100. tänä vuonna luettu kirja!

Berta Schmidt-Eller

Gisela - Kertomus pienille ja isoille ihmisille

Alkuteos: Alles wegen Gisela

Suomentanut Oili Aho

Päivä, 1978 

126 s.

Alkulause: Auringonsäde pujahti latoon oven oksanreiästä.

Loppulause: Peter tuntee, ettei milloinkaan pääsisi eroon tästä, että tämä kuuluisi aina hänen elämäänsä: tämä Vapahtaja, Jeesus.

Genre: Kristillinen lastenkirjallisuus

Gisela on ensimmäinen osa kaksiosaisesta tarinasta, joka ajallisesti sijoittuu II maailmansodan loppuvaiheisiin. Päähenkilö Gisela on yksi niistä monista pakolaista, jotka sota on vienyt kodeistaan evakkoon. Gisela on joutunut eroon äidistään ja muista matkalaisista, kun hän erään kerran yöpyy erään maatalon ladossa. Aamulla herättyään hän uskaltautuu taloon, mutta ei löydä ketään, vaikka pöydällä on seitsemän lautasta ja pata täynnä lämmintä ruokaa. Onko hän joutunut keskelle satua?

Ehei. Gisela ymmärtää, että asukkaiden on täytynyt poistua äkkiä. Talossa Gisela tapaa pojan, Peterin, joka myös on pakolainen. He asettuvat taloon ja saavat kohta seurakseen kaksi pienenpää lasta, pojat Peterin ja Heinin. Erotuksena ensimmäisestä Peteristä, pienenpää poikaa aletaan kutsua Pepsiksi. Lapset joutuvat kuitenkin uudestaan pakosalle, kun taloon ilmestyy sotilaita. He suuntaavat kohti Düsseldorfia, saavat kuulla,että sota on ohi, mutta vaikka niin on, ei vaikeudet ole ohi. Peter saa kuulla, että on tullut rajat, joiden yli ei niin vain mennä. Lisäksi pienin Heini jää ilman kenkiä eikä pysty kävelemään ja lopulta Gisela sairastuu ja alkaa hourailla. 

Gisela luottaa vahvasti Vapahtajan apuun. Hänen rukouksiinsa tunnutaan vastaavan. Heini saa kengät ja saa kodinkin. Peterin on vaikea uskoa ja luottaa Giselan lailla. Giselalla on kuitenkin häneen vahva vaikutus. Gisela saa hänet lupaamaan, että hän ei varasta eikä valehtele. Mutta miten käy, kun Peter, saadakseen junarahat Düsseldorfin matkaa varten joutuu tekemisiin mustan pörssin salamyyjien kanssa?

Tämä oli 100. tänä vuonna lukemani kirja. Tarina jää kesken ja jatkuu seuraavassa osassa, jonka nimi on Peter. Kiva, nopealukuinen tarina, jossa on niin seikkailua, jännitystä. Usko ja epäilys kulkevat rinta rinnan, vahvimpana kulkee kuitenkin  vahva luottamus siihen, että kaikki kuitenkin järjestyy, oli ympärillä kuinka pimeää tahansa.

--- 

Helmet 2025 -lukuhaaste kohta 47/48. Kaksi kirjaa, joissa on samannimiset päähenkilö. 

 

 

Latifa: Kätketyt kasvot!

 

 

 

Latifa yhteistyössä Chékéba Hachemin kanssa

Kätketyt kasvot - Neljä vuotta talibanien ikeen alla 

Alkuteos:Visage Volé, avoir vingt ans á Kaboul

Suomentanut Anu Partanen 

WSOY, 2002

Kansi: Yves Dejardin 

222 + 2 s.

 

Elämä loppuu aina,

En halua elää alistettuna.

Jos alistuminen on elämäni edellytys

En halua sellaista elämää

Orjuudessa

Vaikka taivaalta sataisi kultaa

sanon taivaalle

En halua sellaista sadetta

 

Kätketyt kasvot on nuoren naisen tarina talibanien hallitsemasta Afganistanista.  Latifan perheeseen kuuluu kaksi veljeä ja sisko, sekä vanhemmat. He asuvat Kabulissa. 27. syyskuuta 1996, aamulla kello 9 perheen elämä muuttuu. Ovea paukutetaan. Kaupungilla räjähtelee. Talibanit ovat saapuneet Kabuliin. Latifa on 16-vuotias, journalismista kiinnostunut nuori nainen, joka on juuri aloittamassa yliopisto-opinnot, joihin tähän mennessä on naisillakin ollut mahdollisuus. Mutta nyt se ei enää ole mahdollista. Naisten täytyy pukeutua burkaan ja kulkea vain miesten saattelemina. Latifan äiti, joka on lääkäri ei enää saa toimia työssä. Niin kuin ei Sorayakaan, Latifan sisko, joka on toiminut lentoemäntänä.

 

Kätketyt kasvot avaa afganistanilaista historiaa, sen monia vaiheita neuvostomiehityksestä talibanien saapumiseen ja päättyy WTC-iskuihin, jonka jälkeen USA alkoi taistella talibaneja vastaan. Kerronta ei ole mitenkään kronologista, kerronnassa on nähtävissä se kaaosmaisuus, mikä varmasti on ollut tapahtumien myötä ihmisten arkea.  Latifa kuitenkin rohkaistuu ja alkaa pitää salaista koulua naapuruston lapsille. Hän saa kutsun Pariisiin puhumaan naisten puolesta. Lähtö merkitsee pakolaisuutta, sillä paluuta Afganistaniin ei ole. Talibanit ovat kuulleet  televisioidusta puheesta ja hävittäneet perheen kodin. 

 

Katson vaatteen huolellisesti viimeisteltyä kangasta, joka on ommeltu päähän täydellisesti  sopivan lakin päälle ja ulottuu  jalkoihin saakka. Toiset ovat paljon lyhyempiä ja varmasti mukavampia. Pieni kirjailtu ristikko silmien ja nenän kohdalla pelottaa minua. - Isä osti meille tuollaiset, ne ei ole yhtä pitkät. - Sisareni löysi tämän tädin luota, se on vanha ja täti oli isokokoinen! Sovita sitä. Jos haluat joskus lähteä ulos, tarvitset tällaista. Tottelen ilahduttaakseni häntä, mutta myös tietääkseni mitlä sen alla tuntuu. Tukehdun. Kangas liimautuu nenään, ja on vaikea sovitella kirjailtua  ristikkoa silmien eteen. --- --- kuulen oman hengitykseni kaavun sisällä. Tulee kuuma. Jalat sotkeutuvat helmoihin, en ikinä pysty kantamaan tuolalista vaatekappaletta. --- --- Se ei ole vain vaate, se on vankila. --- ---

Minun on kuitenkin kääriydyttävä siihen jos haluan mennä ulos.  Pienen pieni ristikkoikkuna tuo mieleen kanarialinnun häkin. Ja minä olen se lintu. Ryömin vaatteen alta nöyryytettynä, raivoissani. Kasvoni kuuluvat minulle.  

 

---

Jevhenija Kuznjetsova: Tikapuut!

 Jevhenija Kuznjetsova

Tikapuut

Alkuteos: драбина (drabina)

Suomentanut Eero Balk

Aula & Co, 2024

204 s.

 

Kevät kohisi, kaikki pihan paljaat osat versoivt erilaisia pensaita ja kukkia, joita ei ollut näkynyt talvella Tolikin ostaessa taloa. Nyt kävi selväksi, että Maricarmen, ikuinen muisto hänele, ei ollut harrastanut ainoastaan kirjailua vaan myös puutarhanhoitoa: joka kolkassa vihersi jotain pyrkien ylöspäin. Tolik hyppäsi kevyesti tikkailta ja juoksi portille. Tien laidassa kukkivat voikukat, äsken vielä alaston mantelipuu oli peittynyt lehtien vihreään seittiin. Hän muisti äidin, joka oli valittanut ääneen jokaiselle kukalle kuin vainajalle: "Minne sinä kurkotat, näin hirveään maailmaan?" Hryhorivnakin oli kertonut jokaisen kasvin kohdalla, mitä siitä oli määrä kasvaa ja "kukkia ihan kohta" ja puhjennut manailemaan: "Olisit jäänyt nousematta tänä keväänä! Ilahduttamatta maahantunkeutujia! Kuolisit mieluummin maan rakoon kuin alat kasvaa!" Äiti ja Hryhorivna olivat yhtä mieltä siitä, että yhdenkään kukan ei pidä ilahduttaa vihollisen sotilasta, eivätkä silti voineet mitenkään vaikuttaa siihen, että kukat olivat rehottaneet Hryhorivnan miehitetyllä pihalla runsaammin kuin koskaan.

Ajattelin ensin, että en postaisi tästä kirjasta mitään. Muutin sitten mieleni ja ajattelin: jotain pientä tästä kai voisi kirjoittaa ja teoksen esitellä. Muistan kansikuvan herättäneen kiinnostukseni aikoinaan, kun sen kirjamessuesittelynä näin. Laura Noposen kansisuunnittelu on viehättävän kiinnostava ja nyt teoksen luettuani aloin miettiä sen yhtenevyyttä tarinaan. En tiedä, mitä kukkia nuo punaiset ovat, en ainakaan tomaatinkukiksi niitä miellä (tomaatteja kasvatetaan tässä teoksessa kuivassa suihkulähteessä). auringonkukat erottuvat taustalla mitkä ymmärrän, kun niihin viitataan kerronnassa. Kansikuva siis herätti kiinnostuksen, mutta ei tämä ehkä ihan kuitenkaan vastannut odotuksia..

