Harry Bernstein: Näkymätön muuri!

 

Harry Bernstein

Näkymätön muuri

Alkuteos: The Invisible Wall

Suomentanut Mika Tiirinen 

Otava, 2007

 286 s.

Aloitus: Oli niitä harvinaisia kesäiltoja, jolloin ei satanut. Savu oli hälvennyt ja paljastanut syvänsinisen taivaan, ja ilma oli leuto, raikas ja lempeä. 

 

 

 

Näkymätön muuri on kaunokirjallista kerrontaa,  elämänmakuista kaikessa köyhyydessään ja puutteellisuudessaan. Tällä en tarkoita kirjallisia tehokeinoja vaan köyhän perheen oloja ja elämisen mahdollisuuksia. Kyseessä on elämänkerrallinen proosateos, ei dokumentaarinen vaan koettuun pohjautuvaa elämysmatkaa ensimmäisen maailmansodan aikaan brittiläisessä yhteiskunnassa, Manchesterin lähistöllä työläiskaupunginosan kadulla, jossa kadun toisella puolella asuu euroopan mantereelta muuttaneita juutalaisperheitä, toisella puolella kristittyjä.

Harry on juutalaisen perheen nuorimmainen. Hänellä on veljet Saul ja Joe sekä siskot Lily ja Rose. Äiti on kodin sydän, joka yrittää pitää katraansa ruoassa. Isä työskentelee räätälinä ja antaa vähistä ansioistaan murto-osan kotiin. Äiti alkaakin pitää kauppaa olohuoneessaan lisätäkseen tuloja.

Näkymätön muuri on raadollista luettavaa. Hämmästyttävää on se, että Harry, joka on tarinan minäkertoja on ollut 96-vuotias julkaistessaan tarinansa. Täytyy sanoa, että tämä tarina menee ihon alle.

"Kaikki alkoi Puolassa, missä isäni syntyi esikoisena perheeseen, jossa oli kymmenen äänekästä, kuritonta lasta. --- ----  Isoäitini oli perheen matriarkka. Hienostuneesta ulkonäöstään huolimatta isoisäni ansaitsi elantonsa vierailemalla hautausmailla ja lausumalla kuolleille rukouksia ihmisten puolesta, jotka eivät kyenneet siihen itse. Lisäksi hän lauloi häissä ja bar mitsva -juhlissa. --- --- Isä oli perheen ongelmalapsi. Hänet oli pantu töihin, kun hän oli viiden vanha, ja hän oli tehnyt pitkää päivää monenlaisissa töissä. Hänen mestarinsa olivat hakanneet ja potkineet häntä ja hänestä oli tullut synkkä, katkeroitunut, väkivaltainen ja  hankala."

Harryn isä on kaksitoistavuotias, kun isoäiti hylkää hänet. Pojan palatessa töistä hän huomaa talon tyhjäksi. Muu perhe on vienyt huonekalutkin ja muuttaneet Englantiin. 

Ei ihme, että pojasta on tullut synkkä. Rakkaudettomuus on maailman julmin ase. No, poika lähtee etsimään perhettään ja löytää heidät tuolta mainitulta kadulta. Isoäiti naittaa hänet nuorelle juutalaistytölle ja muuttaa itse muun perheen kanssa Amerikkaan.

Harry Bernsteinin Näkymätön muuri ravistelee vahvasti ajatuksiani. Kun on tullut luekneeksi useammankin kymmenen holokaustiin liittyvän tarinan, on minulle muodostunut tietynlainen kuva juutalaisesta perheestä, ja Harryn perheen elämä ei oikein korreloi siihen muodostamaani kuvaan.  Tämän tarinan kuva on köyhyyttä ja kurjuutta, köyhän perheen arkea. No, tuttua toki on se, että juutalaisia vieroksutaan ja he saavat osakseen kaikenlaista ryönää. Harryn äiti haluaisi laittaa pojan parempaan kouluun johon hänet on jo luvattu ottaa, mutta kun poika, jonka äidillä on ollut varaa vain puukenkiin, kopistelee koulun kiillotettuja käytäviä, rehtori käskee tämän poistumaan. Hän ei halua puukenkien jälkiä hienoille käytävilleen. 

Eikä Harryn perheenjäsenten kemiatkaan ole aina sulassa sovussa. Ristiriitoja syntyy yhden jos toisen välillä. Erityisesti perheen tyttären Rosen suhde äitiin on vaikea ja Lilyn unelmat karisevat, samoin kuin Harryn toive tulla toimittajaksi saa tylyn tuomion: "Sinähän olet juutalainen."

