Lucy Adlington: Neljä punaista puseroa.

 27.1. on Holokaustin uhrien muistopäivä.

Esittelyssä juuri ilmestyvä  

 

Lucy Adlington

Neljän punaista puseroa - Tositarinoita naisista holokaustissa 

Alkuteos: For Red Sweaters, Powerfull True Stories of Women and the Holocaust 

Suomentanut Sirpa Saari

Docendo, 2026

432 s. 

Sain tämän arvostelukappaleen/markkinointituotteen pyynnöstäni Docendolta. Tämä ei kuitenkaan ole mainos, vaan esittely ja  oma lukukokemukseni ja arvioni teoksesta.

Olen Lontoon Imperial War Museumin osastolla, joka esittelee konfliktien vaikutuksia tavallisiin ihmisiin. Jotta ymmärtäisin punaisen villapuseron tarinan, minun on kuljettava läpi holokaustin historian apunani valokuvia, elokuvanpätkiä, ääninauhoja, asiakirjoja ja muita tämän neuleen kaltaisia esineitä. Pusero on vaatekappaleena tavallinen, mutta sillä on kerrottavanaan poikkeuksellinen tarina. Puseron lahjoitti museon kokoelmiin sellisti Anita Lasker-Wallfisch. Pusero pelasti hänen henkensä Aushwitzissa.  

Lucy Adlingtonin Neljä punaista puseroa on hieman erilainen näkökulma holokaustiin. Toki Adlingtonkin tarkastelee natsisaksan aikaa kärsimyksestä käsin, mielettömyyden ja vainon aikana, jossa ihmisyydellä ei ollut paljonkaan sanottavaa, kun erityisesti yhtä kansanryhmää kohtaan kohdistui silmitön viha ja tuhovimma. 

Pääpaino teoksen tarkastelukulmassa on kuitenkin hyvin arjen tasolla, siinä selviytymisessä ja keinoissa säilyä hengissä tilanteissa, joissa ei vaikuttanut olevan selviämisen mahdollisuutta. 

Neljä punaista puseroa on paitsi tietokirja vaateteollisuuden ja erityisesti neulomisen (itse käytän tästä käsityömuodosta sanaa kutominen) merkityksestä paitsi sodan välineenä ja resurssina, myös yksilötasolla selviytymisen keinona epäinhimillisissä oloissa. 

Ennen kaikkea Neljä punaista puseroa on tarina neljästä ihmiskohtalosta: Jockin (Jochewet Heidenstein), Anitan (Anita Lasker-Wallfisch) , Chanan (Zumerkorn) ja Regina Feldman (Riva). Näistä neljästä kolme selvisi läpi holokaustin, yhden kohtaloksi koitui Chelmno. 

Lucy Adlingtonin teos valottaa holokaustia uudesta näkökulmasta. Teos tuo esiin sen seikan, kuinka massiivisesta moniulotteisesta, kaikkiin elämänalueisiin ulottuvista kysymyksistä holokaustissa onkaan ollut kysymys ja juuri siksi, että natsisaksan lonkerot ulottuivat niinkin arkiseen työhön kuin sukankutomiseen tekee siitä entistä järkyttävämmän. Holokausti, se, että se tapahtui, ei koske vain heitä, jotka toteuttivat julmimmat käskyt, jotka olivat pahimpia petoja, vaan holokausti ulottuu laajemmalle yksilöihin. Kuka puki ylleen juutalaisilta riistettyjä vaatteita, kuka käytti heidän puretuista neuleistaan uusiksi valmistettuja puseroita - kuka sodan keskellä elänyt ajatteli sitä, mistä tämä vaate tai asuste on tullut? 

Teoksen historiallinen näkökulma on toki kiintoisa. Ja henkilökuvaukset, elämänkerrallinen aines koskettaa. Mitä kuitenkin mietin, on punaisten puseroiden fyysisyys. Oliko fyysisiä, museon vitriineissä nähtäviä puseroita lopulta kolme vai kaksi? Tämä jäi minulle hieman avoimeksi. Kuitenkin kun luin uudelleen merkitsemiäni kohtia, niin totesin, että kyllä, kyllä niitä oli kolme. Anitan ja Jockin puserot lähekkäin Briteissä ja Chanan veljelleen lahjoittama Yad Vashemissa, Israelissa. Mutta missä on se neljäs pusero?

Pusero 1. Jock ja hänen sisaruksensa Rita ja Stella pääsivät lähtemään Saksasta Englantiin Kindertransport-kuljetuksissa. Heillä kaikilla kolmella oli äitinsä Manian aikoinaan heille ostamat punaiset villapuserot. 

Pusero 2: Chanalla oli myös punainen villapusero, jonka hän kuitenkin lahjoitti veljelleen Josefille tämä paetessa Puolasta Venäjälle. Chana ei selvinnyt, mutta Josef selvisi läpi sodan. Chanan punainen villapusero on Yad Vashemin museon kokoelmissa. 

Pusero 3. Anita löysi punaisen villapuseronsa "Kanadasta", keskitysleirin vaatevarastosta, johon kerättiin ne vaatteet, jotka juutalaisilta riistettiin.  Siitä, kenen pusero alkujaan oli, ei ole tietoa. 

