Mikkel FØnsskov: Kirkas yö!

Mikkel FØnsskov

Kirkas yö

Alkuteos: Den lyse nat

Suomentanut Elina Lustig

Karisto, 2026

368 s.

 Kirja on saatu kustantajalta arvostelukappaleena esittely- ja markkinointitarkoituksessa. Tämä ei kuitenkaan ole mainos, vaan henkilökohtainen mielipide ja näkemys, omat ajatukseni lukukokemuksesta.

"Kauan ennen kuin oli olemassa klassista musiikkia, meillä oli käytössä vuorolaulu. Se oli ensimmäinen tunnettu laulumuoto, joka voidaan yhdistää varsinaiseen yhteislauluun. Vuorolaulussa ihmisjoukosta astui esiin yksi henkilö, joka lauloi yksin säkeistöt, kun taas muu väki liittyi mukaan kertosäkeessä. Kuvitelkaa naisia, jotka kulkevat pelloilla ja rupeavat yhtäkkiä laulamaan, tai merimiehiä, jotka vetävät köysiä tai nostavat purjeita laulunsa tahdissa. Tai marssivia ihmisiä. Nämä ihmiset tekivät rytmikästä työtä, ja juuri pysyäkseen rytmissä he lauloivat."

Mikkel FØnsskovin Kirkas yö on kunnianosoitus tanskalaiselle muusikolle Oluf Ringille ja tanskalaiselle laulurunoudelle sekä niille naisille, jotka keskitysleirijulmuuksien keskellä löysivät lauluista voimaa, vaikka laulaminen ja kuorotoiminta olikin kiellettyä.  

Kirkas yö on koskettavasti kerrottu tarina musiikin voimasta ja laulujen merkityksestä kansallisen identiteetin ja ihmisten välisen yhteishengen luomisessa. Laulu luo toivoa, antaa rohkeutta, voimistaa mieltä. 

"Ehkä kysytte itseltänne, onko sillä mitään merkitystä, että olemme nyt täällä taivasalla laulamassa. Laulamalla emme voita sotia, mutta saamme aikaan jotain muuta: laulaminen  sitoo meitä yhteen --- --- Oluf vaikeni ja antoi katseensa valetaa ihmisjoukossa. Jumala antakoon sinulle tulevaisuuden niin kuin antoi muistot. Rakastan sinua, Tanska, isänmaani. Sillä tavalla sanotaan yhdessä Tanskan kauneimpiin kuuluvassa laulussa. Emme saa ongelmia  väistymään laulamalla, mutta voimme muistuttaa toisiamme, että jonain päivänä nämäkin synkät ajat päättyvät. Laulakaamme, ja seisokaamme rinta rinnan."

Samoin kuin laululla on siivet, jotka kantavat yli vaikeuksien, on Mikkel Fonsskovilla taito kertoa tarinansa niin, että  draaman kaari nousee hitaasti, mutta vakuuttavasti laskeutuen suvantoon. Hän rakentaa tarinaansa pienin harkituin elein, luoden  hahmoja, jotka ovat lihaa ja verta, kuten asemanhoitaja Mogensen, joka hoitaa kuntoaan ensin kapteeni Jespersenin liikkeiden myötä, mutta siirtyy sitten pilatekseen tai meijeristipariskunta, pieni herra Winther  rouvansa Dagnyn kanssa, jonka silkkisukissa saattoi olla silmäpako. 

Kirkas yö on fiktiota ripauksella faktaa. Teoksen päähenkilö Oluf Ring vaimonsa Marien ja poikansa BØrgen kanssa. Olufin perhe on faktaa, todellinen, oikeasti elänyt perhe, jonka varaan, muutoin fiktiivinen tarina suurelta osin rakentuu. Tätä faktan ja fiktion osuutta kirjailija tuokin loppusanoissaan esille.

FØnsskovin kerronta on maanläheistä ja yksinkertaisuudessaankin sävähdyttävää. Se vie mukanaan, lukija ottaa hahmot omakseen, niin, että heidän puolestaan pelkää, toivoo - elää niin myötä- kuin vastakarvaan.

Olufin perheen ohella muita henkilöitä ova mm: Nete Holm, Olufin vuokralainen, jonka juutalainen tausta luo jännitteen draaman kaareen, Johtaja Berg, joka kaikessa noudattaa sääntöjä ja katsoo Olufin opetustavan liian vapaamuotoiseksi ja joka haluaa pojastaan matematiikanopettajan, vaikka poika Anders haluaa Jazzmuusikoksi tai kirjailijaksi. Andersin ja Neten välille syntyy suhde, jota isä Berg ei katso hyvällä. On Niels ja Ragna, Erna Olsen jne, joiden kaikkien myötä pieni yhteisö saa kasvot, jotka peilaavat aikaa ja natsimiehityksen tuomaa murrosta.

Kirkas yö herätti minussa erityistä kiinnostusta kevään kirjauutuuksissa. Odotin, että tarinassa korostuisi enemmän musiikin ja laulun merkitys vastarintatekona, ja kyllähän se sitä oli, vaikka ei siinä muodossa kuin olin ajatellut. En kuitenkaan ole pettynyt, vaikka ennakkoajatus ja -odotukset olikin hieman toisenlaiset.  Vastarintatoimintaakin tässä kuvataan, vaikkakin pääpaino on musiikissa ja laulun voimassa. Pienen yhteisön näkökulmassa. Ja se juuri on tarinan hienous. 

 

 

Kiitos kustantajalle lukukokemuksesta, joka oli ajatuksia herättävä, sai hakemaan lisätietoa ja pohtimaan asioita.  

 

Lopuksi vielä muutamia huomioita, jotka nousivat esille. 

Ajankuva versus nykyaika:

– Sepä olisi jotain, jos jonain päivänä keksittäisiin miten tehdään juustoa ilman lehmänmaitoa.

 – Höpöhöpö isukki.

 –Vaimosi on oikeassa, Johannes, Mogensen  huudahti ja ravisti päätään. – Miten minun voini muka voisi olla peräisin kasveista. 

Kirjallisuusviittauksia:

Sophus Claussenin romaani FrØken Regnvejr  

Kai Hoffmanin teksti "Laula Tanska, anna sydämen puhua, sillä runo ja laulu ovat sydämen kieltä"

Mainittakoon, että teoksen lopussa on listaus kaikista lauluista ja musiikkiteoksista, joihin teoksessa viitataan.  

Hieman espanjaa:

Por una Cabeza, todas las locurus. Su boca que besa, borra la tristeza, calma la amargura. 

Suomibongaus:  

1. Aseman edustalla Oluf pysähtyi lehtikioskille, jonka juureen oli kasattu sanomalehtipinoja. Oluf katsoi mylviviä lehtiotsikoita: Nationaltidende raportoi ankarista talvisäistä ja venäläisistä joukoista Suomessa. 

2. Olen juuri lukenut Peter de hemmer Gudmesta, Ragna sanoi ja työnsi kahvin syrjään. Hän oli Nationaltidenden sotakirjeenvaihtajana Suomessa ja julkaisee kohta uuden kirjan. 

--- 

Pieni Helmet 2026 -lukuhaaste kohta 17 Kirjassa mennään piiloon  

Lisbeth Werner: Puck och leoparden!

Lisbeth Werner

Puck och leoparden

Söderström & Co Förlag AB, Helsingfors, 1958  

115 s. 

Puck eli Benter Winter käy tanskalaista sisäoppilaitosta. Hänen isänsä on jossain rakennusprojektissa Chilen Valparaisossa. 

Tästä Puk ja leopardi -kirjasta minun on vaikea sanoa mitään kovin moniulotteista, koska luin tämän ruotsinkielellä ja en käyttänyt sanakirjaa, joten tässä oli paljon vieraita ja outoja sanoja. Juoni kyllä tuli hyvin esille.

Puk, joka siis on Benten lempinimi, odottaa kovasti kesää, jolloin hänen isänsä pitäisi tulla lomalle Chilestä. Hän saa kuitenkin kirjeen isänsä työtoverilta, jossa kerrotaan, että tämä on sairastunut ja joutunut sairaalaan, eikä ehkä pääsekään tulemaan lomille. Puk on tietysti huolissaan asiasta eikä juuri "ole läsnä" englannin tunnilla. 

Lähelle koulua, Østerbyn taajamaan on tullut Circus Mascani. Ikävissään ja miettiessään isänsä sairastumista Puk haluaa olla yksikseen ja lähtee pyöräilemään ja saapuu sirkustelttojen luokse. Hän ystävystyy sirkustytön Anitan kanssa ja pääsee ratsastamaan sirkushevosilla ja seuraamaan sirkuselämän taustoja. Pääpaino tapahtumissa on kuitenkin eläintenkesyttäjä Bernardolla ja tämän apulaisella Ejnarilla, jota Bernardo tyrannisoi. 

Ejnar är en säregen människa. Han är inte så värst begåvad, och han är inte särskilt duktig i arbetet, men han gör sig mycket mer besvär än någon anna i hela cirkusen.  Han är  bara så  sum  och långsam in vändningarna. Det är därför de flesta blir irriterade på honom. Och därför kan Bernardo tillåta sej att plåga och pina honom, så som han gör. Det är ingen som ids lyfta handen till försvar frö ejnar. Jag är visst den enda som han har visat en smula förtroende.

Tapahtumat huipentuvat, kun Bernardo lyö Ejnaria, ja tämän univormu repeytyy rytäkässä. Einarin pitää maksaa univormu, vaikka hänellä ei ole siihen varoja, hän auttaa reumatisimia sairastavaa äitiään palkallaan. Sitten Bernardon palkkarahat varastetaan, ja tämä syyttää Ejnaria. Anita katoaa ja samoin Ejnar. Kaiken huipuksi yksi Bernardon leopardeista pääsee häkistään karkuun. Kuinka käykään, kun Puk on toverinsa Anna-Lisan kanssa ratsastaen etsimässä Anitaa lähimetsässä?

Puk-kirjoja on suomeksi ilmestynyt kymmenkunta, jotka olen aikoinaan hankkinut kirjahyllyni täytteeksi. Yllätyksekseni löysin tämän ruotsinkielisen painoksen, jota ei ole julkaistu suomenkielellä. Yllätyksekseni näitä teoksia onkin ilmestynyt yli neljäkymmentä, joista siis vain pieni osa on päässyt esille Suomessa.

Lisbeth Werner on  pseudonyymi, jonka taakse kätkeytyy tanskalainen kirjailijakaksikko Knud Meister ja Carlo Andersen. Vaikka näissä on tietynlaista sarjatehtailua, niin olen kyllä tykännyt suomenkielelle käännetyistä osista. Näissä on yksinkertainen tapahtumasarja, jossa tapahtuu jotain arjesta ja tavallisuudesta poikkeavaa,  ystävyyttä ja toveruutta pienine ristiriitoineenkin ja luonne-eroavaisuuksineen, ja hieman myös psykologista silmää nuoren ihmisen kasvua ja kehitystä ajatellen. Lukisin kyllä mielelläni enemmänkin tähän sarjaan kuuluvia tarinoita.