Punaisena lankana teoksessa on kuitenkin se, kuinka työläiskaupunginosan pienen kadun asukkaat löytävät toisensa ja kuinka näkymätön muuri alkaa rakoilla. Raadollisuudestaan huolimatta teoksessa on läheisyyttä ja lämpöä. Juutalaisen kulttuurin ilmentymät sekoittuvat maailmantapahtumien myötä poliittisiin intohimoihin ja rakkaus voi syttyä siellä, missä se ei ole kulttuurisesti toivottavaa. Loppujen lopuksi rakkaus on kuitenkin se, joka voi murtaa näkymättömät muurit.

Seinäjoen kaupunginkirjaston tunteet lukuhaaste 2024, kohta 18. pettymys. Vaikka tämän teoksen kokonaiskuvaa ei voi luonnehtia pettymykseksi, kokee yksi ja toinen kirjan henkilöitä pettymyksiä.

Ibrahima Balde & Amets Arzalus Antia: Pikkuveli!

 

Ibrahima Balde & Amets Arzalus Antia

Pikkuveli

Alkuteos: Minan

Aula & Co, 2022

169 s.

 

 

Ibrahima saapui Baskimaahan lokakuussa 2018. --- ---- Kun kävelimme Bidasoan rantaa, kyselin "mistä olet kotoisin?" "Guineasta", hän vastasi. "Guinea-Conakrysta!" "Niin, juuri sieltä." "Onko sinulla sisaruksia?" Hän päästi pitkän hiljaisen huokauksen ja vastasi: "Mon frère, la vie c'est pas fucile à dire, elämästä on vaikea puhua." Niin huomasin ensimmäisen kerran, että hänen äänessään oli jotain erityistä. Erikoinen haava, erikoinen tapa kertoa. Kuin hänen ruumiinsa eläisi sanojen mukana."

Pikkuveli on Ibrahim Balden tarina. Tarina, joka on kerrottu hänen äänellään, mutta Amets Arzallus Antian kynällä ja myötäelämisellä.

Ibrahima on pieni poika, nuoreksti varttuva Guineasta, jonka pääkaupunki on Conakry. Hän on fulani ja puhuu pulaaria, mutta osaa myös joitain muita heimokieliä. Ibrahiman perheeseen kuuluu äiti ja pikkuveli Alhassane sekä kaksi pikkusiskoa. He asuvat Thiankoissa. Isä hakee Ibrahiman luokseen Conakryyn, kun tämä on 5-vuotias. Kun isä kuolee hän lähtee Thiankoihin. Koska Thiankoissa ei ole paljon mahdollisuuksia elämiseen poika lähtee etsimään onneaan muualta. Vuosien myötä hän saa kuulla, että pikkuveli Alhassane on lähtenyt, kadonnut. Ibrahima kokee olevansa vastuussa ja lähtee hakemaan tätä takaisin ja joutuu näkemään ja kokemaan mitä on olla siirtolainen, parempaa tulevaisuutta etsivä nuori tai aikuinen. 

Pikkuveli on kauniisti ja myötätunnolla kerrottu tarina tapahtumista, joissa ei kaikissa ole kauneutta, vaan synkkää julmuutta ja välinpitämättömyyttä. Pieni teos täynnä painavaa asiaa.

"Vietin siellä yhdeksän päivää. Oli vain miä ja kanat, satoja kanoja. Kaikki yhtä hulluja. Joskus olin koko päivän syömättä. Vanhus ilmestyi paikalle keskellä yötä ja antoi vähän leipää, kot-kot-kot. Hän kysyi aina, olinko löytänyt kuolleita kanoja ja vastasin: "En, tout est en ordre, kaikki kunnossa." "Oke." Ja hän lähti. Hän lukitsi portin aina kahdella lukolla, klak-klak. 

--

Kirjallinen Maailmanvalloitus: Guinea

--

"Yllättävän runollinen ja kaunokirjallisesti kiehtova teos", luonnehditaan Anun ihmeelliset matkat -blogissa. Ja kyllä - Olen täysin samaa mieltä. Kaunokirjallisesti hienovireinen teos tämä tosiaan on, jossa tunteet ja tapahtumat ovat viritetty soimaan elävästi ja koskettavasti.

Kirjarikas elämäni on myös lukenut teoksen ja tuo esiin, että Pikkuveli kertoo sisällä kannetusta kivusta.

Liisa Vuorinen: Lapsuuden kuvat!

Liisa Vuorinen
Lapsuuden kuvat
Suomen luterilainen evankeliumiyhdistys, 1965
268s.

