Reino Laakkonen: Maatilan salaisuus

 

 

Reino Laakkonen

Maatilan salaisuus

Uusi Tie, 1990

133 s, 

Kansi: Kristiina Kolari

 

Jari Eronen on 15-vuotias yksinäinen poika, jonka vanhemmat ovat eronneet. Jarin isän uusi puoliso ei ole halunnut ryhtyä "äitipuoleksi" ja sen takia isä on vuokrannut pojalle oman asunnon. Jari on ollut vuosi aiemmin kesätöissä Malmikartanossa ja nyt hän saa kutsun tuntemattomalta mieheltä tulla tapaamaan häntä Suomalaiseen klubiin. Äiti Jarin siskojen kanssa asuu erikseen, mutta käy joskus tapaamassa Jaria.

Tämä tarinan aloitus minua hieman uteloitti, sillä aloin miettiä, että jos klubiin hyväksyttiin vain miesjäseniä (viittaan viime aikojen uutisiin), niin kuinka on sen ravintolan laita, voiko siellä olla naistarjoilijoita?

No, Jari menee tapaamaan miestä, joka ei sano nimeään, mutta tietää paljonkin Jarin aiemmista kesätöistä ja kertoo olevansa Malmikartanon isännän veli. Mies toivoo, että Jari nytkin menisi kesätöihin isännälle ja pitäisi tätä "silmällä" ja sitten kertoisi miehelle tilannepäivityksiä. Jari pääsee kuin pääseekin töihin Malmikartanoon, jossa Isäntä ja apumies Hanse antavat hänelle hommia vuorotttain. He eivät koskaan näyttäydy samanaikaisesti. Jaria alkaa kiinnostaa Isännän puuhailut läheisellä kannaksella, jossa näkyy eräänä päivänä myös outo vesisuihku. 

Jarilla on kesätyöpaikkakunnalla 14-vuotias kaveri Eero Lampela. Lampelan perhe on uskovainen ja erään kerran Jari lähtee Eeron kutsusta hengelliseen tilaisuuteen, jossa musiikilla tuntui olevan suuri osuus tilaisuutta. Jari  tosin ei ymmärtänyt musiikista enempää kuin "kirahvi kotimikroista". Tilaisuudessa Jari tapaa Tapani Huhtan, jonka kanssa hän lähtee ajelulle tämän Datsun A- satasella. Jari on saanut kirjeen Jouto-Tuomas nimiseltä kaverilta, joka on kutsunut hänet tapaamaan häntä Varsitielle. Jarin ja Tapanin keskustelut jää kesken, kun Jari lähtee tapaamaan miestä, joka kertoo hänelle, että Jarin vakoojakseen palkkaama mies ei itseasiassa olekaan Malmikartanon isännän veli, vaan hämäräperäinen mies nimeltä Roni Kivirikko. Tällä on jotain saatavia Malmikartanosta, mutta niiden aika ei ole nyt.

Maatilan salaisuus -teos on erikoinen tarina, jonka rakenteessa on hyppäyksiä kahden kerronnan välillä. On Jarin tutkimukset Malmikartanossa, jossa on tekeillä jotain salaperäistä. Yhtäkkiä aletaan kertoa Aatu Hanneksesta, jonka pitäisi matkustaa jonnekin ulkomaille pelastamaan kidnapattua poikaa. Aatu Hannes on itse asunut aikoinaan ulkomailla jonne hänen poikansa ja tämän vaimo on haudattu. Mikä maa on kyseessä, ei mainita, mutta jossain Välimeren tuolla puolen liikutaan. Tarina saa todella kummallisia käänteitä, joilla ei tunnu olevan mitään yhteyttä Jarin tutkimuksiin Malmikartanossa. Jokin yhteys kuitenkin Aatulla on Malmikartanoon oudon ulkomaanmatkan ollessa kuitenkin jotenkin irrallaan muista tapahtumista, joissa merkittävässä roolissa on energiatutkimukset ja salaperäinen öljykasvi, jota lähdetään kuljettamaan turvaan yöllisellä pakomatkalla. 

Aikas erikoinen tarina, josta oikein tiedä, mitä ajattelisin. Tämä on ehkä lähinnä pojille suunnattu seikkailuhenkinen teos, jossa on tuotu esiin myös kristillinen elämänasenne. Mikä minua häiritseee on, että henkilöiden taustoja, Jaria lukuunottamatta, ei avata. Erityisesti tämä kiusaa Aatun kohdalla, joka jää jotenkin mystiseksi ja salaperäiseksi henkilöhistoraltaan. Tuo Aatun ulkomaanreissu erityisesti on outo kiemura tarinassa. Kerronnassa mainitaan Keski-Suomi, mutta ei paikkakuntia. On vaikea tietää, missä päin Suomea liikutaan. Maininnat, kuten Suomalainen klubi tai Pohjankartano eivät paljonkaan auta asiaa.  Jari on kaupunkilaispoika, joka on kuitenkin kesätöissä maaseudulla. Hieman uskottavuuden rajamailla tämä tarina puikkelehtii.

---

Helmet 2025 -lukuhaaste kohta 4: kirjassa valvotaan yöllä 

Tauno Karilas: Punainen pilvi!

Tauno Karilas

Punainen pilvi

Valistus, julkaisuvuotta ei mainita 

113 s.

Kansi: Eeli Jaatinen 

Aloitus: Jack Mungo toi ensimmäisenä tiedon sodan syttymisestä Hattaran uudistaloon Minnesotan korvessa.

Vuoden 1861 kesä oli lopullaan, John Hattara oli juuri palannut kotiin ruispellolta. Edellisenä vuonna hän oli kaatanut kasken ja kylvänyt siemenen maahan. Vilja oli kasvanut hyvin ja nyt hän oli aloittanut sen leikkuun.

Hattaran perhe: Isä John, äiti Helena, tytär Liisa ja poika Erkki. 

Ollaan asettumassa aterialle, Erkkiä vain ei näy missään. Hän on lähtenyt metsästämään pyssyineen ja tuntuu viipyvän retkellään.  Jack Mungo tuo viestin Yhdysvaltain sisällissodan alkamisesta. Sen taistelun melskeet eivät kuitenkaan kosketa minnesotalaista uudisasukasta. Sen sijaan viesti intiaanien taholta uhkaavasta vaarasta on todellisuutta. 

"Kaikista pohjoisvaltioiden linnoituksista viedään miehiä taistelemaan etelässä. Ridgelyn, New Ulmin ja monen muun linnoituksen varuskunta on vähentynyt puolella. Intiaanit, jotka tähän asti ovat pysytelleet rauhallisina, ovat käyneet levottomiksi. Ja kun he ovat jatkuvasti kiukkuisia valkonaamoille, jotka ovat tunkeutuneet heidän kalavesilleen ja metsästysmailleen, aikovat he, mikäli heitä oikein tunnen, ajaa vieraat tunkeilijat pois. Se käy helposti päinsä, kun entisestäänkin vähälukuisia varuskuntia supistetaan.

Kun Erkkiä ei ala kuulua kotiin, lähtevät Jack Mungo ja John etsimään poikaa. He kuulevat laukauksen, löytävät kuolleen hirven ja jälkiä maassa. Erkki on joutunut intiaanien vangiksi. He eivät kuitenkaan lähde seuraamaan jälkiä heti, vaan Jack Mungo ottaa mukaansa Micky Porter -nimisen miehen lähtiessään seuraavana päivänä jäljittämään joukkoa. John Hattara jää perheensä luokse, jonka siirtää myöhemmin turvaan Jackin piilomajaan. 

Tauno Karilas  on varmaankin kirjoittanut monia vetäviä nuortenkirjoja, minäkin olen ainakin yhden kiintoisan teoksen lukenut aiemmin. Tämä ei kuitenkaan ollut parhaimmasta päästä lukemisiani. Punainen pilvi on tyypillinen ajantuote, pojille suunnattu seikkailukertomus, joka perustuu hyvin löyhästi todellisuuteen. Tätä todellisuuspuolta minun täytyikin hieman selvitellä yksityiskohtien ja henkilöhahmojen kautta.  

Varuskunnat: 

Ridgely ja New Ulm, ovat olleet oikeita, todellisia linnoituksia 1860-luvun Minnesotassa. New Ulmin kaupunki löytyy osavaltiosta tänäkin päivänä.

Phil Kearneyn linnoitus Perustettu 1848 suojelemaan Oregoniin matkalla olevia siirtolaisia. Sijaitsee Wyomingissa.

Henkilöt: 

Pikku Varis.  Pikku Varis (Little Crow / Thaóyate Dúta) on todellinen historiallinen intiaanipäällikkö. joka liittyy vuonna 1862 Minnesotassa tapahtuneeseen Dakota-sotaan. Pikku Varis kuoli 1863. Tässä kertomuksessa Pikku Varis kuvataan pääpahiksena, joka on vanginnut  Erkin viedäkseen tämän Punaisen Pilven luokse, jota hän vihaa. 

Punainen Pilvi. Punainen Pilvi (Red Cloud / Makhpyia-luta) on ollut todellinen tunnettu  Oglala-Sioux-päällikkö, jonka soti Yhdysvaltain armeijaa vastaan 1866-68 Wyomingissa ja Montanassa. 

Lisäksi kerronnassa vilahtaa Istuva Puhveli  ja Hullu Puhveli -nimiset hahmot. 

Istuva Puhveli oli saanut surmansa salamurhaajan kädestä. Pikku Varis oli tuon teon tekijältä itseltään saanut kuulla tämän kuolinhetkellä, että Punainen Pilvi oli antanut hänen tehtäväkeen surmata vaarallisimman kilpailijansa. Istuva Puhveli oli mahtava päällikkö, kaikkien pohjoisten sioux-heimojen yksinvaltias, joka oli menestyksellisesti torjunut valkonaamojen tunkeutumisen kohti länttä. 

En tiedä, muttta Istuva-määre toi mieleeni Istuvan Härän (Sitting Bull), jonka kuolema kuitenkin tapahtui paljon myöhemmin kuin tämän teoksen tapahtumat ja erilaisissa oloissa, joten ehkä mielleyhtymä on siltä osin oma, eikä nimellä viitata Istuvaan Härkään sen enempää kuin Hullu Puhveli -nimellä Hullun Hevoseen.

Hullu Puhveli -nimisestä mielipuolisesta intiaanipäälliköstä Micky kertoo Jackille heidän jäljitysmatkalla: Taudinkohtausten välillä oli Hullu Puhveli hyvin älykäs ja taitava päällikkö.

Joitakin muitakin nimiä mainitaan, jotka pistää mietityttämään, onko ne johdannaisia todellisista henkilöistä, jotka on ympätty tarinaan. 

Aika:

Eletään siis 1860-lukua, sen alkuvuosia. Mutta kuinka monta vuotta tarinassa ehtii kulua? Päivistä, sen paremmin kuin vuosistakaan ei juuri puhuta. Itse arvioisin vuoden tai parin ajanjaksoa, mutta tapahtumien taustoja selvitellessä ajankuluminen jää hämäräksi. Tämä tarinahan saa alkunsa 1861, Dakota-sota käytiin 1863, mutta esimerkiksi viittaus Punaisen Pilven sotaan ja, "kuinka Fettermanille kävi" sijoittuu todellisuudessa vuoteen 1866. 

Se, että tämän teoksen tapahtumissa kuluisi viisi vuotta jättää lukijan todella mietteliääksi.  Alussa koottiin ruislyhteitä, jossain vaiheessa kylvettiin uudet rukiit. Kerronnan yhtenäisyys kiusasikin lukiessa samoin kuin muutamat yksityiskohdat kuten puhe "harakoista" intiaaniheimona. Seikka, jolle en löytänyt mistään vahvistusta.Lieneekö mennet harakat ja varikset sekaisin. Mainittakoon myös kulta-aarre jossain vuorenonkalossa, Yellowstonen suunnalla, jonne matkalaiset kulkevat, ja jota, siis kulta-aarretta Pikku Varis himoitsi. Lukiessani pohdin, millainen oli intiaanien suhtautuminen kultaan? Ja mitään ei puhuta siitä, kuinka kauan matkanteko kestää? Mutta jos ajattelee Amerikan Yhdysvaltojen suuria etäisyyksiä, niin kyllä kai se matka, hevosillakin, Minnesotasta jonnekin Yellowstonen suunnalle  ei ihan parisssa päivässä suju. 

