Eero Ekqvist: Punainen varjo

Eero Ekqvist

Punainen varjo

RV-kirjat, 1988

278 + 1 s.

Kansikuvitus: Ari Tenhunen / Ars Nova 

- Kuule, äiti, mahtaisiks Halisten myllyst saara osta jauhoi, ku siäl on niit  hevossi ja kryynikuarmi? Ne maalaisisännät käyvä jauhattamas ittelles jauhoi. Olisiks sul viäl raha? Antti innostui ajatuksestaan.  - Ei seiltä mitään voi ostaa. Ne ovat kaikki maanviljelijöiden omia jyviä, joita he käyvät jauhattamassa. Eikä minulla ole niin paljon rahaakaan, että voisin ylihintoja maksaa. Mutta Antti ei antanut periksi. Lopputulos oli, että Antti ja Anja lähtivät toiveikkain mielin myllyreissulle, mukanaan pieni pussi jauhoja varten ja Antin taskussa joku markka rahaa.

 

Huikean hienosti ja koskettavasti kerrottu nuoren pojan kasvutarina vuoden 1918 -sodan jälkimainingeissa. Veljessota, kansalaissota, vapaussota, nimestä kiistellään ja näkökulmia on erilaisia, vaan se, mikä on totta, on traumat, jotka se jätti jälkeensä ja jotka saattavat lainehtia vielä näihin päiviinkin. Eero Ekqvist on kirjoittanut tarinansa osinTurun murteella, mikä tekee teoksesta helposti lähestyttävän. Kerronnassa on paljon dialogia, vähän kuvailua ja selittelyjä. 

Tämä teos on ollut jo jonkin aikaa hyllyssäni ja mietin, tohtisiko tätä lukeakaan, kun ei aihe ihan omintakaan ollut, enkä oikein ollut kansipapereihinkaan viehättynyt, mutta yllätyin siitä, kuinka sutjakkaasti tämän lukikaan. Kerronta on mutkatonta, kaikkitietävää. Näkökulma ja henkilövetoinen lähestymistapa on Antin, nelitoista-vuotiaan (-15) turkulaispojan, jonka isä, 'punikkiplutoonan päällikkö' ei ole vielä palannut sodasta. Äiti käy töissä ja pikkusisko Anja, joka on alle kouluikäinen on yksin kotonaan ja pihamaalla, kun Antti käy koulua. Antilla on kavereina Piva, Uti ja Vike. Viken isä on ammuttu, Pivan isä on leipuri, joka ei ole ollut niin punaisten kuin valkoistenkaan puolella. Pivalta saa kuitenkin aina välillä leipäpalan, sillä nälkä on kova. Piva lähtee kuitenkin aina ensimmäisenä karkuun, kuten poikien suunnitellessa ryöstöretkeä kasarmialueelle, vaikka hän muuten rehenteleekin finkkarijutuillaan.

Ryöstöretki kuitenkin onnistuu, mutta siitä seuraa erinäisiä ongelmia, jos kohta mahdollisuuksiakin, kun pojat löytävät venäläisten jälkeensä jättämiä limppuja. Tosin Antin äiti on pojastaan huolissaan. Antin äiti on uskovainen ja usko kantaa myös rohkeaa pikkusiskoa, Anjaa, joka iästään huolimatta on varsin reipas tyttö, joka on valmis puolustamaan isoveljeään, joka joutuu yhtenään vaikeuksiin isomman pojan, Eliksen kanssa.

Kirkas hymy levisi Anjan kasvoille, hänen nähdessään veljensä. - Joko lähretän, hän kysyi iloisesti. Antti kumartui hänen puoleensa. - Elis on tual ja haastaa riitaa. Lähre sä heti kotti päin ja orota munt Brahen puistos sen patsan kohral. Mä tulen peräs, sit ku mä pääsen niist irti. voit sä kottikki saakka juasta, jos tahrot. Lähre heti nyt. Anja ponnahti pystyyn silmät pyöreinä. - Jos en hakka sun taas. Mä en lähre mihinkä. Mä pualustan sunt, ku sä olet mun vlejeni. Anjan ääni tärisi liikutuksesta. - Sä lähret heti, ku mä sanosin. Et sä voi autta nyt. Antin ääni oli vaativa ja Anja nieleskeli itkua. - Mä orotan unt sit siin äijän tykö. - Siin just.