Lapsuuden kuvat sisältää lyhyitä episodimaisia kertomuksia lapsuudesta.Ilmeisesti nämä ovat todellisuuspohjaisia. Tarinoiden päähenkilö on Elisa, jonka elämää  tarinoissa käydään läpi pienestä tytöstä lähelle rippikouluikää.

"Äiti pyyhkäisi essun kulmaan kyynelen. Oli niin mukavaa, kun lapsi osasi äite-sanan. Kyllä siitä ihminen tulee, niin pieni ja heikko kuin olikinvuosi sitten syntyessään. Ensi viikollahan se  jo täyttää ensimmäisen ikävuotensa. - Elisa konttasi ihan saunaan asti, äiti kehaisi mummulle. Kynnyksetkin meni, että keikkui vain."

Kynnyksen  ylittämisestä ihan omin avuin alkaa Elisan tarina 30-luvun maaseutuyhteisössä, jossain Hämeessä. Tampereen kaupunki mainitaan, ja Hämeenlinna, josta eno tuo markkinatuliaiseksi kansallispukuisen nuken. Harviala, Haltianselkä Kukkia... 

Elisa asuu äitinsä ja mummonsa kanssa, isä on jossain, ei tietoa,missä, mutta  tulee kuitenkin kerran katsomaan Elisaa. Köyhyyden rinnalla kulkee rikas mielikuvitus ja toive koulunkäynnistä. Elämää varjostaa kuitenkin silmien näkökyvyn vähittäinen huonontuminen. 

Pidin tästä kirjasta ja sen lapsinäkökulmasta. Minua hämmästytti se asumismuoto, jossa talossa ei ollut edes keittiötä, vaan ruoka laitettiin ulkona keittokodassa. Kirjassa on myös hengellinen puolensa, mutta mitenkään saarnaava tämä tarina ei ole. Kun näkö menee, usko antaa kuitenkin luottamusta tulevaisuuteen. 

Kirjassa on paljon paikallisväriä ja murreilmaisuja, mikä tuo kerrontaan raikkautta ja elävyyttä ja mukavaa kirpakkaa mausteisuutta.Tässä muutamia esimerkkejä, jotka nousivat kerronnan lomasta:

Nuken pää oli mennyt mäikäleiksi. Laskiaisen viettoon kuulunut pikiä pellavia -sanonta on tuttu,mutta tällaista versiota en ole ennen kuullutkaan. Enkä ole koskaan ajatellut,että taikinaan vastattaisiin, Minun ympäristössäni on puhuttu aina vaivaamisesta.

"Hurroo,pitkiä pellavia kasvakoon, hurrooooo!Laskiaisrauhaa, papuja kauhaan, hurrooo!Hurroo roikinaa, mamma vastaa taikinaa."

Mukavilta ja erikoisilta ilmaisuilta kuulostivat myös: Puun puikkosta pulikkaa,

porukoppeli ala jullata, tyyrättyä . Ajan kuvaa toi maininta Pohjolan-Koitto -karamellipaperista. Itse mietin, tarvitseeko minun  säilytellä kaikkea, mitä laatikoista ja lootista löytyy, mutta Elisaa mummu neuvoo säilyttämisen tielle sanomalla,että "Mitään sellaista ei ole, jota ei seitsemään vuoteen tarvita"

Paikallista väriä on myös ilmaisu Holja, joka tarkoitti linja-autoa. 

Erikoiselta uskomukselta, jollaista en ole itse kuullutkaan,  kuulosti  mustalaisäidin vakuutus, että aikuisena ilmenevä selkäsärky johtui harjaksista lapsen selässä. Nämä piti nypätä  pois jo silloin,kun lapsi oli pieni, kun ne oli ensin saatu esiin voitelemalla pienen hartiat jollain rasvalla, jonka on annettu kuivua selkään ja sitten poistettu.  Kun harjakset on näin saatu esille, ne nypätään pois.

"Kuin uninäköä Elisan äiti muisti jonkun vanhan ihmisen hänen lapsuudessaan kertoneen samantapaisesta.- On se tainnut ennne muinoin olla tapana täällä Hämeessäkin, äiti puoliääneen,enemmän itselleen kuin toiselle äidille mumisi."

Muutama ruokalaji, joista ainakin toista voisi kokeillakin: 

Mutti, joka maistuuperunavarikoistaikinalle, mutta on löysää. ILmeisesti kyse oli jonkinlaisista perunaletuista, joista ei kuitenkaan puhuttu lettuina.

Piimäkyrsät

Piimää

ohrajauhoja

leivinpulveria

sokeria

Tämä oli kiva kirja, mukava lukea, elämänmakuinen teos, jonka parissa viihdyin.Kirjassa mainittu Kirkastusjuhla minun täytyi googlata ja tulla näin tämänkin ilmaisun ja paikallisen juhlan suhteen sivistyneemmäksi.

