lauantai 30. heinäkuuta 2022

Kirsti Ellilä: Lepra!

Kuva ei liity teokseen muuta kuin aiheensa puolesta, Lepran pihalla ruusut kukkivat.


 
.

Kirsti Ellilä

Lepra

Arktinen banaani, 2019

304 s.

 

Minkä kirjan luit viimeksi?

Kirsti Ellilän teoksen Lepra.

Mistä kirja kertoi?

Kahden sisaruksen elämästä ja vaiheista Oriveden Lepra-sairaalassa. Sisaruksista vanhempi Helmi on ollut Lepra-sairaalan johtajana. Sisaruksista nuorempi Matilda saapuu Lepra-sairaalaan saatuaan Helmiltä kirjeen. Helmi on sairastunut ja tarvitsee tilalleen henkilön johtamaan sairaalan toimintaa. Sisarukset ovat koulutukseltaan diakonissoja. Sisarukset joutuvat vaikeiden kysymysten äärelle ja pohtimaan omaa kutsumustaan ja elämän merkityksellisyyttä, rakkauden olemusta.

Ketä muita henkilöitä teoksessa esiintyi?

Lepra-sairaalassa työskenteli eri luonteisia hoitajia tiukasta ja kovaa kuria vaativasta neiti Kärkkäisestä armollisempaan Siiriin, joka ei ollut ottanut Diakonissan vihkimystä niin kuin Helmi ja Matilda. Lisäksi tärkeä rooli oli viinaan menevällä lääkäri Alholla ja muutamalla potilaalla.

Millainen rakenne teoksessa oli?

Teos koostui lyhyehköistä luvuista, joita oli helppo lukea. Kerronta oli helppotajuista ja sujuvaa kaikkiteitävän kertojan näkökulmasta. Kaikkitietävyyden tausta paljastuu yllätyksellisesti teoksen loppupuolella, jolloin näkökulmakin hieman muutuu. Kaikkitietävän kertojan kerronnan katkaisivat muutamat kirjeet eri aiheista ja henkilöiltä. 

Millainen ajallinen aspekti teoksessa oli?

Teoksessa liikutaan 1920-luvulta 1950-luvun alkuun. Ajallinen aspekti tulee esille lähinnä Matildan viittauksista menneisyyteensä Tammisaaren sotavankileirillä. Muutoin tässä ei juurikaan ole ajallisia kytköksiä mihinkään erityisiin tapahtumiin. Kuvaus keskittyy Matildan toimiin ja ajatuksiin ja siinä sivussa niihin asioihin, joihin hänen täytyy ottaa kantaa ja tehdä päätöksiä.

Oliko teos mielestäsi hyvä?

No, mitä kukin hyvällä teoksella tarkoittaa? Teos oli kyllä hyvin kirjoitettu, sujuva ja ajatuksia herättävä. Teoksessa keskityttiin tuomaan esille lepra-potilaiden  ihmisyyttä ja kanssaihmisten suhtautumista heihin. Teosta ei varsinaisesti voi sanoa hengelliseksi teokseksi, vaikka kristillisyys oli osa diakonissan koulutusta ja arvomaailmaa. Lääkäri Alho taas edusti tieteellistä katsantokantaa ja agitoi vahvasti tätä puolta. Tämä tieteen ja uskon välinen taistelu sillä tavalla kuin tämä teos tuo sen esille on ehkä suurin syy, miksi en ollut ylen ihastunut teoksen antiin. Toisaalta teos herättää kysymään ja miettimään omaa arvomaailmaa. Teoksessa viitataan niin eugenistiseen ajatteluun ja sterilointilakiin, joka pitäisi saada aikaan kuin abortin armeliaisuuteen, mutta tuodaan myös esille vastakysymys mikä tekee elämästä elämisen arvoisen. Teos ei anna siihen suoraa vastausta, mutta viittaa rakkauden merkityksellisyyteen. 

Ei tämä sinänsä huono teos ollut. Kokonaisuuten tämä vain jätti hieman ristiriitaisen olon juuri tuon tiede/usko -asettelun vuoksi.

Mikä teoksesta jäi päällimmäisenä mieleen?

Kysymys rakkauden olemuksesta. Mitä rakkaus loppujen lopuksi on?

Antoiko teos siihen vastauksen?

Antoi ehkä viitteitä, mutta ei antanut suoraa vastausta.

Onko vielä jotain, mitä haluaisit kertoa?

No, mietin teoksen todellisuuspohjaa. Ilmeisesti tämä on fiktiivistä kerrontaa. Tosin teos pohjautuu todellisten henkilöiden kirjeenvaihtoon, mutta ovatko teoksen kirjeet autenttisia, en tiedä. Todellisuuteen pohjautuvaa fiktiota siis. Oriveden leprasairaala on ollut todella olemassaja tämä lähipaikkakuntahistoria ja lepran läheisyys omaan seutuuni olivat syy, miksi tämä teos minua kiinnosti.

----

Pohjoinen 2022 -lukuhaaste kohta 3: Kirja, joka sisältää kirjeitä

perjantai 29. heinäkuuta 2022

Wilkie Collins: Erään perheen tarina!

Wilkie Collins

Erään perheen tarina

Suomennos Eero Alpi

Tiberius-kirjat. 2022

92 s.

Lyhyt, kevyt, aika mitäänsanomaton tarina, jota kertoo Darrock Hallin hovimestari William. Darrock Hall sijaitsee Cumberlannissa ja sen, samoin kuin maatilan Yorkshieressa ja omaisuuksia Jamaikassa on omistanut herra Norcross, jonka palvelukseessa William on alunperin ollut. Herra Norcross on kuollut ja jättänyt omaisuuden vaimolleen, joka oli häntä parikymmentä vuotta nuorempi. William jäi leskirouvan palvelukseen. Nuorta leskirouvaa ympäröi kosijoita, jotka kuitenkin saivat rukkasia osakseen, kunnes ilmestyi nuori mies nimeltä James Smith ja he avioituvat vastoin Williamin käsityskykyä. Herra Smith on kuitenkin paljon merillä ja poissa vaimonsa luota, jolloin Darrock Hallissa rouvan vieraana käy pastori Meek. Smith ei tykkäää tästä ja kieltää erään kerran kotona ollessaann tätä enää tulemasta. Lisäksi rouva saa nimettömän kirjeen, jossa kerrotaan että herra Smith on ottanut toisen vaimon. "Sinä katala, sinä katala" huutaa rouva.

Sitten herra Smith katoaa ja vuoteessa on verijälkiä. Niin William kuin rouva joutuvat syytetyksi miehen murhasta, mutta ruumista ei löydy mistään. Rouvalta on myös kadonnut muutamia naisellisia tavaroita.

Tämä pieni teos, jonkinasteinen dekkarin tai salapoliisijuttu, miksi tätä nyt voisi luonnehtia, sillä mitään suurta tai monimutkaista juonta tässä ei ole, eikä sen puoleen pähkäiltävääkään, kiinnosti minua, sillä pidän paljon kirjailjan Valkopukuinen nainen -teoksesta. 

Tämä tarina on ilmestynyt Suomeksi 1900-luvun alkupuolella ja kieli on suhteellisen hyvää ja kerronallisesti hyvin etenevää, helppolukuista ja -tajuista. Pari pientä kohtaa kuitenkin ponnahti tekstitä hieman kieliopillisesti outona:

--- siitä saan puhua kauempana kertomuksessani, ja tahdon kuitenkin varoa mainita niiden paikkojen nimiä... 

Wilkie  Collins on englantilainen 1800-luvun kirjailja, jota pidetään rikoskirjallisuuden edelläkävijänä ja rikostarinaksi tämänkin voi luokitella. En päässyt oikein selville onko tämä kirjoitettu ennen vai jälkeen Valkopukuisen naisen, mutta tarinaltaan tämä on sen rinnalla todella heikkolaatuinen kolonialistisen ajan kuvastaja, sillä Itä-Intiasta tuotu sekaverinen kamarineitsyt saa osakseen kuvauksen, joka on kaikkea muuta kuin mairitteleva. Tosin rouva Norcross/Smith on mieltynyt tähän. 

 Nykymittapuulla täytyy ihmetellä minkä kumman takia tämä on julkaistu paperisena, sillä tämä löytyy Prjokekti Gutenbergista, jossa olisi varmasti paljon sellaistakin kirjallisuutta, joka tätä enemmän ansaitsisi tulla julkaistuksi paperisena ja uutena suomennoksena. Luulisi, että Collinsiltakin sellaisia teoksia löytyisi. 

Helmet lukuhaaste kohta 10: Kirjan nimi on mielestäsi tylsä.


keskiviikko 27. heinäkuuta 2022

Gwen Strauss: Yhdeksän - Vastarintanaisten pakomatka Natsi-Saksan halki!

 

Gwen Strauss

Yhdeksän - Vastarintanaisten pakomatka Natsi-Saksan halki

Alkuteos: The nine: the true story of a band of women who survived the worst of Nazi Germany

Suomentanut Timo Korppi

Bazar, 2021

475 s.


Tosi tarina yhdeksästä naisesta, jotka selvisivät pahimmasta. Kaksi hollantilaista, yksi espanjalainen ja kuusi ranskalaista naista, jotka olivat ranskalaisen vastarintaliikkeen aktiivisia jäseniä. Heidän johtajanaan oli Helene Podliasky, kirjoittajan isotäti. Kaikki he olivat nuoria, rohkeita naisia, jotka eivät taipuneet natsien vallan alle, vaan kävivät henkensä uhalla taisteluun vääryyttä vastaan.

Kirjoittaja ei kuvaa kovinkaan paljon itse heidän toimintaansa vastarintaliikkeessä. Teos kertoo näiden yhdeksän naisen pakomatkasta sodan loppuvaiheessa, kun keskitysleirejä tyhjennettiin liittoutuneiden alta laittamalla väki kuolemanmarssille.

