Jon Fosse: Septologia I-II - Toinen nimi

Kuvakaappaus: WSOY

Jon Fosse

Septologia I-II - Toinen nimi

Alkuteos: Det andre namnet. Septologien I-II

Suomentanut Katriina Huttunen 

WSOY,  2025

475 + 1 s. 

Päällys: Martti Ruokonen

ja minä ajattelen että minä saan maksun varsinaisesta kuvasta mutta en siitä valosta joka kuvassa on, sillä sen valon minä olen saanut itse ja se minun on annettava pois, ja se valo, useimmiten se syntyy tuskasta, kivusta, kärsimyksestä, voisi ehkä sanoa, ellei se ole liian suuri sana, ja minä saan rahaa varsinaisesta maalauksesta, kuvasta, en valosta, mutta maalauksen ostaja saa osansa siitä valosta, ja siitä kärsimyksestä, epäilyksestä, kivusta joka valossa on, minä ajattelen, ja jos kuvassa ei ole valoa, minä en anna sitä pois, kuva ei ole valmis ennen kuin siinä on se valo, vaikka se valo onkin näkymätöntä, minä ajattelen, ja vaikka sitä valoa ei näkisikään kukaan muu kuin minä, sen on oltava siinä, katso valoa, kuten on tapana sanoa, hän on nähnyt valon, kuten on tapana sanoa, ja kumpa ihmiset tietäisivät miten oikeassa he ovat sanoessaan niin ihmisestä joka on heidän mielestään enemmän tai vähemmän menettänyt järkensä, ihmisestä joka ei ole aivan tästä maailmasta, kuten niin ivallisesti sanotaan, mutta mitä se haittaa? minä näen mitä näen, minä olen nähnyt mitä olen nähnyt, minä olen kokenut mitä olen kokenut ja minä maalaan mitä maalaan ja sillä selvä, minä ajattelen, jonkin kuvan maalaaminen tuottaa minulle sellaisistakin syistä iloa, koska silloin minä annan sen valon eteenpäin ... 

Jon Fossen Toinen nimi on vaikuttava teos, monisyinen, pohdiskeleva ja psykologinen teos, joka ei avaudu helpolla. Teos on kuin yhtä suurta ajatuksen virtaa. Teoksen kirjoitusasu, jossa on vain pilkkuja, muutama huutomerkki ja joitakin kysymysmerkkejä ja joka ei pääty pisteeseen on erikoinen, vastoin kaikkia oikeinkirjoitussääntöjä, mutta vaikuttava syvällisyydessään. Ja myös hieman hämmentävä, tai aika paljonkin hämmentävä. Mutta ei huono. Ei huono ollenkaan.

Kerrontaa vie eteenpäin minä-kertoja, jonka nimi on Asle. Aslen vaimo, Ales on kuollut. Asle on taiteilija. Hämmentävää on se, että tarinassa on myös toinen Asle, joka on myös taiteilija ja kuin minäkertoja-Aslen kaksoisolento pukeutumista ja hiustyyliä myöten. Ovatko he sama henkilö? Kertooko Asle itsestään eri ajanvaiheessa. Muistelee? Kyllä Asle muisteleekin. Hän ajattelee! Ajatteleminen toistuu kerronnasa ja toistoja - niitä on paljon. Arjen toimissa mieleen nousee muistoja lapsuudesta, nuoruudesta, hetkistä. Mieleen piirtyneitä hetkiä, joita hän yrittää maalata pois. Kuitenkin Asleja on kaksi. Toinen on löytänyt uskon ja toinen kaipaa vain viinaa. On myös Aslen ystävä Åsleig. 

Tätä teosta on vaikea kuvata, avata, tämä täytyy lukea. Lämmin suositus.

--- 

Muualla mainittua:

Kirjasta kirjaan "tunnustaa, että on koukussa Jon Fossen teksteihin. Ne vievät elämän syvään ytimeen, sille ohuelle rajalle, jossa hetken voi aistia olemattomuuden, tuonpuoleisesta pimeydestä hohtavan valon."

Riipumaton tuumailija:  "Fosse on luonut romaanin ja maailman, joka on kerta kaikkiaan ihmeellisintä, mitä olen vuosiin lukenut."

 

F. R. de Chateaubriand: Atala Seikkailu aarniometsässä

Gustave Doren kuvitus englanninkielisessä laitoksessa

F. R. de Chateaubriand

Atala Seikkailu aarniometsässä
Suomentanut Felix Borg
Kariston 50 p:n romaaneja N:o 13
Arvi A. Karisto, Hämeenlinna 1912

Luettu Projekti Gutenbergista 

Kylläpä olikin aikamoinen tarina, tämä pieni ranskalainen novelli, joka edustaa romanttisen kirjallisuuden lajin alkamista  Valistuksen ajan jälkeen. Ennen kuin päästään itse tarinaan on teoksessa esittely kirjailijasta.  

Keväällä v. 1801 istui Parisissa eräässä pienessä ravintolassa Champs Elyséen va rrella kaksi ystävystä puolisensa ääressä. Toisen heistä, kalpean, hintelän, suunnilleen kolmikymmenvuotiaan miehen, oli vaikea rauhassa nauttia yksin kertaista ateriaansa. Hän käänteli ja väänteli itseään tuolilla ja virkkoi tuon tuostakin Huomenna se nähdään. Huomenna olen minä joko kurja raukka tai kuuluisa mies.

Mies oli vicomte François-René de Chateaubriand, jolta Ranskan vallankumous oli riistänyt kaiken. Samoiltuaan aikanaan pari vuotta Amerikan metsissä, taisteltuaan emigranttien joukoissa ja elettyään pakolaisena Englannissa  hänelle avautui jälleen ovet synnyinmaahansa, hän pääsi Mercure deFrance"-lehden avustajaksi. Oli Brumairen 17 päivä. 

Hmm. Tämä kuukauden nimi pisti mietteliääksi, mutta jostain muistui mieleen, että Ranskassahan otettiin vallankumouksen aikaan käyttöön oma kalenterinsa ja niinpä niin, oli vuoden toinen kuukausi, eli helmikuun 17. päivä ja kirjailijan novelli, Atala, joka juuri oli tulossa painosta tekisi kirjailijan "joko kurjaksi raukaksi tai kuuluisaksi mieheksi" 

Mitä tulee itse tarinaan, sen päähenkilöinä on Chactas Outalissin poika Micsoun pojan,  eli Sointuva ääni -niminne intiaani, joka kuului natchez-heimoon sekä Atala-niminen muskogee-neitonen, jonka äiti oli kasvattanut kristityksi. Atalan isä oli meksikolainen Lopez-niminen mies, joka oli myös auttanut Chactasia eräässä vaiheessa tämän elämää. 

Tarina sijoittuu Meschaceben eli Missisippin varrelle ja tarinaa kuljetetaan Louisanasta aina Niagaran putouksille. Tarinan ajallinen miljöö on Ranskalaisen siirtomaa-ajan Amerikka. 

Chactas kertoo tarinaansa Rene-nimiselle ranskalaiselle, joka on halunnut liittyä natchezeihin ja saanut puolisokseen Caluta-nimisen henkilön. Chactasin tarina on tarina tarinan sisällä. Kehystarinaa kertoo kaikkitietävä kertoja, "kaukainen muukalainen", joka voisi olla kirjailija, joka on kirjoittanut tämän kokemustensa perusteella, mutta ei välttämättä kuitenkaan.

Chactas, natchezi Outalissin poika kertoi tämän Renélle, europalaiselle. Isät jättivät kertomuksen lapsilleen, ja minä kaukainen muukalainen, olen jäljentänyt sen tarkasti tähän, niinkuin intiaanit ovat sen minulle tarinoineet.

Tarinan todenperäisyys minua kuitenkin pahasti mietityttää. Hieman selvittelin tarinassa esiintyviä nimiä, kuten Isä Marquette ja viittaus La Salle -nimiseen henkilöön. Historia tuntee kyllä sen nimisiä henkilöitä, samoin kuin Fenelonin (jonka kirjeet olen lukenut). Mutta kun kuvataan, kuinka Chactas on ollut kaleeriorjana ja Ludvig XIV hovissa ja ja mitä muuta Fenelonin vieraana, niin uskottavuus tarinan todenmukaisuuskuvailuun alkaa horjua.  

No, onhan tämä kauniin kohtalokas ja traaginen tarina kahdesta rakastavaisesta. Chactas joutuu muskogee-joukon vangiksi, mutta Atala hänet vapauttaa ja he karkaavat yhdessä. Atala on kuitenkin luvannut äidilleen pysyä neitsyenä. Matkalla he kohtaavat erakon Isä Marqueten. Tarinan draama koostuu paitsi villin luonnon ja sivistyksen välisestä jännitteestä myös kristinuskon (katolisuus) tuomista seikoista. Atala tahtoisi rakastaa, tulla Chactasin puolisoksi, mutta hän ei pysty vapauttamaan itseään lupauksestaan ja saa liian myöhään kuulla sanat, jotka olisivat estäneet häntä kohtalokkaasta teostaan. 

Projekti Gutenbergista löytyy tästä myös englanninkielinen versio, jonka on kuvittanut Gustave Dore. Doren kuvitus onkin hyvin tehokas ja soveltuu hyvin tarinan luonteeseen. Kauneus ja synkkyys ovat vastapareja, jotka täydentävät toisiaan.  

Mistä itse pidin paljon, oli suorasanaisen kerronnan lomaan laitetut runolliset pätkät. 

"Minä riennän ennen päivää vuoren huipulle etsimään arkaa kyyhkyläistäni metsän tammien seasta. / Olen kiinnittänyt hänen kaulaansa simpukkakuoriketjun, jossa kolme punaista puhuvat rakkaudestani, kolme sinipunaista  levottomuudestani ja kolme sinistä toiveistani. / Milan silmät ovat kuin kärpän ja kiharat kuin riisivainiot, hänen suunsa kuin ruusunpunainen helmillä koristettu simpukka, hänen rintansa kuin kaksi saman emon samana päivänä synnyttämää karitsaista.  Oi, jospa Mila sammuttaisi soihdun! / Oi, jospa hänen suunsa hengittäisi siihen kaihon huoahduksen! / Minä teen hänet onnelliseksi, ja minä poltan rauhan piippua poikani kehdon ääressä. / Oi, ehdittävä on minun ennen päivää vuoren huipulle, etsiäkseni aran kyyhkyläiseni metsän tammien seasta."

