Goerge Catlin: Pohjois-Amerikan intiaanit!

 

George Catlin

Pohjois-Amerikan intiaanit.

Kirjeitä ja muistiinpanoja tavoista ja oloista 1832-1839

Alkuteos:North-American Indians

Suomentanut Kristiina Isoaho

Toimittanut ja esipuheen kirjoittanut Riku Hämäläinen

Partuuna, 2022

523 s.

Eipä turhan usein ilmesty suomenkielellä uutuusteoksia Pohjois-Amerikan intiaaneihin liittyen. Tässä taannoin kirjastokäynnillä ei siis ollut ihme, että tämä teos kiinnitti katseeni ja lähti mukaani. Teoksessa kiinnosti Pohjois-Amerikan intiaanien kulttuuri, mutta myös taide. George Catlin kiinnostui intiaanien elämästä ja toimittuaan jonkin aikaa lakimiehenä jättäytyi täysin taideharrastukselle. Hän kierteli maata ja etsiytyi intiaaniheimojen pariin maalaten etupäässä heidän päälliköitään, ja tutkien heidän tapojaan. Jo pikkupoikana Catlin oli saanut kokea intiaanimetsästäjän ystävällistä vieraanvaraisuutta isänsä kanssa, mutta myös toisenlainen kokemus oli jäänyt mieleen, kun hänen äitinsä kertoi hänelle siitä, kuinka hän (Polly Catlin) oli joutunut 7-vuotiaana Irokeesien kaappaamaksi, mutta vapautunut myöhemmin.

Tässä teoksessa Catlin kertoo kirjemuodossa noista matkoistaan ja kokemuksistaan. Teoksessa on myös luonnoksia hänen näkemistään intiaanileireistä ja ihmisistä, mutta myös värikuvia hänen valmiista teoksistaan. Kaiken kaikkiaan hyvin mielenkiintoinen teos paitsi intiaanien elämästä niin hyvässä kuin pahassa, kuin myös Pohjois-Amerikan luonnonoloista ja geologisista puolista.

Sinä päivänä näkemämme maisemat olivat huikaisevan kauniita. Rantauduimme monta kertaa ja menimme tutkimaan erilaisia villikukkia, jotka "levittivät tuoksuaan erämaassa", ja herkullisia hedelmiä, joita näimme siellä. kun kuljimme korkeassa ruohikossa, villiauringonkukat ja rehevät liljat jatkuvasti löivät meitä vasten kasvoja. Siellä täällä olimme keskellä luumupuita, karvaismarjapensaita ja villiherukkapensaita, jotka notkuivat hdelmien painosta. Paikan ihanuutta ja taianomaisuutta lisäsivät villiruusupensaikot kauneudellaan ja tuoksullaan."

Hmm. Liljojen sivallukset kasvoilla saa lukijan mietteliääksi. Olisiko pientä hyperbolaa. Auringonkukat toki voi kasvaa miehen mittaan.

Hieman kerronta välillä tuntuu ristiriitaiselta. Catlin puolustaa intiaanien tapaa elää tavallaan, hän toisaalta ihailee ja puolustaa heidän tapaansa elää, toisaalta hän puhuu siitä, kuinka heidän tulisi voida oppia "sivistyksestä". Catlinin mielestä olisi järkevämpää se, että intiaanit tulisivat rajaseudulle (se raja, mikä oli omilta alueiltaan lännemmäksi työnnettyjen intiaaniheimojen ja vallattujen alueiden välillä) käymään kauppaa, jolloin heidän asemansa olisi parempi kilpailun vuoksi.

Jos hallitus estäisi tämänkaltaiset järjestelyt ja kutsuisi intiaanit raja-asemille, he voisivat tuoda turkiksensa, taljansa, hevosensa ja muulinsa ja niin edelleen hyvälle kauppapaikalle, jossa he saisivat hyvän hinnan tavaroistaan. Koska tavaran ostajat kilpailevat keskenään, he saiisvat tuotteistaan nelin- tai viisinkerttaisen hinnan verrattuna siihen, mitä he saavat kylään saapuvilta kauppiailta, jotka toimivat sivistyneen maialman ulkopuolella vailla kilpailua. Kun he jatkuvasti käyvät kauppapaikoilla, he näkisivät samalla toimivan yhteiskunnan ja voisivat omaksua meidän elämäntapamme. He voisivat ottaa käyttöön omalla alueellaan meidän vihanneskasvimme, kotieläimemme, siipikarjamme ja niin edelleen, ja viimein myös samanlaiset ammatit ja tehtaat. He näkisivät meidän sotilaallisen voimamme ja sen etumatkan, jolloin he osaisivat pelätä ja arvostaa meitä.

Catlinin mielestä "Ainoastaan hallituksen voimakkaalla tuella intiaanit pystyvät säilyttämään ne oikeudet, jotka heille luonnostaan kuuluvat." Minulle jää hieman auki, mistä oikeuksista Catlin puhuu. Elää metsästäjä-keräilijä -kulttuurissaan omine tapoineen, sillä tosiasiahan on, että omaksuessaan valkoisten tavan elää, katoaa perinteinen tapa elää. Minun mielipide on, että oppimista olisi ollut puolin ja toisin. Ei niin pahaa, ettei jotain hyvää perinteissä, mutta ei niin hyvää, ettei jotain poispantavaakaan, sillä jotkut Catlinin kuvaamat ilmiöt saavat kyllä mielen järkkymään.

