keskiviikko 22. syyskuuta 2021

Maija-Leena Noppari: Teemu-Tahvanan seikkailut!

 

Maija-Leena Noppari

Teemu-Tahvanan seikkailut

Kertomus pienille pojille ja tytöille

Kuvittanut Rauha Nuolivaara-Manninen

Otava, 1939

59 s.

"Teemu-Tahvana oli suuren kartanonomistajan ainoa hemmoteltu poika. Kun hän syntyi maailmaan, oli kartanosssa sellainen riemu, ettei sen suurempaa ioa juuri voi kuvitella. Vaikeinta oli sopivan nimen keksiminen pojalle. Siinä oli miettimistä koko sukulaispiirille. Lopulta tehtiin pojasta Teemu-Tahvana, mikä ei suinkaan ollut erikoisen sievä nimi. Harvainainen se kyllä oli, siitä ei tarvinnut kiistellä. Pojan isoisä oli ollut Teemu ja sukututkimuksen tuloksena oli toinen nimi Tahvana. Se oli ollut erään hyvin kaukaisen esi-isän nimi."

Näin alkaa tarina Teemu-Tahvanasta, 10-vuotiaasta pojasta, joka on ilkeä eläimille, häijy ja pahankurinen. Vanhempiensa mielestä hän oli kiltti ja hyväntapainen ja vain nauroivat tämän tempauksille. 

Sitten kävi niin, että "eräänä alkukesän kirkkaana päivänä" Teemu-Tahvana kohtaa puistokävelyllään Kiattaren, ilmanhengen, joka ilmestyy puunrungosta, johon Teemu-Tahvanan pyssyn luoti on osunut, kun hän on ammuskellut pikkulintuja. Kiatar muuttaa Teemu-Tahvanan miehen peukalon mittaiseksi. Mitäs sitten. Jääkö Teemu-Tahvana peukaloiseksi. Kiatar lupaa, että "jos saavut tähän samaan paikkaan silloin, kun pihlajanmarjat alkavat punertaa ja syksy ripottelee keltaista väriä puiden lehdille, voinet päästä entiseen muotoosi." Sitä ennen Teemu-Tahvanan täytyy kuitenkin oppia rakastamaan eläimiä ja tekemään hyvää luomakunnan pienimmillekin.

Teemu-Tahvanan seikkailut muistuttaa hyvin paljon Selma Lagerlöfin Peukaloisen retkiä. Siinäkin on pääosassa pahankurinen poika, joka kiusaa eläimiä. Lagerlöfin Nils Holgersonin muuttaa peukaloiseksi kotihaltija, jonka Peukaloinen on pyydystänyt haaviinsa ja peukaloisena Nils matkaa Villihanhien matkassa halki Ruotsin maakuntien.

En ole lukekut Peukaloisen retkiä, mutta katsonut TV:stä siitä tehtyä piirrosanimaatiota.

Nopparin teos muistuttaa siis tältä osin Lagerlöfiä. Teoksissa on kuitenkin eroakin. Teemu-Tahvanan seikkailuissa on kaksitoista lyhykäistä lukua, joissa kussakin Teemu-Tahvana joutuu kohtaamaan jonkun eläimen. Ensin hän joutuu Hessa Harmaahelman pesään lintuemon poikasten viihdykkeeksi. Pahaksi onneksi Teemu-Tahvana vain on ampunut pyssyllään lintuemon puolison ja poikasten isän. Teemu-Tahvana tajutessaan tämän karkaa pesästä ja kohtaa sammakko Lolla Loikkaajan, jonka hän pelastaan käärmeen kidasta. Teemu-Tahvana kohtaa myös Rouva Kettu Repolaisen, joka vie tämän poikastensa leikkitoveriksi ja josta metsänvartijan Tellu hänet pelastaa. Muurahaisia,  mehiläisiä ja sudenkorentoja Teemu-Tahvana myös kohtaa. Sudenkorentojen kuvaus saa miettimään niinden biologiaa ja kehitystä. Minulle on uusi tieto, että sudenkorennot ovatkin itse asiassa petoeläimiä. Erikoinen on myös kuvaus Närhi Naurusuun ja oravanpoikien väleistä. Oravat kuvataan saduissa yleensä leikkisinä, mutta tässä tarinassa ne ovat oikeita kiusankappaleita.

Tarinassa on hieno Rauha Nuolivaara-Mannisen värikuvitus, josta pidän paljon. Vaikka Teemu-Tahvanan seikkailut muistuttavatkin jossain määrin Selma Lagerlöfin Peukaloisen retkiä on siinä kuitenkin myös omanlaistaan viehätystä ja luonteikkuuttakin. Pienten tarinoiden taustalla on nähtävissä myös biologiaan liittyvää opetusta sadun keinoin.

Mainittakoon, että teoksessa, jonka hankin nettiantikvariaatista on omistuskirjoitus: Albinille sotajouluna -39 Aira ja Harry-setä. Lieneekö lahjan valintaperusteena olla ollut harvinainen nimi vai luonto-arvot? Joskus omistuskirjoituskin herättää mielenkiintoisia kysymyksiä uudessa lukijassa.

--

Kirjan kannet auki -lukuhaaste kohta 13:  Lue kirja, jonka kannessa on numero 13


maanantai 20. syyskuuta 2021

Enid Blyton: The Adventurous Four!

 


Enid Blyton

The Adventurous Four

Dean & Son, 1972

184 s.

The Adventurous Four on samanhenkinen kuin Blytonin Viisikot ja Seikkailu-sarjat. Lapset ovat pääosassa ja sankareina.  Seikkailunhaluiseen nelikkoon kuuluu kaksostytöt Mary ja Jill, jotka ovat 10-vuotiaita, heidän isoveljensä Tom. Lapset asuvat kalastajakylässä Skotlannin rannikolla. Heidän isänsä on ilmavoimissa. Neljäntenä joukkoon kuuluu kalastajapoika Andy, joka on 14-vuotias nuorukainen.

Eletään toisen maailmansodan aikoja, mikä avautuu vähin erin, kun lapset joutuvat elämänsä seikkailuun. He saavat luvan lähteä Andyn isän kalastusauksella  muutamaksi päiväksi läheiselle saarelle, jossa Tom haluaa kuvata lintuja. Lähtöaamuna Andya kuitenkin arveluttaa, sillä tarkatessaan taivasta hän uumoillee rajuilman tuloa. Lapset kuitenkin lähtevät ja niinhän siinä sitten käy, että myrsky  nousee päälle, aallot myllertävät ja lapset ajautuvat aluksineen pimeydessä kauas aiotusta saaresta ja haaksirikkoutuvat tuntemattomalle, autiolle saarirykelmälle.

Lapset ovat kyllä neuvokkaita, erityisesti Andy vanhimpana. He ripustavat vanhan repeytyneen purjeen puun latvaan merkiksi ja alkavat katsastaa saarta. He löytävät  vanhan raunioituneen asumuksen ja tallin, johon asettuvat asumaan kantaen tavarat veneestään sinne. Sitten he alkavat tutkia läheistä saarta, jonne he menevät kiviä pitkin laskuveden aikana ja silloin seikkailu saakin aivan uuden suunnan. Toiselta saarelta löytyy kallioinen luola, jossa on valtava määrä purkkiruokaa. Kuka ne on tuonut saarelle ja miksi? Lapset lainaavat itselleen ruokaa, koska eivät tiedä, kuinka kauan joutuvat saarellaan viettämään aikaa, ehkä koko talvenkin. Tutkimukset jatkuvat ja pojat menevät uimalla saariryhmän kolmannelle saarelle, jossa saksalaisilla (kirjassa ei mainita maata, puhutaan vain vihollisista) on sukellusvenesatama.

Kuinka päästä maihin ja kertomaan asiasta? Siinäpä kysymys.Varsinkin, kun Tom jää lopulta vangiksi ja lopulta kaikki muutkin.

Tämä on tuttua turvallista Blyton-seikkailua, sillä lopulta kaikki selviää ja viholliset saavat kokea nahoissaan sen, "mikä heille kuuluukin". Tämä sodan julmuus, joka kuitenkin ilmenee  aika verhotusti on seikka, mitä itse pohdin samoin kuin sitä, kuinka todellisen kuvan tämä antaa toisen maailmansodan ajoista. Ei kovinkaan uskottavaa, sillä on vaikea uskoa, että 10-14-vuotiaat lapset selviytyisivät nokkeluudellaan saksalaisista natseista. Myös yhtä yksityiskohtaa mietin, kuinka uskottava se todellisuudessa olisi. Mielikuvituksessahan kaikki on kuitenkin mahdollista ja lapsen mielikuvitukslle nämä Blytonin seikkailut antavat kyllä virikettä. Eikä nämä näin aikuisenakaan ole yhtään hassumpia lukea - pientä arjesta pakoilua nämä tuovat. Tarinalle hauskaa lisäväriä tuo mustavalkoinen kuvitus.

Näitä 'Seikkailunhaluisia' on enemmänkin ja lukisin kyllä mielelläni ne muutkin tarinat.

--

Kirjoja ulapalta -lukuhaaste



sunnuntai 19. syyskuuta 2021

L.M.Montgomery: Further Chronicles of Avonlea!


L.M.Montgomery

Further Chronicles of Avonlea!

Mint Editions, 2020

Alkujaan ilmestynyt 1920

172 s.

 

 

 

 

Montgomeryn toinen novellikokoelma Avonlean ilmapiirissä ja keskuudessa sisältää viisitoista lyhyehköä tarinaa. 

Aunt Cynthia's Persian Cat kertoo siitä, kuinka täti Cynthia jättää persialaiskissansa Fatiman sukulaistytölleen Suelle, joka asuu yhdessä Ismeyn kanssa (siskoko vai ystävä?) kahdestaan  "ilman miestä" seurana vain taloudenhoitaja Huldah Jane. Täti on sanaut kissan pentuna ja on siihen hyvin kiintynyt. Mitä tapahtuu, kun kissa katoaa eikä sitä löydy  mistään? Tarina on  ihan hauska, asiat menevät sekaisin ja niitä yritetään selvittää ja sitten lopulta käy niin, että Fatima vaihtaa omistajaa ja Sue, joka on ollut sitä mieltä, että ilman miehiä tulee vallan mainiosti toimeen menee naimisiin tai ainakin lupautuu avioon sillä ehdolla, että mies pitää huolen kissasta, sillä hän ei aio sitä tehdä.

Tässä tarinassa vilahtaa myös Anne Shirley, joka ei vielä ole naimisissa Gilbertin kanssa ja kihlautumistakin pohditaan, pitääkö se paikkansa.

The materializing of Cecil kertoja on vanhapiikaneitonen Charlotte, joka kirjoittaa runoja pieneen muistikirjaansa.  Eräänä päivänä Charlotte menee ompelupiiriin ja kun hänen naimattomuudestaan luodaan taas katseit ja kysytään, onko hänellä koskaan ollut ihailjaa, hän kertoo valheen, että kyllä. Kerran kauan sitten hänellä oli ihalija nimeltä Cecil  Fenwick. Valhe alkaa elää omaa elämäänsä ja sitten käy niin, että Avonleahin saapuu mies nimeltä Cecil Fenwik, joka saa kuulla jutun, mitä hän ei lainkaan ymmärrä ja Cecil saapuu Charlotten luokse vaatimaan selitystä. 