Tämä rakastuneen nuorukaisen laulu matkalla neitosen Wigwamiin tuo mieleeni Raamatun Korkean veisun. 

Lukukokemuksena Atala on hämmentävä sekoitus villiä luontoa ja sivistyksen tuomaa vastakohtaisuutta. Uskonnollisuus tuodaan esille niin vahvuutena kuin heikkoutena. Ei tämä ehkä mitään suurta maailmankirjallisuutta ole, paremminkin kerrottuja ja koskettavampiakin teoksia on kerrottu ja kirjoitettu. On tässä kuitenkin jotain tenhoavaa. 

Atala on ollut suosittu teos aikanaan ja nosti kirjailijan maineeseen. Teoksesta on näköjään ilmestynyt Hannu Salmen uusi suomennos, jos olen oikein ymmärtänyt. Se, etttä teos on saanut kulttiteoksen maineen hieman latistaa omaa intoani tutustumaan tuohon uuteen suomennokseen, olisihan se kuitenkin ihan kiintoisaa verrata joitakin asioita, miten ne on kerronnallisesti osuvampia tai aidompia. Jos minä kuitenkin jostain syystä haluaisin hankkia tämän teoksen itselleni, niin hankkisin sen Gustave Doren kuvituksella, joka on tutkimisen arvoista kynänkäyttöä.

Gustave Doren kuvitusta englanninkielisestä laitoksesta

Satakirjastojen lukuhaaste 2026 kohta 12: Kirjassa on piikki. Tulkitsen niin, että Atalan äidilleen antama lupaus on "piikki hänen lihassaan". 

Louis Hémon: Pohjolan tytär!

Louis Hémon

Pohjolan tytär - Kertomus ranskalaisesta Kanadasta

Alkuteos: Maria Chapdelaine

Suomentanut Walter O. Streng-Renkonen 

WSOY, 1942  (2. painos)

211 + 1 s. 

Kansi: Ei maintaa 

JOS on mitään valopuolta siinä, että jäämme niin kauas metsiin, sanoi äiti Chapdelaine, niin se on se, että saa nähdä miesväen "tekevän oikein kunnollisen kappaleen maata ... kunnon kappaleen maata, joka on ollut pelkkiä puita ja kantoja ja juuria ja jonka pari viikkoa myöhemmin näkee sileänä kuin kämmen, valmiina kynnettäväksi. Olen varma siitä, ettei maailmassa voi olla mitään ihanampaa ja kiitettävämpää kuin se.

Louis Hémonin Pohjolan tytär on kiintoisa ihmis- ja luonnonkuvaus Guebecin metsistä ja uudisraivaajatiloilta. Tarinan keskiössä on Samuel Chapdelainen perhe, johon kuuluu vaimo Laura sekä lapset Esdrasia, Da'Bé, Maria, Tit'Bé, Télesphore ja pienimmäinen Alma-Rose (Ikäjärjestyksestä en ole ihan varma). Lisäksi perheessä on työmies tai renki, miksi häntä nyt kutsuisi: Légare. 

Samuel on ollut uneksija, joka raivattuaan uudisraivaajatilan, myy sen pois ja alkaa kaivata syvemmälle Pohjolaan, ja vaimo Laura, jonka mielestä kauneinta on raivattu pelto, joka lainehtii viljaa ja hyvä ryytimaa ja talous, seuraa miestään vaivoja karttamatta. Pojat Esdrasia, Da'Bé auttavat siinä missä pystyvät ja talvella, kun ei ole peltotöitä, menevät metsätyömaille ansaitsemaan.Tit'Bé, joka on 14-vuotias on jo aikamiestä hänkin piippuineen. Päähenkilö tässä tarinassa on kuitenkin tytär Maria, joka tarinan alussa saapuu kotiin, oltuaan sukuloimassa Saint-Primessä. 

- Komea tyttö! sanoi hän.

- Totisesti! Komea tyttö ja lisäksi rohkea nainen. Vahinko, että hän on niin kaukana täältä, metsien keskellä. Kuinka kylän nuoriso voisi mennä iltaansa viettämään heidän luokseen joen toiselle puolelle, koskille asti, sinne kun on enemmän kuin kaksitoista mailia, ja loppumatka vielä melkein tietöntä. 

Mutta niin vain ainakin kolme nuorta miestä saapuvat vietttämään iltaa Chapdelainen perheen luona.  Francois Paradis on vanha tuttu Mistassinista. Eutrope Cagnon paikallisia, joka uudisraivauksen ohella käy välillä tukinuitossa ja sitten on Lorenzo Surprenant, Yhdysvaltoihin muuttanut guebecilainen,  joka o n myynyt perimänsä tilan muille ja on vain käymässä. Kaikki kolme ovat kiinnostuneita Mariasta, joka puolestaan on kiinnostunut Francois Paradisista. Tämä lähtee talven tullen metsätöihin ansaitsemaan ja lupaa saapua keväällä takaisin, mutta kohtalo määrää toisin ja Maria joutuu miettimään, mitä hän haluaa. Työtä ja vaivannäköä kaukana kaikesta metsien ympäröimänä vai helppoa elämää, kaupungin loistoa ja huvituksia, joita Lorenzon tarjoaa.

Tarina sijoittuu Péribonka-joen varrelle. Muita paikannimiä, joita mainitaan ovat:  Honfleur kahdeksan mailin päässä Péribonkasta, ja sieltä on kuusi mailia Pipeen, josta kahdeksan mailin matka jatkuu Mistookiin eli Sain-Coeur-de-Mariehen.

Näitä etäisyyksiä Maria mielessään laskee äitinsä saadessa sairauskohtauksen ja isän lähtiessä hevosellaan Charles-Eugenella hakemaan lääkäriä ja pappia. 

Pohjolan tytär on nautinnollisen persoonallinen lukukokemus, jossa perhe- ja naapurustosuhteet ovat kuvattu elävän omintakeisesti ja elävästi. Yksilöllisyys ja ranskalainen elämäntapa  ovat vahvasti läsnä samoin kuin katolinen usko. 

Suomennoksesta kuitenkin sanoisin sen verran, että ihmettelen, miksi koiran nimeksi on laitettu Virkku, kun mitään muita nimiä ei ole suomennettu? Mietin myös, mitä ovat ne sinimarjat, joita Annan-päivän tullen kerätään ja joista mainitaan, että "ne on Ranskan mustikka, runsasmarjaisin ja mehevin". Mustikoita, kuten meikäläiset mustikat vai pensasmustikoita? Persoonallinen sanamuoto käännöksessä on myös, kun puhutaan piirakaisista. 

Pidin tästä tarinasta todellakin paljon. Tässä tarinassa on vahvaa ranskalaista itsetuntoa ja pohjoisen tundran läpipuskemaa voimaa. Ihmiskuvauksen ohella luontokuvaus on upeaa. Persoonalliset ihmiset ja kerronta tekee lukukokemuksesta hienoviritteisen matkan aikaan ja paikkaan.

Palomailla, kivikkorinteillä, kaikkialla, missä harvemmassa kasvavat puut päästivät auringon paistamaan välitseen, oli maa ollut siihen asti melkein yhtämittaisen ruusunpunaisen peitossa, kukkien heleän punaisen, joita valkopyökkimetsiköt olivat täynnä; ensimmäiset sinimarjat,nekin ruusunpunaiset, sekoittuivat kukkasiin, mutta helittämättömän lämmön johdosta saivat nekin hitaasi vaaleansinipunaisen vivahduksen ja viimein sinipunervan, ja heinäkuussa Pyhän Annan juhlien aikaan, muodostivat niiden terttuja täynnä olevat varret leveitä sinisiä läikkiä valkopyökkimetsän lakastuvien kukkien häviävän punaisen keskelle. 

Ilmeisesti tämä on tunnettu teos ranskankielisessä maailmassa, mutta vähemmän tunnettu englanninkielisissä kirjallisuuspiireissä. Alkujaan teos on ilmestynyt 1900-luvun alkukymnenillä Hémonin muuttaessa Ranskasta Kanadaan. Hän kirjoitti tämän teoksen työskennellessään maatilalla Lac-Sain-Jeanin alueella. Aikamiljöö tarinassa lienee 18-1900 -vuosituhannen vaihde. Tästä tarinasta on tehyt elokuvakin, johon mielelläni tutustuisin.

Lopputulemana sanoisin, että tämä on vahva kunnianosoitus pohjoisen luonnolle ja asukkaille, erityisesti naisille. Hieno tarina, johon tutustumista lämpimästi suosittelen. 

Erityismainita tälle virkkeelle: 

"Illan suussa heräsi tuuli ja suloinen raikkaus laskeutui maan ylle kuin anteeksianto."

 

Charles Reade: Luostari ja kotiliesi

Charles Reade

Luostari ja kotiliesi — Kertomus keskiajalta

Alkuteos: The cloister and the heart

Suomentanut Väinö Jaakkola 

WSOY, 1923

 1145 s.

Esipuheesta:  Luostaria ja kotiliettä on sanottu parhaimmaksi englanninkielellä kirjoitetuksi historialliseksi romaaniksi. "Siinä on vaihtelevaa elämää, pontevata toimintaa, mestarillista ajankuvausta joka sivulla; hellä sydämellisyys ja sen suloinen huumori vaihtelevatniin verrattomati intohimoisen paatoksen ja tyhjentymättömän, alati jännittävän seikkailujuonen kanssa, ettemme — kuten runoilija-esseisti Swinburne sanoo — vertauskohtaa etsiessämme voi kernaasti löytää sen vähempää nimeä kuin Shakespeare."