Catlin kyllä näkee sen kurjuuden, minkä valkoiset kauppiaat ja turkismetsästäjät, jotka menevät intiaaniheimojen luokse tuovat mukanaan, erityisesti alkoholin kautta, mutta myös heidän välityksellään tulleiden sairauksien, kuten isorokko, kautta. Catlinin mukaan intiaanit eivät tunteneet väkijuomia ennen kuin niin sanottu "sivistys" tarjosi sitä heille. Tämä on mielenkiintoista, kun vertaa Pohjois-Amerikan alkuperäisväestöä muihin alkuperäisheimoihin ja kulttuureihin, joissa väkevät kyllä tunnetaan. Toisaalta intiaanit kyllä tunsivat huumaavia aineita, joista tässä teoksessa ei kuitenkaan puhuta (ei ainakaan ole jäänyt lukujälkeä.

Kaiken kaikkiaan kiintoisa teos. 

Mainittakoon vielä tuosta kansikuvasta, että se on George Catlinin maalaus La-wée-re-coo-re-shaw-wee, War chiew, Rebublican Pawnee, vuodelta 1832. Öljymaalaus Smithsonian American Art Museum, Gift of Mrs Joseph Harrison, Jr.198566.106.CCO. 

Eli suomksi kansikuvassa on Pawnee-heimon sotapäällikkö La-wée-re-coo-re-shaw-wee. 

Teoksen taiton ja graafisen suunnittelun on tehnyt Remi Unkari.

Helmet 2023 -lukuhaaste kohta  37. Kirja kertoo elämäntavasta, jota ei enää ole.

Hedin Brú: Vieremä!

 

Hedin Brú

Vieremä

Alkuteos: Fjällaskúggin (1936) , FlókatrØll (1948), Purkhás (1966) ja Búravnurin (1971)  -kokoelmista noukitut 13 kertomusta

Suomentanut: Sirkku Koivu

Kansikuva: Bárdur Jákupsson

Sahlgrenin kustannusliike Oy, 1989

 

Löysin tämän lyhyttä proosaa sisältävän kertomuskokoelman kierrätyshyllystä ja kiinnostuin, erityisesti koska pohjoisen karut maisemat kiinnostavat, kuten nyt Fär-saaret, johon tämän teoksen tarinat sijoittuvat. Lisäksi teoksen alkuperäiskieli on Fäärin kieli, josta en ole koskaan kuullutkaan.

Teos sisältää13 kertomusta, jotka on poimittu kirjailijan eri kokoelmista. Esipuheessa Lars Huldén mainitsee, että "Färsaarten kirjallisuus on suhteessa väkilukuun (hiukan yli 47000) luultavimmin pohjolan rikkainta." Hedin Brúnista hän mainitsee, että kirjailija on "ehkä rakastetuin  Färsaarten runoilijoista. Brú "välittää Färsaarten oloista ja ihmisistä totuudenmukaisen kuvan".

"Elämä Färsaarilla on kamppailua ankaria ulkoisia olosuhteita vastaan. Meri vaatii uhrinsa, tunturin jyrkänteet omansa. On saaria, joilla ei vuosisatoihin ole yksikään isäntä kuollut rauhallisesti omassa vuoteessaan." Näin kuvaa saarten oloja esipuheessaan Lars Huldén ja jatkaa: "Karun luonnon keskellä eläminen luo leimansa ihmisiin. Hedin Brú kertoo heistä hellästi ja humoristisesti. Hedin Brún teoksia ei ole aikaisemmin julkaistu suomeksi",

Hmm. Onkohan julkaistu tämän teoksenkaan jälkeenkään, vai onkohan tämä jäänyt ainoaksi.

Lyhyt luonnehdinta teoksen tarinoista:

1. Halgir-vanhus

Minä-muodossa kerrottu tarina, jossa kertoja käy hautausmaalle sanomaan hyvästit vanhalle Paimen-toverilleen. Ikäero lienee ollut suurikin, mutta vanhan paimenen tarut maahisista ja muista takamaiden eläjistä on pienelle pojalle (?) ollut vaikuttavaa. Usko satuihin ja menninkäisiin, joen pohjalla laulavasta näkistä puhumattakaan sävyttää tarinaa.

2. Emanuel

Muistikuvia Emanuel-nimisen veneen elämästä ja siinä sivussa merimiehestä, joka "souti vielä sairasvuoteellaan".

3. Siteeni Norjaan

Färsaarten menneisyydestä kertova tarina, jossa muistelija "ei uskalla mennä kotiin, koska "meillä on kuningas ja se aikoo hallita minua". Kuningas oli kyllä kuulema tulossa Tanskasta, jonka alaisuuteen Färsaaret kuuluvat. Mutta kertoja pohtii isän solmivia lankoja lastensa ja Norjan välillä, ja metsiä. Metsillä on tärkeä rooli tarinassa.