---

Kirjatunteet-haaste

Onerva Vartiainen: Tule mukaan, Mirjami!

Onerva Vartiainen

Tule mukaan, Mirjami

WSOY, 1969 (2. painos)

136 s.

"Mirjami tunsi, että itku oli lähellä, hän tunsi itsensä pieneksi, mitättömäksi, hikiseksi. Voi, jospa hän olisikin niin pieni, ettei kukaan häntä näkisi. Hän katsoi Puhkusen kättä, Puhkunen kirjoitti kaunokirjoituksella hänen asioitaan tuohon paperiin, jossa oli paikka kolmelle valokuvalle. Ja luokka kuunteli, oli ihan hiljaa... Mikä oikeus Puhkusella oli kysellä hänen asioitaan kaikkien kuullen... Vaikka näkiväthän ne tietysti jo heti hänen jatketusta takistaan, että hän oli köyhä, toisenlaisen kuin muut. Kyllä kai se näkyi päältä..."

Mirjami Nevanen on 12-vuotias, täyttää 13 tarinan edetessä. Hän on muuttanut äitinsä ja veljensä kanssa maalta kaupunkiin. Isä on missä on, jossain Helsingissä.  Vanhemmat ovat eronneet isän alkoholismin takia. Mirjami käy yhteiskoulua ja on muuton takia joutunut vaihtamaan koulua. 

Mirjamin perhe on köyhä. Äiti on emännöitsijänä toimitusjohtaja Paavisen perheessä. 

Tule mukaan, Mirjami kertoo niistä vaikeuksista, mitä uusi ympäristö tuo. Mirjami pohtii sopeutumista luokkaan, tulla yhdeksi muiden rinnalle, olla yksi joukosta. Se ei ole helppoa. Köyhyys tuo omat ongelmansa arkeen ja selviytymiseen. Kun äiti sairastuu eikä voikaan mennä töihin, Mirjami joutuu pohtimaan, kuinka he selviävät.

Tule mukaan, Mirjami on vahvasti yhteiskunnallinen kertomus koululaiskertomuksen ohella. Teoksessa kuvastuu hyvin samanlaiset ongelmat kuin nykypäivänä, mutta sosiaaliturvaseikat ovat olleet vasta tulollaan. Sairasvakuutus on tullut vasta hiljattain. Kun Mirjamin äiti sairastuu, menee Mirjami tuuraajaksi Paaviselle. vaikka hänen pitäisi olla koulussa. Rouva Paavinen soittaa lääkärin, jolle maksetaan ja ostetaan lääkkeitäkin.  Sairasvakuutustoimistossa käydään hakemassa osa maksuista takaisin, mutta silti joudutaan syönään silakoita monena päivänä. Lisäksi Paavinen puhuu Mirjamin äidille mahdollisuudesta saada asumistukea. Tässä kohdassa tarinaan minä kuitenkin aloin miettiä, mitä hyötyä siitä asumistuesta on, jos omaksi osuudeksi jää edelleen se sama summa, minkä he joutuvat nykyisestä asunnostaan maksamaan. Ainoa lisä hyvinvointiin olisi ehkä se, että asunto olisi tilavampi ja parempi kuin nykyinen yhden huoneen asunto. Myös elatusapua aletaan hakea. 

Sosiaaliturva on varmasti kehittynyt ja parantunut sitten 60-luvun. Hieman yritin selvittää milloin nuo mitkäkin tuet ovat tulleet, mutta en ihan kaikista päässyt selvyyteen. Sairausvakuutus tuli kuitenkin kahdessa osassa vuosina 1964 ja 1967.

Tule mukaan, Mirjami on siis yhteiskunnallinen kuvaus köyhän, yksinhuoltajaperheen mahdollisuuksista kouluttaa lapsensa ja selviytyä arjen tilanteissa, mutta myös lapsen sisäisen maailman kuvaus ystävien ja toveruuden merkityksestä, oikeudesta ja mahdollisuuksista olla yksi joukosta.

Persoonallisuudesta:

Kerronta on kaikkitetävän ulkopuolisen, näkökulma Mirjamin. Selittävää, kertovaa tarinan eteenpäin viemistä, jota dialogi täydentää mukavasti ja luonnikkaasti. Persoonallisuutta tuo ihmiskuvaukseen Mirjamin opettaja, joka puhuu kolmannessa persoonassa. "Kuka uskaltaa puhua samaan aikaan kun Puhkunen puhuu?" "Kuulkaa mitä Puhkunen sanoo..." "Kuulkaa, kuulkaa kun Puhkunen varoittaa oikein vakavasti..."

