Anneli Vainio: Kastanjavuorten kylä. Elämää Etelä-Ranskassa!

 

Anneli Vainio

Kastanjavuorten kylä 

Elämää Etelä-Ranskassa

Kirjapaja, 2011

213 s.

 

Anneli Vainion Kastanjavuorten kylä on täynnä suomalais-ranskalaista elämää pienessä Sevenniläis-kylässä. Kirjailija on asunut miehensä kanssa myös Kanadan Quebecissä. Löydettyään vanhan ränsistyneen linnan, johon ihastuvat, pariskunta asettuu Gardon-joen rantamille ja alkavat korjata linnaa asuttavaan kuntoon.

Anneli Vainio kuvaa, hieman humoristisella otteella elämää ja arkisia tapahtumia kodin kunnostuksesta kasvimaanhoitoon. Mukaan mahtuu muutamia mielenkiintoisia ruokaohjeita Bouillabaissesta, johon on käytetty seitsemää kalalajia, uunikanaan ja muutamiin säilöntäohjeisin, joista hapatus on lehtitietojen mukaan noussut nykyisin  uuteen kukoistukseensa. 

Tätä oli ihan kiintoisaa ja hauska lukea. Alkupuolen arkitapahtumat kotilinnassa vaihtuvat loppupuolella kuvauksiin maailmanmatkoista kodinvaihdon myötä aina Uuteen Seelantiin ja Meksikoon ja palatakseen kotikulmille ja naapuruston muuttamisyrityksiin. Kuvauksellisuutta, elämyksellisyyttä arkipäiväistä, mutta ei tylsää.

Muutamista asioista minun täytyi tosin ottaa selvää.

Isokulkuekehrääjä (Thaumepoea pityocampa), kiinnostava hyönteislaji, joka ei tee hyvää männyille. Sitä ei kuitenkaan kuulema saa tappaa tavatessaan, sillä siitä erittyy ikävää myrkkyä, joka aiheuttaa, jos ei nyt kuolemaa, niin hankalia oireita. 

Sen sijaan kuvaukset syötävistä kärpässienistä, kuten Keisarikärpässienestä (Amanites des Césars) kohottaa kulmakarvoja. Suurin surminkaan en kyllä itse söisi enkä suosittele ketään syömään mitään kärpässieniä. Ne ovat kauniita katsella, mutta kavalia terveydelle. Muutenkin sienestyksen kanssa saa olla tarkkana ja poimia vain lajeja, jotka varmasti tuntee ja tietää syötäviksi. 

Maininta ruisleivästä oli outo.

Ongelma on Ranskan lainsäädäntö, joka ei salli kokojyväruisjauhojen myymistä, ja myös rukiin enimmäismäärä leivissä on rajoitettu. Tummaa ruisleipää ei Ranskassa saa tehdä. 

Ihanko totta! Mietin ja yritän löytää lisätietoa. Kiellot johtuvat kirjoittajan mukaan vuoden 1951 Pont-Saint-Esprit'n kylän hulluksituloksi, joka saattoi johtua torajyvistä. Tosin toinenkin selitys löytyy. miksi niin moni kyläläinen sairastui. 

Ensisijaisesti luin tämän saavuttaakseni LyoninTour de France par écrit -lukuhaasteessa. Ranskan ympäriajoa ajatellen, kerronnassa kuitenkin mainitaan myös Bordeuaux-viinit , Pariisia elämyksineen kuvataan ja  Marseillekin mainitaan erään vierailijan kotiaupunkina. Mutta ensisijaisesti siis Lyon oli tähtäimessäni, vaikka suurin osa tarinaa sijoittuukin toisaalle.

Aikaisemmin elämässäni, vuonna 1983 olen juuri asettunut ensimmäistä kertaa asumaan Ranskan maaperälle, vuodeksi Lyoniin. Kuljeskelen katuja ja huomaan lyhtypylväissä mainoksia Giuseppe Verdin Requimista, jota esitettäisiin Viennessä kaupunginorkesterin voimin. Lyonista olisi sinne oikein bussikuljetus, eikä hintakaan ole mahdoton. Minua houkuttaa mahdollisuus kuulla Verdin teos, mutta olen kovasti hämmentynyt järjestelystä. Aikovatko he tosiaan kuljettaa bussilastillisen lyonilaisia Itävallan pääkaupunkiin asti? Sinnehän on matkaa ainakin kaksituhatta kilometriä, eikä majoituksesta puhuta mitään. Luovun ajatuksesta kuulla Requiem elävänä esityksenä ja saan tietää vasta kuukausien kuluttua, että Viennen kaupunkiin on Lyonista matkaa vain kolmekymmentäviisi kilometriä, kun taas Wien kirjoitetaan ranskaksi Vienna.

