Näytetään tekstit, joissa on tunniste kirjallisuustiede. Näytä kaikki tekstit
Näytetään tekstit, joissa on tunniste kirjallisuustiede. Näytä kaikki tekstit

06 lokakuuta 2018

Rubio/Waterston (toim.): The Complete Journals of L.M.Montgomery!

Mary Henley Rubio & Elisabeth Hillman Waterston
The Comple Journals of L.M.Montgomery- The PEI Years, 1889-1900
Oxford University Press, 2012
484 s.









Melkoinen luku-urakka, mutta mielenkiintoinen matka nuoren Lycy Maudin ajatuksiin ja elämään. Lycyn itsensä (?) ottamat valokuvat elävöittävät teosta ja tuovat tuon kirjailijan, ja myös lukijaina, niin rakastaman Prinssi Edwardin saaren idylliset maisemat edes hieman näkyville. Tosin mustavalkoisuus ja pieni koko haittaavat idylliä. 

Kiinnostava yksityiskohta:

Lycy Maud ajatteli tehdä kouluesityksen Prince Albertin intiaaneista. Sepä esitys  olisi ollut kiinnostavaa luettavaa minullekin, jos toteutui. Tunsiko Lycy yhtään myötätuntoa intiaaneja kohtaan ei ainakaan minulle avautunut. Jokin syy hänellä lienee ollut valita intiaanit kouluesityksensä aiheeksi. Tämä yksityiskohta nousi kerronnasta esille, koska intiaanikulttuuri kiinnostaa itseäni.

Lycy vaikuttaa kuitenkin olevan kuin kuka tahansa nuori tyttö, sillä hänkin ystävineen nauroi nuoruuden ilosta,  kertoi kummitustarinoita ja mitä nyt nuoruuteen kuuluu. Kaiken kaikkiaan iloisuus ja hauskanpito on toistuva ilmaus, mikä näissä nuoruudenaikaisissa päiväkirjoissa ilmenee. Aivan viimeisillä sivuilla tunne vaihtuu, syynä elämää ravistellut tapahtuma. Samalla kirjoittaminen harventuu mutta syvenee. 

"I have always found that the writing out of a pain makes it at least bearable".

Kirjoittaminen yhtenä terapiamuotona on itsellenikin ollut tärkeää ja hyväksi koettu keino.

Lycy Maud Montgomeryn Pientä Runotyttöä lukiessani olen monesti miettinyt, onko kirjailija kenties kirjoittanut omaa elämäänsä teokseen? Tätä kirjailijan päiväkirjaa lukiessani huomaan, että moni kirjialijan muistiinmerkintä on kuin Pienestä Runotytöstä. Otetaan esimerkiksi tämä.

"This evening I spent planting seeds in my modest little flower plot How strange and how wonderful it is to think of the beauty and colour and fragnance hidden away in the tiny brown seeds that  I tucked into the dark earth. It is one of the best arguments I know of for immortality - or rather, future lives."

Tätä lukiessa näen sieluni silmin Emilian ja Jimmyn Uuden Kuun puutarhassa suunnittelemassa tai kylvämässä kukan siemeniä. Puutarhateema on yksi yhdistävä tekijä kirjailijan oman ja Runotyttö-trilogian välillä. Myös muutamat kirjamaininnat tuovat Runotytön mieleeni. Aikana, jolloin Runotyttöteos oli vielä kaukana tulevaisuudessa Montgomery kirjoittaa runoa syksystä, persikka- ja päärynäpuineen ja metsämiehen torvista.


Mieltä kiinnittää myös monet luontokuvaukset, jotka ovat tuttuja Montgomeryn tarinoista. Luonto onkin mitä ilmeisimmmin merkinnyt kirjailijalle paljon.

Teoksen loppupuolella kirjoittamistahti on, kuten mainitsin vähentynyt ja ulkonaisten seikkojen kuvailut ovat vaihtuneet sisäisen tulkintaan. Loppupuolella  kirjailija myös kertoo lukemistaan kirjoista ja tämä kurkistus kirjailijan lukumakuun onkin kiintoisaa ja herättää uteliaisuuden joitakin teoksia kohtaan. Saisikohan niitä mistään käsiinsä?