Pusero 4:n kohdalla fyysisyys jää enemmän symboliselle tasolle. Näin ainakin minulle lukijana. Regina toimi neulojana/kutojana keskitysleirillä ja säilytti sillä tavalla henkensä. Hän kutoi punaraitaista puseroa, ei itselleen vaan vartijana toimivalle natsille. Lisäksi punaisiin villapuseroihin viitataan laajemminkin, muun muassa Anne Frankiin viitataan.

Mitään hauskaa luettavaa tämä teos ei ole. Teos valottaa historiaa, aikaa kuitenkin kiinnostavasti. Muutamat mustavalkoiset valokuvat tuovat tarinat lähelle ja viitteet luovat autenttisuutta. Holokausti on ollut paljon esillä viime aikoina kirjallisuudessa,  ja se on hyvä, sillä se on jotain, minkä ei toivoisi toistuvan. On myös hyvä, että sota-aikaa tuodaan esille hieman eri näkökulmista. Aihe on myös yvinkin  ajankohtainen. Kirjailijan ajatuksia vihan loputtomasta uusiutumisesta ei ole vaikea tänäkään päivänä vaikea tunnistaa todellisuudeksi. Adlingtonin Neljä punaista puseroa muistuttaa  tärkeästä asiasta: Emme saa unohtaa heitä, joiden veri huutaa maasta. Ehkä ei kostoa, vaan vapautusta vihasta. 

... 

Pieni Helmet 2026 -lukuhaaste kohta 24: Kirja on julkaistu vuonna 2026

Holly Ringland: Alice Hartin kadonneet kukat!

 

Holly Ringland

Alice Hartin kadonneet kukat

Alkuteos: The Lost Flowers of Alice Hart

Suomentanut Hanni Salovaara

Minerva, 2022

407 s.

 

Alice Hartin kadonneet kukat on kuin puutarha. Täynnä kiehtovia luonnonkukkia. Mutta niin kuin puutarhassa ainakin, kukkien keskellä kasvaa rikkaruohoja. Toivoisin, että joskus voisi lukea teoksen alusta loppuun ilman, että täytyisi ruveta kitkemispuuhiin tai syljeskelemään pahaa makua. No, luin kyllä tämän loppuun, mutta en ihan sanasta sanaan. Mainittakoon, että useamman sivun kiitososio teoksen lopussa ei jaksanut innostaa. Se oli aivan liian pitkä, vaikka kirjailijalle se tuntui olevan hyvinkin merkittävä listaus.

Tarinan päähenkilö on Alice Hart, joka kertomuksen alkaessa on 7-vuotias. Hän asuu isänsä Clemin ja äitinsä Agneksen kanssa eristäytynyttä elämää pienen kaupungin laitamilla, sokeriruokopeltojen takana, meren rantamilla. Tarinan alku laittoi lukuhaluni koville. Haluanko minä todella lukea tämän kirjan? Lapsi, joka miettii, kuinka saisi "tuikattua isänsä tuleen" kuulostaa niin pelottavalta, kauhealta, sairaalloiselta. Jatkoin kuitenkin lukemista toivoen, että lapsi ei kuitenkaan olisi aivan psykoottinen ja eihän hän ollut. Alice Hartin kadonneet kukat on kertomus perheväkivallasta, perhesuhteista, rakkauden voimasta, identiteetistä. Alice Hartin kadonneet kukat on ennen kaikkea tarina naisista naisille.

Tarina alkaa vahvasti ja kehittyy dramaattisesti. Kerronnassa on traagisuutta, vahvoja tunteita, mutta myös sanattomuutta. Historian salaperäistä puhumattomuutta. Lämpöä, läheisyyttä sen verran, että ei aivan kalikaksi muutu. Vahvimman vaikutuksen minuun teki kuitenkin kukat esittelyineen. Mietin, ovatko nämä aitoja, todellisia, olemassaolevia kukkia ja kyllä. Vastaantulevat tutut nimet sen kertoivat. Toisaalta, niin suuria kuin mielikuvitus voikaan luoda, niin ehkä tällaisen kukkatarhan keksiminen olisi liian iso ja vaivalloinen tehtävä. Nämä Australian luonnonkukat vetivät minua puoleensa niin, että minun täytyi ruveta etsimään niistä kuvia todetakseni, että ne onkin kuvattu, ainakin osittain teoksen todella kauniissa kansikuvituksessa, jonka on tehnyt  Hazel Lam. Suomentaja on tehnyt mittavan ja hienon työn suomentaessaan nämä kuvaukset.

Australian luonto on kuvattu pieteetillä, tosin kuvauksessa on käytetty myös fiktiota paikkoihin liittyen. Australian alkuperäisväestön historiaa ja kulttuuria sivutaan. Sitä, kuinka aboriginaalilapsia erotettiin vanhemmistaan ei ehkä tiedosta, jos ei asiasta ole aiemmin lukenut, itsellenikin henkilöhahmo avautui vasta vähitellen.

Mitä jäin ihmettelemään oli yöpuvun tasku. Miksi yöpuvussa olisi tasku? Minä en muista ainuttakaan yöpukua, jossa olisi ollut tasku. 

Muutamia kuvauksellisia kohtia:

... missä meri on ommeltu kiinni taivaaseen.

