Elena Quiroga: Kastanjapuu

Elena Quiroga

Kastanjapuu

Alkuteos: La Sangre 

Suomentanut Maija Westerlund

WSOY, 1955 

  

 

Selittämätön surumielisyys valtasi minut, ehkäpä siksi, että vielä äsken oli mahlani juossut hehkuvampana kuin kuumuus, jonka ihmisten käyttämä tuli antaa, samankaltaisena kuin salama, kun se välähtää ylhäällä ja lehteni näkevät. Äsken, keväällä mahlani - vereksi sitä ihmisessä sanotaan - juossut nopeamin kuin puro Linnan puutarhassa, kiivaammin kuin vesi pesualtaan vedennostopyörässä.

Elena Quirogan Kastanjapuu on kerronnaltaan hyvin erikoislaatuinen teos. Kertoja on  kastanjapuu, joka seuraa vanhan Linnan pihamaalla linnanpihan ja erityisen tornihuoneen elämää läpi sukupolvien. Kertojaratkaisu ei mielestäni ole täysin uskottava, mutta mielenkiintoisen näkökulman se tuo.  Ihmisten vaikutus puuhun ja puun vaikutus, merkitys asukkaisiin on vaihtelevaa ja verrannollista. Täysin kronologista kerronta ei kuitenkaan ole. Sukupolvet ja aika-aspekti hyppelehtivät kerronnassa, vaikka ajallisesti kerronta eteneekin sukupolvesta toiseen.

Ajankuva on lukiessani hieman hakusalla. Kerronnan edetessä asia kuitenkin selkenee. Vuodet vierivät 1900-luvun molemmin puolin. Koska minulla ei ollut tietoa kirjailijasta, muuta kuin, että hän oli espanjankielinen, mietin myös mihin miljööseen tämä sijoittuu. Jossain vaiheessa mainitaan espanjalainen kaupunki Madrid, mikä valaisee asiaa, mutta missä päin Espanjaa ollaan, ei mainita. Mainitaan vain meren läheisyys. Se, että ympäristöä ei suuremmin kuvata on tietenkin ymmärrettävää. Kastanjapuu kertojana ei ole kaikkitietävä. Merkittävää kerronnassa on se, mikä yhdistää puun ja ihmisen: toisinsanoen puunmahla - ihmisveri luo puitteet kerronnalle. Kastanjapuu kertojana ei vie tarinaa syvälle tapahtumiin, kerronta ei ole mitenkään seikkaperäistä, silti teoksessa on vahvuutta ja koskettavuutta. Teoksessa liikutaan aika paljon tunnetasolla. Suonissa virtaava veri yhdistää sukupolvet, mutta kunkin yksilön intohimot ja luonne ovat omanlaisiaan perimästä huolimatta.  

Mennäkseni näihin sukupolviin, niin tarina alkaa Amadorista ja hänen vaimostaan Maria Ferdandasta. Amador on merimies ja merille hän aina välillä lähtee. Amadorin ja Maria Fernandan suhde on traaginen ja palveluskunnan puheissa siihen liittyy myös sukupolviin vaikuttava väärinkäsitys. 

Seuraava sukupolvi on Amadorin tytär Amalia, joka avioituu nuorena sukulaisen (?) Efrenin kanssa. Amalia on perinyt isänsä rajun luonteen ja ristiriidoilta ei vältytä tässäkään liitossa. 

Kolmas sukupolvi on Amalian ja Efrenin lapset, joita on kolme: Xavier, Gertrudis ja Jacoba. Gertrudis avioituu serkkunsa Tridinadin kanssa, Jacoba menee luostariin ja Xavier tekee kohtalokkaan teon, jonka vuoksi sulkeutuu Linnaan avioituen myös serkkunsa Doloresin kanssa. Tässä vaiheessa tarinaan tulee lisää jännitettä ja traagisuutta. Kastanjapuun luonnehdinta Doloresista on ristiriitainen, mutta hyvin merkittävä.

