Judith Monk: Pimeän valtakunta!

Kansi: Mari Kopteff.  Kuva Kustantajan sivulta.

Judith Monk

Pimeän valtakunta

Alkuteos: 

Kääntäjä Pentti Saaritsa

Aviador, 2024

137 s.

Kiinnostuin tästä, hollannin juutalaisen, Irlannissa asuvan oopperalaulajan teoksesta Marjatan mainitessa tästä taannoin kommentissaan.  Nähdessäni tämän sitten kirjastokäynnillä uutuushyllykössä tartuin kiinni. Pimeän valtakunta kertoo toisesta maailmansodasta ja juutalaisten vainoista hieman erilaisesta näkökulmasta. Judith Monk kirjoittaa muistojaan menetyksen näkökulmasta. 

Kannan mukanani perhehistoriaani, luonnollisestikin vertaamalla sitä vuosien mittaan tapahtuvaan kehitykseen. Ajattelen aina sen olevan heidän tarinansa, ei omani, kunnes alan nähdä itseni - ja tunnen muiden näkevän minut -  heidän tarinansa läpi, ja kunnes lopulta minä olen heidän tarinansa."

Luvut on nimetty kaupunkien, sukulaisten ja ystävien mukaan. On muistoja ja hetkiä. On taidetta ja musiikkia, sofistikoitunutta elämää. Hyvin, hyvin erikoinen teos, koskettava. Takakansiteksissä mainitaan "ylisukupolviset traumat". 

"Sietämättömät muistot, niiden ihmisten haamut jotka olivat olleet heidän omaa lämpöään olemalla heidän perhettään ..."

Sietämättömät muistot, joista ei puhuttu, muistot, joita ei enää voinut syntyä, koska ― "pimeys levisi rautasaappain". 

Hieno pieni teos, jossa tosin oli ikävän paljon kirjoitusvirheitä.

Kesäkuun 22. päivänä 1949 äitini ja hänen vanhin veljensä ovat yksin merenrantatalossa Zandvoortissa.  

Kun lukemista jatkaa alkaa ihmetellä vuosilukua. Silloinhan sota oli lopussa, ei enää raskaita saappaita, ei enää talonvaltaamisia. Mitä ilmeisimminkin vuosiluvun pitäisi olla 1939 tai paremminkin 1940, jolloin Saksa miehitti Hollannin. 

---

Helmet 2025 -lukuhaaste kohta 14. Kirjan kääntäjä on voittanut Mikael Agricola -palkinnon tai muun käännöspalkinnon. Pentti Saaritsalle niitä on kertyjä useampikin.

---

Muualla blogeissa:

Marjatan kirjat ja mietteet: Todistusvoimainen kerronta "nostaa ihon kananlihalle Mikä valtava kulttuurin ja sivistyksen tuho"  

 

Hannu Mäkelä: - Varjo - Jean d'Arcin lyhyt, toveikas elämä!

Hannu Mäkelä

Varjo - Jeanne d'Arcin lyhyt, toiveikas elämä

Aviador, 2019

460 s.

Kansi: Satu Ketola

Hannu Mäkelän Varjo, romaani Jeanne d'Arcin elämästä oli minulle vuoden kiintoisimpia löytöjä. En vain tiedä, mitä tästä kirjasta nyt ajattelisin, kun olen sen lukenut. Mäkelän kertojanlahjat ovat toki vaikuuttavat, ja hän on paneutunut historiaan ja faktoihin. Itse hän jälkisanoissaan kuvaa teoksen syntyä seuraavasti:

"En halunnut kirjoittaa historiallista katsausta saati tutkimusta, joita maailmankielillä riittää tungokseksi asti, vaan vanhanaikaisen kertomuksen tai romaanintapaisen. Kuitenkin faktojen olisi myös siinä oltava oikein, mutta niin, että ne voisi sovittaa tarinan formaattiin. Myös minä-muoto oli jo aikaa sitten valikoitunut kerronnan tavaksi." Mäkelä kuvaa teosta faktoihin perustuvaksi fiktioksi, eli faktioksi.

Tarinan kertojaminä ei ole Jeanne,vaan hänen varjonsa. Orpopoika, Jean, joka on Jeannen kaksoisolento, hänen varjonsa, joka seuraa Jeannea sinne minne tämä meneekään. Lopulta tämä varjo sulautuu, samaistuu Jeanneen niin, että toista ei erota toista. Ja juuri tämä seikka on minulle se suurin hämmennyksen syy ja pahinta on, että hämmennys vain kasvaa loppua kohden. Kumpi lopulta kuoli roviolla - Jean vai Jeanne? Oliko Jeania olemassakaan muualla kuin Jeannen mielikuvissa.