No, lähdetään päähenkilöstä, Tolikista. Tolik on ukrainalainen pakolainen, asettunut Espanjaan. Ostanut talon, josta haaveilee laittavansa omanlaisensa. Vaan, mihin katoaa itsenäisyys ja haaveet, kun taloon asettuu asumaan äidin ohella täti Hruhorivna, sisko Irusja, isoeno Anatoli StepanovytŠ, joka on toisen jalkansa menettänyt invalidi, ja Polina, jonka yhteyttä muihin en osaa sanoa, mutta Ukrainan pakolainen hänkin, Vielä taloon asettuu  yorkshiren terrieri Vladik sekä kissat  Zusja ja Drusja, jotka ovat kissasuvun miniä ja anoppi, sillä 

"Drusjalla oli poika, ja Zusja teki sen pojan kanssa pennut, joista yksi on nykyään Ljuballa, äiti selitti rauhallisesti.

Lopulta talossa on niin paljon liikettä, että Tolik kiipeää yläkerroksen huoneenseensa ikkunan alle tikkaat, joita pitkin kiipeää huoneeseensa välttääkseen muita ja saakseen rauhassa tehdä töitään.

Tikapuut on fiktiivistä lähihistoriaa. Ukrainalainen elämäntapa, ajatukset sodan menosta ja omista tuhotuista asuinpaikoista, kuolleista tuttavista värittävät arkea. Kerronta ei ole kuitenkaan synkkää, Siinä on ironiaa, hieman mustaa huumoriakin. Mitä sota tekee yksilöille ja perhekunnille, mitä on olla pakolainen vieraassa maassa? Miten suhtautua viholliseen? Siinäpä kysymyksiä, joita tämän tarinan myötä lukiessa heräilee. Teos kuvaa ihmisten sisäisiä jännitteitä, kaipausta, toivomuksia, arkista elämänmenoa, sitä, mitä sotauutiset eivät kerro. 

Kyllä tämän luki ja ei vastentahtoisestikaan. Kerronta oli vireää ja viritti myös omaa ajattelukykyä. Ihan loppua en ymmärtänyt. Otsikot olivat hieman ilkikurisia ja omiaan luomaan karikatyyristä, ironista, ei pahantahtoista, mutta hieman näpäyttävää otetta. 

Suomi-bongaus 

- Mistä on kyse?  - Ne aikovat lähettää Bobin Venäjälle. Amerikan passilla! - He sanoivat että Suomeen, auttamaan odessalaisia! - Ja ---  kanssa. Lana sanoi tytöntäen kasvonsa melkein kiinni Peteen. - Mitä  ---  odessalaisia Suomessa on? - Ihmisiä jotka pakenevat sotaa! Pete vastasi. - Mitä helkuttia ne tekevät Venäjän rajalla?! Lana huudahti. - Mitä odessalaisia. Mistä niitä on siunaantunut? 

Helmet 2025 -lukuhaaste kohta 17. Kirjan päähenkilöllä on lemmikkinä kissa tai koira 

Muualla blogeissa:

Kirjaluotsin mukaan kirjailija tasapainottelee kerronnassaan keveän ja vakavan välillä. 

Kirjahamsteria  "Koko kansan leimaaminen iski ikävästi silmään"

Sivumerkkejä:  näkee tarinan "lämpimällä huumorilla ryyditettynä perhetarinana, joka samalla  kurkottelee moniin metaforisiin suuntiin".

Morsal Haydari: Kuutamo!

 Morsal Haydari

Kuutamo

Kulttuuritarha, 2018

100 s.

Kansi: Amir Ezati

 

Aloitus:

- Pärinaz, Pärinaz!  

- Äiti, tulen heti, odota vähän, vastasin hermostuneena. 

- Vieläkö olet täällä leikkimässä, äiti kysyi huolestuneena, kun tuli puolijuoksua kadulle.

 

Aloituksen perusteella voisi luulla, että kyse on lastenkirjasta ja lapsihan Pärinaz on. Hänen ikäänsä ei mainita, mutta hän on hyppelemässä ruutua ystävänsä Maryamin kanssa, joka on vuotta nuorempi. Olettaisin heidän olevan kahden- tai kolmentoista, korkeintaan 14-vuotiaita, mutta tämä on vain oletus. 

 

Joka tapauksessa vaikka he länsimaisin silmin ovat lapsia, afganistanilais-silmin asioita katsotaan toisin, sillä afganistanilaisia he ovat, paenneet sodan jaloista Iraniin. Pärinazin äiti jatkaa:

 

- Olette molemmat isoja tyttöjä, hävetkää, että leikitte vielä kadulla, vaikka teidän pitäisi olla kotona. Jos ihmiset  näkevät teidät aina ulkona, ette pääse ikinä naimisiin. Kuka haluaa ottaa sellaisen tytön vaimokseen, joka vain leikkii? Teidän iässänne minä olin jo naimisissa. Minun äitini oli kaksitoistavuotias, kun hän meni naimisiin, ja hänellä oli lapsi jo kolmetoistavuotiaana.

 

Kuutamo on tarina. Pärinaz kihlataan ja vihitään rikkaan naapurinnaisen pojalle Abdollahille. Pärinazin elämä kääntyy kauhistuttavampaan suuntaan, vaikka tarpeeksi kauheaa se on ollut lähentelevän isän kanssa. Eikä uusi anoppikaan puolusta miniäänsä vaan pitää lellipoikansa Abdollahin puolta, vaikka tämän elämäntavat ovat kaikkea muuta kuin kunnolliset. Pärinaz päätyy epätoivoiseen tekoon ja mitä sitten. Enpä paljastakaan.

Kuutamo-teos on Suomessa asuvan pakolaisnaisen kirjoittama tarina. Se ei ole hänen oma tarinansa, vaikka tarinan tapahtumat yksittäisinä tapahtumina ovatkin totta. Morsal Haydari on kirjoittanut tämän tarinan oppiakseen paremmin suomenkieltä. Tämä ei ehkä ole mitään suurta kaunokirjallisuutta. Tästä puuttuu monia kirjallisia nyanssesja, mutta vahva tarina tämä on. Luin tämän yhteen menoon iltatunteina ennen nukkumaanmenoa. Ajatuksia herättävä teos tämä myös on. Teoksen julkaisija, Kulttuuritarha, on hoitanut tekstin stilisoinnin. 

 

Mielenkiintoinen kirjastolöytä kaiken kaikkiaan. En oikein tiedä, miten tämän sanoittaisi, onko tämä suomalaista vai afganilaista kirjallisuutta. Afganistanilaisen pakolaisen suomeksi kirjoittama tarina, jossa on piirteitä afganistanilaisesta kulttuurista, mutta ei ainoastaan siihen kulttuuriin liittyvistä ongelmista. Hmm. Mitä mieltä sinä olet?

--

Annie Lyons: Pommisuojan lukupiiri!

 

Annie Lyons

Pommisuojan lukupiiri

Alkuteos: The Air Raid Book Club

Suomentanut Anna-Mari Raaska

Aula & Co, 2023

344 s.

Kansi: Laura Noponen

Takansitekstin kiteytys teoksesta on se, että "tarinoiden voima on sotaakin väkevämpi". Tarinat innoittavat, suovat lohtua ja taistelutahtoa myös pienen Beechamin kyläyhteisön asukkaisiin toisen maailmansodan järkyttävien tapahtumien keskellä.

Teoksen päähenkilö on kuuttakymmentä lähentelevä Gertie  Bingham, jonka aviomies Harry on kuollut. Gertie ajattelee jäävänsä eläkkeelle pitämästään pienestä kirjakaupasta, mutta ystävä Charles innostaa Gertien tarjoamaan turvapaikan saksanjuutalaiselle pakolaislapselle Hedy Fischerille. Gertie itse oli miehensä kanssa jäänyt lapsettomaksi monien keskenmenojen myötä. 

Ensi alkuun Hedy on sulkeutunut, omapäinen. Vain Gertyn koira Hemingway saa Hedyn hymyn irtoamaan. 

Pommisuojan lukupiiri on historiallisiin kehyksiin sijoitettu tarina, jonka historiallisia yhteyksiä aika ajoin mietin. Kirjat ja kirjailijat, jotka teoksessa mainitaan, saavat miettimään, onko ne kaikki ehtineet ilmestyä ennen vuotta 1938 tai sotavuosina. Nancy Mitford ja Rakkauden lumous minun täytyi googlata, ja kyllä, ei hänkään ollut nykykirjailija, vaikka siltä omiin "lukukorviini" kuulosti. Rakkauden lumousta ei ilmeisesti ole kuitenkaan suomennettu, sillä lopun kirjalistauksessa se on englanninkielisellä nimellä The pursuit of love. Teos on kuitenkin ilmestynyt ensikerran 1945, ja täytyi ihan tarkistaa, missä vaiheessa tarinaa tämä teos mainitaan. En tiedä, onko se hyvä merkki, jos kesken lukemisen täytyy alkaa pohtia historiallisia yksityiskohtia. 

Minua hämmentää myös se, että kun puhutaan Beechamista ja Lontoosta. Onko Beecham Lontoon osa, vai jossain kauempana Lontoosta?  Takakansiteksti alkaa sanoilla Lontoo 1938. Sijoittuuko tämä siis Lontooseen vai johonkin liepeille? Asuinolojen ja kuvauksen perusteella en ihan osaa sijoittaa tätä ainakaan Lontoon keskikaupungille. Mitä minä loppujen lopuksi Lontoosta tiedänkään. En mitään.