Tästä apaaattisesta, väsyneestä, kohtaloaan kohti kulkevasta marssijonosta loikkaavat nämä yhdeksän naista, joista oli tullut läheisiä, tien vieressä olevaan ojaan ja odottavat siellä että askelten äänet häipyvät kaukaisuuteen. 

Naiset suuntaavat kohti Pariisia, kohtia amerikkalaista vyöhykettä, sillä he eivät halua jäädä puna-armeijan puolelle.

Teos on karua luettavaa, mutta siinä tulee esille myös naisten rohkeus, elämänasenne, luonteiden erilaisuus, toivo rakkaiden jälleennäkemisestä. Kirjailija kuljettaa teostaan kahdella tasolla, jossa punaisena lankana on kuvaus pakomatkasta ja pakomatkakuvauksen lomassa hän esittelee nämä yhdeksän naista. 

Teos pohjautuu arkistotutkimuksiin ja henkilöhaaastatteluihin.

Julmuuden, väkivallan ja toivottomuuden keskellä keventävänä on bavarois-vanukkaan ohje, jonka valmistusta Nicole-niminen nainen kuvailee vankitovereilleen. Tämä reseptien kertominen ja kuvaileminen on naisilla yksi tapa hengissäselviämiskeino paikassa, jossa kalvava nälkä oli jokapäiväinen asukas.

Tämä bavarois-resepti on kirjoitettu niin selkeästi, vaikka kerronnallisen kuvaavasti, että haluaisin kokeilla onnistuisinko sen valmistamisessa. Tosin sen valmistaminen ei ole mitenkään yksinkertaista. Teoksessa, joka muuten ei ole mitenkään kevyttä luettavaa tämä 'reseptitarina" on todellakin erikoinen mielenkohottaja. Ei ihme, jos naiset reseptejä toisilleen kuvatessaan saivat näistä hetkistä voimaa ja jaksoivat eteenpäin, vaikka toisaalta se on hyvinkin ihme, että sanat ja mielessä liikkuvat kuvat voivat poistaa kivun ja epätoivon.

Pakomatkallaan naiset kohtasivat niin hyviä kuin ei niin hyviä ihmisiä. Tulipa vastaan 'jättiläisiäkin'. Tässä talossa, jossa kaikki tuntui kovin suurelta ja he itse tunsivat olevansa jollain lailla kutistuneita. Oven yläpuolella luki: Usko Jumalaan mutta usko myös itseesi. Jumala siunaa niitä, jotka pitävät huolta itsestään. Talossa naiset saivat kyllä jotain syödäkseen ja yösijankin, mutta erityisen tervetulleina heitä ei pidetty. Jättiläiset olivat omanarvontuntoisia ja katsoivat kurjissa vaatteissa ja ryysyisiä naisia nenänvarttaan pitkin.

Mielenkiintoinen historiakatsaus Ranskan vastarintaliikkeeseen mutta myös henkilögalleria ja -historia oli kiintoisaa.

Muutama naisen asemaa ja sen kehitystä Euroopassa valottava kohta:

Hollannissa oli vielä 1960-luvulla voimassa laki, "joka kielsi kodin ulkopuolisen työpaikan naimisissa olevilta naisilta".

"Ranska vuonna 1940 oli uskomaton maa. Miehiä ei ollut jäljellä. Naiset käynnistivät Résistancen toiminnan. Äänioikeutta heillä ei ollut eikä oikeutta omaan pankkitiliin tai käydä töissä kodin ulkopuolella. Mutta vastarintataistelijoiksi he kelpasivat."

---

Helmet 2022 -lukuhaaste kohta 26: Kirja liittyy kansalaisaktivismiin.

Tämä sopii myös omaan Bongataan lintuja -lukuhaasteeseen, sillä teoksen kääntäjä on nimeltään Korppi.

---

Teoksen on ehtinyt lukea myös Kirjojen kuisketta -blogisti, joka määrittelee teoksen: "kuvaa naisten fiktiivistä faktaan perustuvaa pakomatkaa, joka paikoittain saa seikkailuromaanin piirteitä".

 

Sirjan mielestä "Teos on koostettu hyvin ja se sisältää paljon tietoa tuon ajan tapahtumista ja "Teos on mielenkiintoisesti rakennettu tarina, joka kuvaa niin kauheuksia, mutta myös sitä iloa ja yhteishenkeä, jonka turvin monet selviytyivät".

sunnuntai 24. heinäkuuta 2022

Naistenviikko 2022. Merja Otava: Priska!

Merja Otava

Priska - Kesästä kesään!

WSOY, 1959

152 + 1 s.


Tuijata ideoima Naistenviikon lukuhaaste alkaa olla päätöksessään. Tänään vietetään  Kristiinan, Tiinan, Kirstin, Kirsin, Kristaa, Kiian ja  Tinjan nimipäivää. Onnitteluni!

Viikon lukupaketissani on jo yksi Kristiina esiintynyt ja tässä tulee toinen. Tosin ei ensimmäisenä nimenä, mutta henkilönnimenä kuitenkin. Priska, nelitoistavuotias päähenkilö on oikealta nimeltään Piia Kristiina. Aiemmin häntä on kutsuttu Piiaksi, mutta saanut nyt lempinimen Priska, mikä onkin hyvä yhdistelmä Piiasta ja Kristiinasta. 

Priska on veikeä tarina 14-vuotiaan tytön kasvukivuista ja unelmista. Otavan kieli on nuorekasta, eläväistä ja mielikuvia synnyttävää. Mielikuvat taas ovat riippuvaisia lukijasta. Itselleni syntyi metka mielikuva ensimmäisen sivun kuvauksesta, jossa:

Kai, Nukke, Priska, Molla ja hännänhuippuna Masa asettuivat jonoon ja panivat kädet toistensa olkapäälle. Minulla meni hetki aikaa ennen kuin kuvittelemani nukkejono muodostikin todellisen kaveriporukan, joka oli rannalla uimassa ja menivät sitten ankankäyntiä kohti jäätelörattaita.

 

Miljöönä on 1950-luvun Helsinki, sen kadut, koulu ja kodit. Vieläkö Helsingissä tänä päivänä myydään jäätelöä työnnettävillä jäätelövaunuilla? 50-luku tulee esille vannealushameissa, James Deanin kuolemassa. Ensi aluksi kerronta kuulostaa aika tajunnanvirtamaiselta, mutta kyllä tässä jonkinlainen punainen lanka kuitenkin on olemassa, vaikka erityisen juonivetoinen tämä ei olekkaan. Priska pohtii syntyjä syviä, mutta hänelle myös tapahtuu: pyöräretki Mannerheimintiellä päättyy kuorma-auton alle, talvisella retkellä luokkatoverin huvilalle leikitään pullonpyöritystä ja todetaan erinäisiä asioita. Ei vain Priskan elämässä, vaan jokaisen luokkakaverinkin elämässä on omat kipupisteensä.  Rikkauskaan ei ole tae täydellisestä onnesta.

Kuvaus Priskasta ja ystävästään Nukesta tuo mieleeni myös ruotsalaisen Merri Vikin Lotan ja Giggin. Tässä kuvauksessa on jotain hyvin samanlaista.

Nukke jutteli kaikenlaista ja Priska kuunteli. He nauroivat aina yhtäaikaa ja samoille asioille. Heidän ystävyytensä oli alkanut pihalla hiekkalaatikossa ja se oli jatkunut yhtä varmasti kuin aika haalareista jenkkihousuihin (tarkoitetaan kai farkkuja) ja aina eteenpäin ja se jatkuisi  - aina korkeakorkoisiin kenkiin ja ylioppilaslakkiin saakka. Aina.

Ystävyys on kuitenkin saada kolauksen, kun Priska tajuaa, että koulutoveri Kai, johon hän on ihastunut pitääkin Nukkea suloisempana ja Nukkekin tykkää Kaista. Sitten Priska kuitenkin näkee unta (jälleen kerran)  ratsastavasta Rosvosta, jolla onkin punainen paita, ja hän tajuaa, että ei hän itse asiassa Kaista, vaan Jyristä. Jyri on sukulaispoika, joka asuu Priskan kotona samoin kuin toinen sukulainen, Marke, joka opiskelee. Priskan perhe on ilmeisen hyvin toimeentuleva, heillä on kotiapulainen tai keittäjä Siiri, jolla on huone keittiön vieressä.Priskan äiti on töissä naistenlehdessä, ilmeisesti taitaa omistaakin sen. 

Naiseudesta:

Priska oli mennyt ja sulkenut tyttöjenhuoneen oven jälkeensä. Jyri lähtisi eikä Jyriä näkisi enää. Ikkunoiden takana oli sinistä. Syksy oli paljon myöhässä tänä vuonna. Jyri lähtisi pois heiltä. Kuluisi muutama vuosi ja Markekin lähtisi ja menisi naimisiin ja Markesta tulisi opettaja. Hän Priska jäisi tähän huoneeseen. Hän vanhenisi. Ei olisi enää mikään pikkulikka. Hänestä tulisi nainen. Peruuttamhattomasti. Hän ei olisi enää välimuoto. 

Erilaisia naishahmoja:

Nuken äiti  maalasi itseään ja pukeutui muodikkaasti, Hiiren äiti oli puoluepamppu, ajoi naisten asiaa  ja kulki matkoilla puhumassa vähän väliä. Juulian vanhemmat olivat eroamassa ja äiti toivoi Juuliaa asumaan hänen luokseen. Julia oli kahden tulen välissä. Kumman luo: äidin vai papan.  Hillevin äiti taas kehui tytärtään kuinka tämä osasi sitä ja osasi tätä, Esa, joka asui tätintä luona näki tämän pihistelijänä, ei antanut edes taskurahaa ja voi piti sivellä näkkileivän sileälle puolelle.