----

Olen lukenut Onerva Vartiaiselta myös teoksen Valo pimeässä on hyvä.

Erna Heinberg: IIIA luokan Inkeri!

Erna Heinberg
IIIA luokan Inkeri
Suomentanut Aukusti Simelius
Otava, 1934

Miksi hän ei saanut olla hiukan samanlainen kuin luokan muut tytöt? Miksi oli äiti - ja isä myöskin - niin vanhanaikainen ettei hän saanut leikkauttaa hiuksiaan kuten kaikki muut? Miksi piti hänen olla ainoa, jolla oli pitkät palmikot, niin että pojat saattoivat kiskoa niistä tunnin aikana ja sipistä: "Hyppää, heppa, hyppää, heppa!" .

Inkerillä on, niin kuin niin monella nuorella nykypäivänäki itsetunto-ongelmia. Inkeri on ihastunut neljännellä luokalla olevaan Ensioon, jonka hän toivoisi huomaavan hänet. 

Inkerin luokalle tulee uusi tyttö Ertta Simppula, joka siihen asti on saanut opiskella kotona. Ertan isä opetti koulussa luonnontieteitä. Ertta kertoo, että isä on tiukka ja ankara, mikä hämmästyttää Inkeriä, sillä Simppu, kuten opettajaa koulussa kutsutaan on koulussa suoranaisen pilkan aiheena. Tämä ei saa minkäänlaista kuria aikaan. Inkeri on ystävällinen ja kiltti luonne, ja hän haluaa estää, ettei Ertta saisikaan tätä tietää.

Inkerin mieltä alkaa pohdituttaa myös äidinkielenopettaja, pikku Kartio, jolle luokan tytöt lähettävät lumimarjoja pienin runoin, joiden tarkoitus on, että jos opettaja ei arvaa keneltä viestit on, on opettajan ostettava heille pääsiäiseksi suklaamunat. Inkerin mielestä näin ei pitäisi tehdä, koska Kartiolla ei varmaankaan ole sellaiseen varaa. Mikä minusta on erikoista on se, että Kartio on kuitenkin koulutukseltaan voimistelunopettaja. Ei sillä, kyllä itsellänikin oli aikoinaan opettaja, joka opetti sekä äidinkieltä että voimistelua. Vielä erikoisemmalta minusta kuulostaa oven nimikyltti, jossa lukee Kirsti Kartio, ylimäär. opettajatar. Tuo ylimääräisyyden ilmaiseminen ovikyltissä piirtää kuvan alemmuudentunnosta tai sitten, niin nurinkuriselta kuin se kuulostaa, on sillä yritetty luoda jonkinlaista arvostusta.

Erinäisten tapahtumien jälkeen Inkeri panttaa parhaan leninkinsä, jonka hän olisi tarvinnut Ension tanssiaiskutsuihin ja hankkii saamillaan rahoilla Kartiolle uuden puvun, jota tämä ei itse ole kyennyt lunastamaan, ja jonka hän on valmmistuttanut, vanhan tuttavansa, voimistelun tarkastajan tuloa varten. Lopulta Inkeri ei pysty salaamaan panttaamista äidiltään, vaan hän jättää panttikuitin sängylleen, on lähtevinään kouluun, mutta meneekin juna-asemalle vanhaan varastoon piiloon.

IIIA luokan Inkeri on tytöille suunnattu tarina. Se kuvaa yhteiskoululaiselämää ja nuorten kasvua. Vahvana teemana on myös köyhyys, lasten ja vanhempien väliset suhteet ja koulukiusaaminen, joka voi yltyä tarkoituksettomiin mittasuhteisiin. Tässä tarinassa koulukiusaamisen kohde ei vain ole opiskelutoverit vaan koululuokka, joka yhdessä kiusaa opettajaansa, niin että hän jo miettii kuolevansa tähän kiusantekoon. 

.

Erna Heinberg on tanskalainen kirjailija. Paitsi tuota lumimarjaepisodia, tätä on ainakin jonkin verran suomalaistettu nimistön suhteen. En kuitenkaan täysin osaa tätä suomalaiseen maisemaan sopeuttaa, en edes entisajan suomalaiseen yhteiskuntaan. En tosin tiedä, kuinka hyvin tämä noin sadan vuoden takaista  tanskalaistakaan yhteiskuntaa kuvaa. Koululaiskertomuksena sinänsä tämä on kuin mikä tahansa koululaiskuvaus ja hyvinkin tyypillinen tyttökirja. Toisaalta tämä poikkeaa tavallisista tyttökirjoista siinä, että tässä tuodaan esiin myös se, että nuorten ja aikuisten maailmat eivät lopulta ole niin kaukana toisistaan. Aikuisillakin on samoja haaveita kuin nuorilla, unelmia ja toiveita. 

