Viola Ardone: Lasten juna

Viola Ardone

Lasten juna

Alkuteos: Il treno dei bambino

Suomentanut: Laura Lahdensuu

Aula & Co, 2022

Kannen suunnittelu Laura Noponen

 

Alkulause: Äiti edellä ja minä perässä.

Lopetus: Suljen silmäni, nojaan pääni niskatukeen ja annan unen tulla.

Päähenkilö: 

Amerigo, 7-vuotias poika Etelä-Italiasta, Napolista. Poika varjoisalta kujalta voisi sanoa. Amerigo on yksinhuoltajaäidin toinen poika. Ensimmäinen poika, Luigi on kuollut. Isänsä Amerigo luulee muuttaneen Amerikkaan parempaa elämää etsimään. Eletään toisen maailmansodan jälkeisissä ajoissa, tarinan alkaesssa vuosi on 1946. Tarinan kertojaminä on pikkuinen Amerigo, joskaan kerronta ei ole mitenkään naivistista.

Teoksessa korostuu äidin ja pojan suhde, mutta myös yhteiskunnalliset olot. Köyhä Etelä-Italia versus paremmin toimeentuleva Pohjois-Italia. Myös poliittiset kysymykset on tapetilla, erityisesti kommunismi, jota tunnutaan pitävän kaiken hyvän antajana.

Nuori nainen, Madeline, joka on natsihallinnon aikana kunnostautunut vastarintataistelija on kommunisti, joka alkaa järjestää lasten kuljetuksia Pohjois-Italiaan, perheisiin, jotka pitävät heistä talven yli huolta kuin omistaan. Kyse on solidaarisuudesta (huh, kun oli vaikea sana kirjoittaa oikein). Ja niin Amerigokin, äitinsä pähkäillessä, lopulta nousee junaan yhdessä ystävänsä Tommasinon kanssa. 

Bolognassa lapset ohjataan perheisiin, yksi toisensa jälkeen katoaa joukosta, vain Amerigo jää jäljelle. Hän tuntee itsensä hyljeksityksi. Häntä ei kukaan huolinut. Kunnes asioita järjestelmässä ollut nainen, Derja ottaa hänet kotiinsa ja selittää, että eihän toki. Sille perheelle, johon Amerigon piti mennä, tuli voittamaton este. Kyllä Amerigonelle oli paikka jo edeltä katsottu. Mutta elämässä tapahtuu yllätyksiä, ja nyt vain kävi näin. Amerigosta tulee Darjan ja hänen sisarensa perheen "oma" poika. Perheessä on kolme poika, jotka isä on nimennyt espanjan vallankumousta merkitsevän sanan mukaan: Revo Lucio, Nario. Pojista Lucio karsastaa Amerigoa ja on tälle mustasukkainen, kunnes eräs tapaus lasten elämässä muuttaa hänen suhtautumisensa. 

Amerigo on kiinnostunut musiikistsa ja haaveilee omasta viulusta. Perhee isä tekeekin Amerigolle oman viulun. Elämä hymyilee. Sitten tulee aika palata kotiin Napoliin ja elämä ei enää hymyilekään samalla tavalla. Äiti kutsuu Amerigoa rikkaruohoksi, joka kasvaa ja katselee kuolleen pojan Luigin kuvaa. Lisäksi hän siirtää sängyn alle Amerigon viulun ja laittaa Amerigon "suutarinoppiin". 

Kun äiti myy Amerigon rakkaan viulun puhumattakaan siitä, että tämä on salannu Amerigon saamat kirjeet ja lähetykset Pohjoisen perheeltä, Amerigo suuttuu, ja karkaa yksin takaisin Bolognaan. 

Viola Ardonen Lasten juna on hieno koskettava tarina. Minusta oli mukava seurata pikku Amerigon touhuja ja elämää ja olisin kyllä tykännyt seurata niitä enemmänkin ajassa ja tapahtumissa. Tosin kommunismin ihannointia hieman ihmettelin. Vastapuoli teki kaikkensa, että lapsia ei lähetettäisi pois ja peloteltiin kuin grimmin saduissa ainakin. Myös mietin Italian oloja ja kysyin mielessäni: Miksi Etelä-Italia on köyhä ja Pohjois-Italia paremmin toimeentuleva? Eikö lämpimämmän seudun luulisi olevan parempi paikka elää ja tulla toimeen. 

Kerronnassa tulee kuitenkin muutos, joka ensi alkuun hämmentää. Amerigon elämä muuttuu karkaamisen myötä. Tämän jälkeen tarinaa vie eteenpäin aikuistunut Amerigo, josta on tullut kuuluisa muusikko. Kerronta ei enää kulje kronologisesti pikku-Amerigon elämää seuraten  pienissä elämän yksityiskohdissa vaan suhteessa äitiin. Äiti - lapsi -suhde nouseekin tärkeämmäksi teemaksi kuin köyhyys tai rikkaus. 

Hieman kuitenkin kritisoin loppulukuja. Minusta viimeinen luku oli milteipä turha. Itse olisin lopettanut edeltävään lukuun. Kansiliepeessä mainittu "Koskettava ja taitavasti rakennettu Lasten juna maalaa autenttisen kuvan Italiasta tasapainottelemassa kansanperinteen ja modernin maailman välillä" saa minut hieman kummastuneeksi. Mistä NY Journal of Books on noukkinut kansanperinteen ja modernin maailman? No, kyllähän tässä italialainen kulttuuri avautuu pienissä yksityiskohdissaa, kuten katttopalkeissa roikkuvissa mortadelloissa.

Lasten juna on vastakohtien tarina. Kaikella on kaksi puolta. Emme vain aina tule sitä nähneeksi. 

Erityismaininta tälle pikku-Amerigon sanonnalle:

Ei kukaan synny oppineena

---

Seinäjoen kaupunginkirjaston lukuhaaste tunteet, kohta 19: rakkaus ja hellyys

Pohjoinen 2024 -lukuhaaste kohta 25. Kirjassa paetaan tai karataan 

...

Muualla blogeissa:

Kirjaluotsi Kirjassa leikitellään hauskasti nimillä, esim. Amerigon sukunimi Speranza = toivo

Marjatan kirjat ja mietteet  Lasten elämänkuvauksessa on lämmintä huumoria

Luetut kirjat Pakahduttavan upea romaani

Kirja ja Keittiö  Pakahduttavan kaunis surumielisyys virittäytyy huippuunsa

Claire Keegan: Kasvatti

 Claire Keegan

Kasvatti

Alkuteos: Foster

Suomentanut Kristiina Rikman

Tammi, 2024

81 s.

Kansi: Gretchen Mergenth

Lyhyydessään vaikuttava koskettava teos, jonka keskiössä on pieni Petal-tyttönen, jonka isä tuo äidin sukulaistaloon siksi aikaa, kun perheeseen odotetaan syntyväksi uutta pienokaista. Teos sijoittuu Irlantiin ja katoliseen elämäntapaan. Petal-tytön koti on köyhä. Lapsia syntyy, mutta perheenisän kyky hallita elämäänsä on vajavainen. Sukulaistalo John Kinsellan koti on aivan toista. Jos ei rikas, niin hyvin kuosissa pysyvä, turvallinen kasvuympäristö.

Kerronta on minänäkökulmaa, Petal-tytön kerrontaa kokemastaan. Teos on nopealukuinen, mutta ei naiivi tai liian helppotajuinen. Lukijaa ei pidetä tyhmänä, jolle asioita väännettäisiin rautalangasta. Vaikka tarina on lapsen näkökulma tarina ei ole lapsellinen. Päinvastoin. Sanojen taakse kätkeytyy paljon tunteita ja elämää, joita ei suoraan esitetä, vaan annetaan lukijalle mahdollisuus samaistumiseen ja löytämiseen. Minua ensin hieman hämmentää, kun puhutaan Kinsellasta ja naisesta, yhden kerran nimetään nainen nimeltä Edna. Kuka on nainen, kuka Edna? Kinsella? Minulta menee tovi, ennenkuin ymmärrän, että kertoja puhuu sukulaistalon isännästä Kinsellana ja rouvasta naisena, ja vain yhden kerran viittaa tähän Ednana. Tytön nimikin mainitaan vain kerran. 

Tapahtumia lyhyen ajanjakson aikana on vedenhakumatka, ruumiin valvojaiset ja naapurin naisen uteliaisuus ja juoruilu. Sopeutuminen vieraisiin oloihin on vahva teema ja ymmärryksen kasvaminen. 

Sitten tulee syksy ja koulukin alkaisi. Petalin kotona on uusi poika-vauva saapunut perheeseen ja tyttö haetaan takaisin kotiin, mutta ...Tarina jää avoimeksi, lukijan arvattavaksi ja pohdittavaksi.

Teos on ilmestynyt Tammen Keltaisessa kirjastossa, mutta tämän voisi hyvin määrittää myös lasten- ja nuortenkirjaksi. Voisin ehkä lukea Keegania enemmänkin. Hieno pieni tarina.

---- --- ---

Seinäjoen kaupunginkirjaston lukuhaaste Tunteet, kohta 24 Turvattomuus 

Kyyti 2024 kohta 5. Kirjassa on meri

--- --- ---

Muualla luonnehdittua:

Tuijata: Ilmavan tiheää kerrontaa, vaatimattoman konstailematon

Leena Lumi: Timanttinen tarina

Matkailua ja kulttuuria: koruttomasti,  herkästi ja tarkalla tyylillä kerrottu tarina pienen tytön kesästä 

Lumiomena: Pakahduttava  

Kirjojen kuisketta: Tarkkaan harkittua ja eleetöntä kerrontaa

Tove Jansson: Kesäkirja!

Tove Jansson:Kesäkirja. Ruotsinkielinen alkuteos: Sommarboken

Suomentanut Kristiina Kivivuori

WSOY, 2017

Suomen 100-vuotisjuhlapainoksen nro 84. Teoksen ensimmäinen painos ilmestyi 1972

Kannen maalaus Rauha Mäkilä. Graafinen suunnittelu Martti Ruokonen

 

Lainasin tämän vartavasten Helmet 2023 -lukuhaasteen kohtaa 2 silmälläpitäen. Kirja kertoo lapsesta ja isovanhemmasta.

