 2000-luvulla sotaa käyneestä maasta kertova kirja

Kirjallinen maailmanvalloitus: Irak 

Karen Kingsbury: Kuuluisuuden hinta!

Karen Kingsbury
Kuuluisuuden hinta
Aikamedia, 2016
-----
HUOM! Tämä teksti on julkaistu alkukesällä Hyvä Sanoma -lehdessä!
......

Katy henkäisi ja tunsi taas olevansa niskan päällä. Hänen entinen elämänsä Chicagossa oli mennyttä, eikä hän aikonut koskaan palata sinne takaisin. --- --- Tämä oli hänen kotinsa, tänne hän kuului. Tämä riitti hänelle. --- --- Minä en tarvitse muuta kuin tämän, enhän Jumala? 

Katy Hart,  nuori kristillisen lastenteatterin ohjaaja, on vaikean valinnan edessä, kun Hollywoodin kultapoika Dayne Mathews haluaa hänet uuden elokuvansa naispääosaan. Kauan kätkössä ollut nuoruuden unelma filmitähteydestä ja työskentelystä suurkaupungissa herää uudelleen eloon. Mutta onko ura Hollywoodissa kuitenkaan kaiken vaivan arvoista?  Bloomingtonin pikkukaupungin tyynen pinnan alla kuohuu, mutta kuohuuko Los Angelesissa vielä enemmän? Entä Baxterit! Kuinka heidän elämänsä jatkuu äidin kuoleman jälkeen? Saako perheen lapset koskaan tietää, että heillä on vielä yksi, lapsena adoptoivaksi annettu veli?

Karen Kingsbury jatkaa Baxter-perhesaagaa laajentamalla näköpiiriä. Bloomingtonin pikkukaupungin elämään on helppo astua mukaan, vaikka ei olisi aiempia teoksia lukenutkaan. Kingsburyn kerronta on teeskentelemättömän vaivatonta ja vilpitöntä. Tarina etenee  luontevasti kuvauksen ja dialogin välillä. Lukeminen on helppoa ja lukija pääsee hyvin virittäytymään tunnelmasta toiseen. 

Tyylillisesti Kuuluisuuden hinta on puhdasta viihdettä arjen sattumuksineen ja romanttisine hetkineen. Lisäryytinä mukana on ripaus jännitystäkin. Kingsbury osaa myös yllättää omalla persoonallisella tavallaan ja juonenkehittelyllään. Lukija voi vain aavistella ja tehdä oletuksia.  Lopulta hän kuitenkin huomaa olevansa uuden ja odottamattoman edessä - uutta odottamassa. 

Kingsbury on tuottelias kirjailija, jonka teoksia on myyty lukuisasti, eikä ihme.Lämminhenkisinä  teoksina niiden parissa viihtyy hyvin. Lukijan otteessaan pitävä kerronta on lähelle tulevaa ja aitoa aina punaisena lankana kulkevaa kristillistä sanomaa myöten. 

Kaiken kaikkiaan voi sanoa, että Kuuluisuuden hinta on hyvän mielen kirja, josta jää lukumuistiin valoisa jälki.

...

Tällä kuittaan Helmet lukuhaaste 2016 kohdan 49: Kirja on julkaistu vuonna 2016

Ayako Miura: Jäätymispiste!

Ayako Miura

Jäätymispiste

Suomen luterilainen evankeliumiyhdistys (SLEY) , 1972

Japaninkielestä suomentanut Martti Turunen

508 s.

Onkohan tosiaan mahdotonta rakastaa lasta, jonka isä on murhannut oman tyttäreni?

Siinä kysymys, jonka ympärille Ayako Miura on kutonut vaikuttavan ja järkälemäisen tarinan. Tarinan keskiössä on Keizoo Tsuziguchin perhe. Keizoo on Tsuziguchi-sairaalan ylilääkäri jolla on kaunis puoliso Natsue sekä lapset Tooru ja Ruriko.