Muutama havainto sanastosta:

Jankki Ruoka, jota Inkeri joutui aamuisin syömään
Neulojatar vrt. Ompelijatar

Naistenviikon 6. kirja: Toini Lehtisen Pieni urhea tyttö!

.

Toini Lehtinen
Pieni urhea tyttö
WSOY, 1941
165 s.

Alkukappale: "Piha on täynnä kaikenlaista hauskaa. Siellä on roskalaatikot, katolta tulevat vesiputket ja palotikaportaat. Sen kiveys on epätasainen, ja sadeilman jälkeen se on kuin suuri vesistö, täynnä pikku järviä ja jokia."

Tässä pihassa leikkii muun muassa kirjan päähenkilö Maire. Mairen paras ystävä on Elli. Muita pihan lapsia on Pekka, Kai, Sinikka, Helmi ja Janne, tuo laiha ja hintelä poika, mutta niin rehti ja reilu ja merkityksellinen.

Mairen isä on työtön, on usein humalassa. Äiti on töissä pesulassa. Sitten tulee päivä, jolloin isä lähtee töihin jonnekin kauemmas, eikä enää palaa. Äiti saa tältä kirjeen ja huokaa, että kyllä hän hoitaa Mairen yksinkin. 

Maire päättää auttaa äitiään ja tarjoutuu tulemaan hänelle avuksi pesulaan, ilman palkkaa. Maire on 10-vuotias. Pesulan omistajarouva teettää Mairella töitä kuin aikuisella ja kun Mairen äiti sairastuu keuhkokuumeeseen ja joutuu sairaalaan, jää Maire pesulaan töihin vähentämään äitinsä velkaa, jonka tämä pesulanrouvalle on.

Pesulanrouva puolustelee toimiaan ja kertoo, että "kyllä minä olen tehnyt parhaani tytön hyväksi. Olen syöttänyt karamellejakin kuin omalle  lapselle." Antanut yhden karamellin hyvityseksi valheestaan. Niinpä niin.

Mairea auttaa kuitenkin kiltti tohtorisetä, joka on äidinkin sairaalaan hommannut. Tohtorisetä tulee käymään pesulassa ja huomaa missä oloissa tyttöä pidetään. Hän maksaa perheen velan ja vie Mairen maaseudulle, rikkaaseen perheeseen, jonka rouva on aikamoin pakkaus. Perheessä ei ole omia lapsia, mutta rouva ihastuu Maireen ja kiittää Otto-tohtoria.

"Kiitos Otto, sinä olit kiltti hommatessasi hänet meille. On aina parempi ottaa hiukan isompi lapsi kuin aivan pieni, niistä ei koskaan tiedä minkä näköisiä niistä tulee, eikö niin?"

Maire on kaunis lapsi, vaaleat kiharat ja siniset silmät. Ja kauneus tuntuu olevan rouvalle se kaikkein tärkein juttu. Rouva kertoo Mairelle:

"Katsohan, täällä on ehkä kaikki liian pientä, mutta sen korjaamme  pian. Asia on näet niin, että ennen ulkomaanmatkaamme meille tarjottiin erästä viisivuotiasta tyttöä. Lupasimme ottaa hänet, mutta nähtyäni hänet en tahtonutkaan häntä, sillä tyttö ei ollut kaunis. Tämä huone on varustettu häntä varten, mutta se on sinun. Sinä kultaseni olet kaunis, ja palan halusta pukea sinut, kunnes olet yhtä sievä kuin yksi noista nukeista, jatkaa rouva."

Jaa, Jaa! Rouvan mies Kaarlo on toista maata. Hänelle  Maire ei ole nukke vaan elävä persoona. Minua kummastuttaa aika lailla, mikä heidät on saanut yhteen, tuon rouvan ja miehen, niin erilaisia he ovat luonteiltaan.

Sitten käy niin, että rouva käy vieraisilla Mairen äidin luona ja uskottelee tälle,että ei Maire enää haluakaan palata tämän luokse ja Maire puolestaan ikävöi niin kauheasti kotiin äidin luokse.

Hyväksi onneksi käy kuitnekin niin, että Maire eksyy metsään marjanpoimintaretkellä, tapaa Jannen, joka myös on poimimassa marjoja ja Jannesta tulee pelastava sankari, joka järjestää kaiken oikein päin ja hyvin.