Kyllähän tämän luki, ja viihtyikin tämän parissa, vaikka mitenkään läheisiksi henkilöt eivät mudostuneetkaan, eikä tämä kovin syvää jälkeä lukumuistiin jättänekään. Teos eteni pikkuhiljaa, esitteli kylän ihmisiä, tapahtumia, lukupiirikin perustettiin ja ajan ilmapiiri ja muu ajankuva tuli esitellyksi. Arki ja dramatiikka vaihteli, kuten kerronnassa tuleekin olla, mutta ... kovin kesy kuvaus pommien tipahtelusta huolimatta tämä oli. Mitä jäinkin ihmettelmään oli Gertien selviäminen, kun hän oli mennyt hakemaan ilmahälytyksen aikana taloon jäänyt Hemingwayta eikä ehtinyt takaisin pommisuojaan. Miten hän selvisi, mutta pommisuojassa ollut Hedy jäi raunioiden alle. Ja myöhemmin myös se, kun Gertie muuttaa ja hänen talonsa ostetaan. Eikö siihen tullut vaurioita? Miten ne korjattiin? Toinenkin kuvaus oli jo aiemmin, mikä sai minut mietteliääksi.

Gertie avasi silmänsä, veti itsensä istuvaan asentoon, ja Hedy kaivautui hänen altaan. He tähyilivät muurin yli ja tuijottivat silmiä räpytellen suurta kraateria, jonka keskeltä törrötti räjähtätön pommi. Valtava sihisevä hirviö.

 Gertie ja Hedy olivat kadulla matkalla kotiin, kun saksalaisten pommikoneet lensivät ylitse. Minä jäin miettimään, miten se suuri kraateri oli syntynyt, jos pommi oli räjähtämätön?

Mutta kaikkein eniten minua häiritsee Hedy Fischer ja hänen historiallisuutensa. Onko hän todellinen henkilö. Tämän tarinan Hedy on nuori, joka kasvaa aikuisuuteen sotavuosina. Hän alkaa kirjoittaa tarinoita ja saa lopulta kirjankin julkaistua. Pommisuojan lukupiirin jokaisen luvun alussa on jokin tekstisitaatti kirjailijoilta tai muilta julkisuuden henkilöiltä. Luvussa 25 on sitaatti Hedy Fischerin teoksesta Gertien ja Arnon seikkailut. (Teos, jonka Pommisuojan lukupiirin Hedy Fischer on kirjoittanut). Teos mainitaan Binghamin lukupiiri suosittelee -kirjalistauksessa, mutta Sitaattilistauksesta teos puuttuu, vaikka Sitaattia on käytetty. Binghamin lukupiiri on kuvitteellinen lukupiiri, mutta suosittelee todellisia kirjoja, poikkeuksena tuo yksi.

Tämä häiritsee minua todella paljon. Jos tämän teoksen tarkoitus on innoittaa lukijoitaan lukemaan ja tutustumaan teoksessa mainittuihin teoksiin, niin kuinka voi tutustua johonkin teokseen, jota ei ole olemassa. Ärsyttävä yksityiskohta, todellakin. 

Täytyy sanoa, että minua ärsyttää myös pieni yksityiskohta koskien L.M. Alcotin Pikku naisia -teosta, jota muuan henkilöistä lukee lapselleen. Kun Beth kuolee, lapsi kysyy äidiltään, miksi Marmee (perheen äiti) salli Bethin yleensä mennä siihen perheeseen, jossa oli sairaita. Mutta mutta, Beth:än sairastui tulirokkoon äidin ollessa poissa, haavoittuneen miehensä luona. Oliko äiti lukenut teosta lapselleen huonosti, lapsi ei kuunnellut mitä luettiin eikä tajunnut lukemaansa vai käsitteleekö kirjailija teosta ylimalkaisesti?

...

Seinäjoen kaupunginkirjaston lukuhaaste 2024, tunteet, kohta 2: Empatia, sympatia. Sitä tässä teoksessa on sekä kirjojen että teen muodossa, mutta myös muin tavoin, joista Hemingwayn osoittama empatia heti kättelyssä Hedyä kohtaan on mitä aidointa.

Kyyti 2024 -lukuhaaste kohta 9 Tapahtumapaikkana kirjakauppa tai kirjast.

Muualla blogeissa:

Anneli näkee teoksen lähinnä manifestina kaunokirjallisuuden ja lukemisen puolesta.

Kirjarouvan elämää pitää teosta vakavista elementeistään huolimatta helppolukuisena ja viihdyttävänä.  

Olen heidän kanssaan samoilla linjoilla. Teos on vahva lukuharrastuksen puolestapuhuja, viihdyttäväkin, vaikka minua se joiltain osin ärsyttikin.

Nimco Noor & Maippi Luukinen: Paratiisin tyttö

 

Nimco Noor & Maiippi Luukinen

Paratiisin tyttö - Juuret Mogadishussa, koti Helsingissä

Like, 2022

204 s.

 

Nimco Noor on Suomen somalialainen, Suomen kansalaisuuden saanut vuosaarelainen, kahdeksan lapsen äiti, opettaja, yhteiskunnallinen vaikuttaja. Paratiisin tyttö on hänen tarinansa, kertomus "pakolaistytön tiestä itsenäiseksi suomalaiseksi naiseksi", kuten takakansiteksissä luonnehditaan. 

Tarina alkaa: "Toukokuun toiseksi viimeinen päivä 2011. Ihmisiä valui Helsinki-Vantaalla virtana kuten lentoasemilla aina. Yhdet lähdössä ja toiset palaamassa, monilla kärryt täynnä matkatavaroita." 

Nimco on kahdeksan lapsensa kanssa matkalla Lontooseen. Ensimmäinen luku on kuitenkin vain johdantoa. Tarina jatkuu takautumalla ja siirrytään vuoteen 1999, jolloin Nimco ensimmäisen kerran saapuu Suomeen miehensä luokse perheenyhdistämisprosessin myötä. Sitten tarina jälleen jatkuu vuoden 2011 matkan kuvauksella ja etenee muistoilla lapsuudesta ja kasvuvuosista Somaliassa. Tämä hyppely ajassa sekoittaa hieman lukemista, enkä oikein tiedä, mihin nyt ollaan matkalla ja mihin menossa. 

Kuvaus elämästä Somaliassa oli antoisaa ja mielenkiintoista ja pidin tästä osuudesta. Se oli selkeää ja mukaansaottavaa ja avasi somalialaista kulttuuria ja elämänmenoa. Siellä täällä kerronnan lomassa on käytetty paikalliskieltä ja somalialaisia sananlaskuja, joiden googlekäännös ainakin yhden kohdalla on sanatarkkana käännöksenä vahvempi kuin miten se on suomennettu. 

Paratiisin tyttö on tarinan itsenäisestä, vahvasta naisesta, joka kasvaa aikuisuuteen ja vastuuseen, haluun vaikuttaa ja olla osa yhteiskuntaa. Paratiisin tyttö on kertomus pakolaisuudesta ja ulkopuolisuudesta ja siitä, kuinka vaikeaa on tulla osaksi suomalaista yhteiskuntaa. Se on myös kertomus periksiantamattomuudesta ja pelon voittamisesta.

Mitä minun on kuitenkin vaikea ymmärtää, on Nimcan näkemys, että somalialaisista ei pitäisi puhua somaleina.

"Pahinta on, kun sivistyneeet ihmiset käyttävät rasistisia ilmaisuja. Erään opettajan kanssa keskustellessamme hän käytti jatkuvasti sanaa somalit. Ei sanassa sinänsä mitään vikaa ole, eivätkä kaikki käytä sitä loukkaavassa mielessä, mutta suomalaisessa kielenkäytössä siihen sisältyy usein kovin alentuva sävy. Korjasin, että me olemme somalialaisia. Me olemme kansa, jolla on kieli, valtio ja lippu, aivan kuten suomalaisilla. Yritin kysyä, miksi somalialaisista on tullut vain somaleita. Opettaja ei osannut vastata. Itse somali-sanaa käytä ja korjaan, jos joku muu niin tekee."

Suomenkieli on vaikea kieli. Siihen liittyy nyansseja, joita ei ehkä suomalainenkaan tule ajatelleeksi. Itse koen, että somali on yhtä kuin somalialainen, tiettyyn kulttuuripiiriin kuuluva ihminen. Toisaalta sanasta suomalainen ei voi johtaa lyhyempää muotoa vastaavalla tavalla. Sopii kuitenkin kysyä, onko se, että sanoista käytetään lyhyempiä muotoja, kuten somalialaisesta somalia jotenkin rasistista? Voidaanhan afganistanilaisistakin puhua afgaaneina.

Myönnän kuitenkin, että sanatkin voi sattua ja on sanoja, joita ei ehkä pitäisi yleisesti käyttää. Kieli muuttuu ja sanoilla on vivahteensa. Niillä voi ilahduttaa, mutta niillä voi myös tuottaa surua. Niillä voi sitoa, mutta myös haavoittaa. Sanat voivat olla kauniita, mutta ne voi olla myös rumia. Miten käytämme niitä on kiinni ihmisestä itsestään.

Rasismi on mielestäni asenteissa ei sanoissa. Toisaalta sanoilla voi ilmaista asenteita, mutta silloin kyse on enemmästä kuin pelkästä sanasta, siinä on mukana kehonkieli, ilmeet, koko olemus. Jos joku käyttää sanoja alentavasti, ei se tarkoita, että kaikki käyttäisivät sitä alentavasti. Pitäisikö sana siis laittaa pannaan siksi, että joku on käyttänyt sitä alentavasti? Ajattelemaan pistävä näkemys siis tämä Nimcon tekemä kysymys somalin ja somalialaisen eroavaisuudesta.