Takakansitekstin mukaan "Kesäkirja nojautuu iloiseen ja lämpimään elämäntunteeseen." En ihan jaa tätä määritettä, sillä kovin iloinen ja lämmin tämä teos ei ole. Jos ajatellan sanojen vastakkaisia määreitä surullinen ja kylmä, niin eivät nekään oikein hyvin määritä tätä teosta. Tove Janssonin kesäkirja on hyvin erikoinen teos. Siinä on lapsen ja isoäidin välistä syvää kiintymystä, kesäpäivien iloa ja seikkailua, hyvää mieltä, uteliaisuutta, mutta siinä on myös jotain syvältä viltävää. Se ei ole vain haikeutta päivien kulumisesta tai vanhenemisen raadollisuudesta. Se on elämää, joka ei aina hymyile.Elämää, joka tuo mukanaan asioita, joiden kanssa on opittava elämään, joihin täytyy ottaa kantaa. Kesäkirja on eräällä tavalla kasvutarina.

Tove Janssonin kesäkirja on hyvin suolanpärskeinen. Ollaanhan Suomenlahden saaristossa. karuilla luodoilla, joilla kuitenkin elämä kukkii. Teoksessa on myös ripaus ilkikurisuutta, epätavanomaista elämänasennetta.

Teoksen päähenkilö on Sophia, joka viettää kesää isoäitinsä ja isänsä kanssa saaressa. Tosin kerronta keskittyy enemmän Sophian ja isoäidin välille, isä jää hieman taustalle. Sophian ikää ei mainita. Isoäidin ikään viitataan, kun mainitaan, että hän on syntynyt 1800-luvun puolella. Henkilöitä ei siis määritellä mitenkään, paitsi tekojensa ja ajatustensa kautta. 

Kesäkirja ei ole krologisesti etenevä kesästä kertova juonellinen tarina, vaan lyhyitä tuokiokuvia hetkistä kesäsaarella, kaikkiaan kaksikymmentäkaksi lukua, jotka käsittelevät eri aiheita kuten uimisesta kuutamoon ja kissasta isän kotitakkiin. 

Kerronnallisesti hyvinkin elävää ja aistivoimaista. Kokemuksellista, voisi sanoa. Jään miettimään, kuinka paljon tässä on kirjailijan omaa kokemusta, todellisia elettyjä hetkiä. Täysin mielikuvituksen kehittämää tämä ei voi olla. Pystyäkseen kuvaamaan elämää, on elettävä. Tämä on vahvasti kerrottu. Ehkä mukana on hieman hyperbolaa, Sophian myrskyssä erityisesti, joka itselleni viiltää milteinsä syvimmältä sen uskonnollisen puolen takia. Mitenkään uskonnollinen teos tämä ei silti ole. Erikoisemmista ilmaisuista ponnahtaa esiin kuvaukset siitä, kuinka Talo kömpi kasaan tai kuinka isä seisoi nelinkontin. Myös se, kuinka isoäidin  oli helppo nukahtaa omaan lämpöönsä.

Tämä oli todella erityislaatuinen lukukokemus, josta en tiedä, pidinkö siitä vain en. Vastenmielinen lukukokemus ei ollut, koska luin teoksen loppuun ja omassa asteikossani määritin tämän hyväksi tarinaksi, sillä keskinkertainenkaan tämä ei ollut. Toisaalta erinomainen olisi taas vaatinut jotain enemmän. Täytyy kuitenkin mainita,että jos hankkisin Kesäkirjan omaan hyllyyni, hankkisin sen jossain muussa painoasussa. Vaikka Rauha Mäkilän kansitaide omalla tavallaan henkii kirjan luonnetta ja salaperäisyyttä on kansitaide liian kummallinen ja hieman pelottavakin minun makuuni.

Sophia vei vuodevaatteensa telttaan. Auringonlaskun aikaan hän sulki leikkimökin ja sanoi hyvästi. Aivan yksinään hän meni rotkoon, josta oli tänä iltana tullut äärettömän kaukainen paikka, Jumalan ja ihmisten ja partiolaisten hylkäämä, erämaa yön kynnyksellä. Hän pani vetoketjun kiinni, asettui suorana makuulle ja  veti peiton leukaan. Keltainen teltta hehkui auringonlaskussa, se oli yhtäkkiä hyvin ystävällinen ja pieni. Kukaan ei voinut katsoa sisään eikä kukaan voinut katsoa ulos, hän lepäsi umpinaisen perhoskotelon sisässä, valon ja hiljaisuuden vaipan. Juuri kun aurinko laski, muuttui teltta punaiseksi ja hän nukahti.

Sitten Sophia herää, hän näkee vain pimeyttä, kuulee lintujen lentävän, meren äänet, ja hän alkaa ajatella pelkäämistä.

Hän kuunteli ensimmäistä kertaa elämässään. Ja teltasta ulos tullessaan ja rotkossa kulkiessaan hän ensimmäisen kerran tunsi maan jalkapohjiensa ja varpaittensa alla, kylmän, rakeisen ja tavattoman moniselkoisen maan, joka hänen kävellessään muuttui, soraa, märkää ruohoa ja suuria sileitä kiviä, ja joskus hipaisivat sääriä pensaan korkuiset kasvit. Maa oli muta, mutta taivaassa ja meressä oli heikko kajo, harmaanvärinen. Saarai oli tullut pieneksi ja lepäsi meressä kuin ajelehtiva lehti ...

--

Helmet 2023 -lukuhaaste kohta 2: Kirja kertoo lapsesta ja isovanhemmasta

--

Luettua elämää blogista voi lukea enemmän  Kesäkirjan särmistä, rosoisuudesta ja elämänmakuisesta kerronnasta ja viisaudesta, jossa ei yritetä olla viisaita. 

Florence Montgomery: Väärin ymmärretty!

Florence Montgomery

Väärin ymmärretty

Alkuteos: Misunderstood (1869)

Suomentanut Aune Krohn

WSOY, 1923

189 s.

 

Tämä kertomus ei ole tarina lapsille. Se kääntyy niiden puoleen, jotka tuntevat mielenkiintoa lapsiin, niiden, jotka tahtovat notkistua katsomaan elämää lasten kannalta ja mielellänsä askartelevat hetkisen laspenelämän moninaisissa pikku harrastuksissa, toiveissa, iloissa ja kärsimyksissä.

Aloitus: Warehamin vanhassa apottikartanossa Sussexin kreivikunnassa Englannissa oli sadetta päivällisestä asti herkeämättä ropissut pelloille ja niityille, ruohokentille ja kukkapenkkeihin, kattolevyille ja korkeihin päätyseiniin.

Loppulause: Ei minun tarvitsekaan lukea iltavirttäni loppuun, kuiskasi pikku Miles. Humphy kulta nukkuu jo.

Humprey ja Miles ovat veljeksiä. Humprey on kolme vuotta vanhempi kuin Miles. Heidän äitinsä kuolee. Isä, joka on paljon poissa kotoa, Lontoossa, parlamentti-istunnoissa ja asioissa pitää Milesistä.Tämä on niin heikkorakenteinen, suloinen lapsi. Kun puoliso on kuollut isä ei oikein ymmärrä Humpreytä, joka on reipas, liikkuvainen poika, mutta suree äitinsä kuolemaa yhtälailla. Suru ei vain näy päällepäin ja isä pitää poikaa tunteettomana. 

Humprey ja Miles ovat paljon yhdessä. Heidän välinsä ovat läheiset ja syvälle toisiinsa kiintyneet. Humprey tosin vetää Milesin aina tekoihin, jotka eivät ole tälle hyväksi. Erityisen kiintoisa on läheinen lampi ja sen ylle kaartuva puu, joka alkaa kiinnostaa vielä enemmän Charlie-enon kertomuksen myötä. Vaikka isä kieltää Humpreytä menemästä lammelle ja kiipeämästä puuhun, ei Humprey eräänä kuumana alkusyksyn päivänä, viljankorjuupäivinä, voi vastustaa viileän puunvarjon kutsua ja vetää Milesin mukanaan. Miles on ollut monta kertaa sairaana, vilustuneena, kun Humprey on vetänyt tätä seikkailuihinsa ja sade on yllättänyt vähissä vaatteissa Nyt tapahtuu se, mikä on vääjäämättömästi tullut tapahtumaan - Humprey kiipeää veden ylle kaartuvan oksan päälle ja vetää Milesin myös sinne. 

Tämä tarina on ehkä kieliasultaan kankea ja vanhahtava, mutta kerronnaltaan silti mukaansatempaava, lämmin, herkkä ja kaunis. Pidän veljesten suhteen kuvauksesta, siitä lämmöstä ja luottamuksesta, mikä heidän välillään vallitsee. Isäkään ei kuvata täysin puolueelliseksi, vaikka hän näyttää kiintymystään enemmän Milesiä kohtaan. Isällä on oma surunsa puolison kuoltua ja oma sokea pisteensä. Humprey ei ole ilkeä poika. Ajattelematon ehkä, mutta hänhän on vielä lapsi. Ikää ei mainita, mutta jotain kertoo siitä, että Miles nuorempana puetaan vielä kolttuun. Tämä onkin kiinnostava vuosisadan alun brittiläinen tapa: tytöt ja pojat puettiin samalla lailla tiettyyn ikään asti. Humprey oli saanut jo polvihousut. Luulisin, että Humprey hyvinkin olisi vielä alta kymmenvuotias. 

Pidin siis tästä teoksesta todella paljon. Tarina on kaunis, psykologinen kasvutarina. Traaginen  - kyllä. Jollain tasolla voisin verrata tätä Ethel S. Turnerin Seitsemän sisarusta -teokseen. Tämä kirja sai minut kyyneliin ja sen pidän hyvän tarinan merkkinä.

Erityismaininta tälle virkkeelle:

"Ennemmin korjaa hänet kokonaan pois, ennenkuin leikkaat häneltä siivet."

---

Teoksen on kuvittanut George Du Maurier, joka kirjoitti Lewis Carrolille: "Olen, kuten sinä, suuri Väärinymmärretyn ihailija ja itkin sen myötä" (wikipedian mukaan).