Her Father's Daugher on tarina nuoresta tytöstä, joka on asunut äitinsä kanssa ilman isää. Tyttö on menossa naimisiin ja yhdessä äitinsä  kanssa hän miettiii kutsuvieraslistaa. Tyttö haluaisi kutsua myös isänsä, jonka tietää olevan elossa. Isä on ollut merimies ja tämän merillelähtö on aiheuttanut välirikon puolisoiden välille. Herkkä, kaunis kertomus sovinnosta, Montgomeryn tyylille uskollisena myös hiven huumoria mukana.

Jane's Baby kertoo sisaruksista, jotka eivät ole olleet toistensa kanssa tekemisissä vuosiin. Sitten toinen sisaruksista ottaa hoitoonsa orpolapsen ja toinen sisar kauhistuu kuullessaan siitä. Selviytyykö toinen vauvanhoidosta ilman sisarensa apua ja minkä nimen vauva lopulta saa. Sisarussuhteista kertova ihan mukava tarina.

The Dream-Child on miehen kertoma tarina. David ja Josien on aviopari, joka on menettänyt pienen poikansa. Tämä menetys on vaikuttanut Josieen ja eräänä päivänä hän kuulee rannalta vauvan itkua. David ajattelee, että nyt vaimo on menettänyt lopullisesti järkensä mutta hän rakastaa vaimoaan ja miettii, miten voisi tätä auttaa. Itku vain jatkuu ja Josie on varma, että se on hänen poikansa joka huutaa häntä ja sitten rannalta lopulta löytyy pikkuinen poikalapsi. Tarina on koskettava ja kiintoisa miesnäkökulmansa takia. 

 

Miehen kertoma on myös tarina Education of Betty, jossa kertoja, joka on aikonaan kosinut, mutta saanut rukkaset Bettyn äidiltä kosii tätä uudelleen, kun Bettyn isä kuolee. Saadessaan uudelleen rukkaset mies ottaa kummilapsensa kasvatuksen kontolleen, sillä Bettyn äiti ei tunnu saavat tyttöön mitään kuria.

Mielenkiintoinen on myös tarina Tannis of the Flats, josta pidän erityisesti sen alkuperäisasukkaiden näkökulmasta. Novelli on rakkaustarina, mutta valottaa myös sitä, kuinka erilailla alkuperäisasukkaat suhtautuvat esimerkiksi flirttailuun. Tarinassa mainitaan, että "you can never get an Indian to see sense of platonics" eli intaani ei voisi koskaan ymmärtää platonista tunnetta. En tiedä, millä perusteella Montgomery on tullut tähän päätelmään, mutta mielenkiintoinen näkökulma se on. Tannis ei ole puhdasverinen intiaani vaan on osin Cree-kansan jälkeläinen, osin ranskalaista ja osin skotlantilaista verenperintöä. Tannis of Flats kertoo paitsi Kanadan alkuperäisasukkaiden ja valkoisten välisestä erosta ja suhteesta toisiinsa, myös vahvasta rakkaudesta. Tosin tarinassa on myös jokin pieni yksityiskohta, joka saa hieman mietteliääksi, ja naisista puhuttaessa squaw-sana on kielteinen, jota ei kuulema pitäisi käyttää, ainakaan yleisesti naisista puhuttaessa. Pitäisi ymmärtää englantia hieman paremmin, jotta voisi ymmärtää tarinan kokonaisluonteen paremmin ja Montgomeryn asenteen Tannisia kohtaan. Nyt tuo squaw-sana jää hieman epäilyttäväksi, mutta miten se on mahdettu ymmärtää sinä aikana, kun tarina on alkujaan kirjoitettu. Kun sanotaa, että joku näytti aidolta squawilta, tarkoitetaanko sillä että hän näytti aidolta Cree-naiselta vai sisältääky siihen myös arvostuksen aste? Tätä jään pohtimaan. Tarina alkaa kuitenkin valkoisen naimattoman naisen näkökulmasta, ja vastaa kysymykseen siitä, miksi hän on jäänyt naimattomaksi. Minua todellakin kiinnostaisi tietää enemmän Montgomeryn näkemyksistä suhteessa alkuperäisväestöön. Hänen päiväkirjoissaanhan oli maininta, että hän olisi tehnyt kouluesitelmän aiheesta. Se kiinnostaisi minua kovasti.

Further Chronicles of Avonlea kertoo Avonlean värikkäistä persoonallisuuksista. Joissakin tarinoissa viitataan myös Anna-kirjoista tuttuihin hahmoihin, muun muassa Mathew Cuthbert mainitana lyhyesti eräässä tarinassa.  The Little Brown Book of Miss Emily on Anna Shirleyn kertoma, tosin Annan nimeä ei mainita, mutta Diana mainitaan ja Marilla. Viitataan myös hra Irvingiin ja Lavendel-neitiin. Anna saa salaperäisen laatikon kuolleelta naiselta ja yhdessä Dianan kanssa he tutkivat laatikon sisältöä.

Koska tämä kirja on englanninkielinen en ymmärtänyt ihan kaikkea ja tässä on vain pieni otos näistä novelleista lyhyin luonnehdinnoin. Nämä ovat kuitenkin kiehtovia pieniä tarinoita, joiden pariin voisin jossain vaiheessa käydä uudelleenkin. Kaikkein parasta tietysti olisi, jos joku suomentaisi tämän teoksen novellit samoin kuin sen ensimmäisen Chronicles of Avonlean

---

Kirkko ja Kaupunki -lehden lukuhaaste kohta 4: Kirja, jossa mennään naimisiin

tiistai 14. syyskuuta 2021

Francois Mauriac: Karitsa!

 

Francois Mauriac

Karitsa

Alkuteos: L'Agneau

Suomentanut Maija Lehtonen

WSOY, 1955

169 + 1 s.


Teoksensa esipuheessa kirjailija lainaa Simone Weiliä: "Äärettömän hellä Rakkaus, joka on lahjoittanut minulle onnettomuuden". Kirjailija viittaa myös aiempaan teokseensa Täydellisyyden kudos (Le Pharisienne), jossa on samoja henkilöitä tässä teoksessa. Karitsa ei kuitenkaan ole jatkoa aiempaa teokseen, mutta tämän teoksen päähenkilön  Jean de Mirbellen oudot ja kammottavat piirteet selittyvät tuolla aiemmalla teoksella. Harmi siis, että en ole tuot teosta lukenut,  sillä Jean de Mirbelle vaikutta todella kaikkea muuta kuin miellyttävältä päähenkilöltä aina viimeiselle sivulle asti.

Karitsan keskiössä on Xavier-niminen nuori mies, joka on Pariisin-junassa matkalla katoliseen pappisseminaariin. Matkalla hän näkee asemalaiturilla Jeanin ja tämän vaimon Michellen ja heidän keskinäinen kanssakäyminen, tai pitäisikö sanoa kanssakäymättömyys, kiinnittää Xavierin huomion.

"Xavier ponnisti koko tahdonvoimansa vapautuakseen näystä. Hän ei milloinkaan lakkaisi nousemasta yhä uudelleen samaa vuorenrinnettä, hän ryhtyisi yhä uudelleen ja uudelleen ajattelemaan ihmisiä, ihmisiä, jotka eivät merkinneet hänelle mitään, johin häntä ei yhdistänyt mikään lihan side ja joista hän ei tiennyt mitään muuta kuin sen mitä hän aavisteli, 'vainusi', kuten hän sanoi. --- --- ---Rakkaus, joka tulvahti hänen sydämeensä hänen nähdessään vilahdukselta kenen tahansa vieraan ihmisen kasvot, ei kohdistunut hänen isäänsä, äitiinsä eikä veljeensä. --- ---- --- hän eli vain niissä ihmisissä, joita kohti  hän lakkaamatta tunsi itseänsä ikään kuin nostettavan ja joiden puolesta hän tahtoi antaa henkensä."

Xavier kokee olevansa kiinni kohtaamissaan ihmisissä, hän tuntee sisimmässään velvoitteen heitä kohtaan, pelastaa heidät, vaikka ei tuntisikaan heitä. Hänellä on oma sisäinen näkynsä ja kutsu. Tuo kutsu joutuu koetukselle, kun hän kohtaa junassa Jeanin, joka toisin kuin Xavier on paremminkin skeptinen uskon asioita kohtaan. Onko mies ystävä vai vihollinen, kenties jopa itsse Paholainen? Miesten välille syntyy keskustelu ja Jean, joka on jättänyt vaimonsa ja aikonut tehdä itsemurhan (tätä ei kuitenkaan aivan suoranaisesti kuvata eikä kerrota) pyytää Xavieria keskeyttämään matkansa ja urasuunnitelmansa, tulemaan sen sijaan hänen mukanaan hänen kotiinsa, sillä Xavier pystyisi  ehkä järjestämään asiat.

Lopulta Xavier lähtee Jeanin matkaan, saapuu tämän kotiin, jossa tapaa Jeanin vaimon Michelen ja heidän luonaan asuvan pikkupojan Rolandin, jota Jean vihaa, eikä Michelekään saa poikaan minkäänlaista otetta. Pariskunta on ensin aikonut adoptoida pojan, mutta nyt he vain miettivät hänen palauttamistaan orpokotiin. Xavier kohtaa myös joitakin muita henkilöitä, joista yhteen hän rakastuu.

Karitsa on hyvin moniulotteinen ja osin vaikeaselkoinenkin (ainakin minulle) teos. Minun on hyvin vaikea ymmärtää Jeania, hänen julmuuttaan ja itsekästä ajatteluaan. Xavier yrittää selvitä kutsumuksen ja houkutusten ristitulessa toiveenaan "pelastaa edes yksi ihminen".

Kaikesta vaikeaselkoisuudestaan ja ihmisten välisissä jännitteistä huolimatta tämä on hieno pieni teos, jonka viimeinen kappale saa hengähtämään syvään ja oivaltamaan jotakin teoksen mestarillisuudesta.. Karitsa on jonkinasteinen allegorinen tarina, näin voidaan sanoa, sillä Xavier pappiskutsumuksessaan on syvästi samaistunut Kristukseen. Kansikuvakin (Martti Mykkäsen käsialaa) viittaa tähän. Tämä ei kuitenkaan ole niinkään saarna eikä varsinaisesti hengellinen kirja, vaikka hengellinen aspekti kulkee taustalla. Tämä on tarina kärsimyksestä ja vapautuksesta, sielun levosta ja rauhasta.

"Hän ei tuntenut heitä, hän ei koskaan enää ollut tapaava heitä. Ja kuitenkin  hän olisi halunnut kutsua heitä etunimeltä, viivyttää heitä, tunkeutua heidän kaikkien elämään, varjella heitä kaikilta vaaroilta, suojella heitä omalla ruumillaan. Hirvittävä jumalallinen intohimo, niin juuri! Sitä se oli! Jumalan intohimoista rakkautta luotuaan kohtaan."

 

Mainittakoon vielä, että Francois Mauriac on saanut Nobel-palkinnon vuonna 1952. 

...

Kijrjan kannet auki kohta 16: Lue pehmeäkantinen kirja.

maanantai 13. syyskuuta 2021

Gunnel Linde: Valassaaren valtakunta!

 

Gunnel Linde

Valassaaren valtakunta

Alkuteos: Eva-Sjams land

Suomentanut Marjatta Kuparinen

K.J.Gummerus, 1969

148 s.

Kansi: Kari Salmela


Alkulause: Eva-šam kuljeskeli Antti-sedän puutarhassa ja ajatteli että puutarha oli oikeastaan hänen eikä sedän.