 Linnut ja sirkat lauloivat auringon alas

Höyryävän veden huokaus

--

Helmet 2023 -lukuhaaste kohta 16: Kirjassa kirjoitetaan kirja. Alicen kirjoittama kukkakirja on ehkä hieman tavanomaisuudesta poikkeava, mutta kirja kuin kirja, sitä kuitenkin kirjoitetaan. 

--

Muualla sanottua.

Kirsin kirjanurkka: Imelyyden liepeitä hipovan toiveikas loppu

Kirjojen keskellä: Tarina ei ollut aivan täydellinen

Kirjakaapin avain: Australian hehkuva luonto ja kukat antavat upeat puitteet tälle tarinalle, joka tosiaan onnistuu riipaisemaan sydäntä ... ....  lämmin, mutta ravisteleva teos.

Gwen Strauss: Yhdeksän - Vastarintanaisten pakomatka Natsi-Saksan halki!

 

Gwen Strauss

Yhdeksän - Vastarintanaisten pakomatka Natsi-Saksan halki

Alkuteos: The nine: the true story of a band of women who survived the worst of Nazi Germany

Suomentanut Timo Korppi

Bazar, 2021

475 s.

Tosi tarina yhdeksästä naisesta, jotka selvisivät pahimmasta. Kaksi hollantilaista, yksi espanjalainen ja kuusi ranskalaista naista, jotka olivat ranskalaisen vastarintaliikkeen aktiivisia jäseniä. Heidän johtajanaan oli Helene Podliasky, kirjoittajan isotäti. Kaikki he olivat nuoria, rohkeita naisia, jotka eivät taipuneet natsien vallan alle, vaan kävivät henkensä uhalla taisteluun vääryyttä vastaan.

Kirjoittaja ei kuvaa kovinkaan paljon itse heidän toimintaansa vastarintaliikkeessä. Teos kertoo näiden yhdeksän naisen pakomatkasta sodan loppuvaiheessa, kun keskitysleirejä tyhjennettiin liittoutuneiden alta laittamalla väki kuolemanmarssille.

Tästä apaaattisesta, väsyneestä, kohtaloaan kohti kulkevasta marssijonosta loikkaavat nämä yhdeksän naista, joista oli tullut läheisiä, tien vieressä olevaan ojaan ja odottavat siellä että askelten äänet häipyvät kaukaisuuteen. 

Naiset suuntaavat kohti Pariisia, kohtia amerikkalaista vyöhykettä, sillä he eivät halua jäädä puna-armeijan puolelle.

Teos on karua luettavaa, mutta siinä tulee esille myös naisten rohkeus, elämänasenne, luonteiden erilaisuus, toivo rakkaiden jälleennäkemisestä. Kirjailija kuljettaa teostaan kahdella tasolla, jossa punaisena lankana on kuvaus pakomatkasta ja pakomatkakuvauksen lomassa hän esittelee nämä yhdeksän naista. 

Teos pohjautuu arkistotutkimuksiin ja henkilöhaaastatteluihin.

Julmuuden, väkivallan ja toivottomuuden keskellä keventävänä on bavarois-vanukkaan ohje, jonka valmistusta Nicole-niminen nainen kuvailee vankitovereilleen. Tämä reseptien kertominen ja kuvaileminen on naisilla yksi tapa hengissäselviämiskeino paikassa, jossa kalvava nälkä oli jokapäiväinen asukas.

Tämä bavarois-resepti on kirjoitettu niin selkeästi, vaikka kerronnallisen kuvaavasti, että haluaisin kokeilla onnistuisinko sen valmistamisessa. Tosin sen valmistaminen ei ole mitenkään yksinkertaista. Teoksessa, joka muuten ei ole mitenkään kevyttä luettavaa tämä 'reseptitarina" on todellakin erikoinen mielenkohottaja. Ei ihme, jos naiset reseptejä toisilleen kuvatessaan saivat näistä hetkistä voimaa ja jaksoivat eteenpäin, vaikka toisaalta se on hyvinkin ihme, että sanat ja mielessä liikkuvat kuvat voivat poistaa kivun ja epätoivon.

Pakomatkallaan naiset kohtasivat niin hyviä kuin ei niin hyviä ihmisiä. Tulipa vastaan 'jättiläisiäkin'. Tässä talossa, jossa kaikki tuntui kovin suurelta ja he itse tunsivat olevansa jollain lailla kutistuneita. Oven yläpuolella luki: Usko Jumalaan mutta usko myös itseesi. Jumala siunaa niitä, jotka pitävät huolta itsestään. Talossa naiset saivat kyllä jotain syödäkseen ja yösijankin, mutta erityisen tervetulleina heitä ei pidetty. Jättiläiset olivat omanarvontuntoisia ja katsoivat kurjissa vaatteissa ja ryysyisiä naisia nenänvarttaan pitkin.

Mielenkiintoinen historiakatsaus Ranskan vastarintaliikkeeseen mutta myös henkilögalleria ja -historia oli kiintoisaa.

Muutama naisen asemaa ja sen kehitystä Euroopassa valottava kohta:

Hollannissa oli vielä 1960-luvulla voimassa laki, "joka kielsi kodin ulkopuolisen työpaikan naimisissa olevilta naisilta".

