Näytetään tekstit, joissa on tunniste vapaudenkaipuu. Näytä kaikki tekstit
Näytetään tekstit, joissa on tunniste vapaudenkaipuu. Näytä kaikki tekstit

20 toukokuuta 2025

Martha Sandwall-Bergström: Majken Stolt


 

Martha Sandwall-Bergström

Majken Stolt - Omaa sukua Oskarsson

Alkuteos: Majken Stolt, född Oskarsson

Suomentanut Kyllikki Hämäläinen

Otava,  1955

Majken Stolt, omaa sukua Oskarsson on 19-vuotias nuori aviovaimo, joka ei pääse ajatuksissaan eroon aiemmasta rakkaudestaan, Sigvardista, joka on kuollut. 

Hän oli mennyt naimisiin Gunnarin kanssa olematta rakastunut häneen. 

Majken tutustuu erilaiseen nuoreenpariin Valteriin ja Monicaan. Valter on taiteilija ja hänen ja Monican suhde on vapaa. He eivät aseta toisilleen rajoituiksia eikä sääntöjä. Majkenia alkaa tämä vapauden illuusio vetää puoleensa ja kun tämän "taitelijayhteisön" eräs jäsen, Ole haluaa ottaa Majkenista valokuvan, joka sitten julkaistaan lehdessä Majken alkaa haaveilla valokuvamallin urasta. Mutta puolisolla on toiset tuumat. Majkenin puoliso, Gunnar on ammatiltaan poliisi eikä ymmärrä Majkenia. Hän ei ole ajatellutkaan että haluaisia mennä naimisiin valokuvamallin kanssa. Gunnar-puoliso on lisäksi mustasukkainen.

En oikein tiedä miksi sinä kuvittelet vaimon. Onko hän olemassa vain laittaakseen ruokaa ja siivotakseen ja odottaakseen miehen kotiin tuloa. Onko hän miehen omaisuutta... Gunnar nosti taikinaiset kätensä kulhosta. - Juuri niin, hän keskeytti iloisesti ja yritti muuttaa suuntaa ja pelastaa heidät turvalliselle rannalle. - Sinäpä sen sanoit. omaisuutta. Minun omani koko elinikäni, niin minä juuri kuvittelen vaimon olevan. Ja jos hän kuvittelee jotakin muuta, olen valmis pitämään häntä kiinni näillä ....  Hän ravisteli leikkisästi taikinaisia tassujaan ja astui askelen Majkenia kohden.

Majken Stolt, omaa sukua Oskarsson on kolmas osa Martha Sandwall-Bergströmin Majkenista kertovassa trilogiassa. Olisi ollut hienoa, jos aiemmat osat olisivat olleet tuttuja ennen kuin luin tämän, mutta kävihän se lukeminen näinkin. 

Tämä oli ihan kiva "vanhan hyvän ajan" tyttökirja, jossa on kuitenkin paljon syvällisempi ote, kuin romantiikkaan painottuvaa teemaa. Kertoja on kaikkitietävä, joka kuljettaa tarinaa Majkenin näkökulmasta, unohtamatta kuitenkaan toista osapuolta - Gunnaria. Tässä, kuten aiemmassa osassakin, on esimerkiksi käsitelty kuolemaa. Majkenin aiempi rakkaus, Sigvard on ollut rikollisjengin jäsen ja kuollut, mutta kuolema koskettaa Majkenia ja saa tämän ajattelemaan vapauden ulottuvuuksia toisella tavalla, kun uusista tuttavuuksista Valter lähtee Italiaan maalaamaan ja Monica jää omilleen, (seuraa juonipaljastus, joten maalaa hiirellä, jos haluat tietää)  ja ystäviensä kanssa seuraamaan mielikuvissaan minne asti Valter  on jo mahtanut ehtiä, kunnes Monica pujahtaa ulos ja tekee itsemurhan.

 Majken tajuaa että vapaudella on myös toinen puoli. Sitten Gunnar katoaa ajaessaan takaa vankilasta karanneita roistoja.

Tässä on siis teemoja, jotka eivät ole olleet ihan tavallisia vanhemmissa tyttökirjoissa. Marhta Sandwall-Bergströmin teoksissa on yhteiskunnallisia näkökohtia ja työläisnäkökulma on vahva, mikä näkyy myös hänen ihanassa Gulla-sarjassa. 