Mikä minussa kuitenkin herätti kysymyksen onko todella niin, että vankeudessa syntyneet villieläimet ovat vaarallisempia kuin vapaana syntyneet? Näin kuitenkin Bernardo sanoo ... Ja hänen leopardinsa on vankeudessa syntynyt.

Pieni Helmet 2026 -lukuhaaste kohta 8: Kirjassa on sirkus tai huvipuisto

Erik Hansen: Arnaluk

Erik Hansen

Arnaluk

Alkuperäisteos:

Suomentanut Asko Pulkkinen

WSOY, 1920

152 s.

Tukkukauppias Holm on juuri tullut konttrorista kotiin. On ollut rasittava päivä, hän on väsynyt ja nauttii sen tähden kaksinkertaisesti suloisesta rauhasta levätessään nojatuolissaan iltalehteä silmäillen. Viereisessä ruokasalissa kilisevät lautaset ja veitset. Vanha palvelijatar kattaa päivällispöytää. Ilta jo hämärtyy.

Tukkukauppias Holm odottaa vaimoaan ja poikiaan Erkkiä ja Helgeä kotiin, jotka ovat menneet katsomaan Mars-kuumailmapallon ilmaannousua. On syksy ja myrskyä ilmassa. Vaimo palaa kotiin, mutta pojat ei. He ovat yleisön huomaamatta nousseeet ilmapallon koriin, juuri ennen kuin sitä ollaan siirtämässä myrskyn alta suojaan, kun irrotetut narut irtoavat miesten käsistä ja myrsky vie pallon. Hädissään pojat huutavat apua, mutta mitään ei ole tehtävissä. 

Vasta sillä hetkellä ilmaisivat pojat venheessä-olonsa päästäen kamalan hätähudon.

Erkki on 16-vuotias ja Helge 12-vuotta. 

Kuumailmapallosta ei myrskyn laannuttua kuulla mitään ja kaikki luulevat poikien päätyneen mereen ja kuolleen. Kaikki, patsi poikien äiti, joka ei lakkaa toivomasta. Ja pojat ovat kuin ovatkin selvinneet - Grönlantiin, mutta kuinka he selviävät keskellä jäätä ja pakkasta? Hyvänä apuna on kuumailmapalloon lastatut tavarat ja säilykkeet, sillä kuumailmapallolla oli tarkoitus tehdä tieteellinen tutkimusmatka. Pojat antavat laskeutumispaikalleen nimen Toivon laakso ja pitävät urheasti toivoa yllä, mutta kun jääkarhu ryöstää heidän ruokavarastonsa, alkaa toivo hiipua.

Tässä vaiheessa tarinaan astuu tanskalainen Nordstrand, joka on asuttanut pientä Tassinorkin kylää muutaman kymmenen vuotta, toimien pienen grönlantilaisen kauppa-aseman hoitajana. Vuosittain tulevan kauppalaivan Hans Egeden avulla hän saa kerran vuodessa pinkan sanomalehtiä, joita sitten on lukenut yhden päivää kohti. Nordstrandilla on myös kasvatti, nuori tanskalaissyntyinen tyttölapsi, joka on syntynyt valaanpyyntialuksella, äiti, joka on ollut kapteenin puoliso on kuollut ja kapteeni ei tiedä, sillä "laivassa ei ollut yhtään naista lasta hoitamaan". 

– Antakaa lapsi minulle, Nordstrand sanoi. – Otan sen omaksi lapsekseni. Minä hankin sille grönlantilaisen imettäjän ja kasvatan ja opetan sen ihmiseksi. 

Lapsi saa nimen Ellen kuolleen äitinsä mukaan, mutta paikalliset antavat hänelle omankielisen nimen Arnaluk.

Erkki ja Helge ovat tehneet huomion ja jättäneet grönlantilaisten kulkutien varteen viestin, jonka Norstrand löytää ja lähtee poikia pelastamaan. Näin kaikki on hyvin. Elämä jatkuu, mutta koti ja äiti, jota Helge erityisesti kaipaa on vielä kaukana. Vaaroiltakaan ei täysin vältytä ennen kuin Hans Egede saapuu vieden pojat ja erään norjalaisen, seikkailuissaan ryvettyneen merimiehen takaisin kotiin. Paitsi seikkailua tässä on myös paljon yleistietoutta tai no, triviaalia tietoa eikä romantiikalta vältytä. Norstrandilla on yksinäisyyden kaipuuseensa omat nuoruuden surunsa, ja Erkki, Erkki ei saa mielestään Arnalukia. 

"Ilta on hämärtynyt tähdet tuikkivat"

Erkki pysähtyy. Hän näkee edessään "tamassan", näkee maan, kaukaisen Pohjolan juuri samanlaisena kuin sillon ensi kertaa Toivon laakson rinteeltä. Niemi niemen vieressä, värikylläisinä, puhtoisina, mahtavapiirteisinä. Hän näkee mursun silmät, muistaa toivon, jota napaseudun yö tukahdutti, mutta ei voinut hävittää, tuntee uudelleen pelastumisen ilon. Ja hän näkee edessään Tassinorkin ja jouluyön kuutamosen pakkaskirkkaine taivaineen. ---  --- ja syvällä hänen sisimmässään palavat Arnalukin tummat silmät samanlaisina kuin ne loistivat silloin, avomielisinä ylvään puhtaina.

Erik Hansenin Arnaluk on huikea tarina, jossa on seikkailua, luontokuvausta ja romantiikkaa. Pääpaino on kuitenkin tämän  erikoisen saarialueen luonnonoloissa. Ajankohta, johon tarina sijoittuu on 1900-luvun ensimmäisellä vuosikymmmenellä. Teoksessa viitataan ainakin vuosiin 1904 ja 1906 menneisyytenä, sekä Arktisen alueen tutkijoihin Mylius Eriksen, Hagen ja Jörgen Brönlund?  Tanskan ja Grönlannin yhtenäisyyttä korostetaan ja kerronnassa on toki kolonialistisia piirteitä puhumattakaan kristillisestä arvomaailmasta, joka ilmenee mm. poikien äidin toivossa saada lapsensa kotiin. Suhde alkuperäisasukkaisiin on lämmin, joskin hieman mietin muutamia kuvauksia, erityisesti pienen Pinguit-pojan suhteen. 

Mustavalkoinen kuvitus, jonka tekijää ei mainita on mukava lisä kerrontaan. Tämä oli kiehtova kuvaus sadan vuoden takaa hyvinkin ajankohtaisesta aiheesta sinänsä.  

Luonnon kuvaus:

Ja hän kertoo heille Grönlannista, maailman kauneimmasta maasta, Tanskan pohjoisimmasta osasta, valtion jalokivestä ja Tanskan ihanimmasta maakunnasta. Jäätiköstä, ikuisista, määrättömistä sisämaan jäistä, jotka raivaavat tiensä mereen ja lohkeilevat muodostaen jäävuoria, mahtavia möhkäleitä, jotka irtautuivat jääemostaan ja ukkosen tapaan jyristen liukuvat mereen. Revontulista, valtavista taivaan valoista, kesästä, jolloin aurinko paistaa lakkaamatta, syvien vuonojen kauneudesta ja kukin koristettujen, marjarikkaiden laaksojen reheveyydestä. Suuresta hiljaisuudesta, luonnon majesteetillisesta äänettömyydestä, jäänlähdöstä, jolloin napaseudun hyytynyt maailma herää eloon, ja meri, Grönlannin ehtymätön ruoka-aitta, kuohuu täynnä hylkeitä, mursuja ja kaloja, rekimatkoista, kun rakeiksi jäätynyt lumi ratisee jalaksen alla, tuiskun myllerryksestä, myrskyn ulvonnasta ja tuulen tohinan tarinoista.  

Grönlannin kieli:

tamassakukussarpatdårtokarnavêrutigssiangaluit, joka siis merkitsee: tämä kaikki on harjoittelua, ettei tehtäisi virheitä. (Googlekääntäjän mukaan: Jos teet tämän, pystyt siihen).

-- 

Satakirjastojen lukuhaaste 2026 kohta 15: Kirjan nimi ei ole suomea. Jos ei oteta alaotsikkoa lukuun, niin nimi Arnaluk on grönlantia ja tarkoittaa naista. 

Christopher Boeck: Joulun ruusu!

Christopher Boeck

Joulun ruusu   

Otava, 1924 (Tähtisarja nro 32)

214 s. 

'Ikuisesti naisellinen', mikä hurmasi esi-isiämme ei enää ilmaise mitään todellista käsitettä, vaan se on menneisyyteen kuuluvaa kukkaiskieltä. Miehen tulee tästä lähin kunnioittaa naisia vertaisenaan. Ja siksi rakkaat sisareni ja hengenheimolaiseni - pois kaikki niinsanottu tunteellisuus, pois rakkauden kiehtova tenholaulu; käytännöllisen elämän syvä vakavuus kutsuu meitä. Hic Rhodus, hic salta.

Gemma Hök on kuuluisa laulaja, naisasianainen, joka leikkauttaa pitkät palmikkonsa sen takia, että joku mies  ylistää niitä ja sytyttää savukkeen naisellisten mielitekojensa torjumiseksi. 

Gemmaa on häirinnyt, hänen kirjoittaessaan puhettaan kanssasisarilleen, ulkoa kuuluva keväinen lintujen laulu: "Eivätkö ne koskaa viisastu ja kehity", hän miettii, mutta kuinka ollakaan hänen sisimmästään alkaa hetken kuluttua soida myös laulu, niin kevät kuin onkin, hän alkaa laulaa joululaulua "Aurinko saapuu, aurinko voittaa. Beetlehemin tähti kirkkaana koittaa."

Naistoimikunnan puheenjohtaja, kirjailijatar Therese Vind pyytää Gemmaa laulamaan  suunnittelemaansa juhlaan, joka järjestetään Odd Fellows -palatsissa ja jolla on tarkoitus kerätä varoja "naimattomien, itsensä-huoltavien naisten rakennusta varten 

Toisaalla seurataan Maisteri Johannes Falkenbergia, papinpoikaa Jyllannin Skivestä, joka on  yliopiston kirjastossa tutkimassa jouluperinteitä. Seuranaan hänellä on palvelijansa ja sihteerinsä Marinus Ulriksen. 