Kerronnassa on mielenkiintoista ja henkilökuvauksen kannalta olennaista, että lasten äiti puhuu kirjakieltä, mutta lapset puhuvat murteella. Isää kaivataan kotiin, hänen kohtalostaan ei tiedetä. Lieneekö joutunut sorakuopan laidalle ammuttavaksi? Vaikka näkökulma on punaisen perheen, ei kirjailija, kuten takakansiteksti kuvaa: "etsitä syyllisiä tai syyttömiä eikä asetuta historian tuomariksi". Ajan asenteet kuitenkin näkyvät. Suurin osa teoksesta kuvaa Antin tekemisiä ja ajattelimisia, aivan loppupuolella isäkin ilmestyy kotiin. Hän on karannut vankileriltä, juuri ennen kuin olisi päälliköytensä takia joutunut ammutuksi. 

Punainen varjo on historiallista fiktiota Suomen historian synkästä ajasta. Aiheestaan huolimatta tämä ei ole kovin synkkä teos, vaikka asiat välillä synkiltä vaikuttaisivat. Hengellinen ulottuvuus antaa teokselle valoisaa näkökulmaa. 

Koska oma tietämykseni Turun seudusta, puhumattakaan vuodesta 1918, on vaillinaiset, minua hieman mietitytti muutamat detaljit, varsinkin, Turun kaupunginkirjaston kuvaus. Mielikuva ajalle tyypillisestä kirjastosta kun oli hyvin erilainen. Onneksi Turun kaupunginkirjston historiasta löytyi hyvin valaiseva nettisivusto. 

Toinen detalji, joka onkin sitten hieman toisenlainen. Antti on siis kertomuksessa Turun kaupunginkirjastossa ja tutkii Musta Kotka -nimistä intiaaniseikkailua. Aloin lukiessani miettiä, mitä intiaanikirjallisuutta on mahtanut suomeksi ilmestyä vuonna 1918 tai sitä ennen. Dan Morrisin Musta Kotka -romaani on ilmestynyt vasta 1947, joten tältä osin ajankuva ei ihan pitäne paikkaansa, ellei jostain löydy samannimistä aiemmin ilmestynyttä teosta.  No, ei tämä tarina tämän pienen yksityiskohdan takia yhtään huonommaksi muutu, mitä nyt osoittaa, että ajankuvan rakentaminen historiallisin yksityiskohdin ei ole niinkään helppoa myöhempinä ajanjaksoina. 

Kysymyksiä ja ihmettelyä herättivät myös ne norssit, joita pojat Halisten koskesta pyydystivät? Lohia? Ei ehkä kuitenkaan. No, tästäkin löytyi oiva vastaus. Norssit on kuoreita, joita pyydystetään keväisin lippoamalla. Aina sitä näköjään uuttakin oppii, kun lukiessa herää kysymyksiä, joista haluaa ottaa selkoa. 

Pohjoinen 2025 -lukuhaaste kohta 9: Henkilövetoinen kirja

 Muualla analysoitua:

Kirjallisuutta ja tutkimusta -blogisti on ajatellut, että "uskonnollinen sanoma on tuntunut luontevammalta välittää kirjakielellä". 

Täytyy sanoa, minusta taas oli niin luontevaa ja arkista. kun esim. Anja rukoili tai kertoi ajatuksiaan Raamatusta murteella. Äidin kirjakielinen puhe ja isän murre olivat minun mielestä osoitus heidän yhteiskunnallisista eroavaisuuksistaan, vaikka he olivat perhe, niin koulutustausta ja paikallisolotkin vaikuttavat, kuten teoksessa tuodaan esille.