Kivet

Viittaus kiviin toistuu teoksessa yhä uudelleen.

Tutut kive olivat siellä (mökin rannassa) : suuret istuinkivet, vähän pienemmät kivet, joilla saattoi hypellä ... jokainen oli erilainen. Ne olivat kuin kyykyssä olevia ihmisiä - ei, eivät ne muistuttaneet ihmisiä. Ne olivat jokin ihmisen sukuinen heimo, jolla oli hienot viitat päällään ja huntu kasvojensa suojana kuin naisilla itämailla. Vain asento paljasti niiden luonteen: jotkut olivat hiukan väsähtäneitä, toiset ryhdikkäitä kuin isä ja äiti, Marke, Kai ja Juulia, toiset muhkeita ---

Kivet ovat vertauskuva Priskasta. Jollain tasolla niissä kuvastuu lapsuuden usko keijuihin, kunnes aikuisuus vie sadun lumon ja elämä löytää uuden suunnan.

Priska oli valellut kasvonsa vedessä ja kyyristynyt kiven viereen ja ollut itsekin kuin yksi niistä - liikkumatta ja hiljaa. HÄn oli yrittänyyt olla kuin ne: kipua tuntematta. Priska oli pusertanut pois kaikki ajatukset. Hän ei ollut ikävöinyt eikä toivonut mitään. Hän oli ollut kivi.--- --- Lapsuuden aikainen kivien heimo riisui viitat yltään ja kivettyi. Illalla vielä Priska oli tutkinut kiviään. Mutta ne olivat pysyneet vaiti. Näinkö tullaan aikaihmiseksi, mietti Priska ja silloin oli alkanut jo hämärtää.


Kielileikki:

Se peli pois, sanoo isä ja Priska hokee: sepelipois!

Outoksia 50-luvulta:

Jenkkarit (no, taitavat olla jenkkitennarit)

Ettana oleminen

Parpidapaikat (koulussa välitunnilla)

 

Erityismainita tälle ajatukselle:

Jos olisi varma, ei pelkäisi eikä olisi kateellinen eikä ilkeä

 

 

Kuittaan tällä myös Helmet 2022 -lukuhaasteen kohdan 45: Palkittu esikoisteos. Merja Otava aloitti kirjailjauransa tällä teoksella ja sai tästä WSOY:n Anni Swanin muistokilpailuvoiton.

 

lauantai 23. heinäkuuta 2022

Naistenviikko 2022. Joan Lingard: Pako Latviasta 1944!


Joan Lingard

Pako Latviasta 1944

Alkuteos: Tug of War

Suomentanut Sirkka Salonen

Gummerus Carlsen, 1991

244 s-


 

 

 

Aloitus: - Puoli tuntia, sanoi Lukas Petersons. - Ja sitten meidän on lähdettävä.

Lopetus: Astra vilkutti. Hugo tarttui laukkuihinsa ja meni verkkaisin askelin laskuporrasta  pitkin sisarensa luo.

 

 

Pako Latviasta kertoo kahden perheen pakomatkasta Latviasta toisen maailmansodan loppuvaiheissa, kun venäläiset ovat valtaamassa Latviaa saksalaismiehitysen jälkeen. Perheen isä Lukas on vanhojen kielten opettaja ja venäläisten mustalla listalla.

Perheet suuntaavat kohti Leipzigiä, jossa Lukaksella on tuttu, jolta voi odottaa jonkinlaista apua.

Perhe Petersson: isä  Lukas, äiti Kristina sekä lapset Astra, Hugo ja Tomas. Astra ja Hugo ovat kaksosia, neljäntoista ikäisiä. Thomas alta kymmenvuotias.

Perhe Janssons: Isä Paulis, Äiti Olga ja lapset Mara, Zigi ja Klara, joka on vielä pieni vauva. Zigi on Tomasin hyvä kaveri. Mara taas Astran paras ystävä. Lisäksi Janssonin vanha muori, joka ei ensin aikonut lähteä mukaan, mutta muutti mielensä.

Matkalla kohti Saksaa ja Leipzigiä perheet matkaavat niin jalkaisin, autolla, laivalla kuin junalla. He joutuvat kohtaamaan monenlaista. Sodan jylyn ja tuoksinan keskelä, pakolaisjoukkojen keskellä Hugo joutuu erilleen muusta joukosta, kadottaa silmälasinsa, joita ilman hän ei näe mitään.

Matkaa on jo tehty jonkin matkaa, kun perheet päättävät sinunkaupoista, vaikka ovat tunteneet toisensa hyvinkin jo Latviassa.

- Ajatelkaa, miten mukavaa on päästä taas vihreiden niittyjen keskelle! Kristina kääntyi Maran äidin puoleen. - Vai mitä Olga? - Se on ihanaa, rouva Petersson! Olgan silmät loistivat. Hän inhosi niin pikkukaupunkeja kuin suurkaupunkeja. Ennen tälle matkalle lähtöä hän ei ollut yöpynyt kertaakaan kaupungissa. - Tiedätkö mitä, Olga, minuta sinun on aika lakata teitittelemästä minua! Me olemme kokeneet paljon yhdessä ja olemme kuin yhtä perhettä, ja minä toivon, että sanot minua tästä lähtien Kristinaksi. Samoin sinä, Paulis - Sama pätee minuun, sanoi Lukas. Olga punastui. - Kiitos, Paulis sanoi ja lisäsi vähän hämillään: - Lukas. Kaikki hymyilivät.

--

Olga jää hieman taustalle myös luonteensakin puolesta Paulisista puhumattakaan. Olgan luonteeseen liittyen tosin mainitaan, että hän alkoi ennustaa ansaitakseen tuloja. Onneksi tämä paranormaali aines ei ollut mitenkään suuressa roolissa kerronnassa, muuten teos olisi varmaankin jäänyt lukematta.  Sen sijaan Isä Lukasta kuvataan oppineeksi, joka lukee Ovidiusta ja Ciceroa. Myös Hugo on kova lukemaan(Dickensiin ja Walter Scottiin viitataan)  eikä Astrakaan lukemista kaihda. Pakomatkalle hän ottanut mukaansa latviaksi käänetyn Bronten Kotiopettajattaren romaanin. Kristina puolestaan on taiteilija, hän on ahkera luonnoskirjan täyttäjä ongelmia täynnä olevalla matkallakin. Luonnoskirja näyttäisi Hugolle heidän kokemuksensa, sillä hän ei ole menettänyt toivoaan pojan suhteen.

Pako Latviasta on jännittävä, koskettava tarina, jossa kerronta kulkee vuoroin Astran näkökulmasta ja Petersson/Jansson -joukon mukana ja vuoroin yksinäisen Hugon seikkailuissa. Löytävätkö he enää koskaan toisensa? Tarinaa kuljetetaan sujuvasti ja tasaisesti eteenpäin. Sodan olot ja mielettömyys, historia ja todellisuus kohtaavat ja saavat ajattelemaan, mitä se on ollut Euroopassa toisen maailmansodan aikana, mutta pistää myös miettimään niitä oloja ja tilanteita jotka ovat arkea esimerkiksi tämän päivän Ukrainassa. Kiinnostavasti kerrottu, tositapahtumiin perustuva (takakannen tekstin mukaan) pakolaistarina.

Erityismaininnat näille ajatuksille:

Kirjat ja opiskelu on suuri lohtu, jopa vaikeina aikoina.

Itke pois! Isä sanoi. - Siinä ei ole mitään häpeämistä.

Naistenviikkoa on vielä hetki jäljellä. Tänään vietetään Olgan ja Oilin nimipäivää. Onnitteluni heille. Tämän kirjan Olga on sivuroolissa, mutta pääsee kyllä välillä ääneenkin. Naistenviikkon sopivasti teoksen on kirjoittanut Joan, joka on lähellä toissapäivän vietettyä Johannan, Hannan, Jennin, Jennan, Jonnan, Hannelen, Hannen ja Joannan nimiä. Kristiinan päivää taas vietetään huomenna, jolloin naistenviikko jo päättyykin. Vielä siis loppurutistus edessä Tuijatan ideoimasa haasteessa.

 


Maailmanvalloitus kirjallisesti: Latvia

 


perjantai 22. heinäkuuta 2022

Naistenviikko 2022. Ilona Meretoja: Ruusuaita!

 

Ilona Meretoja

Ruusuaita

WSOY, 1959

132 + 1 s.

Kansi (ruusu ei kuulu kuvaan): Leena Puranen

 

Naistenviikon lukuhaasteen, jonka on ideoitunut Tuijata merkeissä jatketaan. Tänään merkkipäiväänsä viettävät:  Leena, Matleena, Leeni ja Lenita. Onnitteluni heille. Lukuhaasteeseen nappasin Ilona Meretojan teoksen Ruusuaita, jonka varsinainen päähenkilö on Maria Marialla on kuitenkin Leena-niminen isosisko, joten oma suunnitelmani lukea naiskirjailijoiden kirjoja, joiden kirjoittaja tai tarinassa esiintyvä henkilö omaa päivänsankarittaren nimen toteutuu.

Ruusuaita on kepeähkö, joskaan ei ohuehko kesäinen tarina. Kepeähkö, sillä kerronta ei ole kovin monimutkaista ja tarina sisältääkin myös psykologisesti painavan teeman, takakansitekstin mukaan: nuoren elämäniloa varjostava menneisyyden tragedia ja naamiot, joilla peitämme todellisen minämme.

Kerronnallisesti tarina etenee kaikkitetävän kertojan toimesta ihan onnistuneesti. Virkkeet ovat lyhyehköjä, rytmisesti sen verran vaihtelevia että eivät töksähtele. Sujuvaa, kevyehkön ilmavaa  kerrontaa siis, jossa on omintakeinen ääni. Tämä ei ole erityisen värittynyttä kerrontaa. Asiat tuodaan esille melko yksinkertaisin sanakääntein, mutta ei tylsästi.