No, jopas jotakin, täytyy sanoa tästä luonnehdinnasta, sillä itse koin kyllä tämän kaikkea muuta, kuin "suloista huumoria" sisältäväksi teokseksi. Niin paljon tässä oli melskettä ja raakuutta, mikä tosin, täytyy myöntää, oli esimerkiksi rikosten rangaistuksissa huomattavaa tuolla ajalla. Mitä tulee sydämellisyyteen, niin kyllähän tässä sitäkin oli, mutta tosiaan enemmän tuota "pontevata toimintaa". Itselleni koskettavin ja liikuttavin kuvaus oli Gerardin ja hänen pikkupoikansa (josta hän ei tiennyt, että on hänen poikansa) keskustelu. Siinä oli taas yksi kerronnallinen vivahde-ero, joka täydensi kerronnan monipuolisuutta ja ulottuvuuksia.

Tulin hankkineeksi tämän vanhan korupainoksen ihan kansien takia, kun sain tosi tosi edullisesti, mutta en ehkä olisi hankkinut, jos olisin tiennyt minkälainen lukuponnistus tämä oli, ei vain sivumäärän takia. Toki tässä teoksessa on ansionsakin. Kerronnassa on yllättävää vaihtelua. Kertoja on kaikkitietävä kertoja, joka 1800-luvun näkökulmasta kertoo tarinaa. Jossain vaiheessa kertojaksi muodostuu teoksen päähenkilö Gerard, joka kirjoittaa  ensin kirjeitä rakastetulleen Margareetalle ja vaihtaen kirjeet sitten päiväkirjaksi (tosin ero kirjeen ja päiväkirjan muodossa ei ole suurikaan). Aivan lopussa kerronta ei enää etene tapahtumittain ajassa, vaan historian näkökulmasta, historioitsijan kertomana nopeana yhteenvetona.  Kerronnassa on aika ajoin paljon hyperbolaa, kuten kuvauksessa rikakiden pöydän tarjoiluista ja hieman minä pistäisin hyperbolaksi tämän sirkuskuvauksenkin:  

Siellä oli myös opetettu karhu, joka seisoi päällään, käveli kahdella jalalla ja kumarsi hullunkurisella vakavuudella isännälleen; ja jänis, joka löi rumpua, ja kukko, joka ylenkatseellisena kävellä keikaili pienillä puujaloilla.

Minun on vaikea kuvitella kukkoa kävelemässä puujaloilla, vaikka paljon ja kummallista tähän maailmaan on ihmisten teoilla saatukin aikaiseksi. Jossain määrin teoksessa on myös jonkinasteista ironian sävyä, jossa todellisuuden rajat ja kerronnan tarkoitusperät hämärtyvät. 

Teoksen päähenkilö, Gerard Eliason, on tergoulaisen Katariinan ja Eliaaksen kauppiasperheen tulevaisuuden ja vanhuudentoivo. Vanhemmat ovat halunneet pojastaan pappia ja laittaneet tämän sen mukaiseen koulutukseen. Katariinalla on vielä kotonaanmyös kaksi kunnotonta poikaa, joita äiti kuitenkin "hyysää", sekä rampa tytär, joka on hyvä ja hellä ja viisaskin. Vielä on yksi poika, Giles, kääpiö. (lyhytkasvuisuustekijöistä kun ei keskiajalla tiedetty mitään). Giles päätyy aikanaan hoviin viihdyttäjäksi.

Gerard on kuitenkin  rakastunut kauniiseen Margareetaan, joka on lääkärin tytär. Juonikuvioon kuuluu myös kaupungin pormestari Ghysbrecht, joka on ahne ja jolla on salaisuus liittyen Margareetaan ja tämän isään. Ghysbrecht juonii Gerardin päänmenoksi ja tämä joutuu pakenemaan. 

Teoksessa on taustalla kristinuskon historia eri jännitteineen.  Gerardista tulee erinäisten vaiheiden jälkeen dominikaanimunkki, kun hänelle on uskoteltu kavalasti, että Margareeta on kuollut. Tämä julma juoni paljastuu hänelle, mutta voiko rakastavaiset enää saada toisiaan? Rakkautta, seikkailua, juonitteluja tähän perhe-keskeiseen tarinaan mahtuu. Kaikenlaista ehtii sattua ja tapahtua. Gerard saa niin ystäviä kuin vihamiehiä ja oman osansa juoruista ja pahoista puheista saa Margareetakin.

Kerronnan näkökulma vaihtelee vuoroin Gerardin, vuoroin Margareetan ja Gerardin vanhempien suunnassa. Tapahtumat sijoittuvat 1400-luvun  Hollantiin, Saksaan, Ranskaan ja Italiaan. Tarinan taustalla on Erasmus Rotterdamilaisen vanhempien tarina, toisin sanoen, tällä on todellisuuspohjansa, vaikka  fiktiota onkin. Mikä minua hieman tai aika paljonkin häiritsee on kaikki ne latinan- ja kreikankieliset tekstit aakkosratkaisuineen, joita ei ole kaikkia suomennettu tai selitetty auki.  Kerrontaan liittyen mietin myös muuatta viittausta, sanaa, jäin miettimään.

"Hoviin saavuttuaan tuli Giles pian suureksi suosisiksi. Hänellä oli yksi suuri luontainen ominaisuus, joka antoi sähkötäräyksiä palatsille ... 

Millloin sähkö keksittiin. Milloin sähköstä alettiin puhua? Tämä kerronnallinen aika-aspekti on tässä teoksessa erikoinen. Se ei kulje vain keski-ajassa vaan kertojan ajassa. Näkökulmaa tuo myös lukijan aika, joka taas on eri kuin kirjailijan aika ja pistää pohtimaan, onko tämä uskottavaa ajankuvaa. Kertojalla, onko hän kirjailija itse, jääköön pohdittavaksi, on omat syynsä tämän tarinan esille tuomiselle. Se, mikä hänelle on vaikuttimena, on katolisen kirkon perinne pappien naimattomuudesta, jota hän pitää ... no jääköön sanomatta. 

Luostari ja kotiliesi on klassikko, joka on ilmestynyt myös nuorille suunnattuna lyhennettynä teoksena WSOY:n jousi-sarjassa. 

 

 

Kuvakaappaus: https://populaari.blogspot.com/2007/12/jousi-sarja.html 

 

Tämän laitoksen kansikuva löytyy myös omasta laitoksestani, jonka tekstiä ja kerrontaa sävyttävät muutamat mustavalkokuvat sekä lukujen pienemmät, ajankuvaa ja lukuun johdattelevat aloituskuvat. Kuvittajasta ei ole mainintaa.

---

 

Kyyti 2025 -lukuhaaste kohta Lokakuu B: ulkomaalainen klassikkoteos

 

---

 

Piero Bargellini: Pyhän Claran kukkaset!

Piero Bargellini

Pyhän Claran kukkaset

Alkuteos:  

Suomentanut Taisto Nieminen

Alkusanat: Anna-Maija Raittila 

Atena, 2000 

151 s.

Takankansitekstiä mukaillen: Pyhän Klaran kukkaset on kaunis tarina nuoresta aatelisesta tytöstä, joka pyyteettömästi antautui vapaaehtoiseen köyhyyteen, palvelemaan Jumalaa esikuvansa Franciscus Assisilaisen tapaan, hylkäämään kotinsa ja asettumaan "köyhien naisten" sääntökunnan johtajaksi San Damianon luostariin.

Tämä pieni kirjanen osui silmiini kirjaston kierrätyshyllyssä. Aihe ei ehkä ihan läheisintä ole, mutta kiinnosti sen verran, että teos lähti mukaan, ehkä siksi,että tässä sivutaan myös Fransiscus Assisilaista, jonka elämä ja persoona kiinnostaa.

Kirjanen sisältää 26 lyhyttä lukua, joissa käydään läpi Chiara Sciffin (St.Clara) elämän vaiheita ja elämää Assisissa keskittyen St.Claraan liitettyihin ihmeisiin. Hyvin legendaomaista kerrontaa siis, vaikka ajan yhteiskunta- ja tapakulttuurikin tulee pienesti esiin. Tapahtumat sijoittuvat 1200-luvulle. Lukuja "värittää" mustavalkoinen, Diego Donatin kuvitus, joita voisi ajankulukseen väritelläkin. 

Tätä minä suuresti ihmettelen!

Samaan aikaan kun näin paljon maallista kauneutta katosi, takkupartaiset, käheä-ääniset, karkeisiin kaapuihin pukeutuneet miehet lauloivat voimakkaalla äänellä hautajaismessua tytölle, joka oli ryöstetty maailmalta ja otettu paratiisin panttivangiksi.

Tämä kuvaus kuulostaa täysin poikkeavalta kuvaukselta, luoden muuten myönteiseen ja valoisaan teokseen negatiivisen  varjon. En tiedä, vastaako sana panttivanki alkuteksiä, mutta mielestäni se ei sovi lainkaan tilanteeseen. En tiedä katolisen kirkon hengellisestä sanastosta, mutta minun hengelliseen vakaumukseeni tämä ei mallaa. 

Ja kuvaus näistä fransiskaaniveljistäkin on kaikkea muuta kuin se pyhäkoulujen kiiltokuvakäsitys. Ajatuksia herättävä teos tämä siis kuitenkin oli ja en tykkäisi yhtään pahaa lukea aiheesta ja teemoista enemmänkin. 

--

Helmet 2025 -lukuhaaste kohta34. Kirjassa on tunnettu rakennus. San Damianon kirkko Italian Assisissa lienee ainakin jonkin verran tunnettu 

Maeve Binchy: Punapyökin varjossa

Maeve Binchy

Punapyökin varjossa

Alkuteos: The Copper Beech

Suomentanut Liisa Honkasaari 

WSOY, 2000 

362 s

Kansi: ei tietoa 

 

 

  Alku: Isä Gunn tiesi, että rouva Kennedy, pappilan taloudenhoitaja, olisi hoitanut asian paljon paremmin kuin hän itse. Itse asiassa rouva Kennedy olisi hoitanut kaiken paremmin, kuunnellut ripit, antanut synninpäästöt, veisannut siunausvirret ja haudannut kuolleet. Rouva Kennedyn ulkoinen olemuskin olisi sopinut osaan: hän oli pitkä ja kulmikas kuin piispa, ei pieni ja pyöreä niin kuin isä Gunn. Rouva Kennedyn silmät olivat sielukkaat ja näyttivät ymmmärtävän maailman murheita.