--

Helmet 2023 -lukuhaaste kohta 45: . Kirja sopii haastekohtaan, johon olet jo lukenut kirjan. Tämä sopii kohtaan 26, johon olen jo lukenut kirjan. Tämän teoksen lukeminen oli minulle vaikeaa syystä, että teos on vanha, kosteusvaurioinen ja aiheutti tämän vuoksi oireita. Ehkä minun täytyy hävittää tämä kappale, mutta toivon, että löytäisin jostain tilalle vähemmän vaurioituneen kappaleen tai ainakin, jossa ei olisi kosteusvaurioita

Saimi Peltonen: Pienet hevoset Lapin yössä!

 

Saimi Peltonen

Pienet hevoset Lapin yössä

Pilot-kustannus 2003

Kuvitus Jenni Lindfors

Liisalle omistettu tarina Korpelan talon elämästä sotavuosien Lapissa. Lyhyitä, katkelmanomaisia muistikuvia, joissa kuitenkin punaisena lankana pienen tytön kasvu lapsesta aikuisuuden kynnykselle, hengellisestä heräämisestä. Taustalla lestadiolaisuus. Ei kuitenkaan mitenkään saarnatyylinen eikä heristelevä tyyliltään.

Kuvaus alkaa pirtin kuvauksella: "Astun porstuasta oikealle pirttiin, jossaon viisi ikkunaa. Yhden ikkunan alla on penkki. Sitten on sänky, toinen sänky ja nurkassa päästä vedettävä sänäky, pitkä pöytä, kaksi penkkiä, äidin ja isän sänky, nurkkakaappi, tiskipöydän tapainen, muuri ja portaat muurin päälle, puuhella, musta pata, kahvipannu aina hellalla ja pölkyn päällä vesiämpäri sekä rukki ja hahtuvakoppa."

Siinäpä sitä sisustusta. Omasta lapsuudestani muistan myös päästävedettävän sängyn ja muurin ja muurin päälle menevät portaat. 

Tässä tarinassa ei kuitenkaan eletä Keski-Suomen maisemissa, vaan Lapin perukoilla, Kemijokivarressa, jossa "joki virtasi kirkasta vettä kuin Siionin virta. Uitiin ja kahlattiin yli karikkojen saaresta toiseen, Isosaari, Pikkusaaari, Heinäsaari ja Kaukonvalko, joka oli uitonherran saari - Rovaniemen herrasväkeä."

Omaelämäkerrallinen lapsuuskuvaus siis. Kerrontaa elävöittää mustavalkoinen kuvitus, jonka on tehnyt Jenn Lindfors. Lainatessa ajattelin, että saisin tästä inspiraatiota omien muistelmieni kirjoittamiseen, mutta ei sitä innoitusta oikein syntynyt. Viihdyin kuitenkin tämän teoksen äärellä. Kuvaukset liikkuvat koulumaailmasta sodan syttymiseen, elämästä saksalaisten rinnalla ja evakkomatkasta Ruotsiin, paluusta kotiin ja jälleenrakentamiseen.

Mainittakoon vielä, että kyllä tässä hevosistakin puhutaan. Erityisen arvon saa Korpelan talon Putte, vinokavioinen hevonen, jota ollaan ottamassa sotaan. Mutta kuinka käy? 

"Isä kertoi, että juoksukierron kokeessa Putte oli lentänyt polvilleen, eikä ollut tahtonut päästä ylös. - Herrat käskivät minun viedä kaakkini kotiin, isä nauroi.  Olet sinä, Putte, viisas hevonen. Putte kopsautti hieman vinoa kaviotaan ja hirnahti hilpeästi." 

Lukiessani heräsi kysymys: Osaavatko hevoset ajatella? Tiesikö Putte mitä teki, tekikö tarkoituksella mitä teki?

 Hauska, elämänmakuinen kuvaus

--

#täyttälaukkaa haasteen löysin instagrammista ja hevosten ystävänä tämä alkoi heti kiinnostaa

Friedebert Tuglas: Pikku Illimar!

 

Friedebert Tuglas

Pikku Illimar - lapsuuteni romaani

Alkuteos: Väike Illimar ȕhe lapsepólve lugu

Suomentanut Raili Kilpi-Hynynen

Tammi, 1967

 

 

 

 

 

Aurinko kulki synkkien, uhkaavien pilvien välissä. Tuntui, että aivan nyt juuri kaikki repeää, mutta  sitten ukkonen siirtyikin kauemmas. Tukahduttava helle jatkui. Kun Illimar astui eteisen ovelle, hän tunsi, että sisällä kiviseinien välissä oli oikeastaan parempi olla. Ulkona oli kovin kuuma ja lyijynä hekuva valo oli luotaan torjuvaa. 

Pikku Illimar on alta kouluiän elämän keväässä elävä pikkupoika, jonka perheeseen kuuluu toimelias äiti, vakaa isä, isoveli Karla, joka aina kiusoittelee ja eräänä päivänä ilmaantuva pikkuveli Johannes. Eletään Viron maaseudulla, Herraskartanon alustalaisina joskus 1800-luvun loppupuolella. Tämän aika-aspektin yhdistän teokseen luettuani hieman kirjailijatietoja ja saatuani tietää, että hän on syntynyt 1886. Muutoin ajallisesta athmosphaarista olisi vaikea sanoa, jotain kuitenkin kertoo arkinen aherrus, elämänmeno ja pienet kulttuuriset yksityiskohdat puhumattakaan niistä vähän erikoisista kylänihmisistä, joita teoksessa esiintyy, kuten esim. Kaanu, jonka elämänfilosofiaa kuvaa seuraavat lauseet:

Hyvyydelläni minä olen tähän saakka pärjännyt ja hengissä pysynyt. 

Syökää vaikka mannaa, mutta jättäkää hurskas sielu rauhaan."

Lapsikuvaukset ovat kiinnostavia ja lapsinäkökulma minut tähänkin teokseen sai tarttumaan, puhumattakaan teoksen kansipapereista, jotka ovat Kyösti Variksen käsialaa. Näkemäni kuvan perusteella ajattelin teosta kuitenkin ohuemmaksi ja kooltaan hieman erilaiselta, mutta tämä olikin ihan ehta romaani sivumitoiltaan, ei mitään kuvakirjakokoa. Tapahtumia riittää raivostuneen sonnin teutaroimmisesta lahjaksi saadun kissan varasteluhetkiin. Erityisen koskettava kuvaus oli pikku Illimarin sairastuminen jäisellä järvellä seikkailun jälkeen.

Lukukokemukseni ei kuitenkaan ollut niin nautinnollinen kuin ennakko-oletukseni antoivat odottaa. Pidin kyllä pienen Illimarin astumisesta elämän mutkikkaille teille ja siitä kuvauksesta, miten pienen lapsen ymmärrys lisääntyy vähin erin. Teoksessa oli kuitenkin myös kuvauksia, jotka saivat hieman erilaisia sykäyksiä aikaan ja kipristelyjä mielialassa. Sanoisin, että ei tämä vallan huono lukukokemus ollut, mutta ei sellainen hyvän olon kirjakaan,  jollaista olisin kaivannut. Jos vertaan tätä Vera Panovan Serjosa-teokseen, niin Panova vie kyllä voiton. 

Muutamia erikoisempia sanoja, joista suurin piirtein tietää, mitä ne ovat, mutta jotain ilmaisuissa

jättää mietityttämäänkin:

Moisio

Patiinit

Leskenkyynel  vaatimaton pieni kukka, jolla oli sinipunaiset samettiset terälehdet 

Kuvaus paikallisesta vuodenaikaan liittyvästä tapahtumasta, Katrin narreista herneiden paistamisineen ja sääilmiöineen sai miettimään virolaisia kansantapoja ja juhlapäiviä.

Minua mietitytti myös kerronnallisesti se, kun sanotaan henkilön tuovan sisältä makeisia tytölle, ja kehotetaan antamaan Illimarillekin, jolle tyttö ojentaa, ei karkkia, vaan piparkakun. Onko makeinen yhtä kuin piparkakku? Hmm.

Ihan hyvä kansakuvaus entisajan elämästä ja virolaisesta perinteestä pienen pojan silmin. Hieman minua jäi kaihertamaan loppukohtaus ja pienen Illimarin istuminen sikolätin katolla, kun ei uskaltanut mennä sisälle karattuaan posetiivarien  jperään, vaikka olisi pitänyt vahtia pikkuveljeä. Ehkä hän kuitenkin lopulta yön pimetessä uskaltautui sisällekin. 

Mitä tulee posetiivarien kuvaukseen ja erään kyläläisen sanoihin (vaikka esitystä kyllä katseli mielellään), niin olkoon mainitsematta. Kylmäävä oli kohtaus.

--

Hyvän kuvauksen teoksesta antaa myös Prospero kirjahyllyssään ja häntä saankin kittää siitä, että olen yhtä lukukokemusta rikkaampi.

---

Helmet 2023 -lukuhaaste kohta 39. Kirja, josta sait vinkin mediasta tai sosiaalisesta mediasta

Jacqueline Woodson: Ruskea tyttö unelmoi!

 

Jacqueline Woodson

Ruskea tyttö unelmoi

Alkuteos: Brown Girl Dreaming

Suomentanut Katja Laaksonen

S&S, 2021

288 + 1 s.

"Jokainen voikukan puhallus kerrallaan / ja aina kuin Tuiki tuiki tähtönen / iltaisin mua katsellen soi / toiveeni on aina sama.

Jokainen pudonnut ripsi / ja kesän ensimmäinen kiiltomato kerrallaan... / Unelma pysyy.

Mitä toivoit? / Tahdon kirjailijaksi. 

Jokainen kruuna / ja päiväunelma ja öinen uni / jopa kun ihmiset pitävät suuruudenhulluna...! /

Tahdon kirjailijaksi.

Jokainen auringolasku ja auringonnousu ja jokainen / kylmää ikkunaa vasten laulettu laulu kerrallaan:

Halki vuorten, /  Halki meren ---- "

 

Jacqueline Woodsonin Ruskea tyttö unelmoi on eloisa teos, täynnä pieniä lapsuuden ja kasvuosien muistikuvia. Omaelämäkerrallista aineesta sisältävä teos valottaa kirjailijan elämää  Ohiossa, jossa isä asuu, Etelä-Carolinan Greenvillessä, jonne äidin kanssa muutetaan isovanhempien luokse ja New Yorkissa, jonne äiti muuttaa. Eletään aikaa, jolloin ihmisoikeustaistelut olivat ajankohtaisia. Perhe, ystävät, naapurusto, monet arkiset asiat kielenkäytöstä lapsuuden tuoksuihin elävät näissä pienissä säkeissä.