Toimittajien tarkentavat viitetiedot henkilöistä, kirjoista, paikoista ja tapahtumista ovat avartavia  ja täydentäviä, todellistavia näkymiä aikaan ja paikkaan.

-----

21 syyskuuta 2018

Matti Järvinen (toim.) Mandariinin tytär ja muita vanhoja kertomuksia!

Matti Järvinen (Toim.)
Mandariinin tytär ja muita vanhoja kertomuksia
- Varhaisten suomalaisten naistekirjailijoiden kirjoituksia I
Nysalor-kustannus, 2017
127 s.


Mielenkiintoinen pieni novellikokoelma sisältää 15 pitempää ja lyhyempää kertomusta suomalaisilta naiskirjailijoilta 1800-luvulta 1900-luvun alkupuoliskolle. Niminovelli Mandariinin tytär on Fredrika Runebergin kirjoittama tarina Mandariini Ju Pingistä ja tämän tyttärestä, joka haluaa kieltäytyä elämästä ja lähteä pidättyväisten luokse tullakseen lopulta uudelleen syntymisen kautta pojaksi, joka voisi pitää huolta Ju Pingistä, jolla ei ole ainoatakaan elossa olevaa poikaa. Niminovellin lisäksi tarinakokoelmasta nousee esille Wendla Randelinin novelli Maria, jokssa on useampi luku. Maria-tarina sijoittuu 1800-luvun alkuun ja Suomen sotaan. 

Kaikkein vahvimmin minuun teki kuitenkin vaikutuksen Ina Langen Salomaassa-kokoelmaan kuuluva Luonne. Sen luonnonkuvaus ja torppariolojen kuvaus on vavahduttava ja erityisesti minuun iski tarinan traaginen loppu. Tarinassa on muuan lainaus, joka lienee raamatullista perua: "Tuo kirottu ja sivistymätön kansa" ja jonka ympärille tarina  sijoittuu olematta kuitenkaan uskonnollinen.

"Leena tuli, joi kahvia ja lämitti käsiänsä uunin edessä. - No, miltäs nyt tuntuu, lämmittikö kahvi?
 - Hei, hei, se juoksee kuin hevonen vatsassa."
- Elisabeth Löfgren: Ruotu-Leena
 

Ei yhtään hassumpi löytö kirjastoautoreissulla. Näitä oli mukava lukea ja tulla kosketetuksi. Suosittelen tutustumaan ja siksi en näitä tarinoita sen enempiä avaakaan.
---
Seinäjoen pääkirjaston kirjastohaaste kohta 12: Lue novellikokoelma.

15 helmikuuta 2017

Vesa Karonen ja Panu Rajala: Yrjö Jylhä, talvisodan runoilija!

Vesa Karonen
Panu Rajala
Yrjö Jylhä, talvisodan runoilija
Otava, 2009
351 s.







Unohtumattomina on mielessäni lapsuuspäivät, kun isä peltotöiden tai muiden aherrusten jälkeen lepäsi, radio oli usein auki ja monesti tuli kuunneltua ohjelmaa Tämän runon haluaisin kuulla. Jylhänä ja liikuttavana kaikuivat huoneessa sanat Yrjö Jyrinkosken lausumina:

--- päivä hämärtyy, ja vihdoin kuullaan, 
kaivon partaall' että mies on suullaan,
verta valunut on kaivoon,
josta yksikään ei enää vettä nosta.
Verta pulpahtavat suonet lähteen,
verta valuvaiseen iltatähteen.

Haavoissaan vain joku hiljaa huokaa:
veljet, vesitilkka tuokaa  ---

(Runosta Kaivo. Yrjö Jylhä: Kiirastuli. Otava, 1943 )

Olin muutaman kerran katsellut  kirjastoautoreissulla Karosen ja Rajalan yhteistyönä kirjoittamaa kirjaa runoilija Yrjö Jylhästä. Muutama viikko sitten sen sitten lainasin. Yrjö Jylhä on suomalaisista runoilijasta yksi kiinnostavimpia. Hän kuului Tulenkantajiin ja tuli kuvannee häntä hyvin. Se poltti hänen sisuksissaan ja etsi purkautumistietään. Samalla se kalvoi häntä sisältäpäin löytämättä lievitystä.