"Ranska vuonna 1940 oli uskomaton maa. Miehiä ei ollut jäljellä. Naiset käynnistivät Résistancen toiminnan. Äänioikeutta heillä ei ollut eikä oikeutta omaan pankkitiliin tai käydä töissä kodin ulkopuolella. Mutta vastarintataistelijoiksi he kelpasivat."

---

Helmet 2022 -lukuhaaste kohta 26: Kirja liittyy kansalaisaktivismiin.

Tämä sopii myös omaan Bongataan lintuja -lukuhaasteeseen, sillä teoksen kääntäjä on nimeltään Korppi.

---

Teoksen on ehtinyt lukea myös Kirjojen kuisketta -blogisti, joka määrittelee teoksen: "kuvaa naisten fiktiivistä faktaan perustuvaa pakomatkaa, joka paikoittain saa seikkailuromaanin piirteitä".

 

Sirjan mielestä "Teos on koostettu hyvin ja se sisältää paljon tietoa tuon ajan tapahtumista ja "Teos on mielenkiintoisesti rakennettu tarina, joka kuvaa niin kauheuksia, mutta myös sitä iloa ja yhteishenkeä, jonka turvin monet selviytyivät".

HalldórLaxness: Salka Valka!

 

Halldór Laxness

Salka Valka

Ruotsinkielisestä käännöksesta suomentanut Kristiina Kivivuori

WSOY, 1948

363 + 2 s.

- Äiti, minä olen alhaalla jo, huusi lapsi. Se oli tavattoman vilkas.

Sen jälkeen miehet toimittivat naisihmisen niinikään veneeseen. Hän oli raskas pidellä, leveäuumainen, jaloiltaan kömpelö ja lanteilta isonlainen, lyhyesti sanoen raskas kapine. Oksennukset ja kaikkinainen surkeus olivat tehneet  hänen kasvonsa harmaiksi ja veltoiksi, kaikki terveyden ruusut olivat puhjenneet käsiin, jotka olivat turpeat ja muistuttivat väriltään juuri likoamasta otettua suolalihaa.

Lapsi on Salgor Valgerdur eli Salka Valka ja nainen hänen äitinsä Sigurlina  Jónsdottir. He ovat tulleet tähän Osören kalastajayhteisöön   Aslarfjordessa matkalla Pohjoisesta Etelään, kun Sigurlinan rahavarat eivät salli matkustaa pidemmälle. Vastaanotto kylässä ei ole mitenkään lupaava. Pelastusarmeija tarjoaa hengen ravintoa, mutta ei yösijaa, jota ei tarjoa myöskään kylän mahtimies kauppias Bogesen tai rovastikaan, jonka puhetapa kiinnitti erityisesti huomiotani.

Äh-äh" Kappas vain. ---Mitä pitikään sanomani ja totta puhumani.

Rovastin jumaluusopillinen tietämys on myös hyvin kyseenalainen, sillä hän ei tiedä 

millä kohtaa Herran pyhässä Raamatussa tai hänen lausumissaan lauseissa tuo sana (Oi Pyhä Viinipuu) voisi esiintyä.

Lopulta  he saavat majapaikan Steintor-nimisen miehen mökissä, jossa asuu myös pari vanhusta. Steintor on tarinan antagonisti, joka ottaa Sigurlinan, tosin ei vaimokseen,  ja ottaisi Salka Valkankin, jonka veren haju kutittaa hänen nenäänsä yötä päivää.

Salka Valka on Kokematon tyttölapsi, jolla oli kehittymätön arvostelukyky ja joka oli täysin vailla omahyväisyyttä. Hän puri rystysiään ja kädet haisivat kalalle.

Mutta kun hän lopulta havahtui täyteen tietoisuuteen jää hän yksin. Tämä yksinjääminen on tosin hänen oma valintansa. Hän on kokenut rakkauden ja rakastaessaan hän antaa vapauden sille, joka rakastaa häntä, mutta kaipaa silti pois. Arnaldur ei hänkään ole mikään sankari, on vain suuria haaveileva pojankloppi. Toisaalta ymmärrrän Arnaldurin ristiriidan: haluan pois ja haluan jäädä. Mutta miksi hän ei pyytänyt Salka Valkaa mukaansa? Miksi Salka Valka ei ehdottanut tätä? Todellinen rakkaus on enemmän kuin hetken huvi ja himo, Se on sitoumista. Mutta sitoutumisesta ei tämä teos puhu mitään. Sigurlinan sitoutumiset katkeavat yksi toisensa jälkeen.

Muutamia kuvauksellisia kohtia ja sanontoja:

Hänen poskensa lämpenivät ja sydän lauloi hänen rinnassaan kuin lintu. Ei, hän ei voinut pysyä sisällä katto oli liian matala, hänen ilonsa tahtoi tähtien alle.

Jokainen saa koettaa leipoa kakkunsa niin hyvin kuin taitaa.

Maailma oli rikas ja yltäkylläinen. Iltarusko ja aamurusjo maan ja meren yllä olivat yksi ja sama. He kulkivat rantaa myöten Axlartideniä kohti joka kohosi vuononsuussa jyrkkänä ja korkeana, ylimpänä näkyi harmaita, valtavia kiviröykkiöitä vihreiden ruohojuovien lomista,joilla lampaat viihtyivät, alimpana kohosi merestä kallio, ja mainingit aaltoilivat tyynesti ja kevästi kuin nukkuvan huoleton hengitys.