Eeva on viettämässä kesäpäiviä sukulaistalossa, jota asuttaa Antti-setä ja Asta-täti. Asta on Eevan äidin sisko. Lisäksi perheeseen kuuluu lapset Pekka, jota kutsutaan vuoroin Pekaksi ja vuoroin Pelleksi riippuen sanojasta ja sanojan mielialasta sekä Kristiina, jota kutsutaan Krisseksi. Pelle on 10-vuotias aika nitistetyltä tuntuva poika vanhempiensa kurinpidon takia. Krissen ikää ei mainita mutta ilmeisesti hän on reilusti nuoempi isoveljeään. Eeva, jonka ikää ei mainita säälii Pellekä, joka pitää Eevaa parhaana ystävänään. Pelle on eräästä lappalaistarinasta keksinyt Eevale lempinimen Eeva-šam, mikä tarkoittaa rakasta. 

Eeva katselee lähellä olevan järven selällä olevaa valasta muistuttavaa kalliosaarta, jolle hän uneksii rakentavansa oman maan yhdessä Pellen kanssa, mutta kuinka käykään, kun naapuriin tulee myös sukulaislapsia Kalle ja Nina. Kalle ja Eeva tuntevat sielujen sympatiaa, josta Pelle  tulee mustasukkaiseksi. Ja vaikka Valassaaren valtakunta alkaakin rakentua, niin lopulta koitta räjähdys ja koko valtakunta tuntuu hajoavan.

Muistan Valassaaren valtakunnan nimenä ja kirjankantena lapsuudesta, mutta tarinasta en muistanut paljoakaan. Tarina on aika vinkeä ja siinä on pieniä mukavia ja omintakeisia yksityiskohtia, toisin sanoen hyvin luonteikas tarinana, mutta mutta - en tykännyt lopusta. Tai pitäisi oikeastaan sanoa lopuista, sillä tarinassa on kolme erilaista loppulukua, joista lukija saa päättää minkälaisen lopun hän haluaa. No, minähän luin kaikki loppuratkaisut, mutta en tykännyt niistä yhdestäkään, sillä verrattuna itse tarinaan ne olivat liian pliisuja. erillisiä ja kokonaisuutta ajatellen hahmottomia. Jotenkin ne oli liian päälleliimattuja ja osin epärealistisiiakin, eivätkä maistuneet enää yhtä raikkailta kuin itse tarina, joka sinänsä oli hyvin kiehtova. 

Suomennoksesta sen verran, että tarina oli suomalaistettu, esim. mainitaan kaupungit Helsinki ja Tampere, mutta sitten on sellainen paikanimi kuin Aamujärvi, joka on ei ollenkaan kuulosta suomalaiselta. Se, että henkilöiden nimet on mahdollisesti myös laitettu suomalaiseen muotoon ei minua häiritse, mutta ne loppuratkaisut - kääk! Eikö nyt realistisempaa ja jämäkämpää loppua olisi voitu kirjoittaa.

Sanojen kuvaavuudesta:

 Aamu-uniset ullakkoportaat

Auringon käsi tuntui lämpimänä

 Stig Söderstenin upea mustavalkokuvitus täydentää tarinaa.

 

 

Kirjan kannet auki -lukuhaaste kohta 7: Lue kovakantinen kirja

lauantai 11. syyskuuta 2021

Leon Weliczker Wells: Jobin poika!


 

Leon Weliczker Wells

Jobin poika

Alkuperäisteos:Pour que la terre se souvienne

Suomentanut Reino Hakamies

WSOY, 1965

336 + 1 s.


Kamala, järkyttävä, hirveä, synkkä, ahdistava, pimeä jne ovat laatusanoja, jotka kuvaavat tätä teosta. Tosin ensimmäiset 41 sivua ovat valoisia, kiinnostavia, elämää sykkiviä. Kaikki muuttuu kun natsit marssivat Lvowiin, Stojanowiin ja lopulta kaikkialle Puolassa,  sinne, missä teoksen kirjoittaja perheensä kanssa asuu. Yksikään juutalainen ei enää ole turvassa. Kirjoittaja menettää vuosien kuluessa koko perheensä ja joutuu itsekin Janowskan keskitysleirille  ja 'kuolemanpartioon' avaamaan joukkohautoja ja polttamaan ruumiskasoja.

Kuinka kukaan voi selvitä järjissään tällaisesta, keskeltä kuoleman kauhuja, epätoivoa, epäinhimillisyyttä, pimeyttä, epätoivoa. Kuinka kukaan voi enää elää tällaisten muistojen keskellä, mietin. Kuinka minä voin lukea tällaista teosta? Teosta, jossa ei alun jälkeen ole  mitään kaunista, vain murhetta mustaa. Aika ja tapahtumat herättävät monia kysymyksiä, ennen kaikkea, mitä minä olisi tehnyt vastaavissa oloissa. Noussut natsihallintoa vastaan, kieltäytynyt toimimasta annettujen määräysten mukaan, pelastanut oman nahkani ja paennut maasta, tuntenut syyllisyyttä, että en pysty auttamaan ketään. Niin monia kysymyksiä vaille vastausta.


Jobin poika on naturalistisen realistinen kertomus erään silminäkijän kertomana tapahtumista Euroopassa 1939-1945. Kerronta kulkee hieman vaihdellen minä-muodossa, jossa menneisyys ja sodanjälkeinen aika-aspekti (futuurisuus) sekoittuu hetkeen, jota kuvataan. Genreltään teos on elämänkerrallista sotahistoriaa, todellisuutta kuvaava. Kirjailijaa vie eteenpäin halu kertoa tarinansa, todistaa todeksi nämä kauhun hetket ja pimeä todellisuus, ettei kukaan näihin julmuuksiin osaaottanut voisi vierittää syytä toisten niskoille, kieltää tai sanoa, että "kyllähän puolalaiset tai ukrainalaiset olivat paljon pahempia kuin saksalaiset". Teoksen alkuperäisnimi "Maan muistettavaksi" kertoo motiivista kaiken.


Tässä kirjassa ei juurikaan ole huumoria. Tämä on hyvin ahdistava teos, tunteisiin, syvälle ihon alle menevä. 

 

Olemme isiänne ja äitejänne. Me olemme teidät kasvattaneet, me hoidimme teitä, kun te olitte pieniä. Ja nyt te säälittä viskaatte meidät tähän nuotion! Mutta ei heillä ollut oikeutta puhua niin kuin ei meilläkään - heitäkin vahdittiin. Muussa tapauksessa kai he antaisivat meille anteeksi, sillä he tietävät, että tottelemme heidän pyöveleitää vain ruoskien ja konepistoolien uhan alaisina. Kyllä he varmasti antaisivat meille anteeksi, isämme ja äitimme, jotka palavvat meidän silmiemme edessä, jos voisivat sillä lailla säästää meitä kärsimyksiltä. Mutta me, minkä me sille mahdamme?

Isä, koska sinun oli kerran tultava tänne. 

Miksi en saanut tehdä sinulle seuraa?

Kuolema olisi ottanut meidät molemmat samalla kertaa, ja kaikki olisi tapahtunut loppuun asti.

En olisi tänään yksinäni sinun hautasi reunalla.

Eikä minun olisi pakko polttaa ruumistasi, ennen kuin liityn seuraasi. 

 

Kirkko ja kaupunki -lehden lukuhaaste kohta 39: Kirja, jonka nimeässä on raamattuviittaus.

--

Kirjan on lukenut myös Pauliina, jonka ajatukset teoksen äärellä on lukemisen arvoisia.

keskiviikko 8. syyskuuta 2021

Roy ja Sirpa Rissanen: Lento yli jurttien!

 

 Roy ja Sirpa Rissanen

Lento yli jurttien!

Suomen lähetysseura, 2001

270 s.

 

 

Tundralla avaralla Mongolian taivaan alla, asuu kansa paimentolainen, ikiaikainen omanlainen. Jurtat heillä on asuntoinaan, tammanmaito voimanaan.

Keskuuteen heidän Afrikasta matkasi pariskunta Rissasen, lentotoimintaa avaamaan, lähetystyötä tekemään.

Paistaa aurinko kaksisataaviisikymmentä päivää vuodessa, kertoo kirja. Kuinka sattuukaan luku samanalainen myös sademäärää kuvaa. Kaksisataaviisikymmentä millimetriä  noin keskimäärin vuodessa sataa.

 

Lento yli jurttien on vaikeuksia täynnä, mutta myös mongolialaista elämänmenoa, arkea. Lopulta se lentolupakin saadaan ja toiminta voidaan aloittaa.  Kerronta on kolmannessa persoonassa, mitä hieman kummastelen. Tuntuu oudolta lukea, että "Niin tekivät myös Rissaset", kun kirjan kirjoittajina on kuitenkin he itse. Tarinointi ei myöskään kulje kronologisesti, vaan ennemminkin tilanne- ja tunnelmakohtaisesti. Vaikka kyse on lähetyslentäjien työtä avaava teos, niin kristillistä sanomaa tai saarnajuttuja tästä ei löydy. Enemmänkin paikallista väriä ja ihmisen rinnalla olemista. Mielenkiintoinen ja aika hurjakin, lieneekö totta vai legendaa on kuvaus Tsingis Kaanin haudasta. Lähetyslentäjien työ on enemmänkin kuljettaa lääkkeitä ja auttaa saavutettavuudessa kuin olla 'sanomanviejinä". Toisaalta se sanoma tulee kerrottua omalla elämällä.


Pyhät kristallijoet Kherlen, Onon ja Tuul,

purot, virrat ja lähteet, jotka tuovat terveyttä kansalleni.

Siniset järvet Hovsgol, Uvs ja Buir - syvät ja leveät.

Joet ja järvet, joissa ihmiset ja karja sammuttavat janonsa.

Tämä,  tämä on synnyinmaani,

ihana maa - minun Mongoliani.

- Mongolian kansallisrunoilija Natsagdorj, suom. Roy ja Sirpa Rissanen.

---

Kirkko ja kaupunki -lehden lukuhaaste, kohta 36: Kirja, joka kertoo elämästä sinulle vieraan uskonnon piirissä.  Luonnonkansalla tässä teoksessa on muinainen uskonto ja tavat.

torstai 26. elokuuta 2021

Theodor Kallifatides: Poika Kreikasta!

Theodor Kallifatides

Poika Kreikasta

Alkuteos: Bärettelser från brunnen

Suom. Raija  Jänicke

Kirjayhtymä, 1985

66  + 2 s.

Kansikuva ja piirrokset: Ritva Immonen


 

 

"Aika valuu sormien lomitse kuin vesi. Mutta aina siihen jää pari pisaraa."

 

Theodor Kallifatides Poika Kreikasta on pieni, mutta painava teos lapsuuden muistoista, noista "päähän kiviksi jähmettyneistä vuosien takaisista pisaroista, jotka yhä kimaltavat".

Mitä opin kulttuurista:

Kreikkalainen joulupukki saapuu lahjoineen vasta uudenvuoden aattona. Uudenvuodenkaakkuihin leivottiin pikkuinen lantti (vrt suom, joulupuuro ja manteli)

Kreikkalaisessa kylässä, Myllyssä, hoidettiin palohaavat kirjoitusmusteella.

