Erik Hansen: Arnaluk

Erik Hansen

Arnaluk

Alkuperäisteos:

Suomentanut Asko Pulkkinen

WSOY, 1920

152 s.

Tukkukauppias Holm on juuri tullut konttrorista kotiin. On ollut rasittava päivä, hän on väsynyt ja nauttii sen tähden kaksinkertaisesti suloisesta rauhasta levätessään nojatuolissaan iltalehteä silmäillen. Viereisessä ruokasalissa kilisevät lautaset ja veitset. Vanha palvelijatar kattaa päivällispöytää. Ilta jo hämärtyy.

Tukkukauppias Holm odottaa vaimoaan ja poikiaan Erkkiä ja Helgeä kotiin, jotka ovat menneet katsomaan Mars-kuumailmapallon ilmaannousua. On syksy ja myrskyä ilmassa. Vaimo palaa kotiin, mutta pojat ei. He ovat yleisön huomaamatta nousseeet ilmapallon koriin, juuri ennen kuin sitä ollaan siirtämässä myrskyn alta suojaan, kun irrotetut narut irtoavat miesten käsistä ja myrsky vie pallon. Hädissään pojat huutavat apua, mutta mitään ei ole tehtävissä. 

Vasta sillä hetkellä ilmaisivat pojat venheessä-olonsa päästäen kamalan hätähudon.

Erkki on 16-vuotias ja Helge 12-vuotta. 

Kuumailmapallosta ei myrskyn laannuttua kuulla mitään ja kaikki luulevat poikien päätyneen mereen ja kuolleen. Kaikki, patsi poikien äiti, joka ei lakkaa toivomasta. Ja pojat ovat kuin ovatkin selvinneet - Grönlantiin, mutta kuinka he selviävät keskellä jäätä ja pakkasta? Hyvänä apuna on kuumailmapalloon lastatut tavarat ja säilykkeet, sillä kuumailmapallolla oli tarkoitus tehdä tieteellinen tutkimusmatka. Pojat antavat laskeutumispaikalleen nimen Toivon laakso ja pitävät urheasti toivoa yllä, mutta kun jääkarhu ryöstää heidän ruokavarastonsa, alkaa toivo hiipua.

Tässä vaiheessa tarinaan astuu tanskalainen Nordstrand, joka on asuttanut pientä Tassinorkin kylää muutaman kymmenen vuotta, toimien pienen grönlantilaisen kauppa-aseman hoitajana. Vuosittain tulevan kauppalaivan Hans Egeden avulla hän saa kerran vuodessa pinkan sanomalehtiä, joita sitten on lukenut yhden päivää kohti. Nordstrandilla on myös kasvatti, nuori tanskalaissyntyinen tyttölapsi, joka on syntynyt valaanpyyntialuksella, äiti, joka on ollut kapteenin puoliso on kuollut ja kapteeni ei tiedä, sillä "laivassa ei ollut yhtään naista lasta hoitamaan". 

– Antakaa lapsi minulle, Nordstrand sanoi. – Otan sen omaksi lapsekseni. Minä hankin sille grönlantilaisen imettäjän ja kasvatan ja opetan sen ihmiseksi. 

Lapsi saa nimen Ellen kuolleen äitinsä mukaan, mutta paikalliset antavat hänelle omankielisen nimen Arnaluk.

Erkki ja Helge ovat tehneet huomion ja jättäneet grönlantilaisten kulkutien varteen viestin, jonka Norstrand löytää ja lähtee poikia pelastamaan. Näin kaikki on hyvin. Elämä jatkuu, mutta koti ja äiti, jota Helge erityisesti kaipaa on vielä kaukana. Vaaroiltakaan ei täysin vältytä ennen kuin Hans Egede saapuu vieden pojat ja erään norjalaisen, seikkailuissaan ryvettyneen merimiehen takaisin kotiin. Paitsi seikkailua tässä on myös paljon yleistietoutta tai no, triviaalia tietoa eikä romantiikalta vältytä. Norstrandilla on yksinäisyyden kaipuuseensa omat nuoruuden surunsa, ja Erkki, Erkki ei saa mielestään Arnalukia. 

"Ilta on hämärtynyt tähdet tuikkivat"

Erkki pysähtyy. Hän näkee edessään "tamassan", näkee maan, kaukaisen Pohjolan juuri samanlaisena kuin sillon ensi kertaa Toivon laakson rinteeltä. Niemi niemen vieressä, värikylläisinä, puhtoisina, mahtavapiirteisinä. Hän näkee mursun silmät, muistaa toivon, jota napaseudun yö tukahdutti, mutta ei voinut hävittää, tuntee uudelleen pelastumisen ilon. Ja hän näkee edessään Tassinorkin ja jouluyön kuutamosen pakkaskirkkaine taivaineen. ---  --- ja syvällä hänen sisimmässään palavat Arnalukin tummat silmät samanlaisina kuin ne loistivat silloin, avomielisinä ylvään puhtaina.

Erik Hansenin Arnaluk on huikea tarina, jossa on seikkailua, luontokuvausta ja romantiikkaa. Pääpaino on kuitenkin tämän  erikoisen saarialueen luonnonoloissa. Ajankohta, johon tarina sijoittuu on 1900-luvun ensimmäisellä vuosikymmmenellä. Teoksessa viitataan ainakin vuosiin 1904 ja 1906 menneisyytenä, sekä Arktisen alueen tutkijoihin Mylius Eriksen, Hagen ja Jörgen Brönlund?  Tanskan ja Grönlannin yhtenäisyyttä korostetaan ja kerronnassa on toki kolonialistisia piirteitä puhumattakaan kristillisestä arvomaailmasta, joka ilmenee mm. poikien äidin toivossa saada lapsensa kotiin. Suhde alkuperäisasukkaisiin on lämmin, joskin hieman mietin muutamia kuvauksia, erityisesti pienen Pinguit-pojan suhteen. 

Mustavalkoinen kuvitus, jonka tekijää ei mainita on mukava lisä kerrontaan. Tämä oli kiehtova kuvaus sadan vuoden takaa hyvinkin ajankohtaisesta aiheesta sinänsä.  

Luonnon kuvaus:

Ja hän kertoo heille Grönlannista, maailman kauneimmasta maasta, Tanskan pohjoisimmasta osasta, valtion jalokivestä ja Tanskan ihanimmasta maakunnasta. Jäätiköstä, ikuisista, määrättömistä sisämaan jäistä, jotka raivaavat tiensä mereen ja lohkeilevat muodostaen jäävuoria, mahtavia möhkäleitä, jotka irtautuivat jääemostaan ja ukkosen tapaan jyristen liukuvat mereen. Revontulista, valtavista taivaan valoista, kesästä, jolloin aurinko paistaa lakkaamatta, syvien vuonojen kauneudesta ja kukin koristettujen, marjarikkaiden laaksojen reheveyydestä. Suuresta hiljaisuudesta, luonnon majesteetillisesta äänettömyydestä, jäänlähdöstä, jolloin napaseudun hyytynyt maailma herää eloon, ja meri, Grönlannin ehtymätön ruoka-aitta, kuohuu täynnä hylkeitä, mursuja ja kaloja, rekimatkoista, kun rakeiksi jäätynyt lumi ratisee jalaksen alla, tuiskun myllerryksestä, myrskyn ulvonnasta ja tuulen tohinan tarinoista.  

Grönlannin kieli:

tamassakukussarpatdårtokarnavêrutigssiangaluit, joka siis merkitsee: tämä kaikki on harjoittelua, ettei tehtäisi virheitä. (Googlekääntäjän mukaan: Jos teet tämän, pystyt siihen).