 

Willa Cather: Antonia ystäväni!

Willa Cather
Antonia ystäväni
Alkuteos: My Antonia
Suomentanut Leena Karro
WSOY, 1940
335 + 2 s.

"Tuo hetki jolloin he kaikki syöksähtivät kellarista valoon, oli näky, jota näkemmään kuka tahansa olisi tullut matkojenkin takaa. Antonialla oli aina ollut ihmeellinen kyky jättää mieleen kuvia, jotka eivät kalvenneet vaan tulivat yhä voimakkaammiksi aikojen kuluessa. Muistissani oli kokonainen sarja tuollaisia kuva, mieleeni kaiverrettuina kuin ensimmäisen lukukirjani vanhat puupiirrokset: Antonia paljaat sääret heiluen ponin kyljillä, kun palasimme kotiin riemusaatossa kalkkarokäärmme saaliinamme; Antonia musta huivi harteillaan ja turkislakki päässään isänsä haudlla lumisateessa; Antonia illan suussa tulossa pelloilta työvvaljakkoinene. Hänen olemuksesaan saivat ilmauksensa ikivanhat inhimilliset tunnelmat, jotka vaistomaisesti tajuamme aidoiksi ja yleispäteviksi. "

Antonia Shimerda on Böömistä Nebraskaan muuttanut  siirtolaisperheen tytär. Hänellä ja isällään on läheiset välit, äitinsä on vähän erikoinen, joka pitää vanhemman pojan puolta. Nuoremmmalla pojalla on kehityshäiriö, ja sitten perheessä on vielä pikkusisko Yulka.  Antoniaa muistelee Jim Burden niminen poika, joka 10-vuotiaana tapasi Antonian ensimmäisen kerran. Nimestään huolimatta tämä teos ei kerro vain Antoniasta. Pitäisin tätä enemmän Jim Burdenin tarinana, sillä kertojana ja näkijänä ja kokijana on hän, ja hänen elämästään kerrotaan oikeastaan enemmän kuin Antoniasta. Silti Antonia, joka on joitakin vuosia vanhempi kuin Jim, tekee lähtemättömän vaikutuksen Jimiin. Heidän välinen ystävyytensä saa välillä hieman kupruja siloittuakseen kuitenkin elämän vaiheissa. Odottamaani avioliittoa heidän välilleen ei kuitenkaan synny. Elämä vie eri suuntiin.

Kiinnostuin tästä kirjasta Gregoriuksen lyhyen maininnan johdosta. Löysinkin sitten tämän teoksen nettiantikvariaatista ja ihastuin tähän painokseen, jonka vahvat punaiset kannet tekivät minuun varmaan yhtä vahvan vaikutelman kuin Antonia Jimiin.  Ehkäpä nämä kannet ovat jopa vaikuttavammat kuin itse tarina, joka ei sekään toki huono ole. Jäin kuitenkin lukukokemuksen myötä pohtimaan, miksi näin läpipunaiset kannet? Mielestäni kannet antavat hyvin sopivan jännitteen tarinalle, joka on vahvan, periksiantamattoman naisen kuva. Myös sanana määritteenä,, laatusananana punainen esiintyy teoksessa eri muodoissa ja eri asteisina ja eri yhteyksissä jopa viisikymmentäviisi kertaa, mikä ei ehkä ole ihana tavanomaista yhden tarinan aikana. Erityisesti Nebraskan punainen ruoho toistuu kuvauksessa.

"Varhain seuraavana aamuna juoksin ulos tutkiakseni lähiympäristöä. Minulle oli kerrottu, että talomme oli ainoa puinen talo Black Hawkista länteen - kunnes tulltiin norjalaisen siirtokunnan alueelle, missä niitä oli useita. Naapurimme asuivat turvemajoissa ja maakuopissa, jotka olivat kylläkin kodikkaita, mutta eivät kovinkaan tilavia. --- --- Postitoimistoon menevä tie vei suoraan ovemme ohi ja  yli pihan, teki mutkan tuon pienen lammen kohdalla ja alkoi sitten hiljalleen nousta kohti länttä silmänkantamattomalle preerialle. Siellä se kulki läntisellä taivaanrannalla suuren maissivainion reunaa, suuremman kuin eläissäni olin nähnyt. Muuta raivattua maata kuin tämä maissivainio ja pieni hirssipelto navetan takana ei ollut näköpiirissä. Kaikkialla, niin kauas kuin silmä kantoi, oli vain karkeaa punaista ruohoa, enimmäkseen minua pidempää." 