Tuulenhenkäystäkään ei tunnu. Idän taivaalle kohonnut valtava pilvenlonka on torkahtanut paikoilleen hehkuvaan päivänpaisteeseen. Petäjämetsikön tummat, lyhyet varjot näyttäät hapuilevan ja huohottavan maassa kuin oudot, aavemaiset olennot. --- --- Etäältä kuuluu kaminari-rumpujen ääni. On kesäjuhlan aika vuonna 1946 heinäkuun 21. päivä.

Tuo päivä muuttaa Tsuziguchien perhe-elämän täysin.

Keizoon ollessa töissä, Natsue saa vieraakseen samassa sairaalassa työskentelevän silmälääkäri Murain. Murai on ihastunut Natsueen ja Natsue tuntee myös jotain Muraita kohtaan. Kesken näiden kahden silmäpeliä ja flirttailua huoneeseen astuu Natsuen 3-vuotias Ruriko-tytär. Natsue lähettää tytön ulos leikkimään, sanoen, että hänellä on "tärkeä neuvottelu" sedän kanssa.

Illalla, kun Murai on poistunut Keizoo tulee kotiin. Hän näkee savukkeentumpit pöydällä ja aistii, että heillä on ollut vieras. Natsue ei kuitenkaan kerro mitään oma-aloitteisesti eikä Keizoo kysy, mutta hänen mielessään alkaa virrata ajatuksia. Kuka vieras oli? Oliko se ... Miksi Natsue soitti niin kiivaasti pianoa, että kieli katkesi? Puhumattomuus kasvattaa epäilyksiä, epäilykset vieraannuttavat, skisma kasvaa.

Äärimmilleen juttu paisuu, kun Rurikoa ei ala kuulua kotiin. Hänet löydetään murhattuna metsiköstä, joen partaalta. Murhaajakin löytyy kohta. Hän on juuri isäksi tullut mies, jonka vaimo on kuollut synnytykseen ja mies on aivan puhki vastasyntyneen vauvan itkusta ja hoidosta. 

No, lapsen kuolema on kova pala. Natsueta vaivaa vielä syyllisyys siitä, miksi näin pääsi tapahtumaan? Mitä hän teki, kun Ruriko kuoli? Keizoo on saanut selville, että Murai on ollut heillä ja epäluulot ja mustasukkaisuus alkaa kasvaa.  Keizoo haluaa kostaa vaimolleen tämän uskottomuuden ja kun Natsue toivoo, että Keizoo hankkisi hänelle tyttölapsen lääkärituttunsa Takakin lastenkodista Keizoo alkaa harkita asiaa. Hän haluaa ottaa hoidettavakseen tuon murhaaja Saichin orvon tyttären, sillä eikö siinä tuskassa, mitä Natsue tulee  kokemaan, kun hän tajuaa hoitaneensa Rurikon murhaajan lasta, ole kylliksi rangaistusta?

Keizoo ja Natsue saavat lapsen.  Natsue kasvattaa hänet kuin olisi hänet synnyttänyt. Lapsi saa nimen Yooko. Natsue kasvattaa häntä Rurikona, kunnes eräänä päivänä lukee Keizoon päiväkirjaa ja tajuaa, mitä mies on hänelle tehnyt. Natsue raivostuu. Hän ei kuitenkaan paljasta tietävänsä Yookon alkuperää, sillä piti ajatella Tooruakin, joka rakasti pikkusiskoaan. Miten asia vaikuttaisi Tooruun, jos hän saisi tietää, ettei Yooko olekaan hänen oikea siskonsa. Natsue vaikenee, mutta hän alkaa vihata Yookoa. Hän on vähällä jopa kuristaa pienen Yookon. 

Yooko on nimensä mukaan aurinkoinen ja hyväluontoinen tyttö. Kasvaessaan hän alkaa ihmetellä äidin asennetta, mutta ei halua puhua tästä pahaa, vaikka Natsue kaikin tavoin hyljeksii Yookoa. Ei anna tytölle kouluruokarahaa, ei tule tämän koulujuhlaan

Mieheni on syypää tähän kaikeen, Voiko olla olemassa äitiä, joka pystyy hoitamaan lasta, jonka isä on surmannut hänen oman tyttärensä. Kuka voi ymmärtää tämän tuskani ja epätoivoni, kun hoidin häntä mitään tietämättä hellien kuin omaa lastani?