Kerronta on siis aika ylimalkaista. eikä mitään suurempia kuvailuja ja luonneanalyysejä harrasteta. Tapahtumat viedään läpi suurpiirteisesti ja aika kuluu siinä sivussa sen kummemmin analysoimatta. 

Tarinan vaiheissa syntyy kahnauksia, vangitsemisia, pakoon pääsyjä,  tavataan kullankaivajia ja kohdataan taisteluja ja kaikki päättyy Hattaran perheen osalta onnellisesti. Perheen intiaaniystävä, winnebago-päällikkö Valkoisen Karhun tytär Metsäkukka ja Erkki suuntaavat katseen tulevaisuuteen.

- Sinusta tulee suuri soturi, Erkki...

- kun tulee rauha, silloin minäkin rakennan oman majan jonnekin tänne. Metsästämme yhdessä ja viljelemme maata ... 

Hmm. Tämä ei ollut aiheestaan huolimatta ollenkaan "minun juttuni". Tosin tässä ei intiaaneihin suhtauduttu yksipuolisen kielteisesti, mutta kerronnassa on vivahteita, jotka saavat mietteliääksi ja herättävät kysymyksiä. Sen sijaan Eeli Jaatisen taiteilema kansikuva on todella upea. Siitä, kuinka todenmukainen se on, esim. päähine taistelutilanteessa, voidaan pohtia. Kansikuvan lisäksi teoksessa on muutama mustavalkoinen kuvituskuva. E h k ä   tämän voisi  lukea uudemmankin kerran. Nyt minä luin tämän yhteen syssyyn yön tunteina valvoessani. 

 

Jalmari Vaula: Pitkä pakomatka

 

Jalmari Vaula

Pitkä pakomatka

Kuva ja Sana, 1945

104 s.

Kansikuvitus ilm. Eeli Jaatinen

Murtunut kuusi makasi maassa aivan aidan vieressä. Se oli ollut aikoinaan suuri ja juhlallinen puu. Mutta ajan hammas oli syönyt sen sydämen, tikka oli laatinut siihen pesänsä, tiainen oli sen jälkeen kasvattanut kahdet poikaset sen ontossa onkalossa ja sadoittain puutoukkia oli kaivanut ytimen aukkojaan täpösen täyteen. Kun sitten suuret tuulet tulivat ja metsä ympärillä huokui ja humisi, mursi myrsky sen rungon keskelstä kahtia, halkaisi tyven kuin lahon aidaksen ja viskasi latvuksen vesakkoon aidan viereen. Tämä oli tapahtunut sydänkesällä, heinänteon aikaan. Siksi olivatkin oksat vielä aivan vihreät, ain joku ruskettunut lehvä seillä täällä juorusi jo kuitenkin kaiken katoavaisuudesta. Verraton piilopaikka metsäneläimille tuo latvus! Kelpasipa sen suojissa jäniksenkin ottaa ettoneensa ja ruskeapilkullisen koppelon pyöräyttää kuusi munaa sammaleisen pesänsä pohjalle. 

Ensimmäinen luku tässä tarinassa on kuin eri tarVaulinasta, mutta niin vain sillä kuitenkin on merkitystä. Ei sitä turhan päiten ole johdannoksi laitettu. Tarinan jatkuu, kun nuori, rikollisille teille joutunut nuori mies, punapää-Risto karkaa vankilasta ja kurkistaa tuon murtokuusen alta, pälyillen pelokkaana ympärilleen. Risto on vasta poikanen, karun lapsuuden omaava nuori, joka on pakomatkalla iskettyään vartijan. Nyt hän pelkää, että hänestä kaiken lisäksi on tullut murhaaja.

Pitkä pakomatka on kristillistä kirjallisuutta, jossa Jumalan sanan vaikutus yhdessä erämaiden ja luonnon tervehdyttävissä oloissa muuttaa nuoren ihmisen elämän. Ristoa ajetaan takaa halki Suomen, aina Lapin perukoille ja Ruijan rantamille, jossa Risto pestautuu kalastuslaivalle. Tässä vaiheessa kerrontaan tulee sanastollista paikallisväriä, kun puhutaan juksaamisesta, otringista, paarusta ja höösmannista monista muista puhumattakaan. Hieman on kerronnassa myös hyperbolistista otetta, kun kuvataan kissakalaa, joka "herää kuolleistakin". 

Ruijan rantamilla Risto tekee lopullisen päätöksen kohdata totuuden teoistaan. Pakomatkallaan Risto on tavannut muun muassa Hallatunturilla asuvan erakon, joka on auttanut Ristoa antamatta tätä ilmi. Paluumatkalla Risto tapaa erakon uudelleen ja saa kuulla, ettei hän sentään mikään murhamies ole. Vartija on selvinnyt saamastaan iskusta. 

Ihan vänkä, poikien seikkailutarina, jossa joudutaan taistelemaan ei vain karhuja ja susia vastaan, vaan myös omia sisäisiä otteluja. Teos on tietysti jo iäkäs, kerronnallisesti väljää. Dialogia on jonkin verran, kuvauksellisuuteen ja tapahtumiin olisi ehkä voinut syventyä tarkemminkin. Kristillinen sanoma on selkeä, muun muassa psalmeja lainataan. Ote ei kuitenkaan ole tuomitsevaa eikä sormella osoittelevaa. Mielenkiintoista tarinassa on Riston kohtaamisissa hyväsydämisissä ihmisissä, jotka eivät anna Ristoa ilmi, vaan auttavat tätä syystä tai toisesta eteenpäin. Värikkäämmäksi kuvaus muuttuu Jäämeren rantamilla juuri sanastonsa takia. Jonkinlainen paino- tai ajatusvirhe sanastossa tulee kuitenkin esille, kun puhutaan mereen hukkuneista sieluista, jotka mainitaan ensin merihaukkoina ja merihaukkana sana selitetään. Jatkossa kuitenkin puhutaan meriraukoista.  

Jalmari Vaula on itselleni uusi kirjailijatuttavuus. Ammatiltaan opettajana toimineelta kirjailijalta on ilmestynyt myös muita luontoon vahvasti liittyviä teoksia, joihin mielelläni tutustuisin. 

 Pohjoinen 2025 -lukuhaaste kohta 12. Kasvutarina

 

Bertil Cleve: Teuira!

 Bertil Cleve

Teuira - Etelämeren poika

Alkuteos:

Suomentanut Salme Sadeniemi

Otava, 1937

220 s 

 

Tage seisoi nojaten laivan kaiteeseen. Aluksen nimi oli Vaita, ja sen omisti eräs tahitilainen laivanvarustaja, Mac Donald nimeltään. Tropiikin aurinko oli polttanut melkein valkeaksi Tagen jo luonnostaankin pellavanvärisen tukan, joka tavan takaa valahti hänen otsalleen. Hänen vaaleansiniset silmänsä ahmivat innokkaasti vedenalaisen satumaailman elämää siron kauppakuunarin hiljalleen soluessa yli kristallinkirkkaan veden. 

Näin alkaa tämä, lähinnä kai pojille suunnattu, vanha seikkailukertomus. Tage on ruotsalainen poika, joka isänsä tohtori Gernerin kanssa on matkalla Papeeteen. Luettuani ensimmäistä lukua, ajattelin jo jättää kirjan kesken turhautuneena, koska kerronta oli niin epäuskottavaa. Tage näkee meressä doradon, kultamakrillin. 

- E, tane sanoi hän. - Ottaa kiinni dorado?

- Yes, very well, vastasi Tage ja hymyili hänkin.

- Catch him. Pyydystä se. Will you help me, Tapu?

Eikä aikaakaan, kun Tapu, Fidziläinen merimies hankkii välineet ja alkaa vedellä kaloja. No, ei siinä mitään, mutta sitten Tage ottaa ongen ja aikansa yritettyään saakin kalan koukkuun. Tage on pulassa voimakkaan kalan kanssa ja sitoo pitkän siiman vyötärönsä ympärille, mutta putoaa mereen. 

Kun tilannetta ajattelee, poika on meressä ja yrittää pysyä pinnalla, lannistaa kalan, miten mahtaisi todellisuudessa käydä? Minun nähdäkseni kala ui poispäin vetäen poikaa perässään. Köydenvetotilanne kalan kanssa meressä ei oikein ole uskottavaa. Ja kun tähän tilanteeseen vielä lisätään haiden kerääntyminen ympärille, niin kerronnan uskottavuus lyö hurjempia laineita kuin meri sinällään.

No, Tage pelastuu ja nostetaan laivaan, jota vastaan on jo soudettu rannalta. Tage tutustuu tahilaiseen nuorukaiseen Teuiraan, joka on osaltaan ollut pelastamassa häntä ja jatkossa he joutuvat yhdesä keskelle uutta seikkailua, kun lähtevät pyydystämään patuita ja trooppinen myrsky yllättää heidät. Tage ja Teuira selviytyvät asumattomalle saarelle. 

 - Kuule, Teuira! Muutamia vuosia sitten minä luin erään hyvin jännittävän kirjan, jonka nimi oli Robinson Crusoe. Hänen laivansa haaksirikkoutui jossain Etelä-Amerikan rannikolla, ja hän ajatui hylynkappaleella asumattoman saaren rantaan. Sen saaren nimi oli Juan Fernandes. Se kirja muuten on hirmuisen kuuluisa yli koko maailman. Minä luulen sitä paitsi, että siinä kerrotaan tositapauksesta, sillä se on kirjoitettu jonkun skotlantilaisen, Selkirk-nimisen merimiehen muistiinpanojen mukaan.  

Eräänlainen robinsodi-tarina siis tämäkin. Saarelle ilmaantuu myrskyn mukana kaksi tiedemiestä, englantilainen Crosby ja tanskalainen Jörgen, jotka ovat olleet tutkimassa statosfääriä kuumailmapallolla. Tämä kuumailmapallon kuvauskin on vähän erikoinen ilmatiiviineen lasihytteineen. 

Ennen tutkijoiden saapumista pojat ovat löytäneet vanhan mökin rauniot, mökin, jossa on aikoinaan asunut hollantilainen taidemaalari Pieter Van Delt, jonka kadonneiden maalausten arvoitus myös seikkailun lomassa ratkeaa.

Jos ei ota muutamia, hieman epäuskottavia kuvauksia huomioon, on tämä ihan sujuvasti kerrottu tarina seikkailunnälkäisille lukijoille. Kerronta on kaikkitietävää, sisältäen mukavasti paikallisväriä. Joitakin asioita minun täytyi hieman googlailla, kuteni viittaus hitialaiseen Tirau Taneen. Hitia-nimisestä seudusta kun ei ole tietoakaan eikä löytänyt googlekaan. Tämähän on sinällään fiktiivinen tarina, jos tahitin ja etelämeren saariston kieli ja kulttuuri luovat autenttisuutta. Tämä tuli todistetuksi, kun googlasin tämän:

Polynesialainen pöytärukous: Atua inia i te rai, ha maitai faatu maa am na taato tino (Jumala, joka olet taivaassa, anna meidän ruumiimme käyttää hyväkseen se ruoka, jonka syömme)

Googlekäännös tahistista oli: Jumala taivaassa, anna hyvää ruokaa koko ruumiilleni. mikä mielestäni onkin onnistuneempi käännös kuin kirjakielinen suomennos, mutta mene ja tiedä, kuinka monitahoisempi ilmaisullisesti alkuperäinen mahtaisi olla.

Mitä tulee tapoihin ja kulttuuriin, niin en niin ihastunut ollut niihin viittauksiin kannibalismista (tämä ei ehkä ihan herkille lapsille ole suositeltava) tai alkuperäiskansan henkimaailman todellisuuksista, oli ne sitten uskottavia tai ei. 

Mikä on hieman mietityttävää myös on maininta paikasta, jossa kasvoi "ananas- ja sitruunapuita". Sitruunathan kyllä kasvavat puissa, mutta ananakset eivät kasva puissa vaan maassa ja hedelmä itsessään on ehkä hieman puumainen. 