Johannes on "sivuuttanut ensimmäiset nuoruusvuodet. Hän näyttääkin sellaiselta, kuin hän ei olisi koskaan ollut nuori. --- ---- hän on vain hiukan yli kolmenkymmnenen. Hän näyttää lukutoukalta ja ukkomaiselta kuin valtiovanki, joka ei moniin aikoihin ole hengittänyt raitista ilmaa. Hiukset törröttävät joka suuntaan - ja keskellä päälakea kohoaa hiustupsu kuin tunturin laella puu.

Lukiessaan vanhoista joulumenoista Johannes muistelee kotipappilan jouluja Juutinmaalla, ajattelee siskoaan Petreaa ja lapsuudenystäväänsä Thorwaldia heräten kun joku vieressä laulaa joululaulua. Joululaulua, jonka hän on itse nuoruudessaan sanoittanut, mutta jota muut ei tiedä. Johannes on ensin aikonut papiksi, kuten isänsä, mutta vaihtanut sitten suuntautumistaan kansanperinteen puolelle ja ryhtynyt tutkijaksi.

Johannes saapuu myös tuohon hyväntekeväisyysjuhlaan, kuulee Gemman laulavan ja laulut eivät jätä häntä rauhaan. "Hän tahtoisi ruusun kihlata". Johannes ei enää halua olla tutkijakaan, hän haluaa runoilijaksi ja hän "tahtoisi ruusun kihlata". Johannes alkaa kirjoittaa kirjaa Joulun ruususta. Hänellä on vain ongelma. Hän ei tiedä, miten hän päättäisi sen, kunnes saa Gemmalta tylyt rukkaset. 

Joulun ruusu on lemmentarina jostain 1900-luvun alkupuolelta. Se on täynnä vuodenajan vaihtelua, tunteiden paloa ja unelmia. Joulun ruusu on jossain määrin symbolinen nimi. Teemallisesti tässä liikutaan perinteisten perhearvojen ja naisasialiikkeen ristiaallokossa. 

Joulun ruusussa on sen verran symboliikkaa, että ihan kaikki ei minulle avaudu, mutta jouluisissa tunnelmissa liikutaan. Minua kiinnostaisi tietää myös lisää kaikista niistä lauluista joihin tässä tarinassa viitataan, samoin kuin siitä sadusta Joulun ruusu, johon viitataan. Onko kyseessä todelliset tanskalaiset perinnelaulut ja erityisesti, mikä on tuo satu Joulun ruusu? Yrityksistä huolimatta en ole löytänyt siitä tietoa. Täytyy tutkia lisää. 

EDIT: sanoilla satu ja joulun ruusu en löytänyt mitään tietoa, mutta vaihtaessani kieltä ja sanoja, niin jopa löytyi. Selma Lagerlöf on kirjoittanut Legendan jouluruususta, joka saattaisi olla tässä tarkoitettu satu.  Ehkä tähän joulukukkaan liittyy muitakin satuja ja legendoja.

Tämä oli ihan mukava lukukokemus pienistä puutteistaan huolimatta. Tanskalainen yhteiskunta vertautuu ruotsalaiseen ja pienesti myös Suomeen. Päähenkilön sisko menee naimisiin ja muuttaa miehensä kanssa Grönlantiin, mikä oli pieni kiintoisa yksityiskohta. Päähenkilön vanhemmat kuvataan myös yksilöllisinä ja huumorin pilkahduksin. Jos tästä teoksesta pitäisi etsiä antagonistia, niin sellaisena voisi pitää opportunistista Therese Vindiä, joka feminismitaistossaan antaa perheelleen hyvin vähän arvoa ja senkin vähän suhteessa hänen pyrkimyksiinsä. 

Feministisestä sanastosta:

Reformipuku jota Gemman pitäisi suunnitella vaihtuu taalalaispukuun

Minervan lippu Viittaa ilmeisesti muinaistaruihin ja liittynee feminismiin 

Suomi-bongaus:

"... Ja mitä sanoo teidän korkea-arvoisuutenne niittypalastani tuolla, joka melkein aina on täynnä vesilammikoita? ... Sehän on Suomi, tuhansien järvien maa."

Kyyti 2025 -lukuhaaste joulukuu A-kohta: Jouluinen romaani

 

Gretha Stevns: Susy ja Solveig

 

Gretha Stevns

Susy ja Solveig

Alkuteos: Susy og Solveig

Suomentanut Lea Karvonen

Tammi, 1950

124 s.

Kansikuva: Maija Karma

Alku: Reki pysähtyi toisen joulupäivän aamuna pihamaalle Hiidenmetsän pääoven eteen. 

Susy on päälle kymmenvuotias metsänvartijan tytär. punapäinen, vilkas luonnonlapsi. Solveig on lahjakas kirjailijantytär, Susyn serkku. Yhdessä tytöt ovat koulunsa priimukset. Tämä teos ei kuitenkaan keskity niinkään koulumaailmaan, vaikka sitäkin sivutaan, vaan pääosassa on luonto ja erinäiset tempaukset, kuten hiihtoretki ja jääkelkalla ajelu, jolloin tytöt molskahtavat lampeen, josta heidät pelastaa muuan erakko. Lisäksi jännitystä tuo Kobstavenin vankilasta karannut rikollinen. 

Susy-kirjat ovat ihan mukavia vanhanajan tyttökirjoja. Susyssä on luonnetta ja miljöökin luo mukavat puitteet. Ystävyys, toveruus ja pienet seikkailut luovat kivan kokonaisuuden. Hieman mietin ajankuvaa.  Puhutaan kartanosta. Tanska on kuningaskunta, mutta kuninkaallisista ei juurikaan puhuta. Sen sijaan puhutaan kartanosta ja kartanonherran perheestä. Taustalla on siis jonkinlainen sääty-yhteiskunta. Mutta en minä osaa näitä 1800-luvullekaan sijoittaa vaikka rekiajelu hyvinkin voisi viitata siihen suuntaan, samoin kuin pakkaskelillä rekiajelussa jaloissa pidettävät karvapussit.  Täytyisi kai tutkia asiaa hieman tarkemmin tätä puolta. 

Kielellisesti tämä on hieman vanhahtavaa, ja tyylillisesti omalaatuista kerrontaa. Näytteenä tässä Solveigin isoisän, kirjailija Myliuksen jouluun liittyvä muistelu, josta pieni pätkä.

En voi olla ajattelematta ihanaa joulua, jonka olen viettänyt hyvien ja rakkaiden ihmisten luona, joulua, jonka tahdon aina muistaa ja joka vuosien kuluessa on kuvastuva, siitä olen varma, aina yhtä ilmielävänä mielessäni. Muutoinhan muisto tavallisesti haalistuu.

Helmet 2023 -lukuhaaste kohta 28. Kirjassa on sama vuodenaika kuin lukuhetkellä . Suurin osa tarinasta sijoittuu talviaikaan, mutta loppupuolella on jo kesä. Susy ottaa osaa ratsastuskilpailuihin kartanonherran oriilla. Mutta joulu ja talvi siis vahvasti läsnä. 

Mainittakoon vielä, että Maija Karman kansikuvitus on upea ja pari MK:n mustavalkokuvitusta tuo mukavaa vaihtelua kerronnan lomaan.

Jesper Bugge Kold ja Mich Vraa: Tyttö valkoisesta laivasta

 

Jesper Bugge Kold ja Mich Vraa

Tyttö valkoisesta laivasta

Alkuteos: Pigen fra det store hvide skib

Suomentanut Salla Korpela

Saga Egmont, 2023

428 s.

 

 

 

 

Alku: Ehdin kokea vapautumisen huuman.

Loppu: Missä valtameren uumenissa lepää Titanic. Jutlandia.

Ajallisesti teos sijoittuu 1950-luvun alkuun, mutta kerronnallisesti alkaa vuodesta 1945, jolloin toinen maailmansota on ohi. Tanska vapaaa natseista. 

Teoksen päähenkilö on nuori sairaanhoitaja Molly Dahl.

Mollylle vapautuksen päivä ja sen tuoma euforia kansassa on kärsimyksen päivä. Molly on vahingokseen rakastunut Tanskan kansalaisuuden omaavan saksalaisen kanssa, joka tosin katoaa näyttämöltä sodan kentille.

Molly joutuu raa'an hyökkäyksen kohteeksi ja hakiessaan turvaa kotoaan, isä karkottaa hänet kotoa.

Molly on asunut ja toiminut sairaanhoitajana Odensessa, mutta hyökkäyksen jälkeen hän muuttaa muualle, kunnes vuosien kuluttua palaa Odenseen. Hän kuulee sairaalalaiva Jutlandiasta, jolle etsitään hoitajia. Jutlandian on tarkoitus lähteä Koreaan auttamaan Korean sodassa haavoittuneita YK-joukkoja. Molly saa hyvät suositukset esimieheltään ja astuu laivaan, matkalle kohti uutta.

Mollyn tarinan rinnalla seurataan pientä korealaista tyttöä, Yunia, joka orpona kulkee Pohjois-Koreasta kohti Etelää ja Pusanin kaupunkia. 

Kerronnallsesti Molly kertoo tarinaansa itse, minäkertojana, Yunin tarinaa seurataan kaikkitietävän kertojan kautta. Loppupuolella Molly joutuu vielä kerran kohtaamaan menneisyytensä ja paetessaan sitä Mollyn ja Yunin kohtalot kietoutuvat yhteen. 

Tyttö valkoisesa laivasta herätti kiinnostukseni Jutlandian takia. Laivan nimi oli tuttu tanskalaisesta tv-sarjasta Sairaanhoito-opisto.  Historiallinen viitekehys on todellisuutta, teoksessa mainitaan joitain todellisia Jutlandialla työskennelleitä henkilöitä, mutta teoksen päähenkilöt ja tapahtumat ovat fiktiivisiä.

Pidin tästä teoksesta. Tähän tarinaan upposi, eli päähenkilöiden myötä. Tunsi tuskaa, pelkoa, ihmetystä. Teos ei moralisoi, mutta jättää miettimään ratkaisujen taustoja ja oikeutuksia. Teoksessa on joitain sotaan liittyviä kuvauksia, jotka jättävät kysymyksiä. Erityisesti amerikkalaisten toimista Koreassa tai brittilentäjien toimista Tanskassa. Onko näin tapahtunut vai oliko kyseessä fiktio myös tältä osin. Jos kyse ei ollut fiktiosta, jää jäljelle sodan moraalittomuus. 

Muutamia huomioita:

"Marfanin oireyhtymä", hän sanoi. " Siis akuutti aortan repeämä. Hänet on leikattava  välittömästi.

Harvinaisen geneettisen sairauden toteaminen Juntlandialla hätkähdytti harvinaisuutensa takia. Myöhemmin puhutaan kaulavaltimon osittaisesta repeämästä ja vielä myöhemmin  Aortan aneyrysmasta ja mediastinumin heikosta erottumisesta mikä taas herättää kysymyksiä loogisuudesta, vaikkakin loppukiitoksissa kiitetään myös lääketieteellisten seikkojen läpikäymisestä.