-- 

Satakirjastojen lukuhaaste 2026 kohta 15: Kirjan nimi ei ole suomea. Jos ei oteta alaotsikkoa lukuun, niin nimi Arnaluk on grönlantia ja tarkoittaa naista. 

Ivan Southall: Pensaspalo!

Ivan Southall

Pensaspalo

Alkuteos: Ash road

Suomentanut Pirkko Talvio

Otava,  1970 (alkuteos ilmestynyt 1965)

237 s.

Kansikuva Jaakko Pakkala

Hurjan väkevä tarina Australian takamailta, nuorille suunnattu, mutta ei mitään fiilistelyä. Tarinan keskiössä on kolme poika, Harry, Wallage ja Graham, jotka

olivat paenneet kaupungista viettääkseen ihanan vapaan viikon maastossa.

Oli iltapäivä, perjantai 12. tammikuuta, kun he väsyneinä leiriytyivät  noin mailin päähän Tinleystä. Ilma oli kuuma, polttava pohjoistuuli hohkasi, ja nuotioita tai avotulta ei saanut sytyttää.

Täällä Suomen oloissa on vaikeaa ymmärtää, että pohjoistuuli voi olla kuuma ja polttava, ja että tammikuussa on kesäsää ja palovaroitukset yllä, mutta niinpä tässä tarinassa ollaankin aivan toisella puolen maapalloa, erilaisella mantereella, oudommassa maanosassa, kuin oma pieni maamme tai missä itse olemme eläneet ja kokemuksemme keränneet.

Poikakolmikko jatkaa matkaansa levättyään ja hankkivat pienen spriikeittimen, josta ei pitänyt olla vaaraa, mutta kuinka käykään. Metyylipullo kaatuu ilman korkkia, juuri kun pojat yön jälkeen ovat keittämässä itselleen teetä. Kömpelyys kostautuu, syttyy palonalku, jota pojat eivät saa sammutettua. Kauhuissaan he pakenevat valloilleen ryöstäytynyttä pensaspaloa.

Paitsi poikakolmikkoa tarinassa seurataan vuoriston toisella puolen olevan Ash Roadin ja Prescottin asukkaita. Buckinhamin perheesesen kuuluu lapset Julia (5 v), Pippa (ikää ei mainita, mutta on ehkä siinä kahdentoista) ja Stevie (hieman nuorempi kuin Pippa. Sitten on Georgen perhe, johon kuuluu isä, poika John ja tytär Lorna. Johnin lähtiessä sammutustöihin tytär Lorna jää isänsä kanssa keräämään marjoja, jotka tosin ovat kuivuuden pilaamia. Isä ei anna periksi, marjat on saatava hillotehtaalle, kunnes hän saa  saa sairaskohtauksen ja kaatuu tajuttomana maahan. Lisäksi on Peter Fairhall, jonka pitäisi lähteä kotiin, ja hänen isoäitinsä ja Tannerin ukki, Buckinhamien naapuri, jonne Julia pakenee aiheutettuaan kylpyhuoneeseen tulvan. 

Kun ilmassa alkaa olla savuntuoksua ja palo vuoriston takana olevasta Tinleystä leviää pitkin pensaikkoa myös Ash Roadiin, alkaa lasten ja nuorten selviytymistaistelu. 

Olen aiemmin lukenut Ivan Southallin  nuortenkirjan Pakkolasku pimeään, jossa oli hieman samoja teemoja. Miten selviytyä vaarallisessa tilanteessa? Pensaspalo oli Pakkolasku pimeään -tarinaan verrattuna hurjempaa luettavaa. Savu ja vaarantuntu oli niin paljon järisyttävämpi kun liekit lyövät ympärillä ja savu tukahduttaa hengitystä. 

Tarinassa on voimaa kuin tulessa ainakin, mutta myös pieniä loogisuusongelmia. Ensinnäkin takakansitekstissä puhutaan perjantaista 13. päivästä, mutta teos alkaa kuitenkin sanoilla: 

Myöhään iltapäivällä perjantaina kahdestoista tammikuuta ... 

Ja myöhemmin puhtaan kuinka

Muutapa Ash Roadista ei ollutkaan sanottavaa, paitsi että se sijaitsi auringonnousun aikaan lauantaina kolmantenatoista tammikuuta ...

Tannerin ukki oli kokenut samanlaisen tuhoisa palon aiemminkin, vuonna 1913, Tuo karmiva päivä oli alkanut samoin kuin tämäkin, päivämääräkin oli sama  

ja  sitten taas

seinäkalenterissa oli päällimmäisenä eilinen päivämäärä. Kalenteri soti Peterin historiantajua vastaan, päivän oli oltava oikea olipa muuten miten tahansa. Hän repäisi päällimmäisen liuskan ja tuijotti päivämäärää - tammikuu, perjantai, kolmastoista...

Hmm. Sekavaa on, sekavaa. Eihän sillä nyt suurta merkitystä ole, oliko  perjantai vai lauantai 13. päivä, mutta ... ehkä koko loogisuusjuttu on sekin tehokeino, katastrofi vie ajantajun eikä enää kysytä, paljonko kello on, tai mikä päivä nyt on. Yritetään vain selvitä. Silti tämä päivämääräkysymys hämmentää ja luo epävarmuutta uskottavuuteen nähden. Ymmärtääkseni tässä tarinassa ajallisesti kuluu vain pari päivää, sitten 

suuren palon synnyttämät ilmavirtaukset imivät  rajuja vastatuulia ja rankkaseita, taivaalta kuuluu uusi ääni, huokaus ja taivas räjähtää ja sataa... palopesäkkeet sammuvat yksi toisensa jälkeen.

Paitsi tuota päivämääräsotkua mietin myös vanhempien "poissaoloa". Kyllähän heitä on, mutta mihin he häviävät? Miksi lapset ovat yksinään vaaran keskellä? Paitsi Tannerin ukkia, jonka luokse Julie ja Robertsonin pikku vauva oli viety suojaan. No nyt, kun mietin lukemaani, niin vanhemmat eivät ilmeisesti uskoneet, että palo uhkaisi Ash Roadia. ja olivat itse lähteneet auttamaan niitä kulmakuntia, joissa palo ensisijaisesti riehui.

Ivan Southallin Pensaspalo on kaikkea muuta kuin leppoisaa luettavaa. Tarinan mainitaan perustuvan tositapaukseen ja "todellisuus tekee sen väkeväksi ja eläväksi" (takakansiteksti). Paitsi rajua tulipalon voimaa ja uhkaa teoksessa kuvataan lasten ja nuorten yhteenkuuluvuutta ja keskinäisiä välejä, pelkoja, kasvua ja vastuuta. Hieno teos kaiken kaikkiaan. Hyvin tärkeä ja ajankohtainen teos nykyaikanakin. 

Rajun ja traagisen kuvauksen vastapainoksi teoksessa on lämmin kuvaus Tannerin Ukin vahvuudesta ja uskosta.

Ukki ei ollut rukoillut omasta puolestaan. Hänhän oli selvittänyt tarkkaan, että rukous oli Julien ja Robertsonin vauvan puolesta, ja kaikkien pienten lasten puolesta. Mutta Jumala oli lähettänyt sateen --- ----  Ehkä juuri silloin kun joku unohti itsensä ja rukoili lasten puolesta, ei silloin kun puitiin nyrkkiä raivon ja uhman sokaisemina. 