4. Tarina Niklas Nikláista

"Niklas Nikláis oli kuin toisetkin kyläläiset, ei pahempi, ei parempi - ehkä vähän resuisempi --- --- Mutta sitten eräänä aamuna hän kulki kylän läpi päässään upouusi hattu, ja nauhassa oli palanen riikinkukon sulkaa."

Tarina  köyhyydestä, rikkaudesta ja väärinkäsityksestä.

5. Purkhúsin Laaksossa

Tarina Arantista ja Bastianista , kahdesta nuoresta miehestä paimenessa vuorilla. Bastian on aikoinaan ollut merellä ja joutunut haaksirikkoon ja kokee syyllisyyttä selviytymisestään. Kun myrsky alkaa tempoa pientä vuoristomajaa mies alkaa pelätä, että merellä kuolleet toverit siellä vaativat häntä tilille. Arant yrittää parhaansa saada Bastiania tolkkuihinsa.

Tämä oli todella vaikuttava tarina joka värisytti lukiessani.

6. Vieremä

Tarina sinä-muodossa. Hieman vaikeaselkoinen. Mies lähtee kotiin kyläkokouksesta kotiin ajatuksena, että "elämän päätarkoitus on toiminta". "Hävisin kokouksessa siksi, että yritin liian jyrkin ottein. Vastedes minun on meneteltävä varovaisemmin." Mutta sitten vuori vyöryy ja hautaa miehen talon ja perheen alleen. 

Mies ottaa vasaran ja taltan ja alkaa hakata.

7. Yksin Lítla Dímunilla

"Kun he ajoivat viimeistä lammaskatrasta suoja-aitaukseen, kulki Kivikummun mies alimpana suoraan mereen putoavan jyrkänteen kohdalla."

Kivikummun miestä ei löydetä ja hänen luullaan pudonneen mereen ja kuolleen. Mutta hän onkin "lipan alla" ja selviytyy jollain lailla takaisin kestävälle pinnalle. Yksin saarella. Olen yksin saarella, hän toteaa. .

Hieman mystinen tarina, jossa ollaan toden ja unen rajamailla. Mies alkaa maalata saamaansa näkyä tuohikäärölle. Kaikki päättyy kuitenkin todellisuuteen, kun hänet huomataan mereltä päin. Onko kulunut päiviä montakin, jää hieman avonaiseksi kysymykseksi.

- Sinä elät? yksi heistä virkkaa. - Niin elän. Ei minulta mitään puutu. Kivikummun mies nousee.

- Pääsit siis ylös maihin? yrittää hvalbalainen uudelleen. - Minä pääsin kyllä. - Kykenetkö kävelemään veneelle, vai onko meidän...?  - Olen täysissä voimissa. - Mutta ehkä nälkäinen? - En yhtään nälkäinen.

- Siis on mentävä veneeseen. - Niinpä kai, vastaa Kivikummun mies --- ---

8. Pitkä yö

Minä-kertojan muistikuva sokeasta Ólista ja kaipuusta vuorille. Mielen horjumisesta. Tässäkin tarinassa vilahtelee keijuväkeä, joita kuvataan aroiksi, aurinkoa, kirkonkelloja, Jumalan sanaa pelkääviksi. Hieman erilainen näkökulma omaan kuvaani satujen keijuista. En osaa kuvitella keijuja "kyttyräselkäiseksi ja rujoksi", niin kuin Óli kuvaa yhtä näkemäänsä keijuväen edustajaa.

9. Haaksirikko

Nimensä mukaiseksi kuvaus haaksirikon seurauksista. Minä-kertojan näkökulmasta kerrottu. Jään pohtimaan, onko kirjailja itse kokenut haaksirikon, onko muistot hänen omiaan, vai fiktiota, jossa todenmukaisuus elää.

10. Karvainen aurinko

"On niin siunatun unettava olo, kun aurinko on tullut karvaiseksi." Tarina, jossa juodaan väkeviä ja teurastetaan lehmä. Kissallakin on osansa tarinassa. En oikein tykännyt tästä viinanhuuruisesta tarinasta.

11. Autio kylä

Kulkijan matka ja mietteet halki autioituneen kylän.

"Niin salaa hiipien kohtalo voi tulla." Pikkukylät hiljenee suurempien, nykyaikaisempien tieltä, mutta onko se edistystä? "Minusta pohjoiseen polku jatkuu korkean niemen ympäri kuin rintahihna hevosella."

12. Venelehdet

Lasten leikkejä meren ja vuorten välimaastossa

13. Lentelipä kapustarinta

Tästä tarinasta pidin todella paljon. Tässä oli sadun tunnelmaa, olematta silti satu vaan elävää elämää. Saattaa nähdä isoisän kertovan lapsenlapselleen näkemäänsä, elinpiiristä poimimaansa tarinaa. Kaunista kieltä, tyystin erilaista kuin kokoelman muut tarinat.

"Lentelipä kapustarinta takamailla huhtikuun suojasäässä, hipaisi lakastunutt ruohoa, ruskeata kanervaa ja nälkiintynyttä lammasta. Ruoho ja kanerva värisivät jasanoivat: Huh, miten kylmä kevät! Mutta lumi hupeni ja suli ja valui jokiin."