Halldor Laxnesin Salka Valka on hyvin naturalistinen tarina. Sen keskiössä on kalastajyhteisö ja ajallinen miljöö on 1900-luvun alkupuoli. Venäjän vallankumous ja työläisten taistelu elinolojensa puolesta on vahvoja teemoja. Enemmän kuin rakkauskertomus tämä on työläistarina, vahvan naisen kasvukertomus. Tarina jakautuu kahteen osaan. Ensimmäisessä osassa kerrotaan Salka Valkan lapsuudesta ja suhteesta äitiinsä, miten tämän oikullisuus ja kahtaalle suuntautuva  elämä (Pelastusarmeijassa koettu henkinen tuulahdus versus himojen kalvava elämä) vaikuttavat tytön kehitykseen. Teos on kuitenkin kaikkea muuta kuin hengellinen teos. Naturalistisena sen aatemaailma on vahvasti tieteellinen ja hengellisiä arvoja kuvataan lähinnä naurettavina eikä niin vakavasti otettavina ja minua tämä hieman kiusaa. Jälkimmäisessä osiossa ei pelastusarmeijasta puhuta enää mitään. Salka Valka on kehittynyt nuoreksi naiseksi, saanut oman kalastusaluksen ja noussut merkittäväkksi jäseneksi yhteisössä. Pelastusarmeijan sijaan kyläyhteisössä vaikuttaa bolsevismi, jonka airuena on Arnaldur, poika, joka on opettanut Salka Valkan lukemaan ja kertonut tälle ihmeellisiä tarinoita. Arnaldurin myötä kirjailja pohtii  yksilön ja yhteisön oikeutusta ja muutttuvaisuutta. 

 Salka Valka on erikoinen tarina. En tiedä, pidinkö vai enkö pitänyt tästä teoksesta. Tässä on aika lailla sulattelemista, mutta ehkä voisin lukea tämän uudelleenkin jossain vaiheessa.

--

 

Joken mielestä "Laxness on osannut kuvata universaalisti myös talouden mekanismien raadollisen toiminnan, myös aatteiden taistelu yksilötasolla tulee hyvin ilmi." Joken mielestä on kuitenkin "turha yleistää sitä kuikkaparveen, ruohoon ja leviin."

Kirjakaapin kummitus näkee Salka Valkassa  "itsenäisen ja sitkeän nuoren naisen, joka luottaa vaistoihinsa. Hän on monella tapaa äitinsä vastakohta ja kuin pienen, sitkeän saarivaltion symboli".

Kulttuuri kukoistaa blogisti pitää Salka Valkaa Surullisena, jokseenkin armottomana, mutta pakostakin vaikuttavana  kasvu- ja kehitystarinana, jossa ajoittain välähtvä arjen huumori pehmentää. 

Itse en teoksessa paljonkaan huumoria löytänyt. Irvokkuutta  ja välinpitämättömyyttä sitäkin enemmän. Ja ehkä tässä on jonkinasteista satiiriakin. Elämän epäkohdat tulevat esiin, vaikka niitä ei suoraan ilmaistaisikaan.

Kirjasähkökäyrä kuvaa teosta lukukokemuksen, "joka vie jalat alta. Lukukokemuksen, joka on niin puhdas ja mieltä avartava, aivan kuin laajenisi yhdeksi avaruuden osaksi"Hän tuo myös esiin, että teoksesta on uudempikin, suoraan islanninkielestä tehty käännös. Ehkä minun pitäisi lukea tuo käännös seuraavaksi ja saisin mahdollisesti enemmän irti. Käännöksen käännös, joka omani ilmeisesti on, ei liene niitä onnistuneimpia.

Hurja Hassu Lukija pitää teoksen kieltä kauniina ja soljuvana. 

Tuijata on aloittanut teoksen lukemisen Islannissa ja on havainnut "kertojan tekevän huvittuneita havaintoja henkilöistä ja tilanteista. Oikkuilu, ailahtelu, totuuden peittely ja avoin tunne purskahtelevat sivuilta silmille"   Teoksen lukeminen autenttisessa ympäristössä avaisiki varmasti sen sielunmaisemaa eri tavalla ja vakuuttavammin.

--

Pohjoinen lukuhaaste kohta 7: Islantilaisen kirjailijan teos

Judy Batalion: Päivien valo!

 

Judy Batalion

Päivien valo - Hitlerin gettojen vastarintanaiset

Alkuteos: The Light of Days - Women Fighting of the Jewish Resistance

Suomentaneet Lauri Sallamo ja Heidi Tihveräinen

Gummerus, 2021

574 s.

Huh huh. Olipa teos ja olipa luku-urakka. Toisaalta hyvinkin kiinnostava, toisaalta kamala ja jähmettävä, yököttävä teos, jossa teoksen nimestä - Päivien valosta ei juurikaan ole tietoa. 

Teoksen nimi juontaa teoksen alkulehdellä olevasta gettolaulusta: 

Varsova, sen kasvoilla kyynelet 

Ja kadunkulmissa haudat 

Vielä vapauden näkee 

Vielä kajastaa päivien valo.