Erityismainita tälle virkkeelle:

Syyttömät ihmiset eivät ryntäile kuin häntänsä polttaneet kissat pitkin kukkapenkkejä

 

---

Lisää teoksen taustoista, teemoista ja saaduista kirjallisuuspalkinnoista voi lukea englanniksi Reading Australia -sivustolta.

Kyyti 2025 lukuhaaste  helmikuu b: Kirja vieraasta maanosasta

 

Farley Mowat: Two Against the North

Farley Mowat

Two Against the North

Original title: Lost in the Barrens (1956)

Illustrated by Alan Daniel

Scolastic Book Services, 1977

219 s.

Tämän arktisen eräseikkailun päähenkilöt on kaksi nuorta miehenalkua. Jamie on , orpo kanadalaispoika Torontosta, jonka hänen enonsa Angus McNair kutsuu luokseen asumaan, tämän oltua vanhempiensa kuoleman jälkeen sijoitettuna sisäoppilaitokseen. Angus on oltuaan ensin merimiehenä (sealing schooner) Beringin salmella on sittemmin päätynyt turkismetsästäjäksi, liikkuen pohjoisen laajoissa metsissä.

Five hundred miles adn two days north from Winnipeg, the train drew up by a rough wooden platform. Jamie climbed uncertainly down to stand staring at the rough shanties and the nearby forests that threatened to sweep in and engulf the little settlement of The Pas. A huge, red-bearded man in a buckskin jacked strode forward and caught the boy hard about the shoulders in a bear hug. - Do ye know me, Jamie? he cried. And then, grinning at Jamie's stammering reply, he tightened his hold on the boy's shoulder and swung him round. - You've come to meet the north, my lad, he said, and I'm thinking you'll be in love with it before the month is out.

Ja todentotta. Jamie saa oppia Pohjoisen karun luonnon kantapäänkautta yhdessä Awasin kanssa. Awasin on  Cree-heimoon kuuluva metsäintiaani. Awasin isä Alphonse on Angus McNairin  vanha metsästystoveri ja hyvä ystävä ja niinpä Jamiesta ja Awasista tulee myös hyviä ystäviä. 

McNairin mökki on kuuden päivän kanoottimatkan päässä The Pas:n yhteisöstä. Cree-kylä on parinkymmenen mailin päässä McNairin mökistä. Eräänä päivänä Cree-kylään tulee vieraita Chippeweya-heimosta, jotka pyytävät apua, sillä heidän heimolaisensa näkevät nälkää. Alphonse lähtee joidenkin miesten kanssa Chippeweyojen luo ottaakseen selvää tilanteesta ja viedäkseen apua ja Jamie ja Awasin lähtevät mukaan. Chippeweya-kylässä apu otetaan ilolla vastaan, mutta suunnitellaan myös metsästysretkeä Denikatzen johdolla. Jamie ja Awasin jäävät kylään, mutta Jamieta on alkanut kiinnostaa puheet Suuresta Kivirakennelmasta ja hän päättää lähteä ottamaan siitä selvää. Awasi yrittää ensin kieltää, mutta lähtee lopulta Jamien kanssa matkaan. Heidän tarkoituksenaan on yrittää saavuttaa metsästysretkikunta jossain vaiheessa, mutta tiet risteävät ja pojat joutuvat selviytymään arktisella jäälakeudella omin voimin.

Two Against the North on ihan kelpo tarina, jossa luonto luo olosuhteet, joissa selviäminen vaatii niin luontoa kuin kuntoa. Jamie saa selvyyden Suuresta kivirakennelmasta, joka osoittautuu vanhaksi viikinkihaudaksi. 

Luonto-olosuhteiden ohella teoksessa ilmenee myös alkuperäiskansojen kulttuurieroja. Creet ja Chippeweyat ovat metsästäjäkeräilijöitä, joiden pääasiallinen ravinto on hirvieläimissä. Tässä teoksessa tulee esille heidän ennakkoluulonsa ja pelkonsa  inuiteja (teoksessa käytetään eskimo-sanaa) kohtaan, joita kutsutaan "raa'an lihan syöjiksi". Tämä pelko onkin syynä siihen, että pojat eivät kohtaa Denikatzen joukkoa, joka on paennut kauhuissaan Peetyukia, joka on vain halunnut päästä yhteyteen isänsä kansan kanssa. (Peetyuk on valkoisen miehen ja inuit-naisen jälkeläinen). Peetyuk ilmaantuu tarinaan vasta aivan lopussa, kun pojat ovat löytäneet iglun suojakseen lumimyrskyssä. Lopulta inuitit pelastavat pojat ja auttavat nämä takaisin omiensa luokse, kun näytti siltä, että pojat joutuvat jäämään löytämäänsä laaksoon vailla toivoa paluusta.

Olisin varmaan saanut tästä enemmän irti, jos ei olisi tarvinnut lukea englanniksi. Ei sillä, kyllä näinkin luonnon karuus ja olosuhteet tulivat selviksi ja poikien selviämistä seurasi jännittyneenä. Poikien ystävyys pieneen peuranvasaan on hellyttävä, kahden eksyneen koiran saaminen hyvä lisä selviämiseen. Tosin kaikkea ei pojat tiedä tai muista ottaa huomioon, kuten lumisokeusepisodi tuo ilmi.

Pohjoinen 2025 -lukuhaaste kohta 13. Kirja sijoittuu arktiselle alueelle, Farley Mowat: Two against the North  

Tara Westover: Opintiellä!

 

Tara Westover

Opintiellä

Alkuperäisteos:Educated

Suomentanut Tero Valkonen

Tammi, 2018

 

Raju tarina Idahon vuorilta on tämä Tara Westoverin muistelmateos, jossa hän kertoo varttumisestaan Idahon vuorilla, perheessä, joka valmistui maailmanloppuun, eli eristäytynyttä, vainoharhaista ja uskonnollliseti äärisuuntaa edustavaa elämää. Takakansitekstin mukaan Opintiellä on "uskomaton selviytymistarina syrjäytymisestä ja koulutuksen voimasta" ja "huikea kertomus rakkaudesta ja julmuudesta perheen sisällä". Ja kyllä, tässä tarinassa on paljon sävyjä, tummia, mutta myös kirkkaita. Mikä itsellä jää teoksesta päällimmäisenä mieleen, on teoksen loppukappale.

"Me olemme kaikki monisyisempiä kuin ne roolit, jotka meille tarinoissa sälytetään. Näiden muistelmien kirjoittaminen on havainnollistanut tämän minulle selvemmin kuin mikään - olen yrittänyt kuvata rakastamani ihmiset ja tavoittaa heidän kokonaisuutensa sanallisesti, mikä  on tietenkin mahdotonta. Tämä on parasta mihin pystyn: kerron itse muistamani rinnalla toisenkin mahdollisen tarinan. Tarinan kesäpäivästä, tulesta, kärventyneen lihan hajusta ja isästä, joka auttaa poikansa alas vuorelta."

Se, auttoiko isä lopulta pojan alas vuorelta vai joutuiko poika selviämään sieltä itse ei ole olennaista. Minulle olennaista teoksen kokonaisuudessa on se, että vaikka Tara joutui kohtaamaan niin paljon väkivaltaa ja epäoikeudenmukaisuutta, hän ei kuitenkaan loppujen lopuksi jää  katkeruuteen vaan tuntee yhä rakkauden perhettäään kohtaan. Tämä vihan ja rakkauden ristiriita nousee teoksessa aika ajoin esille. Hän haluaisi muistaa isän toisin, kuin hän muistaa tunteidensa pohjalta.