Mikä myös jäi mietityttämään on kuvaus kalasta, jota kutsutiin meripiruksi ja jonka pyrstön haarojen väli olisi niinkin huimat kuin 8 metriä.  

Hieman siis totuudellista ja hieman väritettyä sanoisin tästä tarinasta. Ajan patinaa ja asenteita teoksessa hieman löytyy suhteessa eri kansallisuuksiin. Ei tämä kokonaisuudessaan ihan kehno tarina ollut, jos kohta olisi voinut olla hieman parempikin. Kansikuva, jonka tekijästä ei ole tietoa on mielestäni upea.  

 

Tällä teoksella aloitan Ninnin kirjakimaran Kirjoja ulapalta -lukuhaasteen. Tosin haaste julistettiin vasta nyt, joten en tiedä, jos tähän hyväksytään vain tästä päivästä aloitetut merelliset kirjat. No, ehkä niitä merellisiä kirjoja vielä tulee jatkossakin vastaan. Olkoon nyt vinkkaamassa kivasta haasteesta kuitenkin. 
 

Maailman valloitus kirjallisesti: Tahiti (Ranskan Polynesia) 

Helmet 2025 kohta 35: Kirjan nimessä on sana "mies" tai "poika" tai niiden taivutusmuoto 

Ota Hofman: Pako

Ota Hofman

Pako 

Alkuperäisteos: Utek

Suomentanut Kirsti Siraste

Otava, 1970

111 s 

Aloitus: Pikkupuhveli tai puhiseva. Sillä hän puhisee kuin neljä puhvelia. Tälläkin hetkellä. Kun hän on liikkeellä, koko talo on täynnä häntä. Viimeinen vihellys alhaalla oleville kavereille, puhinaa ja tömistystä portaissa. Sitten eteisen ovikello rämpähtää soimaan. - Hei äiti!

Hän on 10-vuotias poika, joka on saanut nimen Aleksanteri, mutta jota kutsutaan lyhyesti Sašaksi. Sašalla on huoneessaan koppakuoriaisen muotoinen lamppu, mikä ärsyttää poikaa. Hän haluaa syntymäpäivälahjaksi lampun, joka ei ole lastenlamppu. Sašan elämä joutuu kuitenkin myllerrykseen, kun hän illalla ennen nukahtamistaan näkee, kuinka ikkunasta näkyy loimotusta. Vaja palaa! Vaja, jossa hän on ollut kavereittensa kanssa tupakoimassa. 

Oliko tulipalo heidän syytä, Jirin? 

Koulussa Saša joutuu kuulusteluun. Hänelle näytetään palanutta puseronhihaa. Onko Saša nähnyt sitä aiemmin. Saša pakenee. Hän tahtoo suojella kaveriaan Jiriä. Hehän ovat tehneet paperille verivalan. Saša tapaa pakomatkallaan toisen karkulaisen, Fangion, tai Rudlan, joksi poika lopulta esittäytyy, useampia vuosia vanhemman pojan, jonka Saša tajuaa olevan oikea syyllinen. Sašan ja tämän toisen pojan välille muodostuu erikoinen yhteys. Saša jättää jälkiä, jotta hänet löydettäisiin, toisaalta hän ei ilmaise tätä, kun siihen olisi mahdollisuus. Vanhempi poika haluaa eroon Sašasta ja kuitenkin, kun Saša on heikoimmillaan hän ei jätä tätä, vaan kantaa tätä - löydettäväksi. Mutta, kun tarina on lopussa, näkeekö kukaan tätä vanhempaa poikaa. Mikä on hänen kohtalonsa, jää avoimeksi.

Ota Hofmanin Pako on erikoislaatuinen nuortenkirja kahden pojan pakoreissusta, erilaisuudesta ja silti samanlaisuudesta, kohtalosta, jotka risteävät toisiaan. Luvut ovat lyhyitä. Kerronta on, pieneen pakattua tiivistunnelmallista kaikkitietävyyttä, jossa tapahtumakuvaukset ja dialogit vaihtelevat liikoja selittelemättä. Naseva tarina, jossa avoin loppu jättää liikkumatilaa ajatuksille ja yhteiskunnalliselle pohdinnalle . Tosin se, mitä lapsilukija oivaltaa yhteiskunnan toimivuudesta, sympatiasta rikoksen poluille joutuneista voi jäädä vähäisemmäksi kuin elämää nähneellä aikuislukijalla. 

Kaiken kaikkiaan ehta poikakirja, jossa ripaus yhteiskunnallista kantaaottavuutta. Mainittakoon, että tämä teos on voittanut  "muinaisessa" tsekkoslovakiassa Atomiajan kirjoituskilpailun vuonna 1966.

Kyyti 2025 -lukuhaaste huhtikuu: Samannimisistä kirjoista vaihtoehto 2

Farley Mowat: Two Against the North

Farley Mowat

Two Against the North

Original title: Lost in the Barrens (1956)

Illustrated by Alan Daniel

Scolastic Book Services, 1977

219 s.

Tämän arktisen eräseikkailun päähenkilöt on kaksi nuorta miehenalkua. Jamie on , orpo kanadalaispoika Torontosta, jonka hänen enonsa Angus McNair kutsuu luokseen asumaan, tämän oltua vanhempiensa kuoleman jälkeen sijoitettuna sisäoppilaitokseen. Angus on oltuaan ensin merimiehenä (sealing schooner) Beringin salmella on sittemmin päätynyt turkismetsästäjäksi, liikkuen pohjoisen laajoissa metsissä.

Five hundred miles adn two days north from Winnipeg, the train drew up by a rough wooden platform. Jamie climbed uncertainly down to stand staring at the rough shanties and the nearby forests that threatened to sweep in and engulf the little settlement of The Pas. A huge, red-bearded man in a buckskin jacked strode forward and caught the boy hard about the shoulders in a bear hug. - Do ye know me, Jamie? he cried. And then, grinning at Jamie's stammering reply, he tightened his hold on the boy's shoulder and swung him round. - You've come to meet the north, my lad, he said, and I'm thinking you'll be in love with it before the month is out.

Ja todentotta. Jamie saa oppia Pohjoisen karun luonnon kantapäänkautta yhdessä Awasin kanssa. Awasin on  Cree-heimoon kuuluva metsäintiaani. Awasin isä Alphonse on Angus McNairin  vanha metsästystoveri ja hyvä ystävä ja niinpä Jamiesta ja Awasista tulee myös hyviä ystäviä. 

McNairin mökki on kuuden päivän kanoottimatkan päässä The Pas:n yhteisöstä. Cree-kylä on parinkymmenen mailin päässä McNairin mökistä. Eräänä päivänä Cree-kylään tulee vieraita Chippeweya-heimosta, jotka pyytävät apua, sillä heidän heimolaisensa näkevät nälkää. Alphonse lähtee joidenkin miesten kanssa Chippeweyojen luo ottaakseen selvää tilanteesta ja viedäkseen apua ja Jamie ja Awasin lähtevät mukaan. Chippeweya-kylässä apu otetaan ilolla vastaan, mutta suunnitellaan myös metsästysretkeä Denikatzen johdolla. Jamie ja Awasin jäävät kylään, mutta Jamieta on alkanut kiinnostaa puheet Suuresta Kivirakennelmasta ja hän päättää lähteä ottamaan siitä selvää. Awasi yrittää ensin kieltää, mutta lähtee lopulta Jamien kanssa matkaan. Heidän tarkoituksenaan on yrittää saavuttaa metsästysretkikunta jossain vaiheessa, mutta tiet risteävät ja pojat joutuvat selviytymään arktisella jäälakeudella omin voimin.

Two Against the North on ihan kelpo tarina, jossa luonto luo olosuhteet, joissa selviäminen vaatii niin luontoa kuin kuntoa. Jamie saa selvyyden Suuresta kivirakennelmasta, joka osoittautuu vanhaksi viikinkihaudaksi. 

Luonto-olosuhteiden ohella teoksessa ilmenee myös alkuperäiskansojen kulttuurieroja. Creet ja Chippeweyat ovat metsästäjäkeräilijöitä, joiden pääasiallinen ravinto on hirvieläimissä. Tässä teoksessa tulee esille heidän ennakkoluulonsa ja pelkonsa  inuiteja (teoksessa käytetään eskimo-sanaa) kohtaan, joita kutsutaan "raa'an lihan syöjiksi". Tämä pelko onkin syynä siihen, että pojat eivät kohtaa Denikatzen joukkoa, joka on paennut kauhuissaan Peetyukia, joka on vain halunnut päästä yhteyteen isänsä kansan kanssa. (Peetyuk on valkoisen miehen ja inuit-naisen jälkeläinen). Peetyuk ilmaantuu tarinaan vasta aivan lopussa, kun pojat ovat löytäneet iglun suojakseen lumimyrskyssä. Lopulta inuitit pelastavat pojat ja auttavat nämä takaisin omiensa luokse, kun näytti siltä, että pojat joutuvat jäämään löytämäänsä laaksoon vailla toivoa paluusta.

Olisin varmaan saanut tästä enemmän irti, jos ei olisi tarvinnut lukea englanniksi. Ei sillä, kyllä näinkin luonnon karuus ja olosuhteet tulivat selviksi ja poikien selviämistä seurasi jännittyneenä. Poikien ystävyys pieneen peuranvasaan on hellyttävä, kahden eksyneen koiran saaminen hyvä lisä selviämiseen. Tosin kaikkea ei pojat tiedä tai muista ottaa huomioon, kuten lumisokeusepisodi tuo ilmi.

Pohjoinen 2025 -lukuhaaste kohta 13. Kirja sijoittuu arktiselle alueelle, Farley Mowat: Two against the North  

Edward S. Ellis: Kiitävä Hirvi!

Edward S. Ellis

Kiitävä Hirvi

Alkuperäisteos: Deerfoot in the forest

Suomentanut J. Hautala

Lehtiyhtymä Oy, 1945

"Kiitävä Hirvi on reippaimpia, hauskimpia ja mukaansatempaavimpia kirjoja intiaanien ja valkoisten uudisasukkaiden elämästä, mitä nuorten lukijoiden käsiin voi joutua." (takakansiteksti)

Jaa jaa! Kyllähän tässä on reippaita miehiä ja poikia ja vauhtia ja menoa, mutta mutta - ei tämä minun suosikiksi päätynyt. Teksti on hyvin yksinkertaista kerrontaa ilman suuria elämyksellisiä vivahteita. Sankarit on sankareita ja roistot roistoja. Sanoisin, että tämä on lähinnä 10-vuotiaille pojannaskaleille suunnattu tarina. Itseäni intiaaniaihe toki kinnostaa ja kansikuva vetikin puoleensa, vaikka täytyy sanoa, että jos olisin tiennyt, että tämä tosiasiassa on kirjailijan Nopsajalka-sarjaa, niin ehkä en olisi tätä tullut hankkineeksi, sillä aiemmat Nopsajalka-kirjat, jotka olen lukenut, eivät nekään ole olleet oikein minun makuuni.

Kiitävä Hirvi on nuori shawano-intiaani, kristityksi kääntynyt, mutta kansansa kunnoittama ääri-ihanteellinen, nokkerla ja taitava intiaaninuorukainen,

"Kaikki läsnäolijat tunsivat Kiitävän Hirven ulkonäön ja varsinkin Kentonin ja hänen välillään vallitsi lämmin ystävyys. He olivat astuneet erämaan polkuja yhdessä, kun punaiset miehet olivat sotapolulla ja äiti, joka oli yksinään tuvassa, telkesi oven ja  painoi lasta rintaansa vasten väristen ja rukoillen kuunnellessaan mokkasiinin pehmeitä askelia, sotahuutoja ja tomahawkin jyriseviä iskuja oveen. Kenton väitti niin kauan kuin eli, että jos kenraalit  Harmar ja St.Clair olisivat kuunnelleet Kiitävän Hirven neuvoja, he olisivat välttäneet sen häpeällisen  tappion, jonka he saivat kokea."