Kirjallinen maailmanvalloitus: Somalia

---

Muualla:

Kirjat kertovat: Tabuja rikkova elämänkerta

Anun ihmeelliset matkat: Paikoitellen hulvattoman hauska teos

NAISTENVIIKKO 2024! Margot Benary-Isbert: Nooan arkki!

Margot Benary

Nooan arkki

Alkuteos: Die arche Noah

Suomentanut Ulla-Maija Jokinen

WSOY, 1956

Kansi: Leena Puranen

217 + 2 s

Tuijatan Naistenviikon lukuhaaste jatkuu ja mitähän olenkaan löytänyt lukulitalleni? Tänään nimipäiväänsä viettävät  Marketta, Maarit, Reetta, Reeta, Maaret, Margareeta, joten valinnanmahdollisuuksia on ollut. Lukulistalle päätyi Margot Benary-Isbertin Nooan arkki. Paitsi, että Margot-nimi voi olla samaa juurta kuin Margareeta, myös teoksen päähenkilö Margret vastaa Margareetaa. 

Margot Benary-Isbertin nuortenkirja Nooan arkki on toisaalta hyvin tavanomainen nuortenkirja, jonka päähenkilö on nuori tyttö. Toisaalta se on hyvin erityislaatuinen teos. Tarinan miljöö on sodanjälkeinen Saksa. Päähenkilö ja kuvakulma on Margret Lechowin, mutta myös paljon muita henkilöitä tarinaan liittyy. Lechowin perheeseen kuuluu paitsi 14-vuotiasta Margretia, hänen vuotta vanhempi isoveli Matthew ja 7-vuotias pikkuveljensä Jochen sekä vielä 10-vuotias Andrea, joka on aika villikissa pohtivamman Margretin rinnalla. Perheen isä on lääkäri, mutta hän on sotavankina Venäjällä.

Mikä on erityistä on se, että sodasta ja natseista ei juuri puhuta eikä sodastakaan. Tarinan keskiössä on Lechowin perhe, aivan tavallinen saksalainen perhe, joka on aiemmin asunut Pommerissa. Nyt he ovat kuitenkin pakolaisia. Pommerista, jossa talvella 1944 olot oli muuttuneet levottomiksi ja venäläisten lähestyessä ihmiset joutuivat pakokauhuun. Lechowin perheen äiti ei kuitenkaan ole halunnut lähteä pakoon, vaan on jäänyt kotiin, josta on joutunut leirille, Matthew miestenleirille ja muut lapset sijoitettu jonnekin lähistön maatiloille. Se, miten he nyt ovat jälleen yhdessä jää avoimeksi. Menneisyyttä ei juuri avata, vain pieniä sirpaleita kuten Margretin kaksoisveljen kohtalo. Christian on ammuttu ja haudattu omenapuun alle Pommerissa, samoin kuin lemmikkikoira Cosi, joka on käynyt ensimmäisen perheen taloon tunkeutuneen miehen kimppuun. Perhettä kuvataan myös karkotetuiksi, mitä kummastelen.

Yhdeksän kuukautta vaellettuaan seudulta toiselle, leiristä leiriin, kuormastosta toiseen heidän piti vihdoinkin päästä jonkinlaiseen kotiin.

Lechowit saavat asunnon Petersielienkujalta, rouva Vernuzin luota, joka asuu Kalifi-kissansa vuosisatoja vanhassa talossa. Rouva Vernuz on ensi alkuun hieman hapan joutuessaan majoittamaan kokonaisen perheen, mutta sulaa vähitellen.

Jochenin mielestä rouva Vernuz  oli jonkinlainen satuolento, mahtava ja vaarallinen.

Andrea ja Johchen aloittavat koulun, mutta mihin ryhtyvät Matthew ja Margret? Matthew aloittaa puutarhurin oppipoikana Rouva Almutin luona, jolla on maatila Ebereschenhof, hieman kaeumpana kaupungista. Rouva Almutin poika Bernd ei myöskään ole palannut sodasta. Myöhemmin myös Margret pääsee apulaiseksi rouva Almutille. Margret on eläinrakas ja tulee toimeen kaikkien eläinten kanssa. Rouva Almutilla on, paitsi, että hän kasvattaa verikoiria, myös lehmiä, kanoja, hevosia, poneja ja Margretista tulee eläintenhoitaja.

"Siinä vasta on nainen, sanoi Margret katsoen ihaillen hänen jälkeensä. Hänellä on enemmän järkeä kuin kuudella miehellä."

Rouva Almutilla on renki Josef  ja kotiapulainen Kathrin, joka on kipakka luonne. Myös eräs vanha professori, kiinalaisen apulaisensa Lingin kanssa asuu Almutin luona. 

Hänen vaimonsa oli ollut rouva Almutin paras nuoruuden ystävä. Hänet oli viety Theresienstadtiin, eikä hänestä sen jälkeen ollut kuultu. Pian sen jälkeen oli pommi osunut professorin taloon Frankfurtissa.  Nyt hän ei omistanut enää mitään, lukuun ottamatta joitakin vähäisiä esineitä ja korvaamattomia kirjojaan, jotka hän jo aikaisemmin oli tuonut turvaan Ebereschenhofiin.

Kuten jo mainitsin saksalaisten syyllisyydestä tai natsisaksataustoista ei teoksessa ihmeemmin puhuta. Vain joitakin lyhyitä luonnehdintoja löytyy. 

Matthias tutustuu nuoreen mieheen Dieteriin.  Dieteriin, joka on musikaalinen on auttanut katupoikia ja perustanut näiden kanssa soittoryhmän. Sinä et kai ollut mielelläsi sotaväessä? Matthias kysyy.  - Kun ajattelen, miten meitä petkutettiin --- Länsivalli.

Tämä saksalainen arkinäkökulma onkin teoksessa ainutlaatuista. Hieman ristiriitaisena kuitenkin koen muutamat sotaan viittaavat kuvaukset. Erityisesti tämä aiempi juutalaisten kohtaloon viittaava sitaatti yhdessä seuraavan sitaatin kanssa luo kontrastia.

Niin kuin rouva Almut ei Kolmannessa valtakunnassa ollut jättänyt pulaan juutalaisia ystäviään, vaan oli vaarantanut  oman vapautensa heidän vuokseen, niin hän ei nytkään jättänyt lähimmäisiään pulaan.

Teoksen imi Nooan arkki on symbolinen. Teosta ei varsinaisesti voi kutsua kristilliseksi kirjallisuudeksi, joskin kristillisyyttä kulttuurisena ilmentymänä sivutaankin (hieman arvoinakin) niin katolisuuden kuin evankelisuudenkin osalta.

"Andrean piti nimittäin adventtiajan alusta alkaen suorittaa päivittäin yksi hyvä työ voidakseen aina sen jälkeen laskea yhden oljenkorren seimeen, jonka äiti Theodora oli sijoittanut koulun kappeliin. Pehmeästi ja lämpimästi saisi Jeesus-lapsi jouluyönä nukkua pienten hurskaiden tyttöjen hyvien töiden vuoksi." Adventin aikaan tehdään adventtiseppelee ja lapset lähtevät lähistölle laulamaan adventtilauluja. Vastaanotto on vaihtelevaa"

Teoksessa on myös vahva filosofinen ote mikä näkyy erityisesti kirjallisuusviittauksissa.

Kirjaviittauksia: Odysseus, Brehmin Eläinten elämää, Nansenin Pohjan pimeillä perillä, Aarre kellarissa, Schillerin näytelmät, Kirja elämän tarkoituksesta, Muutoksien kirja, Plutarkhos, Tarua ja totta ja Paroni Munchausenin seikkailut, Kapteeni Cookin matkat, Carl Von Steinin teos bororo-intiaaneista, Peschuel-löschen Loango-kirja, Don Quijote, Mestari Wilhelm, Vaaliheimolaiset, Vihreä Heikki, Mathias Claudiuksen runo "On äänettömyys suuri.."

Professori myös kutsuu Margretina Artemiiksi, koska tällä on kesakoita otsallaan puolikuun muotoisella alueella,

Teoksen henkilöistä voisi vielä mainita Jochenin ystävän Hans-Ulrichin, orvon pojan josta tulee Lechowin perheen lapsi erinäisten vaiheiden jälkeen.

Sekä Marrin, vanhan naisen, joka asuu hieman syrjässä ja erillään.

"Hänessä oli jotain salaperäistä ja hän tiesi asioita, joista kukaan ei puhunut."

Marria hyljeksitään ja pidetään noitana. Hän kasvattaa mehiäisiä ja tietää paljon luonnonyrteistä. Rouva Almutin kotiapu Kathrin ei voi sietää naista, mutta Almut kohtelee tätä kuin ketä tahansa. Marri kutsutaan myös apuun, kun eläinlääkäristä ei ole apua Almutin koiranpentujen sairastuessa penikkatautiin.

Kaiken kaikkiaan Margot Benary-Isbertin teos Nooan arkki on kiehtova ja erilainen näkökulma sodanjälkeiseen Saksaan. Politiikkaa ei kuvauksessa juurikaan ole eikä jakolinjojakaan. Jotain voi kuitenkin päätellä siitä, että joku amerikkalainen on käynyt ostamassa Almutilta koiria. Tähän on vielä jatkokin Kevät Nooan arkissa. Pieni vihjaus romantiikkaan on teoksen lopussa. Saa nähdä olenko uumoilussani oikeassa, kunhan ehdin sen jatkokin lukea.

Ihmetystä kerrakseen:

"En anna sinun kuitenkaan vielä tänä talvena nukkua lämpimässä huoneessa, ettet taas saisi kurkkutulehdusta?"  Täh!Lämpimässäkö sitä kurkkutaudin saakin.