Salaisuus kalvaa niin Keizoota kuin Natsueta, kunnes tapahtuu räjähdys, Natsue kertoo Yookolle, joka on jo nuori nainen ja tämän poikaystävälle Kitaharalle totuuden Yookosta, että tämä on heidän tyttärensä murhanneen miehen lapsi. 

Oi että, minä en pidä Natsuesta. No, kyllähän Keizookin oli aika lurjus. Mennä nyt tekemään noin kurjasti sitä vastoin, että olisi puhunut suunsa puhtaaksi Natsuelle. Keizoon ja Natsuen ero on vain siinä, että Keizoo alkaa muuttua vuosien myötä. Hän on alkanut kiintyä Yookoon tämän taustasta huolimatta. Natsuessa taas on piirteitä, jotka lähentelevät narsisimia. Toisaalta voin ymmärtää sen ristiriidan, mikä tilanteessa on. Voiko rakastaa lasta, jonka isä on murhannut oman lapsen?

Jäätymispiste on huikea lukukokemus. Hengellisenä kirjana se ei ole saarnaava eikä osoitteleva, enempi filosofinen ja pohtimaan pistävä. Myös japanilainen kulttuuri näkyy kerronnassa. Jäin itse  miettimään esimerkiksi niitä mustekalataloja, joihin murhaaja Saichikin oli nuorena poika myyty. Mitähän laitoksia ne oli? Ja mikä oli nukkejuhla? Vieläkö Japanissa sellaisia vietetään? Kirja kuvaa sodanjälkeistä japanilaista yhteiskuntaa, Idän ja Lännen vaikutukset näkyvät rivien välissä. Jouluun viitataan, japanilaisille tärkeämpi juhla on kuitenkin Uusi Vuosi.

Muutama kirjallisuusviite:

Yooko lukee  kirjaa nimeltä Myrskyinen kukkula, jonka päähenkilö on Hieskriff-niminen, heitteille jätetty mies, joka rakastui kasvattisisareensa Katherineen. Hmm. Myrskyinen kukkula. Kuinka tässä kuviossa on jotain tuttua. Ah! Tässähän viitataan Emily Bronteen  Humisevaan harjuun. Mielenkiintoista, miten Heathgliff on vääntynyt Hieskriffiksi. Käännös on suoraan japaninkielestä, mitenkähän lie, olisiko kyse kuitenkin nimen kohdalla virheestä? Tuntuu oudolta ajatella, että nimi olisi eri Humisevan harjun japanilaisessa versiossa.

Tooru lukee  Nietzcheä  ja Karossan kauniit  epäilyjen vuodet -kirjaa. Googlaus ei tuonut lisävaloa tähän teokseen. Uteliaisuutta nimi kuitenkin herätti.

Japanilaiset nimet:

Japanilaiset nimet ovat kiehtovia, niin kuin japanin kielikin. Ne soivat kielellä lystikkäästi ja viehkeästi. Sanovat, että japanin ja suomen kieli muistuttaisivat toisiaan. Mene ja tiedä. Vaikeita ovat molemmat ummikoille. Lapsena muistan, kuinka suomenkielestä väännettiin japanilaisversioita tyyliin: jokohama kumahutan = nyrkkeilijä. Tätä ei pidä ottaa rasismina, enempi se oli sellaista sanaleikittelyä, älyllä pelaamista. Mitä rasismiin tulee, niin Jäätymispisteessä on monia teemoja, jotka kulkevat ristiin rastiin pääteeman ohella. Esimerkiksi ottolapseus. Miten japanilaiset (tai yleensä idän kulttuurit) suhtautuvat ottolapseuteen? Ilmeisesti ei niin syvällä kiintymyksellä kuin adoption ollessa kyseessä luulisi. Loppujen lopuksi, ajatellaanko lännessä yhtään paremmin vai ajatellaanko täälläkin tyyliin "sehän on ottolapsi".

Syvällistä ajattelua, ei kevyttä pintaliitoa siis on tämä Miuran kirja.