"Pieni askel Yunille, mutta iso askel korealaisille siviileille." "Ihmiskunnalle", Amanda sanoo.

Tämä Mollyn ja Amandan vuoropuhelu on kiintoisa intertekstuaalisuudessaan. Kuumatkasta ja kävelystä kuun pinnalla, johon teksti ajatukset vie, ei ollut vielä tietoakaan 50-luvun alussa. Siksi tämä tuntuu hieman oudolta replikoinnilta. 

---

Helmet 2023 -lukuhaaste kota 20. Kirja kertoo naisesta, joka on matkalla. 

Eva-Lis Wuorio: Salainen taistelu!

 

Eva-Lis Wuorio

Salainen tehtävä

Alkuteos: To Fight in Silence

Suomentanut Eeva Heikkinen

WSOY, 1975

211 + 1 s.

Suomalais-kanadalaisen kirjailijan, nuorille suunnattu teos kertoo Jensenin perheestä ja suvusta keskellä toista maailmansotaa. Tarina sijoittuu Norjaan ja Tanskaan, jotka molemmat ovat saksalaisten miehittämiä. Maat ovat samanlaisessa tilanteessa, mutta maina hyvin erilaisia luonnonolosuhteiltaan. Norja on vuoristoinen ja metsäinen, Tanska alavaa ja tasaisempaa.  Tämä tulee esille tilanteessa, jossa täytyy "taistella hiljaisuudessa".

Jensenin perheeseen kuuluu Minna-täti, jonka mies on syntyjään suomalainen ja hänen veljensä Axel Jensen, kutsutaan myös Gormgårdenin isoisä Jenseniksi. Gormgården sijaitseee Tanskan Själlannissa. Gårmgården on vanha maatila, josta tulee merkittävä vastarintataistelun paikka. 

Isoisä Jensenillä on neljä lasta: Axel, Ingeborg, Svante ja Astrid. Axel ja puolisonsa Ulrika asuvat Tanskassa hoitaen Kogenin meijeriä. Ingeborg ja miehensä Olaf asuvat Norjassa. Olaf on laivanvarustaja ja heillä on lapset Olaf, Leif ja Thor.  Swante on toimittaja ja asuu Kööpenhaminassa puolisonsa Main kanssa. Heillä on lapset Karen ja Kristian. Sitten on Astrid-täti, jonka juutalainen puoliso Morten Jacobson on viety keskitysleirille ja Astrid-täti on kaksostensa Pellen ja Lotten kanssa paennut Gormgårdeniin.

Kerronnallisesti tarina vuorottelee Tanskan Kööpenhamina - Gormgården -akselilla ja vuoroin Norjan Oslo-Bergen-Lillehammer -akselilla. Tarina on lasten näkökulmasta kerrottu, jossa ensisijaisesti esillä ovat Karen ja Kristian Tanskassa ja Thor Norjassa. Thor on perheensä nuorimmainen, joka saattaa perheensä vastarintataistelun vaaraan holtittomallla käytöksellä ja lopulta hänet lähetetään Ruotsiin, josta hän karkaa Tanskaan Minna-tädin luokse. Swante-setä puhuu pojalle kuin mies miehelle, ja vähin erin Thor ymmärtää vastuunsa ja tulee osaksi vastarintatoimintaa. 

Salainen taistelu on ihan luonteikas tarina vuosilta 1940-43. Mikä minua tässä erityisesti puhuttelee on Tanskan ja Norjan erilaiset tilanteet, vaikka molemmat ovat samanlaisessa tilanteessa: miehitettyjä. Norjan kuningas pakenee maasta, Tanskan kuningas jää "sotavangiksi" linnaansa, mutta osoittaa kuitenkin, että ei ole "nujerrettu". Norjasta kuljetetaan juutalaisia junilla keskitysleireille, tanskalaiset salakuljettavat juutalaisia salmen yli Ruotsiin turvaan. 

Ja tämä historiallinen tosiseikka tanskalaisten suhtautumisessa juutalaisiin kansalaisiinsa on seikka, joka saa minut mietteliääksi. Jälkisanoissaan kirjailija tuo esille sen, että suurin osa Tanskan juutalaisista pelastui keskitysleireihin joutumiselta ja niistäkin merkittävä osa, jotka joutuivat, palasivat tansakalaisten toiminnan vuoksi. Ja tämä saa mietteliääksi. Miksi Tanskan suhtautuminen oli niin erilaista kuin muiden eurooppalaisten? Muualla palanneet juutalaiset menettivät kotinsa, jotka olivat muiden valloittamia ja ryöstämiä, mutta Tanskassa juutalaisten kodeista pidettiin huolta ja he saivat ne takaisin.

Kirjailija viittaa Harold Flenderin teokseen Rescue in Denmark, joka kiinnostaisi minua suuresti. Ei sillä, kyllä tässä teoksessa tuodaan esille se, että Tanskassakin oli pettäjiä ja natsimielisiä, mutta suuri kysymys on, mikä teki Tanskasta niin poikkeavan maan muihin maihin verrattuna? Tämän Tanskan poikkeavuuden muistan myös mainitun englannkielen oppikirjassa aikuislukion ajoiltani.

---

 

Tove Ditlevsen: Lapsuus!

 

Tove Ditlevsen

Lapsuus

Alkuteos: Barndom

Suomentanut Katriina Huttunen

Kustantamo S&S, 2021

Aloitus: Aamussa oli toivoa. Se näyttäytyi ohimenevänä valonhäivähdyksenä äitini sileissä mustissa hiuksissa joita en ikinä uskaltanut koskettaa, ja maistui kielelläni haalean kaurapuuron päälle sirotellussa sokerissa, kun söin hitaasti katsellen samalla miten äitini kapeat kädet lepäsivät ristissä sanomalehdellä jossa kerrottiin espanjantaudista ja Versaillesin rauhansopimuksesta. 

Kirjan päähenkilö Tove, joka kertoo ajatuksiaan lapsuudesta sellaisena, kuin hän ne haluaa tuoda esille on syntynyt I maailmansodan loppuessa. Isoveli Edvin on syntynyt neljä vuotta aiemmin, silloin kun se alkoi. Ajankuva sijoittuu siis maailmansotien väliin koulunalkamisesta rippikouluun.

Kiinnostuin tästä pienestä teoksesta Marjatan esitellessä teoksen kertoen myös enemmänkin kirjailijasta ja teoksistaan. Ditlevseniä onkin luettu ahkerasti kirjablogeissa enkä sitä ihmettele. Pienuudestaan huolimatta Lapsuus on täynnä elämää ja vahvoja tunteita. Tämä ei ole mitään liirum laarumia, vaan syvällistä pohdintaa olematta silti liian vaikeatajuista ja filosofista. 

Teoksessa on kuitenkin yksi kohta, jota en oikein ymmärrä, kun Tove kertoo, että hän ei enää koskaa nähnyt äitiään ja veljeään, vaikka eli heidän kanssaan.  Toven suhde äitiinsä on ymmärrykseni mukaan hankala, isään ehkä hieman parempi. Veljeen tärkeä. Silti puhumattomuus leijuu teoksessa. Tove näkee, kokee, oppii, mutta kuka häntä kuuntelee? Myös erilaiset sosiaaliset ja yhteiskunnalliset aspektit nousevat esille. Kiinnostustani herättää kysymys. millainen on siviilirippikoulu?

Hyvin erikoislaatuinen teos, jonka kielellinen rikkaus ja kuvaavuus koskettaa ja saa omat tunteet ja mietteet liikkeelle. Teksti korreloituu omaan elämään ja vaiheisiin.

Ja kun isäni lukee kirjaa, äitini sanoo: Lukeminen tekee omituiseksi. Kirjoissa on pelkkää valetta.

Tämä teos on ehkä muistin kultaamaa tai pimentämää, mutta hyvin totta pienen varhaiskypsän, mutta mitä illmeisimmin lahjakkaan lapsen elämästä. Ditlevsenin huomiot lapsuudesta ovat myös paljolti yleispätevää huomioimista, vaikka eivät menisikään yksi yhteen muiden lapsuuksien kanssa. Jokaisella on omansa ja omat muistikuvansa. Yhteistä on kuitenkin lapsuuden merkittävyys tulevalle elämälle.

Tämä teos on ilmestynyt Tanskassa jo 1967, ja ihmettelen syvästi, että tätä ei ole löydetty jo aiemmin. Hieno pieni teos.

 ---

Helmet 2022 -lukuhaaste kohta 27: Kirjaa on suositellut toinen lukuhaasteeseen osallistuva (Kts. Mitä luimme kerran)

Peter Freuchen: Vaeltava viikinki!

 

Peter Frreuchen

Vaeltava viikinki

Alkuperäisteos: The vagrant viking

Suomentanut Anja Samooja

1954

Kansi: Sorella Railo

Seuraavana aamuna istuuduimme 'super-junan' loistavaan salonkiin ja kiidimme siinä Chicagoon, jossa jouduimme odottamaan seuraavaa junaa kuusi tuntia. Otin vuokra-auton, jossa kiertelimme kaupunkia. Kuljettaja näytti meille ylpeänä 'maailma pisimmän kadun', 'maailman suurimmann stadionin', 'maailman suurimman tavaratalon' ja 'maailman suurimman hotellin'. Sitten hän vei meidät puistoon, jossa hän näytti meille 'maailman suurimman kirjailijan' patsaan - se esitti Hans Christian Andersenia. - Katsokaas, hän syntyi täällä Chicagossa, kertoi kuljettaja ylpeänä. Tanskalaien isänmaallisuuteni heräsi ja sanoin hänelle, että maailman suurin sadunkertoja oli syntynyt Tanskassa. - Se on pötyä, herra! Luuletteko, että pystyttäisimme patsaan miehelle, jjoka ei ole syntynyt Chicagossa? Nyt loukkaannuin ja väitin painokkaastri, että Hans Christian Andersen oli Tanskan ylpeys. Miekkonen alkoi ilmeisesti epäillä, että hän olikin arvannut vääri, ja vihdoin hän myönsi minun olevan oikeassa. - Se on totta, nyt muistankin, hän sanoi. - Se kaveri syntyi Tanskassa, mutta hänen vanhempansa toivat hänet tänne, kun oli kaksivuotias. Hänen lapsuudenkotinsa oli tuossa, missä patsas seisoo. Minä luovuin.