Vesa Karosen ja Panu Rajalan Yrjö Jylhä, talvisodan runoilija on mittava teos. Sen voi jakaa kahdeksi osioksi. On Panu Rajalan suku- ja henkilöhistoriallinen osuus sekä Vesa Karosen sotaan liittyvä kerronta. Yrjö Jylhä tunnetaan erityisesti sodan kuvaajana. Hän toi Suomen talvisodan taistelijoiden tunnot ja rintamaolosuhteet esille runoilla, jotka koskettavat. Lyyrisinäkin niissä on on nähtävissä sodan raadollisuus ja julmuus, runot eivät ole vain pintakiiltoa eikä sodan ihannointia.

Yrjö Jylhä, talvisodan runoilija avaa runoilijan elämää tavalla, joka on sekä avartava että musertava. Jylhän elämän traagisuus tuodaan esille tavalla, jolla en olisi toivonut sitä tuotavan esille. Tosiasiat voivat olla tosiasioita, mutta tavasta tuoda asiat esille voidaan olla montakin mieltä. 

Mikä minua jäi kuitenkin mietityttämään tätä teosta lukiessa oli Jylhän suhde hengellisiin asioihin. Kirjan perusteella hän ei ollut uskonnollinen. En ole perehtynyt hänen alkupään tuontantoonsa, joka tämän teoksen analyysien perusteella ovat hyvin erilaisia kuin sota-ajan runot. Tekisipä kuitenkin mieleni tutustua niihinkin. Kuitenkin olen näkevinäni joissain hänen runoissaan myös uskontoon viittaavia mielikuvia. Esimerkiksi Kaivo-runo, josta lainaukseni on tuo mieleeni Raamatun kuvauksen Daavidista, kuinka hänen miehensä lähtevät hakemaan hänelle vettä oman henkensä uhalla. En mene sanomaan, että Jylhä olisi ajatellut runoa kirjoittaessaan Daavidia, sillä Kaivo-runosta on sotahistoriaan perehtynyt Vesa Karonen kirjoittanut seuraavasti:

Jano vaivasi tukilijalla jatkuvasti, astiaas vain mustaa lunta syydä, kirjoitti Jylhä myöhemmin runosaan Kaivo. Tosin runo tekee varauksen sitäkään jos löydät enää maasta, koska sen peittävät pirstat, savu, saasta. Kaivoksi sanottiin tukilinjan lähellä olevaa lähdettä, joka oli katettu, ja polku sinne oli alttiina vihollistulelle. Tukilinjan "Kremliksi" nimetyssä korsussa haavoittuneita sidottiin ja pidettiin odottamassa pimeää ja kuljetusta taakse. Verenhukka vielä lisäsi haavoittuneiden janoa. 

Sitten Karonen jatkaa kuvauksella, kuinka eräs nimeltä mainittu sotamies lähtee 7. maaliskuuta hakemaan vettä kaivosta.

Kaiken kaikkiaan tämän kirjan luettuani kaipaisin Jylhästä elämänkertaa, jossa tulisi käsiteltyä myös lapsuutta ja perhettä. Nyt keskityttiin lähinnä hänen miehuusikäänsä ja sota-aikaan.

---
Aistittavat kirjat: näköaisti. Tässä kirjassa oli miltei kokonainen luku, josta oli hyvin vaikea saaada selvää, koska painojälki oli kehnoa. Teksti näkyi kahtena ja oli mustempaa muihin lukuihin verrattuna. 
Helmet lukuhaaste 2017 kohta 35: Kirjan nimessä on erisnimi




21 marraskuuta 2015

Agneta Rahikainen: Edith - Runoilijan elämä ja myytti!