 

Päivien valoa - sitä  kaivataan, siihen pyritään, mutta ne keinot? Kaikkein eniten minua lukiessa vaivaa se, miten sota raaistaa. Jos käy taistelemaan pahaa (natseja) vastaan samoilla keinoilla onko yhtään parempi kuin se, jota vastaan taistelee. Toisaalta kirjailija tuo teoksessa esiin vastarinnan monimuotoisuuden ja mainitsee, että pakeneminenkin on vastarintaa. Tässä teoksessa pääpaino on kuitenkin väkivallassa, aseissa. Tämä ikuinen eettinne  kysymys pohdittikin lukiessa: millä keinoin itse pyrkisin vastustamaan vääryyttä. olisiko minulla rohkeutta asettua kuolemankin uhalla väliin. Olisinko valmis asein käymään sortajia vastaan - ja jos en, tekisikö se minusta pelkurin, rakkaudettoman.Olisiko helpompi olla vain välittämättä. Voiko sodassa säilyttää ihmisyyttään? Tätä problematiikkaa kirjailja valottaa jälkipuheessaan avatessaan teoksensa taustoja.

Naistaistelijoiden muistelmien innoittamana aloin ymmärtää, kuinka tärkeää oli kertoa monisäikeisiä tarinoita, joissa asiat eivät olleet mustavalkoisia ja joista tapahtumien tistitiitaisuus välittyisi tuskallisen selvässti. Histotiaa ei voi kirjoittaa yksioikoisesti; meidän täytyy kohdata menneisyytemme avoimesti ja ymmärtää, että olemme sekä uhreja että hyökkääjiä. Muutoin tarinankertoja menettää uskottavuutensta, ja keskustelu käy mahdottomaksi. Ymmärtääkseen ei tarvitse antaa anteeksi, mutta vain siten voi kasvaa ja kehittyä.

 Lukijana mietin myös niitä, jotka selvisivät kuolemankentiltä elossa, ajattelivatko he koskaan menneisyyttään, tunsivatko katumusta valinnoistaan, teoistaan. Mietttivätkö, olisiko voinut toimia toisin. Kirjailija tuo esiin, kuinka "Oli vaikea siirtyä Varsovan geton kapinan johtajasta kibbutsiin hedelmänpoimijaksi. Harva taistelija oppi tuntemaan itseään kaksikymmenvuotiaana koettujen traumaattisten ja kohtalokkaiden tapahtumien jälkeen."

 Batalionin teos kuvaa juutalaisten nuorten naisten vastarintaliikettä Puolassa ja Balttiassa, siellä, missä natsit uhkasivat juutalaisten olemassaoloa. Ajallisesti tapahtumia ei kuvata kronologisesti, vaan kuvaus siirtyy henkilöstä toiseen hieman sekavastikin. Kirjailijan innoittajana on ollut Freuen, kokoelma kirjoituksia, joiden päähenkilöillä ja kirjoittajilla oli vaikeasti lausuttavat nimet ja jonka hän oli löytänyt brittiläisessä kirjastossa. Nämä kirjoitukset toivat esiin naisten tarinoita ja kokemuksia vastarinnasta natsihallintoa vastaan. Kirjailja on yhdistänyt materiaalia eri lähteistä. Itse koen kuitenkin ongelmana lukiessa saman, mitä hän itse problematisoi Freuenin suhteen: "Siitä puuttuivat huomatukset, alaviitteet ja selitykset - kontekstin puuttuminen oli erityisen hankalaa, kun älypuhelimiakaan ei ollut vielä keksitty." Teoksen lopussa on Batalionin omat viitteet lähteistä, joihin jokin tietyllä sivulla oleva ilmaisu tai kohtaus perustuu. Tekstissä itsessään vain ei ole viitenumerointia,  ja näin nämä loppuviitteet jäävät irralliksi. En tiedä, onko tämä vain suomenkielisen laitoksen ratkaisu.

Lukiessa herää muutamia kysymyksiä uskottavuuteen ja suomennokseen. Esimerkiksi tämä:

Bednizissä bunkkereiden sisäänkäyntejä rakennettiin uuneihin, seiniin, komeroihin, nojatuoleihin, savupiippuhin ja ullakolle.

Voin kyllä ajatella, että jonkinlainen salakäytävä voidaan rakentaa uuniin, mutta nojatuoliin? Siinä minun näkökyky stoppaa, samoin jos puhutaan salakäytävässä liedessä, vaikka kyse olisi puuliedestä. Onko kyse jonkinlaisesta suomennosongelmasta vai kirjailijan ilmaisun vapaudesta, vaikea sanoa, mutta hämmentävä se on.

Hämmentävä on myös maininta:

 "Antek oli puun runko ja Zivia oli oksa", Yael sanoi. "Jos oksaa taivuttaa, puukin kaatuu, vaikka runko olisi kuinka vahva."

En osaa kuvitella puuta, joka kaatuisi, jos  oksaa taivuttaa. Oksa siinä katkeaa, jos liikaa taivuttaa, mutta ei luja runko, joka kyllä saattaa kolhiintua, jos oksa repäisee palan runkoakin. Lause on haastattelusta ja kuvaa, kuinka pariskunnasta toisen kuollessa ei toinenkaan jaksa elää ja siinä mielessä lainaus on kuvaava. Minä vain mietin, kuinka hyvä vertaus on ja onko se ehkä jotenkin suomennettaessa, haastattelua lainatessa kääntynyt päälaelleen.  