Neljäs sukupolvi on Xavierin ja Doloresin poika Pastor. Xavierilla on myös avioton poika palvelustyttö Justinan kanssa; Vicente, joka hoitaa puutarhaa ja jonka suhde Xavieriin luo jännitteitä tarinaan. Vicente edustaa tarinan luonnekartassa hyvyyttä, jos kohta hänelläkin verenvikansa on.

Viides sukupolvi on Pastorin ja hänen vaimonsa Angelesin poika Lorenzo, jonka rakkaus Kastantajapuuhun saa tarinan dramaattiseen päätökseen. 

Kaiken kaikkiaan Quirogan Kastanjapuu, oli vaikuttava lukukokemus puutteistaan huolimatta. Kertojaratkaisu tuo mieleeni aiemmin lukemani Elif Shafakin Kadotettujen puiden saari -teoksen, jossa toisena kertojana oli viikunapuu. Erikoinen kertojaratkaisu joka ei liene kovinkaan yleinen. Mietinkin, olisiko tämän teoksen vaikuttavuus parantunut tai huonontunut jos kertojaratkaisu olisi ollut jokin muu kuin Kastanjapuu. Ehkä tarinasta olisi tullut enempi tarinallinen kuin mitä se nyt oli pääpainon ollessa verenperinnössä. Tältä osin alkukielinen nimi La Sangria on kuvaavampi kuin suomenkielinen nimi, vaikka ei voi kieltääkään, etteikö tämä olisi myös Kastanjapuun elämäntarina siinä missä sukupolvitarinakin.

Helmet 2025 -lukuhaaste kohta 12. Kirjassa on ilkeä tai paha naishahmo

Kirjametsä-haaste Kastanjapuu 

Muualla blogeissa:

Tarukirja:  

Nguyen Phan Que Mai: Vuorten laulu!

 

Nguyen Phan Que Mai

Vuorten laulu

Alkuteos: The Mountains Sing

Suomentanut Elina Salonen 

Sitruuna, 2022

348 + 1 s.

Kerrohan, Guava, mitä pidät  tästä pienestä runosta. 

Sammakko loikkaa

vaimean veden pinta

puhkeaa lauluun.

Kaunis, vai mitä? Niin minustakin. SE on haiku, jonka on kirjoittanut 1600-luvulla elänyt japanilainen runoilija Matsuo Bashō. Tutustuin hänen runoihinsa jokunen vuosi sitten, kun minusta oli tullut opettaja ja olin päättänyt perehtyä Japaniin. Halusin ymmärtää, miksi japanilaiset terrorisoivat meitä. Kirjoissa kerrottiin, että monet heistä ovat buddhalaisia niin kuin mekin. He palvovat esi-isiään ja rakastavat perhettään. He pitävät ruoanlaitosta ja syömimsestä, tanssista ja laulusta aivan kuten me. Kauan ennen kuin aloin etsiä tietoa japanilaisista, katselin erästä heistä - Mustasilmää - pensaiden suojista talvella 1942. Rukoilin että hänessä olisi sittenkin ripaus hyvyyttä ja hän päästäisi isän menemään. Haluatko tietää, mitä isoisoisällesi tapahtui? Hyvä on. Ota kiinni kädestäni, niin kerron.

Vuorten laulu on historiaan pohjautuva kaunokirjallinen teos Vietnamin sodasta, poliittisesti kahtia jakautuneesta maasta. On kommunistinen pohjoinen, jossa asuu teoksen kertojaminät. Nuori 14-16-vuotias Huong-tyttö sekä hänen isoäitinsä Dieu Lan, ja on etelä, jota hallitsee USA.

Kerronnallisesti teoksessa kulkee vuorottain Isoäidin tarinat menneisyydestään ja tapahtumista, jotka ovat johtaneet "nykypäivään", jota Huong elää. Se on 70-luku sotineen.