Agneta Rahikainen
Edith - Runoilijan elämä ja myytti
Schildts & Söderströms, 2014
463 s.

Kohtaamisia
Edith Södergran
Helene Schjerfbeck
Toimittanut Karri Kokko
WSOY, 1994


Agneta Rahikaisen teos Edith - Runoilijan elämä ja myytti on paksu kuin tiiliskivi. Sitä oli vaikea pitää käsissään, kun illalla ennen nukkumaanmenoa sitä luin.  Enemmän kuin Edithin elämänkerta Rahikaisen teos on tutkielma Edithin runoista ja hänen arvostelijoistaan, arvostajistaan, Edithistä itsestään on vaikea päästä jyvälle. Kuka hän oli? Millainen persoona?

Edith ei jättänyt jälkeensä suurta määrää tietoa. Hän jäi salaperäiseksi, hieman mysteeriksi niin kuin runonsakin. Edith syntyi 4. huhtikuuta 1892 Venäjällä, Pietarissa ja kuoli Juhannuksena 24.6.1923 Raivolassa, Karjalan kannaksella. Hänen vanhempansa olivat suomenruotsalaisia, Edith kävi Pietarissa saksankielistä koulua, mutta ei valmistunut koskaan, maailmansota, Venäjän vallankumous tulivat väliin. Edith sairastui 16-vuotiaana tuberkuloosiin ja kuoli vain hieman yli kolmikymppisenä. Teoksessaan Edith - Runoilijan elämä ja myytti Agneta Rahikainen pohdiskelee, onko myytti nuorena kuolleesta Edithistä oikea, onko oikein määritellä häntä sairauden ja kuoleman mysteeriä vasten?  Agneta on matkallaan Södergranin maailmaan löytänyt elämäniloisen, huumorintajuisen, itseironisen ja epäsovinnaisen naisen, joka oli tottunut matkailija, sosiaalinen, iloinen, vilkas, utelias, ailahteleva ja valpas

Kyllä, varmasti Edith oli sitäkin, mutta minä löysin Edithistä myös  varhaiskypsän unelmoivan lapsen ja yksinäisen, rakkautta janoavan ja kaipaavan lahjakkaan naisen, joka L.M.Montgomeryn Pienen runotytön lailla halusi kiivetä korkealle ja jättää jälkeensä jotain merkittävää. Tämä verrannollisuus Pieneen runotyttö Emiliaan tulee mieleeni Edithin runossa Chimborazolle:

Ensin tahdon nousta Chimborazzolle
omassa maassa
ja seisoa siellä hengähtämättä
voitonseppelin.

Sitten tahdon nousta maineen vuorelle ---

Runotyttö maineen polulla Montgomery kuvaa Emiliaa hyvin samankaltaisin ajatuksin: Entä mitä minä eniten haluan? Kiivetä tunturi.polkua aivan huipulle saakka. ' ja kirjoittaa sen hohtavaan tauluun Naisen vaatimattoman nimen'. 

Emilia oli mielikuvitushahmo, tosin hänessä saattoi olla paljon Montgomeryä itseään. Edith oli verta ja lihaa. Agneta Rahikainen pohtii teoksessaan Edithin mahdollisesti lukemaa kirjallisuutta. Pientä runotyttöä ei Edith ainakaan ole voinut lukea, sillä se ilmestyi ensimmäisen kerran - yllätys yllätys - samana vuonna kuin Edith jätti maallisen majansa. 

Minä olen vieras tässä maassa,
joka on syvällä meren painon alla.
Aurinko katsoo tänne kiemurtelevin sätein
ja ilma valuu käsieni lomitse.
Minulle sanottiin että olen syntynyt vankeudessa - 
täällä ei ole yksiäkään kasvoja, jotka tuntisin.
Olinko kivi, joka heitettiin tänne pohjaan?
Olinko hedelmä, oksalleen liian raskas?
Nyt minä väijyn täällä, humisevan puun juurella,
kuinka voisin päästä ylös liukasta runkoa pitkin.
Ylhäällä tapaan huojuvat latvat,
siellä tahdon istua tähystelemässä
kotimaani savupiippujen savuja ---
Edith Södergran: Minä suomentanut  Uuno Kailas

Edith oli lapsena kova kiipeämään. Ylös oli hänen mielensä.Oheisessa runossa näkulma polveilee ylös alas, katse suuntautuu milloin maahan, milloin ylhäälle. Mikä oli Edithin kotimaa? 