Auringon paiste, onnellisuus  on kuvaavaa tälle teokselle:

"Kaiken yllä loisti aurinko.Suurena ja vahvana kuin leijona". Pieni poika saattoi olla "Vahva kuin kesäinen aurinko"

Kertoja, onko hän Theodor itse, niin ymmärrän kertoo lapsuuspäivistään kreikkalaisessa kylässä, perheestään johon kuuluu vanhemmat, isovanhemmat ja isoveli, joka on neljä vuotta vanhempi ja jota kutsutaan Rajuilmaksi. Pienen pojan muistoissa on kylän elämä vesikaivolla, oliivilehdoissa ja sepän pajalla. Ja sotae, josta ei ehkä ymmärrä paljoakaan ennen kuin pienestä pojasta tulee aikuinen. Poika kreikasta on lämpimästi ja hauskasti kerrottu muistelmateos lapsuuden  onnellisista päivistä aina siihen päivään asti, jona pienestä pojasta tulee aikuuinen. Teoksen viimeinen luku on traagisuudessaan säväyttävä. Sanoisin jopa kylmäävä, vaikka kirjailjan lapsuudessa tuntui siltä, että "aurinko paistoi aina minun kyläni yllä, vahvana kuin leijona."

--

Porin lukuhaaste kohta 29: Kirja tunnetulta kirjailijalta, jonka kirjoja et ole aiemmin lukenut

Mainittakoon, että Theodor Kallifatides on kreikkalaissyntyinen Ruotsissa asuva kirjailija.



keskiviikko 25. elokuuta 2021

Curwood James: Aarteen etsijät!


 

James Oliver Curwood

 

Aarteen etsijät

Alkuteos: The gold hunters

Suomennos: O. A. Joutsen 

WSOY 1922

Versio: Project Gutenberg

 

 

 

 


 

Aarteenetsijät on jatkoa kirjailijan aiemmalle teokselle Sudenpyytäjät. Toverukset Mukoki ja Vabigu, jotka ovat Kanadan intiaaneja sekä heidän kanadalainen toverinsa Rod ovat palanneet sudenpyyntieräretkeltään, kun he joutuvat uuteen seikkailuun. Vabigun sisko Minnetaka on joutunut Vunga-heimon ryöstämäksi. Toverukset lähtevät ajamaan ryöstäjiä takaa ja saavatkin Minnetakan pelastetuksi. Sen jälkeen he lähtevät takaisin löytämälleen erämökille ja kulta-aarteen etsintään apunaan vanha tuohelle piirretty kartta. Minnetakakin haluaisi lähteä mukaan, mutta miesten mielestä matka on liian vaikea tytölle.

Kertoja on kaikkitietävä ulkopuolinen, joka vie tarinaa eteenpäin ajassa ja tapahtumissa. Kerronta on suht realistista. Erähenkistä. Luontokuvaus on upeaa, luonnollista, ei romanttista. Tämä on ennen kaikkea pojille suunnattu seikkailutarina.  Tarinaa viedään eteenpäin kolmikon ollessa kiinteässä yhteydessä toisiinsa. Lauseeet eivät ole liian pitkiä mutta eivät myöskään töksähtelevän lyhyitä. Kerronnassa vaihtelee kuvaavat laatusanat ja verbien tehokkkuus ja tarina etenee notkeasti eteenpäin. Joitakin kohtia hieman mietin uskottavuusnäkökulmasta.

”Minä lähden seuraamaan toista latua. Jollen tapaa mailin matkalla mitään, niin oikaisen suoraan metsän halki teidän luoksenne.” Kolmiikko on ajamassa takaa Vungan joukkoa, kun Rod päättää lähteä eri suuntaan kuin Mukoki ja Vabigu. Mietin, miten poika pystyisi suunnistamaan metsän halki toista polkua kulkevia Mukokia ja Vabigua kohti ilman että hänellä on mitään tietoa maastosta, vain tieto siitä, mihin suuntaan toiset kulkevat ja mihin hän itse. Ajatus metsän halki oikaisusta kuulostaa siis hieman epäuskottavalta ajatukselta. Kerronnassa myös vaihtelee mokkasiini - kenkä -ilmaisut, mikä ei ole oikein loogista. Mahdottomana pidin myös ajatusta, että virta saattaisi lipua rasvatyynenä. Toki virta voi lipua tyynesti eteenpäin, mutta eikö rasvatyyni ole seisova tilanne, liiikkumaton ilmaisuna. Jos virta lipuu se ei ole liikkumaton. Lieneekö kyse suomennoksesta? Minä olisin kyllä käyttänyt jotain muuta ilmaisua, ehkä. Kielikuvista muuten mainittakoon "illan tanssivat varjot", mikä ilmaisu erottui joukosta. Luontokuvauksessa jäin pohtimaan ja uteliaaksi kuusankalinnuista.

 

”Ensin jää särisi heikosti heidän jalkojensa alla, mutta ääni taukosi pian. Vabia nauratti Rodin pelästyminen, mutta samassa hetkessä koko mahtava jääpeite halkesi heidän allaan pamahtaen kuin ukkonen. Viimeiseksi Rod muisti nähneensä ystävänsä kauhistuneet kasvot, jotka juuri katosivat murskautuneen jään ja hyökyaaltojen keskelle, ja kuulleensa Mukokin huudahtavan kauhun lyömänä; sitten hän tajusi itse olevansa jäisessä vedessä ja kamppailevansa hengestään syvällä pinnan alla

Kerronnassa on vauhtia ja jänniä tilanteita, jotka pitivät mielenkiinnon yllä ja saivat odottamaan, mitä edessäpäin onkaan.

Ääni, joka oli matala ja voimaton kuin talvituulen huokaus honkien latvoissa; se paisui, läheni, kasvoi viimein viiltäväksi huudoksi, johon kiviseinät vastasivat tuhansin kaiuin, vaimeni sitten valittavaksi --- --- Mukoki, joka on intiaani eikä rotunsa rohkeuskäsityksen mukaan säikähdä noin vain, säikähtää niin että veri muuttuu vedeksi, kuullessaan huudon, mikä hyytää hänen sisikuntansa.ellukseksi, joka hyydytti veren äänettömien kuulijoiden suonissa.”

Mielipuolen huuto kallioiden kätkäistä saa taikauskoisen Mukokinkin pelkäämään.


Teos loppui vähän töksähtäen ja selittämättömästi. Loppuhuipennus ei ollut oikein jäntevä, vaikka jännittävyyttä siitä ei puuttunut. Se jätti kaiken ilmaan, vaillea ratkaisua ja vastauksia. Vaikka pidin tästä enemmän kuin ensimmäisestä osasta, niin parasta Curwoodia tämä ei ole. Loppu verottaa liiaksi tarinan koossapysymistä.

---

Joken runonurkan Gutenberg-haaste


 

Marie Louise Fischer: Delia-trilogia!

Marie Louise Fischer

Delia etsii isäänsä

Alkuteos:Delia, Die weisse indianerin

Suomentanut Maija-Liisa Isojärvi

Gummerus, 1969

147 s.


Delia on pieni 9-vuotias tyttö Shönausta, 1800-luvun puolivälin pienestä ruhtinaskunnasta. Hän asuu äitinsä ja kahden isosiskonsa Agathen ja Annan kanssa. Isä on joutunut pakenemaan Amerikkaan jaettuaan vallankumouksellisia lehtiä, tarkoituksena yhdistää Saksan ruhtinaskunnat yhdeksi. Delialla on mopsi, jonka hän on nimennyt Professoriksi.

Eräänä päivänä Delian palatessa soittotunnilta Shönaun poliisimestari Schmittke kysyy Delialta tämän isästä tavalla, josta Delia kiukustuu. Professorikin alkaa puolustaa Deliaa eikä se tykkää poliisin virkapuvusta, joten se pureutuu tämän nilkkaan. Tapauksesta sukeutuu kotona välienselvittely. Äiti päättää lähettää Delian sisäoppilaitokseen Hannoveriin.

Delia on kuullut setänsä ja serkkujensa muuttavan Amerikkaan. He ovat kyllästyneet maksamaan suuria vuokria kaupungin ruhtinaalle. Matkalla sisäoppilaitokseen Delia myöhästyy postivaunuista tehtyään tuttavuutta levähdyspaikan lähistöllä olevan sirkuksen kanssa. Delia tekee päätöksen. Hän pestautuu sirkuksen matkaan kohti Hampurin satamaa, josta tietää, että sedän perhe on astumassa laivaan. Hän piiloutuu laivaan ja matka kohde Amerikkaa alkaa. Delia, joka on leikannut huksensa ja pukeutunut pojaksi, on päättänyt löytää kadonneen isänsä, jolta ei ole tullut kirjeitä pitkään aikaan. Ja Professori, se on matkassa myös.

 

"Professori! Rakas pikku Priofessorini! Viisas koirani! Miten hyvä, että olet täällä! En jätä sinua enää ikinä, en ikinä. Ei mikään erota meitä enää toisistamme. Sinä suojelet minua. Tiiviisti toisiinsa painautuneina Delia ja Professori nukahtivat. Kaikki pelko oli kadonnut. Delia tiesi, että suurinkaan rotta ei uskaltaisi hyökätä hänen kimppunsa, niin kauan kuin hänen urhea, viisas mopsinsa oli hänen luonaan."

Hieman minä mietin, miten mopsi löysi Delian laivasta, jonne hän oli kiivennyt veneestä ja piiloutunut ruumaan. Mopsin hän oli jättänyt sirkuspojalle kiitoksena avusta. Kerronta on muuten joutuisaa, hyvin etenevää kerrontaa, jossa aika-aspekti välillä käy nykyajassa (1960-luvulla, jolloin kirja on alkujaan ilmestynyt). Dialogia ja puhetta on runsaasti ja mielenkiinto pysyy kyllä yllä, vaikka olen lukenut tämän useamman kerran.

 

 
Marie Louise Fischer
Delia ja päällikön poika
Alkuteos: Delia und der Sohn des Häuptling
Suomentanut Maija-Liisa Isojärvi
Gummerus, 1969
133 s. 

Delian seikkailut jatkuvat. Hän on jäänyt kiinni salamatkustamisesta, mutta selviytynyt valtameren yli laivanpoikana. Delia on reipas lapsi ja oppinut kiipeämään sirkuksessa. Ei häntä pelota kiivetä märssykoriinkaan. Kapteeni siirtää hänet kuitenkin kokin apulaiseksi kuultuaan, että hän onkin tyttö, vaikka ei paljasta muille merimiehille ettei tämä olekaan poika, niin kuin luullaan.
 
New Yorkissa Delia liittyy setänsä perheen ja muiden siirtolaisten matkaan kohti Länttä. Hän ostaa itselleen hevosen, joka tosin ei ole mikään rotuhevonen, mutta parempi kuin että joutuisi matkaamaan vaunuissa.
 
Siirtolaisjoukon yllättää kuitenkin intiaanit. Delian mopsi, joka on ollut koko ajan matkassa mukana hyökkää kohti intianeja eikä Delia voi jättää koiraansa pulaan, hän kääntää ratsunsa ja menee mopsinsa perään. Hevonen saa surmansa ja Delia jää intiaanien vangiksi. 
 
Delia ja päällikön poika jatkaa siitä, mihin edellinen teos jäi, Delia on pelastanut intiaanipäällikön pojan hengen, heistä on tulut veriveljet.  