Lukemisen merkityksestä:

Lukeminen oli pakokeino sekä elintärkeän tiedon lähde - kirjojen pelastaminen oli tie kulttuuriseen ja henkilökohtaiseen pelastukseen. --- --- "Lukeminen oli pakoreitti toiseen maailmaan, --- Kirjojen kautta sai elää sankarin ja sankarittarien elämää ja jakaa heidän ilonsa ja surunsa normaalissa maailmassa, jossa ei ollut sellaista pelkoa tai nälkää  kuin meidän maailmassamme."

Tämä teos ei ollut pakokeino, päinvastoin. Se avaa silmien eteen koko ihmiskunnan raadollisuuden ja mädännäisyyden, josta niitä valonpilkahduksia on vaikea löytää. En sano, etteikö niitä olisi, mutta kovin vähäisiksi ne jää.

Erityismaininta tekstistä nousevalle ajatukselle:

Ruumis ja mieli saavuttavat tasapainon luonnossa elämisen kautta.

Suomi-bongaus: Ruzka kuului Paperiprikaatiin, joka salakuljetti juutalaisia kirjoja turvaan. Hän löysi YIVO:n eli Jiddizin tutkimusinstituutin kirjastosta suomalaisen kirjasen, joka oli laadittu silloin kun Suomessa oli valmistauduttu Neuvostoliiton hyökkäykseen. Kirjasessa esiteltiin sissisodankäynti ja jopa pommien rakennusohjeita. Siitä tuli heidän ohjenuoransa.

--

Helmet 2022 -lukuhaaste kohta 11: Kirjassa tapahtumia ei kerrota aikajärjestyksessä 

Ruben Nyström: Afrikan aarniometsän sankaritar!

Ruben Nyström

Afrikan aarniometsän sankaritar

Kuvaus Mary Slessorin ihmeellisestä elämäntyöstä

Suomentanut J.V. Ilkka 

Satakunnan kirjateollisuus, 1951

152 s.

Tarina saa alkunsa vuoden 1859 joulusta. Mary Slessor, 11-vuotias skotlantilais-tyttö Dundeesta värjöttelee ulkona ohuissa pukimissa. Ulos hänet on ajanut juovuksissa oleva isä. Mary on nuoresta iästään huolimatta työssä  tehtaassa, kutomakoneella. Työ on puolipäivätyötä, joka alkaa kello 6 aamulla. kun tehtaan pilli soi.  Päivällistunnin jälkeen Mary käy koulua.

Maryllä on yksi haave. Päästä lähetystyöhön Afrikkaan, Kalabariin. Tosin Mary on ujo. Varsinkin miesten seuraa hän välttelee. Mutta katupoikia hän ei pelkää, vaan saarnaa heille ujostelematta ja pellkäämättä, ei palopuhein, vaan sydämellisellä lämmöllä ja pelottomuudella.

Mary käy jo kolmattakymmennettään , kun hänen toiveensa vihdoin täyttyy ja hän pääsee lähetystyöhön Afrikkaan, tuohon rakkaasen Kalabariin, maahan, jossa "sairaus ja kuolema olivat alituisia vieraita, sillä sen ilmasto oli maapalon epäterveellisimpiä. Se oli läpipääsemättömien ja myrkkykäärmeiden maa. --- Siinä maassa asui kansa --- --- jonka elämäntavat näyttivät olevan metsän petojenkin tapoja alkeellisempia ja jonka julmuus ja verenhimo ylittivät järjellisyyden rajat."

Olen luokitellut tämän pienen teoksen elämänkerraksi, vaikka kuvauksellisesti tämä ei ole mitenkään laaja ja moniulotteinen. Maryä ja hänen pelottomuuttaan ylistetään vähän turhankin paljon. Toisaalta täytyy myöntää, että lähteä yksinäisenä valkoisena naisena keskelle pimeintä Afrikkaa on rohkea teko puhumattakaan siitä, että asettuu asumaan näiden länsimaisesta sivistyksestä tietämättömien,  taikakuskoisten ja julmien alkuperäisten afrikkalaisheimojen keskuuteen puhtaasta rakkaudesta heitä kohtaan on kunnioitettavaa. Tämä pieni elämäkerrallinen kuvaus on kuitenkin lähinnä lapsille suunnattu seikkailutarina.

Itselleni tämä ei kuitenkaan ollut seikkailua, vaan lähetystyön historiaa. Ja tuosta arjesta, kulttuuriristiriidasta olisin halunnut lukea enemmän. Sopeutumisesta ja keinoista selviytyä vieraan kulttuurin keskellä. Kuinka päästä yhteyteen vierasta kieltä puhuvien kanssa ja niin edelleen.

"Niille, jotka kotimaassa pitivät puheita luonnonkansojen onnellisesta ja sopusointuisesta elämästä, Maryllä oli joitakin totuuden sanoja varattuna, milloin tahansa hän sai tilaisuuden näiden lausumiseen. Jokainen vastustaja joutui perääntymään, kun hän kuvaili leimuavin sanoin, mitä "pakanuuden onni ja sopusointu" todellisuudessa on."

Esimerkkinä voidaan mainita heimon tapa surmata lapset, jotka ovat syntyneet kaksosina pahojen henkien pelosta. Mary ottikin näitä lapsia hoteisiinsa pelastaen heitä ja saaden muutosta aikaan.