Opintiellä on koskettava tarina. Se on  tarina kouluttautumisen tärkeydestä, opiskelun merkityksestä ja oman tietoisuuden herääämisestä.

Luin tämä suhteellisen nopeasti, mitä helpotti paitsi tekstin jouheva poljento myös typografiset ominaisuudet. Fontti oli suhteellisen selkeää ja riviväli sopiva, eli teksti ei ollut liian tiivistä. Sivuja teoksessa toki oli, mutta lukuväsymystä ei ehtinyt kuitenkaan tulla, sen verran kiinnostavasti ja elävästi kirjoittaja on tarinansa kirjoittanut. Jokin tapahtumissa herätti kysymyksen, voiko tämä olla totta ja vaati faktan tarkistusta, mutta sinänsä mitään suuria uskottavuusongelmia tarinankerronnassa en kokenut.

Kirjoihin kadonnut näkee teoksen kirjoittajalleen terapeuttisena. 

Paljon mahdollista, itse näen teoksen myös yhteiskunnallisesti  tärkeänä sillä se tuo esille myös amerikkalaisen "vapauden"varjopuolet, mutta myös fanaattisen uskonnollisuuden vaarallisuuden, vaikka kirjailija itse ei millään tavalla ota kantaa uskontoon puolesta tai vastaan. Mormoniuskonto ja siitäkin äärilahko, on vain viitekehys tarinan taustalla. Se on se maailma, jossa kirjailija on kasvanut ja siksi läsnä.

Opintiellä teosta on muutenkin luettu paljon kirjablogeissa

Leena Lumi kokee, että "Opintiellä on väkevä, pitkän jälkimaun selviytymistarina siitä, miten koulutus, rohkeus ja rakkaus voivat sytyttää tähdet valaisemaan synkistä synkintäkin pimeyttä".

Kirja vieköön -blogin  Riitan mielestä teos on hienosti ja syyttelemättä kirjoitettu. 

Luetut lukemattomat -blogistiin "Opintiellä ei tehnyt suurta vaikutusta, vaikka Westover aivan pätevästi kirjoittaakin". Hänen mielestään teoksen "teemat kannattelevat tarinaa loppuun asti", mutta blogisti olisi kaivannut enemmän oppimisen iloa ja merkityksen esille tuomista kuin mitä teoksessa nyt oli. 

Marjatta puolestaa pystyy samaistumaan omien kokemustensa perusteella Taran elämään ja kiinnittää huomiota muistojen tunnepuoleen merkittävyyteen. Todempaa kuin se, miten kaikki tapahtui, on se, miten tapahtuman tunnemme.

Pienen kirjaston Katri pitää teosta lukemisen arvoisena kritiikistä huolimatta, sillä "Westoverin elämäntarina on raadollinen, mutta väistämättäkin kiinnostava".

---

Helmet 2022 -lukuhaaste kohta 22: Kirja sisältää tekstiviestejä, sähköposteja tai some-päivityksiä.

Kirjallinen Yhdysvaltain osavaltiovalloitus: Idaho

Gwen Bristow: Tammikuja!

Gwen Bristow

Tammikuja

Suomentanut Sirkka Rapola

Otava, 1955  (6. painos)

295s.

Kertoja on kaikkitetävä ulkopuolinen, joka kuvaa tapahtumia ja henkilöitä ulkopuolisena asettuen vuoroin tarinan kahden naispäähenkilön asemaan, vahvemmin kuitenkin köyhemmän puoleen. Tältä osin opuksen takakannen teksti ei käy yhteen tarinan kanssa, sillä toisin kuin takakansitekstissä kuvataan (vaikka se ei nyt ihan tuulestakaan ole temmattu) kirjan päähenkilöksi muodostuu köyhä Corrie May Upjohn, ei rikas plantaasinomistaja Ann.

Kirjoittaja käyttää kuvailevaa kieltä, joka ei turhia rönsyile, mutta suo kuvailevuutta ja vaihtelevuutta tarpeeksi ollakseen kiinnostava. Tosin loppupuolella kerronnallinen asetelma muuttuu. Vuorotttelu tarinan päähenkilöiden välillä ei ole yhtä luonnollista ja vauhti on kova, eli tarinaa viedään eteenpäin pysähtymättä hetkiin ja tunnelmiin. Kun toisen vaiheet on kerrottu siirrytään ajassa taaksepän ja kerrotaan toisen päähenkilön vaiheet pitkältä ajalta. Toisin sanoen, loppupuolella kerronta ei vaikuta yhtä jäntevältä kuin tarinan alkupuolella. En ole koskaan tykännyt tarinoista, joissa mennään vauhdilla eteenpäin ja vuodet kiitää ohi vain muutamalla maininnalla.

Kerronnassa on hyvin vähän, jos ollenkaan erikoissanoja tai ilmaisuja. Loppupuolella tulee hieman murteellista ilmaisua tyyliin "eks sä ymmärrä".Ilmaisu on melko yksinkertaista, ei siis sisällä mitään turhaa tai kovin monimutkaista. Hyvinkin ymmärrettävää ja selkeää. Erityisen ihastuttavalta kuvaukselta vaikuttaa ilmaisut "sumu verhosi maan" tai huntu oli kuin joen usvasta  kudottu.

Kerronnassa on kyllä muutamia hyvin kuvaavia ja ilmeikkäitä kuvauksia, jotka saattavat nousta lukijan silmiiin elävinä.

"Vihreä ratsastuspuku, joka levisi hänen ympärilleen lattialle, sai hänet näyttämään pitemmältä, aivan kuin lusikan kuvastama peilikuva. Vyötäröön asi  se oli vartalonmukainen. Eräs syy, miksi Ann mielellään ratsasti, oli juuri se, että hän tiesi ratsastuspuvun asettuvan erityisen suuria vaatimuksia vartalolle. Ja hänen vartalonsa täytti nuo vaatimukset hyvin. Mammy oli kammanut hänen tukkansa kiharoiksi olkapäille ja hänellä ol pukeva iku hattu, jonka töyhtö hipaisi poskea juuri sen kohdan alla, mihin muodostui hymykuoppa, jos hän suvaitsi hymyillä jollekulle. Ann veti hansikkaat käteensä, otti Mammyn ojentaman ratsupiiskan ja heitti hameensa helman käsivarrelleen päästäkseen kävelemään.

Kertomus on suurelta osin realistinen, joskin siinä on myös paljon romantisoitua vivahdetta.  Lukemani teos on ilmestynyt Otavan Tähti-sarjassa ja siitä mainitaan, että se on kansanpainos. Genreltään tämä lukeutuu viihdekirjallisuuteen ja on suunnattu lähinnä naisille.

Tarina sijoittuu Yhdysvaltainn eteläosiin ja kattaa muutaman vuosikymmenen vuodesta 1856 aina 1880-luvun puolivälin paikkeille. Kirjan vahvana teeemana on siis Etelän katoava kulttuuri ja elämänmuoto, joka on rakentunut orjuudelle. Tarinassa ei kuitenkaan korostu niinkään valkoisten ja mustien välinen ero vaan, mikä mielenkiintoista ja  jota en ainakaan itse ole tullut koskaan ajatelleeksi, rikkaiden plantaasinomistajien ja köyhän valkoisen väestön välinen ero. Köyhien valkoisten oli vaikea löytää töitä, koska orjat tekivät työn ilmaiseksi. Tästä nousee se problematiikka, mikä vaikuttaa syvästi kirjan päähenkilöiden välisessä kanssakäymisessä ja näkemyseroissa.