Ilmeisesti tarinan taustalla on todella eläneitä ihmisiä, kuten Simon Kenton. Hieman näitä mainittuja nimiä tutkailinkin päästäkseni jyvälle historiallisista taustakytköksistä, vaikka tämä tarina toki on täyttä fiktiota. 

"Pieni Woodvalen kylä, joka siihen aikaan vietti ponnistusten ja vaarojen täyttämää elämää, on jo kauan sitten hävinnyt kartalta, ja sen tilalle on noussut eräs Ohion kukoistavimpia kaupunkeja. Tällä hirsitupien ryhmällä on vaiherikas historia. Se oli kerran uhmannut hyökkääviä intiaaneja, jotka kävivät sen kimppuun kolme päivää ja kolme yötä. Sen väkiluku kasvoi vain hyvin hitaasti aina vuoden 1812 sodan jälkeiseen aikaan saakka, jolloin se alkoi lisääntyä nopeammin - vieläpä varsin nopeasti siihen nähden, että se sijaitsi tässä Yhdysvaltojen perin yritteliäässä osassa."

Tarina sijoittuu siis 1812 jälkeiseen aikaan, Woodvalen kylään ja Ohion metsiin, Suuren Miami-joen (tätäkin täytyi hieman tarkistella ja huomasin, että jokea ei saa sekoittaa samanimieen jokeen Floridassa) varrelle.

Simon Kentonin ohella tärkeitä henkilöitä tarinassa on Bige Shelton ja hänen kaksospoikansa George ja Victor, jotka ovat lähteneet metsästysretkelle ja joita Kiitävä Hirvi lähtee etsimään. Matkalla pojat joutuvat hankaliin tilanteisiin, joista Kiitävä Hirvi heidät pelastaa kerran jos toisenkin.

Ei tämä siis ihan kehno lukukokemus kaiken kaikkiaan ollut, koska sai minut etsimään lisätietoa aikaan, paikkaan ja henkilöihin liittyen (vaikka kuvitteellisessa tarinassa liikutaankin). Jossain määrin kiinnostuin niistä muistakin Nopsajalka-kirjoista, mutta en tiedä. Tämän teoksen luoma kuva intiaaneista on ainakin  kovin yksioikoinen ja herättää erinäisiä kysymyksiä, kuten mikä oli intiaaninen suhde tupakkaan ja polttivatko he piippujaan metsästys- tai sotaretkillä, vapaa-ajan viihdykkeenä, vai oliko kyse enemmän seremoniallisesta tavasta. Teoksessa mainitaan myös kuuluisa Shawnee-päällikkö Tecumseh,  Ilmeisesti tässä tarinassa Shawneista käytetään muotoa Shawano. Kerronnallisesti tämä on kaikkitietävän kertojan lähinnä suorasanallista kerrontaa, jossa dialogia on hyvin vähän eikä kuvauksellistakaan ainesta kovin paljoa Pääpaino on tapahtumissa. Tarina sijoittuu siis 1800-luvun alkuun, mutta kertoja on toisessa, uudemmassa ajassa, kun hän mainitsee lukijoilleen sähkötolpat. Tämä vie vähän pohjaa historiallisesta aspektista.

Kansikuvasta voisin mainita, että kansikuva minussa herättikikin kiinnostuksen tätä kohtaan. Vähän mietin, että voisiko tämä olla kirjailijan yksittäinen teos ilman tuota Nopsajalka-kytköstä, mutta erehdys oli erehdys ja johtui eri nimestä. Kansikuva ei ihan vastaa sitä kuvaa, mikä päähenkilöstä annetaan ja minun on vaikea sijoittaa kansikuvaa tapahtumiin. Sinänsä kansikuva on vahva ja melko tyylikäskin. Harmi, että sen tekijästä ei ole tietoa. 

Mainittakoon vielä, että tämä teos on ilmestynyt myöhemmin nimellä Nopsajalka vaeltava intiaani Kariston kustantamana. Kirjahilla onkin lukenut teoksen aikoinaan Rauni Kanervan suomennoksena ruotsinkielisestä Hjortfot-käännöksestä. 

--

Oletko sinä koskaan lukenut Nopsajalkoja. Kumpi nimi-käännös sinusta on kuvaampi: Nopsajalka vai Kiitävä Hirvi? 

Esko Honkanen: Sudenhuuto!

 

Esko Honkanen

Sudenhuuto

Seikkkailukertomus rajaseudulta

Karisto, 1959 (2. painos)

129 s.

Kansi: Helga Sjöstedt

Aloitus: Maantienristeyksessä vetelehti joukko poikia.

Lopetus:  Pian se saisi tuhdolleen koko sukeltelevan ja iloitsevan poikajoukkonsa.

Esko Honkasen Sudenhuuto on erikoinen poikakirja. Toisaalta hyvin tavallinen poikakirja. Reipasta partiohenkeä, hurjaa seikkailua ja poikajoukon nahinaa. Eletään talvi-/jatkosodan jälkeisiä aikoja, jossain itärajan tuntumassa. Teoksen päähenkilö Esa Tyynelä, joka kutsuu itseään yksinäiseksi samoilijaksi n:o 333 ja ottanut partionimekseen Susi on Karjalan evakkoja jostain Laatokan rantamilta. Alun vetelehtivä poikajoukko kiduttaa löytämäänsä koppakuoriaista, jonka Esa keskeyttää. Esa on partiolainen ja muun poikajoukon mielestä mamselli. Kun koppakuoriainen lentää Esan toimesta metikköön on syntyä tappelu, jonka keskeyttää tapahtuma, jonka seurauksena Esasta tuleekin sankari. Poikajoukon kingi Are alkaa ihailla Esaa. 

Tapahtumat seuraavat toisiaan ja Esasta tulee toimeliaisuutensa seurauksena poikajoukon johtaja. Perustetaan Susivartio. Pojat kunnostavat vanhan veneen ja antavat sille nimen Merihirviö. Kesän suuri seikkailu alkaa kuitenkin suuresta lipunryöstöstä Susivartion ja Haukkavartion välillä. Esa joutuu erilleen muusta susivartiosta ja ryöstömurhaajien tielle ja vangiksi. Tässä vaiheessa tarinassa alkoi olla kovasti tuttuja piirteitä ja mieleen nousi aiemmin lukemani Jere - suuri survival blues, jossa oli vähän samoja teemoja, vaikka ei yksi yhteen tarinat menekään. 

Sudenhuuto on ehta poikakirja, mutta uskottavuus kyllä kärsii juonenkäänteissä ja tapahtumissa ja tämä erityistapahtuma tekee teoksesta erikoisen. Täytyy sanoa, että tämä on ehkä kirjoitettu Suomen sodanjälkeisessä poliittisessa YYA-hengessä, sillä roistojoukko vie Esan yli itarajan ja perässä menee susivartion muita poikia, jotka jäljittävät Esaa. Jäljittävät jäävät heti kiinni, mutta perässä tulee muita partiolaisia partionjohtajan kanssa. Ja sitten menee tarina tosi överiksi, kun rajantakainen upseeri katkaisee piikkilangan ja päästää joukon yli rajan antamaan savumerkkejä läheiseltä kukkulalta lähistöllä liikkuville partiolaisille. Paikalle saapuu poliiseja ja virkavaltaa ja yksi partiolaisista lähtee venäjää puhuvan etsivän kanssa jäljittämään roistoja ja näiden viemää Esaa. Rajantakainen upseeri antaa vieläpä aseen partiolais-Masalle.

No, roistot tavoitetaan ja kaikki päättyy hyvin ja sankareista ja yhteistyöstä kirjoitetaan sanomalehteen. Pojat saavat muhkean palkkion, jonka lahjoittavat Karjalan orvoille. 

Teoksessa mainitaan mm. Simpele ja Kivijärvi. Lisäksi mainitaan Porokkola, jonka kautta kiinniotetut ja kuulusteluihin joutuneet partiopojat palautettiin. Nimi lienee keksitty, mutta muistuttaa kovasti Porkkalaa.

Kansikuva minut kutsui tämän tarinan äärelle. Vaikka oikean suden huudosta ei ollutkaan kyse, niin sudenhuuto kyllä kiiri pelästyttävänä, jos kohta myös merkinantona. Minua tämä tarina ei ihan vakuuttanut. Elämän realiteetit kun ovat olleet (näin uskon)  ja ovat vähän erilaiset, mutta ne ei ehkä seikkailutarinoissa ole niin tärkeitä. Pääasia kun on  menevä tarina ja onnellinen loppu. 

Pohjoinen 2024 -lukuhaaste kohta 1.   Kirjan nimessä, kannessa tai takakansitekstissä on poro tai susi, 

Jussi Talvi: Kesakko-Timo!

Jussi Talvi

Kesakko.-Timo

Otava, 1951

107 + 1 s.

Kuvittanut P.O. Nyström

Aloitus: Kaikki alkoi omenasta. 

Ja omenaan varsinainen tarina päättyykin. Tarinan pääosassa on Timo. Ikää ei mainita, mutta olettaisin hänet +/- 10-vuotiaaksi. Timon paras kaveri on Impo. Kun Timo saa tukkapöllyä mummilta, koska on varastanut omenan, kutsuu Impo hänet katsomaan kirkon katolla "tinassa" olevaa Perälän ukkoa, joka ihan kohta kyllä tippuu sieltä. Kun Perälän ukko ei kuitenkaan tipahda, ainakaan sillä tavalla, kuin on uumoiltu, lähtevät pojat pois surkutellen sitä, ettei täällä tapahdu koskaan mitään. Ja silloin tiellä syöksyy hurjaa vauhtia ajava auto päin puhelinpylvästä ja syttyy palamaan. Timo löytää autosta ulos lentäneen lennätinavaimen ja korjaa sen hoteisiinsa. Ja siitä alkaa hurja seikkailu, joka vie pojat asesalakuljettajien tielle. 

Pojat ovat oikeita lurjuksia. Käyvät omenavarkaissa Perälän puutarhassa ja saavat suolapyssystä. Impo on myös varastanut karamelleja isänsä putiikista. Pojat ovat kavereita, mutta se ei estä Timoa "toverilliselta kiristämiseltä" Impoa kohtaan, joka on menettänyt kaikki omenansa, koska on suolapyssyn pamahduksen seurauksena kastellut housunsa ja vannottaa toista, että tämä ei kertoisi asiasta kenellekään.

Kerronta on omintakeista, lapsenomaista, mutta humoristisen otteen takana on vakavia aiheita, joita Timokin ajattelemattomuuksiensa jälkeen joutuu miettimään. Vaikka aika ja tavat ovat olleet erilaiset (kuten lasten fyysinen kurittaminen) niin seikkailu on seikkailu tänäkin päivänä ja lapsen uteliaisuus voi johtaa vaarallisiin tekoihin.

Yö lepäsi kuolemanraskaana ja - äänettömänä ympärillä. Tämä äänettömyys erilaisin painotuksin on kerronnallisesti toistuva. Siinä on jännitystä ja uhkaa. Kerronnassa on puhekielisyyttä ja murretta.

"Hällyyttäkää, hällyyttäkää palokunta! huusi joku mies. - Ei se kannata, kimitti eräs vanha muija, - se on auttamassa sitä Perälän ukkoa alas kirkon katolta. Sen häätyi mennä sinne."

Miljöö on Raahen satamakaupunki ja ajankohta Raahen 300-vuotisjuhla. Etsiessäni tietoa siitä, milloin Raahe täytti 300 vuotta päädyin vuoteen 1949. 

Niin kuin kaikki tuollaiset meren rannalle rakennetut pienet kaupungit Raahekin oli ennen kaikkea muuta satamakaupunki. Joskus aikoja sitten uljaat fregatit ja komeat kuunarit olivat purjehtineet maailmalta Raaheen ja Raahesta maailmalle vieden lastinaan tervaa ja puuta ja paljon muuta, mitä tuollainen kaupunki laajoine takamaineen saattoi myydä. Vanhat merimiessuvut antoivat kaupungille oman leimansa yhä vielä, vaikka uljaiden merimiesten ja purjehtijain aika oli jo ohitse ja niiden mukana menneisyyteen siirtyneinä myös Raahen kukoistus merikaupunkina. Mutta yhä vielä Raahen asukkaat, paljasjalkaiset raahelaiset, elivät suolan- ja purjeidentuoksussa ja yhä vielä jokainen raahelaispoika halusi kauas ja koarkealle.