Mary meni Afrikkaan yksinäisenä naisena. Hän meni naimisiin itseään 18 vuotta nuoremman miehen kanssa. Tämä kuitenkin sairastui Afrikassa ja joutui lähtemään muuttaen Amerikkaan, jossa sitten kuoli. Mary jatkoi työtään käyden välillä kotimaassaan lepäämässä. Hän oli matkustamassa takaisin kotimaahan, kun sairaus vei hänen voimansa ja hän pääsi (vuonna 1915) lopulliseen lepoon kunnioitettuna ja mustoissa elävänä  Ma Akambana (suuri äiti). Hän oli elänyt Afrikassa hieman vajaan neljäkymmentä vuotta.

Tämä pieni teos on hieman vanhentunutta kielellisesti. Mary kuitenkin arvosti afrikkalaisiaan ja eli heidän tavallaan ja kulttuurissaan. On kuitenkin huomioitava, että kolonialismi oli vahvasti läsnä Afrikan oloissa ja Marystä tuli myös hallinnollinen  tuomari sen kansan keskellä, jossa hän eli. Hän käytti tuomarin valtaa kuitenkin omintakeisella tavallaan. Olisi mielenkiintoista lukea Mary Slessorista enemmänkin ja hieman monipuolisemmasta näkökulmasta. Erityisen mielenkiintoista olisi lukea jonkun afrikkalaisen kirjailjan näkökulma aiheeseen.

---

Anu on myös lukenut Mary Slessorista ja Calabarin kaksosista, tosin toisesta, englanninkielisestä kirjasta, jonka kansikuva on hänen mielestään naurettava, vaikka tarina itsessään ei olekaan pölhö.

---

Porin lukuhaaste kohta 27: Kirjassa rikotaan muuta kuin lakia. Mary rikkoi mm. kulttuurisia tapoja ja käyttäytymissääntöjä. Hän ei esimerkiksi käyttänyt Afrikassa moskiittoverkkoa, kuten muut, vaikka asui suoalueella.

Dagfinn Grønoset: Erämaatalon Anna!

Dagfinn Grønoset

Erämaatalon Anna

Otava, 1974

Alkuteos: Anna i ødemarka

Suomentanut Elvi Sinervo

107 s.

Kirja alkaa näin:

- Minut myytiin Haugsetvoldeniin. Mieheni sai minusta 300 kruunua.

Anna syntyi 1900-luvun alkuvuosina. Hänen perheensä oli köyhä ja ollessaan 3-vuotias, Anna annettiin ensimmäisen kerran vieraille. Hän sai mukaansa vain hohtavanvalkoisen, nauhoin ja pitsein koristellut kastemekon, mutta tämänkin aarteen talon isäntä poltti talon uunissa. Annan kuitenkin kasvoi ja pääsi kouluunkin kun pisti oikein tiukalle hoitopaikkansa väen. Rippikoulun käytyään Anna löysi puolison - Pitkän Karlin, joka tanssitti häneltä jalat alta. Pitkä Karl oli luonteeltaan kulkija eikä pysynyt pitkään paikoillaan, hän oli myös saamaton ja viinaan menevä. Kuljettuaan aikansa Karlin matkassa Anna lähtee omille teillee, tapaa kuuden lapsen yksinhuoltajan ja jää tämän avuksi. Nainen kuitenkin kuolee ja Anna jää hoitamaan lapsia, etsii heille kodit ja sitten paikalle saapuu Pitkä Karl ja taas reissataan sinne sun taas, kunnes saavutaan Haugsetvoldeniin ja sinne Anna jää, kun Pitkä Karl myy puolisonsa talon isännälle.

Haugsetvoldenista tulee Annalle paikka, jonka hän kokee omakseen raskaasta työstä ja puurtamisesta huolimatta. Talo on vanha erämaamökki, jota isännöi emäntä Tyri ja miehensä Jo. Heillä on poika Johan ja lisäksi taloon asutetaan sotavuosina Jenny-niminen nainen, jolla ei 'kaikki ollut ihan kotona'. Kun talonväki vuosien vieriessä sairastuu ja kuolee jää Anna asumaan Haugsetvoldeniin, josta on tullut hänelle koti.

Erämaatalon Anna on kerronnaltaan musitelevaa. Kerronnassa on vuoroin kirjailijan kertomana Anna vaiheita ja Annan omia muisteluja, jotka menevät iloisesti lomittain eikä välttämättä aina tiedä, onko kertoja kirjailija vai Anna itse. Kirjassa on myös valokuvaliite.

Tämän kirjan myötä avautuu Norjan vuonojen ja tuntureiden elämä ihan eri tavalla kuin kuvakirjoissa. Norjalainen elämä 1800-luvulta alkaen avautuu rivien välissä jännänä ja järkyttävänäkin (vaikka kirjan varsinainen tarina sijoittuu 1900-luvulle).

...

Helmet lukuhaaste 2017 kohta 39 Ikääntymisestä kertova kirja. Tosin tässä kirjassa on enemmän kovasta työnteosta kysymys, sitkeydestä ja periksiantamattomuudesta sekä vastuuntunnosta, mutta kyllä tuota ikääntymistäkin sivutaan.