Säkeissä - nyt, kun kirjoitin tuon, niin huomasin, kuinka sanat voivat viedä moneen suuntaan. Sanojen voiman ja ilmaisukyvyn on löytänyt myös Jacqueline, joka unelmoi kirjailijuudesta. 

Teoksen tyyli on hyvin lapsenomainen, silti vaikuttava, niin kuin naivistinen taide. Teksti on rohkeaa, arkailematonta ja keveää. Keveyden takana kuitenkin on ilmaisun voimaa. Itse ajattelin lukiessani, että näinkin voi elämää lähestyä. Näinkin voi asioita kuvata - säe säkeeltä.

Nämä eivät kuitenkaan ole runoja, vaikka lyyrisyyys hieman pilkottaakin paikka paikoin. Nämä toimisivat yhtä hyvin suorasanaisena, toisenlaisena tekstiasetteluna. Välillä pohdin, miksi sanat on jaoteltu siten kuin ne on jaoteltu. Mikä ero on lauseella, virkkeellä ja säkeellä? Itse olisin rivittänyt tekstin osin toisella tavalla (kuten olen tehnyt tekstiotteessa). 

Tämä oli hieno lukukokemus. Hauska, ymmärrettävä, tajuntaa laajentava, näkökulmaa avartava. Yllättävää oli teoksen uskonnollinen puoli. Jehovan todistajien elämää on harvemmin kuvattu profaaneissa teoksissa. Itselleni tuo elämä on tuttua (en itse ole Jehovan todistaja) ja oli erikoista huomata, kuinka samanlaisena se esiintyy niin Yhdysvalloissa kuin Suomessa, kuinka samanlaisena se on pysynyt 1960-luvulta nykypäiviin. 

Omalaaatuinen, persoonallinen teos, jonka voisin hyvinkin lukea uudelleen. Tässä on  jotain mitä tahtoisin selventää itselleni. En esimerkiksi ymmärtänyt, nähnyt, löytänyt nimiölehdellä mainittuja viittauksia eri teoksiin. Sen sijaan löysin  muita viittauksia. Olisi kiintoisaa tutustua kirjoittajan mahdollisesti muihin kirjoittamiin teoksiin. Teos on saanut Astrid Lindgren muistopalkinnon vuonna 2018. Alkuteos on ilmestynyt 2014.

---

Pohjoinen lukuhaaste kohta 25: Kirja, joka käsittelee tasa-arvoa, Jacqueline Woodson: Ruskea tyttö unelmoi

USA:n osavaltiovalloitus: Ohio 

--

Teoksesta muualla:

Kirjahilla

Yöpöydän kirjat

Siniset Helmet, jossa blogisti nautti  "Eniten iskevästä kielestä ja elämäkerrallisesta metafiktiosta".

Veikko Haakana: Pienen pojan muistelmat!

 

Veikko Haakana

Pienen pojan muistelmat

Karisto, 2008

175 s.

Alku: Ensin kerron meidän perheestä.

Loppulause:Silloin ulkona alkaa pimetä jo varhain, mutta kotona sisällä palaa takassa tuli.

Siihen väliin mahtuu monenlaista ajatusta ja touhua pienen pojan elämässä. Tämä oli kiva löytö

kirjaston valikoimista ja osoittaa, että maailmassa on vielä olemassa kirjoja ja tarinoita, joita en ole aavistanutkaan olevan, mukavia, lukemisen arvoisia, ajatuksia herättäviä, taidolla kirjoitettuja.

Teoksen miljöö on Pohjoisessa, Lapin aavoilla, Porokairassa. Tarinan kertoja on Matias, jolla on isosisko Inari. Perheeseen kuuluu tietysti äiti ja isä, mutta myös isovanhemmat, joista varsinkin Ukki tärkeä. Ukin kanssa Matias käy muun metsästysretkillä. Ja niin, tietysti perheeseen kuuluu myös koira nimeltä Jesse. 

Kerronta on sujuvaa, lapsenomaista, mutta ei lapsenkieltä. Matias käyttää naapurin Villeä kirjoittamaan tarinoitaan, sillä hän ei ole vielä koulussa, kun muisteleminen alkaa, joskin kouluunkin sitten ehätetään. Kerronta on siis pikkupojan näkökulmasta hieman pikkuvanhaa jutustelua. Mahtuu joukkoon hieman hyperbolaakin, ainakin kun talvella ollaan pilkkimässä ja saadaan napattua Hauki Hirmuinen.

Tämä oli aitoa, elämänmakuista kerrontaa. Pienen perheen tavallaista ja hieman epätavallisempaakin elämää. Kerronnasta voisin vielä mainita, että teoksen tekijä on opin omaksunut kirjoittamisen taidossa, tässä on huomioitu niin tuoksut, tunnelmat kuin muutkin aistimukset. Kumpa osaisi itsekin. 

Mainittakoon vielä, että kansiratkaisu oli oivallinen, se herätti kiinnostukseni ja sai minut ottamaan teoksen käteeni. Valoisa, teoksen tyyliin solahtava layout.

--

Marina Wallman: Kuja!

 

Marina Wallman

Kuja

Alkuteos: Gränden

Suomentanut Marja Itkonen-Kaila

Otava, 1997

269 s.

"Melkein kaikki lähitalojen lapset leikkivät kujalla. Siellä oli tilaa monille lapsille ja monille leikeille. Pojat leikkivät intiaania tai olivat piilosilla. Omat nimet kirjoissa - yks kaks kolme, piti huutaa. Tytöt hyppäsivät barbiidaa. Kolme. Kuusi. Yhdeksän. Tai pomppivat iloisina pyörivien hyppynarujen välissä. Jos hyppäsi väärin, tuli 'stiplu'. Kujalla oppi paljon. Palkaksi valkeasta marmorisesta barbiidakivestä pääsi mukaan ja sai pyörittää hyppynarua pitkän aikaa. Mustasta kivestä vain viisi kertaa, oli Saša huomannut."

Saša on pieni, viiden, kuuden vanha venäläisen emigranttiperheen poika. Isä, joka  on ollut tsaarin armeijan upseeri, on töissä karamellitehtaalla ja äiti pitää ompeluateljeeta kotona. Sašalla on isoveli Boris. Eletään kolmikymmenluvulla Helsingin Eirassa, Huvilakadulla. 

"Istuessaan raitiovaunussa isä halusi pitää pitkän esityksen etikettikysymyksestä, kuten hän sanoi: - Sinä olet nyt niin iso, että sinun pitää ruveta käyttämään isännimeä, Otšestvoa, kun puhuttelet ihmisiä. Se on kohteliaampaa ja kuuluu meidän venäläisten keskinäiseen kielenkäyttöön, vaikka asummekin Suomessa. Niin että kun me tulemme kirjastoon, sinun ei pidä sanoa "täti". Eihän hän ole sinun tätisi. Vain pikkulapset sanovat täti, sellaiset jotka eivät vielä voi olla selvillä ihmisten isännimistä. Täti on oikeastaan sukulainen. Isän tai äidin sisko. Ja hänhän ei ole sinun.Sinun pitää siis sanoa joko Vasilisa Vasiljevna tai rouva Kaštanova, kuinka vain haluat. Mutta tavallisesti me käytäme toisistamme etunimeä ja isännimeä, imja i otšestvo, se tuntuu ystävällisemmältä ja miellyttävältä. Vain jos haluamme olla virallisempia tai suorastaan niin epäystävällisiä, että tahdomme osoittaa toiselle hänen oikean paikkansa, käytämme hienoa sanaa "herra" tai "rouva" ja lisäämme siihen sukunimen."

Ihmettelinkin aikoinaan Tolstoin Anna Kareninaa lukiessani sitä nimien sekamelskaa ja moninaisuutta henkilöiden nimissä. Nyt se sitten tuli selvennettyä, miksi samasta henkilöstä käytettiin niin monia eri nimiä. Ei sillä, kyllä tässäkin teoksessa tulee vastaan muitakin kuin isännimet ja viralliset nimet, tulee hellittelymuotoja. Kun Boris käyttää Sašasta muotoa Saska on se perheen käytöstapoja vastaan. Isän raitiovaunussa antamat neuvot ovat menneet Sašan tajuntaan omalla tavallaan ja hän sanoo kirjastotädille "Te olette Vasilisa Vasiljevna, täti rouva Kaštanova" ja saa palkakseen hymyn ja maininnan, että "sinä olet hyvin kohtelias nuori herrasmies".

Saša on älykäs pieni poika, ehkä hieman pikkuvanhakin, mutta pieni poika kuitenkin, joka katselee maailmaa ihmettelevin, uteliain silmin i Hän on pieni filosofi, uneksija. Hieman taiteellinen, luova, hitunen melankolikkokin. Saša leikkii Veljesten kanssa, jotka ovat  kalastajaperheen poiikia. Veljeksiä on seitsemän, mutta Saša leikkii lähinnä kolmen nuorimman kanssa. Kolmikymmenluvun poliittiset jännitteet ovat ilmassa ja keskusteluissa ja perheiden välisissä suhteissa. Kalastajamies on sitä mieltä, että Sašan perhe ei ole työläisperhe. Sillä on eroa onko Sašan äidillä kotiompelimo vai ateljee.

"Kirja on ihmisen ystävä", Sanoo kirjaston Vasilisa Vasiljevna ja kirjat ovat vahvasti läsnä pienen Sašan elämässä. Puškin on ensimmäinen "Puškinin meri on sininen". Sitten tulee monia muita, joita isä lukee pojalle. Saša on isän poika. Isä antaa pojan leikkiä kujalla, äiti haluaa vain, että pojasta tulee sivistynyt ihminen.  Saša laitetaan saksalaiseen leikkikouluun. Boris-veli käy puolestaan venäläistä koulua.