Myllypussina kantaminen on kuvaava ilmaus, joka ensi alkuun ei meinannut avautua. Itselleni tutumpi ilmaus on reppuselkä, mutta toki viljasäkit ja myllyt ovat tuttuja nekin. Mikä lie ollut syy, että ensilukema tuntui oudolta.

Mitä kummeksun on maininta "Dietholzin vanha tohtori Mengele kuoli jo melkein vuosi sitten." Miksi kirjailija on valinnut tämän kolkon nimen? Tällä tuskin kuitenkaan viitataan siihen tiettyyn henkilöön.

NAISTENVIIKKO 2024! Tuula Korolainen: Sara ja kadonneet sateet

Tuula Korolainen

Sara ja kadonneet sateet

Karisto 2020

44 + 2 s.

Kuvitus Meria Palin

Tänään vietämme  Sarin, Saaran, Saran, Saritan, Sallin ja Sallan nimipäivää. Onnitteluni

Tuijatan Naistenviikon -lukuhaasteen merkeissä valitsin tämän päivän kirjaksi Tuula Korolaisen Sara ja kadonneet sateet -teoksen. Hieman ironinen tunnelma, sillä tätä kirjoittaessani ulkona sataa ripottaa, vaikka se ei nyt olisi suotavaa, sillä keskellä lukuhaasteponnistusta, pitäisi vielä saada aikaan muuttoruljanssikin tehtyä. Onneksi muuttomatkaa on vain muutama kymmenen metriä, mutta on sitä siinäkin työtä ja vaivaa.

Silloin Sara muisti. Kylän halkeilevat pellot. Tyhjät vesikuopat ja sadevesialtaat. Kuolevat vuohet. Loputtoman kävelyn kuivan aavikon halki. - Sateet, Sanoi sanoi hiljaa. - Sateet eivät tulleet. Ja sitten me lähdettiin kotoa. Sinä päivänä, kun auto toi viimeisen kerran vettä.

Sara ja kadonneet sateet kertoo Sarasta, joka asuu äitinsä Leilan ja enonsa Samuelin kanssa jossain päin Afrikkaa (?). Päivänä, joka auto tuo vettä vain altaan puolilleen, Leila ja Sara lähtevät vaeltamaan kohti kaupunkia. Samuel-eno jää vielä kylään. Sinne jää myös Saran Täplä-vuohi, joka ainakin toistaiseksi on selviytynyt hengissä. Matka on uuvuttava ja vesivarannot tyhjenevät. Matkalla he tapaavat toisen perheen, joka neuvoo heille toisen reitin, mutta nämä kulkevat joutuisammin kuin Leila ja Sara ja katoavat pian näkyvistä.

Sara ja kadonneet sateet on ajankohtainen teos lapsinäkökulmalla ja lapsentajuisesti kerrottuna. Ei pelotellen tai uhkakuvia maalaten, vaan todentuntuisesti, mutta rohkaisevasti. Sara menettää lopulta tajuntansa uupumuksesta, mutta herää sairaalassa. 

Kerronnallisesti teos alkaa heräämisestä sairaalassa, jossa Sara alkaa muistella hänen ja äitinsä lähtöä pois aavikoituvasta kotikylästä. Kerronta on kaikkitietävän ulkopuolisen. Meria Palinin kuvitus ei ole teräväpiirtokuvitusta, vaan pehmeää kuin aavikon hiekka, jälki sumeaa kuin auringonpaahteessa väräjävä Afrikan ilmasto. Värikästä kuin elämä itsessään.

Sara ja kadonneet sateet kertoo katastrofista, mutta myös toivosta ja unelmista. Sara tahtoisi opettajaksi, mutta sitten myös sateentekijäksi.

"Ehkä sinusta voi tulla moelmpia. Jos minä olisin saanut käydä enemmän koulua, olisin halunnut tarinankertojaksi. - Mutta sinähän olet jo! Sara sanoo äidilleen. 

Ja niinhän äiti onkin. Saran tarina on eräänlainen kehyskertomus, jonka sisällä on kaksi Saran äidin kertomaa satua, jotka voisi nimetä vaikkapa näin: Satu Auringosta ja Vedestä sekä Kilpikonna, joka löysi veden.

Teoksen lopussa on tietoisku veden tärkeydestä ja merkityksestä ja mitä voimme tehdä asioiden muuttamiseksi parempaan. Myös aiheeseen liittyvää lastenkirjallisuutta on listattu teoksen viimeisille sivuille. 

Naistenviikon lukulistallani on naiskirjailijoiden teoksia, joiden kirjailijoissa tai tarinoiden päähenkilöissä on viikon nimipäiväsankereita.

Fiona Valpy: Casablancan tarinankertoja!

 

Fiona Valpy

Casablancan tarinankertoja

Alkuperäisteos: The Storyteller of Casablanca

Suomentanut Taina Helkamo

Otava, 2022

Kansisuunnittelu:Emma Rogers

336 s.

Seuraavana aamuna lähdimme hotellista aikasin, jotta ehdimme käymään laguuneilla. Näky oli vaikuttava. Aamuaurinko paistoi hiekkadyynien valtamerestä erottaman tyynen veden pintaan, ja tuhannet linnut aloittelivat päiväänsä. Tyylikkäät flamingot seisoivat matalikoilla, pöyhivät auringonlaskun värisiä sulkiaan ja taivuttelivat pitkiä kaulojaan. Niiden sulokkaat liikkeet toivat mieleeni Josephine Bakerin; ne olivataivan yhtä eksoottisia. Toisinaan joukko lintuja lähti äkkiä kävelemään samaan suuntaan ja se, miten huolellisesti ne ojentelivata pitkien säärtensä jatkona olevia jalkojaan, toi mieleeni Joutsenlammessa esiintyneet ballerinat, jotka näimme viime vuonna, kun papa oli varannut meille joulun kunniaksi yksityisaition Pariisin ooppeasta. Tuntuu, kuin siitä olisi kokonainen ihmisikä. 

Kookkaampia ja tylsemmän näköisiä haikaroita seisoskeli siellä täällä ja katseli kateellisina ja uhkaavan näköisinä näyttävämpiä naapureitaan. Ja katsoipa mihin ain, kaikkialla oli pienempiä lintuja touhukkaasti etsimässä aamiaistaan papyruskaislojen vihreiden varsien lomassa - kaikenlaisia sorsia ja lokkeja ja lintu, jolla oli kiinnostava ylöspäin kaartuva nokka ja jonka maman sanoi olevan avosetti. On vaikea kuvailla, mietn ikimuistoinen näky ne rauhalliselle laguunille pesiytyneet linnut olivat, mutta etsin muutaman ilmaisun tesauruksestani: huomattavan upea joukko, mahtava näky, hämmästyttävän ihmeellinen lauma, vaikuttava kokonaisuus. Kaiken kaikkiaan sanoisin, että kokemus oli äärimmäisen hieno.

Hieno ja vaikuttava oli myös lukukokemukseni tämän teoksen parissa, jonka ajallinen miljöö sijoittui kahtaalle. Oli nelikymmenluku sotineen ja Josien päiväkirjaotteet ja oli 2010-luvun Zoe avioelämänsä arjessa. Se, mikä yhdisti Josieta ja Zoeta oli pakolaisuus. Josie oli perheineen lähtenyt Pariisista toivoen pääsevänsä Yhdysvaltoihin. Nyt he olivat jumissa Marokossa, hän ja vanhempansa sekä isosisko Annette. Asunto on Casablancan ranskalaisessa osassa Nouvelle villessä,  Boulevard des Oiseaux'n talossa, johon myös Zoe miehensä Tomin kanssa on asettunut asumaan, sillä Tom on saanut työkomennuksen Casablancan satamaan. Josien ja Zoen elämää yhdistää pakolaisuus. Zoe tekee tuttavuutta Casablancan pakolaiskeskukseen, alkaa tekemään tilkkutyötä, jossa aiheena on elämänpuu ja hinkkaa käsiään hinkkaamasta päästyään. Josiekin hermostuksissaan puree kynsiään. Zoe tekee löydön lastenhuoneen lattian alta - Josien päiväkirjan. Nuoren aviovaimon ja katolis-juutalaisen pakolaisteinin elämät kietoutuvat yhteen.

Kerronta siis lomittuu näiden kahden ajan välille, kahden ihmisen elämäntarinan ympärille. On nykyisyys ja menneisyys, jotka kohtaavat äärimmäisen rajusti. Tarinan minäkertojat, Zoe ja Josie johdattelevat lukijaa halki Casablancan kaupunginosien, halki basaarien, kulttuurien. Halki toiveiden ja unelmien kohti - totuutta. En sanoisi, että Zoe olisi epäluotettava kertoja, hän ei vain kerro kaikkea suoraan. On asioita, jotka ovat liian kipeitä paljastettavaksi, vaikka lopulta kuitenkin totuus on kohdattava kaikessa paljastavuudessaan. Haukon henkeä! 

Upeasti kerrottu, rakenteellisesti eheä ja paljastuksessaan yllättävä teos.  Täynnä tunnetta, miljöön värikylläisyyttä, ääniä, tuoksuja, vuosisatojen tuomaa salaperäisyyttä. Aitoa, lämmintä myötäelämistä, kipristelevää mustasukkaisuutta, läheisyyttä. Tämä tarina ottaa mukaansa.

Casablancan tarinankertoja on fiktiivistä historiaa, jossa osa henkilöistä on todella  eläneitä. Josien ja Zoen hahmot ovat fiktiivisiä, mutta heidän kaltaisiaan on hyvinkin ollut olemassa. Heitä on olemassa. Ihmisiä, joilla on unelmia. Toivottavasti ei yksikään korppikotka saisi heidän unelmiaan kynsissään rikki repiä.