Delia on asettunut osaksi intiaanileiriä. Yhdessä Akitun, päällikön pojan kanssa hän kokee monet seikkailut matkalla etsimään Bill turkismetsästäjää, jolta voisi saada lisätietoa isästä. Intiaaniheimojen ja valkoisten välistä problematiikkaa sivutaan, kun Delia kuulee Irokeesien suunnittelemasta hyökkäyksestä läheiseen linnakkeeseen. 

Tässäkin, samoin kuin edellisessä on muutama pieni yksityiskohta, jota mietin, kuinka todenmukainen kuvaus on, esimerkkinä Delian kiipeäminen puuhun mopsi kainalossaan ja mopsi, joka jää yksin alemmalle puunoksalle Delian kiivetessä ylemmäksi. Jotenkin en osaa ajatella koiraa, joka istuisi hiljaa paikallaan puunoksalla, viakka kyse olisikin tottelevaisesta pienestä mopsista. Mutta mitä piensistä. Tämähän on seikkailua parhaimmillaan.
 



Marie Louise Fischer
Delia Villissä Lännessä
Alkuteos: Delia im Wilden Western
Suomentanut Maija-Liisa Isojärvi
Gummerus, 1970
148 s.

"Mutta mikä sinua oikein vaivaa, Professori? hän sanoi saksaksi. - Nehän ovat ystäviämme, senkin hupsu. Nauraen hän juoksi noita kolmea olentoa kohti. Akitu kykeni kaikesta ilostaan huolimatta säilyttämään intiaaniarvokkuutensa ja seisomaan pää pystyssä, kuten päällikönpojan sopiikin käyttäytyä intiaanivaimon ja tämän lasten läsnäollessa. Mutta sitten nauru tarttui Delian kurkkuun. Hän pysähtyi juoksussaan niin äkkiä että oli sotkeutua omiin jalkoihinsa. Oli tullut hetki hetkeltä valoisampaa, ja nimettömällä kauhulla hän huomasi, ettei hänen edessään ollut intiaaneja vaan - karhuja! Valtavan iso, pystyssä seisova karhuemo poikanen kummallakin kupeellaan."

Delia on Akitun kanssa saapunut tuttuun intiaanileiriin karattuaan linnoituksesta, jonne he olivat menneet varoittamaan irokeesien hyökkäyksestä. Leiri on kuitenkin tyhjä. Nukuttuaan yön Delia ilostuu havaitessaan kolme hahmoa ilmaantuvan metsiköstä, ja joutuu tlanteeseen, josta ei tunnu olevan selviämisen mahdollisuutta.

Delia Villissä Lännessä on traagisempi kirja kuin edelliset. Akitun heimon piilopaikka metsässä on paljastettu ja viety vangiksi tarkoituksena siirtää heimon jäljelle jääneet Oklahomaan reservaattiin. Delia auttaa Akitua vielä kerran  jatkaakseen itse matkaansa kohti kullaankaivajien leiriä, josta hän uskoo isänsä löytyvän.

Ennen kuin isä lopulta löytyy Delia kohtaa hurjistuneen puhvelilauman (Biisoni). Tämä kohtaus onkin kaikista epäloogisin ja epäuskottavin, sillä näitä eläimiä ollaan kuljettamassa sakramentoon ruoaksi.  Se, että karjapaimenuus ja lihakarjan ajaminen yhdistetään biisoneihin on kummallinen yhdistelmä. Tosiasiassahan biisonit, jotka oli vaeltavien intiaaniheimojen pääasiallinen elinmahdollisuus, tuhottiin metsästämällä miltei sukupuuttoon hyödyntämällä vain turkis ja kieli.Eikä biisoneita polttomerkitty Ja tavallaan ristiriitainenkin sillä edellisessä osassa oli mainittu tästä biisonien verilöylystä. Tuntuukin siltä, että kirjailija on yhdistellyt Amerikan historiaa hyvin omintakeisella tavalla. Mietinkin, onko tässä sekoitettu lehmät ja biisonit, mutta ei lehmistäkään eikä sonneista puhuta puhveleina. Myös Sakramenton sijainti hieman kummastuttaa.
 
Delia-trilogia on itselleni rakas lapsuuden lukukokemus, ja olen lukenut nämä kirjat useampaan kertaan. Kirjallisena kuvauksena nämä eivät ehkä ole kovinkaan ihmeellisiä ja kuten sanottu, historialliset yksityiskohdat ovat vinksin vonksin. Ajankulumisen kuvaus on hyvin vähäistä, samoin paikasta toiseen siirtyminen. Amerikan pintala on laaja ja Delia tuntuu siirtyvän paikasta toiseen kovin nopeasti, Ensin ollaan preerialla tai  syvällä metsissä, sitten ollaan uudisasutusseudulla, kanjonilla, vuoriseudulla. Minun on hyvin vaikea luoda kuvaa siitä, kuinka laajalla tai pienellä alueella liikutaan. Seikkailullisesti tämä on hauskaa ja vauhdikasta ja intiaanielämä, sehän se minua tässä sarjassa erityisesti kiinnostaa. Kaiken kaikkiaan kun ajattelee, niin tämä on aika mielikuvituksellinen seikkailu,s sillä ajatus siitä, että 9-vuotias tyttölapsi karkaa kotoa ja kokee kaikki ne huimat seikkailut, joita Delia kokee on aika utopistinen ajatus. Mutta kirjalisuudessahan ei aina ole tarkoituskaan pysyä todellisuudessa, Delia kasvaa ja on viimeisessä osassa 12-vuotias. Tätä ajankulumista ei kuitenkaan kuvata.

Delia-trilogian viehättäväyys perustuukin  seikkailuun ja tilanteisiin, jotka ovat arjen ulkopuolella. Toivoisin kuitenkin, että jotkin pienet yksityiskohdat olisivat kuitenkin hieman jäntevämmin kerrottu. Näistä kolmesta osasta kaksi ensimmäistä ovat tältä osin parempia, viimeinen osa ei enää ole samalla tavalla kiintoisa, vaikka onnellinen loppu on aina onnellinen loppu. Mainittakoon vielä, että pidän paljon Katiina Viljamaa-Rissasen kansikuvituksesta, erityisesti tuossa kakkososassa. Kakkososassa oli pieni häiritsevä painovirhe, sillä lause loppui kesken ja mietin, kuinka paljon siitä jäi uupumaan. Onko virhe vain minun kappaleessani vai koko painoksessa on kysymys, johon toivoisi vastausta.
...
Kirkko ja kaupunki -lehden lukuhaaste kohdat 48-50, osat kolmiosaisesta kirjasarjasta.

torstai 19. elokuuta 2021

Aila Nissinen: Taivas on sininen ja valkoinen!

 

Aila Nissinen

Taivas on sininen ja valkoinen

Otava, 1964

Kansikuva: Maija Karma

151 + 1 s.

"Alitajunnassa ei ole sanoja, on vain kuvia - on vain - mitä lie. --- --- Sanojen avulla, ajatellen saa alitajusta irti asioita. Tajunnavirtakirjat luettelevat ajatuksia ilman pilkkuja ja pisteitä ja isoja kirjaimia. MInä tahdon itse hallita tajuntani virran ja jos se yrittää säilyttää salaisuutensa, syvimmät ja pimeimmät, niin pitäköön minun puolestani."

Taivas on sininen ja valkoinen on erikoinen teos. Se on nimenomaan  tajunnanvirtakirja, jonka päähenkilö Laura Saarinen istuu Helsinkiläisen koulun fysiikanluokassa kahden tunnin ainekirjoitustunnilla. Onko kyse tyttökoulusta vai yhteislyseosta en oikein pääse perille, mutta kyse on kuitenkin neljäsluokkalaisista, eikä ainakaan kansakoulusta peruskoulusta puhumattakaan.Äidinkielenopettaja Pimu on antanut aiheiksi: Onni yksillä, kesä kaikilla, Kesän hauskin harrastus, Suomen suviyö, Tapahtui viime kesänä, "Takaisin luontoon". Laura ei tykkää aiheista ja hänellä on Pimusta käsitys, että tämä ei tykkää hänestä ja kirjoittaisi hän mitä hyvänsä, niin se ei miellyttäisi Pimua. Syynä se, että Laura on aikonaan kiivennyt koulun pihalla kasvavaan Lehmukseen hakemaan jotain pois, eikä ole suostunut sovintoon Pimun kanssa, joka on sanonut häntä luokan kuullen tyhmäksi.

Kirjan rakenne koostuu siis Lauran ajatuksista, joita aineaiheet hänessä herättävät, kesän muistoista ja tapahtumista, johon liittyy kirurgi-isän ja perheen muutto Kunnasta Helsinkiin, Kirsimökin hankkiminen ja ystävien saaminen sen ohella, että ainekin pitäisi jostain kirjoittaa. Aika-aspekti on siis puolitoista tuntia, jonka aikana Lauran ajatukset seilailevat vähän siellä ja täällä ja tuntuu ,että tässä ei ole minkäänlaista juonta, mutta kuinkahan on, kaiken lopuksi lukija kuitenkin yllättyy. Minä ainakin yllätyin,että olipas, olipas sittenkin juoni kaiken ajatuspoikkoilun lomassa.

Tehokeinoina kirjailija käyttää muun muassa toistoa. 

-- kävelimme Anderssonin haan läpi suoniitylle  ja kuuntelimme ja kuuntelimme ja katselimme ja katselimme ja olimme hiljaa...

Erikoisista ilmaisuista mainittakoon "nousee istumaan ikävuosilleen", "pohjaton ontelo, jollainen on ihminen, joka ei anna mitään. eikä osaa ottaa mitään vastaan.

Luonto on merkityksellinen teema niin puineen kuin lintuineen, kaikkine pienine ilmentymineen.

"Minä tunnen kämmenissäni petäjänkuoren karkeuden, minä rakastan petäjää, se on elävä puu, iso todellinen, puhdas. On se päivä, jolloin me tulimme ensi kerran Kirsimökkiä katsomaan. Petäjä on ihan kokonainen maassa kasvava humiseva puu, se tuoksuu, sen oksassa on kimaltavankeltainen pihkapisara. Sateella sen neulasissa kimmeltävät vesipisarat. Sen kävyt kuivuvat, ritisten."

Kirjallisuus on lintujen ohella vahvasti läsnä. Uudenkuun Emiliaan ja Montgomeryyn viitataan parikin kertaa, mutta kirjat tai kirjailijat, jotka tässä mainitaan - ja niitä on lukuisa joukko - ovat hyvin monipuolisia. Laura on lukenut ja lukee paljon eikä hän ole rajoittunut lukemansa suhteen. 

" Kuulehan nyt, sinun on muistettava, että elämän kaikki luonnolliset asiat ovat aina kauniita.", sanoo isä nähdessään Lauran lukevan - niin mitä, sen voi aavistaa rivien välistä. Äiti sen sijaan on polttanut jonkin laatikollisen kirjoituksia.

Kaiken kaikkiaan tämä on vinkeä kirja. Kirjallisuuslistauksena tästä saisi mukavan haasteen: lukea kaikki teokset tai jokin kirjailijan teos, mikä mainitaan tässä teoksessa. Ei lainkaan tavallinen nuortenkirja, mutta kertoo paljon nuoruudesta.


Kirkko- ja kaupunki -lehden lukuhaaste kohta 6: Helsinkiin sijoittuva kirja


sunnuntai 15. elokuuta 2021

Kati Ranta: Taito - Romaani oikeudesta elämään!


 Kati Ranta

Taito - Romaani oikeudesta elämään!