Raahelaisista paikannimistä mainitaan ainakin Katinhännän kaupunginosa ja Lapaluoto.

Tämä oli iha metka poikakirja. Kuuluu sarjaan Poikien seikkailukirjasto. Ostin tämän teoksen viime syksynä Kirjamessuilla ja maksoin tästä turhan paljon. Hinnan alle on laitettu merkintä harvinainen, mutta en tiedä kuinka harvinainen teos tämä lopulta on. Etulehdellä on myös liimattuna ruusuinen onnittelukortti, jossa Esko esittää onnittelunsa Tapanille tammikuussa -53. 

Erityismaininta tälle kuvaavalle ilmaisulle:

Uteliaisuus kutitti häntä kuin tuhat muurahaista olisi kävellyt pitkin selkärankaa.

--.

Pieni Helmet 2024 -lukuhaaste kohta 2. Kirjassa tehdään taikoja. Pojat näkevät vieraan mustan kissan jolloin sylkäisevät sekä tekevät solmun nenäliinaan.  

Seinäjoten kaupunginkirjaston lukuhaaste 2024 Tunteet, kohta 27. vastuuntuntoisuus tai vastuullisuus. Tämän tunteen kanssa Timo-poika kesakkoineen joutuu hurjan seikkailunsa jälkeen.

Sami Tojkander: Jere - Suuri survival blues!

 

Sami Tojkander

Jere - Suuri survival blues

Aika, 1999

160 s.

Kansi: Harri Lehikoinen

Kelkanuran jälkeen Pomo eteni pitäen heinää pystyssä edessään, pysähty välillä ja peitti jälkensä. Pian heinä alko taipuun. Se hapuili varovaisesti ja tunsi sormia vasten valkoisen tapsin. Siihen kun olisi kävellen lompsauttanut, niin olis paukahtanu hälytin.

Jere on 16-vuotias kymppiluokkalainen. Raju kaveri, juo polttaa ja tappelee. Koulunkäyntikin on vähän sitä ja tätä. Opettajallekin tehdään jäynää. Jere lähtee kuitenkin luokkakaverinsa Ripan kanssa eräretkelle. Kyse on kristillisestä partiotoiminnasta. 

Eräretkestä tulee kuitenkin kaikkea muuta kuin hauska talvinen hiihtoretki partioon tutustumisine, sillä seudulla on liikkunut vaarallinen rikollisryhmä, jonka kanssa partiojoukon tiet risteävät. Kyse ei ole mistään pienestä rikollisryhmästä, vaan Ruotsista johdetusta mafiajoukosta. Johtaja on siis Ruotsissa, mutta Suomen puolella joukkoa johtaa Vänskä-niminen kaveri, joka on tutustunut tähän Vaaraan Virossa. Vänskä ja hänen viisi toveriaan on entisiä RUK:sia Haminasta. Armeijaura jää kuitenkin taakse ikävän tapaturman takia, josta tulee murhatutkinta, joka ei kuitenkaan selviä ja porukka ei jää kiinni. Tapaus tunnollaan miesjoukko erkaantuu, kunnes Vänskä seikkailtuaan ulkomailla houkuttelee toveinsa rikosten keskelle kertoen, kuinka maailmaa pian hallitaan Saksasta päin.

Jere - Suuri Survival blues on  aika hurja tarina kaikkine juonenkäänteineen ja tapahtumineen. Samalla se on hieman naivi. Mielikuvitus on kyllä kirjoittajalla laukannut hyvää vauhtia. Kerronnallisesti tämä on nuorten näkökulmasta kirjoitettu, kielellisesti reipasta ja slangivoittoista tekstiä, Tosin jotkin ilmaisut ovat varmasti vanhentuneita. Sairas-sana laatua ilmaisevana sanana oli yhteen aikaan suosittu ilmaisu, mutta ei sitä taideta enää niin suuresti käyttää. Jotkut ilmaisut ovat itselleni myös vähän outoja ja kummallisia, kuten täpönä-ilmaisu, mikä tarkoittaa jotain siihen suuntaan kuin "täydellä sydämellä".

Kertoja on Jere, joka kertoo tarinaa ensialkuun minä-muodossa, mutta jossain vaiheessa muuttuukin kaikkitietäväksi kertojaksi. Tämä on hieman jännä suunnanvaihto ja tuo oman uskottavuusongelmansa. Kuinka kertoja Jere pystyy tietämään, mitä Karhu-joukkojen ryhmäpalaverissa tapahtuu, kun hän ei itse ole kuuntelemassa. Tai mistä hän tietää, mitä rikollisryhmän jäsenet tuumailevat? Alku on siis minä-näkökulmaa, sitten tulee kaikkitietävää kerrontaa ja lopuksi taas vähän minä-näkökulmaa. 

Uskottavuutta herättää myös alkuun laittamassani otteessa mainittu heinäkorsi, joita käytetään enemmänkin. On talvi. Lunta on maastossa reippaasti. Mistä siellä lumen keskellä saisi heinänkorsia noukittua. Ja tuntuu hieman humoristiselta ajatella, kuinka partionjohtaja etenee heinänkorsi edessään, ikäänkuin suojaamassa, kohden rikollisten asuttamaan erämaakämppää, mutta voihan olla, että olen tulkinnut korren tarkoituksen väärin. Toisaalta  heinänkorrella tuskin saa jälkiäänkään peitettyä.

Kyllähän tämä luki ja olihan tämä ihan jännä seikkailutarina. Mieleen tulee, että tällainen tarina voisi olla jonkun nuoren pojan kirjoittama, mutta kun etsin tietoja kirjailijasta löysin tiedon, että kirjailija on ollut  ehdokkaana jossain vaaleissa 2008. Ikäkin tuossa vaalitulosjutussa mainittiin ja hieman laskesteltuani tulin siihen tulokseen, että kirjailija on ollut kolmissakymmenissä tämän kirjoitettuaan ja koska näkyy olevan aliupseeri armeijataustaltaan on hän tätä kirjoittaessaan varmaankin tiennyt asioista ja realiteeteisa. 

Niin, ettei tämä ihan epäuskottava tarina detaljeiltaan ole. Minä nyt vain lukiessani olin vähän epäuskoinen noiden heinänkorsien saatavuuden ja tarkoitusten suhteen. Ja kyllähän tästä tarinasta tulee mieleen hieman "kieli poskessa" kirjoitettu tarina. Partio ja seikkailutarinaan on sisällytetty hengellinen ulottuvuus pyrkien nuorekkaaseen ilmaisuun. Hieman kuitenkin ilmaisuja olisi voinut vielä viilata, kaikilta osin, ainakin nykyvalossa ajatellen, jotkin kohdan hieman krihnaavat. 

Vauhti, jännitys ja elämänarvot, siinä tämän teoksen taustateemat.

---

Pieni Helmet 2024, kohta 1: 1. Kirjan nimessä on erisnimi

Seinäjoen kaupunginkirjaston lukuhaaste 2024, tunteet, kohta 17: Pelko, kauhu

Tuomo Kuitunen: Kaakkurin huuto!

Tuomo Kuitunen

Kaakkurin huuto

WSOY, 2009

247 s.

Sade hakkasi ulkona ikkunanpuitteita ja kohisi pehmeästi katolla. Mika nousi seisomaan kiun kokeillakseen, olisiko hänellä lupa lähteä. Mies ei liikahtanutkaa, tuijotti vain  käsiään. Mika siirtyi kohti ovea, mutta palasi sitten pöydä ääreen kuin narun vetämänä. Mies ei edelleekään puhunut mitään, mutta jokin asia oli muuttunut. --- --- Mahlottoman kova sale! Miehen murahdus tuli kuin ukkosen jyrähdys. --- --- Minkähä tählen sää tulit?

Mika on 13-vuotias, koulukiusattu nuorukainen. On kevään viimeiset koulupäivät ja kesä edessä. Syksyllä siirryttäisiin ala-asteelta yläasteelle. Tytötkin, erityisesti muuan Meri on alkanut kiinnostaa, mutta sukset menevät ristiin, ja Mika saa syyt niskoilleen. Isä-suhdekin hiertää. Isä on niin tiukka ja vaatii kohtuuttomia. 

Huhtikuussa Mika on pyöräilemässä ja kuulee metsikön takaa outoa kaklatusta. Kaa, kaa, ka, ka, ka... Pohtiessaan, mikä äänen on saanut aikaan Mika päätyy metsäiselle suolammelle ja tutustuu vanhaan erakkoon, Karlsoniin. Karlsonista ja Mikasta tulee hyvät ystävät ja kaklattajakin selviää. Kyseessä on Kaakkuri, harvinainen, rauhoitettu lintu, jonka pesintää Mika alkaa seurata Karlsonin opastuksella.

Kaakkurin huuto on kiintoisa, vahvasti kerrottu tarina nuoren pojan kasvutarina. Luonto on teemana vahvasti läsnä, samoin elämän realiteetit. 

Kerronta on mutkatonta, kaikkitietävä kertoja johdattelee lukijaa Mikan matkassa suppien ja suolampien kautta ihmissuhteiden viidakkoon. Välillä näkökulmaa otetaan lintujen kautta. Paitsi Mikaa ja Karslonia, vahvana toimijana teoksessa on Kaa, kaakkuri, jonka näkökulmasta kerrotut osiot luovat kontrastia realistiselle kerronnalle. 

Kerronnallisen, suorasanaisen tekstin ohella teoksessa on mukavasti dialogia. Dialogi on erityisen kiintoisaa Mikan ja Karslonin välillä. Mikan nuoren pojan puhetapa ja Karlsonin murre täydentävät toinen toistaan. Karlsonin murretta mietinkin ja hieman pengoin aihetta. Ilmeisesti Karlsonin ällä-voittoinen murre viittaa Kymenlaakson länsimurteisiin. Teoksessa ei mainita mitään erityistä paikkakuntaa, johon tarina sijoittuisi, puhutaan kuitenkin Päijänteen ympäri pyöräilystä, jota Mikan isä suunnittelee kesälomaksi, mutta joka jää toteutumatta. 

Kaakkurin huuto on jäntevä tarina, jonka kerronta huipentuu loppua kohden. Erilainen nuortenkirja, joka korostaa elämän jatkuvuutta ja moniulotteisuutta. Vaikka lintunäkökulma on vahva, luontoarvot vastakkainasetteluineenkin korostuvat. 

---

Pieni Helmet 2024 kohta 5: . Kirjailijan nimikirjaimia ei esiinny omassa nimessäsi  

Seinäjoen kaupunginkirjastojen lukuhaaste Tunteet -haaste kohta 1. Anteeksianto. Tämä sopisi kyllä aika moneenkin kohtaan, katkeruus, suru, toivo ... Tunteita löytyy kyllä laidasta laitaan.

 

Erkki Rekimies: Näkymätön intiaani!

Erkki Rekimeis

Näkymätön intiaani

WSOY, 1972

Kansikuva: Timo Aarniala

119 + 1 s.

Aloitus: Vuoret näyttivät kaatuvan päälle, mutta Hank läiskäytti ruoskaansa hevosten lautasille ja huusi hoo. Neljä parivaljakkoa kiihdytti laukkaansa ja vaunujen pyörät hakkasivat tiehen entistä tehokkaammin. Mutta intiaani seurasi heitä.

Lopetus: Siitä huolimatta Hank ei tuntenut mieltään niin hyväksi kuin olisi luullut. Myös Hymyilevä Joe murjotti omalla paikallaan. - Hooh, luupäät, alkakaahan juosta.

Alkuasetelma kuvaa postivaunujen matkaa Grand Junctionista kohden Denveriä. Postivaunujen pääkuljettaja Hank on viimeisellä matkallaan ennen eläkkeellejäämistä. Hän uneksii ajasta, jolloin voisi istua omalla kuistilla Karmelin laaksossa ja katsoa auringonlaskua mereen kuunnellen meksikolaisten peonien laulua ja soittoa.