--

Hieno, pieni löytö. Lukisimpa enemmänkin.

---

Pohjoinen 2023 lukuhaaste kohta 12. Pienen kustantamon julkaisema kirja,

Mikä kirjoissa viehättää?

 

 

 

 

Käväisin kirjastossa hakemassa kirjavaraukseni, jonka tarvitsin kirjoittajaopintojeni seuraavalle osiolle. Kyseessä on tuo Lentävä hevonen - välineitä runoanalyysiin. Katselin sitten vähän palautettujen ja uutuuksien hyllyjä ja vaikka aikaisempiakin lainoja on vielä lukematta muutama, niin en voinut olla lainaamatta, kun tarjolla oli niin houkuttelevina. Mutta miksi juuri nämä kirjat päätyivät luettavaksi? Pieni luonnehdinta syistä, jotka sai minut nämä lainaamaan.

1. Saimi Peltonen: Pienet hevoset Lapin yössä

Kansi veti puoleensa.Takakanisteksti avasi hyvin teoksen luonnetta. Kustantaja Pilot on entisestään tuntematon.  Pieni vilkaisu sisältöön sai miettimään, että teos saattaisi antaa ideoita omien keskeneräisten sukutarinoiden työstämiseen. 

2. Merja Mäki: Ennen lintuja. Gummerus.

Kirjablogeissa monesti esitelty ja kehuttu teos, jota olen toivonut luettavakseni. Upea kansi! Peukalopaikka sisällöstä ei työntänyt luotaan, jos ei herättänyt kiinnostustakaan. Esittelyjen perusteella kuitenkin kiinnostava. Saa nähdä antaako, minkä lupaa vai meneekö keskenjätettyjen pinkkaan.

3. Riitta Jalonen: Omat kuvat. Tammi

Ihana, kaunis kansi. Tätäkin on blogeissa kehuttu. Vilkaisu sisältöön tässäkin, sai miettimään omia kirjoittajakyjensä parantamista. Vaikuttaa helppolukuiselta, mutta en tiedä. Luvut eivät ainakaan pituudella pilattuja.

4. Sinimaaria Kangas: Sielunhevonen. Into

Kansi tässäkin veti heti puoleensa ja sai vilkaisemaan, mikä kirja lie kyseessä. Aikuisten tai nuorten aikuisten  hevosromaani. Hieman varauksellinen tämän suhteen, vaikka hevoset sinänsä kiintoisa aihe. Vaikka tarinassa etsitään "sitä oikeaa hevosta", on tuntuma, että tässä on myös itsensäetsimisestä kyse, mene ja tiedä. Saa nähdä, luenko loppuun, vai jääkö kesken. Syy keskenjäämiselle voi olla sukupolvien välinen kuilu, jos on ollakseen. Odotan kuitenkin kiinnostavaa lukukokemusta.

Onko nämä teokset sinulle tutuiksi tulleita, vai ennennäkemättömiä, kokemattomia. Heräsikö kiinnostus sinulla johonkin näistä teoksista ja jos, niin miksi?

Friedebert Tuglas: Pikku Illimar!

 

Friedebert Tuglas

Pikku Illimar - lapsuuteni romaani

Alkuteos: Väike Illimar ȕhe lapsepólve lugu

Suomentanut Raili Kilpi-Hynynen

Tammi, 1967

 

 

 

 

 

Aurinko kulki synkkien, uhkaavien pilvien välissä. Tuntui, että aivan nyt juuri kaikki repeää, mutta  sitten ukkonen siirtyikin kauemmas. Tukahduttava helle jatkui. Kun Illimar astui eteisen ovelle, hän tunsi, että sisällä kiviseinien välissä oli oikeastaan parempi olla. Ulkona oli kovin kuuma ja lyijynä hekuva valo oli luotaan torjuvaa. 

Pikku Illimar on alta kouluiän elämän keväässä elävä pikkupoika, jonka perheeseen kuuluu toimelias äiti, vakaa isä, isoveli Karla, joka aina kiusoittelee ja eräänä päivänä ilmaantuva pikkuveli Johannes. Eletään Viron maaseudulla, Herraskartanon alustalaisina joskus 1800-luvun loppupuolella. Tämän aika-aspektin yhdistän teokseen luettuani hieman kirjailijatietoja ja saatuani tietää, että hän on syntynyt 1886. Muutoin ajallisesta athmosphaarista olisi vaikea sanoa, jotain kuitenkin kertoo arkinen aherrus, elämänmeno ja pienet kulttuuriset yksityiskohdat puhumattakaan niistä vähän erikoisista kylänihmisistä, joita teoksessa esiintyy, kuten esim. Kaanu, jonka elämänfilosofiaa kuvaa seuraavat lauseet:

Hyvyydelläni minä olen tähän saakka pärjännyt ja hengissä pysynyt. 

Syökää vaikka mannaa, mutta jättäkää hurskas sielu rauhaan."