Hieman oudolta kuulostaa sana tšinuski, kun tutumpi muoto olisi kinuski. Erityisesti ihmettelen sitä, että  vaikka eletään 30-luvun Suomessa, niin suomenkielestä ei puhutaa mitään. Henkilöt puhuvat vain venäjää, tai ruotsia. Saša myös saksaa aloittaessaan leikkikoulun. Kolmikymmenluku kuitenkin on läsnä sillä Sašan isä varoittaa Hitleristä. Sota ei kuitenkaan vielä ole läsnä, paitsi isän uumoiluissa. 

Pidin tästä kirjasta todella paljon. Teoksen lapsikuvaus on elähdyttävä, lämminhenkinen ja koskettava. Kerronta on sujuvaa, ilmeikästä. Eletään aikaa joka on ollut ja mennyt. Karjalan Kannas, Terijoki on vielä ollut Suomen maaperää. Sašakin odottaa kesäjunaa, joka veisi hänet kotiapulaisen Katjan kanssa  Kannakselle tädin luokse. Muutoksia on kuitenkin tulossa, muutto isompaa asuntoon, Viisikulmaan. Jättää Kuja, se on Sašasta vaikeaa.

"Täältä oli taivas kaukana! Eikä ollut pienintäkään hiekanjyvää tai ruohonkortta. Saati rehevää lehmusta, joka suhisi ja lauloi. Tai edes pientä koukkuista pihlajaa, joka seisoi yksinään uneksien."

"Kivikaivossa Sašan oli asuttava.

Kun täytyy niin täytyy!

Niin oli äiti sanonut.

Mutta Kujia Saša ei unohtaisi. Ei koskaan, niinkuin ei Jelena-äitikään unohtaisi Ukrainaa.

 Ukrainaa, josta hän on avioliiton myötä lähtenyt, mutta jota hän säilytti sydämessään. "Ukraina on tulvillaan loistoa ja värejä. --- Ukraina.  Maa joka tuoksuu ---"

Löysin tämän kirjan kierrätyshyllystä, ja olen iloinen että löysin. Harvoin saa lukea näin upeaa, hienosyistä tarinaa. Tarinaa, jossa on tunnelmaa, joka lähentää ja koskettaa, herättää ajatuksia ja jonka tapahtumissa myötäelää, niin kuin pienen Sašan elämässä. Tämä on teos, jonka pariin on hyvä palata  toistekin.

Ajankohtaisuuus:

"Suomi on maa, jossa ei ole helppoa olla venäläinen." 

Natalia Pflaumer: Perheeni!

 

Natalia Pflaumer (kertoja)

Olga Ziv (kirjalliseen asuun muokannut)

Alkuteos: Mojá semjá

Suomentanut Lauri Kemiläinen

Tammi, 1945

227 s.

Aloitus: Bronnyikadun varrella sijaitsevassa huoneistossa oli hyvin ahdasta.

Lopetus: Niin, tulevia päiviä!

Perrheeni on nimensä mukaisesti kertomus perheestä. Kertoja on Natalia Pflaumer. Hän on syntynyt 1878 aviottomana lapsena.Varhaisimman lapsuuden hän on asunut veljensä Misan kanssa talossa, jonka omisti täti Julia, kätilö,

Huoneistossamme oli paljon pimeitä soppia. Lastenkamarissamme, joka oli omituinen, pimeä huone, ei ollut edes ikkunoita. OIkeastaan sitä oli vaikea nimitätäkään lastenkamahhriksi. Siellä ei ollut mitään valoisaaa, iloista ja kirkasta. Huoneessamme ei ollut edes leluja -noita rakkaita rikkinäisiä nukkeja, karvattomia karhuja palikoita, vaunuja ja muuta sellaista. Ei ollut äitiäkään. 

Aina välilä Natalia pääsee käymään isänsä ja täti Siman luona. Kun Natalia on 15-vuotias, hänen isänsä on kuollut ja hän asuu Sima-tädin luona. Tädin sisäkkö Varja paljastaa Natalialle salaisuuden. Hän on Sima-tädin aviottomana syntynyt tytär. Natalia ei enää viihdy tätinsä luona. HÄn lähtee opiskelemaan, alkaa kotiopetttajaksi ja avioituu Insinööri Pflaumerin kanssa. Opettajan toimiessaan Natalia on kärsinyt kylmyydestä ja kokenut kovia aikoja. Natalia saa kuulla, että hän ei pysty saamaan lapsia.

Perheeni on mielenkiintoinen kirja, jota luin hyvillä mielin ja innostuneena. Natalia tapaa ensin pienen Sereza-pojan, joka taluttaa sokeaa miestä. Natalia ottaa pojan hoiviinsa. Serezasta tulee Pflaumerien ensimmäinen lapsi. Kaikkiaan lapsia kertyy vuosien mittaan kuusi. 

Tässä on paljon lapsenkasvatuksellisia seikkoja. Nataliasta ja hänen miehestään tulee kuuluisia. "Että noin vain ottaa huolehtiakseen lapsista, jotka ei edes ole omia." Heistä tehdään juttu Komsomolskaja pravda -lehteen, jonka jälkeen perhe saa valtavasti postia. Muun muassa eräältä puna-armeijalaiselta, joka lähetti Kaukoidästä Valjalle ja Vasjalle (sisarukset, jotka on myös tulleet perheeseen) ihastuttavan itsesäveltämänsä laulun pienestä siperialaisesta karhunpojasta.

Teos alkaa 1800-luvun lopusta ja päättyy 1939 paikkeille. Vallankumousajat sivuutetaan, niihin ei viitata ollenkaan.  Neuvostoliiton politiikkaankin viitataan hyvin vähän, tosin tämä poliittinen puoli alkaa näkyä aivan loppupuolella enemmän. 

Erikoiselta tätä taustaa vasten kuulostaa maininta: - Mitä Pinkerton-seikkailuja te, kansalainen minulle oikein kerrottekaan. Nataliasta on tullut avustaja poliisilaitokselle, jonne kertyy katulapsia, joita sitten pitää ohjata lastenkoteihin tai vähän karumman kuuloisiin oloihin, joihin joutumista lapset pelkäävät. Natalia on saanut kuulla Vovalta (jonka hän on ottanut hoteisiinsa osaksi aikaa) , että eräässä lastenkodissa tapahtuu varkauksia, mihin laitoksen johtaja tuntuu suhtautuvan perin penseästi.

Kuitenkin kaikitenkin, vaikka lopussa viitataan Isä Staliniin ja rivien välissä on havaittavissa tietynlaista hapatusta pidin tästä teoksesta todellakin paljon. Tässä oli tunnetta ja hyväntahtoisuutta, sydämen sivistystä ja heikoista välittämistä. Eikä kerrontakaan ollut yhtään hullumpaa. Sujuvasti ja luontevasti tämä eteni.

---.

Helmet lukuhaaste kohta  40: Kirja kertoo maasta, jota ei enää ole

Sigrid Undset: Yksitoista vuotta!

 Sigrid Undset

Yksitoista vuotta

Alkuteos:

Suomentanut Anna Talaskivi

WSOY, 1935

371 s.

Aloitus: 

Ensimmäinen, minkä Ingvild muisti, oli että hän oli juuri ryöminyt nurmikentältä pienelle paljaalle maatilkulle, joka oli vihreän pensasseinämän edessä

Päähenkilö teoksessa on siis Ingvild, jonka äiti, Anine, on tanskalainen ja isä, Semming, on norjalainen. Perhe asuu Norjassa. Isä on tiedemies. Ingwildillä on kaksi pikkusisarusta, Marit ja Birthe.

Teos kuvaa Ingvildin kasvua yhdentoista vuoden ajan pienestä ensimmäisestä muistosta nuoreksi naiseksi. Kertoja häilyy jossain taustalla kaikkitietävänä. Välillä hän vie tarinaa eteenpäin Ingvildin muistikuvien kautta, välillä aikamuoto vaihtuu preesensiin ja tuntuu kuin menneisyys, nykyisuus ja tulevaisuus sulautuisivat yhteen eikä oikein tiedä, eteneekö tarina nyt missä tahdissa. Muisto, muistikuvat kuitenkin ovat toistuvana tekstissä viedään tarinaa sitten eteenpäin kertoen kuin nykyhetkeä tai hypähtäen äkkiä ajassa eteenpäin.

Ingvild lukee paljon ja äiti ja isä siihen rohkaisevat. Tosin se lukeminen, mitä äiti Ingvildille tarjoaa on jotain muuta kuin hänen ikäisensä yleensä lukevat. Perhe on vasemmistolainen asenteiltaan. Ainakin sellaiset teokset kui: Marryatin romaanit, Inger Johanne -kirjat (herättää kiinnostusta) ja Per Sivlen Sogor, Amalie Skramin Lastenkertomukset, joka ei kuitenkaan äidin mielestä on enempi aikuisille ja Ingvild on samaa mieltä, sillä "kertomus on niin kiusallisen lähellä lapsen omaa todellisuutta, että oli parasta päästä sellaisesta." Palvelijattarilta Ingvild lainaa toisenlaista kirjallisuutta. Bjornson ja Lie mainitaan samoin kuin Ibsen.

Suomennoksesta: 

Louisa May Alcotin Pikku naisia teos on suomennettu Nuoria naisia -nimellä, mitä hieman ihmettelen. Eikö suomentaja ole ollut tietoinen Alcotin teoksesta.Toinen suomennokseen liittyvä on maininta kakuista, jotka "takertuivat kaulaan". Suomennos on lähinnä huvittava. Ruoka takertuu, juuttuu kurkkuun, ei kaulaan.

Yksitoista vuotta on erikoinen kuvaus tytön kasvuvuosista lapsuudesta aikuisuuteen. Siihen mahtuu perheen sisäiset jännitteet ja sosiaalinen asema, kuin sisäinen  kehitys ja ymmärryksen kasvaminen, moraalisäännösten omaksuminen ja itsenäinen ajattelu. Samoin ensirakkaus ja ystävyyssuhteet. Mikä on mielenkiintoinen on vihjaus Sinimiehistä, joihin vihjataan ja jotka vaanivat pieniä tyttöjä ja joista vanhemmat varoittavat. 