Tässä tuli heti pari asiaa, joista halusin saada tietää lisää. Karmelista tulee itselleni ensisijaisesti mieleen Israel ja Karmelin-vuori, mutta siitähän ei ollut kyse. Tässä tarkoitettu Karmel on Carmelin kaupunki Kaliforniassa. Toinen sana, joka herätti kysymyksiä oli peonit. Aivan outo sana minulle, mutta aina sitä näköjään uuttakin oppii. Peoni tarkoittaa suomisanakirjan mukaan köyhää päivätyöläistä. 

Postivaunujen toisena apuohjaajana, on haulikkomies Hymyilevä Joe. Nimi juontuu siitä, että hänen poskipartansa peitti laajana kaarena leuan ja ulottui korviin asti, näyttäen siltä kuin hän olisi aina hymyillyt. 

Postivaunuissa matkaa tekivät Kauppias Waterbottom ja hänen tyttärensä Dolores sekä heidän musta palvelijansa Suuriruhtinas Aleksanteri, katolinen Isä Tonio, entinen seriffi, nykyinen palkkionmetsästä Wilson, jota intiaanit kutsuivat nimellä shoneshine eli päivänpaiste sekä nuori Mac-niminen kaveri, jota Wilson oli saattamassa oikeuden eteen. Kaikilla muilla, paitsi Dolores-neidolla oli menneisyys, joka sai heidät pelkäämään postivaunuja seuraavaa intiaania, Toboloa, jolla oli seuranaan paitsi papurikkonsa, myös susi Lobo.

Tobolo on sinisilmäinen orpo intiaaninuorukainen, jonka isä oli valkoinen kauppamies ja äiti Shoshoni-päällikön tytär. 

Muita tarinan kannalta olennaisia henkilöitä ovat Arapaho-päällikkö Culpalan eli Simpukkakarhu. Kojootinhäntä, joka on Tobolon kanssa karkoitettu luisenojen kylästä, koska taikauskoiset intiaanit uskoivat Tobolon sinisten silmien tuovan pahaa onnea. Kojootinhäntä on siis Tobolon kasvatti-isä, jo vanha ja kuolemassa. 

Luisenot oli taas eräs seikka, joka herätti kummastusta, sillä en ollut koskaan kuullutkaan tällaisesta heimosta. Rekimies kuvaa luisenoja näin.

Luisenot olivat pienen ja vähäpätöisen heimon jäseniä. He puhuivat sosonien kieltä ja kutsuivat itseään monoiksi eli ihmisiksi. He asuivat jokea kohti laskeutuvalla rinteellä, mutta kylää  oli mahdoton havaita veneestä tai kanootista tiheän rantaviidakon takia. Majat oli rakennettu tiipiin muotoisiksi keoiksi puunrungoista ja kehikko päällystetty turpeilla ja savella. Luisenojen kuvataan syövän kaloja ja sammakoita. Pemmikaania ja puhveleita he eivät tunne, sillä he eivät ole koskaan ylittäneet vuoria.

En tiedä kuinka totuudenmukainen kuvaus tämä on. Luisenot on ainakin sen vähän perusteella, mitä englanninkielistä tekstiä löysin, kalifornialainen heimo ja mono-heimo alkujaan Nevadasta. Näistä intiaaniheimoista ja kulttuurieroavaisuuksista olisi kyllä kiva tietää vähän enemmänkin, mutta kielitaito ei ihan riitä, ja netti on pullollaan sekalaista tietoa. Tosin silloin kuin Rekimies on tämän teoksen kirjoittanut ei nettiä ollut, joten olisi mielenkiintoista tietää, mitä kautta hän on taustatyönsä tehnyt, sillä kyllä tässä teoksessa on taustoja ajateltu, joskin kerronnallisesti detaljit on enemmänkin ripoteltuja tarinan lomaan miettimättä, kuinka hyvin ne kokonaistarinan kannalta ja historiallisesti luontuvat puolustavat paikkaansa. Historiallisista, ihan oikeasti olemassa olevia henkilöitä joihin jollakin tavalla viitataan ovat esimerkiksi  William (Bill) Cody ja Custer, joka tässä tarinassa tosin ei kohtaa kohtaloaan, mutta on kuitenkin jo everstiluutnatti arvoltaan.

Minua myös mietityttää muutamat, ilmeisesti intiaanikielisiksi tarkoitetut sanat, jotka eivät ainakaan googlauksella tuoneet tämänsuuntaisia merkityksiä, samoin kuin se, että intiaanit eivät olisikaan olleet hyviä ratsastajia ja hevosmiehiä.

Erkki Rekimiehen Näkymätön intiaani on hieman humoristisella otteella kirjoitettu lännentarina. Henkilöhahmoissa on luonteiden ja arvojensa suhteen monipuolisuutta. Tämä ei ole mitenkään mustavalkoisesti tai stereotyyppisesti kirjoittettu teos. Tosin teoksessa tulee esiin myös aikaan liittyvä rasistisuus ja ajatuskuviot esille suhteessa valkoiset - intiaanit - värilliset. 

Kerronnallisesti tarinaa viedään eteenpäin kahdessa ajassa. Toisessa ajassa edetään postivaunujen matkassa ja kohtaamissa ongelmissa, toisessa valotetaan Tomolon kasvua ja vaiheita. Jossain vaiheessa nämä kaksi aikaa kohtaavat toisensa. Suurena teemana tarinassa on Tomolon identiteetti. Hän haluaa selvittää menneisyytensä, saada vastauksia. Humoristisesta otteestaan huolimatta tässä tarinassa on vakavia pohjavirtoja todellisuuteen, taikauskoisuuteen ja ihmisyyteen liittyen.

Teoksen on lukenut myös Jokke. 

--

Pohjoinen 2023 -lukuhaaste kohta 11: Romaani, jonka kannessa tai takakansitekstissä on hevonen tai hevosia

Joel Laikka: Kenraali!

 

Joel Laikka

Kenraali

Valistus, 1946

131 + 1 s.

 

"Vanhempien ihmisten käsitys maailmanmenosta on puhdasta vatkulia. Nykyajan nuoriso on kapinallista ja sillä on kypsemmät mielipiteet kuin ennen eläneillä sukupolvilla."

Kenraalin päähenkilö on Unto Lehtimaa, nuori lukiolainen, joka on viimeistä vaille ylioppilas. Hän tekee koulussa kuitenkin viattomalta vaikuttavan kepposen, lukitsee yhden luokan oven, jossa pidetään tuntia ja jättää avaimen puulaatikon päälle, uskoen, että se siitä löydetään ja ovi saadaan piankin auki. Avain tippuu kuitenkin laatikon reunalta pohjalle puiden alle. Luokassa joudutaan paniikkiin ja oppilaat opettajineen joutuvat poistumaan luokasta lopulta ikkunan kautta. Opettaja ei pysty jatkmaan opetusta. kun sydämestä ottaa pahasti. 

Unto erotetaan koulusta. Se on kova paikka Unton isälle, joka työläisisänä on toivonut pojalleen parempaa tulevaisuutta.

Unto ottaa kohtalonsa omiin käsiinsä ja lähtee Helsinkiin. Hän saa työpaikan isänsä kirjoittaman suosituksen kautta, mutta helsingin elämä ei oikein innosta. Hän on itse kotoisin pienemmältä paikkakunnalta, jonka nimeä ei mainita. Paikkakunnalla on kuitenkin selluloosatehdas ja Unton kaivatessa takaisin kotiseudulle ja saadessa lomaa lähtee sinne Vanamo-nimisellä sisävesilaivalla. Lisäksi mainitaan katolinen kirkko. En tiedä, onko kyseessä roomalaiskatolinen kirkko, mieleen ei nouse yhtäkään tämän suunnan kirkkorakennusta, vai kreikkalaiskatolista, eli ortodoksista kirkkoa, joilla on joitakin kirkkorakennuksia olemassa. Sisävesilaivanliikennettä on lähinnä Päijänteen ja Saimaan seuduilla ja jostakin syystä sijoitan Unton kotipaikan jonnekin Savon seutuville tai Karjalan suuntaan, jossa ortodoksisuutta on. Tosin teoksessa ei ortodoksisuus ole esillä. Ainoastaan tuo ohimennen laitettu maininta "katolinen kirkko".

Teoksen nimi Kenraali ei vittaa myöskään sotiin eikä armeijaan. Kyse on poikien urheiluseurasta, jonka johtajana Unto on ollut. Teos onkin vahvasti urheilun merkitystä ja voimaa korostava.

Helsingissä Unto menee Eläintarhan mäelle toivoen löytävänsä vastaavan seuran, mutta ei. Helsinki ei tarjoa hänelle sellaista. Hän kaipaa takaisin kotiseudulleen, kaipaa sitä tunnetta, minkä saa aikaan, kun   

"urheilijapoika, joka itsensä uhraten ja kieltäen yrittää voimiensa viimeiseen sammuvaan kipinään saakka joukkueensa voittoa ja saa lihastensa väsymyksestä kaiken kaipaamansa palkinnon ja hyvityksen".

Juuri ennen Helsinkiin lähtöä on ollut kahden urheiluseuran välinen pesäpallo-ottelu, jonka Kenraali on voittanut. Se on ollut tiukka ottelu, jossa tuomarina on ollut Alvari-niminen poika. Alvari on erilainen kuin Unto. Ei urheilullinen vaan äidinpoika, joka käy äidin ompeluseuroissa, lukee paljon. Äitinsä on sitä mieltä, että urheilu on kauhistus.

"Hän on ja hänen tulee olla toisenlainen kuin sinun edustamasi nuorukaistyyppi. Alvari on säädyllinen lapsi."

Kun Unto erotetaan koulusta saa hän kaikkien halveksunnan osakseen, paitsi Kenraalinpoikien ja Irman, joka aikoo olla Unton lailla kapinallinen ja leikata lettinsäkin lygyiksi.

Lomalla Unto joutuu kuitenkin miettimään vakavasti, onko hän liian ylimielinen ja halveksiva Aulista kohtaan, joka tosin on tehnyt vääryyttä pesäpallopelissä. Loppukesän ukkosmyrsky johtaa tapahtumiin, jossa niin Unto kuin Aulis joutuvat kovan paikan eteen ja miettimään elämäänsä Irmasta puhumattakaan, joka on lähtenyt yksin moottoriveneellä järvenselälle. 

Ei tämä ihan huono teos ole, vaikka tyyliltään hieman pateettinen. Dialogia ei ole kovin paljon. Joitakin hieman pitempiä vuoropuheluja käydään ja hieno, vavahduttava ja tematiikkaa syventävä dialogi Unton ja erään toisen pojan välillä käydään kyllä teoksen loppupuolella. Muutoin kerronta on suorasanaista, kaikkitetävää kuvailua. 

Ostin tämän teoksen nettiantikvariaatista, sillä kansipaperit kiehtoivat. Taiteilijana ilmeiseti Aarne Nopsanen. Kohtaus on hyvin kuvaava ja olennainen päähenkilöiden kasvun kannalta.

--

Kun kirjailija oli minulle  ennestään tuntematon, halusin tietää hänestä hieman enemmän, ja löysinkin tiedon, mikä yllätti. Kirjailija on myös Rosvo Roope -elokuvan käsikirjoittaja. 

---

Helmet 2023 -lukuhaaste kohta 24: Kirja kertoo urheilijasta

Erkki Rekimies: Hopeakynsi!

 

Erkki Rekimies

Hopeakynsi

WSOY, 1968

158 s.

Kansi: Raimo Puustinen

Liekki hipoi maassa kasvavia varpuja. Ne syttyisivät helposti. Sitten tuli tarttuisi risuihin ja vahvempiin oksiin, vihdoin halkoihin, joita oli koottu nuotioon. Riipuin käsistäni kaiken tämän yläpuolella, sopivan välimatkan päässä paistuakseni helposti. Ohuet nahkahihnat olivat jo uponneet ranteisiini, pitkiin aikoihin en ollut enää jaksanut pusertaa kämmeniäni pyöreän parrun ympärille. Punanahat olivat kyhänneet yksinkertaisen telineen, jonka poikkipuuhun minut oli ripustettu ranteistani. 

Miksi polttaisit minut? kysyin vihdoin Käärmeeltä. - En ole tehnyt mitään sinulle enkä heimollesi. ---- ----  - Tarvitsemme valkoisen miehen hengen.