Isä Gunn on tyytyväinen elämäänsä pienessä irlantilaisessa kylässä, nimeltä Shancarring ja elämä näytti hymyilevän Shancarringin Pyhän Vapahtajan kirkossa. Hymyilevän elämän takana on kuitenkin intohimoja, jotka eivät näytä ulkopuolisille koko kasvojaan. 

Olen lukenut tämän teoksen aiemminkin ja minulla oli muistikuva salaisuudesta, joka kätkeytyisi Shancarringin koulun pihalla kasvavaan punapyökkiin. Vaan kuinkas kävikään, kun aloin lukea tarinaa uudelleen. Muistikuvat  rapistuivat. No, ei se muistikuva täysin tuulesta temmattu ollut, sillä kyllähän se haudattu salaisuus tästä tarinasta löytyi, vaikka ei sieltä punapyökin juurelta.

Luku yksi, jonka aloituskappaleen tämän postauksen alkuun laitoin on vain johdanto yksittäisiin tarinoihin. Isä Gunn jää sivurooliin, kun näyttämölle astelee joukko nuoria, Shancarrigin koululaisia, jotka raapustavat nimikirjaimiaan punapyökin runkoon. 

Maddy, Madeleine Ross, jonka suhde Shancarringin uuteen pappiin Barryyn, joka puolestaan haaveilee lähetystyöstä Perussa,  kohottaa kulmia, Maura Brennan, joka haaveilee omasta kodista vaikka koteja siivoamalla ei ole juuri toiveita rikastumisesta,  Eddie Barton, joka alkaa kirjeenvaihtoon skotlantilaisen koululaisen kanssa, jota luulee pojaksi, mutta joka osoittautuukin tytöksi, Tohtori Jims, jonka puoliso kuolee synnytettyään tohtorille viimein pojan, Nora Kelly, Shancarringin koulun opettaja, joka miehensä kanssa toivoo hartaasti omaa lasta, jota ei ole näköpiirissäkään, Nessa Ryan. jonka itsetunto kaipaa kohennusta, Richard Hayes, dublinilainen nuori mies, joka karkoitetaan naisseikkailujensa takia Shancarringiin, Leo (Leonora) Myrphy, joka asuu The Glenissä, suuressa talossa kantaen ahdistavaa salaisuutta - Tapaamme heidät kaikki omissa pienoiselämäntarinoissaan, jotka ovat yksilöllisiä, mutta kaikkien tarinat jossain vaiheessa risteävät toisiaan. 

Maeve Binchyn tapa kuvata irlantilaista elämäntapaa on lämmin ja myötäelävä, aivan omanlaisensa. Punapyökin varjossa kuvaa toisen maailmansodan jälkeistä elämää, 1950 luvun molemmin puolin. Elämänläheistä kerrontaa rakkauden kokemuksineen, toiveineen, kohtaloineen. Kokoelma rakkautta ja traagisia kohtaloita, joita yhdistää kyläyhteisön tiivis yhteenkuuluminen. Se, että rikos jää ratkaisematta, on ehkä moraalisesti arveluttavaa, mutta Binchy ei kerronnoissaan olekaan sormella heristelijä, hän kuvaa ihmisluontoa sellaisena kuin se on, niin hyviä kuin pahoja, armollisesti. 

Lopetus: --- --- Kellyjen tyttärentytär Nora osasi kävellä - kun Shancarring-koti avattiin. Kaikissa lehdissä oli siitä kuvia ja mukavia pikku juttuja. Mutta kodille oli vaikea tehdä oikeutta, sillä kuvista ei erottanut mitään muuta kuin kivitalon ja mahtavan puun.

 

j.k. Kansikuvitus on upea vahvuudessaan. En kuitenkaan osaa yhdistää tuota maisemaa Irlantiin enkä oikein tuota asetelmaakaan tähän tarinaan tärkeässä osassa olevasta puusta huolimatta. Taideteoksena kuitenkin kaunis työ.

Tällä teoksella lisäsi Punapyökin Kirjametsä-lukuhaasteessani 

Timo Soini ja Anssi Tiittanen: Kristuksen jalanjälki!

 

Timo Soini ja Anssi Tiittanen

Kristuksen jalanjälki

Aikamedia, 2024

172 s.

 

Näin Kiirastorstain teemaan sopien hyvä ja kiintoisalla tavalla rakennettu teos, tämä Timo Soinin ja Anssi Tiittasen yhteisenä projektina tuotettu teos Kristuksen jalanjälki. Kirjaston luokituksessa tämä on laitettu henkilö- ja sukuhistoriaan, vaikka ihan tarkkaan ottaen en itse henkilökohtaisesti laittaisi tätä pelkästään henkilöhistoriaksi, vielä vähemmän sukuhistoriaksi, sillä tässä on hyvin vähän Timo Soinin henkilöhistoriaa, vaikkakin, täytyy myöntää, että Timo Soinin ääni kyllä sanoissa kaikuu ja hänen elämänvaiheitaan jonkin verran tuodaan läpi.

Enemmänkin Kristuksen jalanjälki on Timo Soinin ja Anssi Tiittasen vuoropuhelua ja juttelua metromatkalla Espoon Iivisniemestä Helsingin Mellunmäkeen. Arkisten tapahtumien kautta, lähiöiden ja asuma-alueiden erityispiirteiden esiin tuomisen lomassa käydään läpi paitsi Timo Soinin elämänvarrelle mahtuneita tapahtumia, kuten kääntymistä katolisuuteen, myös, ja erityisesti yleisemminkin Suomen hengellistä tilaa ja uskon kysymyksiä. Timo Soini ei puhu politiikkaa vaan herättelee ihmisiä hengellisten kysymysten äärelle. Tämän ajan kuuma kysymys pitäisi olla, ei niinkään se, minkälaisen hiilijalanjäljen jätämme vaan, näkyykö elämässämme "jalanjäljet mestarin", kuten Pekka Simojoki laulussaan ilmaisee saman, kuin Soini ja Tiittanen tässä teoksessa. Ehkä se hiilijalanjälkikin kulutuskysymyksineen muodostuisi sitä myöten pienemmäksi. 

Soini sanoo, ettei hänellä ole koskaan ollut kapinavaihetta kristillisen uskon suhteen. - Tämä on varmasti seurausta siitä, että minut kasvatettiin uskoon niin lempeästi. Uskosta tuli elämän suurin onni ja siunaus. Mietin tätä usein politiikan huipullakin, kansanedustajana ja ministerin --- --- , se että mahtuu nahkaansa, on kova juttu. Usko toi perusturvallisuuden tunteen kaikkiin tilanteisiin.

Tässä teoksessa puhuu lempeä mies, mies, johon lempeyttä ei oikein osaa yhdistää. Toisaalta, kyllä Soini räväyttääkin osaa. Sanoa suoraan ja silottelematta: "Ennemmin maa repeää, kuin huora häpeää" tai "moni kristitty killuu pornon lihakoukussa". 

Täydellisenä ei Soini itseään esiin tuo. Armo on se, mikä miehelle jää, kun omat teot punnitaan.

Pohjoinen 2025 -lukuhaaste kohta 24. Kirjan nimestä tulee mieleen laulu. 

Claire Keegan: Kasvatti

 Claire Keegan

Kasvatti

Alkuteos: Foster

Suomentanut Kristiina Rikman

Tammi, 2024

81 s.

Kansi: Gretchen Mergenth

Lyhyydessään vaikuttava koskettava teos, jonka keskiössä on pieni Petal-tyttönen, jonka isä tuo äidin sukulaistaloon siksi aikaa, kun perheeseen odotetaan syntyväksi uutta pienokaista. Teos sijoittuu Irlantiin ja katoliseen elämäntapaan. Petal-tytön koti on köyhä. Lapsia syntyy, mutta perheenisän kyky hallita elämäänsä on vajavainen. Sukulaistalo John Kinsellan koti on aivan toista. Jos ei rikas, niin hyvin kuosissa pysyvä, turvallinen kasvuympäristö.

Kerronta on minänäkökulmaa, Petal-tytön kerrontaa kokemastaan. Teos on nopealukuinen, mutta ei naiivi tai liian helppotajuinen. Lukijaa ei pidetä tyhmänä, jolle asioita väännettäisiin rautalangasta. Vaikka tarina on lapsen näkökulma tarina ei ole lapsellinen. Päinvastoin. Sanojen taakse kätkeytyy paljon tunteita ja elämää, joita ei suoraan esitetä, vaan annetaan lukijalle mahdollisuus samaistumiseen ja löytämiseen. Minua ensin hieman hämmentää, kun puhutaan Kinsellasta ja naisesta, yhden kerran nimetään nainen nimeltä Edna. Kuka on nainen, kuka Edna? Kinsella? Minulta menee tovi, ennenkuin ymmärrän, että kertoja puhuu sukulaistalon isännästä Kinsellana ja rouvasta naisena, ja vain yhden kerran viittaa tähän Ednana. Tytön nimikin mainitaan vain kerran. 

Tapahtumia lyhyen ajanjakson aikana on vedenhakumatka, ruumiin valvojaiset ja naapurin naisen uteliaisuus ja juoruilu. Sopeutuminen vieraisiin oloihin on vahva teema ja ymmärryksen kasvaminen. 

Sitten tulee syksy ja koulukin alkaisi. Petalin kotona on uusi poika-vauva saapunut perheeseen ja tyttö haetaan takaisin kotiin, mutta ...Tarina jää avoimeksi, lukijan arvattavaksi ja pohdittavaksi.

Teos on ilmestynyt Tammen Keltaisessa kirjastossa, mutta tämän voisi hyvin määrittää myös lasten- ja nuortenkirjaksi. Voisin ehkä lukea Keegania enemmänkin. Hieno pieni tarina.