Ajallisesti tämä tarina sijoittunee 1800-luvun loppupuolelle tai 1900-luvun alkupuolelle. Norja on itsenäistynyt Tanskasta. Kuninkaallisiakin mainitaan muutama, mutta en nyt muista keihin ja miten. Kirjasammon aikalaisarviossa Nohström Kyllikki kirjoittaa että että tämä olisi Undsetin omaelämänkerrallinen teos ja tuo esiin lapsipsykologisen näkökulman. Olen tämän aikalaisarvion kanssa samaa mieltä, että teos vaatii hieman syventymistä. Itse en oikein ymmärtänyt kaikkia Ingvildin mielenliikkeitä.

---

Porin lukuhaaste kohta 30:Kaksi eri kirjailijan kirjaa, joissa on jokin pieni yhteinen yksityiskohta. Näin tässä yhteisenä tekijänä Linda Bösrtöm Knausgårdin Lokakuun lapsi -teokseen muistot ja niiden merkityksen.

Laila Hietamies: Koivukoto!

Laila Hietamies

Koivukoto

Kuvittanut Leena Lumme

Otava, 1999

47 s.

 

Laila Hietamiehen (nyk. Hirvisaari) Koivukoto on pieni herkkä novelli 10-vuotiaasta sotaorvosta Hannasta, jonka äiti on alkanut seurustella Samulin kanssa. Hanna ei voi sietää Samulia. 

"Ja sitä mie en siedä,että se katsoo meidän äitiä sillä tavalla, vaanii, sen silmiät seuraa aina äitiä. Eilenkin se joi korviketta ja katsoi äitiä koko ajan silmiin. Kun ne katsoo toisiaan sillä tavalla, minua ei ole olemassakaan." 

Hannalle ei kerrota mitään ja se Hanna kokee,että häntä väheksytään, pidetään vauvana tai vähintään taaperona, joka ei ymmärrä mitään.

Hannan paras ystävä on Laura. Samuli on Lauran setä. Hannan isä on kaatunut sodassa, mutta hänellä on kuitenkin mummu ja pappa,erityisesti papan kanssa on hyvä olla.

Olen aiemmin lukenut kirjailijan Hiljaisuus-teoksen, jossa oli myös lapsinäkökulma sotaan ja josta pidin paljon. Pidin tästäkin pienestä novellista, joka on aiemmin ilmestynyt Salme Sauren antologiassa 12 novellia nimellä Jos tulisi lopulta ikävä. Hietamiehen (Hirvisaaren) teksti on lyyristä, herkkää, mutta todellista ja aitoa. Lauserakenne on selkeä silloinkin, kun käytetään murretta.

- Onneksi nyt on loma ja sydänkesä, vaikka syksy tulee pian, Hanna puheli. -Syksyllä alkaa tyttökoulu. Ne hienot tytöt... miten mie osaan niiden kanssa haastaa. Niillä on niin hienot vaatteetkin Miten mie ilkiän mennä tämän näköisenä! Ja sitten ne katsoo minua ylimielisesti.

Ylimielinen sanan Hanna on oppinut Välskärin kertomuksista, jonka hän on jo pienestä iästään huolimatta ehtinyt lukea kaksi kertaa.

Todellakin, tämä on pieni suuri tarina, hienosti kerrottu ja kirjaimista sanoiksi puettu. Mietin ja pohdin, pitäisiköhän minun sittenkin alkaa tutustua kirjailijan paksumpiinkin romaaneihin. Ei kai ne kovin paljon voi erota näistä pienemmistä, vai voisivatko?

Löysin tämän pienikokoisen kirjasen kierrätyshyllystä. Tämän teoksen kautta on autettu Viipurin hylättyjä lapsia, joilla ei ole kotia Lahden Diakoniasäätiön kautta. Kirjasen alussa on kirjailijan ottamia lapsikuvia. Itse tarinan on kuvittanut Leena Lumme. Teoksen painoasu ja -ratkaisut ovat hienoja. Paitsi kansikuvitusta teoksen sivuilla on pieniä hentoja vesileimamaisia piirtoja kesäisestä luonnosta. Todella taidollista työtä.

--

Kirjan kannet auki -lukuhaaste kohta 1: Lue kirja, jonka kannet vetävät puoleensa

 

 

Jelena Tsizova: Naisten aika!

Tsizova Jelena

Naisten aika

Suomentanut Kirsti Era

Into, 2018

261 s.

Jevdokia-mummo on avannut sängyn. "Käy nukkumaan nyt tällä erää. Kun tuut sunnuntaina teatterista, niin sitten on heti uus vuos. Kun se alkaa niin meilläpä on kaikki valmista. Äiti lupas piirakoita. Saahaan jauhoja, niin sitten se paistaltaa. Ne piirakat on pehmeitä, pomppii suuhun ihan itsestään. Sitten tulee vielä toinen juhla, joulu..."

Mitä, eikös Joulu ole ennen Uutta Vuotta, ajattelen, kunnes muistan. Niin, tämähän tapahtuu Venäjällä ja siellä Joulua vietetään Loppiaisena eikä niin kuin meillä täällä Suomessa.

Jelena Tsizovan kirja Naisten aika on lämmin, ei niinkään herttaisen lämmin, kuin inhimillisyydessään lämmin ja avaava kurkistus neuvostoliiton aikaiseen elämään ja venäläiseen kultuuriin. Pääosassa kolme mummoa, jotka eivät ole millään tavalla sukulaissuhteessa 6-vuotiaaseen Sofiaan (seitsemättä kirnunhuuhdontavettä -viittaus on kiintoisa) tai tämän äitiin Antoninaan. Sofian isä ei ole kuvioissa mukana. Antonina on yksinhuoltaja tai oikeastaan mummot ovat huoltajia. Erityisesti tämä huoltajuuskysymys nousee pinnalle, kun äiti sairastuu syöpää eikä elinaikaa paljonkaan luvata.

Kerronta on vuoroin mummojen, vuoroin äidin, vuoroin Sofian. Sofia ei puhu, mutta ymmärtää kaiken. Hän on taiteellisesti lahjakas ja piirtää paljon. Mummojen puheet menneisyydestä ja olevista oloista saavat lapsen mielessä omat muotonsa.

Pidin kirjasta paljonkin, vaikka siinä olikin hieman myös sellaisia piirteitä, jotka säikähdyttivät, hui - nopeasti ohi tuollaisista, tai voihan ne olla taikauskoakin, unikuvia, pelon herättämiä miellekuvia, mutta kuitenkin, en halua niihin kiinnitää nyt huomiota, loikin mieluummin nopeasti yli. Pidin siis kirjasta pienistä epämiellyttävistä seikoista huolimatta. Kerronta vei mukanaan, joskin täytyy sanoa, että oli välillä hieman vaikea tajuta, puhuuko tässä mummot, tyttö vai tytön äiti?

Rosoisen elämänmakuinen teos.

---

Gaël Faye: Pienen pieni maailma!

Gaël Faye
Pienen pieni maa
Alkuteos: Petit pays
Suomentanut Einari Aaltonen
Like, 2016
217 s.

"---toivoin, että huominen olisi parempi kuin eilinen. Onnen näkee vain taustapeilistä. Seuraava päivä? Katso sitä. Siinä se on. Se tuhoaa toivon, jyrää tulevaisuudennäkymät ja rusentaa haaveet. Gaby, olen rukoillut, olen rukoillut itseni näännyksiin. Mitä enemmän rukoilinn, mitä välinpitämättömämmältä Jumala tuntui, sitä lujemmin luotin hänen voimaansa. Jumala koettelee meitä, ja meidän on näytettävä, ettei uskomme horju. Hän tuntuu sanovan, että suurin rakkaus perustuu luottamukseen. emme saa epäillä maailman kauneutta, emme edes hirveyksiä todistavan taivaan alla. Jos kukonlaulu ja harjanteiden yllä läikehtivä valo ei herätä sinussa ihmetystä, jos et usko sielun hyvyyteen, et enää ponnistele, ja voisit yhtä hyvin olla kuollut.

Gaby eli Gabriel on 10-vuotias poika Burundista. Hänen isänsä on ranskalainen ja äitinsä Ruandan tutseja. Gabyllä on pikkusiskoa Ana. Eletään 1990-luvun alkukymmenlukua.

Mitä sanoisin tästä kirjasta? Sen kannet ovat kauniit, valoisat. Mutta kuten takakansitekstikin kertoo, tämä ei ole kaunis kertomus eikä valoisa. Tarinan kertoja, Gaby on pieni poika. Hänen vanhempansa ovat eronneet, maa kuohuu poliittisesti ja sodan äänet voimistuvat, kunnes ne ryöstäytyvät äärimmilleen. 

"Lämmin tuuli puhalsi hetken ylitsemme ja tempaisi mukaansa kallisarvoisia lupauksia. Ensimmäiset tähdet syttyivät ujosti taivaalla. Ne katsoivat mummin pientä pihaa, pakolaisten plänttiä kaukana maan päällä. Siellä perheeni elätteli unelmia ja toiveita joita elämä tuntui heille varanneen."

Ja mikään ei ole enää niin kuin ennen, unelmat, toiveet - viattomuus, kaikki on mennyttä. Gaby täyttää yksitoista vuotta, yrittää pysyä konfliktin ulkopuolelta, löytää kirjojen maailmojen ystävällisen kreikkalaisen vanhuksen luota, mutta ystävät kutsuvat ja askeleet vievät sinne, minne ei pitäisi. Gaby, Gaby. olisit vain pysynyt kirjojen äärellä. Olisitpa vain pysynyt niiden viattomassa maailmassa.

Järkyttävä, järkyttävä teos, joka ei ole fiktiota vaan todellisuutta. Tosin en tiedä, kertooko kirjailija omasta elämästään, mutta se, mitä Ruandassa yhdeksänkymmentäluvulla tapahtui oli täyttä totta ja tämä kirja valaisee noita tapahtumia riipaisevalla tavalla. Paitsi järkyttävyyttä jäi kirjasta mieleeni myös sana "riekkua". Suomalaisessa sanaympäristössä sanalla on hieman kielteinen kaiku epäterveestä hälisemisestä ja meluamisesta, Oliko se sitä myös burundilaisessa elämänmenossa on kysymys sinänsä. Sana nousi ja ponnahti tekstistä erikoisena ja hieman erillisenä ilmauksena.