Kirjan päähenkilöinä on rikas Ann Sheramy,  joka on kasvanut suojatuissa oloissa ja ajattelee vain pukuja eikä oikein osaa mitään. Hän menee naimisiin toiseen plantaasiomistajasukuun kuuluvan Dennis Larnen kanssa, joka kuitenkin kuolee pian sodan sytyttyä. Ann jää yksin pienen poikansa kanssa. Ann on kuitenkin ystävällinen ja kauniskäytöksinen nainen, ja toisaalta hän haluaisi myös muuttua. Tämän muutoksen Annissa kertoja jättää kuitenkin puolitiehen ja Ann jää ikään kuin menneisyytensä vangiksi pitämään kynsin hampain kiinni siitä menetetystä loistosta, siltä osin, kuin se on mahdollista.

Toinen päähenkilö on köyhä Corrie May, joka teoksen alussa on 14-vuotias. Corrie May on hyvin ristiriitainen persoona. Hän on ensin hyvin vastuuntuntoinen, arvostaa työtä, mutta hänen mielpiteensä esimerkiksi sodasta muuttuu samoin kuin avioliitosta. Hän pistää arvonsa romukoppaan, rikastuu ja köyhtyy uudelleen, mutta sisuuntuu ja nousee takaisin työteliääksi naiseksi, joka haluaa kouluttaa  aviottomasta pojastaan hyvän ja menestyvän ihmisen. Hän menee ensin ompelijaksi Annille, jota hän ihailee, mutta eräät sanat, jotka hän kuulee ja joita ei ollut tarkoitettu hänen kuultaviksi saa hänet katkeroitumaan.

Takakansiteksi korostaa rikkaan Annin selviämistä, mutta tätä selviytymistä kuvataan hyvin vähän, laisinkaan. Hän tosin ei menetä plantaasiaan vaan saa säilytettyä sen pojalleen, kuten teksissä sanotaan, mutta miten hän siinä onnistuu, mitä vaikeuksia siinä on ollut ja mitä keinoja Ann on käyttänyt ei kerrota. Sen sijaan Corrien vaiheita ja selviämistä kuvataan hyvinkin monipuolisesti.

En oikein samaistunut Corrie Mayhin. Hän oli raadollinen ihminen, jota voi välillä sääliä ja ymmärtääkin, mutta hänessä oli jotain, mitä ei voinut sulattaa,vaikka kirjailjan sympatiat taitavat olla  enemmän hänen puolellaan. Toisaalta  kirjailja on saattanut Corrie Mayn kautta kuvata sitä uutta Unionia, joka sodan oli nouseva. En täysin sulattanut Anniakaan, mutta olisi kaivannut enemmän syvällisyyttä ja lämpöä hänen kuvaukseensa. Ann kuvaa ilmeisesti sitä kadonnutta maailmaa, jolle ei enää ollut sijaa sodan jälkeisessä maailmassa. En pitänyt siitä, että tässä tavallaan jäi sovinto saavuttamatta ja ilmaan jäi leijumaan jotain, minkä olisi osapuolille toivonut ja mikä jäi puuttumaan.

Mistä pidin oli Corrie Mayn pojan Fredin syvä kiintymys ja huolenpito äitiään kohtaa. Fredissä korostui reiluus ja ihmisyys parhaimmillaan. 

Mitä muuta voisin sanoa. Teoksesa on paljonkin nyansseja, joista voisi kirjoittaa. Suomennokseen liittyen kuitenkin voisin mainita, että hieman mietin sanojen piironki ja lipasto eroa. Kyseessä oli tilanne, jossa Ann neuvoi piikkupoikaansa puhumaan huolitellusti. Minusta ei kuitenkaan ole yhtään huonompaa ilmaisua sanoa, että jätti jotain piirongin päälle kuin sanoa, että jätti jotain lipaston päälle. Kyseessähän on loppujen lopuksi sama kaluste. Olisi mielenkiintoista tietää, miten tämä kohta on alkuperäistekstissä. 

Tammikujan on lukenut myös  Lumiomena, joka ei pidä teosta lainkaan tyhjäpäisenä. Itse en pitänyt tästä teoksesta yhtä paljon kuin kirjoittajan Celia Garth-teoksesta, joka sijoittuu Yhdysvaltain itsenäisyyssotaan. Minua kuitenkin kiinnostaisi lukea ne kaksi muutakin Louisiana-trilogian osaa.

....

Kirkko ja kaupunki -lehden lukukuhaaste kohta 31:Kirja, jonka tapahtumat sijoittuvat useammalle vuosikymmenelle

Anna-Lea Tiilikainen: Lapin Raija!

 

Anna-Lea Tiilikainen

Lapin Raija

Kuva ja Sana, 1948

38 s.

Kansi ja kuvitus: Martta Wendelin

Lapin sota pakottaa porokyläläisen Raijan perheineen evakkoon Ruotsin puolelle. Isä on sodassa. Juna-asemalla huomataan, että pikkkusiskon nukke on kadonnut ja Raija lähtee etsimään sitä. Hän ei kuitenkaan löydä sitä ja palaa junalle, huomatakseen, että juna onkin jo lähtenyt ja vienyt äidin ja pikkuskosko Inkerin. Raija viettää yön jossain vajassa. Seurakseen hän saa Karri-koiran, joka on jouduttu jättämään, mutta joka on etsiytynyt asemalle. Karri tuo Raijalle myös voileipäpaketin, jonka on jostain löytänyt. Aamulla Raijan ottaa hoteisiinsa Niemisen setä, joka on edellisenä päivänä neuvonut Raijaa. Niemisen setä ottaa Raijan kotiinsa Helsinkiin. Eihän tätä voi yksikseen jättää ja Niemisellä on samanikäinen Seija-tyttö.

Niin alkaa Raijalle uusi vaihe.Hän aloittaa koulunkäynnin, jossa eräs tyttö kiusaa häntä ensin, mutta myöhemmin tytöistä tulee ystäviä. Sitten Raijaa syytetään varkaudesta, mutta sekin selviää. Joulu tuo yllätyksen - Isän, joka tuo terveisiä Niemisten vuokralaiselle. Raija lähtee isänsä kanssa takaisin kotiseudulle. Jännittävin kokemus on kun Raija joutuu pakenemaan karhua. Siinä voisi käydä huonosti, ellei taivaalla lentäisi lentokone, josta nähdään tilanne ja karhu kokee kohtalonsa, mutta lentäjänkään ei käy hyvin, sillä lentokone rysähtää maahan.

Tämä on pieni herttainen kirjanen, jonka luvut eivät ole pitkiä. Asiat selviää nopeasti Taivaan Isään luottaen. Kerronnan jännin kohta onkin tuo karhun takaa-ajo ja pakoonjuoksu.Kaikki päättyy onnellisessti. Sota on ohi ja äiti ja pikkusiskokin saadaan takaisin kotimökkiin,joka on säilynyt polttamatta. Pikkumirrikin, joka on jouduttu jättämään evakkon lähtiessä on selviytynyt,vaikkakin kovin laihtuneena.

Paljon ja monenlaista tapahtumaa tiiviissä paketissa, sanoisin. Kerrontaa värittää hauska mustavalkokuvitus.

Eddy De Wind: Pääteasema Auschwitz

Eddy De Wind
Pääteasema Auschwitz
Selviytyjän muistiinpanot leiriltä
Alkuteos: Eindstation Auschwitz -Mijn verhaal vanuit het kamp (1943-1945)
Suomennos: Sanna van Leeuwen
WSOY, 2020
253 s.