---- --- ---

Seinäjoen kaupunginkirjaston lukuhaaste Tunteet, kohta 24 Turvattomuus 

Kyyti 2024 kohta 5. Kirjassa on meri

--- --- ---

Muualla luonnehdittua:

Tuijata: Ilmavan tiheää kerrontaa, vaatimattoman konstailematon

Leena Lumi: Timanttinen tarina

Matkailua ja kulttuuria: koruttomasti,  herkästi ja tarkalla tyylillä kerrottu tarina pienen tytön kesästä 

Lumiomena: Pakahduttava  

Kirjojen kuisketta: Tarkkaan harkittua ja eleetöntä kerrontaa

Florence Barclay: Valkeat sisaret

Punainen  ja valkoinen ruusu liittyvät teoksen juoneen

 

Barclay: valkeat sisaret

Alkuteos: 

The White Ladies of Worcester: A Romance of the Twelfth Century

Suom. Toivo Wallenius

WSOY, 1919

Luettu Projekti Gutenberg -versiona

Florence Barclayn Valkeat sisaret tai Valkoiset sisaret sijoittuu kahdennelletoista (1100)-luvulle, ritarien ja ristiretkien aikaan. Teoksen päähenkilö on Mora D'Norelle, nuori englantilainen aatelisnainen, joka sisarpuolensa pettämänä uskoo kihlattunsa Hugh D'Argenten pettäneen hänet ja ottaneen toisen puolison. Mora menee Worcesterin Valkoisten sisarten luostariin ja nousee luostarin priorittareksi eli johtajaksi. 

Maallikkosisar Mary Antony on vanha, hieman erikoinen henkilö, ilmeisesti keittiöllä töissä, joka rankaisee henkiöitä laittamalla keittoihin jotain , mikä ei sinne kuulu. Mary Antonyllä on tapana ruokkia pientä punarintasatakieltä ja tarkistaa nunnien lukumäärä herneiden avulla heidän liikkuessaan kappelin ja luostarin välillä. Erään kerran hän saa yhden henkilön liikaa. Kuka on tuo ylimääräinen henkilö?

Mary Antony puhuu asiasta priorittarelle:

Hänen huulensa liikkuivat, ikenet kalisivat vastatusten; silmissä pälyvä pelko anoi apua "Kaksikymmentä Valkoista sisarta lähti messuun", kuiskasi vanha maallikkosisar. Niitä on palannut yksikolmatta" ---- ja hänen kerallaan tuli jäätävä tuulenpuuska ja rajusään synkeys.

Sisar Agatha raukka on  palannut joukkoomme. Näin hän uskoo.

Mora-prioritar ottaa asiasta selvää ja saa todeta, kuinka

hilkan pudotessa alas prioritar näki edessään kasvot, joita hän ei ollut odottanut näkevänsä jälleen elämässä — sen miehen kasvot, joka muinen oli ollut hänen lemmittynsä "Hugh!

Ritari Hugh D'Argente on palannut ristiretkeltä Pyhästä maasta ja saanut kuulla, että Mora on luostarissa. Huhg on edelleen naimaton, rakastaa Moraa syvästi ja haluaa hänet puolisokseen. Mutta kuinka saada Mora pois luostarista? Mora on päättäväinen uskossaan ja luostarilupauksessaan.

Kuvaan ilmestyy Worcesterin piispa, joka tuntee hyvin niin Hugh:n kuin Morankin. Piispa saa kuulla dilemmasta ja alkaa toimia. Hän hankkii paavilta erityisluvan Moralle, jonka Mora tallaa jalkoihinsa, mutta paperi on ollut vain jäljennös. Mora taistelee maallisen ja taivaallisen kutsunsa välillä, mutta antautuu lopulta, kun saa kuulla Mary Antonyn näyn, jonka tämä on nähnyt. 

Rakkaus, kutsumus, petos, siinä teemoja, joista tämä teos on koostettu. Erityisesti korostuu petos. Voiko toinen petos tehdä tyhjäksi toisen petoksen? Teoksen moraalipohdinnat ovat mielenkiintoisia, erityisesti piispan, joka on itsekin rakastunut Moraan ja haluaa vain tämän onnea ja mielen tasapainoa. 

Teos on vanha ja kieli sen mukaista. Toisaalta jotkut sanavalinnt, kuten murkina pompahtaa esiin tekstistä poikkeavina ja epäluontevina, varsinkin kun sana kuudan on  runollista kieltä ja kuvaus muutenkin on osin romanttista ja tunteikasta, vaikka mukaan toki mahtuu kaikenlaista sekamelskaa ja nunnakunnan joukossa tapahtuvaa tunteenpurkausta. Murkina vain kuulostaa sanastossa niin poikkeavalta. 

Tulkaa, tyttäreni", lausui piispa hilpeästi. "Me kirkon ihmiset, me tunnemme näiden  varhaisten hetkien arvon, murkinoikaamme yhdessä."

Toisaalta tekstissä on kohtia, jotka pistävät hymyilyttämään, kuten tämä:

Eivät mitkään luostarin muurit voisi kauan erottaa toisistaan huulia, jotka olivat kohdanneet toisensa ja imeytyneet toisiinsa molemmin-puolisen tarpeen kiihdyttäminä. 

Mielenkiintoinen on myös  kuvaus taimenten kutkuttamisesta. Pitkävillainen-sana mietitytti. Se ei tarkoittanut pitkävillaista lammasta vaan oli jonkinlainen laatusana kuvaamassa ihmisen luonnetta, näin ymmärsin, mutta millainen on pitkävillainen ihminen?

Koska kyseessä on katolisuuteen ja luostarielämään sijoittuva teos on sanastossa myös paljon sanastoa, joka avautuu vain asiaan perehtyneille, kuten: skapulario, refektorio, klerestorios, veliinipaperi. Myös latinaa löytyy: "Levavi oculos meos in montes", tai "Benedictio Domini sit vobiscum" 

Luin tätä vähin erin muiden lukemisten ja tekemisten lomassa ja aikaa kyllä meni ennen kuin sain tämän loppuun. Ei tämä ihan tyhjänpäiväinen teos ole. Toivoisin jopa, että tästä tulisi uudistettu suomennos. Esimerkiksi "Erinomaisen hienon tuoksun leyhkä" voisi tällöin saada uusia hienoja sävyjä. Teosta löytyy kyllä antikvariaateistakin useampinakin laitoksina, joista ruusuin koristettu punakantinen painos miellyttää kovastikin taiteellista silmääni.

Tässä viellä muutamia lausahduksia, jotka nousivat tekstistä.

Tyhjät päät särkyvät helposti kuten tyhjät munankuoretkin.

Elävissä kuolee jotakin aina kun he puhuvat pahaa kuolleista.

Minulla on joukko vanhoja teoksia katsastettuna Gutenbergista, jotka kiinnostaisivat, mutta täytyy sanoa, että tietokoneen näytöltä ei ole lainkaan yhtä luontevaa lukea kuin kirjasta. Omat hyvät puolensa toki on sillä, että on tällainen palvelu kuin Projekti Gutenberg.

Seinäjoen kaupunginkirjasto lukuhaaste 2024, Tunteet, kohta 5: hengellisyys. Tässä oli vahvan katolisuuden ohella jotain kirkasta ja pyhää, jonka protestanttikin voi jakaa.

Juan Valera: Pepita Jimenez!

Juan Valera

Pepita Jimenez

Suomentanut Margareta Konkka

Karisto, 1969

Tämä teos tuli vastaani selatessani tässä taannoin erään nettiantikvariaatin tarjontaa. Teos alkoi kiinnostaa sen verran, että varasin teoksen kirjastosta. Pepita Jimenez on nuori leski. Avioitunut 16-vuotiaana vanhan, jo kahdeksissakymmenissä olevan miehen kanssa, josta mainitaan, että hän oli Pepitan setä. Tätä minä suuresti ihmettelen, sillä ainakin Suomen laissa sukulaisavioliitot on kiellettyjä.  Pepitan äiti ollut määräävässä asemassa Pepitaan nähden. No, avioliitto on kestä montakaan vuotta, kun mies kuolee ja Pepita jää leskeksi parikymppisenä, mutta rikkaana. 

Teos jakautuu kerronnallisesti kolmee osaan: Veljenpoikani kirjeitä, Kanooniset kirjat ja Epilogi - Veljeni kirjeitä. Näiden lisäksi on jonkinlainen prologi - Pepita Jimenez -luku, jossa johdatetaan teokseen.

Pepitan on tärkeässä roolissa tarinassa, mutta varsinaisesti teoksen päähenkilö on nuori mies, Louis, joka on päättänyt tulla papiksi. Hän on opiskellut setänsä johdolla ja saanut erityisluvan pappisvihkimykseen nuorella iällä. Ennen pappisvihkimystä hän on isänsä luona käymässä ja tapaa Pepitan, jonka kauneutta ja hyvyyttää ylistää kirjeissään sedälleen. Louis ei kuitenkaan näe, että Pepitasta tulisi kompastus hänen papiksi ryhtymiselleen. 

Kyseessä on siis katolinen ristiriitatilanne pappiskutsumuksen ja avioliiton välillä. Mitä enemmän Louis Pepitaa kehuu, sitä syvemmälle hän joutuu tämän pauloihin. 

Olihan tämä ihan mielenkiintoinen teos, vaikka en oikein ymmärrä niitä naiskäsityksiä, mitä Louis esittää kirjeissään sedälleen. Lukukokemusta myös hieman tylsyttää Epilogi, jossa on viime metreillä turhaa selittelyä ja ohimennen ilmenevää rasismia ja lyhyt maininta kuubalaieen orjakauppaan. Teos on alkujaan ilmestynyt 1874. Sinänsä siis ajankuvaa ilmentäviä, mutta tarinan kannalta turhia mainintoja ja tylsyttävät jäntevyyden.

Kansikuvasta: Pepitasta kerrotaan, että hän olisi ollut vaalea Kansikuvan nainen näyttäisi kyllä olevan tummaverikkö. Toisaalta teoksessa kuvataan Pepitan pukeutuminen mustiin, joten sitä vasten kansikuva menettelee. Toisaalta kuvan nainen on selkeästi iäkkäämpi kuin teoksen Pepita. Olisi hauska tietää kuka kysein maalauksen on tehnyt, sillä mitä ilmeisimmin kuva on jostain maalauksesta. 