Ennen kuin Freuchen päätyy keskustelemaan Hans Christian Andersenista Chicagoon hän on ehtinyt tutkia Grönlantia ja perustaa ystävänsä Knud Rasmussenin kanssa Thulen kauppa-aseman, elää Grönlannin alkuperäisväestön kanssa, avioitua Navaranan, eskimotytön kanssa perinteisellä grönlantilaisella tavalla, jäädä leskeksi ja kahden lapsen yksinhuoltajaksi, menettänyt toisen jalkansa palellutettuaan sen jäätiköllä, avioitua uudelleen tanskalaisen nuoruudenystävän kanssa, seikkailla Neuvostoliitossa, Siperiassa, luennoida grönlantilaisesta kulttuurista vähän siellä ja täällä.Monenlaiset on Freuchenin seikkailut aina pohjoisnapatutkimuksesta Hollywoodin elokuvamaailmaan.

Olen aiemmin lukenut Freuchenin Nuoruuteni Grönlannissa- teoksen. Vaeltavassa Viikingissä on paljon samaa, niin, että alan jo miettiä, onko nämä teokset aivan yksi yhteen. No, onneksi näin ei kuitenkaan ole, vaan Vaeltava Viikinki on monipuolisempi ja tuo Freuchenin elämästä ja siinä samalla maailman menosta  paljon uusia puolia esiin unohtamatta historiallisia kytköksiä natsi-Saksan valtaannousuun ja tanskalaiseen  vastarintaliikkeeseen.

Kuten jo Nuoruuteni Grönlannissa -teosta luonnehtiessani sanoin, niin Freuchein kerronta on omanlaistaan. Se on kaikkitietävän kokijan kertomaa tapahtumista ja tunelmista, mutta en voi välttyä ajatukselta, että näissä on myös ripaus merimieslisää. 

Mikä tekee teoksesta mielenkiintoisen on myös viittaukset Suomeen: Esimerkiksi kuvatessaan läsnäoloaan Miss Universum-kisoissa, joissa Suomalainen missi kruunaataan maailmankaikkeuden kauneimmaksi ei nimiä mainita, mutta yhteys paljastaa, että kyse on Armi Kuuselasta.

Se, että hän oli suomalainen, vaikutti luultavasti ratkaisuun. Suomi oli ainoa maa, joka oli maksanut ensimmäisen maailmansodan (tässä on virhe, pitäisi tietysti olla toinen maailmansota) aikaisen velkansa, ja siksi se oli suosiossa Yhdysvalloissa. Lisäksi Suomessa pidettiin  tuona vuonna Olympian kisat, ja lopuksi Miss Universumin piti juhlallisuuksissa käyttää entisen Venäjän keisarittaren kruunua. Kolme tsaaritarta oli käyttänyt kruunua Moskovassa, mutta se oli joutunut New Yorkiin Tiffanyn haltuun, ja mainosmiehet arvelivat, että oli hyvä ajatus antaa suomalaisen talonpoikaistytön kantaa Venäjän vallan vertauskuvaa. --- ---- ---- Ainoa tytöistä, joka oli innokas palaamaan kotiin, oli Miss Universum. Hän oli saanut seitsemäntuhannen dollarin shekin, joka merkitsi miljoonia Suomen markkoja.Hän oli saanut kolmentuhannenviidensadan dollarin arvoisen auton, jonka hän pyysi lähettämään Suomeen, timanttisen rannekellon ja paljon muita lahjoja. Hänelle tarjottiin houkuttelevia elokuvasopimuksia, mutta hän hylkäsi ne kaikki. Hän halusi ainoastaan palata Suomeen jatkamaan keskeytynyttä koulunkäyntiään.

Mutta jatkoiko hän koulua. Palatessaan Armi Kuusela ainakin teki elokuvan yhdessä Tauno Palon kanssa.Seuraavana keväänä hän lähti maailmanympärimatkalle ja jäi sille tielleen tavattuaan Gil Hilarion.  Tähän ei viitata ollenkaan.

Merimieslisäksi voidaan laskea myös ajottain hyperbolismi, kuten kuvaus Alaskan Yokon-joelta:

Olimme kuitenkin kaukana rannasta jal umi oli hyvin syvää. Koska olin pisin, minun täytyi kulkea edellä ja raivata toisille tietä. Ensi kertaa elämässäni kävelin lumessa kaulaa myöten.

Avartava, ajatuksia herättävä teos, jossa kuljetaan Tanskasta halki Grönlannin ja muun maailman. Paljon on mahtunut Freuchenin elämään hyvässä ja pahassa. Grönlannin alkuperäisasukkaiden elämäntapa on ollut hänen sydäntään lähellä ja minuakin se kiinnostaa. Tosin täytyy sanoa, että jotkin alkuperäisasukkaiden eettiset ajatukset saavat kylmiä väreitä aikaan enkä voi olla näiden kanssa samaa mieltä. Myös eräät kuvaukset merihädän keskellä saavat aikaan sen, että tapahtumia ei ole hauska nähdä silmissään. Toisaalta, kuten sanoin, on vaikea sanoa, onko näissäkin sitä merimieslisää. Sanoisin, että tämä teos on todellisuudenkuvausta hieman väritettynä kiinnostavuuden lisäämiseksi, ainakin joiltain osin.

----

Tällä mukana Kirjoja Ulapalta -lukuhaasteessa

Peter Freuchen: Nuoruuteni Grönlannissa!

Peter Freuchen
Nuoruuteni Grönlannissa
Alkuteos: Min GrØnlandske ungdom
Suomentanut Elias Saarinen
WSOY,1958 (2. painos)
355 + 1 s.


 "Poikasena kaipasin koko sydämestäni merelle"

Peter Freuchen oli tanskalainen tutkimusmatkailija. Hän opiskeli ensin lääkäriksi, mutta turhautui sitten hommaan, kun lähestulkoon kuolleena pidetty henkilö saatiin takaisin elävien kirjoihin, vain jäädäkseen raitiovaunun alle ja kuollakseen välittömästi. 

Freuchen ottaa yhteyttä napaseudun tutkijaan Mylius-Erichseniin ja pestautuu höyrylaiva Hans Egeden miehistöön, tarkoituksenaan kartoittaa Itä-Grönlannin tutkimattomia seutuja. Freuchenin omaelämäkerrallinen muistelma Grönlannin valloitusretkestään ja elämästä on mielenkiintoista kerrontaa, joskin en osa ottaa ihan kaikkea tässä kirjassa kerrottua täysin dokumentaarisena totuunena. Mieleeni nousee aina silloin tällöin kerronnan lomassa merimiesjutut, joissa on vähintään hyppysellinen muunnettua totuutta ja liioittelua. Toisaalta kirja kyllä varmaankin kertoo niistä oloista, joissa tutkimusta on aikoinaan tehty.Freuchenin tyyli kertoa on osin humoristinen. Hän kuvaa Grönlannin alkuperäiskulttuuria ja väestöä kunnioittavasti ja menee itsekin naimisiin nuoren grönlantilaistytön - Navaranan kanssa.

".... inhoavat näyttää tunteitaan muiden läsnäollessa - hilpeyttään lukuunottamatta. Mies ja vaimo eivät koskaan hyvästele toisiaan jommankumman lähtiessä matkalle, eikä vaimo koskaan puhu miehestään taikka mainitse hänen nimeään miehen ollessa poissa kotoa. Tämä johtui entisaikoina vallinneesa taikauskoisesta pelosta, että siten jollakin tavoin tuotettaisiin vahinkoa miehelle, mutta nyttemmmin tämä tapa elää yksinomaan hyvää kasvatusta todistavana  hienosteluna."

Aloittaessani lukea tätä kirjaa, minulle tuli mielikuva, että olisin lukenut tämän aiemminkin, alkupuolen kuvaus siitä, kuinka grönlantilaisneitoset pesevät hiuksensa, kun lähtevät tanssimaan, tuntui tutulta. Kuitenkin, mitä pidemmälle luin, sitä vähemmän tutulta tämä kuulosti. Toisaalta voi olla, että olen tämän lukenutkin, mutta jättänyt sitten kesken eräiden "kauhujuttujen" vuoksi. Kansikuva ei kuitenkaan vaikuta tutulta. Täytyisi päästä tarkistamaan kirjavarastoani maalle. 

Syy, miksi tämä ei kuitenkaan ole ihan mun juttuni, vaikka Grönlanti kiehtookin mieltäni on juurikin nuo muutamat kammotustekijät, jotka saavat selkänahan kipristelemään ja uusintalukuhalun vähäisemmäksi. On vaikea ajatella äitejä jotka surmasivat omia lapsiaan ettei näiden tarvitsisi kärsiä nälästä, tai muusta syystä, kuten eräs äiti, joka hirtti lapsensa, joka teki ilkeitä kepposia. Tai lapsia, jotka joutuivat auttamaan näissä puuhissa. Lisäksi ristiriitaa lukukokemukseen tuo jännite pakanuuden ja kristinuskon välillä. Kristinusko tuli Grönlantiin 200 vuotta ennen tapahtuma-aikaa,  mutta sillä on tämän kirjan mukaan ollut perin kehno vaikutus ja vastaanotto. Kirjoittajakin tuntuu suhtautuvan kristinuskoon vähän kahdella tavalla, arvostellen ankarasti pappien toimintaa, toisaalta antaen kristinuskolle kuitenkin merkittävyyttä. Kirjan tapahtumat sijoittuvat 1900-luvun alusta kaksikymmenluvulle ja hieman kolmannellekymmennellekin. 

Freuchenin kerronta on vaikuttavaa kuvauksissaan. Esimerkiksi kuvaus ruoaksi säilötyistä linnuista, linnunmunista ja hylkeistä saa mahalaukun kääntymään nurinperin ja miettimään uskottavuusseikkoja, tai ainakin miettimään säilömismenetelmien mahdollisia samankaltaisuuksia meidän graavisuolattuihin tai ilmakuivattuihin herkkuihin.

Tähän koskettava kuvaus, joka sai minut miettimään Edvard S. Curtisin kuvia amerikan alkuperäisväestöstä, jotka nekään eivät, ainakaan kaikki, ihan autenttisia ole, vaan lavastettuja kuvaussessioita. Grönlantilaisia oli kuvaamassa, ei Curtis, vaan joku toinen, jolle toisten kunnioitus tuntui olevan hakusalla.

"Hän tahtoi esimerkiksi ottaa kokoelman valokuvia alkuasukkaista, ja minä autoin häntä siinä puuhassa. Eräänä päivänä hänen piti valokuvata muutamia grönlantilaisäitejä, jotka kantoivat lapsiaan selkälaukussa. Muuan hymyilevä äiti asettui hänen kameransa eteen, mmutta lapsi ei ollut tohtori Wulffin mielen mukainen, vaan hän tahtoi sen vaihdettavaksi toiseewn. 'Sano hänelle, että pentu on liian ruma, ja käske hänen lainaa jonkun toisen lapsi valokuvaamisen ajaksi', hän sanoi. Sellaista äitiä ei ole olemassakaan, jonka mielestä ei hänen lapsensa olisi maailman kaunein, ja nainen kieltäytyi tietenkin  vaihtamasta lasta. 'Siihen inä hänet totisesti pakotan', hän karjaisi ja alkoi väkivalloin riistää lasta pois selkälaukusta. Luonnollisesti asettui nainen puolustuskannalle nyrkkejään käyttäen, ja hänen ystävättärensä kiirehtivät hänen avukseen. Tohtori Wulffin suunnittelema valokuva jäi ottamatta."