Mäkelän Jeanne ei ole Twainin kuvaama Pyhimys, hän ei ole oikein sotasankarikaan, kuten Pullalla. Mäkeän teos on hyvin myyttispainotteinen, mutta samall.a hän kuvaa Jeannen hyvin inhimillisenä. Tämä myyttisyys on toinen seikka, mikä saa  minut hieman takajaloilleen. Hän sekoittaa tarinaan niin yksisarviset kuin aarnikotkatkin. En suoraan sanottuna ollut oikein tykästynyt tähän taruolentojen esiinmarsiin.

Kaikkein antoisinta oli lukea Liite Jeanne d-Arcin kahdet kasvot, jossa Hannu Mäkelä tekee selkoa aiheen historiatutkimuksestaan ja teoksista, joita aiheesta on kirjoitettu. Myös kuvaliite on upea lisä. Ymmärrän, että Mäkelän teos on vahvasti keskiaikakuvausta. Mäkelä avaa hienosti sitä aikakautta, jossa eletään. Silti Jeanne D-Arc itse jää vähän hämäräksi ,kasvottomaksi, kun kirja suurimmalti osin kuvaa Jeannen Varjoa. Mutta loppujen lopuksi, mitä voisimme tietää Jeannesta, nähdä hänestä - vain varjon häilähtävän.

Jeanne D'Arcista lukemistani kirjoista suosikkini on edelleenkin Mark Twain kirjoittama teos. Lukisin kyllä mielelläni lisää hänestä, mutta en ehkä taruolennoista.  Ei tämä huono lukukokemus ollut , ei ollenkaan, olipa vain hyvin hämmentävä.

Kiitos kustantajalle  arvostelukappaleesta

Kuva: Hannu Mäkelä: Varjo - Jeanne d'Arcin lyhyt, toiveikas elämä

Kuva: Hannu Mäkelä: Varjo - Jeanne d'Arcin lyhyt, toiveikas elämä

Paola Pigani: Älä astu sieluuni kengät jalassa!

Paola Pigani
Älä astu seiluuni kengät jalassa
Alkuteos: N'entre pasdans mon âme
Suomennos: Einari Aaltonen
Aviador, 2017
231 s.

"He ovat aina kulkeneet näillä mailla vieraista velvoitteista vapaina: he ovat asettuneet jonnekin, viljelleet maata rakentaneet, omistaneet, juurtuneet osaksi kylää ja seutua. Miksi heidän kohtaloonsa täytyy kajota, miksi heiltä riistetään heidän eläväinen erityisyytensä?"

Eletään toisen maailman sodan aikaa Ranskassa, Angouulêmen kylässä. Maan mustalaisväestö ei saa enää vaeltaa vapaina, heidät suljetaan parakkikylään aitojen ja vartijoiden taakse. Tarinaa vie eteenpäin kaikkitietävä kertoja, näkökulma on kuitenkin Alban, nuoren, vasta lapsen, joka sotavuosien myötä kasvaa aikuisuuteen.

Natsisaksan teoista juutalaisia kohtaan on kirjoitettu paljon, mutta en ole aiemmin lukenut kirjaa, jossa käsiteltäisiin romaniheimon saamaa kohtelua. Heidän kohtalonsa ei ollut kaikilta osin yhtään helpompaa, vaikka tässä tarinassa heitä ei vietykään kaasukammioihin. Leireihin suljetut miehet saivat päivisin käydä töissä, joka tosin ilman vapautta oli pieni helpotus oloihin. 

Pieni suuri tarina, jossa on hiven runollisuutta, paljon ilmavuutta, rivien välissä kuitenkin painavaa asiaa. Tarinaan ja toisen sieluun on astuttu kunnioittaen, ei kengät jalassa talloen, silti ainakin yhdessä kohdassa sanat hieman kipristelivät tuoden omaan lukukokemukseeni pienen pienen ikävän sivumaun, joka kuitenkin haipui ilmaan, kadoten kuin leiritulten savu tuuleen. 

Tämän tarinan ydinajatus on vapaus, sen kaipaus. Päästä lähelle luontoa, avaran taivaan alle - siinä romaniheimon sisin.

Mainio sanonta:

"valju kuin leivätön päivä"

---

Seinäjoen kaupunginkirjaston kirjastohaaste kohta 54: lue käännöskirja