Antonia ystäväni on pioneeritarina, se on eurooppalaisten siirtolaisten tarina, tarina ystävyydestä ja eteenpäinpyrkimisestä. Se on vahvan naisen tarina toisen silmin kerrottuna. Teoksen  parasta antia on upea luonnonkuvaus, jännitteitä ja vastakkainasettelua tälle tunnelmalliselle  kuvaukselle luo muutamat tilannekuvaukset, kuten erään siirtolaismiehen syvä syyllisyys menneisyydessä tapahtuneesta, jossa morsiussaatto joutuu susien suuhun, Antonian isän kuolema, jossa oikeus ei tapahtunut (minun mielestäni ainakaan) ja muutamat muut tapahtumat.

Gregorius mainitsi tämän teoksen esitellessään Laura Ingals Wilderin Pieni talo preerialla -teosta. Yhtymäkohtia teosten välillä toki on, luonnonkuvaus, arjen kuvaus. Kuitenkin teosten yleissävy ja tunnelma on hyvin erilainen. Antonia ystäväni on paljon vakavampi, sanoisin herkempi pienille nyansseille kerronnassa.

Tarina sijoittuu Nebraskaan noin 1870-1900 välille. Viitteitä ajallisesta miljööstä saa kun Jim menee Lincolnin yliopistoon, joka on perustettu joitakin vuosia aiemmin sekä maininta Alaskan kultaryntäyksestä. Mikä kuitenkin pienenä detaljina minua mietityttää on jäätelönmyynti kioskista, mitä en oikein osaa sijoittaa 1800-luvun puolelle, mutta voinhan erehtyäkin. 

Kirjan alussa on johdanto, jossa nimeltä mainitsematon henkilö matkustaa yhdessä Jimin kanssa junalla ja Jim kertoo kirjoittaneensa muistikuvia ystävästään Antoniasta. Haluaisiko toinen ehkä lukea ne? Minulle tulee mieleen, että tämä toinen olisi kenties kirjailija. Tämä johdanto myös antaa ikään kuin ymmärtää, että kyse olisi todellisista henkilöistä. Kyse ei liene kuitenkaan täysin elämänkerrallinen vaan fiktiiivinen, aitouteen pyrkivä  tarina Nebraskan siirtolaisasutuksesta. Ystäväni Antonian henkilökuviin on ehkä saattanut vaikuttaa jotkut todelliset henkilöt. Näin ainakin itse olen ymmärtänyt, kuin hieman tutkin kirjailijan taustoja. 

Lyhennetyn alkuperäistarinan voi lukea täältä: https://cather.unl.edu/writings/books/0003

---

Helmet 2020 -lukuhaaste kohta 42: Kirjassa on isovanhempia. Jim Burden muuttaa kymmmenvuotiaana isovanhempiensa luokse asumaan.

Kansisuunnittelija ei mainita, hän saa 

minulta kuitenkin täydet pisteet.

Huikea kansi.

Papalagit!

Papalagit
Samoalaispäällikkö Tuiavii valkoisen miehen maailmassa
Otava, 1982
Toimittanut Erich Scheurmann
Suomentanut M. Leikola
123 + 2 s.

Kuvittanut Maxine Van Eerd-Schenk

Palmut pudottavat lehtensä ja hedelmänsä, kun nämä ovat kypsyneet. Jos palmut haluaisivat pitää lehdistään ja hdelmistään kiinni, ne käyttäytyisivät kuin papalagit: ne ovat minun! Ette saa ottaa ja syödä niitä! Kuinka palmut muuten voisivat kantaa uusia hedelmiä? Palmut ovat paljon viisaampia kuin papalagit.

Papalagit on kiehtova hieno pieni kirjanen, joka pistää ajattelemaan. Se tuo mieleen Franciskus Assisilaisen Aurinkolaulun ja intiaanipäällikkö Seatlen puheen (jonka autenttisuus tosin on kyseenalainen).  Papalagit on samoalaispäällikkö Tuiaviin puhetta omalle kansalleen Euroopplaisen elämäntavan ja samoalaisen elämäntavan välillä.

Vaatetus, talot, raha, tavaranpaljous, köyhyys, rikkaus - koulutus. Tuiavii tuo esiin kaikki eurooppalaisen elämäntavan kummallisuudet verrattuna elämään, joka on riippuvainen vain siitä, mitä luonto tarjoaa. Ajankäyttö, ajatusten mittaamattomuus - kaikki ne saa oman sijansa Tuiaviin puheessa.