"Kuinka kaukana ovat nuo sinisinä siintävät vuoret? Kuinka laajalle levittäytyy tasanko kirkkaassa kevätauringossa."

Pääteasema Aushwitz - Eddy De Windin kertomus holokaustista alkaa kuin runo. Runous on kuitenkin kaukana elämästä noissa oloissa ja De Windin kokemuksissa. Hän voi vain kaukaa katsella sinisenä siintävää taivasta ja vuoria. Ne ovat kuin unelma elämästä, joka on viety häneltä ja monilta muilta.

Olen hieman hämmennyksissäni tämän teoksen suhteen. Kirjan takakannessa ja nimekkeessä tätä teosta kuvataan päiväkirjana, dokumenttina, jälkisanoissa selostuksena keskitysleirioloista. Itse en osaa yhdistää mitään näistä määreistä tähän teokseen. Tämä on liian kaunokirjallinen teos ollakseen hetki hetkeltä, päivittäin kirjoitettu muistio, päiväkirja tapahtumista ja tunteista. Tämä on liian kaunokirjallinen ollakseen asiapitoinen dokumentti noista ajoista ja tapahtumista. Tämä on niin kaunokirjallnen teos, että mietin lukiessani, missä määrin tämä voisi olla haamukirjoitettu tai jälkikäteen romaanimuotoon saatettu kertomus De Windin muistikuvien pohjalta. Jälkisanat kuitenkin vakuuttavat, että "tekstiä ei ole muokattu myöhemmin, eivätkä siihen ole vaikuttaneet muuttuneet muistot tai vapauttamisen jälkeen saadut myöhemmät tiedot. Siksi kertomus on rehellinen ja sillä on suurta historiallista arvoa." Kaunokirjallisessain asussa tämä toki antaa kuvan keskitysleirioloista ja natsien toimista. Tuo jopa aivan uudenlaisen näkökulman aiemmin lukemiini keskitysleirikuvauksiin.

Kaunokirjallisena teoksena näen tämän myös siksi, että Eddy De Wind ei kerro tarinaansa minä-näkökulmasta. Tarinan päähenkilönä esiintyy Hans, jonka elämää Eddy De Wind tarkastelee, ja jonka tarinaa hän kertoo kaikkitietävänä ulkopuolisena. Tosin ensimmäinen luku voisi olla Eddyn isensä näkökulma. Hansista aletaan puhua vasta toisesta luvusta alkaen. En siis  osaa pitää tätä päiväkirjana sen paremmin kuin dokumenttina, vaikka dokumentaarista aineistoa sisältääkin. 

Minua hämmentää hieman myös  pieni ristiriita siinä, milloin tämä on kirjoitettu. Takakansitekstin mukaan tämä on kirjoitettu sodan loppuvaiheessa, saksalaisten aloitettua vetäytymisen De Windin ollessa vielä Auschwitzissä leiriolosuhteissa.  De Windin perheen jälkisanoissa sanotaan:

"Heti saksalaisten lähdön jälkeen Eddy alkaa kirjoittaa vihkoon kertomusta Auschwitzin kokemuksistaan, ja tuon vihon tekstit ovat tässä kirjassa." 

Eddy De Wind muistaa itse yhden tunteen. Hänen on kerrottava jokaiselle, mitä on tapahtunut.

"Jos kirjoitan sen nyt muistiin ja jokainen saa tietää sen, samanlaista ei voi tapahatua enää koskaan. Samalla halusin tehdä tilinpäätöksen itseni kanssa, ikään kuin olisin voinut vapauttaa itseni kaikesta siitä, mikä mielessäni kummiteli, siirtämällä sen ulkopuolelleni, paperille. Illuusio. Hankin paksun vihon  --- ja kirjoitin siihen joka päivä hyvin pienellä käsialalla loputonta selostusta vuoteeni reunalla entisessä puolalaisessa tuvassa."

Näin Eddy De Wind siis itse kuvaa kirjoitamisprosessiaan ensimmäisen julkaistun teoksensa esipuheessa. Tämä antaakin hieman valoa siihen, miksi kertomuksen päähenkilö on Hans, eikä Eddy. Hän halusi päästää irti tapahtumista siirtämällä ne ulkopuolelleen.

Holokaustkuvauksena tämä ei ollut lainkaan niin järkyttävää luettavaa, kuin jotkut lukemani kuvaukset. Tässähän ollaan välillä 'melkein inhimillisiä'. Tätä inhimmillisyyttä ei voi kuitenkaan lukea natseille ansioksi vaan tappioksi. 

"Juuri siksi, että Mengele suostuu pyyntöön ja osoittaa siten tietävänsä, mitä inhimillisyys on, tekee hänen teoistaan Auschwitzissa erityisen moitittavia." 

He olisivat voineet pysyä ihmisinä, mutta he eivät tehneet sitä vaan antautuivat kasvattamaan lapsiaan veren hengessä.

Pääteasema Auschwitz ei toki silti ole kevyttä eikä viihdyttävää luettavaa. Se tuo esiin paitsi yhden selviytymistarinan, myös uusia näkökulmia aiheeseen. Itseäni puhuttteli erityisesti Hansin ja erään toisen vangin välinen keskustelu, jossa natsihallintoa verrattiin feodaaliyhteiskuntaan.

"Katso nyt heidän valtakoneistoaan. Se  toimii puhtaan feodaalisesti. Täällä leirissä siitä nähdään tyylitelty versio. Leiri on eräänlainen herttuakunta. Leirinvanhin on vasalli SS:n armosta. Hän harjoittaa valtaansa antamalla etuoikeuksia. Parakinvanhimmat ovat kreivejä, joilla asemassaan pikkujohajina on mahdollisuus 'organisoida'. Heidän henkilökuntansa on alempaa aatelia, joka sortaa maalaisia. Katso vaikka meidän parakkimme ovenvartijaa. Tavallisessa sairaalassa ovenvartija saa palkan  tekemästään työstä. Täällä hän on valta-asemassa. --- Jokaisesta palveluksesta, jonka hän tekee potilaalle, on maksettava. Niin hän saa palkkansa. Vain tavallinen kansa, jolla ei ole valta-asemaa, joutuu kärvistelemään litralla soppaa ja annoksella leipää. Siinä on räikein ajateltavissa oleva oikosulku vallankäytön ja oikeuden välillä. Täysin epädemokraattista. Feodaalista."

Vaikka tämä teos ei siis lukukokemuksena vaikuttanut suurestikaan tunnemaailmaani eikä herättänyt sen paremmin inhoa kuin myötätuntoakaan, niin tämä kuitenkin herätti ajatttelemaan asioita syvemmin ja laajemmin. Erityisesti De Windin perheen jälkisanat ja Eddy De Windin kirjoitelma Kuoleman edessä, joka on lisätty teoksen loppuun toivat lukukokemukseen jotain elähdyttävämpää, ja saivat myös ajattelemaan itse tarinaa toisella, uskottavammalla tavalla. Ehkä se, että tämä kirja ei herättänyt niinkään tunteita on merkki siitä, että tätä ei ole kirjoitettukaan herättämään tunteita vaan välittämään faktatietoa siitä, mitä kerran tapahtui, ja minkä ei toivoisi enää koskaan tapahtuvan.

---

HikkaJ Kirjavinkeissä on myös hämmentynyt teoksen minä-kerrontamuodottomuudesta mutta on huomannut myös karun onnen ja brutaaliuden vastakkaisuudet. 