Seinäjoen kaupunginkirjaston lukuhaaste 2024 - Tunteet, kohta 11. intohimo tai innokkuus

Kyyti 2024 kohta 3: Kirjassa käydään kirjeenvaihtoa

Francois Mauriac: Pyhä suudelma!

Francois Mauriac

Pyhä suudelma

Alkuteos: Le Baiser au lépreux

Suomentanut Arvi Nuormaa

WSOY, 1952

Aloitus: Jean Péloueyre oli hiettäytynyt vuoteelleen; hän avasi silmänsä.

Lopetus: Niin juoksi Noémi läpi kanervikkojen, kunnes hänen väsyneenä ja kengät täynnä hiekkaa täytyi nojautua kitukasvuiseen tammeen, jonka kuolleet lehdet värähtelivät auringon polttavien suudelmien alla - tummaan tammeen, joka muistutti Jean Péloueyreä.

Francois Mauriacin Pyhä suudelma on vahva ja kiivaasti sykkivä tarina rakkaudesta ja sen puutteesta ja kaipauksesta. Tarina on  rujo avioliittotarina mutta myös vahva tarina ihmisen sisäisistä taisteluista inhimillisten ja hengellisten vaatimusten ristipaineessa.

Päähenkilö Jean Péloueyre ei ole saanut syntymälahjaksi parhaimpaansa. Hän on rujo, ruma ja kitukasvuinen. Puhelee yksikseen. Hänen isänsä Jérome taas on oireitaan valitteleva, vuoteeseen vetäytyvä luulosairas mies, joka suri poikansa naimattomuutta ja suri sitä, että Péloueyren omaisuus ja perintö menisi Fernand Cazenaven taskuun, mikä ei ollut toivottavaa. 

Kylän kirkkoherra saa päähänsä, että Jeanin tulisi mennä naimisiin köyhän, mutta kauniin Noémi D'Artiailhin kanssa, jonka nähdessään Jean on ajatellut, että tämä on kuin rotevatekoinen Raphaelin Madonna. Myöhemmin kirkkoherra alkaa tuntea tunnontuskia tästä ja miettii, oliko hän tehnyt oikein.

Jean ja Noémi on kuin sadun Kaunotar ja Hirviö. Noémi on köyhä, hän suostuu avioon, sillä Péloueyren pojalle ei voi sanoa ei, mutta läheisyys on tuskaa. Toisin kuin sadussa, tässä tarinassa ei ole onnellista loppua, tai olisiko sittenkin. Kaunotar ja Hirviö eivät saa toisiaan, mutta rujous, jolla Jeania alussa kuvataan vaihtuu lopun "tummaan tammeen". Pienuus on vaihtunut suuruuteen, heikkous vahvuuteen. Sillä tammi on tammi - kitukasvuisenakin.

Tämä oli hyvin mielenkiintoinen pienoisromaani, jossa on löydettävissä osin symboliikkaa, osin hyvin realistista kuvausta inhimillisen elämän eri puolista. 

metaforisista ilmaisuista

...sääliväiset puut kätkivät lempeisiin lehviinsä ...

... pienen puron jäätynyt hengitys ...

--

Muualla:

Tarukirja:n Margitista  "Itsensä uhraaminen ja taistelu uskonnon vaatimusten kanssa tuntui aika vieraalta", mutta hän huomioi, että "toisaalta suhtautumisessa ulkoisesti poikkeaviin ihmisiin on edelleen paljon parannettavaa"

Hurja Hassu Lukija ei pitänyt teosta tylsänä, vaikka ei pitänytkään Jeanista, joka hänen mielestään oli itsesäälissä rypevä.   Minusta tämä määritelmä sopi enemmän Jeanin isään Jéremyyn. 

Ota ja Lue pitää teosta lyhyydestään huolimatta painavana teoksena, joka laittaa kysymään "millaista elämää voi elää, mikä on pyhyyden ja kärsimyksen taakka joka ihmisen päälle voidaan sälyttää?"

--

Tällä bongasin Tour De France -lukuhaasteessa Bordeaux:n, joka on kirjailijan synnyinkaupunki. Kaupunki myös mainitaan teoksen loppupuolella lyhyesti.

Kristin Harmel: Unohdettujen nimien kirja!

Kristin Harmel

Unohdettujen nimien kirja

Alkuteos: The book lost of names

Suomentanut Aila Herronen

Kansi: Chelsea McGuckin 

Tammi 2023

352 s.

 

 

Teoksen tarina kulkee kahdessa ajassa. On 1940-luvun Ranska ja Pariisi, ja on toukokuu 2005 Yhdysvalloissa. Suurin osa tarinasta on kuvausta sota-ajasta. Tarina saa kuitenkin alkunsa nykyajasta. Eva, leskirouva Abrams, on jo kahdeksissakymmenissä, mutta silti töissä kirjastossa, kun hän näkee lehdessä ilmoituksen, kuinka joku saksalainen mies Berliinissä etsii natsien varastamille kirjoille omistajia ja yksi kirjoista on Epitres et Evangiles.

Kirja, joka herättää Evan menneisyyden eloon. 

Makuuhuone on täynnä kirjoja. Useimmat niistä ovat kiikkerissä pinoissa notkuvissa kirjahyllyissä, jotka Louis asensi vuosia sitten. Ne ovat täynnä muiden ihmisten tarinoita, ja minä olen uppoutunut niihin koko ikäni. Joskus, kun yöt ovat pimeitä ja hiljaisia ja olen yksin, mietin olisinko jäänyt henkiin ilman kirjojen suomaa pakoa todellisuudesta. Tai ehkä ne ovat vain tekosyy paeta omaa elämääni.

Eva pakkaa matkalaukun ja lähtee Berliiniin ja matkalle menneisyyteen. Totuuteen itsestään, jota hän ei ole paljastanut edes pojalleen Benille.

Eva on juutalainen, joka on joutunut äitinsä kansa pakenemaan miehitetystä Ranskasta vapaalle alueelle.  He päätyvät Aurignoon tarkoituksenaan jatkaa sieltä Sveitsiin. Evan isä on pidätetty ja viety Drancyyn.  Evan aikomus on pelastaa isänsä Drancystä, mutta hän saa kuulla, että tämä on kuljetettu Puolaan, paikkaan nimeltä Auschwitz. 

Aurignossa Eva tutustuu Isä Clementeen ja hänen kauttaan muihin vastarintataistelijoihin, erityisesti katoliseen mieheen nimeltä Remy. Yhdessä Remyn kanssa Eva alkaa väärentää henkilöpapereita, elintarvikekortteja ynnä muita asiapapereita ja auttamaan juutalaislapsia rajan yli Sveitsiin. 

Evalle on tärkeää, että lasten oikeat nimet säilyvät. "He pyyhkivät meidät pois, ja me autamme heitä. Jonkun kuuluu muistaa. Miten he voivat muuten löytää takaisin kotiin?" Hän pyytää Remyä keksimään keinon, millä väärät nimet voisi sodan jälkeen yhdistää oikeisiin ja Remy keksii koodin, joka perustuu Fibonaccen lukujonoon ja jossa käytetään 1700-luvulta peräisin olevaa kirjaa: Epitres et Evangilesta. 

Kirjailija kertoo loppusanoissaan, että hänellä on ollut tuo teos käsissään kuvatessaan koodausta ja olisikin hauskaa, jos se olisi nyt minullakin käsissäni, voidaksen päästä selville tästä koodin toimivuudesta. Kuvaus tuo mieleeni jossain määrin Agatha Christien Kohtalon portti -teoksen, mutta Harmelin koodi on monimutkaisempi, ja päästäkseen siitä täysin selville, täytyisi se demonstroida.

Unohdettujen nimien kirja on upea teos. Vahva ja vakuuttava, vaikka onkin fiktiota. Sen historiallinen konteksti on hyvin kuosissaan. Pidin tästä teoksesta. Kerronta piti jännitystä yllä loppuun asti, vaikka tietynlaista ennakoimista ja aavistelua ilmassa leijailikin. Tämä teos on täynnä tunteita olematta silti siirappinen. Mikä minua erityisesti ilahduttaa on vastarintakuvauksen rinnalla kulkeva rakkaustarina: iätön, ajaton ja kestävä.

Nainen ei kuitenkaan näyttänyt oudoksuvan. Sen sijaan hän hymyili ja epäluuloinen ilme suli pois kasvoilta. - Ahaa, olisi pitänyt arvata. Te olette yksi meistä. - Anteeksi mitä? - Te löydätte itsenne kirjojen sivuilta, nainen selvensi ja viittilöi kohti hyllyjä. Kirjat oli pinottu korkeiksi pinoiksi sinne tänne, vähän kuin itse pikkukaupunki, joka oli samaan aikaan kaunis ja kaoottinen. - Näette peilikuvanne sanoissa. - Ai, niinpä taidan olla, Eva sanoi, ja hänelle tuli äkkiä levollinen olo. Hän olisi halunnut jäädä tänne koko päiväksi, mutta hänellä oli asioita hoidettavana.

EDIT: Kansista voisin mainita sen verran, että en oikein tykkää näistä kansista. Teos ansaitsisi mielestäni hieman "autenttisemmat" kannet, joissa kuvastuisi sekä vahvuus että herkkyys ilman turhaa romantisointia. Taustalla näkyvä Pariisi-näkymä on toki aiheenmukainen, mutta en pidä päättömästä naisesta, joka ilmeisesti on selin ja kirja on turhan "krumeluuri". Liian yksinkertainen ratkaisu kaiken kaikkiaan.

Helmet 2023 -lukuhaaste kohta 47-48 Kaksi kirjaa, joiden tarinat sijoittuvat samaan kaupunkiin tai ympäristöön. 

Olin laittanut tämän ensin toiseen kohtaan, mutta oli pakko vaihtaa, kun tulin lukeneeksi toisen teoksen, joka toi niin elävästi mieleeni tämän teoksen.

Grazia Deledda: Äiti!

Grazia Deledda

Äiti

Alkuteos:

Suomentanut Jalmari Hahl

Tiberius-kirjat, 2022

Ilmestynyt alunperin Kustannusosakeyhtiö Kirjan kautta, 1928 

Aloitus: Sinäkin yönä siis Paulo hankkiutui lähtemään ulos

Loppulause: Ja Paulokin puri lujasti hampaansa yhteen tukahduttaakseen huudon, kun hän loi katseen ympärillä tyrmistyneenä seisovaan väkijoukkoon ja kohtasi Agnesen silmät.