Päähenkilö on siis Maria, joka on ensisijainen kokija, ja jonka näkökulmasta asioita tarkastellaan. Hän on viettämässä kesää perheensä kanssa merenrantahuvilalla. Perheeseen kuuluu isosisko Leenan ohella pikkuveli Timo, äiti ja isoäiti, joka on aika merkittävässä roolissa hänkin, perheen pylväs ja matriarkka. Marialla on myös isoveli Heikki. Isä on kuollut. 

Naapurihuvilaan, jota erottaa ruusuaita on muuttanut Hellénin perhe, jossa on Jaana ja Markus nimiset lapset. Jaana ja Maria ovat samanikäisiä, kuudentoista, Markus vähän vanhempi. Tuttavuutta tehdessään Maria saa kuulla Markukselta, että Jaana on vähän "poissa raiteiltaan"

Pois raiteiltaan joutuvat myös Marian äiti ja isoäiti, kun Leenalta tulee kirje Pariisista, jossa hän on ollut mannekiinin hommissa. Leena kertoo tuovansa mukanaan ranskalais-italialais-espanjalaisen nuoren miehen, jonka kanssa hän aikoo kihlautua. Äidin pitää vain lähettää hänelle laivalippu Tukholmasta, koska pojan rahat riittävät vain sinne asti. Tämä Ferdinand, jonka nimi lyhenee tarinan edetessä Freduksi on jonkinlainen säveltäjä,vailla tointa. Äiti Eevan sanoin, kuulostaa hieman huolestuttavalta.

Isoäiti ohjaksissa perhe päättää pitää yhtä ja toimia niin, että Leenan kihlauksesta ei tule mitään ja onnenonkija saa lähteä matkoihinsa. Mutta kuinka käykään. Fredun saapuessa isoäiti on kohta hyvää pataa tämän kanssa ja Maria näkee Fredun pitävän Eeva-äitiä kädestä. Todellisuudessa Fredu ei ole mikään säveltäjä. Selviää, että kyse on pilasta, pariisilaisten suomalaispoikien vedonlyönnistä, jossa on päätetty ottaa selvää siitä ihastuuko suomalaistytöt suinpäin miehiin heidän karamellinkorean ulkomuotonsa vuoksi, vai riittääkö se että nämä ovat ulkomaalaisia, kuten Fredu väittää.

Fredu ei oikeastaan olisi halunnut jatkaa koko pilaa huomattuaan, mihin se johti. Hän tykkäsi ihan aidosti Leenasta ja halusi tämän pois Pariisista. Freddun mielestä "mannekiiniksi sopivat vain keskinkertaisilla älynlahjoilla varustetut tytöt." Kaiken lisäksi Fredu, oikealta nimeltään Fredrik on kaukaista sukua isoäidille.  Kun Leenalle selviää asian todellinen laita,  hän  kokee itsensä noloksi. Mutta purkautuuko kihlausaikeet?

Muutama kirjallisuus- ja muu viite:

Schopenhauer ja  Carrel eivät sano minulle mitään, joten täytyi hieman taas selvitellä taustoja. Schopenhaueriin ilmeisesti viitattiin filosofisena juonteena. Carrel taas Nobelin lääketieteen saanut kirurgi, kirjoittanut kirjan Tuntematon ihminen. Hemingwayn Vanhus ja Meri sen sijaan on tutumpi nimenä. Sekä isoäiti että Maria olivat innokkaita kalastajia. 

Jollain tasolla tyypillinen tyttökirja, kuitenkin tyyliseikoissa on jotain, mikä tekee teoksesta omanlaisen ja hitusen valtavirrasta poikkeavankin. 

Olisin mielelläni lukenut kirjailijasta jotain taustoja, mutta enpä juuri löytänyt. Nuortenkirjonen lisäksi hän on kirjoittanut joitakin historiallis-romanttisia teoksia, joita on verrattu Kaari Utrioon, joka taas kirjailjana ei innosta minua lainkaan.

Outo sana:

Skriini

Tiedätkö sinä, mikä se on? Minä en olisi tiennyt, jos se ei olisi selvinnyt asiayhteydessä. 

 


 


torstai 21. heinäkuuta 2022

Naistenviikko 2022. Johanna Spyri: Äidin laulu!

 

Johanna Spyri

Äidin laulu

K.J. Gummerus, 1916

154 s.

Naistenviikko jatkuu  Johannan, Hannan, Jennin, Jennan, Jonnan, Hannelen, Hannen ja Joannan nimipäivällä. Tuijatan ideoimaan naistenviikon lukuhaasteeseen otin omasta hyllystäni Johanna Spyrin vähemmän tunnetun teoksen Äidin laulu.

Äidin laulu on viehättävä pieni tarina, jonka pääoasassa on lapset. On Ylikylän pappilan lapset Ritsi (Morits) ja Eedi (Edvard) ja Sally. Sallyn paras ystävä on Keskikylässä asuva Kathlyn. Lasten elämä muuttuu, kun Keskikylään, vanhan Mariannan mökkiin muuttaa vieras nainen poikansa kanssa. Sallyä tämä vieras kovasti kiehtoo, sillä nainen pukeutuu päivälläkin silkkimekkoon ja pojalla on samettipuku. Pappilan apulainen Lisbeth, joka on palvellut pappilan väkeä jo yli viisikymmentävuotta on Mariannan ystävä ja kun hän kuulee vieraista hän suuttuu: onko se nyt laitaa että Marianna ei saa kulkea niin kuin ennen oman keititön läpi ja jos pukeutuu silkkiin ja samettiin jo päiväsaikaan ja jatkuvasti, niin siinä on kyllä jotain salattavaa. Marianna uusi vuokralainen, rouva Dorn kuitenkin kuolee ja hänen poikansa Eerik jää orvoksi ja häntä uhkaa huutolaisuus.

Sally on yrittänyt saada Eerikin leikkimään muiden lasten kanssa ja saakin tämän vedettyä välillä mukaan, mutta kun Eerik kuulee soittoa tai laulua hän heti jättää leikin kesken ja jää kuntelemaan. Sallylle hän selittää, että hän haluaa löytää äidin laulun, sen, mitä tämä lauloi ennen kuolemaansa.

Äidin laulusta, kun se lopulta löytyy muodostuu Erikin pelastus, sillä Keskikylän Churre on jo vetämässä poikaa valheilla kohti tuhoisia tekoja.

Äidin laulu on täynnä lasten vilkkautta, mutta myös  aikuisten järkevää arkea puhumattakaan  sivujuonteesta, joka kuvastakoon erästä puolta naiseudesta.  Rikas, nuori kartanon neiti rakastuu köyhempään mutta lahjakkaaseen musiikinopetttajaan ja karkaa kotoa huomatakseen, että rakkaus onkin ollut katoavaa. Mies on jättänyt perheensä ja lähtenyt Amerikkaan etsimään rikkautta.

Toisenlaista naisen maallia edustavat pappilan rouva, aikaansaapa, hiljaisuudessa neuvokas äitihahmo tai Marianna, joka iästään huolimatta kantaa jokeen tippuneen poikalapsen marjakorissa kotiinsa ja hoivaa henkihieverissä olevan pojan taas terveen kirjoihin.

Seikkailua, lasten mielikuvituksen vauhdikkuutta, hieman viikarimaisuutta ja tahatontakin konnuutta, sekä ripaus sadunomaisuutta todellisuuden rinnalla sisältää tämä tarina, jossa korostuu myös lempeä ja lämmin kasvatuksellinen ote, kristilliset hyveet ja kunniallisuus.

Erityismaininta tälle lausunnolle:

- Tulee suuri, suuri  -

- Suuren suuri herra -

- Varsin suoraryhtinen herra kahden hevosen vetämistä vaunuista. Minä luulen, että on sotaherra, sanoi Eedi hökkösissään.




keskiviikko 20. heinäkuuta 2022

Naistenviikko 2022. Margareta Keskitalo: Satamakylän serkukset!

 

Margareta Keskitalo

Satamakylän serkukset

WSOY, 1960

170 +1 s.

Kansi: Maija Karma


Tänään nimipäiväänsä viettävät:  Marketta, Maarit, Reetta, Reeta, Maaret ja Margareeta. Onnea vain kaikille nimipäiväsankareille. Tuijatan ideoimaan naistenviikon lukuhaasteeseen liittyen luin Margareta Keskitalon nuortenkirjan Satamakylän serkukset.

Vahvan yhteiskunnallisen aspektin sisältävä tarina kertoo orvosta Vapusta, joka on ollut hyvässä hoidossa Ellida-tädin hoivissa. Tämä ei ilmeisesti kuitenkaan ole ollut sukulainen, koska Ellidan kuoltua tyttö saa kodin äitinsä serkun Martan luona, jolla on kolme lasta itsellään: Kaksoset Ulla ja Pasi sekä vanhempi poika Markku. Elämä Martan luona ei ole helppoa. Martta on uudessa aviossa miehen kanssa, joka on ankara ja viinaan menevä. Varsinkin Markkua isäpuoli kohtelee kovalla kädellä, viepä tämän kesäntöistä ansaitsemat palkkarahatkn ennen kuin Markku ehtii palkkatoimistoon.

Vapulla itsellään on kaksi toivetta: päästä oppikouluun ja tulla taiteilijaksi.

Mietin lukiessani mitä aikaa tämä mahtaa kuvata tai mihin päin Suomea sijoittua. Kerronnassa puhutaan Joenmutkan kylästä, josta Vappu muuttaa Satamakylään. Markku, joka haaveilee merille pääsystä katselee satamassa laivoja, jotka joskus käyvät etelässä. 