Muutama afrikkalaissävytteinen sananlasku:

"Jos ei osaa kiivetä puuhun, täytyy pysytellä maan kamaralla"

"Koirasta ei tehdä lehmää"

---

Seinäjoen pääkirjaston kirjastohaaste kohta 40: Lue kirja, jonka aihe on tuttu uutisista.

Kirjallinen maailmanvalloitus: Burundi

Aino Hagner: Pitää olla ihmisiksi!

Aino Hagner
Pitää olla ihmisiksi
AIHA (omakustanne), 2017
331 s.

"Vieno itketti. Ei hän ääneen itkenyt. Oli vain apea ja surullinen. Miksi äiti oli mennyt taivaaseen? Isä vakuutti, että tuo uuden äidin, mutta Vieno oli nähnyt, kuinka arkku laskettiin hautaan. Miten äiti voisi olla uusi?"

Lukijan sydänalaa raastaa pienen Vienon elämäntarina. Äiti on kuollut tuberkuloosiin, isä avioituu Mantan, työteliään naisen kanssa, josta hän on kuullut hyvää ja josta hän ajattelee saavansa hyvän äidin lapsilleen. Vienon lisäksi perheessä on myös pieni rintalapsi, joka on naapurien hoivissa, mutta kuolee pian hänkin. 

Vienon ja Mantan suhteet eivät kuitenkaan luonnistu. Manta pitää Vienoa tuhmana, laiskana. Hän itse on työhön tottunut ja hänen mielestään lasten tulee totella ja olla ahkeria, kuulla kaikki heti ensi sanasta. Vieno kuitenkin menee ja haaveilee eikä aina muista aikoja. Jos ruokapöydässä ei olla ajoissa, niin sitten jää ilman ruokaa. Manta pitää ruokakomeron tiukasti hallussaan.

Isä on paljon poissa, metsänmyyntihommissa tienestejä ja torpanlunastusrahoja hommaamassa. Hän kuitenkin rakastaa Vienoa hyvin paljon, on herkempi tajuamaan asioita ja sävyisämpi luonnoltaan. Hän hankkii Vienolle kortteerin kyliltä, jossa Vieno saa aloittaa koulunkin ensin kuunteluoppilaana ja sitten ihan ekaluokkalaisena.

Vienon ja Mantan suhteet on paranemaan päin, kun Manta saa oman lapsen, Siirin. Sitten kuitenkin tapahtuu traagisia. Siiri hukkuu kaivoon ja Manta syyttää Vienoa. Syyttämistä on vielä lisäämässä Mantan sisko Lyyli, joka on taikauskoinen ja mieleltänsä vähän epävakainen.

Vieno kulkee monta päivää ihan nälkäkurkena, kunnes isä saapuu taas kotia ja laittaa tytön kortteeripaikkaan asumaan - lopullisesti. Ei sillä, että isä lapsena hylkäisi, ehei. Hän vain tajuaa, etttei Vienon ja Mantan yhteiselosta tule  mitään. Parempi lapsen on olla kortteerissa.

Pitää olla ihmisiksi on paikallishistoriaa oman kotiseutuni lähistöltä. Eletään 1920-lukua. Elämä on alkanut asettua uomiinsa kansalaissodan jälkeen. Kiintoisa ajankuva jossa lapsen näkökulma tulee esille koskettavana ja syvälle käyvänä.

..
Seinäjoen kaupunginkirjaston kirjastohaaste kohta 15: Lue kotimaakuntaasi sijoittuva kirja

Kirjankansibingo: valokuva

Naistenviikon 6. kirja: Toini Lehtisen Pieni urhea tyttö!

.

Toini Lehtinen
Pieni urhea tyttö
WSOY, 1941
165 s.

Alkukappale: "Piha on täynnä kaikenlaista hauskaa. Siellä on roskalaatikot, katolta tulevat vesiputket ja palotikaportaat. Sen kiveys on epätasainen, ja sadeilman jälkeen se on kuin suuri vesistö, täynnä pikku järviä ja jokia."

Tässä pihassa leikkii muun muassa kirjan päähenkilö Maire. Mairen paras ystävä on Elli. Muita pihan lapsia on Pekka, Kai, Sinikka, Helmi ja Janne, tuo laiha ja hintelä poika, mutta niin rehti ja reilu ja merkityksellinen.

Mairen isä on työtön, on usein humalassa. Äiti on töissä pesulassa. Sitten tulee päivä, jolloin isä lähtee töihin jonnekin kauemmas, eikä enää palaa. Äiti saa tältä kirjeen ja huokaa, että kyllä hän hoitaa Mairen yksinkin. 

Maire päättää auttaa äitiään ja tarjoutuu tulemaan hänelle avuksi pesulaan, ilman palkkaa. Maire on 10-vuotias. Pesulan omistajarouva teettää Mairella töitä kuin aikuisella ja kun Mairen äiti sairastuu keuhkokuumeeseen ja joutuu sairaalaan, jää Maire pesulaan töihin vähentämään äitinsä velkaa, jonka tämä pesulanrouvalle on.

Pesulanrouva puolustelee toimiaan ja kertoo, että "kyllä minä olen tehnyt parhaani tytön hyväksi. Olen syöttänyt karamellejakin kuin omalle  lapselle." Antanut yhden karamellin hyvityseksi valheestaan. Niinpä niin.

Mairea auttaa kuitenkin kiltti tohtorisetä, joka on äidinkin sairaalaan hommannut. Tohtorisetä tulee käymään pesulassa ja huomaa missä oloissa tyttöä pidetään. Hän maksaa perheen velan ja vie Mairen maaseudulle, rikkaaseen perheeseen, jonka rouva on aikamoin pakkaus. Perheessä ei ole omia lapsia, mutta rouva ihastuu Maireen ja kiittää Otto-tohtoria.

"Kiitos Otto, sinä olit kiltti hommatessasi hänet meille. On aina parempi ottaa hiukan isompi lapsi kuin aivan pieni, niistä ei koskaan tiedä minkä näköisiä niistä tulee, eikö niin?"

Maire on kaunis lapsi, vaaleat kiharat ja siniset silmät. Ja kauneus tuntuu olevan rouvalle se kaikkein tärkein juttu. Rouva kertoo Mairelle:

"Katsohan, täällä on ehkä kaikki liian pientä, mutta sen korjaamme  pian. Asia on näet niin, että ennen ulkomaanmatkaamme meille tarjottiin erästä viisivuotiasta tyttöä. Lupasimme ottaa hänet, mutta nähtyäni hänet en tahtonutkaan häntä, sillä tyttö ei ollut kaunis. Tämä huone on varustettu häntä varten, mutta se on sinun. Sinä kultaseni olet kaunis, ja palan halusta pukea sinut, kunnes olet yhtä sievä kuin yksi noista nukeista, jatkaa rouva."

Jaa, Jaa! Rouvan mies Kaarlo on toista maata. Hänelle  Maire ei ole nukke vaan elävä persoona. Minua kummastuttaa aika lailla, mikä heidät on saanut yhteen, tuon rouvan ja miehen, niin erilaisia he ovat luonteiltaan.

Sitten käy niin, että rouva käy vieraisilla Mairen äidin luona ja uskottelee tälle,että ei Maire enää haluakaan palata tämän luokse ja Maire puolestaan ikävöi niin kauheasti kotiin äidin luokse.

Hyväksi onneksi käy kuitnekin niin, että Maire eksyy metsään marjanpoimintaretkellä, tapaa Jannen, joka myös on poimimassa marjoja ja Jannesta tulee pelastava sankari, joka järjestää kaiken oikein päin ja hyvin.

Kaiken kaikkiaan tämä on herttainen pieni tarina ajalta  ennen sotia. Kirja on ilmestynyt jatkosodan alussa, mutta kirjasa ei kerrota sodasta. Se on kertomus pienen köyhän lapsen elämästä, joka on kuitenkin täynnä rakkautta. Kirja puhuu myös rehellisyydestä ja kunnioituksesta.

Luin tämän osana Naistenviikon lukuhaastetta. Kuittaan tällä tämän päivän, sillä tänään vietetään Tiinan-nimipäivää. Tässä  kirjassa Tiina on rikkaan rouvan sisäkkö tai talouspiika, nimikettä ei mainita, mutta tehtäviä kyllä. Tiina auttaa Mairea pukeutumisessa, käy marjassa ja tarjoilee ja tekee sitä ja tätä.

" Samassa Tiina ja Laina syöksyvätkin oksien välitse esille, mutta nähdessään Janne he kijaisevat säikähdyksestä. - Älkää pelätkö, ei hän mitään pahaa  tee, rohkaisee Maire. Tiina ryntää suoraan Mairen luo. - Olen ollut puolikuolleena säikähdyksestä, kuka käski sinun juosta pitkin metsää, olisit pysynyt lähellämme, toruu hän. Lainakin on aivan hikinen kasvoiltaan. - Me oleme etsineet sinuakuin hullut. Kuka pojan heittiö se tuo on? Hän osoittaa Jannea. Mairea hävettää Jannen puolesta. Hän selittää: - Hän on minun hyvä ystäväni, ilman häntä olisin kuka itetää missä asti. - Vai ystävä, sanoo Tiina ivallisella äänellä. - Ystävä saa nyt luvan lähteä käpälämäkeen, ja meidän on jouduttava maantien vireen, ettemme myöhästy linja-autosta."

Niinpä niin. Sellainen palvelija kuin emäntänsä, sanoisin, on tämä Tiina. Aivan toisenlainen kuin Anni Polvan rehti ja reilu Tiina.

Kuittaan tällä myös eilisen päivän.Olin kolunnut kaikki kirjahyllyni ja etsinyt kirjaa, josta löytyisi Olga tai Oili, mutta ei ja ajattelin, että nyt jää tältä osin vajaaksi tämä haaste, mutta yllättäen tässä krijassa tulikin muuan Oili vastaan. Pieni salaperäiseksi jäävä lapsonen, josta ei tiedä, oliko se kertoja itse, vai joku hienon rouvan adoptioyrittyksistä.

