Erkki Rekimies: Näkymätön intiaani!

Erkki Rekimeis

Näkymätön intiaani

WSOY, 1972

Kansikuva: Timo Aarniala

119 + 1 s.

Aloitus: Vuoret näyttivät kaatuvan päälle, mutta Hank läiskäytti ruoskaansa hevosten lautasille ja huusi hoo. Neljä parivaljakkoa kiihdytti laukkaansa ja vaunujen pyörät hakkasivat tiehen entistä tehokkaammin. Mutta intiaani seurasi heitä.

Lopetus: Siitä huolimatta Hank ei tuntenut mieltään niin hyväksi kuin olisi luullut. Myös Hymyilevä Joe murjotti omalla paikallaan. - Hooh, luupäät, alkakaahan juosta.

Alkuasetelma kuvaa postivaunujen matkaa Grand Junctionista kohden Denveriä. Postivaunujen pääkuljettaja Hank on viimeisellä matkallaan ennen eläkkeellejäämistä. Hän uneksii ajasta, jolloin voisi istua omalla kuistilla Karmelin laaksossa ja katsoa auringonlaskua mereen kuunnellen meksikolaisten peonien laulua ja soittoa.

Tässä tuli heti pari asiaa, joista halusin saada tietää lisää. Karmelista tulee itselleni ensisijaisesti mieleen Israel ja Karmelin-vuori, mutta siitähän ei ollut kyse. Tässä tarkoitettu Karmel on Carmelin kaupunki Kaliforniassa. Toinen sana, joka herätti kysymyksiä oli peonit. Aivan outo sana minulle, mutta aina sitä näköjään uuttakin oppii. Peoni tarkoittaa suomisanakirjan mukaan köyhää päivätyöläistä. 

Postivaunujen toisena apuohjaajana, on haulikkomies Hymyilevä Joe. Nimi juontuu siitä, että hänen poskipartansa peitti laajana kaarena leuan ja ulottui korviin asti, näyttäen siltä kuin hän olisi aina hymyillyt. 

Postivaunuissa matkaa tekivät Kauppias Waterbottom ja hänen tyttärensä Dolores sekä heidän musta palvelijansa Suuriruhtinas Aleksanteri, katolinen Isä Tonio, entinen seriffi, nykyinen palkkionmetsästä Wilson, jota intiaanit kutsuivat nimellä shoneshine eli päivänpaiste sekä nuori Mac-niminen kaveri, jota Wilson oli saattamassa oikeuden eteen. Kaikilla muilla, paitsi Dolores-neidolla oli menneisyys, joka sai heidät pelkäämään postivaunuja seuraavaa intiaania, Toboloa, jolla oli seuranaan paitsi papurikkonsa, myös susi Lobo.

Tobolo on sinisilmäinen orpo intiaaninuorukainen, jonka isä oli valkoinen kauppamies ja äiti Shoshoni-päällikön tytär. 

Muita tarinan kannalta olennaisia henkilöitä ovat Arapaho-päällikkö Culpalan eli Simpukkakarhu. Kojootinhäntä, joka on Tobolon kanssa karkoitettu luisenojen kylästä, koska taikauskoiset intiaanit uskoivat Tobolon sinisten silmien tuovan pahaa onnea. Kojootinhäntä on siis Tobolon kasvatti-isä, jo vanha ja kuolemassa. 

Luisenot oli taas eräs seikka, joka herätti kummastusta, sillä en ollut koskaan kuullutkaan tällaisesta heimosta. Rekimies kuvaa luisenoja näin.

Luisenot olivat pienen ja vähäpätöisen heimon jäseniä. He puhuivat sosonien kieltä ja kutsuivat itseään monoiksi eli ihmisiksi. He asuivat jokea kohti laskeutuvalla rinteellä, mutta kylää  oli mahdoton havaita veneestä tai kanootista tiheän rantaviidakon takia. Majat oli rakennettu tiipiin muotoisiksi keoiksi puunrungoista ja kehikko päällystetty turpeilla ja savella. Luisenojen kuvataan syövän kaloja ja sammakoita. Pemmikaania ja puhveleita he eivät tunne, sillä he eivät ole koskaan ylittäneet vuoria.

En tiedä kuinka totuudenmukainen kuvaus tämä on. Luisenot on ainakin sen vähän perusteella, mitä englanninkielistä tekstiä löysin, kalifornialainen heimo ja mono-heimo alkujaan Nevadasta. Näistä intiaaniheimoista ja kulttuurieroavaisuuksista olisi kyllä kiva tietää vähän enemmänkin, mutta kielitaito ei ihan riitä, ja netti on pullollaan sekalaista tietoa. Tosin silloin kuin Rekimies on tämän teoksen kirjoittanut ei nettiä ollut, joten olisi mielenkiintoista tietää, mitä kautta hän on taustatyönsä tehnyt, sillä kyllä tässä teoksessa on taustoja ajateltu, joskin kerronnallisesti detaljit on enemmänkin ripoteltuja tarinan lomaan miettimättä, kuinka hyvin ne kokonaistarinan kannalta ja historiallisesti luontuvat puolustavat paikkaansa. Historiallisista, ihan oikeasti olemassa olevia henkilöitä joihin jollakin tavalla viitataan ovat esimerkiksi  William (Bill) Cody ja Custer, joka tässä tarinassa tosin ei kohtaa kohtaloaan, mutta on kuitenkin jo everstiluutnatti arvoltaan.

Minua myös mietityttää muutamat, ilmeisesti intiaanikielisiksi tarkoitetut sanat, jotka eivät ainakaan googlauksella tuoneet tämänsuuntaisia merkityksiä, samoin kuin se, että intiaanit eivät olisikaan olleet hyviä ratsastajia ja hevosmiehiä.

Erkki Rekimiehen Näkymätön intiaani on hieman humoristisella otteella kirjoitettu lännentarina. Henkilöhahmoissa on luonteiden ja arvojensa suhteen monipuolisuutta. Tämä ei ole mitenkään mustavalkoisesti tai stereotyyppisesti kirjoittettu teos. Tosin teoksessa tulee esiin myös aikaan liittyvä rasistisuus ja ajatuskuviot esille suhteessa valkoiset - intiaanit - värilliset. 

Kerronnallisesti tarinaa viedään eteenpäin kahdessa ajassa. Toisessa ajassa edetään postivaunujen matkassa ja kohtaamissa ongelmissa, toisessa valotetaan Tomolon kasvua ja vaiheita. Jossain vaiheessa nämä kaksi aikaa kohtaavat toisensa. Suurena teemana tarinassa on Tomolon identiteetti. Hän haluaa selvittää menneisyytensä, saada vastauksia. Humoristisesta otteestaan huolimatta tässä tarinassa on vakavia pohjavirtoja todellisuuteen, taikauskoisuuteen ja ihmisyyteen liittyen.

Teoksen on lukenut myös Jokke. 

--

Pohjoinen 2023 -lukuhaaste kohta 11: Romaani, jonka kannessa tai takakansitekstissä on hevonen tai hevosia