Naisten ääni -sivustolta löysin esittelyn kirjailijasta ja tiedon, että hän on syntynyt Pyhäjoella ja asunut myös Oulun ja Raahen seutuvilla. Keskitalo on artikkelin mukaan viettänyt itse lapsuutensa Sataman äärellä. Satamakylän serkukset on ilmeisesti miljööltään saanut vaikutteita kirjailijan elämästä Lapaluodossa. 

Suomessa on viime aikoina puhuttu paljon lastensuojelusta. Lastensuojeluteema onkin vahva tässä teoksessa. Vappua hänen saattajansa ohjeistaa ottamaan yhteyttä lastenvalvojaan, jos uudessa kodissa tulee vaikeaa. Kun isäpuoli hakkaa Markkua halolla tarraa Vappu halkoon ja estää miestä jatkamasta pahoinpitelyä uhkaamalla ottaa yhteyttä lastenvalvojaan. Naapurusto on vain töllistellyt tapahtumia ikkunasta. 

Satamakylän serkukset on vahva ja tunteita herättävä teos, jonka ajallinen miljöö sijoittuu  lähes sadan vuoden taakse 1930-luvulle. Nykyaikana 13-vuotias pojannaskali tuskin karkaisi merille jäniksenä. Poikakotien olotkin ehkä ovat toisenlaiset kuin tässä teoksessa Markun joutuessa syyttömänä vastaamaan teosta, johon on yhden yön seurauksena sekaantunut. Loppu on kuitenkin onnellinen. Markun oikea isä saapuu ja vie pojan mukanaan ja Vappu, hän pääsee kuin pääseekin oppikouluun ja ehkä, ehkä hänestä vielä tuleekin taiteilija. 

Kerronnallisesti suht sujuvasti etenevä teos, jossa yksi siirtymä kuvauksessa tosin saa minut lukijana hämmentymään. Mitä! Kuluiko tässä vuosia yhdessä hyppäyksessä vai mistä on kyse?  Tässä ei juurikaan ole mainintoja viikoista tai vuorokausista tai tuntienkaan kulumisesta, on vain tunnelmia ja hetkiä, tapahtumia, tunteita jotka sykkivät vuoroin iloa, vuoroin tuskaa. Vapun iästä mainitaan teoksessa alussa, että "hänet saattoi kuvitella 10-vuotiaaksi tai hieman vanhemmaksi" ja tämä ikäkysymys on seikka mikä hämmentää. Ilmeisesti aika kuitenkin menee eteenpäin kuukausia, ehkä vuoden, parikin. vuodenaikaan kyllä välillä viitataan välillä. On kuitenkin vaikea sanoa mitään varmaa ajan kulumisesta.  Siirtymissä, ainakin tässä yhdessä olisin siis kaivannut hieman enemmän selkeyttä. Ei lastenleikeistä yhtäkkiä voi hypätä seitsemännelle luokalle. Ehkä tämä ajallinen miljöö jää sivuun siksi, että kerronnassa vuorotellaan Vapun ja Markun elämän kuvauksessa. 

---



tiistai 19. heinäkuuta 2022

Naistenviikko 2022. Aili Konttinen: Hymyile Krisse!

 

Aili Konttinen

Hymyile Krisse

Tammi, 1948

254 s.

Kansikuvitus: Maija Karma (oletan signeerauksesta)


Tänään vietämme Sarin, Saaran, Saran, Saritan, Sallin ja  Sallan nimipäivää. Onnea vain kaikille  päivänsankareille. Tuijatan naistenviikon lukuhaasteeseen valitsin päivän kirjaksi Aili Konttisen Hymyile Krisse, vaikka kirjan päähenkilön Kristiinan nimipäivää vietetään vasta viikon lopuulla. Sen sijaan valitsin tämän edustamaan päivän nimipäiväsankareista Saaraa. Saara Suvanto on Krissen koulutoveri, niin kuin ovat myös Lahja Yrjölä, Irja Vehmas ja  Hellevi Eriksson.

Krisse on suuren maalaistalon tytär. Talon,  jota on hallinnut jämerä ja tilastaan ylpeä Vaari, jolla on ollut vain tyttäriä, ja joka halveksii kotivävyään, Krissen isää, joka on nainut yhden tyttäristä ja ottanut talon nimen omakseen. Sodanjälkeistä Suomea ja yhteiskunnallista muutosta ja sen vaikutuksia Vaariin edustaa karjalaisten evakoiden asuttaminen. Ali-Ojalastakin on pakko luovuttaa maata karjalaiselle perheelle, jota Vaari ei sulata alkuunkaan, niin kuin ei ole sulattanut torpparilakiakaan aikoinaan ja kieltänyt mainisemastakaan kyseistä asiaa enää ikinä.

Krissen suhtautuminen tähän tilanlohkaisemiin on ensin kielteinen, mutta saa uusia ulottuvuuksia, kun hän saa selville, että hänen koulutoverinsa Seppo Raivio on Karjalan evakkoja ja jonka perheelle tuo tönnäs latoineen on myyty. Krissen ja Sepon välit ovat hetken hankauksessa, mutta kipinät muuttavat muotoaan kouluvuoden kuluessa.

Hymyile Krisse on saanut ensimmäisen palkinnon Tammen suuressa nuorisonkirjakilpailussa ja saanut myös Topelius-palkinnon. Teos onkin hyvin kiintoisa ajankuva sodanjälkeisestä Suomesta. Se on myös hyvin harvinaislaaatuinen suomalainen nuortenkirja siinä mielessä, että kirjassa tuodaan esille myös holokaustiin ja juutalaisuuteen liittyviä teemoja, mitä en muista vanhoissa tyttökirjoissa juurikaan käsitellyn tästä näkökulmasta. Joosef Gosch on Wienistä Suomeen tullut juutalaisnuorukainen, soittaa viulua ja on musiikillisesti lahjakas, mutta sodanaikaiset kokemukset ovat traumatisoineet tätä. Joosef ja Krisse aloittavat  yhtäaikaa uusina oppilaina yhteiskoulun kuudennella luokalla (vastaa nykyisiä lukioluokkia).

Naistenviikkohaasteeseen kun nyt kuitenkin tämän luin, niin erilaisia naistyyppejä tässä kyllä löytyy. Päähenkilö Krisse on Ali-Ojalan suvussa "Epäperinteellinen luonteenlaatu: villkas, nauruun valmis, hyväilynhaluinen ja kehräävä kuin kissanpentu. Veljensä Maurin mukaan "jonkinlainen luonnonoikku", koska Ali-Ojalat ovat "liian monen miespolven ajan edustaneet sitä, mikä pitäjässä on ollut mahtavaa, totista ja arvovaltaista. Meidän naisemme ovat aian tehneet täsmälleen oikein eivätkä miehet ole olleet sen huonompia. Meidän suvussamme ei ole ollut minkäänlaisia skandaaleja."

Tätä työteliästä aikaansaapaa, arvokasta mahtia edustaa myös Krissen täti Eeva, joka on tullut Ali-Ojalaan "emännäksi" Krissen äidin kuoltua. Toinen täti Anna taas edustaa toisenlaista naistyyppiä. Krisse, joka käy  yhteiskoulua kaupungissa asuu Anna-tätinsä luona, jonka poika Severi on kaatunut sodassa ja jonka kanssa Anna käy silti keskusteluja. Annalla on posliininuken kasvot. Krissen koulutoveri Lahja Yrjölä, joka on saanut vapaan kasvatuksen, ja jolta ei ole kielletty mitään eikä asetettu mitään rajoja tuntee vetoa Krissen Anna-tätiin, sillä tämä edustaa hänelle turvallisuutta, jota hän kaikessa vapaudessaan kaipaa. Lahja on sotavuosina nähnyt elämän erilailla kuin lapset yleensä ja yhtäkkiä hän oli lakannut olemasta lapsi. Lahja edustaa teoksessa jonkinlaista nuorisojoukon antagonistia, mutta kerronnan edetessä tämä antagonistisuus hälvenee ja Lahjakin pääsee traumoistaan terveempään suuntaan.

Saara Suvanto on papin tytär, harras ja vakaa kristitty, jota kuvataan kömpelön, mutta ystävällisen näköiseksi tytöksi.  Hiljainen ja vakaa, joka tosin miettii ja pohtii asioita mielessään omalla tavallaan. Hän  vertaa luokkajuhlassa jotain tanssimusiikkia ihmissyöjien menoihin, mutta miettii myös katsellessaan muiden liikehtimisiä sitä, milloin tanssi on puhdasta liikuntaa tai iloa, milloin synnillistä.

Irja Vehmas on ollut sotalapsena Ruotsissa. Hän on musiikillisesti lahjakas työläiskodin lapsi, jonka kalpeuteen miehenmallia edustava Seppo Raivio kiinnittää katseensa ja sanoo, että tytön pitäisi päästä lääkäriin.

Hymyile Krisse käsittelee sodanjälkeisen nuorison kasvuoloja ja mahdollisuuuksia. Tästä ei kovinkaan paljon löydy lisätietoa googlaamalla eikä postauksiakaan. Löytyi kuitenkin tietoa, että teos on saanut myös Topelius-palkinnon vuonna 1949. Suosittelen kuitenkin mitä lämpimimmin tutustumaan, jos jostain käsiinsä saa. Henkilöhahmoissa on ehkä pientä stereotypiaa, mutta joidenkin teemojen tai aiheiden käsittely ei kuitenkaan ole mitenkään yleistä tyttökirjallisuudessa. Vakavien teemojen rinnalla Krissen hymy kuitenkin kuvastaa uskoa tulevaisuuteen ja parempaan huomiseen.