Mäkelä, 2021

359 s.

 

Taito on poika pieni - aivan aito,

jonka hoito vaatii taitoa.

Liinalla ei ole taitoa,

mutta hän rakastaa silti Taitoa.

Sydän pieni ja suuri elämää sykkii,

vaikk yhteisö välillä kovasti tyrkkii.

Tuskasta pakahtuu sydän äidin,

kun löydy ei apua pienelle,

hetkestä mustasta syntyneelle,

päättyneelle -

kun tahdottu auttaa ei lasta.

 

Kati Rannan teos Taito - Romaani oikeudesta elämään on historiallista fiktiota tärkeästä aiheesta. - oikeudesta elämään. Teos sijoittuu 1930-luvulle, jolloin kansallissosialismi nosti päätään Euroopassa, erityisesti Saksassa, jonne suomalainenkin yhteiskunta ja kulttuuri katseensa suuntasi, ainakin joiltakin osin. Eletään vuoden 1918 surullisten tapahtumien jälkitunnelmissa. Punaisia katsotaan kyräillen. Teoksen päähenkilö Liina Lehtonen on aloittamassa opiskelun Helsingin yliopistossa, lääketieteellisessä, jossa perinnöllisyyteen liittyviä asioita opettaa tri Pehr Utter.

Liina ei ole rikas eikä köyhä, mutta varat ovat vähäiset. Liinan isä on junankuljettaja. Liinalla on veli Aapo, jolla on puoliso Vieno. Liina  elää perunoilla viikot siinä kurjassa vuokra-asunnossaan, mihin hänellä on varaa. Liinan opiskelutoverina on Fanny Utter Pehrin tytär, jonka seurassa Liina alkaa elää hulvatonta elämää, vaikka yrittääkin pitää opiskelumotivaation yllä. Liinaaa katselee Fannyn veli Fabian ja Liinakin katselee Fabiania. Liina alkaa kuitenkin kulkea kotinsa hyyryläisenä eläneen punaisen, entisen huutolaisen pojan Viljon kanssa, mikä herättää Fabianissa mustasukkaisuutta, oli siihen syytä tai ei. Viljo on menneisyydessä tehnyt jotain kamalaa, johon viitataan, mutta mitä. Se selviää Liinalle vasta loppupuolella tarinaa. Tilanne eskaloituu Lapuan liikkeen talonpoikaismarssin jälkeen ja seurauksena on se, että Liina alkaa odottaa lasta. Opiskelut jää sikseen, mutta Utterin perhe on edelleen vahvasti läsnä Liinan elämässä.


Teos on suht realistinen kerronnaltaan ja pitää lukijan otteessaan. Kertoja on kaikkitietävä ulkopuolinen, joka tarkastelee teoksen suurta teemaa "degeneraatiota" sen puolustajan tri Utterin ja sen kohteeksi joutuvan Liinan näkökulmista. Vastapainoa tuo myös tri Utterin Fanny-tytär, joka suhtautuu asiaan uteliaana mutta ei kovin myöntyväisenä. Tarina kulkee kronologisesti.  Kyseessä on fiktiivinen teos, jossa tosin on oikeasti eläneitä henkilöitä ja tapahtumia, kuten edellä mainittu Lapuan liike ja muilutukset.

Lukijana olin kyllä hyvin tiiviisti tarinassa mukana, ei vähiten teoksen teeman takia. Myötäelin Liinan kohtaloissa, vaikka en kaikilta osin häntä ymmärtänytkään. Liinan luonne jäi jotenkin pliisuksi. Miksi hän ei noussut vastarintaan, kun se olisi ollut tarpeen, miksi hän ei kivahtanut halveksuntaa ja puolustautunut? No, kyllähän hän lopulta pisti kampoihin. 

Kirjailija on vahvasti pienen ja heikomman puolella, mutta vie tarinaa kuitenkin eteenpäin tasapuolisesti vastakkaisten näkemysten suhteen. Teeoksessa on käytetty paljon aikalaisamateriaalia ja autenttista sanastoa. Lopussa esitellän myös muutama "asiapaperi, jotka hieman hämmentävät. Ne ovat siinä rajalla ymmärtääkö lukija ne fiktiiviseksi vai aidoiksi. Jokatapauksessa ne luovat juonen kannalta merkittävän päätöksen mikä tuo tarinan lähemmäksi nykyaikaa. Teos on kirjoitettu 1930-luvun hengessä, jolloin perinnöllisistä sairauksista ja varsinkaan Taitoa koskettaneesta ei tiedetty paljoakaan. Vielä nykyäänkin harvinaisten sairauksien tietämys saattaa olla heikkoa, vaikka lääketiede onkin paljon edistynyt. Ne teemat ja motiivit, jotka tämän teoksen taustalla ovat, ovat yhä edelleen tapetilla, vaikka eugeniikasta ei enää puhutakaan, vaan asioista puhutaan eri nimillä ja tavoilla. Kirjailija Ranta on tarttunut tärkeään aiheeseen, jota ei voi kevyesti sivuuttaa.

"Lapsen pyhin oikeus on saada vanhemmimltaan perinnöksi terveys" on pääideologia eugeniikka puolustavalla Utterilla. Minä sanoisin kuitenkin, että tärkeintä, mitä vanhemmat voivat lapselle antaa on rakkkaus, aito, välittävä rakkaus, sillä ilman rakkautta tervekin elämä on jotakin vailla.

Liinan kanssa olen aivan samaa mieltä siitä, että "Meidän on myös pystyttävä kyseenalaistamaan se, ovatko kaikki tieteen kehityksen mukanaan tuomat askeleet hyväksi ihmiskunnalle."

Mitä jäin miettimään: Turmeltunut ituplasma! Mitä ihmettä se on?


Kirkko ja kaupunki -lehden lukuhaaste kohta 32:  Kirja, jota äitisi suosittelee tai josta voisit kuvitella hänen pitävän. Äitini on siirtynyt jo tästä ajasta toisaalle, mutta uskoisin, että hän olisi lukenut tämän teoksen hyvin mielellään. Tämä ehkä olisi tuonut hänen mieleensä ikäviä muistoja, joten olisiko hän pitänyt tästä teoksesta on kaksipiippuinen juttu, mutta koskettanut tämä teos häntä olisi kuitenkin hyvin vahvasti.

tiistai 3. elokuuta 2021

Linda Böström Knausgård: Lokakuun lapsi!

 

Linda Böström Knausgård

Lokakuun lapsi!

Like, 2019

190 s.

 

"Jossain minä olin. Unissa pystyin näkemään itseni ja tien jonka valitsisin. Toisessa ajassa minä olin lasteni kanssa, jonka on täytynyt olla minun lapsuudenkotini. Tunsin sen asunnon paremmin kuin kaiken muun. Minä olin siellä ja olohuone oli täynnä pieniä puisia sänkyjä. Siellä kaikki lapset makasivat nukkumassa ja näkivät unta elämästä, jonka näyttäisin heille. Heitä oli valtavan monta, ja miä olin yksin. Yhtäkkiä he kaikki olivat hereillä, ja minä juoksin ympäriinsä tuomassa ruokaa ja vaatteita, ja heitä tuli vain lisää ja lisää ja he kaiki olivat niin hienoja, ja minä valokuvasin heitä iltaisin kun he istuivat lattialla katsomassa TV:tä. Maailmassa tapahtui suuria asioita, mutta vielä suurempia asoita tapahtui heidän sydämessään ja mielikuvituksessaan, ja minä tiesi etten voinut tehdä muuta kuin katsoa heitä niin tiiviisti, että voisi kaivertaa heidän unelmansa heidän DNA:hansa ja minun levottomiin käsiini. Minä olin heidän ja heitä tuli yhä enemmän ja enemmän, ja hämmästyin että he olivat nauraessaan niin kauniita ja avasin heille oven ja he menivät alas rappuja ja kadun yli puistoon, ja he täyttivät koko puisto ikään kuin olisivat kokoontuneet sinne mielenosoitukseen ja he marssivat yhdjessä ulos minun unestani, mutta kun minä heräsin sanoakseni heille jotain, ääntä ei taaskaan tullut."


Et elänyt nuorisoelämää, kirjoitat, kuljeskelit kuvitelmien käytävillä, etkä yrittänyt löytää itseäsi ja luit kirjoja. Niin luin minäkin. Luin tämänkin kirjan, joka ei ollut oikein ominta minua, vaikka tämä ja muutama muu kohta resonoikin minun elämääni.  Ei minullakaan ollut kovin ihmeellistä nuorisoelämää, minäkin vain luin kirjoja ja kuljin joukossa olematta kukaan, kunnes heräsin ja löysin itseni.

Linda Böström Knausgådin teos Lokakuun lapsi kiinnosti minua nimensä takia, sillä minäkin olen lokakuun lapsi. Tosin en tiedä, viittaako nimi tässä syntymään lokakuussa, vai onko nimi poliittinen. Kansikuva mietitytti Miksi kannessa on pioneerityttö? Oliko Ruotsalaisessa yhteiskunnassa demokraattista liikehdintää ja nuorisotoimintaa? Linda kyllä kirjoittaa että pukeutui pioneeripukuun, mutta mitenkään poliittisesti orientoituneelta hän ei vaikuta. Toisaalta tämä teos ei ole omaelämänkerta. Kai tätä voi kutsua autofiktioksi, jossa oma elämä, koettu eletty elämä nivoutuu osaksi kuvitelmaa.

Tämä teos kuvaa mielenterveyden kipupisteitä, itsensä ja vahvuuksiensa löytämistä. Tyyli on kaunokirjallista ajatuksenvirtaa. Miljöö on Tehdas, mielisairaala ja sähköshokkien lamaannuttama mielen maisema, jossa kirjailija pyrkii takaisin löytämään unohtuneet muistonsa. Teksti on omalaaatuista, kaunistakin (tosin yksi sana raapii ikävästi lukijan mieltä). Tätä ei ole kuitenkaan helppo lukea, aika ajoin on vaikea tietää, mikä on totta, mikä unta - harhaa. Erikoinen teos, jonka lukeminen vaatii syventymistä, ei mitään kepeää iltalukemista.


Porin lukuhaaste kohta 30: Kaksi eri kirjailijan kirjaa, joissa on jokin pieni yhteinen yksityiskohta. Luen parhaillaan Sigrid Undsetin kirjaa Yksitoista vuotta.Yhteinen yksityiskohta näillä kahdella kirjalla on muistojen mekitsevyys ja tärkeys ihmiselämässä. Muistot eivät todellakaan ole yhdentekeviä. Ne muodostavat eletyn elämän.

--

Hyvin monipuolisessti teosta avaa Kirjaluotsi, joka näkee, että Linda Boströmillä on  Knausgårdilla on kirjoittamisen lahja selvästi hallussaan, minkä ansiosta Lokakuun lapsi on paljon enemmän kuin kirjoittajansa henkilökohtainen terapiakirja.

perjantai 30. heinäkuuta 2021

Rudolph Stratz: Ikuinen linna!

 

Rudolph Stratz

Ikuinen linna

Suomentanut Helmi Krohn

Otava, 1921

308 s.