Lapsikuvaukset ovat kiinnostavia ja lapsinäkökulma minut tähänkin teokseen sai tarttumaan, puhumattakaan teoksen kansipapereista, jotka ovat Kyösti Variksen käsialaa. Näkemäni kuvan perusteella ajattelin teosta kuitenkin ohuemmaksi ja kooltaan hieman erilaiselta, mutta tämä olikin ihan ehta romaani sivumitoiltaan, ei mitään kuvakirjakokoa. Tapahtumia riittää raivostuneen sonnin teutaroimmisesta lahjaksi saadun kissan varasteluhetkiin. Erityisen koskettava kuvaus oli pikku Illimarin sairastuminen jäisellä järvellä seikkailun jälkeen.

Lukukokemukseni ei kuitenkaan ollut niin nautinnollinen kuin ennakko-oletukseni antoivat odottaa. Pidin kyllä pienen Illimarin astumisesta elämän mutkikkaille teille ja siitä kuvauksesta, miten pienen lapsen ymmärrys lisääntyy vähin erin. Teoksessa oli kuitenkin myös kuvauksia, jotka saivat hieman erilaisia sykäyksiä aikaan ja kipristelyjä mielialassa. Sanoisin, että ei tämä vallan huono lukukokemus ollut, mutta ei sellainen hyvän olon kirjakaan,  jollaista olisin kaivannut. Jos vertaan tätä Vera Panovan Serjosa-teokseen, niin Panova vie kyllä voiton. 

Muutamia erikoisempia sanoja, joista suurin piirtein tietää, mitä ne ovat, mutta jotain ilmaisuissa

jättää mietityttämäänkin:

Moisio

Patiinit

Leskenkyynel  vaatimaton pieni kukka, jolla oli sinipunaiset samettiset terälehdet 

Kuvaus paikallisesta vuodenaikaan liittyvästä tapahtumasta, Katrin narreista herneiden paistamisineen ja sääilmiöineen sai miettimään virolaisia kansantapoja ja juhlapäiviä.

Minua mietitytti myös kerronnallisesti se, kun sanotaan henkilön tuovan sisältä makeisia tytölle, ja kehotetaan antamaan Illimarillekin, jolle tyttö ojentaa, ei karkkia, vaan piparkakun. Onko makeinen yhtä kuin piparkakku? Hmm.

Ihan hyvä kansakuvaus entisajan elämästä ja virolaisesta perinteestä pienen pojan silmin. Hieman minua jäi kaihertamaan loppukohtaus ja pienen Illimarin istuminen sikolätin katolla, kun ei uskaltanut mennä sisälle karattuaan posetiivarien  jperään, vaikka olisi pitänyt vahtia pikkuveljeä. Ehkä hän kuitenkin lopulta yön pimetessä uskaltautui sisällekin. 

Mitä tulee posetiivarien kuvaukseen ja erään kyläläisen sanoihin (vaikka esitystä kyllä katseli mielellään), niin olkoon mainitsematta. Kylmäävä oli kohtaus.

--

Hyvän kuvauksen teoksesta antaa myös Prospero kirjahyllyssään ja häntä saankin kittää siitä, että olen yhtä lukukokemusta rikkaampi.

---

Helmet 2023 -lukuhaaste kohta 39. Kirja, josta sait vinkin mediasta tai sosiaalisesta mediasta

Emily Wu & Larry Engelmann: Kuin höyhen myrskytuulessa!

 

Emily Wu & Larry Engelmann

Kuin höyhen myrskytuulessa - Kiinalaistytön tarina

Gummerus, 2008

Alkuteos: Feather in the Storm

Suomentanut Ari Ahola

Kansikuva: Meg Takamura/IZA Stock/Getty Images

384 s.

Opin laulamaan ja laskemaan leikkikentällä ja vähitellen minusta tuli taitava kuminarun yli hyppäämisessä. Pian pystyin hyppäämään narun yli edes sitä näkemättä seuraamalla vain edessäni olevien lasten liikkeitä. Opimme hyppäämään yhtenä joukkona ja välttämään harha-askelia ja toisiimme törmäämistä. Aluksi leikki oli vain hauskaa ajankulua. Huomasin kuitenkin ajan mittaan, että leikkimme oli ihanteellinen tapa valmistaa lapsia niihin odotuksiin, joita he kohtaisivat siinä sosialistisen samanlaisuuden maailmassa, johon me olimme syntyneet.

Wu Yimao on syntynyt perheeseen, jonka isä oli intellektuelli yliopisto-opettaja (samoin ilmeisesti äiti oli opettaja), Amerikassa aikoinaan opiskellut, minkä vuoksi perhe joutui "mustalle listalle" ja vastavallankumouksellisena isä joutui "leirille". Wu Yiamao eli Maomao oli myös vasenkätinen, mikä ei myöskään ollut sallittua. Maomao puhui myös Tianjinin murretta, mikä erottui muusta paikallisesta puhetavasta ja se aiheutti nauruntirskettä kuulijoissa. Pahin ongelma, johon ei voinut vaikuttaa oli kuitenkin tuo isän menneisyys, mikä mustasi maineen koko perheeltä.

Kuusikymmenluvulla Kiinassa syntyy kulttuurivallankumous. Perhe kohtaa lisää vaikeuksia.  Isä ja äiti lähetetään maaseudulle. Lapset jää  yliopiston yhteydessä olevaan päiväkotiin.