Teos on karulla tavalla kaunis perhekuvaus ja samalla järkyttävällä tavalla karu kuvaus sodan mielettömyydestä ja poliittisista erimielisyyksistä, jotka rikkovat perheyhteyden.  

Isoäiti Trangin perhe on iso. Dieu Lanilla on kuusi lasta ja seitsemän lasten lasta. Esilehdillä oleva sukupuu on hyvä lisä pitämään henkilöt järjestyksessä ja suhteessa, sillä nimien jonkinasteinen samankaltaisuus hieman sekoittaa mieltä ja saa kysymään, kukas tämä olikaan ja missä suhteessa hän oli kehenkin. Sukupuu toisaalta saa ajattelemaan, että tämä on todellisen, oikeasti eläneen suvun historiaa, kenties kirjailijan oman suvun historiaa. Jään kuitenkin hieman epävarmaksi tämän suhteen. Kirjailijan loppusanoissa hän tuo esiin, että teos on saanut innoituksen hänen oman sukunsa kokemuksista, hän on myös haastatellut muita vietnamilaisia, joten näkisin tämän kuitenkin fiktiivisenä historiaan nojautuvana teoksena. Fiktiivisenäkään teos ei poista sitä vastuuta, mikä sotivilla osapuolilla on ollut ja on kärsimykseen. Vietnamin sota sai aikoinaan nuorison liikkeelle ja barrikadeille, ja hyvä niin. 

Teoksessa ei kuitenkaan demonisoida USA:ta, vaikka tämän rooli on ollut merkittävä. Teoksen päähenkilökin lukee Laura Ingalls Wilderin Pieni talo suuressa metsässä -teosta, jonka kautta hän näkee amerikkalaiset vain ihmisinä, jotka kaipaavat turvaa, kodin onnea ja rauhaa. Tosin tämän teoksen suhteen teos tuo ristiriitaa kerrontaan. Jossain vaiheessa Huong repii vietnamiksi käännetyn käsinkirjoitetun kirjan viimeisen sivun, joka kuvaa. kuinka Laura saa nukahtaa turvallisesti isänsä viulun soittoon, mutta Huongin oma isä on jossain taistelun keskellä eikä ehkä koskaan palaa. Sitten kuitenkin loppupuolella Huong lukee yhdessä poikaystävänsä kanssa samaisen teoksen viimeisenkin sivun. Hmmm! 

Teoksessa on myös joitakin muita kirjallisuusviitteitä Pinokkiosta Sotaan ja rauhaan. Hieman toisenlaista kirjallisuutta edustaa Metsäinen etelän maa. Kaiken kaikkiaan kirjallisuudella on merkittävä rooli Huongin elämässä. Ne ovat vastavoima sodan aiheuttamalle pelolle. 

Teos ei maalaile katkeria sävyjä, vaikka tunteet leiskuvatkin niin hyvässä kui pahassa. Tämä on ennen kaikkea perheen keskinäisen yhteyden tarina, joka tosin ei ole aivan rikkoutumaton. Buddhalaisuutta avataan teoksessa jonkin verran ja sillä on oma roolinsa tarinassa. 

Teoksen kannet on suunnitellut Mumtaz Mustapha. Kuvat: Valokuva  Ô Quy HÔ -sola Tran Vu Quang Duy, Getty Images; lehtikuvio Tamashi Elegant Graphic Collection. Kannet ovat hyvin kauniit ja tarinaa tukevat. En nyt selatessani löydä sitä kohtaa, mutta noihin valkoisiin lehtikuvioihin liittyi jokin maininta teoksessa, eli ne ei ole mitenkään sattumanvaraisesti valittuja. Hienoa kansisuunnittelua.

Muualla sanottua:

Kirjojen kuisketta:  "Kauniin ja vivahteikkaan kielen ja onnistuneen käännöksen ansiosta teoksesta välittyy aito vietnamilainen tunnelma"

Hemulin kirjahylly: "Inhimillisyys, lähelle tuleminen, tekee tarinasta niin voimakkaan ja koskettavan."

 ---