"Tytöillä ei ole paljon puheltavaa toisilleen. Meri tahtoo riisua kaikki Mairen nuket ja vaihtaa niiden vaatteita. Yht'äkkiä Meri alkaa kertoa eräästä Oili-nimisestä tytöstä ja siitä, miten tuhma hän on. Maire ei ole koskaan kuullut eikä uskonut, että niin tuhmaa tyttöä olisi olemassakaan. Oililla on kaikki viat mitkä vain olla, hän varastaa kaikkialta mistä vain ikinä voi, ja totta hän ei puhu milloinkaan. - Jospa näkisit kuinka hän rääkkää kissaa, hän vetää hännästä ja kaataa vettä sen päälle. Hän särkee kaiken, mitä saa käsiinsä, ja hän uskaltaa sylkeä kenen päälle vain.  - Mutta hän on kaunis - niin kaunis kuin nukke, esimerkiksi tämä, tulee lopulta yllättävänä ja Meri näyttää sylissään olevaa kultakiharaista nukkea. - Hän on paljon kauniimpi kuin sinä, tokaisee Merri lopuksi voitonvarmana. - Mutta enhän minä olekaan kaunis, sanoo Maire estellen. - Oletpa, mutta sinä olet varmasti myös häijy. Kaikki kauniit lapset ovat häijyjä."

Että sellainen Oili.

Kielen kuvauksellisuudesta:

Polvia heilututti. Tämä kuulosta hauskalta ja lystikkäältä ilmaisulta, sillä yleensä olen kuullut puhuttavan ja kirjoitettavan, kuinka heikottaa tai vapisuttaa, mutta että polvia heilututtaa, kun jännittää.

Kirja oli ihan hauska ja herätti kyllä ajatuksia monenlaisia niin naisnäkökulmasta kuin elämstä yleensä.

 Naistenviikon nimipäiväsankarittarista löysin viikon mittaan lukemistani kirjoista ainakin nämä nimet, vaikka en ehkä kaikkia tullut maininneeksi. Riikka, Sari, Saara,Marketta, Reetta, Hannele, Hanna, Joanna, Leena, Oili  ja Tiina. Kiitos Tuijata, kivasta haasteesta.

Aira Kokki: Tyttö kertoo itse!

 t

Aira Kokki

Tyttö kertoo itse

Gummerus, 1952

130 s.
Kansikuva: Heli Ojanperä

"Hilman ja minun riisuutuessa nukkumaan menoa varten tuli Elli tupaan. - Joko isäntä kerkisi kamariinsa? Olisin tarvinnut rahaa, sanoi hän."

Tarinan alku on vie ajatukset, ainakin se minun ajatukseni vei, ensin ihan eri suuntaiseen kertomukseen, kuin mitä kirja loppujen lopuksi oli. Aira Kokin tyyli on valloittanut minut täysin. Se on jotenkin niin erilainen, kuin mikään, mitä olen lukenut keneltäkään toiselta.

Tyttö kertoo itse on tarina Erjasta, puoliorvosta tytöstä, jonka äiti on kuollut synnytykseen ja isä matkustanut Amerikkaan. Erja asuu äitinsä sukulaisten luona. En nyt ole ihan varma, oliko Hilma Erjan täti vai Kustaa Erjan eno, ei, ei eno, sillä Erja kutsuu tätä sedäksi. Olisiko hän sitten Erjan isän veli? Joka tapauksessa, Erja asuu Kustaa-isännän talossa Hilma-emännöitsijän hoivissa. Minkä ikäinen Erja on ei kerrota, mutta ilmeisesti hän ei ole vielä koulussa. Tarinassa ei ainakaan puhuta mitään koulunkäynnistä. Erjan, joka on siis kirjan minäkertoja kerronta on sellaista, että siitä voi ymmärtää, että tyttö ei vielä ymmärrä kaikkea, mitä aikuiset puhuu, mutta kerronta ei ole kuitenkin naivistisen lapsekasta, vaan enemmänkin pikkuvanhaa, joka saakin miettimään, minkä ikäisestä lapsesta onkaan kysymys. 

"- Kas kun tuo isäntä on jäänyt vanhaksipojaksi? kuului Miljan ääni. - Joo. Se on semmoinen hiljainen. Heinät kahisivat. Seisoin rehuladon ulkoseinustalla. Päivän lämpimyyden tähden kehoitti Hilma minua 'menemään ulos kun siellä paistaa noin tavattomasti aurinkoa.' Ja kyllä aurinko paistoikin! Se oli kuumentanut seinänkin, johon nojasin."

Kuinka elävää kerrontaa. Aivan vie ajatukset omaan lapsuuteeni ja auringonpaahtamaan navetanseinään, joten vasten nojailen. Kokin kerronnassa on myös lystikkäitä, omintakeisia sanayhdistelmiä - tavattomasti aurinkoa. Arkista ja kuitenkin lähelle tulevaa ja eläväistä. Sanoilla leikittely on Kokille aivan omaa laatuaan muutenkin, mikä ilmenee  tässäkin tarinassa..Se on sellaista  sanojen merkitysten ja arjen sattumusten oivaltavaa yhdistelmistä.

"...miksi ei hän nai Hilmaa, likkakin olisi reerassa! - Jaa Erja? - Niin tietenkin! Niinhän se näkyy Hilmalle olevan kuin oma vasikka. Passaa ja syöttää sitä ruipeliinia - --- ----

En ole koskaan ennen huomannut, että Hilma ja Kustaa-setä voisivat mennä naimisiin! Mutta että minä olen vasikka ja reerassa ja ruipeliini... Tähän asti olin tuntenut etten pidä Miljasta, mutta nyt minä tiesin sen ihan varmaksi."

Kirja on ilmestynyt viisikymmenluvun alussa. Tarina sijoittuu maaseutuyhteisöön. Eletään maanviljelys ja karjatalousaikaa. Talossa on piikoja ja renkejä, jotka tulevat ja menevät. Yhdestä nuoresta piikatytöstä Erja saa ystävän, jonka kanssa hän pohtii taivasasioita sen jälkeen, kun naapuriin syntynyt pikkutyttö kuolee pian syntymän jälkeen. Hengellisestä aspektistaan huolimatta kirja ei kuitenkaan ole lainkaan saaarnaava. Tarinassa on niin vakavuutta kuin huumoria hyvässä harmoniassa.

Myös tihentyvää jännitystä kirjasta löytyy:

- Katsos, minä olen jo lihonut! Teutori nyökkäsi. Ei hän olisikaan saanut puhuttua kun suu oli niin täynnä. - Tiedätkö mistä se johtuu! Jatkoin. - En ole kenellekään kertonut mutta kerron nyt sinulle, jos vannot ettet sano sitä koskaan ainoallekaan joka hengittää. Sinä et voisi ikinä edes aavistaa mikä minusssa oli...

- Mikä - ?

Vilkaisin ympärilleni: - Minä, ajatteles, minä olin sisältäpäin melkein syöty - .

Tarinan käänne tapahtuu, kun Erjan isä palaa Amerikasta. Antaako anteeksi isälle, joka hylkäsi, vai eikö? Siinä on Erjalla pohtimista. Pienen ihmisen  suuri päätös.

Hieno pieni tarina, jokaon kirjoitettu päiväkirjamuotoon, mutta toimisi ihan yhtä hyvin ilman päiväyksiäkin.

Laila Hirvisaari: Hiljaisuus!

Laila Hirvisaari

Hiljaisuus

Otava, 2016

239 s.

Minä olen ihminen, Inga Irmeli Tuonivirta. Ihminen niin kuin tekin. Minä tunnen kun minuun sattuu. Minäkin itken vaikka en puhu. Minulla on koti, jossa minä en ole Nilkku-Inkku ja jossa minulle halutaan hyvää.

Jos jokin kirja, niin tämä teos hiljentää. Vahva, vaikuttava, koskettava teos.

Inga Tuonivirta on 9-vuotias tyttö. Eletään sodanjälkeistä aikaa Raja-Karjalassa. Inga asuu isovanhempiensa luona. Inga ei ole puhunut viiteen vuoteen. Hän ei ole tyhmä. Puhumattomuuden taustalla ei ole elimellistä vikaa.Syyt ovat syvemmällä. Inga kirjoittaa kaikki ajatuksensa, kysymyksensä vihkoihin, joita on kertynyt monia, monia. Koulussakin hän menestyy, paitsi nyt, koulun loppuessa ja kesän alkaessa, opettaja Saastamoinen antaa Ingalle ehdot lukemisessa. Inga on syvästi järkyttynyt. Hän, joka on osannut lukea viisivuotiaasta alkaen saa ehdot lukemisessa.

En ole lukenut Hirvisaaren kirjoja aiemmin. Tämä kirja on kiinnostanut minua ilmestymisestään alkaen ja nimenomaan lapsikuvauksen takia. En halua juonta ja tarinaa sen syvemmin avata, mutta mainitsen, että kirjan teemoista nousee esille erityiseseti erilaisuus. Ingalla on toisessa jalassa kuusi varvasta, minkä vuoksi naapurin emäntä sylkee hänen päällensä ja käskee tämän hävitä, kohtelee kuin noitaa. Ylimääräinen varvas, jota Inga kutsuu Vaakasuoraksi sen sivullekääntyneisyyden vuoksi olisi helppo poistaa, mutta Inga ei suostu siihen, vaikka Vaakasuorasta on hänelle harmia enemmän kuin tarpeeksi. Inga on siis erilainen lapsi varpaansa ja puhumattomuuden takia. Helppo kiusaamisen kohde. Erilaisuus, kiusaaminen ja sodan vaikutukset, siinä tämän kirjan teemat. Kannattaa lukea. Ehdottomasti!

Minä luin tämän miltei yhdeltä istumalta. Teksti on väljää, helppoa lukea, tiheätunnelmaista, loppua kohden syvenevää, kohoavaa. Typografialtaan kertovaa, jossa kaikkitietävä kerronta lomittuu Ingan ajatusten kanssa.

--- Edessä on muuri. Valtavan suuri musta muuri, jonka yli ei voi kiivetä, jota ei voi kiertää ja jossa ei ole yhtään rakoa, josta voisi livahtaa läpi. Minulla ei ole keinoja. ---

----
Seinäjoen kaupunginkirjaston kirjastohaaste, kohta 55: lue kirja, jonka kirjoittajalta et ole aiemmin lukenut mitään