--- älymystö ei ymmärrä elämäntapansa todellista hintaa, eikä kykene uudistamaan ajatteluaan, sillä ajatukset kasvavat kokemuksesta. Ja jos ette kykene uudistamaan omaa ajatteluanne, olette epäpäteviä opettajaam opiskelijoita, johtaja päätteli. Sen vuoksi kaikki ylemmän opetuksen opettajat ja oppilaat muuttavat maaseudulle elämään talonpoikien keskuudessa --- 

Ajatukset kasvavat kokemuksesta kuulostaa ihan tajuttavalta ajatukselta, joltain, mitä voi soveltaa esimerkiksi, jos haluaa kirjoittaa kirjoja. On oltava kokemuksia, jotta voisi kirjoittaa kokemuksista, ymmärtää. Toisaalta tässä, tämän tarinan yhteydessä kyse on muusta. En ole juurikaan  perehtynyt Kiinan historiaan ja menneisyyteen, vaikka tiedän toki sen ihmisoikeustilanteen. Kulttuurivallankumouksen taustat ja vaikutukset ovat jääneet nimen tasolle. Kuin höyhen myrskytuulessa tuo yhden näkökulman noihin vaiheisiin eikä se ole mitenkään mairitteleva kuva. Mielenkiintoinen yhteensattuma tai kontravisio tähän teokseen oli taannoin YLE Areenasta katsomani dokumentti suomalaisista maolaisista joskus 60/70-luvun vaiheissa. Ei ymmärrä, ei ymmärrä, paitsi sen, että pieni ihminen yhteiskunnan suurissa rattaissa saattaa pahasti musertua, kun mennään ääri-ilmiöihin, eikä ymmärretä että olemme yksilöitä, emme massaa.

Kuin höyhen myrskytuulessa on kiinalaisen tytön tarina, kasvusta vallankumouksen keskellä, hyljeksittynä, mutta periksiantamattomana. Kerronta oli sujuvaa, minä-kertojan näkökulmasta. Tämä oli suht nopealukuinen, kiinnostava, ajatuksia herättävä teos. Paikka paikoin kuvaus kävi kyllä etovaksi.  Odotin kyllä, että tarina päättyisi muuttoon pois maasta, mutta ei. Emily Wun muistelmat lapsuus- ja nuoruusvuosistaan kattavat yhdeksäntoista vuotta hänen elämästään ja päättyvät siihen, kun Mao kuolee ja alkaa uusi vaihe Kiinan politiikassa. Wu Yiamao hyväksytään yliopistoon, ja hän pääsee kotiin vuorilta, johon "oppineena nuorena" hänet oli määrätty elämään maaseudun väestölta oppia ottamassa. Minua olisi kovasti kiinnostanut, miten hän (ilmeisesti) lähti maasta ja miksi? Miten hänen perheenjäsenille kävi?

Kauneutta muuten rujoihin kokemuksiin tuo muutama kiinalainen runo, erityisesti tämä, jos oikein olen tulkinnut Li Pon runo, jonka on suomentanut Pertti Nieminen (tiedot alkulehdeltä).

Sinä kysyt, miksi majailen vihreillä vuorilla,

Minä hymyilen, vastaamatta, sydämeni rauhassa.

Persikankukka ui virran myötä kauas pois.

On toinen taivas ja maa, joka ei ole ihmisten ilmoilla.

 

Helmet 2023 -lukuhaaste kohta 29: Kirjassa on minä-kertoja

Teoksesta muualla:

Järjellä ja tunteella piti tätä monella tapaa vaikuttavan teoksena

Monica Fagerholm & Martin Johnson: Meri - Neljä lyyristä esseetä!

vesivärityö: Aino H.

 

Monica Fagerholm & Martin Johnson

Meri - Neljä lyyristä esseetä

Alkuteos: 

Suomentanut: Asko Sahlberg

Teos, 2012 

190 s.

 

"Meri tulee minua vastaan meren ylitse" - Muriel Rukeyser

Alku: On meri, Meri, joka levittäytyy yli maailman. Hakeutuu rannikoille. Kallioiden kylkiin, hiekkasärkien ympärille, jäiden alle, painautuu mannerjalustoille. Taukoamaton liike. Kerran oli myös vain yksi maa. Se on kadotettu, kauan sitten. Mutta meri on aloillaan. 

Meri on aina kiehtonut minun taiteellista silmääni. Myrskyävänäkin koen rauhoittavana, kun katselen merellisiä maalauksia.  Vesi elementtinä on rentouttava. Meri ja veden liike ei ole helppo kuvattava. Helppo lukukokemus ei ollut myöskään tämä teos, vaikka sitä sellaiseksi ajattelin, kun teos herätti mielenkiintoni kirjastoautoreissulla. Kiintoisa aihe ja kyllä, alkuun tämä vaikutti hyvinkin lupaavalta. Sitten, vähin erin, muuttui kovin vaikeaselkoiseksi. Jos esseet ovat tätä lajia, niin tuskin niihin kovin usein tulen tarttuneeksi.