Tällä mukana Kurjen siivellä haasteessa.

Erling Poulsen: Älä itke, Saara!

Erling Poulsen

Älä itke, Saara

Gummerus, 1990

Alkuperäisteos: Hvem vil graede for Tine?

Suomennos ruotsinkielisestä laitoksesta Elsemaj Hurmerinta 

260 s.

- Halloo, onko Erik Hempelius puhelimsessa? ääni langan toisessa päässä kysyy selvällä Tukholman murteella. 

- Olen kyllä, Erik vastaa odottaen miehen esittelevän itsensä.

Mutta mies ei nähtävästi halua ilmaista nimeään.

- On kysymys tyttärestänne Saarasta, hän jatkaa. - Hän ei palaa kotiin.

Näin alkaa Hempeliuksen perheen kriisi. Erik Hempelius on tiedemies, Muuttanut Saksan jakautumisen jälkeen Ruotsiin ja aikeissa muuttaa vaimonsa Vanjan kanssa Amerikkaan. Suunnitelmiin tulee muutos, kun puhelin soi ja tyly miesääni ilmoittaa, että Hempeliuksen 10-vuotias tyttö Saara on heillä ja Erikin on paras tehdä niin kuin he haluavat. Erikin pitää palata Itä-Saksaan tiettyyn osoitteesseen, jos aikoo saada Saaran takaisin.

Saara ei ole Hempeliusten oma lapsi, vaan adoptiotytär. Asioita mutkistaa se, että Saara sairastaa sokeritautia. Onnekkaan sattumusten takia kidnappaajat osuvat kuitenkin, kidnapatessaan  Saaran avuksi lääkärin saadakseen jo tajuttoman tytön henkiin.. valitsemaan lääkärin, joka onkin Saaran oikea äiti.

Älä itke, Saara on kylmää sotaa niin politiikassa kuin perheessä. Erik tekee kaikkensa saadakseen Saaran takaisin, mutta hänen vaimonsa Vanja touhottaa vain poikansa Danielin puolesta. Daniel on syntynyt Hempeliuksille Saaran adoptoinnin jälkeen ja siitä alkaen Saara on Vanjalle vieraan lapsi, mutta Daniel on hänen. 

Sen sijaan lääkäri Margareta Ryde, joka on Saaran oikea äiti pääsee kidnappaajilta pakoon ja pääsee kertomaan Erikille, mitä Saaralle on tapahtunut. Erik lähtee Berliiniin ja Margareta lähtee myös.

Puolet kirjasta kertoo siitä, miten Erik ja Margareta selviävät Itä-Berliinissä, toinen puoli on Erikin ja Vanjan välien selvittelyä. 

Olen  lukenut tämän kirjan aiemminkin, vanhempana painoksena ja yllätyin, kun luin, että kirjailija, joka on tanskalainen,  on kirjoittanut muitakin kirjoja salanimellä Else-Marie Nohr (kioskikirjoina ilmestyneet). Älä itke, Saaraa en ole osannut pitää kioskikirjallisuutena, vaikka täytyy sanoa, että loppuratkaisu on turhan arvattava ja loppulausekin vähän lössö.

Pidin kuitenkin tästä tarinasta. Kerronta oli joutuisan sujuvaa ja mukaansatempaavaa. Alkupuoli eroaa jonkin verran loppupuolen kerronasta, kun kirjalija lisää kierroksia. Kierrokset lisääntyvät myös lukijan tajunnassa, kun Vanja iskee mustasukkaiset kyntensä Saaraan. 

Kyllä, kyllä tämä on romanttisseikkailullissävytteistä viihdekirjallisuutta. Siksi tämä ei kai sovikaan Leningrad - Ost - Berliini -haasteeseen, niin kuin ajattelin. No, kyllä minä nyt kuitenkin aloitan tämän haasteen tällä kirjalla, onhan tässä kuitekin taustalla Kylmä sota ja jakautunut Berliini. Berliininmuurista ei tosin puhuta mitään, mutta sitähän alettiin rakentaa vasta 1961. Kirja on ilmestynyt alkujaan 1962.