Kansikuvan tekijästä ei ole mainintaa. Ilmeisesti kansikuva on alkuperäisteoksen mukainen ja kuvittaja näin ollen ruotsalainen. Hankin tämän nettiantikvariaatista ja kansi oli repeytynyt, olen siis korjaillut kuvaa parhaani mukaan.  Tässä kappaleessa on kiinnostavia merkintöjä ja ajankuvia, kun joku on saanut tämän kansalaiskoulun hiihtokilpailuissa 4.2.1964 palkinnoksi (sijoitus hieman epäselvä). Myös takakanteen on jätetty viesti Ingalle: Jos sun on jao niin keitä itselles kahvia alhaalla. t. Ulla ja Salme. Myös on mainittu, että jonkun Tuulan synttärit on 11.3. Elämää nähnyt on siis tämä teos ja elämänkuvauksena ihan mainio tarina.

Helmet 2025 -lukuhaaste kohta  3. Kirjan päähenkilö on nuorempi kuin sinä

 

10 lokakuuta 2018

Paola Pigani: Älä astu sieluuni kengät jalassa!



Paola Pigani
Älä astu seiluuni kengät jalassa
Alkuteos: N'entre pasdans mon âme
Suomennos: Einari Aaltonen
Aviador, 2017
231 s.


"He ovat aina kulkeneet näillä mailla vieraista velvoitteista vapaina: he ovat asettuneet jonnekin, viljelleet maata rakentaneet, omistaneet, juurtuneet osaksi kylää ja seutua. Miksi heidän kohtaloonsa täytyy kajota, miksi heiltä riistetään heidän eläväinen erityisyytensä?"

Eletään toisen maailman sodan aikaa Ranskassa, Angouulêmen kylässä. Maan mustalaisväestö ei saa enää vaeltaa vapaina, heidät suljetaan parakkikylään aitojen ja vartijoiden taakse. Tarinaa vie eteenpäin kaikkitietävä kertoja, näkökulma on kuitenkin Alban, nuoren, vasta lapsen, joka sotavuosien myötä kasvaa aikuisuuteen.

Natsisaksan teoista juutalaisia kohtaan on kirjoitettu paljon, mutta en ole aiemmin lukenut kirjaa, jossa käsiteltäisiin romaniheimon saamaa kohtelua. Heidän kohtalonsa ei ollut kaikilta osin yhtään helpompaa, vaikka tässä tarinassa heitä ei vietykään kaasukammioihin. Leireihin suljetut miehet saivat päivisin käydä töissä, joka tosin ilman vapautta oli pieni helpotus oloihin. 

Pieni suuri tarina, jossa on hiven runollisuutta, paljon ilmavuutta, rivien välissä kuitenkin painavaa asiaa. Tarinaan ja toisen sieluun on astuttu kunnioittaen, ei kengät jalassa talloen, silti ainakin yhdessä kohdassa sanat hieman kipristelivät tuoden omaan lukukokemukseeni pienen pienen ikävän sivumaun, joka kuitenkin haipui ilmaan, kadoten kuin leiritulten savu tuuleen. 

Tämän tarinan ydinajatus on vapaus, sen kaipaus. Päästä lähelle luontoa, avaran taivaan alle - siinä romaniheimon sisin.

Mainio sanonta:

"valju kuin leivätön päivä"
---
Seinäjoen kaupunginkirjaston kirjastohaaste kohta 54: lue käännöskirja

02 marraskuuta 2016

Juri Koval: Napakettu Napoleon kolmas!



Juri Koval
Napoelon Kolmas
WSOY, 1977
Suomennos saksankielisestä laitoksesta Kaarina Helakisa
159 + 1 s.
Kuvitus Reiner Stolte

Varhain marraskuun toisen päivän aamuna pieni napakettu Napoleon kolmas lähti Msagan turkiseläintarhasta avaraan maailmaan. Se ei karannut yksin, sillä oli seuranaan ystävänsä, pikku sinikettu numero satakuusitoista.

Näin alkaa tarina napakettu Napoleonin pakomatkasta kohti Pohjoisnapaa. Karkumatkallaan se kohtaa niin takaa-ajavat turkistarhan omistajat kuin kylänkoirat, mutta myös koulutulokas Ljoska Serpokrylovin kuin toisluokkalaisen Vera  Merinovin. Pikku sinikettu jää kohta kiinni, mutta Napoleon jatkaa kulkuaan, kunnes se löytää tiensä koulun pihalla olevaan kanakoppiin. Sitä ennen se on ehtinyt asustaa Veran kodin koirankopissa, jossa Merinovien koira Palmu oli ottanut sen hoiviinsa.