Muutama kuvauksellinen tai muuten kolahtanut ote:

Omenien kylläinen tuoksu

Hirsipuiden juurelta ja kostosta ei verso yhtäkään rakentavaa asiaa maailmaan

Me olemme suomalaisia, näetkös. Meillä ei ole mitään rotuennakkoluuloja. Siinä suhteessa olemme puhtaampia ja demokraattisempia kuin esimerkiksi suuri ja demokraattinen  Amerikka, jonka n-kysymys saa minut haukkomaan henkeäni ällistyksestä.




maanantai 18. heinäkuuta 2022

Naistenviikko 2022: Riikka Juvonen: Kun höyhen putoaa!

 

Nyt se alkaa. Nimittäin naistenviiikko ja Tuijatan ideoima naistenviikon lukuhaaste, jota vietetään jo kahdeksatta kertaa. 

Suunnitelmanani on lukea naiskirjailijoiden teoksia niin, että teosten kirjoittaja, pää- tai sivuhenkilö on  kunkin päivän nimipäiiväsankari,  Tänään vietetään Riikan päivää. Onnea kaikille päivänssankareille. 

Riikka on hieman hankala nimi löytää, jos se pitää löytää tarinan hahmoista. Päädyin tällä kertaa Riikka Juvosen lastenkirjaan Kun höyhen putoaa.


Riikka Juvonen

Kun höyhen putoaa

Lastenkeskus

55 s.

 

Kun höyhen putoaa on lapsille suunnattu kuvakirja, jossa kuunnellaan, katsellaan, tunnetaan, tai ollaan ihan hiljaa ja kuvitellaan luonnon moninaisuuden äärellä. Lyhyet tarinat esimerkiksi ruohikon tai metsän maailmasta antavat tilaa lapsen omille ajatuksille ja mielikuvitukselle, samoin kuin lyyrisen kauniit maalaukset, joissa on tilaa ja avaruutta. Itse taiteellisena luonteena ihailen Juvosen värien käyttöä ja taitoa saada vesi, värit ja muodot kohdilleen, joissakin kohdin jälki muistuttaa pointillismia. Olen tottunut näkemään Juvosen töissä lähinnä ortodoksisen ikonitaiteen vaikutuksia, jotka on värikylläisiä ja vahvoja kuin Frida Kahlon työt, mutta tämän pienen kuvakirjan työt ovat aivan erilaisia, lämpimiä ja tunnelmallisia, vaikka kyllä tässäkin Juvosen tyylin tunnistaa.

 Mustarastaan laulusta:

 "Linnun ääni piirtää kultaista viivaa hämärään"

lauantai 16. heinäkuuta 2022

Takashi Hiraide: Kissavieras

 

Takashi Hiraide

Kissavieras

Alkuteos: Neko no Kyaku

Suomentanut Raisa Porrasmaa

S&S 2016

152 s + viitteet

 

 

 

 

 Aloitus:

Aluksi ne näyttivät ajelehtivilta pilven hahtuvilta. Leijuivat aloillaan sen näköisinä kuin pienikin tuulenpuuska voisi puhaltaa ne mihin hyvänsä.

Alkukuvauksen jälkeen kertoja jatkaa tarinaansa kuvaamalla kotinsa lähellä olevan lauta-aidassa olevaa rakoa, joka muodostaa optisen harhan yhdessä talon ikkunassa olevan maitolasin kanssa. Talon asukkaille aidan takana kulkijat näyttäytyvät kuin kameran linssissä ylösalaisin.

Kissavieras on pieni ja viehättävä idylli arkipäivän todellisuudesta japanilaisessa miljöössä. Se on tarina pienestä valkoisesta kissavieraasta, joka ei pysy, naapuruston puolella, jonka pikkupoika on ominut vapaana kulkevan pikkukissan, vaan alkaa vierailla säännöllisesti kirjailjan (?) kotona. Yhdessä vaimonsa kanssa kirjailija tutustuu kissavieraansa sielunmaisemaan. He alkavat aivan odottaa tämän vierailuja. He nimeävät kissan Chibiksi, Pikkuiseksi. He valmistavat tälle oman sijankin, kunnes eräänä päivänä kissa ei enää tulekaan ja välit naapurin kanssa hankautuvat. Eihän se sovi, että heidän kissansa on noin vain omittu. Mutta kissahan on oman tahtonsa valtias.

Talon omistaja, Vanha rouva on alunperin kieltänyt lemmikkieäimet, mutta vaikuttaa siltä, että hän on alkanut katsoa tilannetta läpi sormien, ja kun Vanhan rouvan puoliso kuolee ja hän itse muuttaa palvelutaloon, pyytää hän kirjailjapariskuntaa katsomaan talonsa perään, kunnes se on myyty. Pariskunta muuttaa pois, kuitenkin lähistölle, jotta he näkevät selkovapuun, jonka alle kissavieras on sanottu haudatun.

Mutta onko se haudattu sinne puun alle? Siinäpä kysymys, joka jää vaille vastausta. Kissan kohtaloa verhoaa salaperäisyys.

Hieman erikoinen, mutta todellakin viehättävä pieni teos pienistä hetkistä elämän varrella ja  joka näin on enemmän kuin kissan tarina. Mikä minua kuitenkin jäi hieman mietityttämään on se, kun kirjailja vaimo erään kerran ajaa kissavieraan pois suuttuneena siitä, että tämä on puraissut tätä, mutta missään ei sanota kuinka kissavieras taas pääsi "armoihin".

---

Lukufiilis kokee, että Kissavieras on "surullinen teos, jota silti on ilo lukea". Itse en tätä aivan surullisena osaa pitää, haikeana kylläkin.

Sivuhenkilön mielestä Kissavieras on "pieni ja kaunis teos kaikille kissaihmisille sekä arkisista, haikeista kuvauksista viehättyville".

keskiviikko 13. heinäkuuta 2022

Elämä on laulu!


 

Kirjarikaselamani blogista  bongasin tämän haasteen, joka on kyllä kiertänyt blogimaailmassa niin, että alkuperä on tuntemattomassa bittimeressä. Olen aiemmin tehnyt jonkin vastaavan haasteen kirjahyllyni kirjoilla, mutta nyt tein tämän laulujen mukaan ja olipa vaikeaa. Kuuntelen aika harvoin musiikkia. Lempimusiikkia on country (Johnny Cash) mutta enemmän kuin jostain musiikkigenrestä minuun kolahtaa jotkin yksittäiset kappaleet tyylisuunnasta riippumatta. Pienen etsinnän ja haahuilun jälkeen sain aikaan tällaisen listauksen.

1. Oletko mies vai nainen? Sä kasvoit neito kaunoinen

2. Kuvaile itseäsi. Suurmestaripiirros

3. Mitä elämä sinulle merkitsee? Amazing Grace

4. Kuinka voit? Päivä vain ja hetki kerrallansa


 

 5. Kuvaile nykyistä asuinpaikkaasi. Männikkömetsät ja rantojen raidat

6. Mihin haluaisit matkustaa? Cherbourgin sateenvarjot

7. Kuvaile ystäviäsi. Bridge over trouble water

 


 

8. Mikä on lempivärisi? Green, Green grass of home

9. Millainen sää on nyt? Myrskyn jälkeen

10. Mikä on mielestäsi paras vuorokaudenaika? Oi katso, mikä aamu

11. Mitä pelkäät? River of no Return (elokuvasta Joki jolta ei ole paluuuta)

12. Jos elämästäsi tehtäisiin tv-sarja, mikä sen nimi olisi? You raise me up

 


 

13. Millainen on parisuhteesi? Yksi ruusu on kasvanut laaksossa

14. Päivän mietelause? My Heart Will Go On.

15. Miten haluaisit kuolla Hyvyyden voiman ihmeelliseen suojaan

Delia Owens: Suon villi laulu!


Delia Owens

Suon villi laulu

Alkuteos: Where the Crawdads Sing

Suomentanut Maria Lyytinen

WSOY, 2020


"Niin kaunis että tekee kipeää."

Murhamysteeri, kasvukertomus ja villin luonnon ylistys"

Näin kuvataan teoksen kannessa New York Timesi Book reviev -arviota teoksesta. Itse odotin tämän lukemista pitkään ja harkitsin jopa teoksen ostamista omaan hyllyyni. Bloggarien arviot teoksesta olivat ylistäviä ja herättivät kiinnostuksen kuvauksillaan. Mutta mutta ... olen niin pettynyt, niin pettynyt. Onneksi en tullut ostaneeksi tätä vaan päädyin lainaamiseen. Ajattelin ensin, että en kirjoita tästä mitään, haluan vain unohtaa, että yleensä luin koko teoksen. Olen tähän teokseen vielä pettyneempi kuin edelliseen pettymykseeni Haukansilmään, mikä tosin oli täysin erilainen teos teemaltaan.

Teos on kirjoittajansa, Delia Owensin esikoisteos. Owens on ammatiltaan tutkija, eläintieteilijä. Tämä tieteellinen, evolutionistinen näkemys ja teoksen taustalla häälyvä maailmankuva on teoksessa vahva ja syy omaan antipatiaani. Itse olen tunnustava kristitty ja eittämättä peilaan lukukokemuksiani tämän valossa. Tämä ei kuitenkaan estä minua lukemasta myös jotain muuta kuin vahvasti kristillistä kirjallisuutta, eikä myöskään estä minua saamatta niistä mitään.

Luin tämänkin kyllä ihan kiinnostuneena aina viimeisille sivuille asti, kunnes loppuluvut sivalsivat kasvoille, iskivät ilmat pihalle ja jätti kylmän, kolkon olon. Tätä teosta on kuvattu "villin luonnon ylistykseksi", mutta sen taustalla on jotain muuta kuin ylistystä elämälle. Elämälle, joka pyrkii nousemaan myös niillä vesijättömailla, siellä mihin aurinko ei aina paista. Ehkä kirjailja on halunnut tuoda esiin myös jotain muuta kuin minkä itse kokonaisuudesta sain. Esimerkiksi yhteiskuntakritiikkiä, ekologisia arvoja, kasvuun liittyviä tekijöitä, ja kyllä, näitäkin teemoja teoksessa tulee esille, mutta esimerkiksi yhteiskuntakritiikki (ajallinen miljöö 1950-60 -lukujen Yhdysvallat rotusortoineen) menettää loppuratkaisun takia merkityksensä. Ekologia ja luontoarvot ja merkitykset korostuvat, mutta ei välttämättä myönteisessä merkityksessä, jollei teosta oteta juuri kritiikkinä, mikä itselleni ei kylläkään jäänyt päällimmäisenä mieleen.

