Margaret A. Stanger: Ystävämme Robert

Kuvakaappaus: Goodreads

 Margaret A. Stanger

Ystävämme Robert

Alkuteos: That Quail, Robert 

Suomentanut Eeva Heikkinen 

Weiling + Göös, 1967 

149 + 1 s

 

Viiriäisen muna on vallan ihastuttava kapistus. Se on lumivalkoinen, noin tuuman pituinen, toisesta päästään pehemästi pyöristyvä ja toisesta päästään tasaisesti supistuva. Tämän munan sisällä oli taatusti tapahtumassa jotakin. Kun he seisoiat siinä kuin paikoilleen naulittuna, suippoon päähän alkoi ilmestyä pienen pieniä reikiä. Lintutieteilijät väittävät, että poikanen tulee aina ulos leveämmästä päästä, mutta tämäpä ei. Kun oli syntynyt lähes täysi ympyrä reikiä, sisäpuolelta lähti heikko kouristuksenomainen värähdys, ja kuori särkyi. Näkyviin tuli hitaasti jotakin, joka kooltaan ja ulkonäöltään muistutti kimalaista. Siinä se makasi ilmeisen uupuneena, ja tohtori vaimoineen tuijotti sitä ihmeissään."

Ystävämme Robert on hellyttävä tarina viiriäisestä, metsäkanalinnusta. Tarina alkaa 11. heinäkuuta, 1962, Orleansissa, Cape Codissa, Yhdysvaltain Massachusettsin osavaltiossa, jolloin Tommy ja Mildred Kienzle löytävät hylätyn viiriäisen munan kosteassa pesässään. Emo ja muut, jo kuoriutuneet poikaset olivat taapertaneet puiden lehvikköön. 

Robert, joka myöhemmin osoittautuu Robertaksi tottuu elämään ihmisten luona, siitä tulee perheenjäsen, joka saa kaikkien jakamattoman huomion. Robert osoittautuu paitsi omapäiseksi yksilöksi, jolla on omat tapansa ja tunteensa, myös lämpimäksi ja myötäeläväksi ystäväksi.  

Kaunis, herttainen luontotarina, jossa elämä ei ole vain tiedettä. Kirjailija pohtii muun muassa vaistoa. Itse lukiessani pohdin, alun tekstinäytteen kohdalla, mistä kuoriutuva linnunpoika tietää, miten toimia? Mitä se ajattelee? Mikä on vaistomaisen toiminnan ja ajattelun ero? Teoksessa on pieniä viittauksia uskonnollisiin käytänteisiin, mutta nämä ovat vain sivuvirkkeitä. Pääpaino on pienen linnunpojan edesottamuksissa. Mikä minua kuitenkin hämmentää on maininta viiriäisen munan lumivalkoisuudesta. Aivoissa naksuttaa kuva pienistä pilkullisista ja rusehtavista viiriäisenmunista. Tieteelliset faktat siis hieman jäävät kerronnallisten tekijöiden jalkoihin ja syövät uskottavuutta tarinaan, mutta eivät täysin vie pohjaa, ainakaan jos Wikipediaan on uskominen. 

Pidin paljon tästä tarinasta, joskin loppupuolella perhesuhteet hieman hämmensivät. Kirjailija seurasi Viiriäis-Robertin elämää ystävän ominaisuudessa mutta myös "lapsenvahtina", kun Kienzlet matkustivat joksikin aikaa Eurooppaan. Loppupuolella tule mainintoja Kienzlen lapsista ja lapsenlapsista, jolloin alan miettiä kuka on kuka ja kerronta ei vaikuta enää yhtä sutjakalta, kuin keskittyessään Robertin edesottamuksiin. Mutta tämähän onkin tarina pienestä viiräisestä, ennemminkin kuin perheestä, vaikka toisaalta tämä on tarina perheestä, jonka yksi jäsenistä oli 'orpo' viiriäinen. 

Todellakin, hieno pieni tarina. 

Kveekareilla on ilahduttava sanontatapa neuvottomuuden ja ahdistuksen aikoina: "Eteenpäin kun tie aukeaa".