Alkulause:

Hiljainen, omituinen ääni, jota oli mahdoton jäljitelä ... aivan kuin niittäjä olisi teroittanut viikatettaan kovasimella - kuin kahta ohutta veistä olisi hiottu vastatusten - ja sittenkin kuului aivan toisenlaiselta, tuo salaperäinen ääni keskellä yöllistä hijaisuutta Odenwaldin vuoristossa, jonka takaa kaukana idässä kohosi ensimmäinen kalpea valojuova ennustaen aamun sarastusta, kuunsirpin ja tuikkivien tähtien vitkalleen kalvetessa ajelehtivien sadepilvien lomissa.


Olipa pitkä laruse. Hiljalleen, verkalleen etenevä tarina sijoittuu siis saksalaiseen kyläyhteisöön, Schwarzwaldin vuoristoseudulle. Vanha vuorilinna kuusten keskellä kohoaa kylän laidalla, alhaalla laaksossa virtaa Neckar. Päähenkilö on kreivitär Wera, joka on nuorena neitona mennyt naimisiin vanhempiensa valitseman miehen, kreivi Wodensteinin kanssa. 

Wera ja kreivi ovat luonteiltaan hyvin erilaiset. Lapsena Wera on saanut elää ja olla kuin pojat, metsästää ja kuljeksia metsissä, kunnes hänet sitten laitetaan luostarikouluun kasvatettavaksi, kun ymmärrettiin, että "sellaista voinut enää jatkua."

Kreivi on haaveellisempi, rakkautta kaipaava mies, joka kyllä viihtyy metsissä, mutta ei metsästä ja kammoaa ampumista. Kreiviä ja Weraa yhdistää enää molempien syvä rakkaus poikaansa Wulfiin. Wera on tutustunut kylän tohtoriin, jonka myötä hän on alkanut saada uusia vaikutteita Darwinista ja musita ajanvirtauksista.Wera ja  tohtori viihtyvät toistensa seurassa ja siitä syntyy juoruja, jotka johtavat lopulta kolmiodraamaan, johon vaikuttaa myös kreivin uskollinen italialalinen palvelijja Weckman.

Taustalla vaikuttaa paitsi vanha feodaalilinnan merkitys ja sen tulevaisuus, myös uudet aatteet, kuten sosiaalidemokratia ja työläisten oikeudet. Suurin kysymys tarinassa nousee vastuusta. Onko ihminen vastuussa kenellekään muulle, kuin itselleen. Onko olemassa velvollisuuksia?

Vanha, irtolehtipainos, jonka joskus muinoin olen saanut oli ihan kiintoisa näkökulma saksalaiseen elämänmenoon joskus muinoin, mutta mitäään suuria tunteita tämä ei minussa herättänyt, paitsi loppu, josta en kaikilta osin tykännyt. Traagiset loput ovat vaikeita juttuja, ja se henkilöhahmoihin samaistuminen on kysymys, joka tässä tapauksessa on oleellistsa. Pidinkö minä Werasta varauksettomasti? En. Silti hän sai tulevaisuuden ja toivon, mutta se, jolle myös olisi sitä toivonut, jäi vaille. Ei silti, kyllä tämä tarina kokonaisuutena oli jäntevä ja hyvin kasassa pysyvä.

Outo sana:

Demarkatsionivviiva. Liitityy jotenkin lääketieteeseen ja ihmisen fysiologiaan, mutta ei sano minulle mitään.

--

Porin lukuhaaste kohta 1: Kirjan nimessä tai kannessa on rakennus

torstai 29. heinäkuuta 2021

Joan Haslip: Keisarinnan yksinäisyys!

 

Joan Haslip

Keisarinnan yksinäisyys

Alkuteos: The lonely empress

Suomentanut Kerttu Piskonen

Itävallan keisarinna Elisabetin elämäkerta

WSOY, 1970

443 + 1 s.

 

Itävalta-Unkarin keisarinna Eliasabet, lyhyesti Sisi on hahmona tuttu Hollywoodin omantisoiduista Sissi-elokuvista. Todellisuus on kuitenkin toinen. Sisin elämä oli hyvin traaaginen ja tämä traagisuus oli minulle osin yllätys, osin ei.

Elisabet oli vain 15-16-vuotias, kun hän tapasi Itävallan keisari Frsans Josef I:n, jonka piti mennä naimisiin Elisabetin siskon kanssa, mutta rakastuikin päätäpahkaa Elisabetiin. Elisabet suostui kosintaan, mutta toivoi "kumpa hän vain ei olisi keisari". Elisabet oli saanut melko vapaan kasvatuksen ja hänen oli mitä ilmeisimminkin vaikea tottua hovin tiukkoihin tapoihin.

Kirjailija Haslip luo kuvan oikukkaasta naisesta, vuoroin älykkäästä, vuoroin lapsekkaasta hemmotellusta, omien oikkujensa ja mielihalujensa mukaan elävästä naisesta. Yksinäisyyttä ei koe vain Sisi vaan myös keisari. En pitänyt tästä teoksesta, en sitten lainkaan.Tässä on liikaa juoruja ja skandaalinkäryä, kun minua olisi kiinnostanut enemmän - niin en tiedä, Elisabetin persoona vähemmän skandaalimainen syväluotaus. En pitänyt myöskään kirjailijan tavasta tuoda esiin erään henkilön rujoa olemusta. Tämä oli vain yksi esimerkki hieman rasistisia piirteitä omaavassta ilmaisusta. Tosin 1800-luvun hovielämä saattoi olla rasistinen, mutta tätä ei tuoda esiin historiallisena näkökulmana vaan nämä tulevat esiin ikään kuin kirjailijan näkemyksinä. Ainakin itse koen näin.  

Mikä minua mietitytti oli Elisabetin äärimmäisyyteen menevä voimistelu ja hoikkuus, mikä nykyvalossa lähentelisi jo anoreksiaa, mutta toisaalta anoreksiasta tuskin oli kysymys, kun hänen elämäänsä tarkastelee. Tämä puoli olisi kuitenkin kiinnostava. Olisin siis kaivannut hieman psykologisempaa otetta.

Haslip on toki käyttänyt ison pinon lähdeaineistoa, josta nousee esille Stefan Zweigin suomennettu teos Eilispäivän maailma, jonka voisin hyvinkin lukea tämän teoksen vastapainoksi (?). Olen aiemmin lukenut Sweigin ja Haslipin Marie Antoinette -elämäkerrat ja pidin Sweigin kirjasta silloin enempi.

Muutama pieni tekstiote nousi historian kulusta esille:

Taikausko:

Arkkihertttuatar Sofia, keisari Frans  Josefin äiti kirjoittaa pojalleen: "Mielestäni Sisin ei pitäisi olla niin paljon papukaijojensa kanssa, sillä jos nainen aina katselee eläimiä, varsinkin raskautensa ensimmäisinä kuukausina, lapsi saattaa ruveta muistuttamaan niitä."

Elämänohjeeksi sopinee:

"Unelmat ovat aina kauniinpia silloin kun ne eivät ole vielä toteutuneet."

--

Porn lukuhaaste kohta 23: Kuninkaallisiin liittyvä kirja

..

Keisarinnan yksinäisyydestä on lukenut myös Kirjahamsteri, joka oli olikin "positiivisesti yllättynyt kuinka kiehtova hänen elämäkertansa olikaan ja kuinka se punoutui osaksi myös suurempaa kuvaa Euroopan historiassa" sekä Nenä kirjassa oleva Norkku, jonka mielestä teos "tarjosi hyvän ja realistisen katsauksen Sissi-elokuvien vastapainoksi".

maanantai 26. heinäkuuta 2021

Margaret MacKay: Poika delfiinin selässä!


Margaret MacKay

Poika delfiinin selässä

Alkuperäisteos: Delfin boy

Suomentanut Kyllikki Karilas

Valistus, 1965

83 + 1 s.

Kansikuva: Leena Puranen

 

Kamuelo on pieni poika Kalebassipoukamassa Havaijilla. Hänen nimensä on oikeastaan Samuel, mutta häntä kutsutaan Kamueloksi, koska hänen kansansa ei osannut terävää s-äännettä vaan äänsivät sen koona. Kamuelolla oli toive päästä joskus ratsastamaan delfiinillä.

Kamueololla oli leikkitoverinaan 12-vuotias Mary, jota kutsuttiin Meliksi, koska havaijin kielessä ei ollut karkeata r-äännettä. Maryllä oli 4-vuotias pikkusisko Pikaki, joka tarkoitti valkoista jasmiinin kukkaa.

Kamuelolla oli toive.

"Kumpa näkisin delfiinit tänään." Kamuelo toivoi, että joskus pääsisi ratsastamaan delfiinillä.

Eräässä delfiiniparvessa oli leikkisä pieni delfiininpoikanen, jota lapset kutsuivat Wiki-Wikiksi. - Se on aivan kuin iloinen pieni koiranpentu! nauroi Kamuelo. - Se on suloisempi kuin koiranpentu, korjasiMary vanhempana. -No, kissanpoika sitten, sanoi Kamuelo.

Eräänä päivänä delfiiniparvi joutuu tappajavalaiden hyökkäyksen kohteeksi ja pieni Wiki-Wiki jää orvoksi. Ja ilman emon opastusta se ei pysy muun parven joukossa vaan jää yksin.Kalebassipoukaman väki näkee sen usein uivan aallokossa ja Kamuelo alkaa heitellä sille kaloja. Vähitellen Wiki-Wiki alkaa ajaa kaloja Kamuelon isän verkkoihin ja eräänä päivänä se pelastaa pulaan joutuneen Kamuelon hukkumasta.

Poika delfiinin selässä on ihan hauska lastenkirja Havaijilaisesta elämästä ja delfiineistä. Peggy Fortnumin mustavalkoinen, hieman luonnosmainen kuvitus luo autenttista miljöökuvaa. Itse tosin haluaisin kovasti värittää kuvia vesiväreillä, vaikka tätä ei värityskirjaksi olekaan tarkoitettu. Suomalaisen laitoksen kansikuva on kuitenkin Leena Purasen.

Luin tämän naistenviikolla Margareetan päivän merkeissä, mutta kun tässä ei oikein ollut naisellisuutta, niin päätin ottaa tällä osaa johonkin muuhun haasteeseen ja mikäs sen sopivampi haaste, kuin Kirjoja ulapalta -haaste.



lauantai 24. heinäkuuta 2021

Tuulikki Otsola: Takaisin kotiin. NAISTENVIIKKO 7. päivä.

 

Tuulikki Otsola

Takaisin kotiin

Karisto, 1956

179 + 1 s.

Kansikuvitus: Ritva Oksanen

 

Naistenviikko-lukuhaaste, jonka on ideoinut  Tuijata on tullut päätökseensä, toisin sanoen naistenviikko on täynnä ja aika esitellä viimeinen päivänsankari. Tänään 24.7. vietettävät nimipäiväänsä  Kristiina, Tiina, Kirsti, Kirsi, Krista, Kiia, Tinja. Onneksi olkoon! Minun lukulistalleni löytyi Tuulikki Otsolan 'nuorisoromaani' Takaisin kotiin, josta löysin pienen kultakiharaisen tyttölapsen Tiinan (Kristiina). Tiina on Teljon perheen pienimmäinen. Teljon perheeseen kuuluu parikymppinen isosisko Liisa, siinä kolmentoista hujakoilla oleva Reino ja ehkä siinä kymmenen tienoilla oleva Kaija, joka ainakin ensialkuun vaikuttaa olevan pääosassa. Tosin kerronnan näkökulma loppupuolella vaihtuu Liisaankiin. 