"Suon katkerassa liejussa kuolema synnyttää elämää."

"E, en mä voi jättää lokkeja, haikaraa, mökkiä. Suo on mun ainoa perhe."

Näissä teoksen avainlauseissa on koko teoksen ydin eikä se ole kaunis. Kirjailja on kyllä kuvannus luontoa upeasti ja erityisesti linnustoa, mutta tuo mainitsemani maailmankuva, jossa "Biologian näkökulmasta oikea ja väärä ovat eri valaistuksessa saman värisiä.", toisin sanoen oikealla ja väärällä ei ole biologiassa merkitystä, musta on valkoista ja valkoinen mustaa, tekee teoksen moraalin ja etiikan kyseenalaiseksi.

Mikään ei tuntunut olevan liian rujoa, kunhan vvain elämä pääsi raksuttamaan eteenpäin. Hän tiesi, ettei kyseessä ollut mikään luonnon pimeä puoli, vain kekseliästä sinnittelyä vaikeissakin oloissa. Mutta kai ihmisten kohdalla sentään oli kyse muustakin.

Oikeastaan en voi kirjoittaa tästä teoksesta tämän enempää pilaamatta muiden lukukokemusta. Jollain tasolla olen ehkä jo sen tehnytkin, vaikka en ole juoneen sen tarkemmin pureutunutkaan. vaan eritellyt lukukokemuksen aiheuttamia tunteitani.

Muita arvioita ruusuin ja risuin:

Paljon melua kirjoista

Meridian

Kirjahavahduksia

Luetut kirjat

Ruusun nimi

Kaiken ei tarvitse olla totta

Kirjoihin kadonnut

Kasoittain kirjoja 

Annelin kirjoissa

---

USA:n osavaltiovalloitus kirjallisesti: Pohjois-Carolina

Pohjoinen-lukuhaaste kohta 23: Kirja, jossa kalastetaan, metsästetään tai poimitaan marjoja tai sieniä

lauantai 9. heinäkuuta 2022

Tara Westover: Opintiellä!

 


Tara Westover

Opintiellä

Alkuperäisteos:Educated

Suomentanut Tero Valkonen

Tammi, 2018

 

Raju tarina Idahon vuorilta on tämä Tara Westoverin muistelmateos, jossa hän kertoo varttumisestaan Idahon vuorilla, perheessä, joka valmistui maailmanloppuun, eli eristäytynyttä, vainoharhaista ja uskonnollliseti äärisuuntaa edustavaa elämää. Takakansitekstin mukaan Opintiellä on "uskomaton selviytymistarina syrjäytymisestä ja koulutuksen voimasta" ja "huikea kertomus rakkaudesta ja julmuudesta perheen sisällä". Ja kyllä, tässä tarinassa on paljon sävyjä, tummia, mutta myös kirkkaita. Mikä itsellä jää teoksesta päällimmäisenä mieleen, on teoksen loppukappale.


"Me olemme kaikki monisyisempiä kuin ne roolit, jotka meille tarinoissa sälytetään. Näiden muistelmien kirjoittaminen on havainnollistanut tämän minulle selvemmin kuin mikään - olen yrittänyt kuvata rakastamani ihmiset ja tavoittaa heidän kokonaisuutensa sanallisesti, mikä  on tietenkin mahdotonta. Tämä on parasta mihin pystyn: kerron itse muistamani rinnalla toisenkin mahdollisen tarinan. Tarinan kesäpäivästä, tulesta, kärventyneen lihan hajusta ja isästä, joka auttaa poikansa alas vuorelta."


Se, auttoiko isä lopulta pojan alas vuorelta vai joutuiko poika selviämään sieltä itse ei ole olennaista. Minulle olennaista teoksen kokonaisuudessa on se, että vaikka Tara joutui kohtaamaan niin paljon väkivaltaa ja epäoikeudenmukaisuutta, hän ei kuitenkaan loppujen lopuksi jää  katkeruuteen vaan tuntee yhä rakkauden perhettäään kohtaan. Tämä vihan ja rakkauden ristiriita nousee teoksessa aika ajoin esille. Hän haluaisi muistaa isän toisin, kuin hän muistaa tunteidensa pohjalta.

Opintiellä on koskettava tarina. Se on  tarina kouluttautumisen tärkeydestä, opiskelun merkityksestä ja oman tietoisuuden herääämisestä.

Luin tämä suhteellisen nopeasti, mitä helpotti paitsi tekstin jouheva poljento myös typografiset ominaisuudet. Fontti oli suhteellisen selkeää ja riviväli sopiva, eli teksti ei ollut liian tiivistä. Sivuja teoksessa toki oli, mutta lukuväsymystä ei ehtinyt kuitenkaan tulla, sen verran kiinnostavasti ja elävästi kirjoittaja on tarinansa kirjoittanut. Jokin tapahtumissa herätti kysymyksen, voiko tämä olla totta ja vaati faktan tarkistusta, mutta sinänsä mitään suuria uskottavuusongelmia tarinankerronnassa en kokenut.

Kirjoihin kadonnut näkee teoksen kirjoittajalleen terapeuttisena

Paljon mahdollista, itse näen teoksen myös yhteiskunnallisesti  tärkeänä sillä se tuo esille myös amerikkalaisen "vapauden"varjopuolet, mutta myös fanaattisen uskonnollisuuden vaarallisuuden, vaikka kirjailija itse ei millään tavalla ota kantaa uskontoon puolesta tai vastaan. Mormoniuskonto ja siitäkin äärilahko, on vain viitekehys tarinan taustalla. Se on se maailma, jossa kirjailija on kasvanut ja siksi läsnä.

Opintiellä teosta on muutenkin luettu paljon kirjablogeissa

Leena Lumi kokee, että "Opintiellä on väkevä, pitkän jälkimaun selviytymistarina siitä, miten koulutus, rohkeus ja rakkaus voivat sytyttää tähdet valaisemaan synkistä synkintäkin pimeyttä".

Kirja vieköön -blogin  Riitan mielestä teos on hienosti ja syyttelemättä kirjoitettu

Luetut lukemattomat -blogistiin "Opintiellä ei tehnyt suurta vaikutusta, vaikka Westover aivan pätevästi kirjoittaakin". Hänen mielestään teoksen "teemat kannattelevat tarinaa loppuun asti", mutta blogisti olisi kaivannut enemmän oppimisen iloa ja merkityksen esille tuomista kuin mitä teoksessa nyt oli

Marjatta puolestaa pystyy samaistumaan omien kokemustensa perusteella Taran elämään ja kiinnittää huomiota muistojen tunnepuoleen merkittävyyteen. Todempaa kuin se, miten kaikki tapahtui, on se, miten tapahtuman tunnemme.

Pienen kirjaston Katri pitää teosta lukemisen arvoisena kritiikistä huolimatta, sillä "Westoverin elämäntarina on raadollinen, mutta väistämättäkin kiinnostava".

---

Helmet 2022 -lukuhaaste kohta 22: Kirja sisältää tekstiviestejä, sähköposteja tai some-päivityksiä.

Kirjallinen Yhdysvaltain osavaltiovalloitus: Idaho


keskiviikko 6. heinäkuuta 2022

HalldórLaxness: Salka Valka!

 

Halldór Laxness

Salka Valka

Ruotsinkielisestä käännöksesta suomentanut Kristiina Kivivuori

WSOY, 1948

363 + 2 s.


- Äiti, minä olen alhaalla jo, huusi lapsi. Se oli tavattoman vilkas.

Sen jälkeen miehet toimittivat naisihmisen niinikään veneeseen. Hän oli raskas pidellä, leveäuumainen, jaloiltaan kömpelö ja lanteilta isonlainen, lyhyesti sanoen raskas kapine. Oksennukset ja kaikkinainen surkeus olivat tehneet  hänen kasvonsa harmaiksi ja veltoiksi, kaikki terveyden ruusut olivat puhjenneet käsiin, jotka olivat turpeat ja muistuttivat väriltään juuri likoamasta otettua suolalihaa.

Lapsi on Salgor Valgerdur eli Salka Valka ja nainen hänen äitinsä Sigurlina  Jónsdottir. He ovat tulleet tähän Osören kalastajayhteisöön   Aslarfjordessa matkalla Pohjoisesta Etelään, kun Sigurlinan rahavarat eivät salli matkustaa pidemmälle. Vastaanotto kylässä ei ole mitenkään lupaava. Pelastusarmeija tarjoaa hengen ravintoa, mutta ei yösijaa, jota ei tarjoa myöskään kylän mahtimies kauppias Bogesen tai rovastikaan, jonka puhetapa kiinnitti erityisesti huomiotani.

Äh-äh" Kappas vain. ---Mitä pitikään sanomani ja totta puhumani.

Rovastin jumaluusopillinen tietämys on myös hyvin kyseenalainen, sillä hän ei tiedä 

millä kohtaa Herran pyhässä Raamatussa tai hänen lausumissaan lauseissa tuo sana (Oi Pyhä Viinipuu) voisi esiintyä.

Lopulta  he saavat majapaikan Steintor-nimisen miehen mökissä, jossa asuu myös pari vanhusta. Steintor on tarinan antagonisti, joka ottaa Sigurlinan, tosin ei vaimokseen,  ja ottaisi Salka Valkankin, jonka veren haju kutittaa hänen nenäänsä yötä päivää.