Paulo on nuori katolinen pappi. Syrjäisen Aarin seurakunnan paimen. Tullut aiemman, 50-vuotiaana hurjastelemaan alkaneen papin ja sittemmin menehtyneen, tilalle, jonka kummittelusta kansan parissa puhutaan ja joka ilmestyy myös unessa varoittavana Paulon äidille. Paulon äiti, leski on aikoineen saanut Paulon papin uralle. Paulo on kuitenkin joutunut elämässään uskon ja elämän kriisiin naisen Agnesen tähden, jonka luo hän aina öisin on alkanut hiipiä. Paulon äiti on huolissaan pojasta.

"Nyt olen hänen silmissään langennut... Ja hän luulee nostaneensa minut, mutta olenkin saanut kuolettavan haavan. Hyvä Jumala, hyvä Jumala."

Paulon kipuilu pappiskutsumuksensa ja rakkautensa välimaastossa on raastavaa. Raastavaa on myös äidin taistelu. Nuori, lapseksi kutsuttu kuoripoika Antioco, joka katsoo Pauloa ylöspäin ja haaveilee itsekin papinurasta seuraa Paulon taistelua tietämättä  mistä on kyse, mutta tukien tätä omalla tavallaan ja ihailullaan, mutta kokeeko Paulo sen tukena vai rasitteena.

Draaman kaari kohoaa messuun, jossa Agnese, hylättynä,on uhannut nousta ja kertoa kaiken, jos Paulo ei ole  lähtenyt ja jättänyt seurakuntaa. 

Mielenkiintoinen pieni novellinomainen tarina, jonka syvällisyys ei minulle ehkä täysin avautunut. Taikausko syrjäisessä kylässä rehottaa, mutta myös tunteet. Ja  ihmiselämä, äidin merkitys lapselle on merkittävässä roolissa. Tämän voisi ehkä lukea uudemmankin kerran eikä teoksen ikä huomioiden tämä ole ollenkaan vanhentunut ajatuksiltaan tai teemoiltaan. 

Mainittakoon, että Deledda on saanut Nobelin kirjallisuuspalkinnon vuonna 1926.Hieman tutkittuani kirjailijan taustoja teosten saatavuutta, niin voisin hyvinkin lukea muitakin hänen teoksiaan.

Francois Mauriac: Karitsa!

 

Francois Mauriac

Karitsa

Alkuteos: L'Agneau

Suomentanut Maija Lehtonen

WSOY, 1955

169 + 1 s.

Teoksensa esipuheessa kirjailija lainaa Simone Weiliä: "Äärettömän hellä Rakkaus, joka on lahjoittanut minulle onnettomuuden". Kirjailija viittaa myös aiempaan teokseensa Täydellisyyden kudos (Le Pharisienne), jossa on samoja henkilöitä tässä teoksessa. Karitsa ei kuitenkaan ole jatkoa aiempaa teokseen, mutta tämän teoksen päähenkilön  Jean de Mirbellen oudot ja kammottavat piirteet selittyvät tuolla aiemmalla teoksella. Harmi siis, että en ole tuot teosta lukenut,  sillä Jean de Mirbelle vaikutta todella kaikkea muuta kuin miellyttävältä päähenkilöltä aina viimeiselle sivulle asti.

Karitsan keskiössä on Xavier-niminen nuori mies, joka on Pariisin-junassa matkalla katoliseen pappisseminaariin. Matkalla hän näkee asemalaiturilla Jeanin ja tämän vaimon Michellen ja heidän keskinäinen kanssakäyminen, tai pitäisikö sanoa kanssakäymättömyys, kiinnittää Xavierin huomion.

"Xavier ponnisti koko tahdonvoimansa vapautuakseen näystä. Hän ei milloinkaan lakkaisi nousemasta yhä uudelleen samaa vuorenrinnettä, hän ryhtyisi yhä uudelleen ja uudelleen ajattelemaan ihmisiä, ihmisiä, jotka eivät merkinneet hänelle mitään, johin häntä ei yhdistänyt mikään lihan side ja joista hän ei tiennyt mitään muuta kuin sen mitä hän aavisteli, 'vainusi', kuten hän sanoi. --- --- ---Rakkaus, joka tulvahti hänen sydämeensä hänen nähdessään vilahdukselta kenen tahansa vieraan ihmisen kasvot, ei kohdistunut hänen isäänsä, äitiinsä eikä veljeensä. --- ---- --- hän eli vain niissä ihmisissä, joita kohti  hän lakkaamatta tunsi itseänsä ikään kuin nostettavan ja joiden puolesta hän tahtoi antaa henkensä."

Xavier kokee olevansa kiinni kohtaamissaan ihmisissä, hän tuntee sisimmässään velvoitteen heitä kohtaan, pelastaa heidät, vaikka ei tuntisikaan heitä. Hänellä on oma sisäinen näkynsä ja kutsu. Tuo kutsu joutuu koetukselle, kun hän kohtaa junassa Jeanin, joka toisin kuin Xavier on paremminkin skeptinen uskon asioita kohtaan. Onko mies ystävä vai vihollinen, kenties jopa itsse Paholainen? Miesten välille syntyy keskustelu ja Jean, joka on jättänyt vaimonsa ja aikonut tehdä itsemurhan (tätä ei kuitenkaan aivan suoranaisesti kuvata eikä kerrota) pyytää Xavieria keskeyttämään matkansa ja urasuunnitelmansa, tulemaan sen sijaan hänen mukanaan hänen kotiinsa, sillä Xavier pystyisi  ehkä järjestämään asiat.

Lopulta Xavier lähtee Jeanin matkaan, saapuu tämän kotiin, jossa tapaa Jeanin vaimon Michelen ja heidän luonaan asuvan pikkupojan Rolandin, jota Jean vihaa, eikä Michelekään saa poikaan minkäänlaista otetta. Pariskunta on ensin aikonut adoptoida pojan, mutta nyt he vain miettivät hänen palauttamistaan orpokotiin. Xavier kohtaa myös joitakin muita henkilöitä, joista yhteen hän rakastuu.

Karitsa on hyvin moniulotteinen ja osin vaikeaselkoinenkin (ainakin minulle) teos. Minun on hyvin vaikea ymmärtää Jeania, hänen julmuuttaan ja itsekästä ajatteluaan. Xavier yrittää selvitä kutsumuksen ja houkutusten ristitulessa toiveenaan "pelastaa edes yksi ihminen".

Kaikesta vaikeaselkoisuudestaan ja ihmisten välisissä jännitteistä huolimatta tämä on hieno pieni teos, jonka viimeinen kappale saa hengähtämään syvään ja oivaltamaan jotakin teoksen mestarillisuudesta.. Karitsa on jonkinasteinen allegorinen tarina, näin voidaan sanoa, sillä Xavier pappiskutsumuksessaan on syvästi samaistunut Kristukseen. Kansikuvakin (Martti Mykkäsen käsialaa) viittaa tähän. Tämä ei kuitenkaan ole niinkään saarna eikä varsinaisesti hengellinen kirja, vaikka hengellinen aspekti kulkee taustalla. Tämä on tarina kärsimyksestä ja vapautuksesta, sielun levosta ja rauhasta.

"Hän ei tuntenut heitä, hän ei koskaan enää ollut tapaava heitä. Ja kuitenkin  hän olisi halunnut kutsua heitä etunimeltä, viivyttää heitä, tunkeutua heidän kaikkien elämään, varjella heitä kaikilta vaaroilta, suojella heitä omalla ruumillaan. Hirvittävä jumalallinen intohimo, niin juuri! Sitä se oli! Jumalan intohimoista rakkautta luotuaan kohtaan."

 

Mainittakoon vielä, että Francois Mauriac on saanut Nobel-palkinnon vuonna 1952. 

...

Kijrjan kannet auki kohta 16: Lue pehmeäkantinen kirja.

Martha Sandwall-Bergström: Enkelten puro!

Martha Sandwall-Bergström

Enkelten puro

Alkuperäisteos: Änglarnas bäck

Suomentanut Sinikka Åberg

Otava, 1961

216 s.

Kansikuvitus: Peter von Martens

Alkulause: Varovaisesti, kuljettaen aasia keskellään, kiipesivät lapset jyrkkää vuoristopolkua alaspäin kylää kohti.

Päähenkilöt: Pepita ja Pedro ovat sisaruksia Espanjan Andalusiasta. Heillä on lisäksi pikkuveli Pablo ja pikkusisko Maria Rosa, joka on sairas. Pepita on 12-vuotias, vuoden vanhempi kuin Pedro. Tämä ikäkysymys on vähän hakusalla, sillä jossain vaiheessa myös Pedron kohdalla mainitaan 12-vuoden ikä. Maria Rosa on viisivuotias, mutta Pablon ikä jää avoimeksi. Tosin hänestä on maininta, että "kuusitoistavuotias pikkuveli Pablo pitäen sylissään mustaan kissanpoikaa." Tämä on kuitenkin puhtaasti lapsus, sillä silloinhan hän olisi isoveli ja toisaalta Pablo kuvataan pienokaisena, eikä kuusitoistavuotias ole enää mikään pienokainen.

Pepitan ja Pedron tehtävänä on kuljettaa päivittäin vuohenmaitoa läheiseen kylään myytäväksi. Pedro on myös vuohipaimenena läheisillä vuorilla.

Enkelten puro on  hämmentävä yhdistelmä arkista, köyhän perheen tosielämän kuvausta Andalusian rinteillä, toisaalta se omaa pieniä sadun  ja seikkailukertomuksen otteita, olematta kuitenkaan tyylipuhdas seikkailukertomus tai satukaan.

Saattaessaan kodissaan vieraillutta hämäräsokeaa Isä Franciscoa alas kylään Pepita ja Pedro saavat kuulla legendan Estebanin Madonnasta, Maria Rosasta, jonka mukaan kylän moni tyttö, myös Pepitan ja Pedron pikkusisko, on saanut nimensä, ja ihmeestä, jonka myötä kylän halki virtaava puro on saanut nimensä. Pepita uskoo, että jos he löytäisivät kadonneen Madonnan patsaan tämä voisi parantaa heidän pikkusisarensa.