Erityismaininta tälle:

--- suukotan hänen niskansa pehmeää kaarta ja imen sisääni hänen viattoman täydellisyytensä tuoksua.

--

Bongataan lintuja -lukuhaaste

Pohjoinen 2022 -lukuhaaste kohta 4.   Usean henkilön näkökulmista kirjoitettu romaani. Tässä on ainakin kahden ihmisen eri näkökulma, kolmantena voisi olla näkökulma, jota valotetaan kirjailijan loppusanoissa.

Ibrahima Balde & Amets Arzalus Antia: Pikkuveli!

 

Ibrahima Balde & Amets Arzalus Antia

Pikkuveli

Alkuteos: Minan

Aula & Co, 2022

169 s.

 

 

Ibrahima saapui Baskimaahan lokakuussa 2018. --- ---- Kun kävelimme Bidasoan rantaa, kyselin "mistä olet kotoisin?" "Guineasta", hän vastasi. "Guinea-Conakrysta!" "Niin, juuri sieltä." "Onko sinulla sisaruksia?" Hän päästi pitkän hiljaisen huokauksen ja vastasi: "Mon frère, la vie c'est pas fucile à dire, elämästä on vaikea puhua." Niin huomasin ensimmäisen kerran, että hänen äänessään oli jotain erityistä. Erikoinen haava, erikoinen tapa kertoa. Kuin hänen ruumiinsa eläisi sanojen mukana."

Pikkuveli on Ibrahim Balden tarina. Tarina, joka on kerrottu hänen äänellään, mutta Amets Arzallus Antian kynällä ja myötäelämisellä.

Ibrahima on pieni poika, nuoreksti varttuva Guineasta, jonka pääkaupunki on Conakry. Hän on fulani ja puhuu pulaaria, mutta osaa myös joitain muita heimokieliä. Ibrahiman perheeseen kuuluu äiti ja pikkuveli Alhassane sekä kaksi pikkusiskoa. He asuvat Thiankoissa. Isä hakee Ibrahiman luokseen Conakryyn, kun tämä on 5-vuotias. Kun isä kuolee hän lähtee Thiankoihin. Koska Thiankoissa ei ole paljon mahdollisuuksia elämiseen poika lähtee etsimään onneaan muualta. Vuosien myötä hän saa kuulla, että pikkuveli Alhassane on lähtenyt, kadonnut. Ibrahima kokee olevansa vastuussa ja lähtee hakemaan tätä takaisin ja joutuu näkemään ja kokemaan mitä on olla siirtolainen, parempaa tulevaisuutta etsivä nuori tai aikuinen. 

Pikkuveli on kauniisti ja myötätunnolla kerrottu tarina tapahtumista, joissa ei kaikissa ole kauneutta, vaan synkkää julmuutta ja välinpitämättömyyttä. Pieni teos täynnä painavaa asiaa.

"Vietin siellä yhdeksän päivää. Oli vain miä ja kanat, satoja kanoja. Kaikki yhtä hulluja. Joskus olin koko päivän syömättä. Vanhus ilmestyi paikalle keskellä yötä ja antoi vähän leipää, kot-kot-kot. Hän kysyi aina, olinko löytänyt kuolleita kanoja ja vastasin: "En, tout est en ordre, kaikki kunnossa." "Oke." Ja hän lähti. Hän lukitsi portin aina kahdella lukolla, klak-klak. 

--

Kirjallinen Maailmanvalloitus: Guinea

--

"Yllättävän runollinen ja kaunokirjallisesti kiehtova teos", luonnehditaan Anun ihmeelliset matkat -blogissa. Ja kyllä - Olen täysin samaa mieltä. Kaunokirjallisesti hienovireinen teos tämä tosiaan on, jossa tunteet ja tapahtumat ovat viritetty soimaan elävästi ja koskettavasti.

Kirjarikas elämäni on myös lukenut teoksen ja tuo esiin, että Pikkuveli kertoo sisällä kannetusta kivusta.

Naistenviikko 2022. Joan Lingard: Pako Latviasta 1944!

Joan Lingard

Pako Latviasta 1944

Alkuteos: Tug of War

Suomentanut Sirkka Salonen

Gummerus Carlsen, 1991

244 s-

 

 

 

Aloitus: - Puoli tuntia, sanoi Lukas Petersons. - Ja sitten meidän on lähdettävä.

Lopetus: Astra vilkutti. Hugo tarttui laukkuihinsa ja meni verkkaisin askelin laskuporrasta  pitkin sisarensa luo.

 

 

Pako Latviasta kertoo kahden perheen pakomatkasta Latviasta toisen maailmansodan loppuvaiheissa, kun venäläiset ovat valtaamassa Latviaa saksalaismiehitysen jälkeen. Perheen isä Lukas on vanhojen kielten opettaja ja venäläisten mustalla listalla.

Perheet suuntaavat kohti Leipzigiä, jossa Lukaksella on tuttu, jolta voi odottaa jonkinlaista apua.

Perhe Petersson: isä  Lukas, äiti Kristina sekä lapset Astra, Hugo ja Tomas. Astra ja Hugo ovat kaksosia, neljäntoista ikäisiä. Thomas alta kymmenvuotias.

Perhe Janssons: Isä Paulis, Äiti Olga ja lapset Mara, Zigi ja Klara, joka on vielä pieni vauva. Zigi on Tomasin hyvä kaveri. Mara taas Astran paras ystävä. Lisäksi Janssonin vanha muori, joka ei ensin aikonut lähteä mukaan, mutta muutti mielensä.

Matkalla kohti Saksaa ja Leipzigiä perheet matkaavat niin jalkaisin, autolla, laivalla kuin junalla. He joutuvat kohtaamaan monenlaista. Sodan jylyn ja tuoksinan keskelä, pakolaisjoukkojen keskellä Hugo joutuu erilleen muusta joukosta, kadottaa silmälasinsa, joita ilman hän ei näe mitään.

Matkaa on jo tehty jonkin matkaa, kun perheet päättävät sinunkaupoista, vaikka ovat tunteneet toisensa hyvinkin jo Latviassa.

- Ajatelkaa, miten mukavaa on päästä taas vihreiden niittyjen keskelle! Kristina kääntyi Maran äidin puoleen. - Vai mitä Olga? - Se on ihanaa, rouva Petersson! Olgan silmät loistivat. Hän inhosi niin pikkukaupunkeja kuin suurkaupunkeja. Ennen tälle matkalle lähtöä hän ei ollut yöpynyt kertaakaan kaupungissa. - Tiedätkö mitä, Olga, minuta sinun on aika lakata teitittelemästä minua! Me olemme kokeneet paljon yhdessä ja olemme kuin yhtä perhettä, ja minä toivon, että sanot minua tästä lähtien Kristinaksi. Samoin sinä, Paulis - Sama pätee minuun, sanoi Lukas. Olga punastui. - Kiitos, Paulis sanoi ja lisäsi vähän hämillään: - Lukas. Kaikki hymyilivät.

--

Olga jää hieman taustalle myös luonteensakin puolesta Paulisista puhumattakaan. Olgan luonteeseen liittyen tosin mainitaan, että hän alkoi ennustaa ansaitakseen tuloja. Onneksi tämä paranormaali aines ei ollut mitenkään suuressa roolissa kerronnassa, muuten teos olisi varmaankin jäänyt lukematta.  Sen sijaan Isä Lukasta kuvataan oppineeksi, joka lukee Ovidiusta ja Ciceroa. Myös Hugo on kova lukemaan(Dickensiin ja Walter Scottiin viitataan)  eikä Astrakaan lukemista kaihda. Pakomatkalle hän ottanut mukaansa latviaksi käänetyn Bronten Kotiopettajattaren romaanin. Kristina puolestaan on taiteilija, hän on ahkera luonnoskirjan täyttäjä ongelmia täynnä olevalla matkallakin. Luonnoskirja näyttäisi Hugolle heidän kokemuksensa, sillä hän ei ole menettänyt toivoaan pojan suhteen.

Pako Latviasta on jännittävä, koskettava tarina, jossa kerronta kulkee vuoroin Astran näkökulmasta ja Petersson/Jansson -joukon mukana ja vuoroin yksinäisen Hugon seikkailuissa. Löytävätkö he enää koskaan toisensa? Tarinaa kuljetetaan sujuvasti ja tasaisesti eteenpäin. Sodan olot ja mielettömyys, historia ja todellisuus kohtaavat ja saavat ajattelemaan, mitä se on ollut Euroopassa toisen maailmansodan aikana, mutta pistää myös miettimään niitä oloja ja tilanteita jotka ovat arkea esimerkiksi tämän päivän Ukrainassa. Kiinnostavasti kerrottu, tositapahtumiin perustuva (takakannen tekstin mukaan) pakolaistarina.

Erityismaininnat näille ajatuksille:

Kirjat ja opiskelu on suuri lohtu, jopa vaikeina aikoina.

Itke pois! Isä sanoi. - Siinä ei ole mitään häpeämistä.

Naistenviikkoa on vielä hetki jäljellä. Tänään vietetään Olgan ja Oilin nimipäivää. Onnitteluni heille. Tämän kirjan Olga on sivuroolissa, mutta pääsee kyllä välillä ääneenkin. Naistenviikkon sopivasti teoksen on kirjoittanut Joan, joka on lähellä toissapäivän vietettyä Johannan, Hannan, Jennin, Jennan, Jonnan, Hannelen, Hannen ja Joannan nimiä. Kristiinan päivää taas vietetään huomenna, jolloin naistenviikko jo päättyykin. Vielä siis loppurutistus edessä Tuijatan ideoimasa haasteessa.