Minuun kolahti myös kuvaukset koskien kirjalllisuutta. Seuraava kuvaus toi mieleeni bookgrossingin, josta ei Freuchenin tätä kirjoittaessa tiedetty mitään.

"Saavuimme Ritenbenkiin, jossa niihin aikoihin hallitsi siirtokunnan esimies Andersen, Grönlannin parhain isäntä. Esimerkkiä hänen hyvyydestään mainittakoon, että hän sijoitti kirjallisuutta kaikille piirikuntansa kauppa-asemille matkustajien vapaasti käytettäväksi, jotta pahan ilman sattuessa ei kenekään olis tarvis istua ikävissään sisällä. Itse hän luki Dickensin teoksia uudestaan ja yhä uudestaan, niin että hän osasi ne ulkoa kannesta kanteen."

Samoin tämä mietelause on hienosti sanottu kirjallisuuden merkityksestä:

"Yksinäänkin kyllä tulee toimeen, kun on vain riittäväsi kirjoja."

Tämä oli toki ihan kiintoisa matka halki Grönlannin, joskin hieman ihmettelin sitä edestakaisin kulkua, jossa ei aina tuntunut olevan ihan loogisuutta, tai ainakin tuntui, että miksi nyt käännytään etelään tai pohjoiseen, kun juuri oltiin matkalla pohjoiseen tai etelään. 

"Ihminen ei tunne elävänsä, ellei hänellä ole mitään ponnisteluja suoritettavanaan ja vaikeuksia voitettavanaan." Vaikeuksia tuntui Freuchenkin kohtaavan ja ponnisteluja riittti. Minä mietin mielessäni säilyttääkö tämä kirja osana Grönlanti-kokoelmaani, vai pistääkö kiertoon. Saa nyt nähdä. 

BookCrossing-kirjana tämä ainakin on kiertämässä maailmaa ja sivustolta löytyy monipuolisia kuvauksia teoksesta.

---

Knud Meister - Carlo Andresen:Nuoret salapoliisit!

Knud Meister - Carlo Andersen

Nuoret salapoliisit

Alkuteos: Jan & CO. Ordner alt

Suomentanut Eero Perkiö

K.J. Gummerus, julkaisuvuosi puuttuu

125 s.

On syysloman aika. Jan Helmer , tämän kirjan päähenkilö on lähdössä Storebäkiin huvilalle, jonka tämän perhe on hankkinut saatuaan viisituhatta Tanskan kruunua pankkiryöstön selvittelystä (Aiempi sarjan tarina). Jan on poliisin poika. Hänen paras kaverinsa on Erling, jonka hän pyytää mukaansa.  Pojat perheineen asuvat läheisessä hotellissa, koska huvilaa vasta kunnostetaan.

Jan saa isältään kuulla, että liikkeellä on kansainvälisiä jalokivivarkaita, ovelia ja valepukuihin perehtyneitä. Lisäksi juoneen liittyy taulukauppias, joka on saanut  suuret sakot,  salakuljetettuaan Rembrandtin taulun maahan. Mies yrittää nyt saada taulun kaupaksi puolesta miljoonasta. 

Jan on saanut viehtymyksen salapoliisijuttuihin isänsä ammatin kautta (ilmeisesti) ja niinpä hän nytkin kiinnittää huomiota erinäisiin seikkoihin ja yhdistelee asioita mielessään. Apuna hänellä on myös perheen poliisikoira. Erling, joka on  viisas ja lukenut nuorukainen tekee myös tärkeän havainnon ikkunalla olevista kuolleista kärpäsistä sen jälkeen, un taulukauppias, herra Walter Smith on tainnutettu kaasulla ja vähällä on, että tämä ei vallan kuole. Tästä herra saa kiittää Jania.

Tarinaa luonnehditaan teoksen alkulehidillä jännitysromaaniksi nuorille. Mitään kovin suurta jännitystä tässä ei kuitenkaan ole, jos ei tuota kaasujuttua oteta lukuun. Jan selvittää nokkeluudellaan niin Rembrandtin arvoituksen kuin jalokivivarkaatkin ja saa jälleen tuntuvan palkkion, mikä tällä kertaa lahjoitetaan hyväntekeväisyyteen. Apuna selvittelyissä on joukko Hellerupin nuorisokerholaisia, jotka ovat tehneet purjehdusretken kylpylähotellin seutuville. 

Reipasotteinen nuorten kirja, lähinnä pojille suunnattu, mutta kyllä tämän voi tytötkin lukea vallan hyvin. Lukisinpa itsekin ihan mielelläni ne kaksi muutakin Janista kertovaa kirjaa, jotka ennen tätä seikkailua ovat ilmestyneet.Hieman tuli Blytonin salaisuus-sarja mieleen, varsinkin Erlingistä, joka oli tosin sivuosassa, mutta toi jollain tavalla mieleeni Fredrik Allegorn Trottevillen eli Pullan, joka puolestaan ei ollut sivuosassa omissa seikkailuissaan.

...

Pieni Helmet 2019 -lukuhaaste kohta 2: Kirjassa etsitään kadonnutta ihmistä tai esinettä.

Adrian Johansen: Sukupolvien perintö!

Adrian Johasen

Sukupolvien perintö

Kertomus Färsaarilta

Alkuteos (tanskankielinen): Sterke viljer

Ruotsinkieleltä suomentanut Lauri Öhrnberg

Ristin Voitto, 1970

"Sitä mukaa kuin ajatukset seestyivät, avautuivat Samuelin  silmät tajuamaan luonnon komeutta, leimuavia revontulia, alati vaihtuvia värejä, luonnon näytelmää, jonka vertaista ei tavallisesti löytynyt muualta kuin Grönlannin seuduilta. Hän seurasi katseellaan tunturin lakea, jonka ääriviivat erottuivat suuremmoisina valoisan taivaan taustaa vasten. Näky oli niin valtava, että hän hetkeksi unohti kaiken ympärillään olevan."

Täällä tunturien kupeessa ja vuorten kainalossa eli kaksi perintötalollista, Samuel vaimonsa Tildan ja poikansa Osvaldin kanssa, sekä Torgild vaimonsa Rigmorin ja tyttärensä Turidin kanssa. Nämä kaksi perintötilallista, Samuel ja Torgild olivat lampaankasvattajia eivätkä he tulleet toimeen keskenään. Riita ja viha näiden kahden suvun kesken oli esi-isiltä perittyä. Vaimot sen sijaan olivat ystäviä keskenään. Ja lapset Oswald ja Turid, kuin ainakin Shakesperaren Romeosta ja Juliasta rakastavat toisiaan. Mutta kumpikin isäntä kammoksuu ajatusta siitä, että hänen talonsa joutuisi avioliitossa tuon toisen haltuun. Se ei käy.

Lopulta Turid kyllästyy isänsä riitaan naapurin kanssa ja lähtee Tanskaan kansanopistoon. Kansanopisto toimii kristilliseltä arvopohjalta ja Turid tulee uskoon. Oswaldkin on lähtenyt kotoaan Siglöhön oppimaan enemmän maataloudesta, ja kun Turid kirjoittaa hänelle, että hänen kodistaan on tuleva kristitty koti, niin Oswaldkin alkaa miettiä mitä se tarkoitaa, että koti on kristitty. Eivätkö he ole olleet krisittyjä. Oswald eksyy sumussa tuntureille ja tekee ratkaisunsa hänkin. Ei siksi, että ratkaisuun vaikuttaisi Turidin sanat millään tavalla. Oswald alkaa ymmärtää, että "kristillisyys ei ole epämääräinen käsite vaan se on elämänasenne" ja hän tekee päätöksen kuulua Jumalalle  niin ajassa kuin iänkaikkisuudessa. Vasta sen jälkeen tulee rakkaus Turidiin.

Turid ja Oswald palaavat lopulta koteihinsa ja alkavat pitää yhdessä hengellisiä kokouksia. Kokouksissa käy myös kyläyhteisön juorutäti Kamma, joka kertoo näkemistään Oswaldin isälle. Tämä ei kuitenkaan tykkää Kamman puheista.

Kirja päättyy siihen kun Samuel ja Torgild nuo kaksi vihamiestä kohtaavat koulun pimeässä käytävässä, piilossa ettei kukaan vain näkisi heitä hengellisessä tilaisuudessa ja haparoivat toistensa käsiä tietämättä ensin, kenen kättä he pitelevät.

- Kuka siellä? kuiskasi Samuel hiljaa.

- Entä kuka siellä? kysyi Torkild yhtä hiljaa.

Silloin heille yhtäkkiä selvisi, että he kumpikin seisoivat vihollisensa edessä. Mutta miten merkillistä; he eivät tunteneet halua päästää toistensa  käsiä. Päinvastoin he puristivat niitä kovemin. Ja seurakunna alkaessa laulaa he hiipivät yhdessä pois.

Tavallaan kirja jättää auki kysymyksen siitä, tekivätkö Samuel ja Torkild lopullisen sovinnon? 

Tämän kirjan vahva teema on viha, joka periytyy ja siitä, kuinka tuon kierteen voisi saada poikki. Färsaaren karu luonto avautuu miljöönä hienolla tavalla. Tapahtumia ei ole määrällisesti paljon, eikä henkilögalleria ole suuri. On vain kaksi perhekuntaa ja heidän mielenmaisemansa tuulet rajuina tai lempeinä. 

...

Kirjallinen maailmanvalloitus: Färsaaret (Faroe Island)

Tundran lumoissa. Färsaaret kuuluu sub-arktiseen alueeseen.

Estrid Ott: Lofotin-Liisa!