Kirjakassi kuvaa teosta vaikuttavaksi ja poikkeavaksi monien holokaus-kuvausten joukossa, ja suosittelee lukemaan. Lukemista minäkin voin suositella.

----

Helmet 2020 lukuhaaste kohta 21: Pidät kirjan ensimmäisestä lauseesta.

Jokken rauhanhaaste

Jules Verne: Kahden vuoden loma-aika!

Jules Verne
Kahden vuoden loma-aika
Alkuteos: Deux ans de vacanses
Mukaillen suomentanut Anni Swan
Otava, 1990 (10. painos)
215 s.


"Jospa olisikin siivet kuin linnuilla, jotta voisi lentää kauas avaraan maailmaan, ihmisten ilmoille."

Kahden vuoden loma-aika on Robinson Crusoe -henkinen seikkailukirja. Lähtötilanteessa viisitoista koulupoikaa on lähdössä Uuen-Seelannin Aucklandista muutamaksi lomakuukaudeksi laivaristeilylle. Eteenpäin-kuunarin miehistön ollessa vielä lähtöä edeltävänä iltana hummailemassa tai muuten poissa laivalta, pääsee kuunari jostain syytä ajelehtimaan vapaana merelle. Tarina saakin alkunsa siitä, kun 8-14-vuotiaat poikalapset yrittävät selviytyä myrskyävällä merellä, ajautuen lopulta autiolle saarelle. Tämä selviää poikajoukolle vähitellen.

Pojista suurin osa on englantilaisia, muutama amerikkalainen ja yksi ranskalainen. Yksi pojista ei ole koulun oppilas, vaan laivapoika Moko.  Englantilaisen Robertin ja ranskalaisen Henrin välit eivät ole oikein hyvät. Amerikkalainen Gordon yrittää tasoitella tunnelmia.

En tiedä, kuinka hyvin Anni Swanin mukailtu suomennos vastaa alkuperäistä tekstiä. Kirja oli kyllä ihan kiinnostava, joskaan en oikein tykännyt kaikesta toiminnasta. Minusta tuntui karsealta ajatella, että alaikäiset lapset joutuvat tappelemaan roistoja vastaan ja ampumaan näitä hengiltä ilman mitään tunnontuskia. Tarinassa on myös joitakin loogisuusongelmia, jotka laittavat mietteliäiksi, kuten se, kulkevatko ketut  laumoissa. Minun ymmärtääkseni ketut saalistavat yksikseen toisin kuin sudet. Myös panttereiden ja jaguaarien suhteen olen epäileväinen laumassa elämisen suhteen. Kerronnan kronologisuus on myös vähän kyseenalainen ainakin yhdessä kohdin, kun puhutaan talventulosta toukokuussa, sitten hypätään syyskuuhun, jossa valitaan uusi johtaja ja palataan kesäkuuhun.

Poikajoukko selviytyy koettelemuksestaan kummallisen hyvin, mitä nyt yhdessä vaiheessa poikajoukko jakautuu kahtia, kun Robert kolmen muun pojan kanssa lähtee omille teilleen.Hekin kuitenkin palaavat lopulta takaisin, kun Henri pelastaa Robertin hengen. Jännitteet ja yksinäisyys, koti-ikävä sivuutetaan aika kevyesti. Ainoastaan Henrin pikkuveljen Paulin mielenliikkeitä vähän sivutaan. Miksi vilkas ja iloinen poika on äkkiä muuttunut jöröksi ja alakuloiseksi?

Jules Verne tunnetaan mielikuvituksellisita seikkailukertomuksistaan, jotka ovat olleet aikaansa edellä joissain suhteissa. En kuitenkaan oikein osaa kuvitella leijan avulla korissa yllös nousevaa 14-vuotiasta poikaa. Kuumailmapallo on eri asia, mutta leija...

Kirja on luettu myös Oksan hyllyllä, jossa teoksen painoasun kansi on humoristisempi. Yksi pojista on pättänyt kesyttää nandun ratsukseen, mutta ilmalentohan siitä tulee.

.............

Tällä mukana Kirjoja ulapalta -haasteessa.

----------

Jos Kahden vuoden loma-aika on jossain määrin Robinson Crusoen innoittama, niin ymmärtääkseni  tämä on puolestaan innoittanut William Goldingin Kärpästen Herra -teosta ainakin jossain määrin. Itse en ole teosta lukenut. Sen sijaan olen joskus muinoin lukenut Sven Wernströmin Salaisten saari -teoksen, jossa  on samaa tematiikkaa, ja jonka teoksen lukisin mielelläni uudelleen.  Näissä teoksissa on ymmärtääkseni enemmän sisäisistä ja psykologisista jännitteistä kuin nyt lukemassani Kahden vuoden loma-ajassa. Mene ja tiedä sitten, miten näitä jännitteitä on käsitelty Vernen alkuperäisteoksessa.

Buchignani Walter: Kätketyn Tytön Salaisuus!

Walter Buchignani
Kätketyn Tytön Salaisuus
Régine Millerin lapsuus maan alla
Alkuteos: Tell No One Who You Are: The hidden childhood of Regine Miller
Suomentanut: Katriina Savolainen
Tammi, 1994
235 s.
 .

 Régine Miller on 8-vuotias, kun hänen elämänsä kääntyy päälaelleen. On vuosi 1940. Millerin perhe on Puolan juutalaisia, jotka olivat kuitenkin muuttaneet Puolasta Belgiaan.Perhe asuu Brysselissä. Réginen isä oli kommunisti, joka ei uskonut Jumalaan. Hän toimi Solidarité-ryhmässä auttaen Espanjan sisällissodan uhreja. Kun natsit valtasivat Belgian oli Solidarité yksi maanalaisista vastarintaryhmistä. Réginen äiti sen sijaan oli juutalainen, joka tarkasti noudatti kosher-säädöksiä. Réginen äiti sairasti syöpää ja oli hyvin sairas. 

Tuli päivä, jolloin juutalaisilta kiellettiin monet arkipäivän oleelliset asiat. He eivät saaneet tehdä sitä, ei tätä. Réginekään ei saanut enää käydä koulua, mitä hänen opettajansa suri, sillä Régine oli hyvin lahjakas oppilas, koulun parhaita.

Réginellä oli veli Léon, jonka natsit veivät ensimmäisenä. Asioiden käydessä vaarallisemmiksi juutalaisille isä vei Réginen piiloon. Hänet sijoitettiin Madame Andrén luokse. Kerran viikossa isä kävi tuomassa rouvalle maksun Réginen piilossa pitämisestä, kunnes hän ei enää tullutkaan, vaan tuli eno Zigmund. Sitten ei tullut hänkään, vaan tuli Monsieur Gaspard ja sitten tuli Nicole, jonka Régine  tunnisti Solidaritésta tutuksi Felaksi. Tämä oli vain muuttunut tummasta vaaleaksi. 

Régine sijoitetaan toiseen  perheeseen, jossa hän ei ole pitkään ja vielä kolmanteen perheeseen, jossa hän on vielä lyhyemmän ajan. Vihdoin Régine sijoitetaan maaseudulle Pierre ja Sylvie Wathieun luokse. Pierre ja Sylvie ovat katolisia ja Régineä, jota nyt kutsutaan Augustaksi luullaan katoliseksi. Réginen viihtyy vanhusten luona ja nämä välittävät tytöstä, mutta kun tämä ei oikein osaa vastata uskonnollisen kasvatusen kysymyksiin, joita Sylvie esittää haluavat he viedä tytön papin luokse ja kastaa tämän. "Saattaahan olla, että tytön äiti on kadulla" Sanoo Sylvie Pierrelle, kun tyttö ei oikein osaa kertoa, missä hänen äitinsä on, Isän  hän on kertonut joutuneen sotavangiksi. Lopulta tytön juutalaisuus kuitenkin paljastuu, kun Pierre lähtee uusimaan ostokorttejaan. Régineä ei kuitenkaan paljasteta. 