Sanomalehtikin on eräänlainen kone. Se tekee päivittäin paljon uusia ajatuksia, paljon enemmän kuin yksi pää asisi aikaan. Mutta useimmat ajatukset ovat heikkoja ja voimattomia, niistä puuttuu ylpeyttä, ne kylläkin ravitsevat päitämme, mutta niistä ei saa voimaa. Aivian yhtä hyvin voisimme täyttää päämme hiekalla. Papalagit täyttävät päänsä tuollaisella hyödyttömällä paperiravinnolla. Ennen kuin he ehtivät työntää mitään ulos ottavat he jo uutta vastaan. Heidän päänsä on kuin mangrovesuo, joka tukehtuu omaan liejuunsa.

Papalagit on ilmestnyt jo niinkin aikaisin kuin 1920. Silloin ei tiedetty mitään digitekniikasta, ei ollut nettiä. Mitähän Tuiavii mahtaisi ajatella blogeista, kun sanomalehdistö jo sai aikaan melkoisen purevaa kritiikkiä?

Papalagit ei kuitenkaan ole täysin irrallaan niin sanotusta valkoisen miehen ja länsimaisen sivistyksen vaikutteista. Puheissa on jonkin verran kristillistä symboliikkaa. Tuiaviin puheiden kärki ei osukaan ensisijaisesti kristillisyyteen vaan eurooppalaisen elämäntavan kaksinaismoraaliin. 

Papalagit toivat meille valon, ihanan valon, joka hohti sydämissämme ja täytti mielemme riemulla ja kiitollisuudella, mutta he vain pitelevät valoa kädessä valaistaakseen muita. Itse he seisovat pimeydessä. Heidän sydämensä on kaukana Jumalasta, vaikka heidän suunsa huutaa Jumalaa.

Sydän murheellisena Tuiavii rukoilee, että hänen kansansa ei antaisi papalagien vetää heitä pimeyteensä.

Papalagit on kaunis yhdistelmä luonnonkansan näkemystä yhdistettynä kristillisyyden ytimeen. Papalageja lukiessa ei voi olla ajattelematta Paul Gauginin maalauksia tai pohtimatta, että ehkä Takaisin luontoon -ajattelussa on jotain perää.

Kun miettii Tuiaviin ajatuksia siitä, kuinka sivistynyt papalagi täyttää päätään tiedolla ja taidolla koskaan "tyhjäämättä" ajatuksiaan, niin mitä sillä tosiaankaan on väliä, jos tietää jonkin puun korkeuden ja paksuuden tai kurkun käyryyden tai melonin painon. Onko sillä väliä, jos tietää jokaisen joen, eläimen tai kasvin nimeltä, jos se jättää tyhjäksi eikä anna iloa, jos se ei anna sisäistä voimaa.

Papalageissa on paljon hyvää. Tarkoitan siis tätä tekstiä, näitä ajatuksia. Ehkä meissä eurooppalaisissakin on paljon hyvää - mene ja tiedä. Ehkä Tuiavii kuitenkin olisi entistä hämmentyneempi, entistä surullisempi, jos hän matkaisi tämän päivän Euroopassa, en tiedä. Mikä kuitenkin hieman saa miettimään, on se, missä määrinTuiaviin muistiinpanot ovat kärsineet kun ne on käännetty.  Alunperin näitä ei edes ollut tarkoitettu julkaistaviksi. Tuiavii tarkoitti ajatuksensa vain omalle kansalleen.

Alkupuheessaan Erich Scheurman valottaa tätä puolta. Tuiavii antoi muistiinpanonsa haltuuni ja tarjosi minulle mahdollisuutta kääntää ne saksaksi, ainoastaan persoonallisena selontekona, ei muussa tarkoituksessa. Kaikki nämä puheet ovat epätäydellisiä luonnoksia. Scheurman toteaakin, että kunnianhimoisesta kääntämisyrityksestä huolimatta "puheiden intuitivisuus ja välittömyys ovat kääntämisestä kärsineet".  Entä sitten, mikä vaikutus on, kun nämä on käännetty saksasta suomeksi?

Pidin paljon tästä pienestä kirjasesta ja vaikka en ihan kaikkea purematta niellytkään, niin luonto ja sen tarjoamat mahdollisuudet heräsivät vaikuttavalla tavalla eloon. Tarpeellista on vähän, tai yksi ainoa, kuten Raamatussakin sanotaan.