Kertovatko Edithin runot hänen elämästään? Ovatko ne runollinen päiväkirja, niin kuin jotkut hänen tutkijansa ovat ajatelleet olevan. Agneta Rahikainen ei ole aivan samaa mieltä. Hänestä runominän ei tarvitse olla Edithin minä. 
Totta. Itsekin runoja kirjoittavana olen kuitenkin taipuvainen ajattelemaan, että jollain tasolla runot puhuvat aina tekijästään. Mistä runot syntyvät? Eletystä, koetusta, tunteista, toiveista. Siitä, mitä on nhänyt, mitä on kuullut, mitä on merkille pannut. Runo täytyy huutaa julki. Se on sisimmän liekki ja palo.

Edith Södegranilla tämä sisimmän liekki ja palo oli valtava. Ja kuitenkin, mitä me voimme  tietää hänestä?

Olen hyvin kypsä ihminen
mutta kukaan ei tunne minua.
Ystäväni luovat minusta väärän kuvan ...
-Edith Södegran

Kuka voi tuntea toisen mielen? Ehkä hän oli oppinut tuntemaan itsensä ja sen olennaisen ja siitä etsinnästään ja löydöistään hän ehkä runonsäikeet solmi. Edith jäi osin mysteeriksi aikalaisilleen, mysteeri hän on osin  myös meidän ajallemme, hänen  runojaan lukiessa seisoo äärettömyyden edessä, salaisuuksien verhoa raottamassa. Sen verhon raosta kukin poimii oman totuutensa. 

Agneta Rahikaisen teoksen Edith - Runoilijan elämä ja myytti (lainakirja) lisäksi olen lukenut Karri Kokon toimittaman kokoomateoksen Kohtaamisia (saatu lahjaksi), jossa Edith Södergranin runot kulkevat limittäin Helen Schjerfbeckin maalausten kanssa ja olen tehnyt yllättäviä löytöjä. Edithin runo Muotokuva on jostain tuttu, olen sen kuullut tai lukenut jossain yhteydessä, mutta en ole tiennyt että se on Södergrania. Paradoksinen runo, niin hauras kuin linnunmuna ja kuitenkin toivoa täynnä.

Minun pienet lauluni,
kummallisen valittavat, ehtoonpunaiset,
vaihtoi kevät vesilinnun munaan.
Pyysin rakastettuani piirtämään kuvani sen paksulle kuorelle.
Hän piirsi sipulintaimen ruskeaan multaan
ja toiselle puolelle pehmeästi kaartuvan hiekkakummun

Edith Södegran: Muotokuva, suomennos Uuno Kailas
---

Sydämeni on kauneinta maailmassa.
Se on pyhä.
Kuka ikinä sen näkee,
säteilköön sen loistoa.
Sydämeni on kevyt kuin lintu,
maan päällä ei ole hauraampaa esinettä.
Uhraan sen sinulle,
tuntematon jumala.
Jumala ylinnä pilvissä -
siipeni kantavat minut sinne -
kaunein jumala,
jonka edessä kaikki on tomua.
Olen palaaava
kimmellys otsani ympärillä -
eikä kukaan ole näkevä muuta
kuin yön ja jumalan.

Edith Södergran: Kaunein Jumala,suomennos Uuno Kailas
---

Agneta Rahikaisen Edith-kirjan on lukenut myös Kirjojen kamarin Katja, jonka mielestä pirstaleinen arvoituksellisuus saattaa lisätä Södergranin kiehtovuutta, sekä Leena Lumi, joka antaa Rahikaisen olla järki ja tieto ollen itse tunne ja harhapolut.

....
Tällä mukana Elämäkertahaasteessa.