 

Maailmanvalloitus kirjallisesti: Latvia

 

Katja Köykkä: Pitkä matka tähän hetkeen!

 

Katja Köykkä

Pitkä matka tähän hetkeen

Aikamedia, 2018

100 s.

Pieni puhutteleva runoteos maahanmuuttajatyön parissa koetuista tilanteista ja tunnelmista.Jalil Jafarin koskettavin piirroksin täydennetty.

--- ---

Rohkeutta on pelätä silloin,

kun elämä näyttää kurjat puolensa.

Väsyä ja pyytää apua.

Taistella oikeuksiensa puolesta

ja puhua julki vääryyttä.

Rohkeutta on pitää yllä

edes pieni toivo

ja välillä kadottaa se.

Olla ihmisen kokoinen kipuineen

ja iloineen.

Rohkeutta on olla täysin hukassa

ja etsiä tietä uudelleen.

- Ote runosta Rohkeutta on. 

Khaled Hossein: Meren rukous!

 

Khaled Hossein

Meren rukous

Alkuperäisteos: Sea prayer

Suomentanut Lotta Sonninen

Otava, 2018

Kuvittanut Dan Williams

"Rakas Marwan,

lapsuuden pitkinä kesinä,

kun minä olin sasmanikäinen poika kuin sinä nyt,,

veimme setiesi kanssa patjat isoisäsi maatalon katolle

Homsin lähistöllä.

Aamuisin heräsimme oliivipuiden havinaan,

vuohen määkinään ja isoäidin patojen kalinaann,

ja ilma oli viileää ja aurinko vasta kalpea orarnssinen raita itäisellä taivaalla." 

Tätä ei Marwan muista. Marwan muistaa vain mielenosoitukset, piiritykset, pommit, nälän ja hautajaiset ja matka halki meren...

"Minä sanoin sinulle: 'Ota kiinni kädestäni. Mitään pahaa ei tapahdu.'

Ne olivat pelkkiä sanoja --- --- sinä uskot kaiken mitä sanon, ja se murtaa minut."

Koskettava, koskettava on tämä pieni teos. Julma, julma on ihmisen sydän, joka ei kuule meren kohinan halki sydämen hellää sykintää.

---

Kirja on luettu myös: Kirjasrikas elämäni -blogissa,  Kirjojen keskellä,  ja Anneli on lukenut Meren rukouksen ohella myös muita Khaled Hosseinin teoksia.

---
Helmet 2020 lukuhaaste kohta 34: Kirjan nimessä on luontoon liittyvä sana: tulkitsen, että meri on osa luontoa

Ompun runohaaste   Tämä kirja on musta kuin kuolema, punainen kuin rakkaus ja sininen kuin toivo.

Seinäjoen kaupunginkirjaston Aikamatka -lukuhaaste kohta 28: 2010-luvulla ilmestynyt tai 2010-luvulle sijoittuva kirja.

---
Kirjallinen maailmanvalloitus: Syyria

Hanna Kalter Weiss: Scuds!

Hanna Kalter Weiss
Scuds
Devora Publishing
2006
396 s.

Who may think ahead? Today you breathe. For all you know, tomorrow might never come. Unlike the moles, she is new to this game for survival. So are all the other refugees. -A'm getting used to being refugee, Hanne tells the darkness. Full of defiance. - That's not true, her mind rebels. No, she'll never get  used to it. Not in a million years.

Hanne on 14-vuotias saksalainen vuonna 1939, marraskuun 9.  päivä. Päivänä, jolloin hänen  maailmansa särkyy. Hanne on juutalainen, ja Kristalliyönä tunnettu päivä keikauttaa hänen elämänsä ylösalaisin. Hanne ja hänen pikkusisarensa Ruth kuljetetaan pakolaisina Hollantiin. Hannen vanhemmat ovat muuttaneet Ruotsiin ja yrittävät saada lapsetkin sinne.

Tarinan keskiössä on nuoren teinitytön ajatukset ja toiveet. Hanne unelmoi filmitähdistä, sellaisista kuin Claudette Colbert tai Greta Garbo. Hän pitää Zarah Leanderin musiikista, vaikka tietää, tämän olevan natsien kanssa. Hollannisssa Hanne asuu ensin perheessä, mutta joutuu sitten orpokotiin, kun perheen äiti syyttää tätä väärin saippuan varastamisesta, saippuan, jonka hän oli saanut  edellisessä perheessä. Orpokodissa Hanne ja Ruth pääsevät jälleen yhteen. Hannella on vähän ristiriitainen suhde sisareensa. Pikkusisar tuntuu hänen mielestään olevan niin täydellinen. Hän Hanne, vaikka on vanhempi, on enempi haaveilija Ruthin ollessa enemmän jalat maassa.

Hanne opiskelee taidekoulussa, hän tutustuu Bert-nimiseen poikaan ja heistä tulee ystävät. Kun saksalaiset sitten valtaavat Hollannin ja natsivirasto tulee aivan orpokotia vastapäätä, tahtoisi Bert piilottaa Hannen. Hanne ei kuitenkaan halua tulla piilotetuksi osin siskonsa takia. Päivänä, jolloin Hanne saa Ruotsista kirjeen, jossa kerrotaan, että heille ollaan antamassa Ruotsin kansalaisuus, natsit tulevat ja vievät juutalaislapset Westerborkin kokoamisleirille. Siellä Hanne ja Ruth toimivat sairaanhoitajina, joiden tehtävä on valmistaa ihmisiä matkustuskuntoon, junamatkalle kohden tuntematonta. 

-I wonder about that. We wait for patients to get well before sending them off. But these? - I wonder about the entire hospital set-up.  We nurse them back to healthy because only healthy people can work. But they send children, the feeble, the blind, oldsters. - Makes you wonder, doesn't it?

Miksi, miksi he vievät lapsia?  Vanhuksia? Eiväthän he pysty töihin?

Lopulta Hanne saa jälleen viestin. Hänet ja Ruth vapautetaan. He pääsevät muuttamaan Ruotsiin. Eletään vuotta 1943. Vielä viime metreilläkin tarinaa Hanne lähtee seikkailemaan. Eräs poika on karannut Westerborkista ja Hanne auttaa hänet piiloutumaan Bertin kanssa, jonka hän on taas tavannut odottaessaan virallista lähtölupaa vapaudessa. (Matka Ruotsiin ei suju yhdessä päivässä, vaan Hanne ja Ruth joutuvat tarkkaan seuraamaan ohjeita).

Hanne, ja Ruthin tie vie Hollannin Arnheimista takaisin Saksaan Berliiniin, missä heidän on tarkoitus nousta junaan, joka veisi heidät Kööpenhaminaan. Hanne tapaa hotellilla, jossa he asuvat, saksalaisen nuoren miehen, Fritzin, joka ei tiedä, että Hanne on juutalainen. Fritz pyytää hänet kanssaan yökerhoon. Siellä Hanne paljastaa että hän on juutalainen. Silloin paikkaan tulee ratsia. Paljastaako Fritz hänet? Toivottavasti ei, Hanne ajattelee. Hanne ei usko Jumalaan, mutta hän rukoilee silti.

Löysin tämän kirjan 'saa ottaa' -laatikosta. Englanninkielisenä tämä oli hieman haasteellinen lukukokemus. Mikä jäi päällimmäisenä mieleen oli se, että tarinassa polveili Hannen muistot ja ajatukset kronologisen etenemisen kanssa. Tarinassa tuli erityisesti esiin nuoren tytön ajatukset ja toiveet, se, millaista on olla pakolaisena vieraissa oloissa. Jossain määrin tarinan kerronnassa ilmenee, että tarina on kirjoitettu 'jälkikäteen'. Hannen ajatuksia kuvataan, ikään kuin hän olisi ollut tietoinen mitä kaikkea taustalla tapahtuu, mutta olisiko hänellä voinut olla siitä tietoa, sitä jään miettimään. Ajassa liikkumista siis mietin, se on hieman erikoinen eikä kulje kerronnallisesti aina preesensissä.

Fabio Geda: Krokotiilimeri!

Fabio Geda

Krokotiilimeri

Italiankielinen alkuteos: Nel mare ci sono i coccodrilli

Otava, 2012

Krokotiilimeri on pienen pojan, Enaiatollahin tarina pitkästä vaelluksesta halki vaarojen ja esteiden Afganistanin Navasta (lähellä Kabulia)  Italian Torinoon. Se on pakolaistarina yhdestä selviytyneestä. 

Alkulause:

"Totuus on, totuus on se, ettei mieleeni olisi voinut edes juolahtaa, että hän lähtisi ihan oikeasti." 

Tarina saa alkunsa, kun on suunnilleen 10-vuotias. Hän ei osaa sanoa tarkkaa ikäänsä. Enaia on tarinan kertoja ja hän kertoo tarinaa Fabiolle (ilmeisimmin kirjailija-Fabiolle), jonka keskustelut Enaian kanssa aina välillä ilmaantuvat Enaian tarinan  lomaan. Enaia on kotoisin Ghaznin provinsista Afganistanissa. Aluetta hallitsee talebanit. Enaian koulunkäynti on keskeytynyt, kun talebanit ampuivat hänen opettajansa oppilaiden silmien edessä.

Enaiatin äiti lähtee pojan kanssa viemään tätä turvaan, mutta palaa itse takaisin kotiin Enaiatin sisaren ja pikkuveljen luokse. Äiti jättää pojalle kolme käskyä, joita tuli noudattaa, ei saanut sotkeutua huumeisiin, ei varastaa, eikä huijata. 