Salka Valka on Kokematon tyttölapsi, jolla oli kehittymätön arvostelukyky ja joka oli täysin vailla omahyväisyyttä. Hän puri rystysiään ja kädet haisivat kalalle.

Mutta kun hän lopulta havahtui täyteen tietoisuuteen jää hän yksin. Tämä yksinjääminen on tosin hänen oma valintansa. Hän on kokenut rakkauden ja rakastaessaan hän antaa vapauden sille, joka rakastaa häntä, mutta kaipaa silti pois. Arnaldur ei hänkään ole mikään sankari, on vain suuria haaveileva pojankloppi. Toisaalta ymmärrrän Arnaldurin ristiriidan: haluan pois ja haluan jäädä. Mutta miksi hän ei pyytänyt Salka Valkaa mukaansa? Miksi Salka Valka ei ehdottanut tätä? Todellinen rakkaus on enemmän kuin hetken huvi ja himo, Se on sitoumista. Mutta sitoutumisesta ei tämä teos puhu mitään. Sigurlinan sitoutumiset katkeavat yksi toisensa jälkeen.

Muutamia kuvauksellisia kohtia ja sanontoja:

Hänen poskensa lämpenivät ja sydän lauloi hänen rinnassaan kuin lintu. Ei, hän ei voinut pysyä sisällä katto oli liian matala, hänen ilonsa tahtoi tähtien alle.

Jokainen saa koettaa leipoa kakkunsa niin hyvin kuin taitaa.

Maailma oli rikas ja yltäkylläinen. Iltarusko ja aamurusjo maan ja meren yllä olivat yksi ja sama. He kulkivat rantaa myöten Axlartideniä kohti joka kohosi vuononsuussa jyrkkänä ja korkeana, ylimpänä näkyi harmaita, valtavia kiviröykkiöitä vihreiden ruohojuovien lomista,joilla lampaat viihtyivät, alimpana kohosi merestä kallio, ja mainingit aaltoilivat tyynesti ja kevästi kuin nukkuvan huoleton hengitys.

Halldor Laxnesin Salka Valka on hyvin naturalistinen tarina. Sen keskiössä on kalastajyhteisö ja ajallinen miljöö on 1900-luvun alkupuoli. Venäjän vallankumous ja työläisten taistelu elinolojensa puolesta on vahvoja teemoja. Enemmän kuin rakkauskertomus tämä on työläistarina, vahvan naisen kasvukertomus. Tarina jakautuu kahteen osaan. Ensimmäisessä osassa kerrotaan Salka Valkan lapsuudesta ja suhteesta äitiinsä, miten tämän oikullisuus ja kahtaalle suuntautuva  elämä (Pelastusarmeijassa koettu henkinen tuulahdus versus himojen kalvava elämä) vaikuttavat tytön kehitykseen. Teos on kuitenkin kaikkea muuta kuin hengellinen teos. Naturalistisena sen aatemaailma on vahvasti tieteellinen ja hengellisiä arvoja kuvataan lähinnä naurettavina eikä niin vakavasti otettavina ja minua tämä hieman kiusaa. Jälkimmäisessä osiossa ei pelastusarmeijasta puhuta enää mitään. Salka Valka on kehittynyt nuoreksi naiseksi, saanut oman kalastusaluksen ja noussut merkittäväkksi jäseneksi yhteisössä. Pelastusarmeijan sijaan kyläyhteisössä vaikuttaa bolsevismi, jonka airuena on Arnaldur, poika, joka on opettanut Salka Valkan lukemaan ja kertonut tälle ihmeellisiä tarinoita. Arnaldurin myötä kirjailja pohtii  yksilön ja yhteisön oikeutusta ja muutttuvaisuutta. 

 Salka Valka on erikoinen tarina. En tiedä, pidinkö vai enkö pitänyt tästä teoksesta. Tässä on aika lailla sulattelemista, mutta ehkä voisin lukea tämän uudelleenkin jossain vaiheessa.

--

 

Joken mielestä "Laxness on osannut kuvata universaalisti myös talouden mekanismien raadollisen toiminnan, myös aatteiden taistelu yksilötasolla tulee hyvin ilmi." Joken mielestä on kuitenkin "turha yleistää sitä kuikkaparveen, ruohoon ja leviin."

Kirjakaapin kummitus näkee Salka Valkassa  "itsenäisen ja sitkeän nuoren naisen, joka luottaa vaistoihinsa. Hän on monella tapaa äitinsä vastakohta ja kuin pienen, sitkeän saarivaltion symboli".

Kulttuuri kukoistaa blogisti pitää Salka Valkaa Surullisena, jokseenkin armottomana, mutta pakostakin vaikuttavana  kasvu- ja kehitystarinana, jossa ajoittain välähtvä arjen huumori pehmentää

Itse en teoksessa paljonkaan huumoria löytänyt. Irvokkuutta  ja välinpitämättömyyttä sitäkin enemmän. Ja ehkä tässä on jonkinasteista satiiriakin. Elämän epäkohdat tulevat esiin, vaikka niitä ei suoraan ilmaistaisikaan.

Kirjasähkökäyrä kuvaa teosta lukukokemuksen, "joka vie jalat alta. Lukukokemuksen, joka on niin puhdas ja mieltä avartava, aivan kuin laajenisi yhdeksi avaruuden osaksi"Hän tuo myös esiin, että teoksesta on uudempikin, suoraan islanninkielestä tehty käännös. Ehkä minun pitäisi lukea tuo käännös seuraavaksi ja saisin mahdollisesti enemmän irti. Käännöksen käännös, joka omani ilmeisesti on, ei liene niitä onnistuneimpia.

Hurja Hassu Lukija pitää teoksen kieltä kauniina ja soljuvana. 

Tuijata on aloittanut teoksen lukemisen Islannissa ja on havainnut "kertojan tekevän huvittuneita havaintoja henkilöistä ja tilanteista. Oikkuilu, ailahtelu, totuuden peittely ja avoin tunne purskahtelevat sivuilta silmille"   Teoksen lukeminen autenttisessa ympäristössä avaisiki varmasti sen sielunmaisemaa eri tavalla ja vakuuttavammin.

--

Pohjoinen lukuhaaste kohta 7: Islantilaisen kirjailijan teos

perjantai 1. heinäkuuta 2022

Tove Ditlevsen: Lapsuus!

 


Tove Ditlevsen

Lapsuus

Alkuteos: Barndom

Suomentanut Katriina Huttunen

Kustantamo S&S, 2021


Aloitus: Aamussa oli toivoa. Se näyttäytyi ohimenevänä valonhäivähdyksenä äitini sileissä mustissa hiuksissa joita en ikinä uskaltanut koskettaa, ja maistui kielelläni haalean kaurapuuron päälle sirotellussa sokerissa, kun söin hitaasti katsellen samalla miten äitini kapeat kädet lepäsivät ristissä sanomalehdellä jossa kerrottiin espanjantaudista ja Versaillesin rauhansopimuksesta. 

Kirjan päähenkilö Tove, joka kertoo ajatuksiaan lapsuudesta sellaisena, kuin hän ne haluaa tuoda esille on syntynyt I maailmansodan loppuessa. Isoveli Edvin on syntynyt neljä vuotta aiemmin, silloin kun se alkoi. Ajankuva sijoittuu siis maailmansotien väliin koulunalkamisesta rippikouluun.

Kiinnostuin tästä pienestä teoksesta Marjatan esitellessä teoksen kertoen myös enemmänkin kirjailijasta ja teoksistaan. Ditlevseniä onkin luettu ahkerasti kirjablogeissa enkä sitä ihmettele. Pienuudestaan huolimatta Lapsuus on täynnä elämää ja vahvoja tunteita. Tämä ei ole mitään liirum laarumia, vaan syvällistä pohdintaa olematta silti liian vaikeatajuista ja filosofista. 

Teoksessa on kuitenkin yksi kohta, jota en oikein ymmärrä, kun Tove kertoo, että hän ei enää koskaa nähnyt äitiään ja veljeään, vaikka eli heidän kanssaan.  Toven suhde äitiinsä on ymmärrykseni mukaan hankala, isään ehkä hieman parempi. Veljeen tärkeä. Silti puhumattomuus leijuu teoksessa. Tove näkee, kokee, oppii, mutta kuka häntä kuuntelee? Myös erilaiset sosiaaliset ja yhteiskunnalliset aspektit nousevat esille. Kiinnostustani herättää kysymys. millainen on siviilirippikoulu?

Hyvin erikoislaatuinen teos, jonka kielellinen rikkaus ja kuvaavuus koskettaa ja saa omat tunteet ja mietteet liikkeelle. Teksti korreloituu omaan elämään ja vaiheisiin.

Ja kun isäni lukee kirjaa, äitini sanoo: Lukeminen tekee omituiseksi. Kirjoissa on pelkkää valetta.

Tämä teos on ehkä muistin kultaamaa tai pimentämää, mutta hyvin totta pienen varhaiskypsän, mutta mitä illmeisimmin lahjakkaan lapsen elämästä. Ditlevsenin huomiot lapsuudesta ovat myös paljolti yleispätevää huomioimista, vaikka eivät menisikään yksi yhteen muiden lapsuuksien kanssa. Jokaisella on omansa ja omat muistikuvansa. Yhteistä on kuitenkin lapsuuden merkittävyys tulevalle elämälle.

Tämä teos on ilmestynyt Tanskassa jo 1967, ja ihmettelen syvästi, että tätä ei ole löydetty jo aiemmin. Hieno pieni teos.

 ---

Helmet 2022 -lukuhaaste kohta 27: Kirjaa on suositellut toinen lukuhaasteeseen osallistuva (Kts. Mitä luimme kerran)