En tiedä, mitä tästä kirjasta ajattelisin. Se oli kyllä ihan luettava  ja mukavaakin jutustelua. Neuvostoliittolainen ajattelu ja elämänmeno tulee esille sanoisinko hieman erikoisine, mutta myös lapsenomaisine vivahteineen.  Jälkimmäinen ilmenee erittäin hyvin kohtauksessa, jossa koulutulokas Serpokrylov, joka ei vielä käy koulua kohtaa koulunjohtaja Gubernatorovin ja antaa tälle irtiottamansa maitohampaan sanoen, että se pitää heittää uunintaakse ja sanoa 

hiiri, hiiri, hiironen
Annan maitohampaan sulle,
tuo sä rautahammas mulle.

Kuitenkin, kun on kyse pienen harvinaisen turkin omaavan napaketun karkumatkasta niin miettii, mikä olikaan napaketun kohtalo. Loppu jää täysin lukijan päätettäväksi ja minun lukukokemuksessa se ei ollut hyvä.

Minun on vaikea mieltää tätä ihan lastenkirjana kuitenkaan. Jossain määrin katsoisin tässä olevan vertauskuvia, jotka aikuislukijalle, elämää nähneelle lukijalle avautuvat eri lailla kuin pienille lapsille. 

Tämä kirja herättää kyllä kysymyksiä. Onko turkistarhaus mielekästä? Selviävätkö häkeistä irti päästetyt häkkieläimet vapaudessa? Onko kyseessä satu vai tositarina? Näiden yhdistelmä? Onko kirjailija halunnut verhota jonkin tärkeän teeman, kuten vapaudenkaipuun, lastenkirjan tarinaan?

Lisäksi minua jäi vaivaamaan muuan kohtaus, joka ei mielestäni lainkaan sopinut lastenkirjaan eikä tarinaan kokonaisuutena, outo, omituinen yksityiskohta.






Kirjassa on erikoinen mustavalkoinen kuvitus. Jotkut kuvat ovat hyvin selkeitä, jotkut kuin sikinsokin heiteltyjä oksankarahkoja, joista hädin tuskin otta selvää. Pieni Ljoska Serpokrylov tuo kuitenkin mimeleeni sarjakuvahahmo Ville Vallattoman. Heissä kenties on jotain yhteistä, niin erilaisista maailmoista kuin ovatkin.

Kirjan muiden hahmojen rinnalla Ljoska ja Vera muodostavat tarinan päähenkilöt, joissa on nähtävissä myös kahta erilaista katsomusta. Ljoska edustaa vapautta, joka viimeiseen asti toivoo ja luottaa siihen, että "se karkaa vielä". Ljoskan mielestä napaketun kuuluu elää napapiirillä. Vera olisi halunnut kasvattaa Napoleonista lemmikin. Palmu-koira piti siitä. Vera on kuitenkin kasvatuksen tulos, jo toisella luokalla koulussa.  Hän löytää lopulta Napoleonin koirankopista, jonne tämä oli palannut uudelleen ja Vera alkaa miettiä. Hän miettii, miksi se palasi, kun oli kerta karannut? Ja Vera päättää palauttaa napaketun tarhaan, vaikkakin silmät sumentuvat sitä tehdessä.

"Kyllä se karkaa vielä" Ljoska vakuutti Veralle, joka yritti saada ymmärrystä päätökselleen. Kyllä se karkaa ja sitä jäin minäkin toivomaan, vaikka kuinka ajatuksissa pyöri muunlainen loppu.

Tämä ei todellakaan ollut hauska kirja. Mutta se ei tarkoita, etteikö tämä kirja olisi tärkeällä asialla. Saada ihmiset ajattelemaan asioita eri kanteilta.

Muutama arkisanastosta poikkeava ja kulttuuria kuvaava ilmiö:


Hän laski kiehuvasta samovaarista vettä hiottuun heloitettuun lasiin... Saatan aivan nähdä Tsaikka-lasien tapaisen juoma-astian.

Purga = napapiirin lumimyrsky
...
Tällä mukana Leningrad - Ost - Berlin lukuhaasteessa.