Helmet lukuhaaste 2017  kohta 46 oseanialaisen kirjailijan kirjoittama kirja (Alkuperäisajatukset ovat samoalaisen, vaikka hän itse tätä kirjaksi kirjoittanut)

Kirjallinen maailmanvalloitus: Samoa

Crying Wind: Itkevä tuuli!

Crying Wind
Itkevä Tuuli
RV-kirjat, 1980
Alkuteos: Crying Wind (1977)
Suomentanut Oili Aho
200 s

Crying Wind eli Itkevä Tuuli on puoliverinen Kickapoo-intiaanityttö, joka asuu kansasilaisessa reservaatissa isoäitinsä kanssa. Isäänsä hän ei ole nähnyt ja äiti hylkäsi hänet lapsena. Crying Windiä kiusattiin koulussa ja siksi koulunkäynti jäi. 

Itkevällä Tuulella on kaksi enoa Pilvi ja Kivi sekä hevonen Ukkoskavio. 

Itkevä Tuulen elämä ei ole helppoa. Yhdessä isoäitinsä kanssa hän tekee helmitöitä ja myy niitä läheiselle kauppa-asemalle.

Sitten hänen isoäitinsä kuolee. Isoäiti on polttanut jalkansa ja siihen tulee kuolio. Hän ei kuitenkaan halua kuolla jalattomana, eikä anna amputoida jalkaansa. Itkevä Tuuli jää yksin asumaan pientä mökkiään. Lähellä asuvat enot pitävät huolta siinä sivussa. Itkevä Tuuli on 15-vuotias. Intiaanien mittapuun mukaan nainen, ei enää pikkutyttö.

Sitten kuolee hevonen. Itkevä Tuuli löytää sen verisssään piikkilankaan sotkeutuneena.

Itkevä Tuuli on muutoksen edessä. Pilvi, hänen lempienonsa kertoo muuttavansa pois reservaatista, Kivi on kaupungissa töissä. Itkevä Tuuli muuttaa kaupunkiin, saa asunnon ja alkaa etsiä töitä.

Hän tuntee kuitenkin yksinäisyyttä, juurettomuutta ja levottomuutta. Intiaanien tarut, kickapoo-heimon  uskomukset ja valkoisen väestön elämä luovat ristiriitoja.

Itkevä Tuuli on kertomus  nuoresta intiaanitytöstä kahden kulttuurin välissä, hengellisestä etsimisestä ja löytämisestä.  Ajallisesti tämä tarina sijoittunee 70-luvulle ja on todellisuuspohjainen (olettaisin). Wounded Kneen intiaanivalloitus vuodelta 1973 mainitaan historiallisena tapahtumana. 

Kirjallisuusviite:

Robert Louis Stevensonin runo tuuleen liittyen.

Itkevä Tuuli valottaa Kickapoo-heimon historiaa, uskomuksia ja arkielämää. Se luo henkilökohtaisella tasolla perspektiiviä intiaanien uskonnon ja kristinuskon välille. Mitä on uskoa henkiin ja mitä on uskoa yhteen ainoaan elävään Jumalaan? Välillä tämä kirja on aika hyytävä, loppua kohden valoisa. 

Olen lukenut tämän kirjan aiemmin juuri tuolloin 80-luvun alussa, kun kirja ilmestyi. En muistanut paljoakaan tarinasta. Muistikuvat herätti runo, Henkien hevonen, jonka Itkevä Tuuli eli Crying Wind itse on kirjoittanut. Runo löytyy kirjasta sekä englanniksi että suomennettuna, mikä on suomentajalta erikoinen, mutta onnistunut ratkaisu. 

Tänä yönä en saa unta,

Tuuli itkee ja kuu on kirkas.

Sinä tulet luokseni silloin,

kun kuu on hopeinen ja tuuli vapaa.

- Crying Wind

---
 

Helmet lukuhaaste 2016 kohta 5: Kirjasta voi tehdä kirjanaaman (katso kuva alussa)

Kirjallinen USA:n osavaltiovalloitus: Kansas

EDIT: Mainittakoon, että ymmärtääkseni tämä kirja on todellisuuspohjaista fiktiota, kaunokirjallinen teos, ei varsinaisesti muistelmateos. Jos wikipedia-tietoihin on luottaminen, niin tämän kirjan suhteen on ollut jotain keskustelua alkuperäisen julkaisijan (Moody Press) ja kirjoittajan välillä liittyen nimiin ja aikamäärii, joita olisi muutettut Tätä ei siis pitäisi ottaa täysi omaelämäkerrallisena teoksena..

Kirjailijan omat nettisivut löytyvät täältä..