Teoksen päähenkilö on Willie Wood. Hänen isoisänsä, Jussi Metsälä, on tullut siirtolaisena Suomesta Delawareeen ja toiminut siellä seppänä. Poika Tuomas tai englantilaisittain Thomas, lyhyemmin Tom on muuttanut sukunimen Woodiksi ja siirtynyt Delawaresta Missouriin. Puolison hän on löytänyt St.Louisista, kreolittaren (Amerikkaan siirtyneiden ylhäisten espanjalaisten jälkeläinen, kuten Willie luonnehtii), jonka isä on ollut suuren maatilan omistaja Texasissa, mutta Meksikon ja Yhdysvaltain taistellessa sen omsituksessa, oli siirtynyt Pohjoisemmaksi. Willien äiti oli isänsä kuoleman jälkeen toiminut opettajana. Äidinäiti oli saanut surmansa jo kahakoissa. Willien äitiä oli seurannut uskollisena apulaisena Manolo, aito meksikolainen.

Sitten perhe oli lähtenyt kohti uusia unelmia, kohti Oregonia. Siirtolaisjoukkoa johti Majuri Laredo, kova ja äyskeä mies, sekä  Tex Nobody, joka ei aseenkäyttötaidostaan huolimatta ollut yhtä piinkova luonne.

Kun siirtolaisjoukko joutuu intiaanien hyökkäyksen kohteeksi, josta kyllä selviävät, he löytävät pienen n. 3-vuotiaan pojan kuolevan intiaanisoturin alta. Woodit ottavat pojan hoitoonsa, vaikka Laredo käskee ampua pojan. Tästä syntyy riita ja Laredo aikoo ampua Manolokin, joka on tulistunut aikeesta. Tex astuu puolustamaan niin Manoloa kuin Woodeja ja pientä Cheyennepoikaa, Hopeakynttä, joka on heimonsa viimeinen päällikkö. Merkkinä siitä on hopeinen, miltei valkoinen Karhunkynsikaulanauha, pyhä talismani, jonka omistuksesta tarinasa käydään monta vääntöä.  Lopulta Woodit jäävät matkaseurasta, Tex seuraa heidän mukanaan. Cheyennepoika saa kristityn nimen Pete Woodin äidin vaatimuksesta, hän kun on katolinen. 

Tämä on tyypillinen, kaikki kliseet ja maneerit omaava lännenseikkailu, jossa tosin on jotain omintakeistakin. 

Kerronta etenee sujuvasti. Ensimmäinen luku, josta alun ote on, on preesensiä, josta tarina alkaa. Toisessa luvussa siirrytään takautumaan. Willie muistelee intiaanien vankina viimeistä viittätoista vuotta ja perheensä vaiheita, johon mahtuu monenlaista. Keskiössä cheyennepäällikkö Käärme, joka haluaa Peten ja Hopeakynnen. Siirtolaisten elämäkään ei suju helpolla, kun intiaanit käyvät sotaisiksi. Woodit kadottavat naapurinsa ja ystävänsäkin, joutuvat piiritetyiksi moneksi kuukaudeksi, kunnes Manolo pakenee hakemaan apua ja pelastajaksi saapuu - kukas muu, kuin Tex Nobody, joka on jossain vaiheessa lähtenyt etsimään omaa tietään.

Viimeisessä luvussa siirrytään takaisin preesenssiin. Miten käy Willien? Hän on pelastunut palamiskuolemasta Peten, eli Hopeakynnen luvattua tuoda Käärmeelle valkoisen miehen Willien sijasta.  Loppu oli hyvin yllättävä, joten ei siitä sitten enempää.

Tämän luki ihan nopsaan. Ei tämä nyt aivan katastrofi ollut, vaikka jotkin asiat kyllä mietityttivät. Punanahaksi kutsuminen olisi nykyaikana epäkorrektia. Tarinan toinen päähenkilö, Cheyenne-poika Pete, joka on kasvanut siirtolaisperheessä, kristityssä ilmapiirissä, saanut niin sanotun länsimaisen kasvatuksen, mutta tuntien kuitenkin perimänsä, sanoo heimolaisilleen: Kasvamalla samanlaisiksi kuin valkoiset veljemme. Tämä pistää pikkuisen mietteliääksi, sillä ratkaisu intiaanien ja siirtolaisten väleihin ei minusta ollut niin yksinkertainen.Ja näkemys, että tilaa riittää kaikille osoittautui sekin siirtolaisvirran kasvaessa ja valkoisten rahanahneuden ja halujen takia kestämättömäksi.

Ajallista miljöötä mietin ja historiallisia yksityiskohtia. Vuosilukuja tässä ei mainita, mutta joiden henkilöhahmonen ikään viitataan. Minulle jäi sellainen tuntuma, että tässä on yhdistetty Villin Lännen historiaa aika suurpiirteisesti niin tapahtumien kuin ihmistenkin suhteen. Minun täytyikin ottaa hieman selkoa nimistä ja taustoista.

Vähän infoa siis:

Sacajawea, jonka nimi tosin on kirjoitettu teoksessa toisin. Sacajawea on todellinen historiallinen hahmo. Hän syntyi 1700-luvun loppupuolella ja kuului ilmeisesti Shoshoneihin. Tunnetuksi hän tuli johdattaessaan Lewisin ja Clarkin tutkimusretkeä, joka tehtiin 1800-luvun alkupuolella Sacajawean elämänvaiheissa on vähän epäselvyyttä, hänen kuolemasta on kahdenlaista tietoa (wikipedia). Hän on kuollut joko 1812 tai 1884. Kerrotaan, että hänen kuolemansa sekoitettiin toiseen samannäköiseen henkilöön, ja olisi  elänyt edelleen toisennimisenä jonkin intiaaniheimon parissa.

Tässä teoksessa Sacajawea on Woodin farmille tulevan shoshoni-apulaisen Vasakie-Joen äiti, jonka tämä tapaa vuorilla. Todellisella Sacajawealla oli kyllä useampiakin lapsia, mutta niistä ei tässä puhuta mitään. Mainittakoon, että kuvassa tuossa yllä on Sacajawea esittävä nukke. Vauvaa hänen selässään ei kuvassa näy. Sacajawealla oli pikkuinen 'papoose' (pieni lapsi) mukana, kun hän miehensä kanssa opasti Lewisiä ja Clarkia.

Casper kaupunki, johon on Woodeilta kuukauden matka. Todellinen Casper-niminen kaupunki sijaitsee Yhdysvaltain Wyomingissa. Perustettu 1888.

Deadwood on kaupunki Etelä-Dakotassa Mustien kukkuloiden kanjonissa. Se perustettiin kultaryntäyksen myötä 1876. Tässä tarinassa liikutaan Mustien kukkoiloiden, intiaanien pyhän vuoren läheisyydessä, on kultaryntäyskin.

Kaupunki nimeltä Variksensydän, joka syntyi Woodien läheisyyteen. Ilmeisesti ei todellista esikuvaa.

Cielito lindo on meksikolainen laulu, joka tuli tunnetuksi 1882. Tässä tarinassa sitä lauletaan jossain vaiheessa. Manolito on lauleleva meksikolainen.

Tex Nobodystä mainitaan, että hänestä oli tullut tuomari. Lisäksi mainitaan, että hänellä olisi ollut ennen toinenkin nimi ja hän olisi ollut pyssysankari entisessä elämässään. Tämä voi olla viittaus Roy Beaniin tai Wyatt Earpiin. Vaikea sanoa.

Ainakin nämä pienet yksityiskohdat saivat minut mietteliääksi. Tässä on siis ympätty monenlaista Villin Lännen legendaa yhteen, mutta onko ne ajallisesti sovitettavissa yhteen on kysymysmerkki ja pistää vähän epäilemään. Ei siis historiallisesti kovin vahvaa argumentointia, mutta Lännen asuttaminen, siirtolaisuus, intiaanisodat ovat tapahtumia, joista tarina on kokoonlaitettu. Suomalaisuus siinä sivumauseteena. Rekimieheltä on ilmestynyt myös teos Valkoinen intiaani, jonka Jokke on lukenut ja minunkin tekisi mieleni lukea. Se ei kuitenkaan liene jatkoa tähän, vaan kyse on aivan eri tarinasta.

Tähän loppuun vielä intiaaneihin liitetty kaunopuheisuuden malliesimerkki:

Kun vesipisara putoaa puun lehdeltä ja liittyy toiseen pisaraan, niistä kasvaa puro...Purot tekevät joen, vielä mahtavamman kuin meidän Tuulijokemme, monet teistä ovat nähneet juoksevan veden, jota sanotaan Missouriksi. Se on isä ja se on äiti, se on suurin kaikista, ja punainen kansa voi kasvaa sen kaltaiseksi... Mutta vain elämällä rauhassa ja oppimalla kaikkea sitä, mikä on oikeata ja hyvää...

Aaro Honka: Osku ja kumpp.

 Aaro Honka

Osku ja kumpp.

Osku Ovelan kirjeiden valossa

WSOY, 1946

169 s.

Enpähän ole aikohin, jos ollenkaan, mitään näin erikoisella tyylillä kirjoitettua kirjaa aiemmin lukenut.Tästä ei oikein tiedä, onko tämä totta, tarua vai pullistelua. Jos ajatellaan ajallista miljöötä, joka on jatkosodan aika 1941-1944, niin tässä on jotain todenperää, mitä tulee talkootöihin, ja siihen, että poika kirjoittaa kirjeitä isälleen "sinne jonnekin". Mutta tapahtumat, niitä talkootöitä ja erästä tapahtumaa, lukuunottamatta eivät kuvasta lainkaan aikaa kuvattua.

Osku on lyseon ekaluokkalainen vuonna 1941. Hänellä on pikkuveli Emppa, joka täyttää 10 vuotta vuonna 1944. Hän on siis siinä seitsenvuotias teoksen alussa. Perheeseen kuuluu äiti, ja äidin veli Eno Taneli, joka vuosien mittaan ihastuu Oskun ja kumpp. avustuksella postineitiin, kihlautuu ja avioituu tämän kanssa.

Kirjailija Aaro Honka on kirjoittanut lukuisia kirjoja, joita wikipediassa kuvataan partiohenkisiksi. En tiedä, mitä se partiohenkinen wikipediassa tarkoittaa, enkä ole Hongan kirjoja muita lukenut, mutta tämän teoksen partiohenkisyys, siitä huolimatta, että partio mainitaan, on kaikkea muuta kuin partiohenkeä. Ainakin minun näkemykseni partiotoiminnasta on hyviyn erilainen, kuin se sekasorto, mitä niiden talkootoimien ohessa Osku ja kumpp. saavat aikaan. Kun Osku viimeisessä kirjeessä toivottaa isän takaisin kotiin sodan loputtua, niin jo on aikakin isän tulla kotiin ja laittaa jöötä talouteen, sillä meno on ollut Oskun kuvausten perusteella ollut melkomoista.

Muutamana  heinäkuun ehtoona, kuan voudin kaksoset, Viki a minä pelasimme tosissamme mottipeliä täällä Jussilan isossatuvassa, niin rupesi äkkiä kuulostamaan siltä, kuin olisi puoli tusinaa mammutteja tulossa villissä ravissa tätä pytinkiä kohti. Mutta tuskin me ehdimme  edes kunnolla rypistää pärstäämme hämmästykseen, kun jo kävi kymmenkunnan beaufortin tuuli ovissa, jotka lensivät lonksahtanen saranoiltaan. Jotakin tummaa vilahti oviaukossa ja Jussilan silmäpuoli kolli rääkäisi hengenhädässä loikaten leipävartaalle, siksi pahasti sekin pelästyi. 

Mutta leipävartaassa oli muutenkin ilmeisesti painoa tarpeeksi, koska se kollin ponkaisun aiheuttamana rysähti kerran ja romahti alas. No se mammuttilaulma oli eno Taneli, joka juuri sopivasti sai hengähtämään pysähtyessään koko leipävartaallisen Jussilan kivikovia kyrsiä kalloonsa. Niistä oli taas sellainen vaikutus, että vanha honkainen lattiapalkki, jolla mammuttia leikkivä eno juuri seisoi, katsoi saaneensa tarpeeksi painoa niskaansa ja sukelsi keskeltä katkenneena lattian alle. Ei kai ihme, että enon vvaltavasta kidasta kajahti kammottava karjaisu, kun hän vajosi syvyyksiin saaden vielä ohimennen lisäsurvaisun lankun toisesta päästä...