Krokotiilimeri on hyvin lapsenomainen  kirja. Sen kertojaääni on pienen pojan, silti tämä ei ole lastenkirja. Ei tämä ole ihan aikuistenkaan kirja, pelkästään, sillä kerronnallinen tyyli on kuitenkin lähempänä lapsen kuin aikuisen maailmaa, olematta silti naiiivi.  Pieni suuri tarina yhdestä pakolaisesta ja matkasta halki maanosan. Tuolla matkalla Enaia kohtaa monenlaisia vaaroja, joihin vain vihjataan. Tässä kirjassa ei revitellä. Vahvimman vaikutuksen koin, kun Enaia kuulustelussa näyttää sanomalehtileikettä pienestä pojasta talebanien seurassa, vakuuttaakseen että hän on oikeutettu saamaan turvapaikan.

- Minä olisin voinut olla tuo poika.

Tuon yhden kohtauksen vuoksi tämä on vahva tarina, joka on kuitenkin kerrottu ilmavasti. 

Matkalla Turkista Kreikkaan, ennen meren ylitystä: 

-Ne ovat varmaan lehmiä, arveli Rahmat. Varmaankin vuohia, ehdotti Hussein Ali. Eivät vuohet tuolla lailla ääntele, senkin hölmö. Hussein Ali kopautti nyrkillä Rahmatia olkapäähän. Eivätkä sen puoleen lehmätkään, senkin taliaivo.He alkoivat tuuppia toisiaan ja joutuivat käsirysyyn. 

- Olkaa hiljaa, sanoin. Lopettakaa. - Ne ovat varmaankin villilehmiä, Liagat sanoi. Villilehmärotu, jota tavataan vain Turkissa. Mutta me emme ehtineet puuttua Liagatin väitteeseen, koska nuo hänen lehmänsä sukelsivat äkillisesti polulle --- --- Hussein Ali huusi: Juoskaa. Villilehmät ovat tulossa. 

Mitä olivatkaan nuo lapsijoukkoa säikäyttäneet villilehmät jätän kertomatta ja suosittelen lukemaan tämän tarinan. Tarina on nopealukuinen, mutta sisältää vahvan sanoman.

 Lopetussanat:

 -- --- minä olin elossa. 

Muuten vaan kuvaava lause: 

Luurista kuului vain henkäisy, kevyt, kostea suolainen henkäys. Silloin tajusin että myös äiti itki. 

----

Pieni Helmet 2019 -lukuhaaste kohta 10. Kirja käsittelee  sinulle vierasta kulttuuria.

Gaël Faye: Pienen pieni maailma!

Gaël Faye
Pienen pieni maa
Alkuteos: Petit pays
Suomentanut Einari Aaltonen
Like, 2016
217 s.

"---toivoin, että huominen olisi parempi kuin eilinen. Onnen näkee vain taustapeilistä. Seuraava päivä? Katso sitä. Siinä se on. Se tuhoaa toivon, jyrää tulevaisuudennäkymät ja rusentaa haaveet. Gaby, olen rukoillut, olen rukoillut itseni näännyksiin. Mitä enemmän rukoilinn, mitä välinpitämättömämmältä Jumala tuntui, sitä lujemmin luotin hänen voimaansa. Jumala koettelee meitä, ja meidän on näytettävä, ettei uskomme horju. Hän tuntuu sanovan, että suurin rakkaus perustuu luottamukseen. emme saa epäillä maailman kauneutta, emme edes hirveyksiä todistavan taivaan alla. Jos kukonlaulu ja harjanteiden yllä läikehtivä valo ei herätä sinussa ihmetystä, jos et usko sielun hyvyyteen, et enää ponnistele, ja voisit yhtä hyvin olla kuollut.

Gaby eli Gabriel on 10-vuotias poika Burundista. Hänen isänsä on ranskalainen ja äitinsä Ruandan tutseja. Gabyllä on pikkusiskoa Ana. Eletään 1990-luvun alkukymmenlukua.

Mitä sanoisin tästä kirjasta? Sen kannet ovat kauniit, valoisat. Mutta kuten takakansitekstikin kertoo, tämä ei ole kaunis kertomus eikä valoisa. Tarinan kertoja, Gaby on pieni poika. Hänen vanhempansa ovat eronneet, maa kuohuu poliittisesti ja sodan äänet voimistuvat, kunnes ne ryöstäytyvät äärimmilleen. 

"Lämmin tuuli puhalsi hetken ylitsemme ja tempaisi mukaansa kallisarvoisia lupauksia. Ensimmäiset tähdet syttyivät ujosti taivaalla. Ne katsoivat mummin pientä pihaa, pakolaisten plänttiä kaukana maan päällä. Siellä perheeni elätteli unelmia ja toiveita joita elämä tuntui heille varanneen."

Ja mikään ei ole enää niin kuin ennen, unelmat, toiveet - viattomuus, kaikki on mennyttä. Gaby täyttää yksitoista vuotta, yrittää pysyä konfliktin ulkopuolelta, löytää kirjojen maailmojen ystävällisen kreikkalaisen vanhuksen luota, mutta ystävät kutsuvat ja askeleet vievät sinne, minne ei pitäisi. Gaby, Gaby. olisit vain pysynyt kirjojen äärellä. Olisitpa vain pysynyt niiden viattomassa maailmassa.

Järkyttävä, järkyttävä teos, joka ei ole fiktiota vaan todellisuutta. Tosin en tiedä, kertooko kirjailija omasta elämästään, mutta se, mitä Ruandassa yhdeksänkymmentäluvulla tapahtui oli täyttä totta ja tämä kirja valaisee noita tapahtumia riipaisevalla tavalla. Paitsi järkyttävyyttä jäi kirjasta mieleeni myös sana "riekkua". Suomalaisessa sanaympäristössä sanalla on hieman kielteinen kaiku epäterveestä hälisemisestä ja meluamisesta, Oliko se sitä myös burundilaisessa elämänmenossa on kysymys sinänsä. Sana nousi ja ponnahti tekstistä erikoisena ja hieman erillisenä ilmauksena.

Muutama afrikkalaissävytteinen sananlasku:

"Jos ei osaa kiivetä puuhun, täytyy pysytellä maan kamaralla"

"Koirasta ei tehdä lehmää"

---

Seinäjoen pääkirjaston kirjastohaaste kohta 40: Lue kirja, jonka aihe on tuttu uutisista.

Kirjallinen maailmanvalloitus: Burundi

Leena Wallenius: Rosalien laulu!

Leena Wallenius
Rosalien laulu
Otava, 1999
176 s.

Rosalie on 15-vuotias Itävallan juutalainen. Itävalta on Hitlerin valloittama ja juutalaisiin kohdistuu sortoa. Rosalie ja isänsä miettivät muuttoa pois, niin tekevät monet muutkin ja jonot konsulaatteihin on pitkät. Lopulta Wieselit saavat luvan tulla pakolaisina Suomeen. Sitten käy kuitenkin niin, että Rosalie  joutuu tulemaan yksin ja isä tulisi viikon kuluttua perässä.

Rosalie saapuu Suomeen, jossa maahantuloviranomaiset eivät ole kovin suosiollisia. Rosalie tutustuu kuitenkin Ruben Tolleriin, joka vie hänet kotiinsa. Tollerit ovat myös juutalaisia. Myöhemmin Tollerit ottavat kotiinsa myös Simon Landaun, joka on karannut keskitysleiriltä. Rosalie ja Simon ovat tavanneet  ensi kerran jo Itävallassa.

Rosalie haluaa isona laulajaksi. Hän on erityisesti kiinnostunut svingistä. Simonilla puolestaan on ainoana omaisuutenaan saksofoni.

Rosalien  laulua lukiessa mietin, onko Rosalie todellinen? Tarinan tausta on todellinen. Talvisota, jatkosota, Suomen, Venäjän ja Saksan suhteet. Suomen juutalaispakolaisten kohtalo. Kertomuksen tauastalla on varjona kahdeksan juutalaispakolaista, jotka Suomi luovutti saksalaisille jatkosodan aikana. Mikä häpeä!

Rosalien laulu ei anna kovin kaunista kuvaa Suomen sotavuosien oloista ja politiikasta. Sen verran ajatuksia kirja herätti, että minun täytyi hieman googlailla aihetta. Ilmeisesti kirja talon fiktiiviinen päähenkilöiden osalta, mutta heidän tarinansa on liitetty osaksi todellisia tapahtumia. Tosin en ole päähenkilön fiktiivisyydestä ihan satavarma. Rosalie pääsee laulamaan yhtyeessä, jonka johdossa on juutalaiset veljekset (nämä kaatuvat sittemmin sotatantereella) ja Rosalie tekee tuttavuutta myös lurppasilmäisen musiikkituottajan kanssa, joka lähtee viihdytyskiertueelle. Hahmo tuo mieleeni Toivo Kärjen, mutta onko tämä vain hyvää miljöön rakentamista. Ehkäpä?

Leena Walleniuksen Rosalien laulu on nuorille suunnattu historiaan pohjautuva teos, joka jättää ravistellun ja hieman epävarman olon. Vaikka kirja kertoo Rosalien laulajahaaveista niin ylitse niiden ainakin minulla nousi juutalaispakolaisten tilanne Suomessa sotavuosien aikaan, johon aiheeseen haluaisin perehtyä tarkemmin, niin raskasta kuin aiheesta onkin jo tietämäni  perusteella lukea.

----

Seinäjoen kaupunginkirjaston kirjastohaasste kohta 47: Lue  kirja, jossa musiikki on tärkeää.
Kirjallinen maailmanvalloitus: Itävalta