Kaiken kaikkiaan tämä on herttainen pieni tarina ajalta  ennen sotia. Kirja on ilmestynyt jatkosodan alussa, mutta kirjasa ei kerrota sodasta. Se on kertomus pienen köyhän lapsen elämästä, joka on kuitenkin täynnä rakkautta. Kirja puhuu myös rehellisyydestä ja kunnioituksesta.

Luin tämän osana Naistenviikon lukuhaastetta. Kuittaan tällä tämän päivän, sillä tänään vietetään Tiinan-nimipäivää. Tässä  kirjassa Tiina on rikkaan rouvan sisäkkö tai talouspiika, nimikettä ei mainita, mutta tehtäviä kyllä. Tiina auttaa Mairea pukeutumisessa, käy marjassa ja tarjoilee ja tekee sitä ja tätä.

" Samassa Tiina ja Laina syöksyvätkin oksien välitse esille, mutta nähdessään Janne he kijaisevat säikähdyksestä. - Älkää pelätkö, ei hän mitään pahaa  tee, rohkaisee Maire. Tiina ryntää suoraan Mairen luo. - Olen ollut puolikuolleena säikähdyksestä, kuka käski sinun juosta pitkin metsää, olisit pysynyt lähellämme, toruu hän. Lainakin on aivan hikinen kasvoiltaan. - Me oleme etsineet sinuakuin hullut. Kuka pojan heittiö se tuo on? Hän osoittaa Jannea. Mairea hävettää Jannen puolesta. Hän selittää: - Hän on minun hyvä ystäväni, ilman häntä olisin kuka itetää missä asti. - Vai ystävä, sanoo Tiina ivallisella äänellä. - Ystävä saa nyt luvan lähteä käpälämäkeen, ja meidän on jouduttava maantien vireen, ettemme myöhästy linja-autosta."

Niinpä niin. Sellainen palvelija kuin emäntänsä, sanoisin, on tämä Tiina. Aivan toisenlainen kuin Anni Polvan rehti ja reilu Tiina.

Kuittaan tällä myös eilisen päivän.Olin kolunnut kaikki kirjahyllyni ja etsinyt kirjaa, josta löytyisi Olga tai Oili, mutta ei ja ajattelin, että nyt jää tältä osin vajaaksi tämä haaste, mutta yllättäen tässä krijassa tulikin muuan Oili vastaan. Pieni salaperäiseksi jäävä lapsonen, josta ei tiedä, oliko se kertoja itse, vai joku hienon rouvan adoptioyrittyksistä.

"Tytöillä ei ole paljon puheltavaa toisilleen. Meri tahtoo riisua kaikki Mairen nuket ja vaihtaa niiden vaatteita. Yht'äkkiä Meri alkaa kertoa eräästä Oili-nimisestä tytöstä ja siitä, miten tuhma hän on. Maire ei ole koskaan kuullut eikä uskonut, että niin tuhmaa tyttöä olisi olemassakaan. Oililla on kaikki viat mitkä vain olla, hän varastaa kaikkialta mistä vain ikinä voi, ja totta hän ei puhu milloinkaan. - Jospa näkisit kuinka hän rääkkää kissaa, hän vetää hännästä ja kaataa vettä sen päälle. Hän särkee kaiken, mitä saa käsiinsä, ja hän uskaltaa sylkeä kenen päälle vain.  - Mutta hän on kaunis - niin kaunis kuin nukke, esimerkiksi tämä, tulee lopulta yllättävänä ja Meri näyttää sylissään olevaa kultakiharaista nukkea. - Hän on paljon kauniimpi kuin sinä, tokaisee Merri lopuksi voitonvarmana. - Mutta enhän minä olekaan kaunis, sanoo Maire estellen. - Oletpa, mutta sinä olet varmasti myös häijy. Kaikki kauniit lapset ovat häijyjä."

Että sellainen Oili.

Kielen kuvauksellisuudesta:

Polvia heilututti. Tämä kuulosta hauskalta ja lystikkäältä ilmaisulta, sillä yleensä olen kuullut puhuttavan ja kirjoitettavan, kuinka heikottaa tai vapisuttaa, mutta että polvia heilututtaa, kun jännittää.

Kirja oli ihan hauska ja herätti kyllä ajatuksia monenlaisia niin naisnäkökulmasta kuin elämstä yleensä.

 Naistenviikon nimipäiväsankarittarista löysin viikon mittaan lukemistani kirjoista ainakin nämä nimet, vaikka en ehkä kaikkia tullut maininneeksi. Riikka, Sari, Saara,Marketta, Reetta, Hannele, Hanna, Joanna, Leena, Oili  ja Tiina. Kiitos Tuijata, kivasta haasteesta.