Tarina saa alkunsa, kun Kaija on lehmipaimenessa. Perhe on köyhä, isä juoppo, jota lapset eivät tunnu noteeraavan kovin korkealle, paitsi Tiina, joka vielä jaksaa rakastaa isää ja hypätä tämän syliin iloisena ja luottavaisena. Perheen äiti on kuollut Tiinan syntyessä. Tässä detaljissa tulee kirjailijalle loogisuusvirhe, sillä ensin hän kertoo, kuinka äidin kuolemasta ja Tiinan syntymästä on kuusi vuotta. Myöhemmin hän kuitenkin sanoo, että Tiina on jo viisivuotias.

Perhe on siis köyhä ja Liisa pitää taloutta pystyssä Reinokin menee rengiksi ja autta omalta osaltaan. Kaija haaveilee rikkauksista ja tykkää lukemisesta. Paimenreissullaan hän löytää metsästä hautovan kanan ja miettii, voisiko tuoda kanan poikasineen, sitten kun ne on kuoriutuneet kotiin ja kysyy kautta rantain isosiskolta voiko löytämänsä pitää. Liisa vastaa, että jos ei omistajaa saada selville. Kaija lopulta vie kuoriutuneet kananpojat emoineen Kukkalaan, jonka hän tietää olevan oikean kohteen. Kukkalan omistava rouvashenkilö, jota Kaija pitää hieman ikävänä tyyppinä osoittautuukin ystävälliseksi ja lahjoittaa Kaijalle kanatarhastaan hyvän munijan palkkioksi Leghorninsa löytämisestä.

Kun Kaija lähtee poimimaan marjoja ja jättää pikkusisko Tiinan hiekkakasalle leikkimään, hän palatessaan ei löydäkään tätä. Tiina on kadonnut. Tiina löytyy lopulta Kukkalasta, jonne hän on mennyt katsomaan Tipusia. Kukkalassa on käymässä lapseton pariskunta, joka on ihastunut Tiinaan, tämä on kuin keijukainen.  Tämä rikas kaupunkilaispariskunta haluaa Tiinan omaksi lapsekseen. Kasvatettavakseen Tiinan ottaisi myös vierailulle tuleva täti, jolle Liisa, niin kohtelias kuin muutoin onkin, sanoo todella kovat sanat.

Takaisin kotiin on hauska ja kiintoisa perhetarina, jossa lähtökohdat ovat huonot. Voiko jatkuvasti juomaan ratkeava mies muuttua? Antaako Tiina hyvään kotiin, jossa hän saa kasvaa ulkonaisesti hyvissä oloissa? Mennäkö naimisiin ja jättää vastuu toisille, on Liisan kysymys?

Kirjassa on arvot kohdallaan: rehellisyys ja vastuuntunto. Kaija tosin käyttää paimentaessaan hieman luvattomia keinoja, mutta kuinka siinä käykään. Pidin paljon tästä tarinasta, jonka loppumetreillä jännitin, kuinka tämä päättykään,. Pääättyykö kaikki sittenkin onnettomasti. Loppua ei oltu venytetty vaan se oli hyvinkin jämäkkä. Kaiken kaikkiaan kiva kirja aina kansikuvaa myöten, jossa on lapsenomaista herkkyyttä. Kansikuva on kohtauksesta, jossa Kaija vie löytämiään tipusia kohti Selina-ouvan Kukkalaa.

Ja koska on kyse naistenviikosta, niin kyllä niitä erilaisia naishahmoja tästäkin löytää.On sävyisää ja kipakkaa, kotoisaa, maalaista, kaupunkilaista hienostonaista. Naiseudesta itsessään ei paljoakaan puhuta, löysin vain tämän pienen viittauksen naiseuteen: "Kaikki uudet vaatteet, joita Tiina pikku naisena suuresti ihaili..."Mutta naisnäkökulmastahan tämä tarina loppujen lopuksi on kerrottu.



perjantai 23. heinäkuuta 2021

Anja Harvilahti: Valkoisen kaapin tarinoita. NAISTENVIIKKO 6. päivä.

Anja Harvilahti

Valkoisen kaapin tarinoita

Otava, 2002

239 s.


Tänään vietämme Oilin ja Olgan päivää - onnittelut heille. Naistenviikko-haasteessa tämä päivä on perinteisesti ollut kaikkein vaikein, sillä ainakaan minun saataville ei juurikaan ole tullut kirjoja, joiden pää- tai sivuhenkilöinä olisi ollut Oili tai Olga. Joitakin kirjailijoita kyllä löytyy, mutta harvinaisesta nimeestä taitaa olla kyse. No, nyt hyllystäni löytyi yksi kirja, jota en ollut aiemmin lukenutkaan ja josta löytyy Olga. Kyse on Anja Harvilahden suvustaan kirjoittama teos, jossa sukutarinoiden ohella esitellään suvun vanhoja reseptejä. 

"Lapsuudenkotini ullakon pimeydessä häämötti suuri valkoinen puukaappi. Sen ovessa oli pystyt koristeleikkaukset kuin pakettinappulat ja alhaala vetolaatikko. Äitini täti, Olga Hackman sai kaapin pienenä tyttönä viime vuosisadan alun Viipurissa ja hän säilöi siitä pitäen kaapin uumeniin kaikki aarteensa. Valkoinen kaappi seurasi Olaa koko hänen elämänsä. "

Kaappi periytyi sitten kirjoittajan äidille.

Naisista sanottua:

"Lauantaina lämmitettiin savusauna. Ensimmäinen saunavuoro oli miehilä, naisille riitti leppeämpi löyly."

"Alma Fredrikan ellinaikana eivät tyttäret perineet omaisuutta kuten pojat, mutta myötäjäiset kuitenkin kuuluivat asiaan tyttärien avioituessa.Naimsiin mennessään Alma sai myötäjäisiksi pähkinäpuisen ruokasalin kaluston. Se oli peräisin Viipurista ja maksettu Inkilästä Pietariin viedyillä voidritteleillä."

Menneen ajan elämä ja sukuhistoria kiinnostivat, mutta reseptit kahlasin läpi pikapikaa. Ainoastaan Inkilän omenamunkit tuntuivat sellaisilta, mitä olisi kiva itsekin kokeilla. Ne tehtiin sekoittamalla neljänneslitra maitoa ja neljä munaa sekä vehnäjauhoja paksuksi velliksi. Omenat kuorittiin ja leikattiin renkaiksi, jotka kastettiin taikinaseokseen ja nostettiin lusikalla kiehuvaan rasvaan. Paisuttuaan ja paistuttuaan omenarenkaat noukitaan sukkapuikolla imupaperille valumaan. Sokeroidaan. Kuulostaa todella hyvältä.

 


 



torstai 22. heinäkuuta 2021

Aila Nissinen: Vihreät ympyrät. NAISTENVIIKKO 5. päivä!

 Aila Nissinen

Vihreät ympyrät

WSOY,1959

124 + 1 s,


"Ja silloin siinä välähti aave-Leenan mieleen ruotsin tunnin runo, Solveig Von Schoultzin 'Sisarukset'. Ei analysoituna käännöksenä, ei opettajan selittämänä sanarykelmänä, vaan kuvana. Oli pieni tyttö, joka kumartui nostamaan pudonneen nukkensa - ja hänessä kumartui nainen nostamaan syliinsä lapsensa - ja hänessä, samalla, kumartui vanhus nostamaan pudonneen kutimensa. Kolme sisarta,jotka eivät koskaantapaa toisiaan. Ja Leena tajusi että hänessä, hänessä itsessäänkin, nyt, oli lapsi nukkeineen. Ja hänessä oli hän itse, sekin joka oli somerikolla. Ja hänessä oli vielä se nainen, joka kumartui lapsensa puoleen - ja hänessä oli se vanhus,"

 

On torstai, heinäkuun 22. päivä ja nimipäivää viettävät Leena, Matleena, Leeni, Lenita Onnitteluni päivänsankareille. Naistenviikko-haasteen merkeissä luin tälle päivälle Aila Nissisen tyttöjenkirjan Vihreät ympyrät, josta löysin Tyttönorssia käyvän Leena, eli Lellen. Ilmeisesti jo valmistuva, sillä penkinpainajaisista on mainintaa. Leena ei kuitenkaan ole tarinan päähenkilö, vaan päähenkilön Irrin eli Irmelin isosisko.

Irri ja Lelle ovat saaneet sedältään saaren, jossa on vanha linnamainen asunto. Irri rakastaa saarta ja sen tunnelmaa mutta huvila kaipaa katonkorjaamista, johon perheellä ei ole varaa.Irrin isä sanoo, että se on yhtä mahdotonta kuin että Kalapetri luopuisi Pekunasta. Pekuna on puuhevonen. Ainoa, mitä Kalapetrillä on jäljellä lapsuudestaan ja kotoa Karjalasta.Kalapetri on siis evakko.

Irri päättää ostaa kalaverkolla Pekunan itselleen ja todistaa näin isälleen, että on kyllä mahdollista pitää huvila ja korjata katto. Sitä varten Irrin täytyy lintsata koulusta,myydä vanha antiikkinen lautanen ja ostaa kalaverkko ja lähteä sittten tapaaman Kalapetriä. No, Kalapetri ei halua myydä Pekunaa, mutta kun Irrillä tulee kyyneleet silmiin hän lahjoittaa Pekunan tälle.Irri ei ymmärrä, mitä Pekuna lopulta merkitsee miehelle, että se on sama, kuin jos hän ottaisi tätinsä kaksosilta pois heidän lempilelunsa.

Vihreät ympyrät on hyvin erikoinen, epätavallinen nuortenkirja. Sen kerronta polveilee kuvauksesta ajatuksen tasolle, henkilöstä toiseen. Irri on omassa  ympyrässään, muut henkilöt omissaan, mutta lopulta kaikkien ympyrät risteävät toisissa. Kukaan ei ole lopulta omassa yksityisessä kuplassa.

Miljöö on Helsinki, jota kuvataan paljon, samoin luontoa, lintujen ääniä ja meren vaikutelmia. Todella tyylillisesti erilaista ja vaikuttavaa, ilmavaa. Sanojen ja rivien väliin jää paljon tyhjää, kaikkea ei kerrota auki, vaan jätetään lukijan ajatuksille tilaa ymmärtää tai olla ymmärtämättä. Mielenkiintoinen on myös kirjailijan tapa ilmaista aktuaalista tapahtumasta kuvitelmiin siirtyminen: kuva muuttui. Ei enää nähtykään sitä, mikä oli silmien edessä vaan jotain, mikä oli mennyttä tai jota toivoi, unelmia.

Vaikka päähenkilö onkin Irri, siirtyy näkökulma välillä toisaalle, Lelleen, luokkatoveri Maijaan, Anni-tätiin.. Tämä siirtymä vaikuttaa ensin irralliselta, mutta lopulta ympyrät leikkaavat toisiaan ja muodostavat kokonaisuuden.

Laatusanat:

Hapannut kaareva silta

Naisista:

Eikä naisväki tavallisesti verkoista välitä.

Ennen vanhaan naiset eivät saaneet opiskella! 

Kaikki naiset olivat mahdottomia, riippumatta siitä minkä ikäisiä he olivat.


Erityismaininta näille:

- Älä sinä rupea kulkemaan toisten puheiden narrina, ajattele vain omia ajatuksiasi niin kauan kuin saat.

Jos rumaa tuijottaa liian kauan, se tarttuu. --- --- Kauniskin tarttuu - katsotaan merelle! --- --- Se pesee silmät.