Kätketyn Tytön Salaisuus on yksi selviytymistarina ja näkökulma juutalaiseen elämään natsihirmuvallan aikana. Kirjan lopussa on liitteenä historiakatsaus kirjan aihepiiriin liittyvistä asioista sekä toisen maailmansodan etenemisestä Belgian näkökulmasta. Mikä minua listauksessa mietitytti oli tieto, että Belgia oli kieltänyt Iso-Britannian ja Ranskan joukkoja kulkemasta alueensa poikki (oli julistautunut puolueettomaksi). Olisiko historia ollut toisenlainen, jos tuo lupa olisi annettu? Turha itkeä maahan valunutta maitoa, ja jälkiviisaus ei ole hyödyllistä, pistää vain miettimään.

Tekstiote:

"Mitä sinä teet? Madame André tiuskaisi. Régine säpsähti hereille. Hän  oli nukahtanut nahkatuoliin, ja hänen poskensa olivat kyynelistä märät. - Miksi itket? Madame André kysyi. Sitten hän huomasi Réginen sylissä olevan kirjan. - Mitä olet oikein lukenut? - Kurjia, Réginen kuiskasi. - Tiedättehän, Jean Valjeanista. Madame André marssi huoneen poikki ja otti kirjan Régineltä. - En ymmärrä, hän tokaisi päätään pudistellen. - Itket Jean Valjeanin takia, mutta oman perheeesi puolesta et ole koskaan vuodattanut kyyneltäkään."

Usko Moilanen:Unohdettu kylä!

Usko Moilanen

Unohdettu kylä

WSOY, 1961

123 +1 s.

Kansi: Sauli Rantamäki

"Vaari silmäsi ikkunasta ulos. Pihalla oli jo hämärää vaikka päivä ei ollut vielä pitkällä. Oli lokakuu, ja näillä seuduin, napapiirin pohjoispuolella, valoisa aika hupeni joka päivä yhä lyhyemmäksi."

Korpelan vaari, tämän tarinan "koossa pitävä voima". Eletään talvisodan aikaa Kemijärvi Salla välimaastossa. Pienessä Niemen kylässä on vain kolme taloa, Korpela, Jomppanen ja Jokinen. Lapsia on sitten sitäkin enemmän. Talven kestävä piilosilla olo saa alkunsa syksyisenä päivänä, kun lapset tulevat kesken kouluviikon kotiin. Tässä tulee esiin pieni kulttuurinen sivujuonne Lapin kouluoloista, kun lapset joutuivat pitkien matkojen takia asumaan viikolla koulukaupungissa.

Pienen Niemen kylänkin miehet on kutsuttu kertausharjoituksiin ja pian sota onkin syttynyt.

Vaari varautuu suojelemaan pientä yhdyskuntaansa (kaikkien kolmen talon asukkaat sijoittuvat kaikki Korpelan taloon asumaan) kaatamalla puita ja pystyttämällä niitä talon navetta- ja saunapolkujen varteen ja tekemällä puista tunneleita, jotka talviolosuhteissa peittyvät lumeen ja jäädytetään koviksi pakkassäillä. Koko talo navetoineen ja saunoineen peittyy hangen alle.

WSOY:n NTK-sarjaan kuuluva tarina on jäänyt lapsuudesta vahvasti mieleen ja olikin mukava palailla nyt  lukumuistoja verryttelemään. Lapsuudessa sitä ei ehkä tullut niin ajatelleeksi, vaan nyt mietin ja yritin silmissäni nähdä tuon jättimäisen "lumimajan". Kuinka todenperäiseltä tarina tuntuu? Tarina sijoittuu talvisodan aikaan1939-40, Pohjoisen perukoilla. Olen kuullut sanottavan että se oli kylmä talvi. Sääolosuhteet olivat muutenkin toisenlaiset kuin nykyiset, jos nykyisinkin Pohjoisen talvet voivat olla paljon paljon kylmempiä kuin Etelän olosuhteet. Ehkä se voisi olla mahdollista, jos talot eivät ole harjakorkeudeltaan kovin korkeita. Tässä puhutaan kuitenkin parimetrisistä kuusista, joita sinne polunvarsille pystytettiin.

Kyläyhteisö viettää lumen alla  sotakuukaudet, vaari  käy kalassa ja tekee tiedusteluretkiä läheisen vaaran laelle. Lapset pitävät Liisa-tytön johdolla kotikoulua päivän ajan kuluttamiseksi. Välillä vähän koetaan seikkailuakin, kun haetaan vanhoja kouluvihkoja ja -kirkkoja kirjoja, Jomppasen mökistä ja joudutaan piiloutumaan vihollispartiolta. Sota tuo omat surunsa, mutta pieni kotirintama kestää, vaikka sodanjyly ja pommit paukahtelee ympärillä.

Sääolosuhteita:

"-Taitaa tulla oikea harjapyry, sanoi vaari kerran sisälle tullessaan ja pudisteli lunta vaatteistaan. - Mikä se sellainen on? kysyi Jussi. - Lumi juoksee silloin pitkin hankea ja muodostaa teiden varsille ja aitojen vierille korkeita harjanteita."

Paikallisväriä:

Koivikkaat. Poronnahasta ommellut jalkineet

...

Tundran lumoissa -lukuhaaste

Daniel Defoe: Robinson Crusoe!

Daniel Defoe
Robinson Crusoe
Atena, 2002
Alkuteos: The life  and Strange Surprising Adventure of Robinson Crusoe of York
Suomentanut Samuli S.
Selkokielelle mukaillut Pertti Rajala
Kuvittanut  Taija Goldplat
89 s.

Tämä jo 1700-luvun alussa kirjoitettu teos sijoittuu 1600-luvulle. Robinson Crusoesta on monia eri versioita, lyhyempiä ja alkutekstille uskollisempia. Tämä selkokielinen teos on typografialtaan kuin runoa, vaikka ei runoa olekaan. Tässä ei juuri ole kuvailuja ja kaikenlainen rönsyily on poissa. Tämä herättää kysymyksen, tarkoittaako selkokielisyys täysin laatusanattomuutta. Lyhyestä virsi kaunis, sanotaan, ja tämän määritelmän mukaan tämä tarina olisi kaunis. No, kyllä Robinsonin elämä taisi olla paljon muuta kuin kaunista, jos sitä kauneuttakin löytyi. Yksi tämän kirjan vahva teema on yksinäisyys. Näin joulunalla hyvinkin ajankohtainen aihe. 

Robinson Crusoe vietti autiolla saarella 28 vuotta josta noin puolet täysin ilman muita ihmisiä.

Olisi mielenkiintoista lukea se lyhentämätön versio. Tosin kirjassa löytyy teemoja, jotka eivät oikein ihastuta, merirosvot, ihmissyöjäheimot ym. 

Ja kuten sanoin, minä kaipasin niitä täydentäviä tekijöitä tarinaan, laatusanoja, kuvailuja, hieman enemmän kuin pelkän tarinan rungon.

Taija Goldplatin kuvitus on hauska yksinkertaisuudessaan ja persoonallisuudessaan.

...

Tällä mukana Läpi historian valistus ja esiromantiikka (1700-luku)