Kerronta on siis hyvin yliampuvaa, huumoristista toki, mutta vähän liiallista luodakseen uskottavan miljöön sotavuosien kotirintaman oloista.Mukana on siis vahvaa liioittelua ja pientä ironiaakin joissain kohdin puhumattakaan puhtaasta mielikuvituksesta. Uskottavinta on kuvaus siitä, miten koulupojat joutuvat hämilleen, kun saavat nuoren uuden miesopettajan, jonka pitäisi heidän mielestään olla rintamalla, ja minkä vuoksi he kohtelevat tätä sen mukaisesti, kunnes opettaja näyttää heille tekojalkansa. Kaikkein epäuskottavin tarina on kuvaus kahdella jalalla kävelevästä lehmästä, joka olisi vanha sirkuslehmä, ja jonka Taneli on ostanut maidon heruttajaksi. Sota on läsnä rivien välissä ja poikien leikeissäkin, kun he käyvät omia taistelujaan mädillä kasviksilla tai lumilinnoituksessa ja jotain ajan hengestä kuvastaa myös "aatuntyyliset viikset",

En tosiaankaan tiedä, mitä tästä teoksesta ajattelisin. Olisi kiva kuulla, jos joku on lukenut tämän tai jonkun muun Aaro Hongan teoksen, niin mitä ajatuksia niistä on herännyt. Onko ne kaikki samalla kaavalla kerrottuja? Itse tuskin tulen enempää tätä lajia tarvitsemaan. 

---

Arvo Aallas: Erakon majan vangit!

 

 

Arvo Aallas

Erakon majan vangit

Karisto, 1955

183 + 1 s.

Aloitus:

Martti havahtui säpsähtäen unestaan keskellä yötä. Hän pidätti vaistomaisesti hengitystään ja jännitti kuuloaan. Ullakon pimeydessä liikkui joku!

Ullakon pimeydessä hiippari osoittautuu kuitenkin ullakon toisessa päässä nukkeneeksi Eskoksi, Sateen ropina on sekoittunut uneen ja saanut pojat uneksimaan ja kuvittelemaan kaameuksia, joka kuitenkin vaihtuu vähitellen leikinlaskuksi.

- Ihanko siellä sataa märkää vettä? yritteli Martti leikitellä. - Ehei, eihän toki, sanoi Esko tasaisesti, joku helikopterilentäjä pommittaa lystikseen taloa makeisilla. - Mennään keräämään! - Kun ei oo säkkiä ...

Lopulta pojat luikahtavat kuitenkin peteihinsä nukahtaaksensa hetkeksi ja herätäkseen uuteen päivään.

Martti ja Esko ovat kolmetoistavuotiaita. En oikein ole varma, ovatko he veljeksiä vai sittenkin vain kaveruksia. Niin tai näin, niin pojat lähtevät kesäiselle polkupyöräretkelle, josta tuleekin melkoinen seikkailu. Ensin Esko lentää pyörällään nurin kun kohdalle osuu jyrkän mäen alla tallusteleva lehmäparvi, jota huiskii tiuskea nainen. Esko lentää pyörältään suoraan erään lehmän selkään, josta nainen kiukustuu ja antaa sanatulvan tulla Eskon ylle ja myöhemmin, kun pojat hukkaavat tässä rytäkässä tulitikkunsa ja yrittävät ostaa niitä eräästä talosta, jonka isäntä istuu keinutuolissa haulikko kähdessään onkin tuo samainen nainen talon emäntä ja antaa miehelleen käskyn, joka on kylmääkin kylmempi ja saa pojat  kaikkoamaan tuvasta alta aikayksikön.

Seuraavaksi pojat saapuvat kauppaan, jossa he tekevät ostoksia ja kuulevat seudulla liikkuvista rosvoista. He menevät tapaamaan tuttua erakkona asuvaa taiteilijaa, ja sitten he vasta pulassa ovatkin, kun kaksi pontikankeittäjää on vallanneet talon. Pojat joutuvat vangeiksi, niin kuin on joutunut taiteilijakin. Kuinka he selviävät tilanteesta ja kuka on se emäroisto kaiken takana?

Arvo Aallas on kirjoittanut nasevan poikaseikkailun, jonka humoristissävytteisessä tarinassa on niin luontevaa kaveruutta ja vapaa-ajan rentoa meininkiä mutta myös uhkaavia vaaran tuntoja, jännityskertomuksen elementtejä ja ukkosmyrskyn tuimia tuntemuksia. Osin pidän kuitenkin kerrontaa hieman epäuskottavana. Esimerkiksi tuo kertomani lehmäepisodi sai minut miettimään, mahtaisiko lehmän selkäranka niin vain kestää, jos joku ilmalennossa tupsahtaisi siihen. Kirjailija on varmaan tarkoittanut kuvauksen humoristiseksi, mutta minä mietin lähinnä lehmää ja tunnen tuskaa sen puolesta. Samoin loppurytinöissä mietin, miten mahtaa olla, jos teräväkulmainen patsaan jalusta osuu takaraivoon. Jääkö siitä vain melkoinen kuhmu, vain jotain paljon pahempaa.

Kielellisesti tämä hyvää ja selkeää suomea, mitä nyt muutama hieman oudompi sana esiintyy, kuten pöksänä. Hauskalta kuulostaa myös ilmaista lämmintä, hyvää tekevää järvivettä "kuin keitetyksi maidoksi".Yksi paha kielioppivirhe tässä tarinassa kuitenkin toistuu, kun kuvataan, kuinkaa aurinko heloittaa.  Aurinko helottaa, mutta esimerkiksi puuesineitä voidaan heloittaa (laittaa niihin metallikiinnikkeitä).

Ei sillä, ihan mukiinmenevä poikaseikkailu tämä on, hieman leikkisää romantiikkaakin on ilmassa, eikä se pontikankeitto ole ainoa rikos, minkä miehet päässään juonivat. Paljon siis ehtii tapahtua ennen kuin pojat pääsevät jatkamaan retkeään.

...

Helmet lukuhaaste kohta 43: Kirja sopii ainakin kolmeen haastekohtaan , kirjailija on minulle uusi (6), kirjan luvuilla on nimet (16) ja kirjan päähenkilö on alaikäinen (28).

Aarne Mustasalo: Jokikylän pojat!

Aarne Mustasalo

Jokikylän pojat

WSOY, 1944 (2. painos)

166  + 2 s.

Aloitus:

Kun hevosella matkustaa Varsinais-Suomea pitkin Turusta valtamaantietä pohjoista kohti, näkee matkallaan tuon tuostakin vehmaan jokilaakson laajoine viljelysmaineen, herraskartanoineen ja vauraine talonpoikaistaloineen. Syvässä uomassaan kiemurtelee joki vihreiden vainioiden halki. Se uskaltautuu esille peltojen takaa  sinisestä metsänreunasta. Sen poukamat ja suvannot kimaltelevat kuin pienet peräkkäiset lammet niin pitkälle kuin silmä kantaa. Molemmilta suunniltaan lisävoimia imien se vihdoin uppoaa lännessä  tai lounaassa kohoavien metsien siimekseen matkallaan merta kohti.

Siellä jossain joen varrella, sen pohjoistörmällä ja sen jatkeena olevalla rinteellä sijaitsee laaja Jokikylä. Jokikylässä on monia taloja, mutta merkittävin niistä on Joki-Klemola jonka pojasta Reinosta, ja pojan kavereista tämä kirja kertoo lyhyin episodimaisin tarinoin. Joki-Klemolaa vastapäätä, joen toisella puolen on Kukola. Jokikylän pojat ja Kukolan pojat ovat aina tappelemassa ja vastahangassa keskenään.

Ajankuva:

On vaikea sanoa, mitä aikaa tämä kuvaa, eletäänkö 1800-luvun puolella vai sittenkin 1900-luvun alkuvuosikymmeniä. Kansakoulusta puhutaan ja Reinoakin ajatellaan lähetettäväksi Turkuun papinkouluun tai lyseoon. Jonkinlainen tuoksahdus ajoista menneistä tässä kerronnassa kyllä tupsahtaa, mutta olematta silti yhtään vanhanaikaista tai ikävän kuuloista. Poikien tempaukset ovat kyllä "poikien tempauksia", kuten se, kun Jokikylän pojat käyvät apumies Antin mökillä vakoilemassa hurjamaineista eukkoa ja lukitsevat tämän vieraina olevien naapurin eukkojen kanssa mökkiin rangaistuksena Antin huoosta kohtelusta. Eikä siinä kylliksi, ikkunan alle laitetaan vielä vesipalju, pakoyritystä torppaamaan. Älämölö tai kuten kirjailija kuvaa, kimotus on melkoinen ja kuuluu pitkälle niin että sitä ihmetellään kautta taloväestön.

Määritelmä pojista:

Heillä oli veressä eräs voima, joka terästi jäsenet ja sai silmät hehkumaan. Se on halu nähdä ja kokea jotakin uutta ja repäisevää, halua antautua vaaroihin, panna kaikki alttiikksi, kärsiä rasituksia, ponnistaa voimiaan ja nähdä, miten pitkälle ne riittävät. Sellainen on poika.

Jokikylän pojilla, Reinolla, Vaitolla, Anssulla ja Epalla oli muutaman vuoden ikäeroa. Reino oli yhdentoista Vaito vanhin. Kaikki he halusivat vain palvella erästä mustasilmäistä tyttöä, mutta toisilleen he eivät sitä halunneet näyttää. Olivat sen ikäisiä, että "kaikelle antoi hohtoa ummussaan pilkistävä nuoren ihailun valmu."

 Kerronta on suorasanaista, kaikkitietävän kertojan tarinointia, humoristista, jota välillä värittää murre. Ilmeikästä ja mukaansatempaavaa, joka luo hyvin vahvat tunnelmat ja mielikuvat.

- Kuulkkaas, kuulkkaas, Vuorelan isänt. Tääl tlee pimiä, ennenko me kerkkii alkamaankaa. Eiköst tee viittis ol nyy nii ystävälline ja tul rivisee. 

Tarinan päähenkilö on oikeastaan siis Joki-Klemolan Reino. Joki-Klemolan isännästä ei paljon puhuta. Talon emäntä Maria sen sijaan on emäntä sanan täydessä merkityksessä. Mariaa alkaa vaivata pojan ainaiset tappelut kylällä ja hän alkaa miettiä, mitä tehdä, jotta sellainen loppuisi. Taustalla on loppujen lopuksi Klemolan Marian sukuriita sisarensa kanssa. Sisar on Kukolan emäntä, jonka kanssa he eivät ole olleet yhteydessä ja puheissa aikapäiviin.

---

Aarne Mustasalo on nimimerkki, jonka taakse kätkeytyy Jääkärimarssinkin sanoittanut Heikki Nurmio. Jotain Jääkärimarssin hengestä löytyy myös tästä teoksesta, enkä oikein osaa sanoa, onko se hyvä vai paha asia. Mistä pidin, oli reippaus ja oikeamielisyys, arvostukset olivat loppujen lopuksi kohdallaan, vaikka viittaukset eräisiin historian henkilöihin ihailun kohteina saivatkin mietteliäiksi. Teokseen on myös jatko-osat: Jokikylän pojat Turun koulussa ja Jokikylän abiturientit. Kirjailjatietojen perusteella tämä saattaisi siis kuvat 1800-1900-luvun vaihdetta, eritoten, jos tämä jollain tavalla perustuu kirjailjan omiin kokemuksiin. minkä kyllä hyvin voin uskoakin.

Jokikylän pojat on ilmestynyt myös WSOY:n NTK-sarjassa. Oma laitokseni oli hankittu Finlandia-kirjasta ja oli siis tuo vanhempi painos.

 

                              

Kuvakaappaus: Finlandia-kirja            Kuvakaappaus: Kirjasampo