Estrid Ott
Lofotin-Liisa
Alkuteos: Lofots-Lisa
Suomentanut: Helmi Krohn
Otava, 171 s.
Kansikuva: Heljä Lahtinen







"Juttu alkoi sillä, että Ester välitunnilla sai koko neljännen luokan innostumaan keksimällä uuden sanan - tervapää! Ei kukaan ollut aikaisemmin käyttänytsellaista sanaa, mutta nyt se äkkiä tuli muotiin, samoin kuin kaikki muutkin sanat, jotka Ester oli keksinyt"

Näin alkaa tämä kiva vanhanajan tyttökirja tanskalaisesta älykkötytöstä Liisasta. Liisa ei kuitenkaan halua itseään kutsuttavan tervapääksi, ihmiseksi, jonka päähän kaikki tarttuu ilman ponnistuksia. Sillä Liisan mielestä "Tervapäät eivät lainkaan ikävöineet kaikkea sitä ihmeellistä elämässä, mikä saattoi unohtamaan, että maailmassa oli lainkaan jotain sellaista kuin huomispäivän läksyt ja aineet. He eivät voineet koskaan keskustella sellaisesta, mitä sanomalehdissä seisoi, eikä heidän aivoissaan ollut tilaa millekään muulle kuin sille, mitä he oppivat koulussa ja mitä ei tarvinnut itse keksiä eikä ajatella."

Liisa asuu Länsi-Jyllännissa, josta kirjassa kerrrotaan, että siellä ei ollut oikeita kouluja, mikä maininta minua hieman ihmetyttää. No, Liisalla oli ollut kotiopettaja ja hän oli utelias, tiedonhaluinen nuori. Isän mukana Liisa oli ollut tutkimassa arkeologisia kaivauksia ja niinpä hän oli tiedoissa hyvin paljon luokkatovereitaan edellä.

Lopulta Liisa saikin jättää luokan kesken ja lähteä äidin sukulaisten luokse, ensin Norjaan ja sieltä edelleen Lofooteille.

Lotooteilla Liisa tutustuu serkkuunsa Liviin, jonka kanssa hän karkaa kalastusretkelle jäämerelle ja kokee kaikenlaista  uutta ja jännittävääkin, sillä hän putoaa pää edellä kalansuolaamossa olevaan huuhtelualtaaseen.  Liv uneksii "neroksi tulemisesta", se on milloin taiteilija, milloin näyttelijä, mutta kun Liisan aika Lofooteilla päättyy, Liv saa luvan lähteä vuorostaan Liisan mukana Tanskaan vieraisille ja se on Livin mielestä "melkein, mutta vain  melkein yhtä hyvä, kuin olla nero." Liv on tyttö, joka ei pysty olemaan lainkaan paikallaan.

Olen lukenut tämän kirjan aiemminkin ja pidän tästä paljon. Kerronta on raikasta ja omintakeista ja kuvauksellista. Jäämerellinen ja arktinen ympäristö tulee hyvin esitellyksi ja kalastajan ammatti kalanmaksarasvoineen (nykyisin puhuttaisiin öljystä) on kiehtovaa.
---

Tundran lumoisssa -haaste

Seinäjoen kaupungin pääkirjaston kirjastohaaste kohta 5: Lue kirja, jonka olet lukenut lapsena tai nuorena.

Charlotte Rørth: Tapasin Jeesuksen!

Charlotte Rorth
Tapasin Jeesuksen
Kriittinen toimittaja selittämättömän äärellä
Tanskankielinen alkuteos: Charlotte Rorth: Jeg Modte Jesus. Bekendelser fra en modvilligt troende
Suomentanut Jänis Louhivuori
Minerva, 2018
270 s.
.

Jo Shakespeare aikoinaan kirjoitti jossain näytelmässään, kuinka "jotain mätää Tanskan maassa" . Hieman samoilla linjoilla olen tämän kirjan suhteen. Jotain tässä on, mikä ei ihan natsaa, mikä hämärtää, saa epäilemään, tapasiko toimittaja todella Jeesuksen?

Tarina siitä, kuinka kriiittinen tanskalaistoimittaja, jonka kasvatus oli  ei uskonnollinen ja koulutus ateistissävytteinen, kokee jotain selittämätöntä marraskuisena päivänä etelä-espanjalaisessa Baezan kaupungissa kyläjuhlan aikana. 

"Äkkiä pyöreähkö mustapukuinen nainen matalissa kengissään ja huivi kädessään työntyy väkijoukosta sysien ihmisiä tieltään, kunnes seisoo aivan edessäni. Hän on niin lyhy, vain alle puolitoista metriä,e ttä joutuu katsomaan minua ylöspäin huottaessaan kuuluvasti. - Sinut on valittu, hän sanoo ja tarttuu hengästyneenä käsiini painaen ne lujasti rintaansa vasten. --- ---- -Hyvä, hyvä, bien bien ja taputtelee käsiäni kuullessaan sanan toimittaja periodista. - Siksi sinut on siis valittu, hän sanoo. - Sinun täytyy kertoa muille oman aikasi tärkein tarina, joten kuuntele minua,   escchame, hän jatkaa, ja hänen huivinsa kuumenee käsiemme välissä. - Maailma loppuu, ja vain ne jotka uskovat, pelastuvat. Sinun täytyy kertoa se kaikille."

Charlottesta ei kuitenkaan tule maailmanlopun saarnaajaa, vaan hänen kirjaansa sävyttää ennen kaikkea rakkaus. Aivan erityinen rakkauden kosketus ja tunne valtaa hänet, kun hän myöhemmin palaa Espanjaan ja näkee Jeesuksen úbedan La Sacra del Salvador -kirkon sakastissa. Jeesuksen, joka on yhtäaikaa sakastissa hänen edessään, mutta 2000 vuoden takaisesssa Israelissa. "Mies seisoo soratiellä, mutta näen silti klinkkerilaatat hänen jalkojensa alla." 

Kirkossa koettu näky ei ole  ainoa selittämättömyys Charlotten elämässä. Hän on hieman aiemmin kokenut kummallisen valoilmiön ja tässä samaisessa kirkossa hän on aiemmin jämähtänyt paikalleen pystymättä liikahtamaan ja alkanut hehkua, kuten opas Charlottelle kertoo.

Charlotte alkaa miettiä kokemaansa. Onko hän tullut hulluksi? Hän käy aivokirurgeilla, neurologeilla saadakseen tieteellisen selityksen kokemalleen, mutta ei. Charlotte ei ole sairas. Hänellä ei ole epilepsiaa eikä muutakaan, mikä voitaisiin lääketieteellisesti selittää. 

Charlotte alkaa tutkia henkisyyttä, hengellisiä asioita toimittajan rutiinilla. Hän tutkii niin idän kuin lännen uskontoja, kristinuskoa kuin ei kristillisiä uskontoja. Ja tässä on se ristiriita, jonka itse koen. Kun puhutaan chakroista ja kundaliiniharjoituksista niin puhutaan muusta kuin kristillisestä symboliikasta ja sanastosta, puhutaan enemmänkin Idän uskonnoista, budhalaisuudesta, hinduismista. 

Minulle tämä kirja edustaa osin New Ages -kulttuuria, jossa "kaikki tiet vievät Roomaan". Otetaan jotain sieltä, jotain täältä, Raamatun teksti jää sivuun, vaikka Charlotte sitten ottaa myös tämän kirjan käteensä.

Oikeastaan tämän tarinan syvin olemus löytyy jo tuosta  La Sacra del Salvador kirkosta itsestään. Charlotte Rørth kertoo sen arkkitehtuurista ja rakentamisesta, kuinka sen kuvasymboliikassa ja sisustuksessa yhdistyy kristinuskon ja pakanalliset symbolit, kuten kreikan muinaistarusto. Ja silti tässä tarinassa on jotain aitoa, vilpitöntä. Tässä on etsintää. Yritystä ymmärtää. Tässä on rakkauden kosketus, sillä rakkaus on kristinuskon ytimessä. Mutta mikä minua myös hämmentää on se, että tästä puuttuu kärsimys. Kristuksen arvet. Ja se on myös kristillisyyden ydintä.

Charlotte Rørth Tapasin Jeesuksen on kirja, joka jättää mietteliääksi. Oikeastaan kyse on matkakirjasta ja matkalla olosta.

En tiedä, en osaa sanoa, tapasiko Charlotte todella Jeesuksen. Tuo näky kuitenkin jätti häneen vahvan vaikutuksen.

Kundaliiniharjoitukset, aurat ja healingit jäävät sivuun. "Olen päättänyt jatkaa tavallista elämää ja torjunut siksi osan kokemuksistani- silllä minussa ei vain ole tilaa kaikelle." Charlotte yrittää olla ajattelematta tapaamistaan Jeesuksen kanssa, hän ei halua että tuo kokemus  valtaa koko hänen elämänsä. Kuitenkin Charlotte kokee, että hän "voi saada rauhan vain, jos kannan Jeesusta mukanani kaiken aikaa". "

Charlotte Rørth Tapasin Jeesuksen on teologista pohdintaa, jossa kysymyksiä herää enemmän kuin saa vastauksia. Jotain jää mysteeriksi, selittämättömäksi.

"Täällä Israelissa ymmärrän viimein, ettei minun tarvitse enää jakaa aikaani Espanjan ja Tanskan välillä. Kun seison tässä kummallisen näköisten leveiden ruohonkorsien päällä, minussa lujittuu ymmärrys siitä, etä kannan sitä tapaamista sisälläni aina riippumatta siitä, missä olen. En pysty pyyhkimään sitä pois. Että me tapasimme. Hän ja arkipäiväinen minä."

Kirjan typografiasta voisin mainita, että teksti on helppolukuista, luvut selkeästi jaoteltuja. Jokaisen luvun alussa on kirjalaina Pablo Nerudasta Edith Södegraniin johdattelemassa lukijaa, syventämässä tekstiä. Kansiratkaisu tukee tarinaa, joskin henkilökohtaisesti en ole järin ihastunut kuvaan.
...
Seinäjoen kaupunginkirjaston kirjastohaaste kohta 56 lue kirja, jonka kannessa on rakennus.

Poul Nörgaard: Leenan joululoma!

Poul Nörgaard
Leenan joululoma
K.J.Gummerus OY, 1958
Alkuteos: Lykkes jul paa Ravnstrup
Suomentanut saksankielisestä painoksesta Aarno Peromies
112 s.
Kuvitus ?

Leena on juuri 13-vuotias tyttölapsi, joka asuu isänsä kanssa Kööpenhaminassa. He ovat köyhiä. Leena saa isänsä kanssa kutsun ystävänsä Kirstenin luo Wingeneille, Ravenstrupin kartanoon joululoman ajaksi. Leena tulee kartanoon ensin yksin, isä sitten myöhemmin.

Yhdessä Leena ja Kirsten kokevat seikkailun talvisessa maastossa, kun he lähtevät jakamaan joululahjoja kartanon alustalaisille. Tulee lumimyrsky ja tytöt eksyvät hevosineen, kun Kirsten päättää oikaista peltojen halki. Onneksi Kirstenin koira Flax on noutamassa jo apua.