Charles Dickens: Nicholas Nicklebyn elämä ja seikkailut!

Charles Dickens
Nicholas Nicklebyn elämä ja seikkailut
WSOY, 2012
Suomentanut Kersti Juva
876 s.

Olisi voinut luulla, että tämä hienotunteinen ja nöyrä pyyntö olisi satuttanut vanhan miehen sydäntä tai että hän olisi ainakin lausunut vastaukseksi muutaman kohteliaan sanan. Kuvitelkaa siis rouva Nicklebyn hämmästystä, kun herra, jonka sanojen kohde ei voinut jäädä epäselväksi, vastasi kovalla ja sointuvalla äänellä: - Pois pois! Kissa!

- Hyvä mies! huudahti rouva Nickleby heikosti.

- Kissa! Toisti vanha herra. - Kisu, mirri, katti, viirukas! Huss!

Aivan hirveä tiiliskiviromaani, jonka lukemisen taisin aloittaa jo joulun tienoilla ja pitkin kevättä olen sitten tätä iltalukemisena kahlannut läpi. Ei sillä, että tarina olisi tylsä. Ei ollenkaan. Taattua Dickensiä tämä on, vaikka ei ihan suosikkejani kuitenkaan. 

Tarinan keskiössä on Nicklebyn perhe, johon kuuluu leskirouva Nickleby, hänen poikansa Nicholas ja tytär Kate. Kun rouva jää leskeksi, jää perhe puille paljaille ja lesken puolison veljen, Ralph Nicklebyn vastuulle. Ralph ei voi välttää vastuutaan, mutta tekee sen niin pienin harmein ja rahanmenoin kuin suinkin, sillä Ralph on liikemies, jolle raha ja keinottelu on elämän tärkein asia. Kate pistetään ompelijan öihin Ralphin tuttavalikkeeseen ja Nicholas, joka sanoo suoria sanoja Ralphille kiristetään lähtemään opettajaksi Yorkshireläiseen poikakouluun, jota pitää herra Squeers. Samanlainen keinottelija hänkin kuin Ralph. Nicholas ei kauaa koulussa viihdy, ja karkaa sieltä yhdessä kovia kokeneen poikaparan, Smiken kanssa.

Erinäisten vaiheiden jälkeen he saapuvat takaisin Lontooseen, Ralphin harmiksi. Ralph on yrittänyt saada Katen naimisiin jonkun aatelisen kanssa, ja Kate, joka on kunniallinen nuori nainen on ollut kiusaantunut Ralphin tuttavien lähentelyistä. Nicholas pistää Ralphille hanttiin ja vie perheensä turvaan.

Nicholas tapaa Cheeryblen veljet ja saa heiltä töitä. Muitakin ystäviä Nicholasilla on taistelussa Ralphin kieroiluja vastaan.

Olen joskus nähnyt tämän tarinan televisiosta teatteriesityksenä, mutta muistikuva oli kovin vajavainen eikä vastannut oikein tätä suomennosta. Kirja on alkujaan ilmestynyt jatkokertomuksena ja sen huomaa tarinan polveilevuudesta. Henkilöitä tässäkin riittää, mutta ei ehkä aivan niin paljon kuin joissakin muissa hänen teoksissaan. 

Mikä hieman kummastuttaa on se, että tätä ei ilmeisesti ole suomennettu ennen kuin vasta tällä vuosituhannella. Minä hieman ihmettelin omnibus-sanaa ja kuvauksia  1800-luvun alun liikennevälineistä, joista oli hieman vaikea päästä kärryille, muuten suomennos oli ihan toimivaa.

EDIT: Korjattakoon, että Kersti Juvan suomennos on ilmestynyt 1992 ensimmäisen kerran.

Hyperbolaa Dickensin tapaan:

... kun minä ensi kerran näin tuon ihmeen naiseksi, sanoi herra Crumles kumartuen lähemmäksi ja puhuen luottamuksellisesti kuin ystävälle, hän seisoi päällään keihäänvarren nenässä räiskyvien ilotulitusten keskellä.

Elämänohje Dickensin tyyliin:

- Mitä on hiukka köyhyyttä ja kärsimystä verrattuna alhaisen raukkamaisuuden häpeään.

.....

Elämyshaaste kohta 4: Kirja, joka on ollut inspiraationa musiikkiesitykselle. 

Seinäjoen kaupunginkirjaston kirjastohaaste, kohta 4: Lue kirja, josta on tehty elokuva.