Teos koostuu siis neljästä esseestä, jotka ovat Katastrofi, Pinnan alla, Labyrintti ja yksinäisyys. Kukin essee taas koostuu lyhyistä luvuista, joissa ajatus ja mieli poukkoilee vähän sinne ja tänne - kuin ajatuksen virtaa aiheesta toiseen. No, kyllä kai kullakin luvulla jonkinlainen punainen lanka on. Kutakin lukua käsitellään kirjallisuuden kautta. Esimerkiksi Katastrofissa on purjehduskokemuksia, jotka, ainakin osa, ovat päätyneet katastrofiin. Yksinäisyys taas vie yksinäisyyteen, yksinäisille eristäytyneille saarille ja lainaa, pohtii mm. Jules Verneä (mikä olikin mielenkiintoista taustoitusta hänen kirjailijakuvaansa ja elämään).

"Palasia, sirpaleita, scraps: näytä ne, anna niiden olla ja puhua puolestaan, yhteyksissään." Sitä tämä teos on. Merellisiä palasia, sirpaleita, luonnoksia - herättämään ajatuksia meren merkityksestä elämälle.  

Helmet 2023 -lukuhaaste kohta 12: Kirjan nimi liittyy veteen

Muualla luonnehdittua:

Luetut, lukemattomat: "Kirjan rakenne on ilmava, rauhallinen ja viipyilevä".

Sinisen linnan Marialle Meri on "tekstiä, mitä rakastan lukea: assosioivaa, moniin suuntiin haarautuvaa, moniin pohjateksteihin viittaavaa ja henkilökohtaista. Lyyriset esseet ovat eräänlaisia hybridejä, sekoituksia faktaa ja fiktiota."

 

 

Natalie Jenner: Bloomsburyn naiset!

 

Natalie Jenner

Bloomsburyn naiset

Alkuteos: Bloomsbury Girl

Suomentanut Jänis Louhivuori

Minerva, 2022

380 s.

Graafinen ulkoasu ja taitto: Justine Florio, Taittopalvelu Yliveto Oy 

Kannet kuvat. iStock, Shutterchock ja Marcin Supinski, Unsplash

Aloitus: Evie Stone istui yksin pikkuruisessa yksiössään Castle Streetin pohjoispäässä niin kaukana collegeista kuin opiskelija saattoi, jotta hänen voitiin vielä katsoa asuvan Cambridgen yliopiston alueella.

Evie on parikymppinen nuori nainen, jonka intohimona on unohdetut harvinaiset naiskirjailijoiden kirjat. Kun yliopisto ei valitsekaan häntä tutkimusavustajaksi ansioistaan huolimatta, vaan valitsee tilalle miehen, Evie hakee töihin Bloomsburyn kirjakauppaan. 

Bloomsburyn kirjakaupan osakeenemmistön ja kiinteistön omistaa Lordi Baskin. Kirjakaupan osaomistajia on herrat Dutton ja Allen, joista herra Allen tosin on aika paljon poissa kirjojenostomatkoilla tai muista syistä.

Kirjakaupassa on kaunokirjallisuuden osastopäällikkönä Alec McDonough, joka haaveilee kirjoittamisesta. Kirjoittaa haluaa myös kaunokirjallisuuden osastolla myyjänä toimiva Vivien, jonka suhde Aleciin on viha-rakkaus -suhde. Toisen kerroksen osastoa hallitsee merikapteeni Scott ja kellarikerroksen tiedepuolta Ash Ramaswamy. Lisäksi joukkoon kuuluu hankalassa avioliitossa oleva Grace, joka on myymäläpäällikkö Duttonin sihteeri.

Evien tullessa kauppaan (saadakseen vastauksen hakemukseensa) Dutton saa sairaskohtauksen, josta toipuu Evien ensiaputaitojen avulla. Ehkä osin tästä syystä Evie saa paikan kolmannesta kerroksesta, joka on harvinaisten kirjojen osasto ja herra Allenin osasto alkujaan.

Kaupassa on vahva hierarkia, miehet hallitsevat. Tosin Vivien saa hetkeksi kaunokirjallisuuden osaston hallintaansa, kun Alec korotetaan myymäläpäälliköksi Duttonin jäädessä sairaslomalle.

Bloomsburyn naiset on tyylipuhdasta viihdekirjallisuutta pienellä feministisellä otteella. Eletään 50-luvun vaiheissa, sodanjälkeisiä aikoja. Naiset etsivät omaa paikkaansa ja alaansa. Evie, joka on joukosta nuorin, tietää tarkkaan mitä haluaa. Hänellä on kauppaan töihin pääsyyn syynä halu löytää ensimmäiseksi science fiction kirjaksi luokiteltavissa oleva, 1800-luvun alkukymnenillä syntynyt Mummy-teos, jonka on kirjoittanut vain 17-vuotias tyttö Jane Webb, josta myöhemmin tuli tunnettu kasvitieteen alalla nimellä Jane Loudon. Evie on ollut luetteloimassa Herraskartanon myytäviä kirjoja ja tehnyt jälkikäteen huomion, että kirja on myyty aivan liian halvalla herra Allenille, joka on siis Bloomsburyn kirjakaupan harvinaiskirjojen osastopäällikkö. 