Kartanon mailla on myös salametsästäjiä ja varkaita. Varkaudesta syytetään kenkamaakarin poikaa Viggoa. Kun Bent, eräs kylän pojista pättää hakea isoäitinsä kihtiin apua kirkon suntion neuvojen mukaan menemällä täyden kuun aikaan kellotapuliin ja ottamalla kirkonkellosta ruostetta lähtevät Leena ja Kirsten myös mukaan ja joutuvat pahaan paikkaan, varkaat ovat myös tulossa kirkontorniin. 

Leenan joululoma on herttainen vanhanajan tyttökirja. Kirjassa on mukava kuvitus, jonka tekijästä ei tosin ole mainintaa. Kirjan fontti on mielenkiintoinen. Luin kirjaa illalla ennen nukkumaanmenoa ilman silmälaseja lähietäisyydeltä ja minusta fontti näytti ihan kuin se olisi vanhan ajan kirjoituskoneella kirjoitettu. Nyt silmälasien kanssa päivänvalossa teksti näyttää ihan normaalilta. Hassua! 

Hassumpi välipala lukupinosta ei ollut tämä, lähinnä tytöille suunnattu tanskan maaseudulle sijoittuva kirja.

Tekstilaina:

--- kukaan ei voi riistää meiltä unelmiamme. Joskin vain harvat meistä voivat toteuttaa unelmansa, niin auttavvat juuri ne meitä pysymään hyvillä mielin onnettomina aikoina ja antavat rohkeutta.

Estrid Ott: Lottien mukana Suomen sodassa!

Estrid Ott
Lottien mukana Suomen sodassa
Otava, 1940
169 s.

Siellä jossakin Suomessa Juna kiitää kiskoilla, ohi nimettömien aseminen, ohi viitattomien tienristeyksien. Pienimmässäkin odotussalissa on varoittava julistuksensa: Mies munalukko suun edessä. "Varo vakoojia".

Sensuuri poistaa huolellisesti kaikki paikannimet niitä täyteen sullotuista ulkomaalaisten kirjeenvaihtajien käsikirjoituksista. Se pyyhkii kaikki maantieteellisest tiedot rintamasotilaitten kirjeistä. Kartastoa tai teosta, jossa on valaisevia karttoja, ei voi mistään ostaa.

Näin alkaa tanskalaisen sotakirjeenvaihtajan Estrid Ottin tarina tai tarinakokoelma Suomen talvisodasta ja suomen naisten harmaapukuisesta armeijasta, Lotta Svärd - järjestön ahkerista työmuurahaisista.

Minua tämän kirjan pariin veti sukututkimus ja muuan lääkintälotta, jonka vaiheita olen yrittänyt selvittää. No, eihän tässä kirjassa juuri sukututkimus avautunut, mutta avautui 1939-40-lukujen vaihteen ilmapiiri ja tunnelmat. Suomen naiset, nuo harmaapukuiset työteliäät, kaikkensa antavat lottasvärdiläiset saavat kiitosta ja kunniaa ylenpalttisesti ja Suomen kansa, pieni sisukas kansa, jota kirjoittaja viime sanoikseen sanoo onnelliseksi saa osakseen lämmintä myötätuntoa koettelemustensa keskellä.

Lottien mukana Suomen sodasa on naisen kirjoittama naisnäkökulma talvisotaan. On paljon mahdollista, että tämä teos on sotakirjeenvaihtajan artikkeleista koottu kokoelma. Kirja sisältää seitsemäntoista lukua. Lukujen lomassa on  43 mustavalkoista valokuvaa lottiin liittyen.

Paitsi Lotta Svärd -järjestön työtä avautuu tässä kirjassa myös mielenkiintoisia uusia näkökulmia oloihin sotaa käyvässä maassa ja Karjalan evakkoihin, taaksejätetyn alueen ympäristöön. Maininta pakolaisten taakseen jättämien koirien villiintyminen on hiuksianostattava ajatus. Ajatus villikoiralaumoista karjalan hylätyillä kunnailla tuntuu jotenkin uskomattomalta, ei sellaista sotanäkökulmaa ole osannut ajatellakaan.

On puhuttu paljon siitä, miten vuoden 1918 sota ja vaiheet jakoivat kansan ja kuinka se yhdistyi talvisodassa. "Me seisomme kaikki rintarinnan" sanoo muuan adjutantti kirjoittajalle, kun tämä kysyy mitä tehdään kiinnisaaduille vakoojille. Ne ammutaan. Naisetkin. Mikä minua hieman hymyilyttää tai jäytää on adjutantin sanat:

"Vain tietämättömät ja kehittymättömät ihmiset ovat antaneet punaisten lupausten ja rahojen houkutella itseään."  

Olivatko he kaikki tietämättömiä ja kehittymättömiä ihmisisä, jotka lähtivät rajan toiselle puolen? Politiikasta voidaan olla mitä mieltä ollaan, siihen en ota kantaa ja maanpuolustus ja maanpetos ovat asioita erikseen, en niitäkään lähde ruotimaan. Sen sijaan näkemys, että kaikki toisinajattelevat olisivat t i e t ä m ä t t ö m i ä  ja k e h i t t y m ä t t ö m i ä  menee yli minun ymmärryksen. Tietämättömyyttä on varmaan ollut puolin ja toisin - tulevaisuutta kun ei voi nähdä.Sitä voi vain uumoilla, aina vain ei käy niin kuin toivotaan.Venäjälle Suomesta loikanneen tarina on monen kohdalla ollut varsin kova. Mutta että he olisivat loikanneet siksi, että olisivat olleet tyhmiä ja kehittymättömiä  on hyvin yksinkertaisesti ja epäviisaasti sanottu. 

Lottien mukana Suomen sodassa on hyvin avartavaa luettavaa ajasta ja ilmapiiristä. Sitä ei voi ottaa ihan kaikilta osin ihastuksesta huokaisten, vaikka kuinka kaunopuheista teksti olisikin. Ylistys ja kiitokset ja kunnia voi hurahtaa päähän, jos liian vakavasti lukee.

Yksi luku kirjassa käsittelee lasten Ruotsiin turvaan viemistä. Mielenkiintoinen mutta surullinen yksityiskohta on mainita junaonnettomuudesta, jossa etelään päin menossa ollut juna ajoi pikimustassa yössä lasten ylimääräisen junan päälle. Onnettomuudessa sai surmansa kahdeksan äitiä ja neljätoista lasta. Tämä tuo mieleen tarinan omasta perheestä kuinka äidin olisi ollut määrä lähteä Ruotsiin, mutta ei sitten lähtenytkään ja sitten olisi käynyt niin, että siihen junaan, jossa äidin olisi pitänyt mennä, oli pudonnut pommi. Myöhemmin olen kuullut sanottavan, että ei sellaista junapommitusta ole ollutkaan. No, tarinoitahan elämään mahtuu ja muistikuvatkin hämärtyvät ja saavat kultauksen.

 

Aikamoista kultausta oli tämäkin teos vaikka kyllä ne Suomen naiset kiitoksensa ansaitsevat. Siinä olen Estrid Ottin kanssa samaa mieltä.

Erling Poulsen: Älä itke, Saara!

Erling Poulsen

Älä itke, Saara

Gummerus, 1990

Alkuperäisteos: Hvem vil graede for Tine?

Suomennos ruotsinkielisestä laitoksesta Elsemaj Hurmerinta 

260 s.

- Halloo, onko Erik Hempelius puhelimsessa? ääni langan toisessa päässä kysyy selvällä Tukholman murteella. 

- Olen kyllä, Erik vastaa odottaen miehen esittelevän itsensä.

Mutta mies ei nähtävästi halua ilmaista nimeään.

- On kysymys tyttärestänne Saarasta, hän jatkaa. - Hän ei palaa kotiin.

Näin alkaa Hempeliuksen perheen kriisi. Erik Hempelius on tiedemies, Muuttanut Saksan jakautumisen jälkeen Ruotsiin ja aikeissa muuttaa vaimonsa Vanjan kanssa Amerikkaan. Suunnitelmiin tulee muutos, kun puhelin soi ja tyly miesääni ilmoittaa, että Hempeliuksen 10-vuotias tyttö Saara on heillä ja Erikin on paras tehdä niin kuin he haluavat. Erikin pitää palata Itä-Saksaan tiettyyn osoitteesseen, jos aikoo saada Saaran takaisin.

Saara ei ole Hempeliusten oma lapsi, vaan adoptiotytär. Asioita mutkistaa se, että Saara sairastaa sokeritautia. Onnekkaan sattumusten takia kidnappaajat osuvat kuitenkin, kidnapatessaan  Saaran avuksi lääkärin saadakseen jo tajuttoman tytön henkiin.. valitsemaan lääkärin, joka onkin Saaran oikea äiti.

Älä itke, Saara on kylmää sotaa niin politiikassa kuin perheessä. Erik tekee kaikkensa saadakseen Saaran takaisin, mutta hänen vaimonsa Vanja touhottaa vain poikansa Danielin puolesta. Daniel on syntynyt Hempeliuksille Saaran adoptoinnin jälkeen ja siitä alkaen Saara on Vanjalle vieraan lapsi, mutta Daniel on hänen. 

Sen sijaan lääkäri Margareta Ryde, joka on Saaran oikea äiti pääsee kidnappaajilta pakoon ja pääsee kertomaan Erikille, mitä Saaralle on tapahtunut. Erik lähtee Berliiniin ja Margareta lähtee myös.

Puolet kirjasta kertoo siitä, miten Erik ja Margareta selviävät Itä-Berliinissä, toinen puoli on Erikin ja Vanjan välien selvittelyä. 

Olen  lukenut tämän kirjan aiemminkin, vanhempana painoksena ja yllätyin, kun luin, että kirjailija, joka on tanskalainen,  on kirjoittanut muitakin kirjoja salanimellä Else-Marie Nohr (kioskikirjoina ilmestyneet). Älä itke, Saaraa en ole osannut pitää kioskikirjallisuutena, vaikka täytyy sanoa, että loppuratkaisu on turhan arvattava ja loppulausekin vähän lössö.

Pidin kuitenkin tästä tarinasta. Kerronta oli joutuisan sujuvaa ja mukaansatempaavaa. Alkupuoli eroaa jonkin verran loppupuolen kerronasta, kun kirjalija lisää kierroksia. Kierrokset lisääntyvät myös lukijan tajunnassa, kun Vanja iskee mustasukkaiset kyntensä Saaraan. 

Kyllä, kyllä tämä on romanttisseikkailullissävytteistä viihdekirjallisuutta. Siksi tämä ei kai sovikaan Leningrad - Ost - Berliini -haasteeseen, niin kuin ajattelin. No, kyllä minä nyt kuitenkin aloitan tämän haasteen tällä kirjalla, onhan tässä kuitekin taustalla Kylmä sota ja jakautunut Berliini. Berliininmuurista ei tosin puhuta mitään, mutta sitähän alettiin rakentaa vasta 1961. Kirja on ilmestynyt alkujaan 1962.