He lähtevätkin etsimään puron alkulähdettä kertoen vanhemmilleen etsivänsä kadonneita vuonia, jotka on salaperäisesti hävinneet Pedron vahtivuorolla. Etsintämatkalla he saavat seurakseen syyhyisen kulkukoiran sekä  hieman yksinkertaisen Santosin, joka etsii kadonnutta sikaa. Myös Isä Francisco liittyy joukkoon, sillä hän kokee olevansa vastuussa Pepitan uskosta, jonka hän näkee vaarantuvan, jos ihmettä ei tapahdukaan. 

Lopulta lapset löytävät puron alkulähteen, mutta Madonnan sijasta he löytävätkin luolan ja luolasta jotain yllättävää, mikä ei kuitenkaan yllätä lukijaa, sillä kaikki on kerrottu jo kirjan takakannessa ja alkulehdillä kerronnassa, viittein ohjailtu kohden huipennusta.

Muutamia huomioita kerronnassa:

Kerronnan lomassa on muutamia jänniä yksityiskohtia ja kuvauksia, jotka saavat lukijan ihon vähän kihelmöimään, kuten tämä:

Ukolla oli vyötäisillään pieni kori. " Siihen hän kokosi ainoata riistaa, jota saattoi saada ilman ansoja ja pyssyä: etanoita. Juuri tänään hänellä oli ollut onnea. Koko kori oli täynnä etanoita, samoin itse ukko. Etanat ryömivät korista ulos ja liikkuivat hänen ympärillään."

Uh! Ajatus etanoista ryömimässä iholla ja yltympäri vartaloa kuulostaa inhottavalta. Eikä ukkokaan siitä tykännyt vaan pyysi lapsia keräämään etanat takaisin koriin ja sitomaan sen kannen paremmin kiinni.

Toinen seikka, mikä sai hieman mietteliääksi oli hämähäkki, jonka purema sai Santosin sätkyttelemään jalkojaan 24 tunnin ajan. Tätä seikkaa minun täytyi ihan googlata ja löysinkin viittauksia Tarantellaan, mutta en mitään tosiasiallista, tieteellistä näyttöä siitä, että sen myrkky aiheuttaisi tanssikohtauksia. Hämähäkkien 'tanssiin" kyllä löytyi viittauksia.

Maantiede: Tarina sijoittuu siis Espanjan Andalusiaan, Sierran vuoristoon, jonka huippuja tarinassa mainitaan. Tämä lisäsi omaa maantieteellistä tietämystäni, sillä minä olisin sijoittanut Sierra Nevadan Yhdysvaltoihin.

Ajankuva:

On vaikea sanoa, mihin aikaan tämä tarina sijoittuu, eletäänkö sotien välistä aikaa vai aikaa sotien jälkeen.

Pepitasta vielä:

Kirjan päähenkilöt on siis sisarukset Pepita ja Pedro. Pepitasta sanotaan, että hän pelokas ja arka. Isäkin kuvaa häntä näin: - Älä ole lapsellinen, sanoi isä moittivasti. - Sinähän pelkäät kaikkea kuin kana. Sinun täytyy tottua siihen, ettet alituisesti riipu äitisi hameissa. Sinähän olet kaksitoistavuotias ja pian naimaiässä. Kaikilla ikäisilläsi kylän tytöillä on jo sulhanen.

Minusta 12-vuotias on täysi lapsi. Ja Pepitakin viis välittää sulhasista. - Hullutuksia! Minä en koskaan mene naimisiin. Tahdon aina olla kotona äidin luona. Tai sitten rupean nunnaksi ja menen luostariin. Tyttö painoi päänsä alas ja hänen leukansa vapisi. - Sen varmasti teenkin, rupean nunnaksi. Ellei Maria Rosa parane, rupeankin nunnaksi.

Pepita saa kuitenkin rohkeutta tarinan edetessä ja ihailijankin, joka lupaa tulla hakemaan hänet sitten joskus omakseen, koska tämä tämän mielestä on "hyvin kaunis ja hyvä".

Kaiken kaikkiaan tässä tarinassa on siis monenlaisia aineksia espanjalaisesta elämäntavasta katoliseen uskoon ja legendoihin, tosielämästä mielikuvitukseen ja ihmeisiin. Tässä, ihmeen jumalallisena ihmeenä ja ihmeen inhimillisen taidon myötä maastossa, kirjailija ei kuitenkaan laita uskoa romukoppaan, vaan Isä Franciscokin saa huomata, että 'usko ei joudu häpeään'.  

Jotain pientä samankaltaisuutta tässä on kuin kirjailijan iki-ihanassa Gulla-sarjassa. Toisaalta tarinat ovat hyvin erilaisia eikä tämä ihan yllä Gullan tasolle. Siinä, missä Gulla-kirjoissa ei juurikaan näkynyt minkään ihmisryhmän suoranaista väheksymistä ja eriarvoistamista, niin tässä teoksessa mustalaiset kuvattiin kyllä tavalla, joka oli ehkä turhan stereotyyppinen koko kansanryhmää ajatellen. On eri asia kuvata joku tietty persoona tietyllä tavalla kuin yhdistää nämä piirteet koko väestöön.

Kansikuvitus on  kiehtovan kaunis ja kiinnostusta herättävä.

--

Kirjatunteissa tämä kirja sai muutamissa kuvauksissa kokemaan vähemmän miellyttäviä tuntemuksia, siksi tähän sopii tämä kohta, että

Vaikka ei kokonaisuutena ollut tokikaan mikään äklöttävä kirja.

Gitta Von Cetto: Josin suuri rakkaus!

Gitta von Cetto

Josin suuri rakkaus

Alkuteos: Wiedersehn mit Josi

Suomentanut: Kyllikki Hämäläinen

Otava, 1969

153 s.

Ensimmäinen suuri rakkauteni oli ilman muuta naapurin poika. Hänen nimensä oli Nikolaus Prochow ja hän astui elämääni siinä vaiheessa jolloin aloin nurisematta pestä käsiäni. Minä kasvoin ihanassa vapaudessa.

Tarinan kertojaminä Josi palauttaa lapsuutensa hetket mieleensä kaksikymmentävuotta myöhemmin aviossa ollessaan ja odottaessaan ensimmäistä lastaan, ja alkaa kirjoittaa tarinaa paksuun mustaan vihkoonsa.

Josi on 8-vuotias, kun hän tapaa ensi kerran Nikon, tuon tummatukkaisen, kapeakasvoisen ja tomerannäköisen pojan, joka kiertelee Josin kodin puutarha-aidan lähettyvillä. Prochovit ovat muuttaneet Friedrichin perheen naapuriin. Niko on kolmisen vuotta vanhempi.

Josi pyytää Nikoa veistämään itselleen mäyrän siitä kepistä, mitä tämä heiluttelee, mutta tuleeko siitä mäyrä.  Mielikuvitus on rajana, mutta riittääkö sekään, kun tuttavuutta luodaan.

Josin ja Nikon ystävyys syvenee. He kasvavat ja varttuvat ja suhteeseen syntyy erimielisyyksiä.  

 

- Mitäs tuumaisit, jos rupeaisin papiksi? Kysyy Niko erään kerran Josilta, joka kauhistuu. - Silloin sinun elämäsi lakkaa kokonaan. 

Kaikkein suurin ryppy suhteeseen syntyy, kun Prochovien talo palaa ja perhe joutuu muuttamaan pois. Yhteisössä aletaan huhuta, että Nikon vähän erikoinen isä on sytyttänyt talon palamaan ja Niko syyttää Josia asiasta.

Lapset aikuistuvat ja tiet eriytyvät. NIko lähtee kuin lähteekin opiskelemaan papiksi.

"Minä olen itsekäs, hemmoteltu omahyväinen, mahtava, niin sanotun hyvän perheen ainoa tytär, minä haluan että kaikki ihmiset tanssivat minun pillini mukaan, niin moitiskelin itseäni. Minun pitäisi hävetä! Mutta katumukseni ja häpeäni eivät olleet aivan aitoja. Jos Niko joskus tulisi eteeni mustassa kauhtanassaan, heittäytyisinkö minä  polvilleni hänen eteensä, ripittäytyisin ja tunnustaisin nuoruuden hairahdukseni ja pyytäisin hänen synninpäästöään? En milloinkaan. en milloinkaan."

Luin aiemmin Gitta Von Cetton kirjan Suukko vuodessa ja ihastuin sen verran, että aloin kaivata lisää kirjailijan teoksia. Kuinka ollakaan, häneltä oli suomennettu myös tämä teos. Josin suuri rakkaus on hyvin erilainen teos kuin Suukko vuodessa. Suukko vuodessa oli kerronnaltaan keveämpi ja ilmavampi, jos siinäkin oli myös teemoja, jotka eivät niin keveitä olleet. Josin suuri rakkaus on kerronnaltaan pohtivampi. Näkökulma on aikuisen, joka katsoo itseään lapsena ja omaa kehitystään, kasvuaan aikuisuuteen. Pidin kyllä tästäkin tarinasta, vaikka kerronta ei ollut samalla lailla ilmavaa. En tarkoita, että tämä teos olisi jotenkin tukkoinen tai tiukkaan ahdettua ajatusketjua. Ei lainkaan. Tyyli vain on toisenlainen, aikuismaisempi. Minun täytyy kuitenkin todeta, että olen hieman pettynyt loppuun, joka mielestäni olisi voinut olla napakampi. Lisäksi loppu luhistui myös pieneen lapsukseen kuivuneesta kastanjasta. Pienillä yksityiskohdilla ja detaljeilla on joskus hyvinkin suuri merkitys.

...

Helmet lukuhaaste 2020 kohta 22: Kirjassa on epäluotettava kertoja

Seinäjoen kaupunginkirjasto Aikamatka -lukuhaaste kohta 23: 1960-luvulla ilmestynyt tai 1960-luvulle sijoittuva kirja