Tämä ei ihan ole minun kuppini teetä. Lukuvauhtiin ja tunnelmaan oli ensialkuun hieman vaikea päästä, mutta lopulta juoni alkoi kuitenkin vetää ja viedä mukanaan sen verran, ettei viitsinyt keskenkään jättää. Puolivälin paikkeilla teoksessa tuli kohta, jossa ajattelin että mitä! Nytkö tämä vaihtuukin genreltään ja tapahtuu jotakin aivan odottamatonta, mutta ei. Ei kyse ollut siitä, miksi sitä luulin. Pieni jännitysmomentti vain, joka teki kerrontaan poikkeaman.

Mikä minua erityisesti ärsytti, oli feminismi ja pieni miesvihan poikanen, jonka aistin taustalla, mutta joka ei nyt kuitenkaan lopulta äitynytkään varsinaisesti vihaksi, vaan miehetkin, ainakin Alec, löysivät paikkansa maailmassa, vaikka ei kirjakaupassa, jonka naiset valtasivat juonillaan. 

Erikoisen teoksesta tekee myös se todellisten ihmisten kavalkadi, joka kirjassa marsitetaan näyttämölle jo mainitun Jane Loudonin ja Mummy-teoksen ohella. Erityisesti kirjailija Daphne Du Maurier (jonka muuten olen mieltänyt jostain kummasta syystä nimestä huolimatta mieheksi), taidemesenaatti Peggy Guggenheim, kustantamoalalla miehensä kautta vaikuttanut amerikkalainen Ellen Doubleday ja George Orwellin leski Sonia Blair. 

Kuitenkin kyse on fiktiivisestä historiasta ei todellisista tapahtumista.

Erikoinen on myös teoksen jaottelu lukuihin. Bloomsburyn kirjakaupassa on Duttonin asettamat 51 sääntöä, joiden mukaisesti luvut on "nimetty". Nämä säännöt eivät kuitenkaan etene järjestyksessä. Teoksessa on Prologin ja Epilogin lisäksi 43 lukua, mutta tulevatko Duttonin kaikki 51 sääntöä mainittua. Ei ainakaan, jos katsotaan luku per sääntö -tekniikalla. Sääntöjä tosin mainitaan muutama myös tekstin lomassa, mutta onko ne mainittu jo luvun johdantona? Tämä kiusaa minua rakenteellisesti. Rakenteellisesti taas on kiehtovaa, että Bloomsburyn kirjakaupan arkkitehtorinen kartta esitellään teoksen esisivuilla mustavalkopiirroksena, jonka on tehnyt A. Nairn. Onko kyse todellisesta Lontoossa sijaitsevasta rakennuksesta? Mahdollisesti kyllä, mutta kysymys jää minulle kuitenkin auki.

Tämä ei ole viihdekirjallisuutta sillä tavalla kuin viihdekirjallisuus (feminat ja harlekiinit yms) mielletään. Tämä on yhdistelmä kirjallisuushistoriaa, feminismiä ja viihdettä brittiläisessä ilmapiirissä. Romanttinen ote feminismin taustalla poistaa äärifeminismin.

Amma pitää teosta sympaattisena ja tuo esiin sen, että teos on itsenäinen jatko kirjailijan Jane Austenin talo -teokselle, josta Evie on tuttu. Ilmeisesti jatkoa on luvassa Vivienin näkökulmasta.

Satunnainen tekstiotos:

Gracen katse siirtyi taidokkaisin nukkekoteihin, joita hän oli himoinnut lapsena. Miten outoa ajatella, että hän ja lordi Baskin olivat vuosikymmeniä sitten saattaneet seistä yhtä aikaa tässä kerroksessa, vaikka heidän taustansa olivat niin erilaiset. Nukkekoti, jonka hänen vanhempansa olivat viimein ostaneet hänelle, oli ollut yksinkertainen ja edullinen neliskulmainen laatikko, jonka mukana tulleet neljä nukkea edustiat täydellistä vuosisadan vaihteen perhettä. Siinä jokaisella oli oma tarkasti määrätty paikkansa.

Helmet 2023 -lukuhaaste kohta 13. Kirjan kansi on värikäs tai kirjan nimi on värikäs

Kirjallisia ostoksia!

 

Tuli vähän törsättyä, mutta kaipasin hieman mielenpiristystä arkeen. Riitta Konttisen Tarinankertoja on ollut mielessä viime vuoden uutuuskirjoista. Paksu ja painava teos tuntuu olevan. Tässä meneekin aikaa, kun tätä lukee. Tämän ostoksen tein kirjakaupasta.

Kirjoihin liittyy myös kirpparilta bongaamaani kolmea DVD:tä. Sienkiewitzin Quo Vadis on tuttu teos, jonka olen joskus lukenut. Filminä en muista nähneeni. Cranfordin naiset on tuttu TV-sarjana ja myös kirjana. Neville Shuten kirjaan perustuva Onnen maa on Australialainen minisarja, joka ei ole tuttu. Nevil Shuten Viimeisellä rannalla on sen sijaan tuttu. Australiaan sijoittuva sarja tämä Onnen Maakin on ja pienen esittelyn perusteella kiinnostava muultakin aiheeltaan ja eettiseltä pohdinnaltaan.

Joko nämä ovat sinulle tuttuja?